Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


tiistai 27. huhtikuuta 2021

Urheilijat sodassa


On suhteellisen helppoa löytää urheilijoita, jotka ovat sotineet. Maailmansodissa lähes kaikki asekuntoiset miehet ja sellaisiahan urheilijat yleensä ovat, päätyivät rintamalle. Sen jälkeenkin käydyissä vähäisemmissä sodissa on ollut edustusta.
Tässä jutussa esitellään tusina tapausta (joissakin mainitaan useampiakin urheilijoita), jotka ovat tavalla tai toisella erikoisia. Joko tapahtuma, urheilu-ura sotaan nähden tai sota itsessään on ollut jollain mittarilla harvinaisuus. Tapauksista on rajattu pois yleisurheilu, koska siitä on tarkoitus tehdä oma juttunsa ja niitä valintoja on niin paljon, että tusinan poimiminen on vaikeaa. Samaten on rajattu pois suomalaiset, koska nämä tapaukset ovat hyvin tunnettuja täällä. Muuten joukkoon pääsisivät ilman muuta esimerkiksi Mannerheim-ristin ritarit ja hiihdon MM-mitalistit Olli Remes ja Eino Kuvaja.


12. Viktorian risti

Donald Simpson Bell oli monipuolinen urheilija, joka pelasi sekä rugbya että jalkapalloa. Siinä sivussa hän esitteli sprintterikykyjään juoksemalla sata jaardia aikaan 10,6. Tämä vastaa sadalla metrillä suunnilleen tulosta 11,5, mikä ei kuulosta kummoiselta mutta vuonna 1911 juostuna oli ihan kelpo tasoa. Hän pelasi harjoitusotteluja Newcastlen riveissä, mutta ammattilaissopimuksen hän teki opettajaksi valmistuttuaan kakkosliigan Bradford Park Avenuen kanssa. Englannin liigan ura jäi kuitenkin vain kuuteen otteluun, kun ensimmäinen maailmansota tuli väliin. Liigaa kylläkin pelattiin vielä kausi 1914-15 ennen sotataukoa, mutta moni ammattilaispalloilija jätti tämän kauden väliin värväydyttyään armeijaan. Ensimmäinen heistä oli Donald Simpson Bell, joka koulutettiin pikatahtia upseeriksi ja lähetettiin Ranskan rintamalle. Siellä hän päätyi Sommen tulihelvettiin, jossa hänestä tuli yksi 627 ensimmäisen maailmansodan aikana korkeimman kunniamerkin, Viktorian ristin, ansainneesta brittisotilaasta. Kunniamerkkiin oikeuttaneet tapahtumat sattuivat 5.7.1916. Kun vänrikki Bell yritti samaa temppua viisi päivää myöhemmin, hän sai tarkka-ampujan luodin kohtalokkaasti päähänsä.


11. Medal of Honor

Jack Lummus aloitti NFL-uransa New York Giantsin riveissä kaudella 1941. Se jäi myös hänen viimeisekseen. Kesken runkosarjan viimeisen ottelun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin. Giants voitti lohkonsa ja selvisi suoraan liigan loppuotteluun, jonka se hävisi viikkoa myöhemmin. Seuraavassa kuussa Lummus värväytyi USA:n merijalkaväkeen. Taisteluun hän päätyi vasta yli kaksi vuotta myöhemmin, koska kävi siinä välissä upseerikoulun ja erikoisjoukkokoulun.
Tulikaste luutnantti Lummukselle tuli Iwo Jiman maihinnousussa. Kolmen viikon taistelujen jälkeen hänen joukkueensa oli hyökkäyksen kärjessä saaren pohjoispäässä. Lummus haavoittui lievästi kranaatinsirpaleista, mutta tuhosi siitä huolimatta kolme vihollispesäkettä. Sitten hän astui miinaan ja menetti molemmat jalkansa. Tajuntaansa hän ei menettänyt, vaan käski joukkueen jatkaa hyökkäystä. Hänet kannettiin joukkosidontapaikalle ja ensiavun jälkeen kenttäsairaalaan. Leikkauksesta huolimatta hän menehtyi sisäisiin vammoihinsa. Hänelle myönnettiin kuoleman jälkeen USA:n korkein kunniamerkki, Medal of Honor.
Lummusta onnekkaampi oli hänen vastustajansa marraskuisessa NFL-pelissä 1941, toinen tulokaspelaaja Maurice Britt Detroit Lionsista. Kapteeniksi ylennyt Britt taisteli Pohjois-Afrikassa ja Italiassa, jossa myös hän ansaitsi Medal of Honorin 10.12.1943. Vaikka Britt jäikin sodasta eloon, hänen onnikiintiönsä tuli täyteen Anzion taistelussa 22.1.1944, jossa hän menetti osan oikeasta kädestään.


10. Legio Patria Nostra

Francois Faber voitti Tour de Francen 1909 neljännellä yrittämällään ja otti osaa kilpailuun vuoteen 1914 asti, jolloin muut aktiviteetit tulivat esteeksi. Muita voittoja ei kuitenkaan tullut, vaikka hän hallitsi vuoden 1909 kilpailua ylivoimaisesti – hän pitää edelleen hallussaan perättäisten etappivoittojen ennätystä viidellä voitolla. Luxemburgin kansalaisena hän oli ensimmäinen ulkomaalainen Ranskan ympäriajon voittaja. Hän oli kylläkin syntynyt Ranskassa ja eli koko ikänsä siellä, mutta kansalaisuus periytyi luxemburgilaiselta isältä. Tämä mahdollisti hänen värväytymisensä Ranskan muukalaislegioonaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Tuohon aikaan muukalaislegioonaan värväytyminen oli ranskalaisilta kielletty, tosin säädöstä kierrettiin näppärästi siten, että värvärillä oli tapana kysyä että onko rekryytti nyt ihan varma ettei hän satu olemaan belgialainen?
Faber yleni alikersantiksi ja kaatui Artoisin taistelun ensimmäisenä päivänä 9.5.1915. Ruumista ei koskaan löydetty ja hänet julistettiin kuolleeksi vasta kolme vuotta myöhemmin.


9. Uimahyppääjän kova onni

Farid Simaika oli Egyptin koptilaiskristitty, joka sai Amsterdamin olympialaisissa 1928 hopeaa kerroshypyissä ja pronssia ponnahduslautahypyissä. Aluksi kylläkin luultiin Simaikan saaneen kultaa ja mies seisoi palkintopallilla Egyptin kansallishymnin soidessa. Samaan aikaan huomattiin tuomareiden arvostelupisteissä laskuvirhe: voitto kuuluikin USA:n Pete Desjardinsille.
Simaika ei tästä kantanut USA:lle kaunaa. Itse asiassa hänen perheensä oli muuttanut USA:han jo vuosia aiemmin hänen ollessaan vielä alaikäinen. Viisas siirto, kun tietää mitä muslimit nykyään kopteille Egyptissä tekevät. Simaikasta tuli USA:n kansalainen maaliskuussa 1942 ja saman vuoden elokuussa hän värväytyi ilmavoimiin. Hänet koulutettiin tiedustelu-upseeriksi, mutta tämä ura sai äkillisen lopun syyskuussa 1943. Simaika oli mukana tiedustelulennolla Celebesin yläpuolella, kun japanilaiset ilmeisesti ampuivat lentokoneen alas. Miehistöstä ei koskaan löydetty jälkeäkään. Simaika julistettiin kuolleeksi kaksi vuotta myöhemmin.


8. Puskasotaa

Bruce Grobbelaar muistetaan Liverpoolin legendaarisena maalivahtina vuosina 1981-1994. Useimmat taisivat kuvitella hänet britiksi ja ihmetellä, miksi maajoukkuekutsua ei koskaan näyttänyt tulevan. Itse asiassa tuli ja maaotteluja kertyi 33. Tai oikeastaan yksi plus 32, koska maan nimi ehti vaihtua. Se ensimmäinen maaottelu tuli ennen Liverpool-uraa 19-vuotiaana pojankloppina 1977 Etelä-Afrikkaa vastaan. Hetkinen. Eikös Etelä-Afrikka ollut suljettu kansainvälisestä urheilutoiminnasta tuohon aikaan, siellä kun oli voimassa afrikkalaisittain epäilyttävä hallitusmuoto jossa sentään osa kansasta sai äänestää? Jep, mutta oli kuitenkin yksi toinenkin kansainvälisestä urheilutoiminnasta suljettu maa, jota vastaan saattoi pelata. Rhodesia, jossa valkoinen vähemmistö yhdessä mustan vähemmistön kanssa taisteli vallankumouksellista mustaa enemmistöä vastaan. Mukaan sotaan päätyi myös Bruce Grobbelaar, eikä miksikään takaportaan paperinpyörittelijäksi vaan oikeasti tappamaan. Suoritettuaan asepalveluksensa Grobbelaar lähti Kanadaan ammattilaispelaajaksi, päätyi sitten Crewen kautta Liverpooliin ja loppu on historiaa. Sillä aikaa Rhodesia kukistui ja muuttui Zimbabweksi, mikä ei tunnetusti tehnyt hyvää talouselämälle. Grobbelaaria ei kuitenkaan muisteltu pahalla, sillä hän sai kutsun MM-karsintaotteluihin sekä ennen vuosien 1982 että 1986 kisoja. Sitten tuli muutaman vuoden tauko, mutta vuoden 1994 karsinnoissa hän oli jälleen mukana ja Zimbabwe jäi vain yhden voiton päähän kisapaikasta.


7. Ässien ässä

Constantin Cantacuzino oli Romanian jääkiekkomaajoukkueen kapteeni vuosien 1931 ja 1933 MM-kisoissa. Menestys ei ollut kummoinen, ensimmäisellä kerralla Romania hävisi kaikki neljä otteluaan. Toisella kerralla alkusarjassa tuli kolme tappiota, mutta sijoitusotteluissa kaksi voittoa ja lopputuloksissa yhdeksäs sija.
Enemmän menestystä tuli sitten toisen maailmansodan taivaalla. Romania päätyi sotimaan akselivaltojen mukana Neuvostoliittoa vastaan. Cantacuzino ei kuitenkaan lentänyt Romanian omaa tuotetta IAR-80 -hävittäjää, joka oli täysin kilpailukykyinen muiden aikalaistensa rinnalla. Hänen koneensa oli aluksi Hawker Hurricane, joita Romanialla oli vain muutama, ja sittemmin tietysti Messerschmitt 109. Hän ampui alas varmasti 39 neuvostoliittolaiskonetta, epävarmoja oli myös lukuisia. Romanian vaihdettua puolta listalle kertyi vielä neljä saksalaista eli varmojen pudotusten yhteismäärä oli 43, Romanian ennätys. Sota-ajan erikoisin tehtävä oli kuitenkin puolenvaihdon jälkeen tapahtunut lento Italiaan amerikkalaisten miehittämälle alueelle. Kyytiläisenä ahtaassa Mersussa oli amerikkalainen everstiluutnantti, korkea-arvoisin jenkkisotavanki Romaniassa. Tehtävänä oli järjestää ilmasilta sotavankien palauttamiseksi. Paluulento Messerschmittillä ei onnistunut, joten Cantacuzinolle annettiin alle P-51 Mustang. Yksi totuttelulento ja amerikkalaiset katsoivat monttu auki ennen sotaa Romanian taitolentomestaruuden voittaneen ässän esitystä. Mustangin kohtalosta ei ole tietoa, mutta vahvin veikkaus on että joku sotavangeista lensi sen takaisin Italiaan. Sodan jälkeen Cantacuzino katsoi parhaaksi karistaa kommunistiseksi muuttuneen maan pölyt jaloistaan ja hän onnistui pakenemaan Italian kautta Espanjaan.
Huippu-urheilijoista eniten ilmavoittoja taisi kuitenkin saavuttaa Josef Jennewein, vain 19-vuotiaana 1939 alppiyhdistetyn maailmanmestaruuden voittanut saksalainen – tai oikeastaan itävaltalainen. Vääpeli Jennewein lensi aluksi länsirintamalla Messerschmitt 109:ää, mutta enimmät ilmavoittonsa hän saavutti itärintamalla Focke-Wulf 190:n ohjaimissa. Niitä kertyi yhteensä 86 ennen hänen katoamistaan taistelulennolla Orelin lähettyvillä 27.7.1943. Post mortem ritariristi ja ylennys luutnantiksi.


6. Pitkä odotus

Chad Hennings teki debyyttinsä NFL:ssä vähän ennen 27-vuotispäiväänsä, mikä oli vuosia myöhemmin kuin normaalipelaajalla, mutta vuosia ennen kuin Henningsin odotettiin pääsevän liigaan. Tunnetusti amerikkalainen urheilujärjestelmä pohjautuu yliopistourheiluun. Neljä vuotta (joskus vähemmän) yliopiston joukkueessa ja sitten ammattilaiseksi. Mutta järjestelmässä on yksi poikkeus. Jos urheilija opiskelee upseeriksi ja edustaa jotakin joukkueista nimeltä Army, Navy tai Air Force, neljä vuotta ei välttämättä riitä. Hän on näet yleensä allekirjoittanut palvelussitoumuksen, joka edellyttää valmistumisen jälkeistä palvelusta asevoimissa. Tämä taas normaalisti estää ammattilaisurheilun.
Tunnetuin esimerkki lienee yksi kaikkien aikojen parhaista koripalloilijoista, David Robinson, jonka yliopistoura päättyi 1987. Sitten seurasi kahden vuoden palloilutauko laivaston palveluksessa ennen ilmoittautumista San Antonio Spursin riveihin. Yleensä tällaiset sitoumukset pudottavat varaussijaa draftissa, mutta Robinson oli niin hyvä että Spurs varasi hänet koko tilaisuuden ensimmäisenä, vaikka tiesikin joutuvansa odottamaan kaksi vuotta. Esimerkiksi kauden parhaaksi yliopistopelaajaksi vuonna 1965 valittu Navyn pelinrakentaja Roger Staubach varattiin NFL:ään vasta sijalla 129, koska tuohon aikaan valmistumisen jälkeen vaadittiin neljän vuoden palvelusta ja Vietnamin sotakin oli käynnissä. Staubach palveli tästä neljän vuoden jaksosta yhden vuoden huoltojoukoissa Vietnamissa ja pelasi sitten kymmenen vuotta Dallas Cowboysissa voittaen Super Bowlin kahdesti. Yksi harvoista armeijapalveluksen ja ammattilaisuran osittain yhdistäneistä oli Napoleon McCallum, laivaston miehiä hänkin. Neljästä karanteenivuodestaan hän onnistui ensimmäisen aikana pelaamaan NFL:ssä, koska laivasto oli määrännyt palveluspaikaksi Long Beachin laivastoaseman Los Angelesin kyljessä ja pelioikeudet sattuivat kuulumaan silloiselle Los Angeles Raidersille. Iltalomilla ehti peleihin. Sitten tulikin siirto toiseen asemapaikkaan ja kolmen vuoden tauko ennen uran jatkumista.
Nykyään sitoumusaikaa on lyhennetty, mutta Chad Henningsin varausvuoro osui vuodelle 1988. Air Forcen puolustuksen linjamies oli huomattavasti parempi pelaaja kuin varausnumero 290 antaa ymmärtää. Koska hän oli lentäjäkoulutuksessa, palvelussitoumuksen odotettiin kestävän kahdeksan vuotta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kukaan ei odottanut hänen koskaan pelaavan liigassa ja varaus tehtiin lähinnä varmuuden vuoksi. Tällä kertaa varmistus kannatti. Hennings oli 198-senttisenä ja pitkälti toistasataa kiloa painavana hieman rajoittunut lentäjänä eikä soveltunut kaikkiin konetyyppeihin. Koneeksi valikoitui A-10 Thunderbolt, ”Pahkasika”-maataistelukone. Toimintaa tuli nähtyä Persianlahden sodassa. Tämän jälkeen puolustusvoimien politiikka yllättäen muuttui. Budjettileikkausten takia palvelussitoumuksia lyhennettiin neljään vuoteen, joten halukkaat pääsivät lähtemään palveluksesta. Kapteeni Hennings tarttui tilaisuuteen ja ilmoittautui Dallas Cowboysin harjoitusleirille 26-vuotiaana tulokkaana. Yhdeksänvuotisen NFL-uran aikana ansiolistalle kertyi kolme Super Bowlia. Henkilökohtaiset tilastolukemat eivät olleet erityisen vakuuttavia, mutta Hennings oli ns. ”pukukoppipelaaja”, jollaisen kuka tahansa valmentaja haluaa aina joukkueeseensa.


5. Velvollisuus ennen muuta

Pat Tillman pelasi puolustuksen tukimiehenä Arizona Staten yliopiston jenkkifutisjoukkueessa huolimatta vain 180 cm pituudestaan ja painoakin oli vaatimattomasti noin 90 kg. Alle satakiloiset tukimiehet punnitaan yleensä neuvolassa. Vaikka hänet valittiinkin yliopistokonferenssin vuoden puolustuspelaajaksi, ei noilla mitoilla ollut mitään asiaa NFL:ään. Arizona Cardinals otti kuitenkin riskin ja varasi hänet viimeisellä vuorollaan vuoden 1998 draftissa. Varaus taisi olla lähinnä seremoniallinen, oman osavaltion poika varattiin PR-mielessä. Harjoitusleirillä kävi kuitenkin ilmi, että Tillman oli tosissaan ja päätti vaihtaa pelipaikkansa takapuolustajaksi eli täysin erilaiseen rooliin. Sinne koko riitti ja Tillman oppi pelipaikan vaatimukset niin hyvin, että pääsi joukkueeseen ja murtautui jo tulokaskaudellaan jopa aloituskokoonpanoon.
Neljän vuoden NFL-uran jälkeen Tillmanille tarjottiin kolmen vuoden jatkosopimusta, palkkana 1,2 miljoonaa dollaria kaudelta. Siinä välissä oli kuitenkin WTC-isku ja Tillman koki velvollisuudekseen värväytyä armeijaan. Vuosipalkka oli noin 18 tuhatta dollaria eli 1,5 prosenttia NFL-palkasta. Tätä voisi sanoa periaatteellisuudeksi. Peruskoulutuksen jälkeen Tillman osallistui Irakin sotaan. Sen jälkeen hän kävi kommandokoulun ja päätyi Afganistaniin. Siellä alikersantti Tillman joutui tulitaisteluun, jossa hän johti ryhmäänsä Hopeatähden arvoisesti saaden surmansa ristitulessa ilmeisesti omien joukkojen harhaluodista.
Tillman ei ole ainoa NFL-pelaaja, jolla on kokemusta Afganistanin sodasta. Alejandro Villanueva toimi kuitenkin toisessa järjestyksessä. Hän pelasi yliopistojalkapalloa armeijan joukkueessa (Army Black Knights) ja valmistui upseeriksi. Tämän jälkeen hän palveli viisi vuotta USA:n armeijassa suorittaen kolme Afganistanin komennusta, joista pisin kesti vuoden. Hän yleni kapteeniksi ja sai Pronssitähden pelastettuaan taistelukentältä haavoittuneita sotilaita. Armeijasta erottuaan NFL-varausta vaille jäänyt Villanueva ilmaantui Pittsburgh Steelersin harjoitusleirille. 206-senttinen mies painoi noin 110 kg, mikä tarkoitti että hän oli NFL-standardeilla mitaten kukkakeppi. Tämä oli järjestelykysymys, vuoden ajan harjoitusjoukkueessa istutun ruoka- ja punttikuurin jälkeen painoa oli vuoden kuluttua 150 kg. Kaudella 2015 Villanueva oli valmis liigaan ja seuraavalla kaudella avauskokoonpanoon. Toistaiseksi meriittilistalla on kaksi liigan All Star -ottelua.
Eniten huomiota Villanueva on saanut suoraselkäisyytensä ansiosta. Monet NFL-pelaajat ryhtyivät BLM-pelleiksi polvistumalla kansallislaulun aikana. Pittsburgh Steelersin päävalmentaja Mike Tomlin yritti välttää ristiriitoja pelkuruudella eli määräsi joukkueen pysymään pukusuojassa kansallislaulun aikana 24.9.2017 pelatussa ottelussa. Sehän ei upseerismiehelle käynyt, vaan Villanueva marssi kentän viereen ja seisoi asennossa. Tämä siitä huolimatta, että Villanueva on itse espanjalaisten vanhempien poika, joka sai USA:n kansalaisuuden synnyttyään maassa upseeri-isän Missisippissä tapahtuneen NATO-komennuksen aikana. Vähän toista kuin neekerit, jotka itkevät sorrosta kun voisivat sen sijaan ajatella kiitollisina, että valkoiset ovat keksineet ammattilaisurheilun, jonka ansiosta voi tienata miljoonia, kun vaihtoehtona on elää köyhyydessä Afrikassa. Eipä ole näkynyt mustien muuttoliikettä Afrikkaan, jossa valkoiset eivät sorra. Toiseen suuntaan liikennettä kyllä on, sillä edes afrikkalaiset eivät halua elää maissa joissa on liikaa afrikkalaisia. Mutta kukin ihannoi mieleistään systeemiä.
Pittsburgh Steelersin marssiessa kentälle otteluun 28.9.2020, pelaajien kypärää rumensi Antwon Rose Jr:n nimi. Pittsburghin poliisi kun oli ampunut tämän pikkurikollisen hänen juostuaan poliisia karkuun ammuskelun jälkeen. Mutta Villanuevan kypärässä Rosen nimi oli teipattu piiloon. Teippiin oli kirjoitettu Alwyn Cashen nimi. Ylikersantti Cashe kaatui Irakin sodassa 2005 ja sai kuolemansa jälkeen Hopeatähden. Vuosia myöhemmin käynnistettiin kampanja kunniamerkin korottamisesta Medal of Honoriksi. Villanueva esitti tälle tukensa omalla tavallaan, kun muut Steelersin pelaajat esittivät tukensa rikollisuudelle. Molemmat voittivat, sillä Cashe sai Medal of Honorin postuumisti ja kuten viimeaikaisista tapahtumista nähdään, rikollisuuden torjunnasta jaetaan tuomioita antisosiaalisten narkomaanien saadessa sankarin statuksen.


4. Monilahjakkuus

Moe Berg syntyi 1902 newyorkilaiseen juutalaisperheeseen. Vartuttuaan hän päätyi Princetonin yliopistoon opiskelemaan kieliä. Hän suoritti arvosanat seitsemässä eri kielessä, mutta valitsi ammattiuransa toisin. 21-vuotias Berg pisti nimensä Brooklyn Robins -baseballjoukkueen sopimuspaperiin. Joukkueen nimeksi vaihtui kymmenen vuotta myöhemmin tunnetumpi Brooklyn Dodgers, nykyään se tunnetaan maisemanvaihdon takia nimellä Los Angeles Dodgers. Hän pelasi aluksi polttajana ja kolmosvahtina, mutta siirtyi parin vuoden kuluttua sieppariksi. Tämä osoittautui oikeaksi valinnaksi ja ammattilaisura kesti 17 vuotta. Niistä muutama viimeinen tosin meni vammojen takia melkoisen vähällä pelimäärällä. Siepparinkyvyt pitivät kuitenkin uran käynnissä, vaikka yksi Bergin menestystä rajoittava tekijä oli hänen sisäpelitaitonsa lyöntien osuessa turhan kehnolla prosentilla. Berg oli myös varsin eksentrinen yksilö, joka herätti kummastusta joukkuetovereissaan. Viimeisellä kaudellaan hän osallistui radion suosituimpaan visailuohjelmaan ja voitti sen ylivoimaisesti. Uransa ohella hän opiskeli myös lakimieheksi. Viimeisen ammattilaispelinsä hän pelasi 1.9.1939, mikä muistetaan historiallisena päivämääränä ihan toisesta syystä. Berg päätyikin sodan sytyttyä kielitaitonsa ansiosta CIA:n edeltäjän OSS:n palvelukseen. OSS sai yllättävän bonuksen, kun Berg toi nähtäväksi filmin, jonka hän oli kuvannut Tokion korkeimman rakennuksen katolta Japanin-matkansa aikana 1930-luvulla. Tämä filmi oli tärkeässä asemassa ilmahyökkäyksiä suunniteltaessa. Palveltuaan jonkin aikaa tiedustelijana latinalaisessa Amerikassa Berg määrättiin omasta pyynnöstään Balkanin osastolle Italiaan. Siellä hänen tehtävänään oli lähettää agentteja hyppäämään laskuvarjolla Jugoslaviaan. Tämän jälkeen uudeksi työksi annettiin haastatella amerikkalaisten käsiin joutuneita italialaisia ja saksalaisia tiedemiehiä tavoitteena selvittää, miten pitkällä Saksa oli atomiaseen rakentamisessa. Siinä sivussa hän houkutteli näitä siirtymään amerikkalaisten palvelukseen vaihtelevalla menestyksellä.


3. Pelitauko

Rocky Bleier, amerikkalaisen jalkapallon keskushyökkääjä, oli Pittsburgh Steelersin varaus vuoden 1968 draftissa. Varauskierros oli vasta kuudestoista ja varausnumero 417, joten Bleieriltä ei suuria odotettu, tuskin edes joukkueeseen selviämistä. Toisin kävi ja harjoitusleirin jälkeen Bleier sai paikan joukkueessa. Ensimmäinen kausi kului enimmäkseen vaihtopenkillä, peliaikaa ja pallonkantovuoroja tuli vain muutamassa ottelussa. Toista kautta ei sitten tullutkaan, sillä kutsu armeijaan kävi 4.12.1968. Peruskoulutuksen jälkeen toukokuussa 1969 tuli lähtö Vietnamiin jalkaväkisotilaaksi. Elokuussa Bleier sai luodin vasempaan jalkaansa partion jouduttua väijytykseen. Haavoittuneena maatessaan hänen oikeaan jalkaansa lensi useita sirpaleita lähellä räjähtäneestä kranaatista. Seurasi matka Tokioon kenttäsairaalaan ja pitkä toipilasaika. Osia oikeasta jalkaterästä jouduttiin poistamaan.
Bleierin ei uskottu enää palaavan ammattilaispelaajaksi vammojensa takia, mutta toisin kävi. Hän liittyi Steelersin vahvuuteen jo kaudelle 1970, vain vuosi haavoittumisen jälkeen. Paino oli pudonnut 14 kiloa, jonka takaisin saamiseen meni seuraava vuosi. Ensimmäinen paluukausi kului kokonaan vaihtopenkillä ja kaksi seuraavaakin vaihtomiehenä. Seuraavat seitsemän kautta eli uran loppuun asti hän olikin sitten vakiomiehistössä. Parhaalla kaudella edettyjä jaardeja tuli kovana suorituksena pidettävän tuhannen jaardin ylittävät 1036, millä hän oli kauden yhdeksänneksi tehokkain keskushyökkääjä. Tämä siitä huolimatta, että Pittsburghin toisena aloittavana keskushyökkääjänä ja normaalina ykkösvaihtoehtona pallonkantajaksi pelasi muuan Franco Harris, pelipaikan suurimpia legendoja. Kaksikko pelasi yhdessä neljässä Super Bowl -voitossa.


2. Myöhästynyt aloitus

Hoyt Wilhelm harrasti nuorena miehenä baseballia. Mieluisin pelipaikka oli syöttäjä. Koska syntymävuosi sattui olemaan 1922, hän ei ehtinyt isoihin liigoihin ennen kuin kävi kutsu sotaan. Ammattilaisdebyytti farmiliigassa oli kyllä tehtynä siinä vaiheessa, kun Wilhelm laivattiin Euroopan sotanäyttämölle. Siellä hän joutui mm. Ardennien taisteluun, jossa haavoittui ja kantoi kranaatinsirua selässään loppuikänsä. Hänet kotiutettiin ylikersanttina ja paluu ammattilaisbaseballiin tapahtui 1946. Wilhelm edistyi syöttäjänä hitaasti kohoten vähitellen ylempiin liigoihin, kunnes lopulta vuonna 1952 – samana vuonna kun kolmekymmentä ikävuotta tuli täyteen – oli pääliigadebyytin aika. Sen jälkeen ei enää paluuta ollutkaan. Wilhelm valittiin all star -joukkueeseen kahdeksan kertaa ja voitti mestaruuden kerran. Urallaan hän kiersi peräti yhdeksässä joukkueessa ja pelasi kaksikymmentäyksi kautta. Kyllä, 21 kautta vaikka oli aloittanut lähes kolmikymppisenä. Viimeisen pelinsä hän pelasi kuusitoista päivää ennen 50-vuotispäiväänsä. Pitkän uran merkittävin salaisuus oli hänen syöttötyylinsä: hän oli yksi harvoista rystystyylin syöttäjistä. Tämä syöttötekniikka ei ole kädelle yhtä rasittava kuin normaalit syöttötavat, mutta sitä katsotaan yleensä valmennusportaassa karsaasti kolmesta syystä: sitä on vaikea opettaa, syötöt ovat hitaampia ja erittäin kierteisinä vaikeita siepparille (toki myös lyöjälle, joka onkin syy että rystystyyliä ylipäätään käytetään). Aina harvinainen rystystyyli on nykyään käytännössä kuollut sukupuuttoon, viimeinen sitä ykkösliigassa pääasiallisena syöttönään käyttänyt syöttäjä pudotettiin farmiliigaan 2019.


1. Riskialtis laji

Takeichi Nishi oli japanilainen aatelismies, upseeri ja esteratsastaja. Los Angelesin olympialaisissa 1932 Nishi voitti paraatilajissaan olympiakultaa. Neljä vuotta myöhemmin Berliinissä hän putosi hevosensa selästä kesken kilpailun. Muutama vuosi sen jälkeen japanilaisilla upseereilla oli muutakin tekemistä kuin olympialaiset. Majuri Nishistä tuli panssariupseeri, joka taisteli aluksi Kiinassa. Japanilaiset panssarivaunut tosin olivat lähinnä panssarivaunuiksi alimittaisia säilykepurkkeja ja muistuttivat erehdyttävästi teinicorollaa telaketjuilla. Everstiluutnantiksi ylennettynä hänen komentoonsa annettiin panssarirykmentti, joka lähetettiin pienelle varuskuntasaarelle. Saari oli nimeltään Iwo Jima. Maihinnousun tullessa saarella oli parikymmentätuhatta japanilaista. Eloon jäi vähän reilut kymmenen prosenttia. Ei ole varmaa tietoa, mikä oli everstiluutnantti Nishin kohtalo. Vaihtoehtoja on kolme: todennäköisimmin hän kaatui konekivääritulessa 21.3.1944. Mahdollista on myös, että hän kaatui seuraavana päivänä liekinheittimen polttamana. Kolmas vaihtoehto on se, että hän useiden muiden japanilaissotilaiden tapaan teki itsemurhan tappion ollessa väistämätön. Nishi oli sittemmin yksi päähenkilöistä Clint Eastwoodin elokuvassa Kirjeitä Iwo Jimalta.
Nishi siis epäonnistui olympiakultansa puolustamisessa Berliinissä 1936. Kultaa voitti Saksan Kurt Hasse, joka kaatui 9.1.1944 majurina itärintamalla. Saksa voitti Berliinissä kaikki kuusi ratsastuksessa tarjolla ollutta kultamitalia. Kultamitalisteja oli kaikkiaan yhdeksän, sillä joka lajissa oli yksilökilpailu ja kolmen hengen joukkuekilpailu. Ratsastus on vaarallinen laji, sillä viisi yhdeksästä kultamitalistista menetti henkensä sodan takia. Tosin tämä oli tuohon aikaan ammatinvalintakysymys, sillä lähes kaikki kilparatsastajat olivat aktiiviupseereita.
Helppoa ei ollut muidenkaan maiden ratsastusmitalisteilla. Puolan joukkue sai hopeaa kenttäratsastuksessa. Henryk Leliwa-Roycewicz taisteli tietysti saksalaisia vastaan heti sodan alussa ja sittemmin pataljoonankomentajana Varsovan kansannousussa. Sodan jälkeen kommunistit heittivät hänet kuudeksi vuodeksi vankilaan. Hän saattoi pitää itseään onnekkaana, sillä joukkuekaveri Zdizislaw Kaweckin kommunistit teloittivat Katynin joukkomurhassa. Kolmas lenkki Seweryn Kulesza puolestaan vietti sodan saksalaisten vankileirillä. Onnekseen, sillä upseerina hän ymmärsi olla palaamatta kommunisti-Puolaan ja emigroitui USA:han sodan jälkeen. Ison-Britannian pronssijoukkueen upseerikatraasta yhdelle myönnettiin arvostettu Military Cross. Esteratsastuksen henkilökohtaisen kisan pronssimitalisti, Unkarin Joszef von Platthy jäi sodan lopussa everstiluutnanttina brittien sotavangiksi, palasi Unkariin ja joutui kommunistimaassa eläkkeelle. Hollannin joukkueessa hopeaa saanut Johan Greter taas jäi kapteenina saksalaisten vangiksi maahanhyökkäyksessä, mutta onnistui pakenemaan sotavankeudesta selviten Englantiin, jossa hänestä tehtiin taistelulentäjä.
Karu kohtalo oli myös edellisten olympialaisten kenttäratsastuksessa joukkuekultaa voittaneella Ranskan Charles Marionilla. Hän erehtyi valitsemaan sodassa puolensa väärin. Vichyn hallituksen puolelle mennyt kenraali Marion tuomittiin kuolemaan, mutta partisaanit eivät malttaneet odottaa, kaappasivat hänet vankilasta ja teloittivat 16.11.1944.
Mutta palataanpa noihin Berliinin olympialaisten yhdeksään saksalaiskultamitalistiin. Kouluratsastuksen kultamitalisti Heinz Pollay selvisi sodasta hengissä ja vannoi toimitsijavalan Münchenin olympialaisissa 1972. Joukkuekavereista Friedrich Gerhard oli 1884 syntyneenä jo hieman yli-ikäinen sotaan, kun taas kolmas lenkki Hermann von Oppeln-Bronikowski komensi Normandian maihinnousun sattuessa aluksi panssarirykmenttiä ja sittemmin -divisioonaa. Hän selvisi sodasta hengissä ja oli yksi niistä vain noin 160 sotilaasta, joka kantoi ritariristissään tammenlehvää ja miekkoja.
Kenttäratsastuksen kultamitalisti Ludwig Stubbendorf ratsasti Nurmi-nimisellä hevosella (kyllä, Paavon mukaan nimetty) ja kaatui tykistökapteenina Dnieprin varrella 17.7.1941. Joukkuekavereista Rudolf Lippert kaatui panssarirykmenttiä komentavana everstinä aivan sodan lopussa 1.4.1945 länsirintamalla. Ritariristin kantaja hänkin. Joukkueen kolmas mies Konrad von Wangenheim jäi kapteenina venäläisten vangiksi heinäkuussa 1944 ja löydettiin hirttäytyneenä sotavankileirillä Stalingradin lähellä tammikuussa 1953.
Nishin lajin eli esteratsastuksen voittanut Hasse kaatui siis itärintamalla majurina. Hänen joukkuekaverinsa Marten von Barnekow selvisi sodasta hengissä, vaikka olikin SS-upseeri. Erikoisin kohtalo oli joukkueen kolmannella ratsastajalla Heinz Brandtilla. Eversti Brandt osallistui esikuntaneuvotteluun, jossa hänen mukavuuttaan häiritsi paikalta tekosyyn varjolla poistuneen upseerikollegan pöydän alle jättämä salkku. Brandt siirsi salkun jykevän pöydänjalan taakse. Muutamaa minuuttia myöhemmin pommin sisältänyt salkku räjähti. Brandt menetti välittömästi toisen jalkansa ja kuoli vammoihinsa seuraavana päivänä eli 21.7.1944. Hän oli yksi neljästä räjähdyksessä kuolleesta. Brandtin tahattomasti tekemä pommin siirto toiseen paikkaan oli ilmeisen ratkaiseva tekijä siinä, että attentaatin varsinainen kohdehenkilö selvisi hengissä. Kiitokseksi tästä Brandt ylennettiin post mortem kenraalimajuriksi. Salkun jättänyt everstikollega sen sijaan päätyi teloitusryhmän eteen.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Yleensä korkeimmat mitalit jaetaan voittoisille sotapäälliköille ja parhaille sotilaille; tankintuhoajille, hävittäjä-ässille jne. Britit ovat eri maata.
Victorian Risti on hyvin monesti jaettu niille, jotka ovat kuolleet urheasti mutta aivan turhaan, saavuttamatta mitään. Hyvin brittiläistä. "Well done, old chap".

Timppa

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Off-Topic: Uutiskatsauskamaa...

Huomaavainen & ympäristötietoinen raiskaaja jätti käyttämänsä kondomin rikospaikan roskakoriin?

https://yle.fi/uutiset/3-11906170

Jaska Brown kirjoitti...

Timppa: Totta. Medal of Honorissa on vähän samaa, mutta britit tekevät tämän nimenomaisen tyylin aika lailla virheettömästi. Ritariristi ja Mannerheim-risti ovat enemmän elämäntyöpalkintoja. Neukkujen Kultainen tähti taas vähän siltä ja väliltä.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja: Saas nähdä milloin DNA-testaus kielletään rasistisena, siinä kun jäävät kiinni etnisesti edistykselliset moninkertaisella osumamäärällä väestöosuuteen nähden.

Anonyymi kirjoitti...

Ranska on kyllä omanlaisensa, Marion tuomittiin kuolemaan, mistä? No, laillisen hallituksen joukkoihin kuulumisesta. Maanpetturipartisaaneja ei tuomittu murhasta. Isonenäinen maanpetturikenraali nousi valtaan.

Yksi opetus yli kaiken: älä osallistu olympialaisiin, ainakaan älä ratsasta niissä.

Britit arvostaa krimillä tyhmästi säntäilleita - ihan runonkin värkkäsivät. Epäselvä käsky, ei mietitä mitään, ei kysytä mitään, sännätään päin tykkejä, ihan turhaan, ei saavuteta mitään. Sankareita, toki kuolleita mutta sankareita.

Pyssymies