Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 1. elokuuta 2020

Uusinta: Vuonna 2525

Lukijalle: Tämän jutun ennusteen mukaan aikaa on jäljellä viisi vuotta. Toistaiseksi mennään tulevaisuuden oppikirjan kertoman historian mukaisesti.


Motto: Historia on tieteistä eksaktein, koska sillä on ainoana mahdollisuus jälkiviisauteen.


Luku 4: Murroksen aika

4.1 Johdanto
Vuosia 1914-2025 kutsutaan murroksen ajaksi. Yhä nytkin, viisisataa vuotta myöhemmin, tuo ajanjakso saa ns. uuden ajan historian merkittävimmän painoarvon oppikirjoissa, sivuuttaen historiallisessa merkityksessään esimerkiksi Napoleonin sotien ajan ja löytöretket. Ainoastaan Rooman valtakunnan aika on yhtä tärkeässä asemassa, mutta se kesti satoja vuosia siinä missä murroksen ajan kestona pidetään yleisesti vain hieman yli sataa vuotta.
Kuten aiemmissa kappaleissa on kerrottu, maailma oli 1900-luvun alussa tilanteessa, jossa se vain "odotti kehittymistään". Kansallisvaltioiden aikakausi oli etenemässä, demokratia nousussa, käytännössä maailman kaikki kolkat oli kartoitettu ja ennen muuta teollinen vallankumous alkanut. Ihmiskunnan tulevaisuudennäkymät olivat ennenkokemattoman valoisat. Voimme vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut ilman onnettomia yhteensattumia.

4.2 Ensimmäinen maailmansota
1900-luvun alkupuolella Euroopan suurvallat solmivat keskenään puolustusliittoja, jotka aiheuttivat jännityksen kasvua. Samaan aikaan ne kamppailivat myös globaalista valta-asemasta. Iso-Britannia hallitsi laivastonsa turvin meriä, Ranskalla oli Ison-Britannian tavoin merkittävä määrä siirtomaita Afrikassa ja Aasiassa. Saksa oli osin myöhästynyt siirtomaakilpailusta ja yritti kasvattaa vaikutusvaltaansa. Yhdysvallat noudatti yhä Monroen oppia eikä merkittävästi puuttunut Vanhan Maailman asioihin. Venäjä oli kehittymässä sekä teollisesti että yhteiskunnallisesti.
Kiristyneen jännityksen ja epäonnisten väärinkäsitysten takia eri liittoumiin kuuluneet maat julistivat toisilleen sodan vuonna 1914. Yhtenä syynä sodanjulistuksiin oli se, että ei tajuttu teknologian muuttaneen sodankäynnin luonnetta, vaan uskottiin sodan jäävän lyhyeksi eikä muodostuvan varsinkaan niin tuhoisaksi kuin se osoittautui. Toisin kävi: sota kesti vuoteen 1918 asti, jolloin keskusvallat eli Saksa, Itävalta-Unkari ja Turkki hävisivät ympärysvalloille eli Iso-Britannialle, Ranskalle, Venäjälle ja myöhemmin sotaan liittyneille Italialle ja Yhdysvalloille. Myös useimmat pienemmät maat olivat mukana sodassa.
Ensimmäisen maailmansodan välitön merkitys oli tietyssä mielessä jopa positiivinen. Monikansallinen Itävalta-Unkari hajosi kansallisvaltioihin ja useat maat pääsivät irtautumaan Venäjän imperiumista. Ihmiskunta olisi voinut nuolla haavansa, ottaa opikseen ja jatkaa eteenpäin. Pitkällä tähtäimellä sodan vaikutus oli kuitenkin negatiivinen pääasiallisesti kolmesta syystä. Ensinnäkin Saksalle annetut kovat rauhanehdot kylvivät toisen maailmansodan siemenen. Toiseksi Venäjällä pääsivät valtaan kommunistit, jotka nimesivät maan Neuvostoliitoksi ja tällä tapahtumalla oli merkittävä vaikutus 1900-luvun loppupuolen kehitykseen. Kolmanneksi ensimmäisen maailmansodan teollinen tappaminen konetuliaseineen ja myrkkykaasuineen horjutti vakavasti länsimaista kehitysuskoa. Teknologinen kehitys kyllä jatkui jopa kiihtyvällä tahdilla seuraavat sata vuotta, mutta henkisen degeneraation ja sivistyksen rappeutumisen katsotaan alkaneen ensimmäisestä maailmansodasta.

4.3 Toinen maailmansota
1930-luvulla Saksassa nousi valtaan kansallissosialistinen puolue johtajanaan Adolf Hitler. Puolueen menestys perustui suurelta osin saksalaisten kokemaan katkeruuteen ensimmäisen maailmansodan tappioista ja ankarista rauhanehdoista, mitä vauhditti myös maailmanlaajuinen lamakausi. Puolue onnistui saavuttamaan valtaan päästyään suuren kansansuosion talouden elvyttyä ja luvattuaan saksalaisille parempaa tulevaisuutta. Hitlerin johdolla Saksa teki rauhanomaisesti useita aluevaltauksia 1930-luvulla liittäen itseensä mm. Itävallan ja Tsekkoslovakian.
Saksan hyökättyä Puolaan 1939 alkoi toinen maailmansota. Iso-Britannia ja Ranska julistivat Saksalle sodan Puolalle tekemänsä lupauksen mukaisesti. Saksa menestyi sodan alkuvuosina loistavasti ja hyökkäsi myös Neuvostoliittoon 1941. Vuoden 1942 aikana Saksa hallitsi liittolaisensa Italian kanssa käytännössä koko Manner-Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa. Sodan kulku oli kuitenkin jo kääntynyt Saksan ja Italian liittolaisen Japanin hyökättyä Yhdysvaltoja vastaan. Tämä toi Yhdysvallat mukaan sotaan myös Saksaa ja Italiaa vastaan eli akselivaltoja vastaan.
Yhdysvaltojen geopoliittisesti turvallinen asema yhdessä maan ylivertaisen teollisuuskapasiteetin kanssa takasi sen, että liittoutuneiden voitto akselivalloista oli vain ajan kysymys. Tämä saavutettiin 1945, ensin Saksan ja sitten Japanin antauduttua ehdoitta. Italia oli vaihtanut puolta jo aiemmin. Voittojen hinta oli kuitenkin kova. Sodassa kuoli noin 60 miljoonaa ihmistä. Japani antautui vasta sitten, kun Yhdysvallat oli tuhonnut teknologiansa uusimmalla tuotteella, atomipommilla, kaksi japanilaiskaupunkia. Ironisesti tätä tekoa pidetään nykyään syynä siihen, että ihmiskunta säästyi 1900-luvun loppupuolella ydinsodalta - sen tuhot oli jo lievemmässä mittakaavassa kerran nähty ja ilman tätä kokemusta ydinaseen käyttökynnys olisi ollut huomattavasti matalampi.
Toisen maailmansodan kaksi tuhoisinta seurausta olivat ensinnäkin Neuvostoliiton kasvanut vaikutusvalta. Länsiliittoutuneiden poliittisen heikkouden ja naiiviuden vuoksi se kykeni kaappaamaan vaikutuspiiriinsä koko Itä-Euroopan, jonka ansiosta aiemmin vain paikallisena voimatekijänä olleesta kommunismista tuli globaali peluri. Vielä tuhoisampi seuraus aiheutui Saksan kansallissosialistisen aatteen sivujuonteesta. Kansallissosialismiin kuului voimakkaana tekijänä juutalaisvastaisuus. Saksalaiset tuhosivat keskitysleireillään järjestelmällisesti suurimman osan Euroopan juutalaisista. Kuolonuhrien määrä oli miljoonia. Tämä sai omalta osaltaan länsimaat yliherkiksi vähemmistöjen kohtelulle ja omaksumaan tuhoisan kulttuurirelativismin, mikä tarkoitti kaikkien kulttuurien näkemistä samanarvoisina riippumatta siitä, minkälaisen yhteiskunnan ne saivat aikaan.

4.4 Vastakkainasettelun aika
Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa pidetään kaksinapaisuuden aikana. Maailma oli karkeasti ottaen jakautunut kahteen leiriin, läntiseen kapitalistiseen ja itäiseen sosialistiseen. Etelässä oli sitten kolmas maailma eli kehitysmaat. Aiemmin nämä maat olivat olleet länsimaiden, lähinnä Ison-Britannian ja Ranskan siirtomaita. Ne kuitenkin itsenäistyivät vähitellen, enimmäkseen 1960-luvulla. Lähtökohdat olivat kohtuullisen hyvät. Aiemmista endeemisten heimosotien ajasta oli siirrytty järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, jonka siirtomaaisännät olivat tuoneet mukanaan. Siirtomaa-ajan päätyttyä elintasokuilu länsimaihin nähden vastoin odotuksia kuitenkin kasvoi. Samoin kasvoi väkiluku. Siirtomaa-ajan lopusta 1960 vuoteen 2015 esimerkiksi Afrikan väkiluku nelinkertaistui. Kehittynyt maailma ei käytännössä reagoinut väkiluvun kasvuun. Oikeastaan se tahtomattaan sitä edisti kehitysavulla ja lääketieteellis-agrologisella kehityksellä.
Kehittyneissä maissa huomio oli noin vuoteen 1990 asti keskittynyt idän ja lännen eli sosialismin ja kapitalismin väliseen kilpailuun. Aluksi kehitys oli tasaväkistä, mutta erityisesti informaatioteknologian kehittymisen myötä vapaaseen kilpailuun perustunut järjestelmä osoitti pian ylivertaisuutensa sosialistiseen suunnitelmatalouteen verrattuna. Elintasokuilu lännen ja idän välillä repesi toden teolla 1970-luvulla ja 1980-luvulla kommunismin romahdus oli jo odotettavissa. Tämä tapahtui lopullisesti vuoden 1990 paikkeilla, jonka jälkeen entiset kommunistimaat muuttuivat kapitalistisiksi.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kapitalismin voittokulkua. Sosialistinen propaganda oli saanut monet kapitalistisissa maissa asuvat uskomaan sosialismiin. (Sosialistimaat olivat suljettuja eivätkä kapitalistimaat käytännössä päässeet levittämään niissä omaa propagandaansa - asukkaat saivat kyllä tietoja epävirallisia kanavia pitkin, mikä olikin sosialismin romahduksen välitön syy.) Kapitalistimaissa asuneiden sosialistien eliitti hakeutui yleensä aatteellisista syistä julkishallintoon yritysten sijaan. Sosialismin romahdettua tämä virkakoneisto ajautui aatteensa menetettyään suurelta osin helppoon ratkaisuun eli vasemmistolaisen aatteen mutatoitumiseen kulttuurirelativismiin, johon kuuluivat usein esimerkiksi pasifismi, vegetarismi ja muiden kuin länsimaalaisten suosiminen ns. positiivisella syrjinnällä.

4.5 Menetetyt tilaisuudet
1900-luvun viimeisellä vuosikymmenellä vastakkainasettelun aika oli ohi. Tuolloin ihmiskunnalla oli vielä mahdollisuutensa välttyä katastrofilta. Oli ollut ymmärrettävää, että ydinsodan uhan alla kahden järjestelmän kilpaillessa keskenään ei kehitysmaissa tikittävään väestöpommiin kiinnitetty huomiota. Sen sijaan on jälkikäteen katsoen erittäin outoa, että siitä ei välitetty vastakkainasettelun päätyttyäkään. Tuolloin olisi pitänyt olla selvää, että kaksi tekijää eli kehitysmaiden holtiton väestönkasvu ja tuolloin etenkin Lähi-idässä voimatekijänä ollut islamin usko suvaitsemattomuudessaan tulisivat muodostumaan ongelmaksi, ellei niihin ripeästi puututtaisi. Mitään ei kuitenkaan tehty kahdenkymmenenviiden vuoden etsikkoaikana. Syitä tähän on lueteltu aiemmissa kappaleissa, mutta ne koostetaan tähän vielä täydennettynä luettelona aikajärjestyksessä:
1) Ensimmäisestä maailmansodasta alkanut länsimaiden henkinen alennustila
2) Saksan juutalaisvainoista juontanut kulttuurirelativismi
3) Siirtomaa-ajan päättyminen ja kehittyneiden maiden haluttomuus puuttua kehitysmaiden todellisiin ongelmiin
4) Kommunismin jäljiltä länsimaihin jäänyt aatteeltaan mutatoitunut virkakoneisto
5) Helpoista elinoloista ja viihteestä johtuva asukkaiden yleinen passiivisuus ja välinpitämättömyys

Näiden syiden takia ei haluttu eikä uskallettu tehdä kyteville ongelmille mitään. Kun ottaa huomioon, miten lupaavat tulevaisuuden näkymät ihmiskunnalla oli 1900-luvun alussa edessään, murroksen aikaa voi kutsua ihmiskunnan historian suurimmaksi tragediaksi. Mikäli 1900-luvulla ei olisi tehty ratkaisevia virheitä, olisi vältytty 2000-luvun suurilta murhenäytelmiltä.

4.6 Kansainvaellusten aika
Väestöpaine ja levottomuudet kehitysmaissa kasvoivat lopulta liian suuriksi. Esimerkkinä ongelmista mainitaan Syyria. Se ei sinänsä ole ehkä tyypillinen malli, koska ei ole afrikkalainen. Toisaalta se oli enimmäkseen islamilainen maa ja tapahtumaketju oli normaali. Maassa oli vuonna 1937 2,3 miljoonaa asukasta. Vuonna 2011 siellä oli 23 miljoonaa asukasta. Väkiluku oli siis kymmenkertaistunut vain 74 vuodessa. Pian tämän jälkeen maassa alkoi sisällissota. Sen näennäisenä syynä oli islamilainen ääriliike, joka yritti kaapata vallan. Todellisuudessa kehityskulku oli aivan normaali huomioiden väestönkasvun. Sisällissota oli julma ja säälimätön ajaen miljoonat pakolaisiksi.
Yleisesti on hyväksytty murroksen ajan viimeisen ajanjakson alkaneen 2015. Jotkut historioitsijat väittävät sen alkaneen jo aiemmin, koska esimerkiksi Ranskassa oli jo tuolloin noin kymmenen prosentin ei-eurooppalainen väestönosa. Jotkut taas sanovat sen alkaneen vasta myöhemmin, koska vuonna 2015 väkisin Eurooppaan tunkeutui vain murto-osa kehitysmaalaisia verrattuna muutamiin myöhempiin vuosiin. Vuotta 2015 pidetään kuitenkin rajalinjana, koska tuolloin tulijoita alkoi saapua väkisin merkittävissä määrin ja Euroopassa tilanne herätti vihdoin merkittävää huomiota.
Osa pakolaisista oli aidosti vainottuja, mutta joukkoon liittyi muista maista onnenonkijoita, joiden tarkoitus oli päästä leveämpään elämään kiinni Euroopassa. Samaan aikaan Euroopassa tapahtui lukuisia islamilaisten tekemiä terrori-iskuja, jotka vähitellen kiristivät ilmapiiriä. Euroopan Unioni yritti hillitä tilannetta laatimalla lakeja, joilla kriitikkoja yritettiin vaientaa. Sen eliittivirkamiehet olivat suurelta osin sosialismin perillisiä eivätkä ymmärtäneet oman asemansa heikkoutta eurooppalaisten näkemysten muuttuessa heidän ja kriisin vastaisiksi. Itse kriisin syihin eli pääasiallisesti kehitysmaiden hillittömään väestönkasvuun ja vähemmässä määrin islamilaiseen uskonnolliseen fanatismiin ei puututtu. Tosin näihin puuttuminen EU:n käytettävissä olevin keinoin olisikin luultavasti ollut liian myöhäistä, se olisi pitänyt tehdä jo ennen vuosituhannen vaihdetta. Vähitellen eurooppalaisille valkeni, että EU ei kantaväestöä puolusta, tulijat eivät enimmäkseen edes halua sopeutua länsimaiseen kulttuuriin, ovat keskimäärin ongelmallista ainesta, haluavat tuoda Eurooppaan oman uskontonsa eikä tulijavirta lopu koskaan ellei väestönkasvulle tehdä jotain.
Aiemmin puhuttiin väestöpaineesta, joka kohdistui kehitysmaista Eurooppaan ja vähitellen myös muualle kehittyneisiin maihin. Nyt kasvoi koko ajan suuremmaksi vastapaine. Sillä tarkoitetaan länsimaisen kulttuurin nostamista muiden kulttuurien yläpuolelle, sopeutumattomien tulijoiden välitöntä karkoitusta, muiden tulijoiden valjastamista eurooppalaisten arvojen lähettiläiksi takaisin kotimaihinsa, länsimaille vihamielisten aatteiden tuhoamista ja kehitysmaiden väkiluvun stabilointia ekologisesti kestävälle tasolle. Euroopan Unioni onnistui patoamaan sitä jonkin aikaa kukistamalla jokaisen henkilön, jonka koki mahdolliseksi liikkeen keulakuvaksi. Tämä kuitenkin nosti painetta vain entisestään.
Murroksen ajan katsotaan päättyneen käänteen lopulta tapahtuessa vuonna 2025, jolloin

14 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Länsimaiden tuhoa ei voi estää. Sivilisaation degeneroitumisen sykli on jotakuinkin 200-300 vuotta. Loppuvaiheessa sivilisaatiota tuhoavat voimat ovat niin voimakkaita ja etenevät vääjäämättömästi kohti tuhoa. Homma päättyy elinvoimaisemman mutta barbaarisemman kulttuurin invaasioon siinä vaiheessa, kun rappeutuvalla sivilisaatiolla ei ole enää minkäänlaista halua puolustaa itseään.

Elämme nyt tällaista rappioaikaa ja sen viimeisiä vuosia. Jos ja kun Yhdysvalloissa etenevä antisivilisaatio voittaa, länsimaat ovat mennyttä.

Vasarahammer kirjoitti...

Nykypäivän länsimaiden henkisen tilan voi tiivistää tähän lyhyeen videoon:

https://www.youtube.com/watch?v=GFD2ggNxR1g

Nimetön kirjoitti...

Tarkoittaneeko vasarahammer sitten että näitä blogejakaan on turha kirjotella, ja marista, kun tuho on vääjäämätön, vai onko viivitystaistelua, että sitten romahtaa kun ei olle enään täällä ..

-jpt-

Vasarahammer kirjoitti...

Jpt: "Tarkoittaneeko vasarahammer sitten että näitä blogejakaan on turha kirjotella, ja marista, kun tuho on vääjäämätön."

Ehkä provosin liikaa ja kirjoitin liian synkästi. Sivilisaatiota tuhoavat voimat ovat pelottavan vahvoja mutta eivät lyömättömiä.

Vasarahammer kirjoitti...

Jaskalle vielä haluaisin jättää pienen provosoivan kommentin.

I maailmansota oli mieletöntä teurastusta ja jätti pysyvän arven länsimaiseen sivilisaation. Asialla oli kuitenkin toinen puolensa eli kilpailu länsimaiden johtajuudesta.

Saksa oli ja on väkiluvultaan suurin Euroopan maa. Se oli myös 1900-luvun alussa jo syrjäyttänyt Britannian maanosan teollisena suurvaltana. Saksalla oli kuitenkin ongelmansa. Se oli liian suuri Euroopalle ja on edelleen.

Lisäksi anglosaksinen ja saksalainen valtiokäsitys poikkeavat toisistaan ratkaisevalla tavalla. Saksa oli lisäksi laajentanut valtionsa kokoa väkivaltaisesti "verellä ja raudalla". Konfliktin siement oli kylvetty jo aiemmin ja sodan syttyminen oli vain ajan kysymys.

Saksan pyrkimys johtavaksi eurooppalaiseksi valtioksi ja Britannian pyrkimys estää sellaisen syntyminen mannermaalle olivat sovittamattomssa ristiriidassa keskenään.

Nimetön kirjoitti...

"I maailmansota oli mieletöntä teurastusta ja jätti pysyvän arven länsimaiseen sivilisaation. Asialla oli kuitenkin toinen puolensa eli kilpailu länsimaiden johtajuudesta."

Niin, missä lahjakkuus on suurinta, siellä myös lankeemus on suurin, ja seuraukset siitä kaikkein karmeimmat. Vähintäänkin voi nyt sanoa, että ilman I maailmansotaa 1900-luvun suurimmista populisteista Leninistä, Mussolinista ja Hitleristä ei olisi luultavasti kuultu juuri mitään. Eikä toista näytöstäkään olisi tullut. Nähtäväksi nyt sitten jää, mihinkä tämä länsimaisen sivilisaation arvojen sekasorto tulee vielä johtamaan. Mene tekel on ainakin jo seinällä, ja jo tähänastisen kehityksen jäljet pelottavat. Ja ikävintä on, että ainakin niiltä osin kuin nykyisten trendien voi katsoa olevan seurausta maailmansodista, niin eivätpä eurooppalaiset voi oikein ketään muuta kuin itseään tästä paskasta syyttää.

-J.Edgar-

Qroquius Kad kirjoitti...

Niin, I maailmansota oli 20. vuosisadan traagisin tapahtuma, joka muokkasi koko vuosisadan sekä meidän nykyisyytemme epäterveeseen muotoon. Mutta mitä olisi voitu tehdä toisin?

Maailmansodan aloitti oikeastaan Nikolai II:
arkkiherttua Frans Ferdinandin murhassa poikansa menettänyt keisari-isä Frans Joosef alkoi tehdä surutyötä syyttämällä Serbian kuningaskuntaa valtioterrorismista ja esitti Serbian itsenäisyyttä loukkaavia vaatimuksia.
Kun niitä ei tietenkään voitu hyväksyä enempää kuin Neuvostoliiton vaatimuksia Suomelle loppuvuodesta 1939, aloitti Frans Joosef ikäänkuin henkilökohtaisen kostosodan Serbiaa vastaan.

Jos Nikolai II olisi pysytellyt sivustakatsojana, ei Saksa olisi liittynyt sotaan Venäjää vastaan liittolaisensa Itävalta-Unkarin rinnalle, koska ei olisi ollut muuta sotaa kuin Itävalta-Unkarin ja Serbian välinen.

Saksan sodanjulistusta seurasivat sitten Ranskan ja Britannian sodanjulistukset liittolaisensa Venäjän rinnalle Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan, ja Euroopan jo Balkanin sodissa hämmennellystä keitosta syntyi kauhea soppa. Sen jälkimakuja kakistellaan vieläkin, kuten toki jo sanottu.

Mutta taas:
olisiko Nikolai voinut ohittaa ylisukupolvisen velvollisuutensa Balkanin ja kaikkien Slaavien Suojelijana? Entä olisiko Kerenski voinut ilmoittaa Helmikuun vallankumouksen jälkeen sodan olleen Nikolain henkilökohtainen sota Frans Joosefin henkilökohtaista sotaa vastaan ja sanoa Venäjän tasavallan ja kansakunnan siitä irti?

Kyllä ja kyllä. Mutta niin ei tapahtunut.
Kontrafaktuaalinen historiointi eli suomeksi jossittelu on yhtä mielenkiintoista kuin hyödytöntäkin:
asiat tapahtuivat kuten ne tapahtuivat, eikä niitä voi miksikään muuttaa.

Ja silti, historia on oikeastaan ainoa todella eksakti tiede:
sehän voi jälkiviisaudella tietää kaiken tieteenalaan liittyvän!

Vasarahammer kirjoitti...

Joo, ei historia ole eksakti tiede, ja vaihtoehtoinen historiankirjoitus kelpaa lähinnä viihteeksi.

Ensimmäisestä maailmansodasta sai alkunsa kaksi kehityskulkua, jotka vaikuttivat myöhempään historiaan.

1. Saksa päästi Leninin maanpaosta Venäjälle, jossa tämä sai aikaiseksi yhden 1900-luvun pahimmista katastrofeista eli marxismi-leninismin.

2. Ylikansalliset järjestöt saivat alkunsa, kun Kansainliitto perustettiin. Kyseinen pulju tosin osoittautui epäonnistuneeksi. Samoin on käynyt kaikille sen seuraajille.

3. Woodrow Wilsonin idealismin takia Keski-Eurooppaan syntyi lähinnä Itävalta-Unkarin tappion takia pikkuvaltioita, joista ei ollut Hitlerille minkäänlaista vastusta II maailmansodasta. Leninin aikaansaama sekasorto irrotti Venäjän reuna-alueet imperiumista (ml. Suomen). Näiden valtioiden olemassaolon oikeutusta Neuvostoliitto ja Saksa eivät erityisemmin kunnioittaneet.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitoksia kommentoijille.
Eurooppalainen sivistys sai tuhoisimman iskunsa ensimmäisessä maailmansodassa. Sen jälkeen edistys tapahtui vain siksi, että ei sivistys niin vain tuhoudu, sillä on vielä liikemäärää jäljellä. Eurooppalainen sivistys voi tuhoutua vain eurooppalaisten itsensä toimesta. Mikään muu kulttuuri ei kykene sitä uhkaamaan, ei mitenkään. Ainoastaan jos eurooppalaiset itse sallivat sen tapahtuvan, kuten nyt näyttää käyvän hörhöjen hallitessa mediailmatilaa.

Tuo Vasarahammerin huomio Kansainliitosta oli muuten todella osuva. Kaikki ylikansalliset järjestöt ovat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Kansojen välisistä sopimuksista näin on käynyt vain osalle.

Nimetön kirjoitti...

"Ylikansalliset järjestöt saivat alkunsa, kun Kansainliitto perustettiin. Kyseinen pulju tosin osoittautui epäonnistuneeksi. Samoin on käynyt kaikille sen seuraajille."

Kansainliiton kohtaloon taisi vaikuttaa osaltaan sekin, että se oli hyvin korostetusti juuri I maailmansodan voittajien järjestö, ja siitä muovautui pitkälti Iso-Britannian ja Ranskan tuonaikaisen valtapolitiikan työkalu. Tämähän oli melkolailla loogisesti odotettavissakin, mutta myös korruptoi omalta osaltaan ko. järjestöä, mikä sittemmin joudutti myös sen tosiasiallista poliittista konkurssia, ja tämä kehitys oli alullaan jo ennen Hitlerin aikaa.

Myös YK oli alunperin hyvin leimallisesti II maailmansodan voittajien järjestö, joskin siitä on viimeistään 70-luvulta lähtien tullut yhä suuremmassa määrin eräänlainen kehitysmaiden etujärjestö. No, YK:n ongelmat, joita tunnetusti riittää, ovat lukuisat, ja mm. Suomen YK-suurlähettiläänä 80-luvulla toiminut Keijo Korhonen on teoksessaan Mitalin toinen puoli - johdatusta ulkopolitiikan epätodellisuuteen (1989) ruotinut nuo asiat melko perinpohjaisesti, ja muutama muutettava muuttaen tuo analyysi on ihan relevanttia kamaa tänäkin päivänä, joten eipä niistä tässä sen enempää.

No, yhden ansion kuitenkin YK:lle laskisin, sillä se on kuitenkin niitä harvoja foorumeja maailmassa, johonka mikä tahansa maailman maa, mahtavimmista suurvalloista mitättömimpiin "täivaltioihin", voi kuitenkin tulla ainakin neuvottelemaan kiistanalaisista asioista, ilman pelkoa siitä, että tämä tulkittaisiin kasvojen menetykseksi.

Esim. syksyllä 1973, jolloin Jom Kippurin konflikti uhkasi jo laajentua niihin mittoihin, että suurvaltojen yhteenotto alkoi näyttää mahdolliselta, USA ja NL käyttivät lopulta sorvaamaansa YK:n päätöslauselmaa ulospääsytienä tukalaksi käyneestä tilanteesta, ilmoittamalla "taipuvansa asiassa turvallisuusneuvoston tahtoon", mihinkä niitä kumpaakaan ei tietenkään olisi voitu mitenkään pakottaa, mikäli omaa ilmeistä halua ei olisi tähän ollut. Mutta olennaistahan juuri olikin, että näin toimien kumpainenkin pystyi tekemään vetäytymisensä ilman kasvojen menettämisen välitöntä pelkoa.

Ja onhan kolmas maailmansota yhä edelleenkin ainakin tälle syömiselle vielä näkemättä, joten ehkäpä tähän asiantilaan on YK:llakin edes jotain osuutta kaikesta huolimatta ollut. Ja hyvä näin, sillä se katastrofi saattaisi jo viimeistään olla länsimaisen sivilisaation joutsenlaulun paikka.

"Woodrow Wilsonin idealismin takia Keski-Eurooppaan syntyi lähinnä Itävalta-Unkarin tappion takia pikkuvaltioita, joista ei ollut Hitlerille minkäänlaista vastusta II maailmansodasta. Leninin aikaansaama sekasorto irrotti Venäjän reuna-alueet imperiumista (ml. Suomen). Näiden valtioiden olemassaolon oikeutusta Neuvostoliitto ja Saksa eivät erityisemmin kunnioittaneet."

Tuo Euroopan kaikkien keisarikuntien luhistuminen, myös Turkki tässä kohtaa mukaan lukien, sekä tästä seurannut Itä-Euroopan uusien valtioiden synty oli ehkä merkittävin välitön geopoliittinen mullistus, mikä I maailmansodasta seurasi. Missä määrin sitten Wilsonin ajattelussa oli kyse aivan aidosta idealismista, ja missä määrin tuota kansojen itsemääräämisoikeutta käytettiin myös eräänlaisena sodanaikaisten vastustajien heikentämiseen tähtäävänä valtapoliittisena työkaluna hajota-ja-hallitse-hengessä, ei ole kaiketi aivan selvää.

No, Suomi (sisällissodasta ym. synnytystuskistaan huolimatta) ja Tsekkoslovakia taisivat olla näistä uusista valtioista sieltä onnistuneimmasta päästä. Totta kuitenkin, että x-keisarikuntien raunioille pystytetyt Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa eivät todellakaan arvostaneet näitä uusia valtioita kovinkaan korkealle, ja siinä sitten kävi kuten tunnettua on. Ja osittainhan tämä kipuileminen taitaa jatkua yhä edelleenkin, tosin ainakin tällä hetkellä hieman matalammalla intensiteetillä.

-J.Edgar-

Jaska Brown kirjoitti...

J. Edgar: YK oli vielä 1980-luvulla jatkuvasti esillä uutisissa, mutta sen merkitys oli jo alkanut laskea kun jämäkän natsiupseeri Waldheimin tilalle tuli perulainen mitättömyys de Cuellar pääsihteeriksi. Kaikkea ei tietenkään tähän piikkiin voi laittaa, ehkä ei edes suurinta osaa. Lopullinen kuolinisku järjestölle oli Neuvostoliiton hajoaminen. Kaksinapaisessa maailmassa YK vielä mitenkuten onnistui, koska se oli siihen suunniteltu. Uusiutumaan se ei kyennyt. Kuinka moni muuten tietää kuka on nykyään YK:n pääsihteeri? 40 vuotta sitten sen tiesivät kaikki. Nyt en muistanut minäkään, lunttasin tässä välissä että se on Antonió Guterres. Tuli kyllä "ai niin" -olo.

Nimetön kirjoitti...

"Kaksinapaisessa maailmassa YK vielä mitenkuten onnistui, koska se oli siihen suunniteltu. Uusiutumaan se ei kyennyt."

Niin no, itse asiassa järjestön alkuperäinen perustajaisä F.D.Roosevelt taisi suunnitella YK:sta Yhdysvaltojen valtapolitiikan instrumenttia, ja jossain määrin tässä onnistuikin (esim. Korean sodan aikana), vaikka kylmän sodan alkaminen sitten sotkikin näitä suunnitelmia melkolailla. FDR oli muutenkin paljon innokkaampi ja häikäilemättömämpi valtapoliitikko kuin yleensä uskotaan, vaikka kaiketi jonkinlaista idealismiakin hänestä löytyi. Toki niitä virhearviointejakin sitten tuli (Stalin, ym.), mutta sattuuhan sitä tekevälle miehelle.

No, ainakin siinä YK on toistaiseksi välttänyt edeltäjänsä kohtalon, että ovet paukkuen sieltä ei ole juuri lähdetty. Toki turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus on ainakin näitä pidätellyt melkolailla.

-J.Edgar-

Jaska Brown kirjoitti...

J.Edgar: Kommenttisi oli asiasisällöltään tyhjentävä, joten siihen ei ole lisättävää. Kerron sen sijaan vanhan vitsin, mikä alkaa olla yhä enemmän realismia myös vertauksena. Eli miksi YK:n vessoissa haisee niin pahalta? Koska vain suurvalloilla on veto-oikeus.

Nimetön kirjoitti...

Heh, tuo oli hyvä! :) No, se YK:n ihmeellisestä mikä-mikä-maailmasta tälle erää.
Vaan se kyllä omalla laillaan hieman kummastuttaa, että tuosta ylempänä mainitusta FDR:stä on onnistuttu pitämään suoranaista kiiltokuvaa ellei peräti pyhimyksen sädekehää yllä näinkin kauan, vaikka kyseessä oli erittäin kovan luokan peluri, joka ei niin tarviten myöskään keinoja kaihtanut (toisaalta, tuskinpa hän olisi pelkällä kiltteilyllä sitä valta-asemaa saavuttanut, mihinkä sittemmin päätyi). No, tietenkin hän lukeutui II maailmansodan voittajiin (vaikka ei ihan voitonpäivää ehtinyt nähdäkään), ja voittajathan tunnetusti kirjoittavat historiat. Eikä nyt sillä, että tilanne olisi ollut kovin kiva siinäkään tapauksessa, että natsit ja japsit olisivat onnistuneet nappaamaan ne voittajan laakeriseppeleet...

Mutta kuitenkin kaikitenkin; lienee jokseenkin selvää, että FDR oli tosiasiallisesti päättänyt liittää USA:n sotaan viimeistään joskus 1940, ja vaikka motiivit saattoivat osittain olla ideologisetkin, niin eivätköhän perimmäiset syyt siltikin olleet ne vanhat ja tutut. Siis pyrkimys uusien markkina-alueiden valloittamiseen ja jo olemassa olevista kiinnipitämiseen sekä raaka-ainelähteiden valvontaan, oman maan valta-aseman kaikinpuoliseen vahvistamiseen sekä kilpailijoiden nutistamiseen tai ainakin marginalisoimiseen (saksmannien ja japsien osalta tämä lopulta onnistuikin, Stalinin osalta suunnitelma taisi hieman kusaista). Ja tietysti yhtenä motiivina on varmasti ollut saada myös lopullinen irtiotto amerikkalaisia koville ottaneesta 30-luvun lamakaudesta, kun sotatarvikkeiden tuotantoon siirtyminen antoi sikäläiselle, tuohon aikaan maailman suurimmalle teollisuudelle mitä melkoisimman adrenaliinipiikin. Eipä siinä tarvinnut kuin odottaa sopivaa tilaisuutta, ja tulihan se sieltä, kun japseilla ja natseilla iski vauhtisokeus päälle.

Noin ylipäätäänkin Euroopassa ja myös Suomessa vallitsevana mielikuvana tuntuu olevan, että demokraatit ovat niitä kilttejä ja kivoja siinä missä republikaanit ilkeitä ja itsekkäitä. Toisaalta, ainakin useimmat niistä konflikteista varsinkin 1900-luvulla, joihin USA on osallistunut, ovat ainakin saaneet alkunsa demokraattipresidenttien aikana (mm. II MS, Korea, Vietnam, ja tämä näin yleisenä huomiona, itse ao. konflikteihin ja niiden syihin ja seurauksiin en tässä ota sen kummemmin kantaa). Ja muutenkin vaikuttaisi hieman siltä, että juuri demokraattipuolueessa on ollut enemmän näitä ideologisen lähetyskiihkon elähdyttämiä, siinä missä republikaanit ovat pyrkineet mieluummin pitämään hieman välimatkaa muun maailman rähinöihin, vaikka ovatkin yleensä pyrkineet mm. lisäämään varustelumenoja. Näin siis ainakin ennen ns. uuskonservatiivien aikaa. Ja eipä tämäkään nykyinenkään Iso Paha Susi ainakaan tekojensa tasolla ole varsinaiselta sotahaukalta vaikuttanut, ainakaan tähän saakka nähdyn perusteella, vaikka retoriikka on välillä ollutkin varsin kovasanaista eikä ehkä kaikiten ihan viimeisen päälle harkittua, ainakin jos diplomatian näkökulmasta asiaa katsoo. Mutta näin se kai tässäkin loppuviimein menee, että tärkeintä ei ole suinkaan se, kuinka asiat lopulta ovat, vaan se, miltä ne saadaan näyttämään, vaikutelma kun on lopulta tärkein. Tai jotain...

-J.Edgar-