12. toukokuuta 1945, Plzenin lähistöllä Tsekkoslovakiassa
162. panssariarmeijakunnan pääkomissaari Vinogradov kääntyi nuoren panssariupseerin puoleen.
- Kiitoksia, kapteeni Jakusov. Olette toiminut esimerkillisesti. Voitte nyt poistua.
Huoneeseen jäi kolme miestä. Kaksi NKVD:n komissaaria, Vinogradov ja nuorempi komissaari Ignaskin minun lisäkseni. Katselin ympärilleni ja rikoin lopulta hiljaisuuden.
- Eihän tämä nyt ihan kenraalin arvoiselle upseerille sopivalta paikalta näytä, mutta olen nähnyt huonompiakin, kuten tiedätte. Meillä lienee nyt hetki aikaa, kunnes kyyti järjestyy?
- Kyllä, toveri kenraali, vastasi Vinogradov automaattisesti.
- Voinen viihdyttää teitä sen aikana.
- Olisihan se mielenkiintoista kuulla, mitä oikeasti tapahtui, myönsi Vinogradov.
- Niin. Tehän tietysti luulette tietävänne, mutta todellisuudessa kaikki alkoi luulemaanne aiemmin.
Vajosin muistoihini ja tunsin kuinka reilun kolmen vuoden takaiset tapahtumat valtasivat mieleni kuin ne olisivat sattuneet eilispäivänä.
8. maaliskuuta 1942, Moskovan rintamalla
Astuin sisään 20. armeijan päämajaan. Esikuntapäällikköni kenraalimajuri Leonid Sandalov tuli heti luokseni kiihtyneenä sanoen:
- Toveri kenraaliluutnantti, kiireellinen viesti päämajasta. Teidän on välittömästi lähdettävä Moskovaan.
Sandalovilla oli kaksi vaihtoehtoista ilmettä: huolestunut ja erittäin huolestunut. Tällä kertaa hän oli valinnut jälkimmäisen.
- Kyseessä ei ilmeestä päätellen ole tavanomainen neuvottelu, sanoin.
- En tiedä mistä on kyse. Mutta… viesti määräsi että jätätte komennon ja uudeksi komentajaksi tulee kenraaliluutnantti Reyter.
- Se latvialainen? Joka on nyt ollut rintaman esikunnassa?
- Sama mies.
- Johan nyt! Ja komentavat minut päämajaan. Mistähän tässä on kyse? Mitä Stavka (puna-armeijan esikunta) minusta haluaa? Näinköhän ammuttavat huonosta komentajuudesta.
- Toveri kenraali, olette Kiovan ja Moskovan taistelujen sankari!
Olin unohtanut että Sandalovilla ei ollut huumorintajua.
- En minä sitä tarkoittanut… ehkä määräävät vain uuteen tehtävään.
- Niin, komentajia on tapana kierrättää nopeassa tahdissa.
Hymähdin ja lähdin pakkaamaan.
9. maaliskuuta 1942, Kreml
Huoneessa oli kolme miestä astuessani sisään. Lähimpänä seisoi sihteeri Aleksandr Poskrjobysev, mutta toista miestä en tuntenut. Katseeni oli kuitenkin suuntautunut pöydän takana istuvaan mieheen, joka siirsi juuri piippunsa toiseen suupieleen.
- Toveri Stalin!, ilmoittauduin.
- Istumaan, kenraali, istumaan, Stalin sanoi viitaten minut tuoliin.
Tässä vaiheessa huokaisin helpotuksesta. Toisaalta olin edelleen hämmentynyt. Tavallisen siirron asemapaikasta toiseen takia minua ei olisi tähän huoneeseen kutsuttu. Kaikki sai pian selityksensä, kun kolmas mies esittäytyi.
- Olen kenraaliluutnantti Pavel Sudoplatov, toveri Stalinin erikoisasiamies salaisissa tehtävissä. Teidät, arvoisa kollega, on valittu ehdokkaaksi erityistehtävään. Minun on kuitenkin kysyttävä teiltä ensin, oletteko halukas ryhtymään tähän. Ei, älkää vastatko vielä. Sanomattakin on selvää, että tästä keskustelusta ette hiiskahda koskaan sanaakaan kenellekään. Teillä on näet täysi oikeus kieltäytyä. Tehtävän luonne on hyvin erikoislaatuinen. Jos onnistutte, teistä tulee suuri Neuvostoliiton sankari. Mutta jos epäonnistutte, mikä on luultavaa, teidät poistetaan historiasta maan suurimpana petturina. Ja kävi miten tahansa, menetätte lähes varmasti henkenne. Suostutteko tehtävään alustavasti?
En epäröinyt hetkeäkään, vaan vastasin:
- Toveri pääsihteeri, toverit kenraalit. Omasta puolestani suostun, mutta tuo epäonnistumisen mahdollisuus… perheeni, nähkääs.
Sudoplatovin julmat silmät menivät viiruiksi.
- Luulin että olette vieraantunut vaimostanne.
- Kyllä, mutta en toki tahdo hänelle mitään pahaa. Ja minulla on tytär… nelivuotias … hm, toisesta suhteesta. Ja rintamalla… minulla on, kuten on tapana sanoa, ”rintamavaimo”, armeijan lääkäri. Mutta hänet siirrettiin äskettäin takalinjoille, koska hän on raskaana. Lapsemme pitäisi syntyä lähikuukausina.
- Olette viriili mies, Sudoplatov totesi. - Mutta tietysti tiesimme jo tuon kaiken. Voimme taata että lapsillenne ei tapahdu mitään. Eiväthän he ole edes teidän nimellänne.
- Siinä tapauksessa suostun.
- Hyvä. Itse asiassa tuo että olette käytännössä perheetön, oli yksi syy valintaanne. Tarvitsimme juuri sellaista kenraalia, Sudoplatov jatkoi.
- Ymmärrettävää, jos tämä on itsemurhatehtävä.
- Jos asiassa jotain huvittavaa haluaa nähdä, niin mielenkiintoinen sattuma että harvoista perheettömistä kenraaleista te täytätte kaikki muut ehdot parhaiten. Tai no, ehkä muitakin olisi mutta käytännössä kun arvon pitää olla vähintään kenraaliluutnantti niin heistä.
- Saanko kysyä mitä nämä muut ehdot ovat?
- No, kun sanoin että vähintään kenraaliluutnantti, niin tarkoitin että mieluummin täysi kenraali tai erityisen ansioitunut kenraaliluutnantti. Kuten te Kiovan ja Moskovan taistelujen sankarina. Se on ensimmäinen ehto. Toinen ehto on sitten ikä ja te olette tällaisista miehistä luultavasti nuorin tai ainakin riittävän nuori eli olette fyysisesti hyvässä kunnossa. Täytitte puoli vuotta sitten neljäkymmentä. Ja sitten kolmas ehto: olette luultavasti kaikista tuon arvoisista miehistä suurikokoisin.
Tässä vaiheessa toveri Stalin naurahti.
- Totta. Kuinka pitkä olette, toveri kenraali?
- Olen 187-senttinen, toveri pääsihteeri.
Ymmärtänette että olin vähintäänkin hämmentynyt. Mihin ihmeeseen kenraali tarvitsisi pituutta ja nuoruutta? Että ylettäisi kurottamaan korkeimmalle hyllylle poimimaan raskaita arkistokansioita ilman että selkä pettää?
- Suostutteko tehtävään, Stalin kysyi.
- Kyllä suostun, toveri pääsihteeri.
- Hyvä. Sudoplatov neuvoo teille yksityiskohdat. Ensin saatte parin viikon erikoiskoulutuksen, tai ainakin tarpeellisen ajan jos se enemmän vie. Sitten otatte komentoonne uuden armeijan, joka on tehtäväänne nähden sopivassa asemassa. Mutta kertokaa ensin pääkohdat, Sudoplatov. Haluan nähdä kenraalin ilmeen kun hän kuulee suunnitelmanne...
12. toukokuuta 1945, Plzenin lähistöllä Tsekkoslovakiassa
Kaksi komissaaria katsoi kenraalia suut auki.
- Siis tuolta minäkin näytin kun kuulin mistä oli kysymys, sanoin.
Hetken nieleskeltyään Vinogradov sai puhekykynsä takaisin.
- Ja mistähän tuossa erityiskoulutuksessa mahtoi olla kyse?
- Etteköhän te jo arvaa. Aseetonta taistelua ja sen jälkeen loppukokeet tositilanteessa. NKVD:n malliin.
4. huhtikuuta 1942, NKVD:n koulutuskeskus, Moskovan lähistöllä
Mies istui seinää vasten asetetulla tuolilla. En sanonut mitään astuessani sisään, en esittäytynyt vaan kävin suoraan asiaan.
- Boris Vladimirovits Smirnov. Teidät on tuomittu kuolemaan yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Kuten hyvin tiedätte. Olette kuitenkin onnekas. Satumme tarvitsemaan juuri teidän kaltaistanne miestä. Teillä on mahdollisuus hyvittää tekonne. Tehtävä on vaarallinen, mutta mikäli onnistutte, te kävelette ulos vapaana miehenä ja me revimme asiaa koskevat paperit. Suostutteko?
Kuolemaantuomittu katsoi minua hämmentyneenä. Vastaus oli pelkkä muodollisuus. Kukapa ei suostuisi tuntemattomaan, kun vaihtoehtona on kuolema.
- Suostun, toveri.
- Hienoa. Tervetuloa NKVD:n palvelukseen, sanoin. Otin askeleen eteenpäin ja ojensin käteni. Tuomittu nousi ylös refleksinomaisesti ja ojensi omansa. Hän oli minua selvästi lyhyempi, noin 170-senttinen kuten pitikin. Käden tarttuessa omaani nykäisin rajusti, potkaisin häneltä oikealla jalallani jalat alta, irroitin otteeni ja työnsin maata vasten. Käännähdin niin nopeasti kuin pystyin ja painoin vasemman polveni hänen hartoidensa väliin. Tartuin oikealla kädelläni hänen leukaansa, vasemmalla takaraivoon ja tein minulle opetetut liikkeet kaikin voimin. Tunsin kuinka hänen niskansa antoi myöten ja naksahti murtuessaan. Väänsin vielä lisää, vaikka se oli jo tarpeetonta.
- Melko hyvä, toveri kenraali.
Kouluttaja katsoi minua yrmeästi.
- Tuo olisi todennäköisesti riittänyt tosipaikassa. Mutta ei varmasti. Pystytte pudottamaan pari sekunnin kymmenystä siinä vaiheessa, kun asetutte hänen päälleen. Nyt teillä oli pieni viive niskaotteen saamisessa. Jos lähellä olisi ollut joku riittävän nopeilla reflekseillä varustettu, hän olisi saattanut ehtiä taklata teidät. Ampua ei olisi ehtinyt, kukaan ei saa pistoolia kotelosta riittävän nopeasti. Ellei sitten ase ole jo käyttövalmiina, mitä emme usko.
- Mutta tämä oli vasta ensimmäinen yritys elävällä uhrilla.
- Aivan. Hermoilu on ymmärrettävää. Muutama harjoitus lisää, niin totutte.
- Kuolemaantuomittuja riittää?
- Varmasti. Onnistumme jopa valikoimaan sopivan kokoiset, niin totutte juuri oikeisiin liikeratoihin. Pituuseroa teihin kun tosiaan on.
12. toukokuuta 1945, Plzenin lähistöllä Tsekkoslovakiassa
- Ja te opitte, sanoi komissaari Vinogradov.
Katsoin vuoroin Vinogradovia ja Ignaskinia, joka oli ollut ääneti koko ajan.
- NKVD:llä on tapansa varmistaa se. Toveri komissaarien luulisi tietävän sen.
- Ja sitten teidät siirrettiin Leningradin rintamalle...
12. heinäkuuta 1942, Tuhovetskin kylä, vähän toistasataa kilometriä etelään Leningradista
Istuin vanhauskoisten kylänjohtajan navetassa. Tiesin että minut oli kavallettu saksalaisille ja odotin heitä vain saapuvaksi. Olin ehtinyt toimia vajaat kolme kuukautta 2. iskuarmeijan komentajana. Se oli hyökkäyksessään edennyt liian pitkälle ja joutunut lähes saarroksiin saadessani komentajuuden. Saimme vetäytymisluvan ja yritimme perääntyä. Saksalaiset sulkivat yhteyden, me avasimme kapean käytävän joka taas suljettiin ja sama yhä uudelleen. Kunnes 25. kesäkuuta käytävä sulkeutui lopullisesti. Armeijan jäänteet tuhoutuivat ja loput jäivät vangeiksi. Minä piileskelin linjojen takana ja hain lopulta turvaa vanhauskoisten kylästä.
Ovi avautui ja sisään astui saksalaisten partio. Yksi miehistä puhui venäjää.
- Teistä ei voi erehtyä, olen nähnyt kuvanne lehdessä. Tervetuloa sotavankeuteen, kenraali Vlasov.
12. toukokuuta 1945, Plzenin lähistöllä Tsekkoslovakiassa
- Ja sitten ryhdyitte petturiksi…
- En. En koskaan ryhtynyt petturiksi. Tehtäväni oli selvä. Olin saanut komentooni lähes saarroksissa olleen armeijan juuri tässä tarkoituksessa. Minun piti jäädä vangiksi ja voittaa saksalaisten luottamus.
- Sitä varten piti sitten perustaa kokonainen petturien armeija.
- Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Enkä minä saanut sitä heti perustaa. NKVD oli ollut liian optimistinen. He olettivat että näin korkea-arvoisen ja ansioituneen upseerin siirtyminen saksalaisten puolelle olisi niin iso propagandavoitto, että suunnitelma toimisi. Mutta natsit pitivät slaaveja ali-ihmisinä. NKVD:n haaveissa minut olisi viety tapaamaan Hitleriä muutaman kuukauden sisällä.
- Jolloin te…
- Aivan. Olin tappanut harjoituksissa useita Hitlerin kokoisia miehiä. Kun Hitler kättelisi minua, hyökkäisin hänen kimppuunsa ja tappaisin hänet paljain käsin. Olin häntä paljon suurempi ja minusta oli tehty aseettoman taistelun asiantuntija.
2. toukokuuta 1945, Prahasta länteen
Olin kuullut Hitlerin kuolleen. Kaikki oli mennyt hukkaan. Oli mennyt jo kuukausia aiemmin. Hitlerin tappamisella ei olisi enää ollut merkitystä vuonna 1945. Muistelin tapaamistani Himmlerin kanssa.
Hetken oli käynyt mielessä, että olisin käyttänyt saamiani oppeja Himmleriin. Ehkä olisin saattanut toimia siten, jos olisin tiennyt että en saa koskaan tavata Hitleriä. Silloin kuitenkin ajattelin, että kunhan armeijani saa suuremman painoarvon, pääsen tavoitteeseeni. Vaikka sitten odotettua myöhemminkin. Mutta se ei onnistunut. Ja nyt jäljellä oli enää roolin vetäminen loppuun asti. Pari päivää sitten kenraali Franco tarjoutui lennättämään minut turvaan Espanjaan. Mutta mitä minä siellä olisin tehnyt? Päätin kaikesta huolimatta jäädä neuvostojoukkojen vangiksi. Sanoin että olen jo kerran aiemmin kieltäytynyt jättämästä miehiäni saartorenkaassa.
12. toukokuuta 1945, Plzenin lähistöllä Tsekkoslovakiassa
Ovi avautui ja minut vanginnut kapteeni Jakusov astui sisään.
- Toveri komissaari, kyyti on valmiina. Pistetään petturi käsirautoihin ja ajetaan hänet tankin sisällä armeijan päämajaan.
- Hyvä. Poistukaa, tuomme vangin kohta.
Jakusov sulki oven takanaan. Vingradov kiinnitti käsiraudat ranteisiini.
- Kenraali Vlasov. Tuo tehtävännehän oli niin salainen, että siitä ei tiedä kukaan muu kuin Stalin itse, hänen sihteerinsä ja muutama NKVD:n mies.
- Kyllä. Minulle tehtiin aivan selväksi, että en saa paljastaa tätä kenellekään enkä ole niin tehnytkään ennen tätä päivää. Sanoivat myös, että onnistuminen tarkoittaa sitä että saksalaiset teloittavat minut, epäonnistuminen sitä että venäläiset teloittavat minut. Jälkimmäisessä tapauksessa kukaan ei saisi koskaan tietää, että en ollutkaan petturi. Salaisuus ei saisi levitä kenenkään tietoon. Mutta enhän minä varsinaisesti epäonnistunut, sillä en päässyt edes yrittämään. Siksi puhuin teille. Onhan sota nyt ohi ja parhaani yritin. Tämä on ainoa mahdollisuus kunniani palauttamiseksi. Muistakaa että sodan päätöspäiviniä armeijani käänsi aseensa saksalaisia vastaan ja esti SS-joukkoja tuhoamasta veljeskansamme pääkaupunkia Prahaa. Kenraali Bunjatsenkon ehdotuksesta ja minun hyväksynnälläni.
Huomasin Vinogradovin ja Ignaskinin vaihtavan keskenään merkitsevän katseen, mutta en vielä silloin ymmärtänyt sen tarkoitusta.
12. toukokuuta 1945, Dresden, marsalkka Konevin päämajassa
- Toveri armeijankomissaari. Luovutamme vangin teille.
- Kiitos. Hyvää työtä, toveri Vinogradov ja … Ignaskinhan se oli?
- Kyllä, toveri komissaari.
Komissaari Olizarenko kääntyi vartiomiesten puoleen.
- Viekää vanki selliin ja varmistakaa ettei hän puhu kenenkään kanssa ennen kuin saamme kunnon kuulusteluolosuhteet valmiiksi.
Vlasovin poistuttua komissaari Olizarenko kääntyi nuorempien kollegoidensa puoleen.
- No niin. Tämä oli sitten Vlasovin ensimmäinen etappi matkalla kohti hirttolavaa, mikä on ainoa oikea rangaistus Neuvostoliiton pettäneille. Mitä vanki kertoi teille?
Vinogradov vilkaisi alta kulmiensa Ignaskinia ennen vastaustaan.
- Pyysi ainoastaan ruokaa ja vettä. Muuten ei kerrassaan mitään. Ei suostunut vastaamaan lainkaan kysymyksiin, paitsi vahvisti henkilöllisyytensä kysyttäessä. Emme ryhtyneet kovistelemaan, kun ajattelimme tämän olevan korkeamman tahon asia.
- Hyvä. Kirjoittakaa kuitenkin asiasta selvä raportti.
- Käskystä, toveri komissaari.
10 kommenttia:
Adolfin pituus oli lähteistä riippuen 176 tai 178 cm, mutta sinne päin.
Ei se pituus muuten tee miehestä isoa, vaan massa:
190 cm pitkä, 60 kg painoinen hujoppi on kolmanneksen pienempi kuin 170 cm pitkä 90 kg patukka, jos rasvaprosentti on sama.
Goebbelsin päiväkirjassa tohtori harmittelee kuinka Saksa hukkasi potentiaaliset antikommunistit ja muutenkin tuhlasi mahdollisuudet saada venäläiset ja ukrainalaiset ja muut idän kansat taistelemaan puolellansa.Näin siis loppuvuodesta 1943 kun Saksa alkoi saamaan kuonoonsa oikein kunnolla idässä.
Toisaalta syksyllä 1941 hän oli sitä mieltä,kuten muukin valtiojohto,että idässä sopi vähentää väkeä vähintään 30% nälän ja teloitusten kautta ja erityisesti sotavangit sopi tappaa nälkään.Kuten tapahtuikin.Juutalaisista ja kommunisteista nyt puhumattakaan.Ja balttien ja muiden roskakansojen on turha haaveilla muusta kuin ankarasta työstä saksalaisten alistamina.Korkeintaan heistä sopi värvätä teloitusjoukkoja idän tappokentille.
Ei ole ensimmäinen,eikä varmasti viimeinen kerta,kun orjuuttaja yrittää saada orjat taistelemaan puolellaan ja ihmettelee innokkuuden vähyyttä.Näinhän mm Konfederaatio yritti sisällissodan loppumetreillä rekrytoida orjia riveihinsä ja yllättäen heikoin tuloksin.
Ehkä niistä 3-4 milj sotavangista osa,suurikin osa,olisi mielellään sotinut Stalinia vastaan.Ikävä kyllä A) he olivat kuolleet nälkään ja B)Hitler teki alusta lähtien selväksi,että sota oli sekä kommunismia ja slaaveja vastaan ja siihen kuuluisi kansanmurha oleellisena työkaluna.Eikä voitokas Saksa kaivannut ali-ihmisten apua.
Ainakin niin kauan kun kaikki meni jotenkin suunnitelmien mukaan.
Vladov luultavammin pettyi aika raskaasti kun hänelle selvisi vankeudessa,että ne syksyllä -41 antautuneet ja Stalinin pettämät sotavangit,potenttiaalinen rekryytti,lannoitti maaperää.Saattoi äijä tempaista perskännin kun selvisi asioiden todellinen tila,ettei Stalin ollutkaan ainoa hirviö tässä ottelussa.
Kirjoitus pistää miettimään että paljonkohan kakkosrähinässäkin oli salaisuudeksi jääneitä yllättäviä tarinoita. Vaikkapa tyyliin ”Martin Bormann olikin koko sodan ajan Stalinin vakooja eikä hän kuollut Berliinissä toukokuussa 1945 vaan meni ennalta sovittuun piilopaikkaan josta puna-armeija pelasti hänet ja vei Moskovaan. Moskovassa Bormannista tuli palkittu sankari joka eli elämänsä Neuvostoliitossa väärällä henkilöllisyydellä happily everafter”.
Martin Bornann kuoli Berliinissä ja luurankokin löydettiin ja DNA-testit tehtiin.Luuranko hukutettiin itämereen.
Korkea-arvoisin kadonnut taitaa olla Gestapon päällikkö Heinrich Muller.Nyttemmin varmuudella kuollut,tai no,120 vuotiaana ehkä juuri ja juuri mahdollista että eläisi.
Jaahas, olisipa se onkin voinut olla.
Vlassovin urakehitys oli nouseva - sitten nakitettiin joukko siviilejä johdettavaksi. Siis ihan pakko-otettuja musikoita. Käskettiin metsään, ei karttoja, ei pahemmin huoltoa.
Jos aatu olisi käyttänyt edes vähän järkeä, olisi voinut vaikka voittaakin. Valkovenäjällä oli katkeruutta paitsi kommunistejä myös venäläisiä vastaan. Samoin ukrainassa, jossa partisaanit soti aina 50-luvulle asti kommunistejä vastaan. Vaan kun uskoi pöhköihin roruoppeihin.
Pyssymies
Eihän se Adolf olisi voinut kylmää järkeä käyttää, koskapa oli tunteella käypä taiteilija ja narsistinen uhkapeluri.
Muuan Reinhard Heydrichin alainen, SS-Standartenführer Wilhelm Höttl loihe lausui sodan jälkeen mielenkiintoisen muistelmansa, jonka mukaan Himmler oli Heydrichin luomus:
Reinhard oli 1930-luvun alusta toiminut Heinrichin harmaana eminenssinä siloittaen tämän tietä tasolle, jolle tämä fyysisesti ja sosiaalisesti mitättömän vaikutuksen antanut miekkonen ei olisi koskaan voinut omilla ansioillaan kyetä;
mm. SS-Wirtschaftsverwaltungshauptamtin johtoon organisoitu SS:n talousimperiumi oli Höttlin mukaan nimenomaan Heydrichin käsialaa.
Jos Reinhard olisi selvinnyt murhayrityksistä, hän olisi Höttlin arvion mukaan syrjäyttänyt Heinrichin Reichsführer-SS:n pallilta ja yrittänyt Adolfiksi Adolfin paikalle!
Vaikea ottaa kantaa onnistumisen mahdollisuuksiin, mutta silloin liittoutuneilla olisi ollut vastassaan jääkylmä laskelmoitsija.
Hitlerin kaltaiseksi kansanvillitsijäksi hänestä sen sijaan ei olisi ollut:
hänen puheäänensä oli ohut ja ylävireinen.
Mutta jättihän Adolfkin sodan myötä kansanvillitsemisen Goebbelsille, joten sekin olisi ollut jo hoidossa.
Ukrainassa toki muistettiin toisen maailmansodan aikana vielä liiankin hyvin, kuinka Stalin oli sikäläisiä kohdellut kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Silloinhan Ukrainassa vallitsi ankara nälänhätä, eikä suinkaan epäedullisten säiden vuoksi vaan se oli poliittisista syistä tahallisesti aiheutettu.
Tämän jälkeen Hitlerillä olisi varmaankin ollut, jos hän olisi niin halunnut, hyvät mahdollisuudet saada ukrainalaiset puolelleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Ei vain siksi, että hän piti ukrainalaisia kuten muitakin slaaveja ali-ihmisinä, vaan myös ja ennen kaikkea siksi, koska hänen pyrkimyksenään tunnetusti oli valloittaa Saksalle lisää "elintilaa" idästä, ja juuri Ukraina oli epäilemättä tärkein hänen tavoittelemansa "elintila". Kun se kuitenkin oli jo ennestään aika tiheään asuttua, saksalaisille uudisraivaajille ei siellä ollut tilaa, ellei ukrainalaisia suurin joukoin joko surmattu tai karkotettu muualle..
Qroquius Kad: Vlasov oli kieltämättä aika hoikka poika, mutta toisaalta isommalla miehellä on vipuvarret joiden seurauksena voima välittyy paremmin. Ja Hitlerin pituus oli valtakunnansalaisuus. Googlaamalla löytää ensimmäisten hakutulosten joukossa myös arvion 170 cm. Yleensä arviot ovat yläkanttiin sen pituutta lisäävän koppalakin takia. Enkä yhtään hämmästelisi jos Aatulla olisi ollut Kim Jong Unin tapaan piilokorot. Ja loppujen lopuksi oleellisinta on se, minkä pituiseksi NKVD hänet arvioi, ei se minkä pituinen hän todella oli.
klova: Näinhän se meni. Homma olisi mennyt ihan toiseen malliin jos saksalaiset olisivat antaneet ukrainalaisille vapauden ja ottaneet heidät liittolaisiksi. Toisaalta eihän heillä siinä tapauksessa olisi ollut mitään syytä edes hyökätä, koska nimenomaisesti elintilan valtaaminen oli tarkoitus.
Yrjöperskeles: Kuten jo todettiinkin, Bormannin jäänteet on löydetty ja DNA-testillä varmistettu. Tosin tästäkin voisi tietysti kehitellä salaliittoteorioita. Hauska fakta: Bormannin pojat olivat natsijohtajien mukaan nimettyjä ja kummisetänä oli aina kaima. Paitsi että Hessin lennettyä Skotlantiin Rudolfin nimeksi vaihdettiin Helmut.
Pyssymies: Tuo Vlasovin vangiksijääminen on juuri se epäilyttävin vaihe hänen tarinassaan. Mies kuskataan käytännössä mottiin ja jää sinne vapaaehtoisesti, vaikka Kiovassa oli samassa tilanteessa lentänyt pois.
Qroquius Kad, osa II: Heydrichin kunnianhimo tuntien tuo on täysin uskottavaa. Olisipa ollut lystiä jos natsi-Saksaa olisi johtanut osapäiväjuutalainen, kuten Heydrichin väitettiin olevan.
Nimetön: Juuri noin, kuten edellä totesin.
Aatulla oli mennyt aikataulu sekaisin. Karhu pitää ensin kaataa, sitten nylkeä. Aloitti nylkemisellä tai oikeastaan nahan jaosta riitelemällä - ei mennyt ihan putkeen.
Se, että aloitti "tarpeettomien likvidoinnin" sodan ollessa vielä pahasti kesken veti koko projektin kuralle. Elintilaan oli kumminkin suunniteltu suurtiloja - ei ehkä olluy kovin nokkelaa tappaa potentionaaliset maaorjat / piian & rengit ennen kuin tiedetään työvoiman tarve ja tarjonta. Olisi pitänyt ensin tuhota NL, sitten alkaa jakaa elintilaa ja hoidella väestöpolitiikkaa sodan jälkeen. Hoidella brit ja ranska - sitten vasta NL. Ei kaikkea kerralla. Nyt aatu hätäili, ei tullut edes vesipäistä kakaraa.
Pyssymies
Veikko Huovisen loistava satiiri "Veitikka" meni tiettävästi aika moneen täydestä paljolti siksi, että siinä esitettiin Hitlerin halunneen hävitä mahdollisimman laajaksi levittämänsä sodan antaaksen opetuksen saksalaisille ja koko maailmalle.
Siltähän se touhu näin jälkikäteen näyttää.
Ja jotain perin tuttua on siitä vinkkelistä nähtävissä myös EU-kehityksessä.
Lähetä kommentti