Sivallus CCCLXXXVIII

Moskova on tehnyt selväksi, että se haluaa palauttaa entiset rajansa. Tätä voi vain kannattaa lämpimästi, kunhan tosiaan tarkoitetaan entisiä rajoja eli Moskovan suuriruhtinaskuntaa sen muodostuessa noin vuonna 1300.

Tummanvihreällä Moskovan suuriruhtinaskunta vuonna 1300.

Välihuomautus 156 : Politiikan puuttuva ekologinen lokero

Kaikki monipuoluedemokratioissa toimivat puolueet voidaan tietyllä perusteella jakaa neljään ryhmään. Kutsutaan näitä ryhmiä aluksi nimillä A, B, C ja D sekä jäännösryhmä X varsinaisen jaon ulkopuolelta.
Ryhmään A kuuluvat puolueet ovat käytännössä aina oppositiossa. Tästä syystä ne eivät vaikuta merkittävästi yhteiskunnan toimivuuteen.
Ryhmään B kuuluvat puolueet ovat yleensä hallituksessa, mutta eivät välttämättä. Yhteiskunnan toimivuuden kannalta tämän ryhmän puolueet ovat tärkeydeltään kriittisiä riippumatta siitä, ovatko ne oppositiossa vai hallituksessa.
Ryhmään C kuuluvat puolueet ovat lähes aina hallituksessa siitä syystä, että ryhmä B ei yleensä kykene muodostamaan hallitusta sen paremmin yksin kuin ryhmän D puolueiden kanssa. Tämän ryhmän puolueet vaikuttavat demokratiassa yhteiskuntaan yleensä eniten. Niiden puuttuminen hallituksesta tai oppositiosta ei kuitenkaan ole seurauksiltaan yhtä kriittinen kuin B-ryhmän.
Ryhmään D kuuluvat puolueet saattavat olla hallituksessa tai oppositiossa riippuen siitä, kuinka kipeästi ryhmien B ja C puolueet tarvitsevat niitä avukseen. Tämän ryhmän puolueiden merkitys yhteiskuntaan on kuitenkin yleensä melko vähäinen, koska ne eivät voi olla koskaan valta-asemassa demokraattisessa järjestelmässä, ainoastaan diktatuurissa.
Ryhmä X koostuu puolueista, jotka eivät sovellu tähän jakoon; kyseessä ovat yhden asian pienpuolueet, jotka viimeistään kasvaessaan suuremmiksi sujahtavat A-D -jakoon. Vastaavasti A-D -jakoon kuuluva pienpuolue saattaa irrota jaosta X-ryhmään mikäli se muuttuu yhden asian puolueeksi.

Edellä mainittu jako ei ole ideologinen sen paremmin vasemmisto-oikeisto -akselin kuin minkään muunkaan akselin kannalta, joskin sillä on suhteellisen vahvaa korrelaatiota joidenkin jakojen kanssa.
Se ei myöskään ole pysyvä; puolue voi siirtyä ryhmästä toiseen vuosien varrella, yleensä ennemminkin hitaasti liukuen kuin äkillisellä muutoksella. Mikäli puolueessa ei ole vahvaa johtoa (yksi tai muutama henkilö määrittää puolueen suunnan), lähes poikkeuksetta puolueen siirtymä kulkee aakkosissa eteenpäin eli esimerkiksi B-ryhmän puolue saattaa pikkuhiljaa valua C-ryhmään. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään esimerkkiä Suomen poliittisesta historiasta, jossa muutos tässä tapauksessa kulkisi aakkosissa alkua kohti. Jos taas puolueella on vahva johto, siirtymä voi olla kumpaan suuntaan tahansa riippuen johdon näkemyksestä.
Siirtymä aakkosissa eteenpäin aiheutuu siitä, että siihen suuntaan mennessä puolueiden ratkaisut ovat sitä ”laiskempia”, mitä enemmän niissä edetään. ”Laiskuudesta” ei yleensä kollektiivisella johdolla päästä eroon, sillä se vaatii vastuunkantoa. Vastuunkantajat taas voivat ideologisista syistä siirtää puoluetta kumpaan suuntaan tahansa.

Mikäli tarkastellaan Suomen lähihistoriaa parinkymmenen vuoden jaksoissa, havaitaan jaon noudattaneen varsin vahvasti oikeisto-vasemmisto -akselia, mutta tämä on osin sattumaa. Jaetaan tarkastelu seuraaviin ajanjaksoihin: jakso 1 (1964-1983), jakso 2 (1984-2003) ja jakso 3 (2004-2023). Tutkitaan tilannetta puolueittain.

SDP on suurista puolueista helpoin tapaus. Se on koko tarkkailujakson ajan ollut ryhmässä C. Mikäli vilkaistaan jaksoa edeltävääkin aikaa, SDP on kuulunut D-ryhmään, josta sen johdatti pois Tanner jo 1920-luvulla ja viimeistään sodan jälkeiset asevelisosialistit veivät sen jopa lähelle B-ryhmää, jonka tuntumasta se tipahti pois jakson 1 aikana. Nykyisen jakson 3 aikana SDP on pysynyt C-ryhmässä, joskin viimeisinä vuosina se on liukunut hyvin lähelle D-ryhmää.

Vasemmistoliitto edeltäjineen (SKDL) on ollut koko ajan D-ryhmässä käyden välillä käsivarrenmitan päässä C-ryhmästä.

RKP on alkujaan kuulunut ryhmään B, mutta joskus jakson 2 aikana se muljahti X-ryhmään yhden asian eli pakkoruotsin säilyttämisen puolueeksi.

Perussuomalaiset on tällä hetkellä A-ryhmää, mutta käväisi hallituskaudellaan hetken B-ryhmässä. Tosin silloinen puolue ei ollut sama puolue kuin nykyään muutoin kuin nimeltään soinilaisten pitäessä valtaa. Sen edeltäjä SMP vietti aikansa X-ryhmässä.

Vihreät oli perustamisensa aikoihin tyyppiesimerkki X-ryhmän puolueesta, josta se hämmästyttävällä nopeudella silti imagonsa enimmäkseen säilyttäen siirtyi D-ryhmään heti kakkosjakson aikana.

Keskustapuolue oli tukevasti B-ryhmää, kunnes jakson 2 aikana liukui C-ryhmään, jossa se on nykyään aivan yhtä tukevasti.

Kokoomus oli A-ryhmän puolue ennen kuin saavutti hallituskelpoisuuden jaksojen 1 ja 2 vaihteen tienoilla, jonka jälkeen se olikin B-ryhmää siirtyäkseen taas seuraavan jakson vaihteessa C-ryhmään.

Kristillisdemokraatit häilyy X-ryhmän ja luokituksen välimaastossa. Aiemmin se oli lähellä B-ryhmää, mutta on nykyään lähempänä A-ryhmää kuuluen silti ennemminkin X-ryhmään.

Mikäli tarkastellaan jaksoittain, niin A-D -ryhmiin kuuluvien jako on ollut seuraava:

Jakso 1 (1964-1983):
A: Kokoomus
B: Kepu, RKP
C: SDP
D: SKDL (nyk. Vasemmistoliitto)
Tänä aikana elettiin punamullan kultakautta. Kokoomus meni pysyvästi oppositioon 1966 ns. ”yleisistä syistä”. Demarit olivat hallituksessa koko ajan paitsi yhdessä lyhytaikaisessa vähemmistöhallituksessa, Kepu samoin.

Jakso 2 (1984-2003):
A: (Perussuomalaiset)
B: Kokoomus, (RKP)
C: Kepu, SDP
D: Vasemmistoliitto, Vihreät
Itä-Euroopan muutosten myötä kokoomuksesta tuli hallituskelpoinen. Tätä aikaa luonnehti tilanne, jossa kolmesta suuresta oli aina kaksi kerrallaan hallituksessa ja pikkupuolueet tarvittaessa apuna. Tänä aikana vuosina 1972-2015 poliittisissa hallituksissa yhtäjaksoisesti istunut RKP menetti asemansa B-ryhmässä ja jatkoi hallituksissa vain säilyttääkseen pakkoruotsin eli muuttui yhden asian puolueeksi X-ryhmään. Perussuomalaiset puolestaan ilmestyi kuvioihin vasta jakson loppuvaiheessa ja haki vielä linjaansa. Tässä se on luokiteltu A:han, koska se ei missään nimessä ollut hallituskelpoinen edes tuolloin.

Jakso 3 (2004-2023):
A: Perussuomalaiset
B:
C: Kokoomus, Kepu, SDP
D: Vasemmistoliitto, Vihreät
Näennäisesti tilanne säilyi samana kuin ennenkin: kaksi suurta aina hallituksessa ja kolmas oppositiossa. Ero oli kuitenkin siinä, että kolmen suuren yhteenlaskettu koko ei enää kattanut yhtä suurta määrää eduskunnasta ennen kaikkea perussuomalaisten kasvun takia. Ja vielä tärkeämpi ero seurausten kannalta oli se, että kaikki kolme entistä suurta olivat nyt samassa ryhmässä.

Kuten havaitaan, tällä hetkellä Suomessa ei ole yhtäkään ryhmän B puoluetta. Tämä on kansakunnan kannalta katastrofi. Jos jossain muussa ryhmässä olisi tyhjä ”ekologinen lokero”, se ei olisi kriittistä.

Ryhmiin A ja B kuuluvat puolueet pyrkivät tekemään kansakunnan kannalta hyviä päätöksiä. Ryhmiin C ja D kuuluvat puolueet taas pyrkivät tekemään kansakunnan kannalta huonoja päätöksiä. Näiden huonojen päätösten takana voi olla totuudelle sekä logiikalle sokea ideologia, kuten aikoinaan SKDL:n ja nykyään vihreiden tapauksessa. Nykyään näiden huonojen päätösten takana on ennemminkin Curley-ilmiö, jossa puolueen on tehtävä huonoja päätöksiä saadakseen enemmän ääniä.

A- ja B-ryhmät erovat toisistaan siinä, että A-ryhmän puolueet eivät ole valmiita tinkimään riittävästi hyvistä päätöksistä kyetäkseen saamaan niitä läpi. B-ryhmä puolestaan on valmis myymään periaatteitaan saadakseen edes osan oikeista asioista läpi. (Luultavasti A-ryhmäkin olisi tähän valmis, mutta erot C- ja D-ryhmien näkemyksiin ovat liian suuret.)
C- ja D-ryhmien ero on siinä, että C-ryhmä on valmis tinkimään huonoista päätöksistään pysyäkseen vallassa, kun taas D-ryhmä pääsääntöisesti ei.

D-ryhmän puolue voi olla aivan hyvin hallituksessa, koska se ei kykene kuitenkaan kilpailemaan äänestäjistä – sen ryhmän puolueita äänestävät vain ideologisesti valveutuneet. Eikä D-ryhmän näkemyksiä oteta kuitenkaan onneksi kovin suuresti huomioon hallitusohjelmaa laatiessa. Ryhmän puolueille riittää se, että ne pääsevät ajamaan edes vähän asioita haluamaansa suuntaan.
C-ryhmästä on käytännössä aina vähintään yksi puolue hallituksessa, koska populismi toimii degeneroituneessa henkilö ja ääni -demokratiassa väistämättä siten, että C-ryhmän vappusataslupauksille on riittävästi uskojia.
A-ryhmä ei pääse hallitukseen edellä mainituista syistä koskaan. Ero toiseen ääriryhmään D on siinä, että D-ryhmä ei ole vaarallinen muille puolueille, koska se on lähtökohtaisesti väärässä ja ei syö siksi kannatusta muilta. Vastaavasti vallan antaminen A-ryhmälle tarkoittaisi kansakunnan menestystä ja söisi muiden puolueiden kannatusta.
B-ryhmän merkitys on yhteiskunnan toimivuudelle kaikkein kriittisin. Se on A-ryhmän maltillinen versio, joka on valmis tinkimään hyvistä ratkaisuista riittävästi kyetäkseen estämään C- ja D-ryhmien huonoista edes osan. Samalla se pelkällä olemassaolollaan pelottelee hallituksen toisen valtapuolueen eli C-ryhmän puolueen tekemään edes joitakin oikeita ratkaisuja. Sama pätee suurelta osin myös siinä tilanteessa, jossa hallituksen muodostaa kaksi C-ryhmän puoluetta B-ryhmän suurimman ollessa oppositiossa. Jos hallitus tekisi todella huonoja päätöksiä, opposition suosio nousisi seuraavissa vaaleissa pelottavan suureksi.
Mikäli poliittiselta kentältä puuttuu varteenotettava B-ryhmän puolue, pääsevät vallassa olevat C- ja osin D-ryhmäläiset mellastamaan vapaasti ja tuhoamaan maan tulevaisuutta. A-ryhmästä ei ole niille vaaraa, koska se on jo ideologisesti suljettu pois yhteistyökumppanien joukosta.

Tällä hetkellä yhdessäkään C-ryhmän puolueessa ei ole sellaista henkilöä, jonka voisi kuvitella olevan riittävän voimakas kyetäkseen johtamaan puolueensa tähän tyhjään ekologiseen lokeroon. Ainoa toivo on siinä poikkeuksessa, että kollektiivinen näkemys oivaltaa tyhjässä ekologisessa lokerossa olevan vaalimenestyspotentiaalin. Tämä edellyttäisi myös sitä, että äänestäjät ymmärtäisivät perussuomalaisten tilanteen toivottomuuden; persujen tulisi saada vähintään 35 %, mieluiten 40 % äänisaalis kyetäkseen tekemään yhteiskunnassa tarvittavia korjausliikkeitä. Tämä äänimäärä on puolestaan mahdollinen vain sillä, että kansakunnasta riittävän suuri osa tulee järkiinsä tai sillä, että muut puolueet ilmoittaisivat valmiutensa yhteistyöhön. Mitä ne eivät tule tekemään, sillä tämä ilmoitus toisi persuille lisää äänestäjiä niistä, jotka ovat menettäneet uskonsa äänestämisen merkitykseen. Näin ollen ryhmässä B on todellakin tyhjä ekologinen lokero, mutta se ei kyllä ehdi ennen seuraavia eduskuntavaaleja täyttymään.

Sivallus CCCLXXXVII

Suositusten mukaan pitäisi lisätä kasvisten syöntiä. Yritin mutta en kerta kaikkiaan pystynyt – maha oli jo valmiiksi täynnä.

Sivallus CCCLXXXVI

Sosiaalidemokratia on kuin anti-Midas: kaikki mihin se koskee, muuttuu paskaksi. Paitsi se ainoa asia jonka pitäisi eli kannatuslukemat.

Välihuomautus 155 : Kompromisseista

Minulle on usein huomautettu, että olen huono tekemään kompromisseja. Toisaalta on usein sanottu, että olen hyvin joustava kun asioista neuvotellaan.
Nämä kaksi asiaa vaikuttavat olevan ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan ole.
Mikäli en tunne asiaa riittävän hyvin, en halua ottaa siihen kantaa paitsi jos on pakko tehdä päätös. Jos taas tällöin joku suosittaa vahvasti tiettyä ratkaisua ja mielellään vieläpä perustelee sen, minulla on tapana muuttaa omaa esitystäni. Jos taas tilanne on se, että tiedän olevani oikeassa riittävällä varmuudella – tilastotieteessä käytetään yleensä 95 % varmuutta – niin on aika turhaa yrittää minua käännyttää toiselle kannalle tai edes kompromissiin.

Kompromissi on yleensä kahden näkemyksen välillä oleva tasapainoasema. Mikäli oikean ja väärän välille haetaan tasapainoa, ei se ole mikään kultainen keskitie. Oikean ja väärän keskiarvo on vain toisenlainen väärä. Ja näitä on yleensä kolmenlaisia:


1. Kompromissi on parempi kuin tarjottu väärä ratkaisu

Esimerkki: Sijoitusyhtiön kokouksessa assistant director manager ehdottaa miljoonan euron sijoitusta nigerialaiseen pakasteturskafirmaan. Toinen vastaava toteaa, että ei todellakaan kannata sijoittaa senttiäkään, sieltä ei saa edes omiaan takaisin. Niinpä päädytään kompromissiin ja sijoitetaan nigerialaiseen pakasteturskaan vain puoli miljoonaa euroa.
Lopputulos: Kompromissin ansiosta hävitään vain puolet siitä, mitä olisi hävitty väärällä ehdotuksella.


2. Kompromissi on aivan yhtä huono kuin tarjottu väärä ratkaisu

Esimerkki: Seinään pitäisi maalata koristeeksi Belgian lippu maasta tulevan valtuuskunnan ilahduttamiseksi. Toinen maalari sanoo että Belgian lippu on pystysuuntainen trikolori, musta-kelta-punainen. Johon toinen maalari toteaa, että trikolori joo, mutta kyllä se on musta-sini-punainen. (Nettiyhteydet ovat poikki eikä mistään voi tarkistaa kumpi on oikeassa.) Niinpä päädytään kompromissiin ja maalataan musta-viher-punainen trikolori, koska keltaista ja sinistä sekoittamalla saadaan vihreää.
Lopputulos: Kompromissin ansiosta belgialaisten saapuessa paikalle he loukkaantuvat väärästä lipusta tasan yhtä paljon kuin alkuperäiselläkin väärällä ehdotuksella olisivat loukkaantuneet.


3. Kompromissi on vielä huonompi kuin tarjottu väärä ratkaisu

Esimerkki: Liikennetoimikunta ehdottaa, että Suomessa siirryttäisiin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. (Ehdotus on tietysti aivan älytön ja maksaisi täysin tolkuttomasti, mutta toisaalta olihan meillä toimikunta joka päätti muuttaa henkilötunnustakin.) Tämä nostattaa tietysti vastalausemyrskyn eli halutaan säilyttää oikeanpuoleinen liikenne. Niinpä päädytään kompromissiin ja sovitaan, että henkilöautot pysyvät oikeanpuoleisessa liikenteessä, mutta kuorma- ja pakettiautot siirtyvät vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.
Lopputulos: Kompromissin ansiosta prosessi maksaa ihan yhtä paljon kun liikennemerkit pitää joka tapauksessa uusia toisellekin puolelle ja risteykset rakentaa kaksipuolisiksi, mutta liikenneonnettomuusluvut räjähtävät.


Joko nyt ymmärrätte miksi en pidä kompromisseista silloin kun olen oikeassa?

Välihuomautus 154 : Vuoden urheilija

Äskettäin valittiin jälleen Vuoden urheilija. Tänä vuonna kymmenen parhaan lista oli seuraava:
1. Iivo Niskanen Maastohiihto
2. Wilma Murto Yleisurheilu
3. Topi Raitanen Yleisurheilu
4. Lauri Markkanen Koripallo
5. Kalle Rovanperä Autourheilu
6. Kerttu Niskanen Maastohiihto
7. Mikko Rantanen Jääkiekko
8. Valtteri Filppula Jääkiekko
9. Kristiina Mäkelä Yleisurheilu
10. Krista Pärmäkoski Maastohiihto

En ole koskaan erityisemmin arvostanut tätä äänestystä. Eri lajien saavutuksia on vaikea verrata. Jälkipolemiikki on yleensä kova. Niin nytkin. Lähinnä siksi, että jotkut urheilutoimittajat sekä maallikot loukkaantuivat verisesti Lauri Markkasen jäämisestä pois kolmen parhaan joukosta.

Yleisimmin valituksen aiheena oli se mikä aina ennenkin: joukkuelajit ja yksilölajit ovat aivan eri asemassa vuoden urheilijaa valittaessa ja asetelma on epäreilu.
Tässä valittajat ovat ehdottoman oikeassa. Mikään ei tätä epäreilua asetelmaa osoita paremmin kuin kymmenen parhaan listan sija numero kahdeksan: Valtteri Filppula. Mies ei ollut lajissaan edes tuhannen parhaan joukossa maailmassa. Suomi voitti muutamassa maassa harrastetun lajin olympiakultaa turnauksessa, josta oli poissa maailman tuhat parasta jääkiekkoilijaa. Ihan sama kuin vuoden kymmenen parhaan listalle pääsisi hiihtäjä, joka voittaa olympiakultaa kilpailussa johon ei osallistuisi yksikään koskaan maailmancupin pisteille päässyt. Ja hiihto on sentään jääkiekkoa levinneempi laji: hiihdon olympiamitaleita on mennyt 23 eri maahan, jääkiekon 16 eri maahan (listauksissa näkyy olevan esim. NL ja Venäjä sekä muut vastaavat erikseen, mikäli nämä yhdistellään lukemat ovat 17 – 10).

Kuuluisiko Lauri Markkanen sitten ylemmäs?
Katsotaanpa paria yleisintä perustelua, joita asiassa annetaan. Useimmiten vertailu tehdään Wilma Murtoon.
1. Markkasen suoritusta pidetään täysin poikkeuksellisena suomalaisessa urheiluhistoriassa. Mitä se kiistatta onkin. Ei yksikään suomalainen ole nakuttanut NBA:ssa tuollaisia lukemia. Tässä yhteydessä pyydetään luettelemaan suomalaiset arvokisamitalin saavuttaneet naisseiväshyppääjät. Aivan, yksi ainoa. Se poikkeuksellisuudesta.
2. Wilma Murto ei pärjännyt maailman tasolla, oli MM-kisoissa vasta kuudes. EM-kisakulta ei kerro todellisesta tasosta. Tässä yhteydessä pyydetään muistelemaan, oliko Lauri Markkanen mahdollisesti äänestetty NBA:n tähdistöottelussa avauskentälliseen eli maailman kymmenen parhaan koripalloilijan joukkoon. Samoin muistutetaan, että tänä vuonna pelattiin koripallon EM–kisat. Suomi oli mukana ja sijoittui kahdeksanneksi. Valittiinko Lauri Markkanen tähdistökentälliseen eli viiden parhaan pelaajan joukkoon? No ei valittu. Jos Markkanen olisi saanut Euroopan parhaan pelaajan palkinnon, hän olisi saattanut haastaa yleisurheilun Euroopan mestarin. Koripallon EM-kisojen Wikipedia-artikkelissa listataan kuusi yksilöllistä tilastokategoriaa. Niistä kahdessa esiintyy Markkasen nimi: pistekeskiarvossa hän on toisena ja tehotilastossa neljäntenä.

Vuoden urheilijan valinnassa kyse on tunteesta, ei faktoista. Jos tuntee Valtteri Filppulan vuoden parhaaksi äänestäneen seitsemän urheilutoimittajan tavoin, että marginaalilajin piirikunnallisen tason turnauksen voitto tekee hänestä vuoden urheilijan, niin sitten tuntee. Urheilugaala on karnevaalia eikä sitä kannata ottaa vakavasti. Katsotaan nyt vaikka Suomen urheilun kunniagalleriaan tänä vuonna valittuja: Sami Elopuro, Jarkko Nieminen, Marjo Matikainen-Kallström, Kyra Kyrklund ja postuumisti Olli Mäki. Kovia saavutuksia kaikilla, Matikainen-Kallström on ainoa olympiavoittaja, joskin Mäki varsin mahdollisesti olisi sellainen myös mikäli urheilupolitiikka ei olisi estänyt hänen osanottoaan vuoden 1960 kisoihin. Sami Elopuro oli aikoinaan squashin maailmanlistalla parhaimmillaan kuudes, Jarkko Nieminen tenniksen maailmanlistalla parhaimmillaan kolmastoista ja Kyra Kyrklund olympialaisissa peräti kolmesti viides. Voi muuten kysyä miksi kunniagalleriaan ei valittu Reijo Ståhlbergia (kolme halli-EM-kultaa, olympialaisissa neljäs samana vuonna kun Kyrklund oli viides, mutta lajina valitettavasti kuulantyöntö eikä kouluratsastus), Asko Peltoniemeä (olympialaisissa kuudes samana vuonna kun Elopuro oli maailmanlistan kuudes, mutta lajina valitettavasti seiväshyppy eikä squash) tai Tero Järvenpäätä (olympialaisissa neljäs, MM-kisoissa kahdeksas ja yhdestoista samoihin aikoihin kun Nieminen oli maailmanlistan kolmastoista mutta lajina valitettavasti keihäänheitto eikä tennis).
Kuten nähdään, tunne on faktoja vahvempi ja olkoon niin, showsta tässä on kyse.

Sivallus CCCLXXXV

Oikeistolainen ja vasemmistolainen maailmankatsomus ovat yksimielisiä siitä, että tulee toimia tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Esimerkiksi juoksukilpailussa molemmat ovat ehdottomasti sillä kannalla, että kaikkien osanottajien tulee olla yhtä aikaa samalla viivalla. Ero on siinä että oikeiston näkemyksessä kyseinen viiva on lähtöviiva ja vasemmiston näkemyksessä maaliviiva.