Kuten hyvin tiedetään, miehellä seisoo kaksi asiaa samaan aikaan eli järki ja meisseli. Tämä johtuu siitä, että meisselin jäykistyessä sinne tulee verta. Koska on odotettavissa tai ainakin toivottavissa, että piakkoin on suoritettava tiettyjä fyysisiä aktiviteetteja, sinne syöksyvä veri ei voi olla peräisin lihaksista. Näin ollen vapaata verta on otettava jostain muualta ja jäljelle jäävät aivot. Aivojen sisältämä verimäärä siis vähenee, joten on ymmärrettävää että ajatuksenkulku hidastuu.
Toisaalta on hyvin tiedossa, että löysän meisselin koko ei välttämättä kerro mitään jäykän meisselin koosta. Väitetään jopa, että löysillä on enemmän kokohajontaa kuin jäykillä.
Tämä voi johtua vain yksinkertaisesta syystä: joillakin miehillä meisseliin pakkautuu enemmän verta ja toisilla vähemmän. Looginen johtopäätös on se, että joillakin on varaa ottaa aivoista enemmän verta kuin toisilla. Yhtä looginen seuraus on se, että jos aivoissa on enemmän verta, miehellä on isommat aivot. Eli todennäköisesti hän on älykkäämpi. Tarkalleen ottaen tässä ei tarvitse tietenkään tarkastella koko aivorunkoa, vaan ainoastaan sitä osaa, jossa kognitiiviset kyvyt sijaitsevat. Ja se selittääkin koko ilmiön täydellisesti. Koska miehellä järki seisoo samaan aikaan kuin meisseli, niin tällöin aivojen kognitiivisista toiminnoista vastaavista osista on poistunut kaikki muu paitsi välittömään elossa pysymiseen tarvittava veri. Ja veri poistuu nimenomaan näistä osista siksi, että peruselintoimintoja ja fyysistä liikkumista tarvitaan välttämättä meisselin seisoessakin, toisin kuin ajattelua.
Mitä enemmän verta tässä osiossa aivoja normaalisti liikkuu, sitä älykkäämpi miehen täytyy olla. Ja mitä enemmän verta sieltä meisselin jäykistyessä poistuu, sitä enemmän meisseli kasvaa.
Tästä ei voi vetää muuta kuin yhden johtopäätöksen. Tyhmillä miehillä meisseli ei juurikaan kasva kokoa jäykistyessään, kun taas älykkäillä miehillä meisseli kasvaa lepotilaansa verrattuna järkyttävän suureksi. Onhan järkevää, että löysänä meisseli on mahdollisimman pieni vammariskin välttämiseksi. Niinpä fiksuilla miehillä on varaa pienentää se normaalia pienemmäksi, kun he pystyvät sitä tarvittaessa enemmän kasvattamaankin.
Valitettavasti kukaan ei ole tutkinut tätä ilmiötä yksilötasolla. Tämä näin vinkkinä väitöskirjan tekijöille.
Yksilökohtaisen tutkimuksen puuttuessa joudutaan turvautumaan yleisluontoisempiin tutkimuksiin. On olemassa perusteellinen vertailu, jossa on laskettu eri maista miesten peniskokoja niin jäykkänä kuin löysänä, mitaten sekä pituus että ympärysmitta.
Oletetaan penis suoran ympyrälieriön muotoiseksi sekä löysänä että jäykkänä. Tämähän ei pidä täysin paikkaansa, koska peniksen päässä on tattispala, mutta approksimaationa tämä on kohtuullinen. (Väitetään muuten, että tattispalan olemassaolon syytä tutki kolme ryhmää, suomalainen, norjalainen ja ruotsalainen. Vuosien tutkimuksen jälkeen suomalainen ryhmä päätyi siihen lopputulokseen, että tattispala on olemassa siksi, että miehestä tuntuisi paremmalta. Norjalaiset päätyivät päinvastaiseen tulokseen eli se on olemassa siksi, että naisesta tuntuisi paremmalta. Ruotsalaiset taas päätyivät siihen, että tattispalan tarkoitus on estää käden lipsahtaminen.) Tästä voidaan laskea peniksen tilavuus niin löysänä kuin jäykkänäkin. Tilavuuden erotus vastaa sitä verimäärää, joka on poistunut aivoista ja päätynyt meisseliin.
Ongelmana tilastoaineistossa oli se, että osa tuloksista oli mitattu ja osa itse ilmoitettu. Ketään ei varmaan yllätä se, että niissä maissa, joissa tulokset olivat itse ilmoitettuja, keskimitta oli mitattuja suurempi. Jotenkin on vaikea uskoa sitä, että tämä olisi riippuvainen (anteeksi sanavalinta) mittaajasta - kai tutkijat ovat sen verran katsoneet, että mittaukset suorittaa muodollisesti pätevä eikä ladon seinästä repäisty hoitsu. Eiköhän kyse ole siitä samasta ilmiöstä, jonka mukaan 90 % kuljettajista on mielestään keskiarvoa parempia. Näin ollen aineistosta piti välittömästi poistaa ne maat, joissa koko perustui itse ilmoitettuun. Mutta edelleen jäi jäljelle maita, joissa jokin asia epäilytti aineistossa. Esimerkiksi Ecuadorissa jäykän meisselin keskipituus on mukamas 17,59 cm, kun vaikkapa periaatteessa etnisesti samanlaisessa Meksikossa se olisi 3,5 cm vähemmän. Epäuskottavaa. Samoin joissakin maissa tilastollinen uskottavuus kärsi vähäisestä otoskoosta, esimerkiksi Zimbabwessa se oli vain 22. On toisaalta ymmärrettää, että joissakin maissa otos on pakostakin pieni, esimerkiksi Kiribatin otoskoko 53 taisikin kattaa valtaosan maan erektiokykyisistä miehistä.
Kun aineistoa karsi, jäljelle jäi 48 edes suhteellisen luotettavan oloisesti tehtyihin tutkimuksiin perustuvien maiden tulokset eri puolilta maailmaa: Afganistan, Alankomaat, Azerbaidzan, Bhutan, Bolivia, Bulgaria, Costa Rica, El Salvador, Eritrea, Filippiinit, Guatemala, Honduras, Irak, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Jemen, Jordania, Kanada, Kiina, Kreikka, Laos, Libya, Meksiko, Marokko, Myanmar, Nepal, Nigeria, Norja, Pakistan, Papua-Uusi-Guinea, Paraguay, Ranska, Romania, Saksa, Sambia, Saudi-Arabia, Senegal, Sri Lanka, Suomi, Tansania, Tanska, Thaimaa, Turkki, Turkmenistan, Venäjä, Vietnam ja Viro. Näistä jokaisesta laskettiin keskimääräisen meisselin tilavuus sekä löysänä että jäykkänä. Vertailtavaksi muuttujaksi otettiin tilavuuksien erotus. Esimerkiksi Suomessa pituus löysänä = 9,2 cm, ympärysmitta löysänä = 8,9 cm ja tilavuus siis n. 56 cm3. Vastaavat arvot jäykkänä 13,59 cm, 11,2 cm ja 111 cm3. Tästä vertailtava muuttuja 111 cm3 - 56 cm3 = 55 cm3.
Seuraavaksi piti kaivaa esiin pahamaineisesta mutta ah niin realistisesta Vanhanen-Lynnin tutkimuksesta maiden keskimääräiset älykkyysosamäärät, joka otettiin toiseksi muuttujaksi. Esimerkiksi Suomella 99.
Lopuksi ei muuta kuin arvot taulukkoon ja lineaarinen korrelaatio. Lopputulos: peniksen tilavuuden kasvu ja älykkyysosamäärä korreloivat kertoimella 0,505. Tämä tarkoittaa kohtalaista positiivista korrelaatiota. Toisin sanoen: mitä fiksumpaa porukkaa maasta löytyy, sitä enemmän meisseli kasvaa jäykistyessään. Tukee esitettyä teoriaa. Voi myös arvella, että korrelaatio yksilötasolla olisi vielä suurempi.
Mikäli joku tutkii yksilökohtaisella tasolla asiaa ja päätyy siihen, että meisselin koon kasvu ja ÄO todellakin korreloivat keskenään vielä voimakkaammin, jopa lähes täydellisesti, niin siinähän olisi loistava tapa mitata älykkyys. Katsotaan meisselin tilavuus löysänä ja jäykkänä, lasketaan erotus ja luetaan ÄO suoraan vertailutaulukosta!
Miehen järki siis sumenee, kun veri syöksyy aivoista meisseliin. Ja meisseli kasvaa sitä enemmän, mitä enemmän aivojen oleellisissa osissa on ylimääräistä verta poistettavaksi. Teoriaa tukee myös se, että miehet tunnetusti vanhetessaan viisastuvat - veri ei enää poistu aivoista.
Sama teoria pätee myös naisiin. Kuten jokainen mies tietää, naiset ovat hankalimmillaan tiettyyn aikaan kuukaudesta. Tämä johtuu siitä, että heidän aivojensa kognitiivisista osista poistuu verta. Toisin kuin miehet, naiset eivät kuitenkaan vanhetessaan viisastu. Tämä taas johtuu siitä, että kuukautisten päättyessä ylimääräinen veri kerääntyy suonikohjuihin.
torstai 7. huhtikuuta 2016
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Uusinta: Joukkue vai yksilö?
Lukijalle: Tämä juttu vuodelta 2009 on säilyttänyt ajankohtaisuutensa niin hyvin, että ainuttakaan muutosta ei tarvinnut tehdä. Olen tämän kirjoittamisen jälkeen tarkkaillut tilannetta tältä, silloin tuoreen ajatuksen pohjalta ja havainnut teorian pitävän paikkansa.
Vanha stereotypia: yksilölajien urheilijat ovat introvertteja eli sisäänpäin kääntyneitä, joukkuelajien urheilijat ekstrovertteja eli ulospäin suuntautuneita. Joukkuelajeissa ihmisen on tultava toimeen muiden kanssa eli oltava sosiaalinen, yksilölajeissa taas kyettävä toimimaan omillaan eli pystyttävä eristäytymään.
Stereotypian perustelut ovat järkeviä ja uskottavia. Tarkempaa tutkimusta väittämä ei kestä alkuunkaan. Koko asetelma ekstrovertti – introvertti on vain puolet totuudesta. Sosiaalisuusakselin rinnalle on otettava yhteistoiminnan, sosiaalisen luotettavuuden tai yhteisöllisyyden akseli. Kutsutaan tätä yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseliksi.
Tällä akselilla joukkuelajien ja yksilölajien urheilijat sijaitsevat useimmiten eri puolilla.
Joukkuelajien urheilijat ovat tribaaleja eli heimo-orientoituneita. Oman ”heimon” eli joukkueen jäseniä tuetaan, kun taas muut ovat ”vihollisia”, joita on tarkoitus kampittaa kaikin mahdollisin keinoin. Jako omiin ja vieraisiin ei tietenkään ole absoluuttinen: joukkuelajeissa tunnetaan hyvin nuorten ja uusien pelaajien initiaatioriitit, joiden suorittamisen jälkeen uusi jäsen on hyväksytty joukkueeseen. Sitä ennen häntä simputetaan ja kohdellaan alempiarvoisena. Vastaavasti vieraan joukkueen pelaajien kanssa voidaan kyllä pelin ulkopuolella olla joskus kavereita. Erityisen tunnettu ilmiö on NHL:n tappelijoiden keskinäinen suhde. Näitä nyrkkisankareita, jotka eivät välttämättä tiedä mailasta muuta kuin sen, että yleensä sitä pidetään lapa alaspäin, on joka joukkueessa yksi tai kaksi. Matsissa vastajoukkueiden goonit mäiskivät toisiaan nenä verillä ja lähtevät jälkeenpäin yhdessä kaljalle. Toiset pelaajat pitävät tappelijoita ihan omana rotunaan.
Yksilölajien urheilijat puolestaan kilpailevat useimmiten itseään, ei niinkään kilpailijoita vastaan. Jopa kilpailun aikana saatetaan auttaa vastustajaa. Tunnetuin esimerkki lienee Berliinin olympialaisten pituushyppy. ME-mies Jesse Owens oli astunut kaksi ensimmäistä karsintahyppyään yli ja loppukilpailuun pääsy oli viimeisestä hypystä kiinni. Ennen hyppyä Saksan Luz Long tuli neuvomaan askelmerkin kanssa. Owens selvisi ja voitti kultaa kilpailussa, josta tuli legenda. Ilman karsinnan onnistumista kultamitalisti olisi ollut Luz Long. Miehet ystävystyivät ja olivat kirjeenvaihdossa – musta mies ja vaalea arjalainen. Sota katkaisi yhteyden ja Long kaatui Sisiliassa 1943.
Yksilölajeissa kilpailu on armotonta, mutta siinä ei yleensä yritetä tehdä hallaa vastustajalle. Kisan aikana vastustaja yritetään voittaa suoriutumalla itse paremmin, ei saamalla vastustajaa suoriutumaan huonommin. Kisan jälkeen, jopa sen aikana, voidaan vastustajan kanssa olla hyviä kavereita.
Itselläni oli kesällä hauskaa, kun valmennettavalla oli kauden tärkein kisa. Tiesimme hänen olevan tilastoaikojaan paremmassa kunnossa ja päävastustajaksi katsottiin juoksija, jonka tilastoajat ja saavutukset olivat selvästi paremmat, mutta kesän tulokset olivat laskusuunnassa. Suunniteltu taktiikka piti pilkulleen, valmennettava iski muutamaa kierrosta ennen maalia täysin puun takaa, meni menojaan ja voitti etukäteen paremmaksi luullun parinkymmenen sekunnin marginaalilla. Kun sitten ehdin vartiopaikaltani takakaarteesta varusteteltan luo, niin eivätkös nämä kaksi siellä juttele kuin parhaat kaverit ikään. Eivätkä he olleet koskaan aiemmin edes tavanneet toisiaan.
Urheilumuodot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään yksinkertaisen matriisin avulla. 2 x 2 -matriisissa on tietysti neljä ruutua, mutta neljännen ruudun tyyppiset lajit ovat harvinaisia.
Toisella akselilla on kilpailussa mukana olevien yksikköjen lukumäärä. Vaihtoehdot ovat kaksi tai useampi yksikkö. Esimerkiksi jalkapallo osuu ensimmäiseen ruutuun, koska joukkueita on kaksi, sadan metrin juoksu jälkimmäiseen, koska juoksijoita on useita. Toisella akselilla on joukkueeseen kuuluvien urheilijoiden lukumäärä. Vaihtoehdot ovat yksi tai useampi. Esimerkiksi nyrkkeily osuu ensimmäiseen ruutuun, koska nyrkkeilijä on kehässä yksin, kahdeksikkosoutu taas jälkimmäiseen, koska veneessä on yhdeksän urheilijaa.
Vaihtoehtoja voitaisiin nimittää seuraavasti:
Joukkueottelu (matriisissa (1, 2)): Kaikki joukkuepelit, kuten jääkiekko, lentopallo ja koripallo.
Yksilöottelu (matriisissa (1, 1)): Kamppailulajit, kuten paini, judo ja miekkailu.
Yksilömonikilpailu (matriisissa (2, 1)): Useimmat lajit, joissa suorituksia voidaan verrata jollain mittaustuloksella, kuten yleisurheilu, hiihto ja painonnosto.
Joukkuemonikilpailu (matriisissa (2, 2)): Yleensä edellisen muunnelma, kuten viestinjuoksu, mäkihypyn joukkuekilpailu tai etappipyöräily.
Joukkueottelussa urheilijat ovat yleensä heimo-orientoituneita tyyliin me ja muut. Suhtautuminen kilpakumppaneihin ja muihin omaan "heimoon" kuulumattomiin on usein negatiivista. Oman heimon jäseniä autetaan, tosin nuorempia simputetaan. Seurauksena on joukkuelajeille tyypillisen identiteetin kehittyminen: joukkuelajin urheilijat ovat usein epäluotettavia. Jos koulukiusaaja on urheilija, hän on lähes poikkeuksetta jääkiekkoilija.
Lajeihin hakeutuvat ovat yleensä perusluonteeltaan laumasieluja, halukkaita kuulumaan ryhmään ja kulkemaan sen mukana. Yhteistoimintakyvykkyys on ryhmän sisällä korkea. Siksi joukkuelajit ovat enimmäkseen miesten lajeja eivätkä naisten joukkuelajit yllä läheskään samaan suosioon. Samasta syystä henkisesti miesmäiset naiset hakeutuvat usein joukkuelajeihin. Tunnettu tosiasia on, että lesbojen osuus naisten joukkuelajeissa on moninkertainen normaaliväestöön nähden. Erityisesti naisten jääkiekko on tästä tunnettu. Kuulin kaskun, jonka mukaan naisten jääkiekkomaajoukkuetta yritettiin saada mukaan Seta:n Uskalla-kampanjaan. Homma kaatui kuitenkin heteropelaajien vastustukseen. Molemmat sanoivat jyrkästi ei.
Yksilöottelussa urheilijat ovat kurinalaisia individualisteja, jotka kunnioittavat vastustajiaan, mutta harvemmin ystävystyvät heidän kanssaan. Ystävyys on mahdollista yleensä eritasoisten urheilijoiden kanssa, esim. tenniksessä ATP-listan viides voi olla sadannen kaveri, mutta ei kuudennen. Joukkueurheilun kanssa yhteinen piirre on se, että kilpailu pyritään voittamaan sekä omalla suorituksella että häiritsemällä vastustajan suoritusta. Ero on siinä, että vastustajan suorituksen häiritseminen tapahtuu tiukasti sääntöjen puitteissa. Jääkiekossa sääntöjen vastaisesta väkivaltaisuudesta saa kahden minuutin jäähyn, budolajeissa lentää ulos koko dojolta.
Näihin lajeihin hakeutuvat ovat yleensä poikkeuksellisen kilpailuhenkisiä ja inhoavat häviämistä enemmän kuin varsinaisiin yksilölajeihin hakeutuvat. Tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa: jos kilpailussa on kaksi osanottajaa, voiton todennäköisyys on 50 %, jos kymmenen, voiton todennäköisyys on 10 %. Usein yksilöotteluissa on oma ranking-järjestelmä, jossa nokkimisjärjestelmän voi heti todeta, kuten vyöasteet budolajeissa. Oman lajin puolta pidetään, muita lajeja katsotaan usein vähän kieroon.
Yksilömonikilpailussa urheilijat kilpailevat pääasiallisesti omaa itseään vastaan. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä suoritus ja toivoa sitten, että se riittää tavoitteeksi asetettuun sijoitukseen. Vastustajan häiritseminen ei yleensä kuulu suunnitelmiin. Tämä onkin strategisesti järkevää, sillä jos kilpailija A keskittyy vastustajan B suorituksen häiritsemiseen, menevät C ja D sillä aikaa oikealta ohi.
Yksilölajeihin hakeutuvat ovat yleensä itsetunnoltaan vahvoja, koska heidän on kestettävä häviämistä. He eivät yleensä myöskään ole erityisen kilpailuhenkisiä, ainakaan yksilöotteluiden urheilijoihin verrattuna. He saattavat ystävystyä jopa pahimman kilpakumppaninsa kanssa ja avustaa tätä jopa kesken kilpailun.
Joukkuemonikilpailut ovat yleensä yksilömonikilpailulajien enemmän tai vähemmän keinotekoisia muunnelmia. Siksi niiden urheilijoista ei voi sanoa mitään erityistä, koska he ovat oikeasti muun lajin harrastajia.
Kun urheilulajien harrastajia tarkastelee sosiaalisuus - individuaalisuus ja yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseleilla, havaitsee saman nelijaon pätevän. Tässä sosiaalisuudella tarkoitetaan välitöntä sosiaalisuutta omassa ryhmässä, yhteisöllisyydellä luotettavuutta ja sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Joukkueottelujen harrastajat ovat sosiaalisia, mutta eivät yhteisöllisiä. Yksilöottelujen harrastajat ovat individualisteja ja tribaaleja. Yksilölajien harrastajat ovat individualisteja, mutta yhteisöllisiä. Loogisesti ajatellen, jos olisi olemassa oikeasti joukkuemonikilpailulajeja, niiden harrastajat olisivat luultavasti sosiaalisia ja yhteisöllisiä.
Tuhannen taalan kysymys kuuluu: minkä lajien harrastajat ovat yhteiskunnan kannalta parhaita kansalaisia? Olisiko niin, että sosiaalisuus ja yhteisöllisyys olisi suotavaa? Jos näin on, pitäisikö urheilun resursseja suunnata joukkovoiman suuntaan? Yhdysvalloissa esimerkiksi yliopistotason yleisurheilu on pääosin joukkuekilpailujen varaan rakennettu. Sama ilmiö oli vallalla vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten eurooppalaisessa ja erityisesti pohjoismaisessa yleisurheilussa maaottelujen hallitessa kilpailukalenteria. Pitäisikö palata entiseen ja tehdä yleisurheilusta - tämä esimerkkilajiksi otettuna - seuraottelujen muodossa joukkuekilpailu?
Vanha stereotypia: yksilölajien urheilijat ovat introvertteja eli sisäänpäin kääntyneitä, joukkuelajien urheilijat ekstrovertteja eli ulospäin suuntautuneita. Joukkuelajeissa ihmisen on tultava toimeen muiden kanssa eli oltava sosiaalinen, yksilölajeissa taas kyettävä toimimaan omillaan eli pystyttävä eristäytymään.
Stereotypian perustelut ovat järkeviä ja uskottavia. Tarkempaa tutkimusta väittämä ei kestä alkuunkaan. Koko asetelma ekstrovertti – introvertti on vain puolet totuudesta. Sosiaalisuusakselin rinnalle on otettava yhteistoiminnan, sosiaalisen luotettavuuden tai yhteisöllisyyden akseli. Kutsutaan tätä yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseliksi.
Tällä akselilla joukkuelajien ja yksilölajien urheilijat sijaitsevat useimmiten eri puolilla.
Joukkuelajien urheilijat ovat tribaaleja eli heimo-orientoituneita. Oman ”heimon” eli joukkueen jäseniä tuetaan, kun taas muut ovat ”vihollisia”, joita on tarkoitus kampittaa kaikin mahdollisin keinoin. Jako omiin ja vieraisiin ei tietenkään ole absoluuttinen: joukkuelajeissa tunnetaan hyvin nuorten ja uusien pelaajien initiaatioriitit, joiden suorittamisen jälkeen uusi jäsen on hyväksytty joukkueeseen. Sitä ennen häntä simputetaan ja kohdellaan alempiarvoisena. Vastaavasti vieraan joukkueen pelaajien kanssa voidaan kyllä pelin ulkopuolella olla joskus kavereita. Erityisen tunnettu ilmiö on NHL:n tappelijoiden keskinäinen suhde. Näitä nyrkkisankareita, jotka eivät välttämättä tiedä mailasta muuta kuin sen, että yleensä sitä pidetään lapa alaspäin, on joka joukkueessa yksi tai kaksi. Matsissa vastajoukkueiden goonit mäiskivät toisiaan nenä verillä ja lähtevät jälkeenpäin yhdessä kaljalle. Toiset pelaajat pitävät tappelijoita ihan omana rotunaan.
Yksilölajien urheilijat puolestaan kilpailevat useimmiten itseään, ei niinkään kilpailijoita vastaan. Jopa kilpailun aikana saatetaan auttaa vastustajaa. Tunnetuin esimerkki lienee Berliinin olympialaisten pituushyppy. ME-mies Jesse Owens oli astunut kaksi ensimmäistä karsintahyppyään yli ja loppukilpailuun pääsy oli viimeisestä hypystä kiinni. Ennen hyppyä Saksan Luz Long tuli neuvomaan askelmerkin kanssa. Owens selvisi ja voitti kultaa kilpailussa, josta tuli legenda. Ilman karsinnan onnistumista kultamitalisti olisi ollut Luz Long. Miehet ystävystyivät ja olivat kirjeenvaihdossa – musta mies ja vaalea arjalainen. Sota katkaisi yhteyden ja Long kaatui Sisiliassa 1943.
Yksilölajeissa kilpailu on armotonta, mutta siinä ei yleensä yritetä tehdä hallaa vastustajalle. Kisan aikana vastustaja yritetään voittaa suoriutumalla itse paremmin, ei saamalla vastustajaa suoriutumaan huonommin. Kisan jälkeen, jopa sen aikana, voidaan vastustajan kanssa olla hyviä kavereita.
Itselläni oli kesällä hauskaa, kun valmennettavalla oli kauden tärkein kisa. Tiesimme hänen olevan tilastoaikojaan paremmassa kunnossa ja päävastustajaksi katsottiin juoksija, jonka tilastoajat ja saavutukset olivat selvästi paremmat, mutta kesän tulokset olivat laskusuunnassa. Suunniteltu taktiikka piti pilkulleen, valmennettava iski muutamaa kierrosta ennen maalia täysin puun takaa, meni menojaan ja voitti etukäteen paremmaksi luullun parinkymmenen sekunnin marginaalilla. Kun sitten ehdin vartiopaikaltani takakaarteesta varusteteltan luo, niin eivätkös nämä kaksi siellä juttele kuin parhaat kaverit ikään. Eivätkä he olleet koskaan aiemmin edes tavanneet toisiaan.
Urheilumuodot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään yksinkertaisen matriisin avulla. 2 x 2 -matriisissa on tietysti neljä ruutua, mutta neljännen ruudun tyyppiset lajit ovat harvinaisia.
Toisella akselilla on kilpailussa mukana olevien yksikköjen lukumäärä. Vaihtoehdot ovat kaksi tai useampi yksikkö. Esimerkiksi jalkapallo osuu ensimmäiseen ruutuun, koska joukkueita on kaksi, sadan metrin juoksu jälkimmäiseen, koska juoksijoita on useita. Toisella akselilla on joukkueeseen kuuluvien urheilijoiden lukumäärä. Vaihtoehdot ovat yksi tai useampi. Esimerkiksi nyrkkeily osuu ensimmäiseen ruutuun, koska nyrkkeilijä on kehässä yksin, kahdeksikkosoutu taas jälkimmäiseen, koska veneessä on yhdeksän urheilijaa.
Vaihtoehtoja voitaisiin nimittää seuraavasti:
Joukkueottelu (matriisissa (1, 2)): Kaikki joukkuepelit, kuten jääkiekko, lentopallo ja koripallo.
Yksilöottelu (matriisissa (1, 1)): Kamppailulajit, kuten paini, judo ja miekkailu.
Yksilömonikilpailu (matriisissa (2, 1)): Useimmat lajit, joissa suorituksia voidaan verrata jollain mittaustuloksella, kuten yleisurheilu, hiihto ja painonnosto.
Joukkuemonikilpailu (matriisissa (2, 2)): Yleensä edellisen muunnelma, kuten viestinjuoksu, mäkihypyn joukkuekilpailu tai etappipyöräily.
Joukkueottelussa urheilijat ovat yleensä heimo-orientoituneita tyyliin me ja muut. Suhtautuminen kilpakumppaneihin ja muihin omaan "heimoon" kuulumattomiin on usein negatiivista. Oman heimon jäseniä autetaan, tosin nuorempia simputetaan. Seurauksena on joukkuelajeille tyypillisen identiteetin kehittyminen: joukkuelajin urheilijat ovat usein epäluotettavia. Jos koulukiusaaja on urheilija, hän on lähes poikkeuksetta jääkiekkoilija.
Lajeihin hakeutuvat ovat yleensä perusluonteeltaan laumasieluja, halukkaita kuulumaan ryhmään ja kulkemaan sen mukana. Yhteistoimintakyvykkyys on ryhmän sisällä korkea. Siksi joukkuelajit ovat enimmäkseen miesten lajeja eivätkä naisten joukkuelajit yllä läheskään samaan suosioon. Samasta syystä henkisesti miesmäiset naiset hakeutuvat usein joukkuelajeihin. Tunnettu tosiasia on, että lesbojen osuus naisten joukkuelajeissa on moninkertainen normaaliväestöön nähden. Erityisesti naisten jääkiekko on tästä tunnettu. Kuulin kaskun, jonka mukaan naisten jääkiekkomaajoukkuetta yritettiin saada mukaan Seta:n Uskalla-kampanjaan. Homma kaatui kuitenkin heteropelaajien vastustukseen. Molemmat sanoivat jyrkästi ei.
Yksilöottelussa urheilijat ovat kurinalaisia individualisteja, jotka kunnioittavat vastustajiaan, mutta harvemmin ystävystyvät heidän kanssaan. Ystävyys on mahdollista yleensä eritasoisten urheilijoiden kanssa, esim. tenniksessä ATP-listan viides voi olla sadannen kaveri, mutta ei kuudennen. Joukkueurheilun kanssa yhteinen piirre on se, että kilpailu pyritään voittamaan sekä omalla suorituksella että häiritsemällä vastustajan suoritusta. Ero on siinä, että vastustajan suorituksen häiritseminen tapahtuu tiukasti sääntöjen puitteissa. Jääkiekossa sääntöjen vastaisesta väkivaltaisuudesta saa kahden minuutin jäähyn, budolajeissa lentää ulos koko dojolta.
Näihin lajeihin hakeutuvat ovat yleensä poikkeuksellisen kilpailuhenkisiä ja inhoavat häviämistä enemmän kuin varsinaisiin yksilölajeihin hakeutuvat. Tämä on puhdasta tilastomatematiikkaa: jos kilpailussa on kaksi osanottajaa, voiton todennäköisyys on 50 %, jos kymmenen, voiton todennäköisyys on 10 %. Usein yksilöotteluissa on oma ranking-järjestelmä, jossa nokkimisjärjestelmän voi heti todeta, kuten vyöasteet budolajeissa. Oman lajin puolta pidetään, muita lajeja katsotaan usein vähän kieroon.
Yksilömonikilpailussa urheilijat kilpailevat pääasiallisesti omaa itseään vastaan. Tavoitteena on saada mahdollisimman hyvä suoritus ja toivoa sitten, että se riittää tavoitteeksi asetettuun sijoitukseen. Vastustajan häiritseminen ei yleensä kuulu suunnitelmiin. Tämä onkin strategisesti järkevää, sillä jos kilpailija A keskittyy vastustajan B suorituksen häiritsemiseen, menevät C ja D sillä aikaa oikealta ohi.
Yksilölajeihin hakeutuvat ovat yleensä itsetunnoltaan vahvoja, koska heidän on kestettävä häviämistä. He eivät yleensä myöskään ole erityisen kilpailuhenkisiä, ainakaan yksilöotteluiden urheilijoihin verrattuna. He saattavat ystävystyä jopa pahimman kilpakumppaninsa kanssa ja avustaa tätä jopa kesken kilpailun.
Joukkuemonikilpailut ovat yleensä yksilömonikilpailulajien enemmän tai vähemmän keinotekoisia muunnelmia. Siksi niiden urheilijoista ei voi sanoa mitään erityistä, koska he ovat oikeasti muun lajin harrastajia.
Kun urheilulajien harrastajia tarkastelee sosiaalisuus - individuaalisuus ja yhteisöllisyys - tribaalisuus -akseleilla, havaitsee saman nelijaon pätevän. Tässä sosiaalisuudella tarkoitetaan välitöntä sosiaalisuutta omassa ryhmässä, yhteisöllisyydellä luotettavuutta ja sopeutumista ympäröivään yhteiskuntaan. Joukkueottelujen harrastajat ovat sosiaalisia, mutta eivät yhteisöllisiä. Yksilöottelujen harrastajat ovat individualisteja ja tribaaleja. Yksilölajien harrastajat ovat individualisteja, mutta yhteisöllisiä. Loogisesti ajatellen, jos olisi olemassa oikeasti joukkuemonikilpailulajeja, niiden harrastajat olisivat luultavasti sosiaalisia ja yhteisöllisiä.
Tuhannen taalan kysymys kuuluu: minkä lajien harrastajat ovat yhteiskunnan kannalta parhaita kansalaisia? Olisiko niin, että sosiaalisuus ja yhteisöllisyys olisi suotavaa? Jos näin on, pitäisikö urheilun resursseja suunnata joukkovoiman suuntaan? Yhdysvalloissa esimerkiksi yliopistotason yleisurheilu on pääosin joukkuekilpailujen varaan rakennettu. Sama ilmiö oli vallalla vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten eurooppalaisessa ja erityisesti pohjoismaisessa yleisurheilussa maaottelujen hallitessa kilpailukalenteria. Pitäisikö palata entiseen ja tehdä yleisurheilusta - tämä esimerkkilajiksi otettuna - seuraottelujen muodossa joukkuekilpailu?
torstai 31. maaliskuuta 2016
Oi te koitossa huomenen
Muistikuva kaukaisesta nuoruudesta. Mutkan kautta sukua ollut, kouluja käymätön kuuttakymmentä lähestyvä isäntämies ihmetteli ääneen, ”miten ne siellä Amerikassa ovat niin rikkaita ja toisaalta niin tyhmiä”. Jotain sukulaisiaan asui rapakon takana eivätkä he olleet niitä penaalin terävimpiä kyniä. Vastasin että yksinkertaista – jenkkeihin lähti täältä ylijäämäväestö eli ne, jotka eivät Euroopassa pärjänneet, joten totta kai niiden jälkeläisetkin ovat vähemmän viisaita. Toisaalta mikä tahansa porukka pärjää, jos saavat käyttöönsä kokonaisen mantereen luonnonvarat käytännössä koskemattomina. Mutta katsotaanpa tästä muutama sukupolvi eteenpäin. Muistan, kuinka äijä nauraa räkätteli pitkään kieli poskessa antamalleni vastaukselle.
Vaan totta toinen puoli. Hommaforumilla käytiin äskettäin vilkasta keskustelua otsikolla ”Miksi monikulttuurinen USA pärjää?”
Kysymys on hyvä. Virallinen totuus on, että siksi että se on monikulttuurinen. Oikea totuus kuitenkin on se, että monikultturisuus on kivireki. Siitä huolimatta USA menestyy, eli onko kyseessä poikkeus säännöstä vai onko monikulttuurisuus sittenkin rikkaus – kunhan asiat hoidetaan oikein.
Menestysselitys 1: Mantereen koskemattomat luonnonvarat.
Ennen eurooppalaisten maahanmuuttoa Amerikan alueella asui muutaman miljoonan suuruinen intiaaniväestö, joka harjoitti luontaistaloutta. Näin ollen mantereen luonnonvarat olivat käytännössä koskemattomat ja tilaa riitti. Valkoiset pääsivät asettumaan taloksi ja nykyään muistetaan aina mainita intiaanien kansanmurha eli käytännössä Euroopasta tuodut tartuntataudit. Sivuhuomautuksena voidaan kuitenkin kuvitella, että Amerikkaa ei olisi koskaan löydetty. Tällöin alkuperäisväestön määrä olisi edelleenkin se muutama miljoona – mikä muuten on sama kuin intiaanien määrä nykyäänkin, ainakin sen verran ja suurempikin jos lasketaan geenipoolin kautta sekarotuiset omalla prosenttiosuudellaan mukaan. Epäillä sopii, että kovin moni heistä ei haluaisi vaihtaa nykyistä elämäänsä esikolumbiaaniseen elämäntapaan, joten intiaanitkin ovat loppujen lopuksi voittajia.
Nykyään USA:n ja Kanadan alueella asuu jo 300-400 miljoonaa ihmistä. Luonnonvaroja riittää edelleenkin. Tämä on ollut varsin suuri selitys sille, että USA menestyy, mutta tuolla väestömäärällä katto on jo tulossa vastaan luonnonvarojen riittävyyden suhteen.
Menestysselitys 2: Sulautuminen
Yhdysvaltoihin muutti siirtolaisia alkujaan pääasiallisesti Brittein saarilta, Saksasta, Ranskasta, Alankomaista ja Pohjoismaista. Tuolloin puhuttiin kansojen sulatusuunista. Tulijat jakoivat enimmäkseen samat arvot, suunnilleen saman uskonnon ja saman rodun. Kaikkien tuli oppia englantia. Lapsille annettiin amerikkalaiset etunimet, oma sukunimikin joskus muutettiin tai amerikkalaistettiin vähintäänkin pudottamalla ä:n pilkut pois. Viimeistään parin sukupolven jälkeen kukaan ei enää tiennyt eikä välittänyt, mistä isoisä oli kotoisin.
Sata vuotta sitten maahan alkoi muuttaa italialaisia, joiden sulautuminen katolilaisina ja hieman erinäköisinä oli jo hankalampaa, mutta suurin osa sujahti mukaan joukkoon. Lopuista tuli mafiosoja.
Nykyiset siirtolaiset eivät enää sulaudu ja niinpä on kehitetty uusi termi: salaattikulho. Siinä kaikki ainekset ovat sekaisin, mutta eivät sulaudu toisiinsa. Tämä on sinänsä hyvin kuvaava, sillä aasialaiset, meksikolaiset ja eurooppalaiset harvemmin naivat ristiin. Tämä kuulostaa periaatteessa toimivalta, mutta se hajaannuttaa yhteiskuntaa todella rajusti. Tämän havaitakseen ei tarvitse mitään muuta kuin katsoa zoomattavaa karttaa, johon on merkitty Yhdysvaltain jokainen kortteli väestön etnisen jakauman mukaan. On suorastaan pelottavaa havaita, kuinka eri rodut ovat muodostaneet omat asuinalueensa. Samanlainen kartta olisi pystytty piirtämään Etelä-Afrikasta apartheidin aikaan. Ero on siinä, että nyt eriytyminen on vapaaehtoista.
Eriytyminen luo eriarvoisuutta, mikä on riskitekijä tulevaisuudessa.
Menestysselitys 3: Väestönlaatu
Yhdysvaltojen väestön enemmistö on ollut eurooppalaista alkuperää. Maan itsenäistyessä eurooppalaisia oli 79 % ja sata vuotta sitten sen ollessa jo maailman suurin talousmahti 89 %. Tämä ylivoimainen enemmistö kesti 1970-luvulle (87 %) asti, josta eteenpäin se on koko ajan pienentynyt. Edellisessä väestönlaskennassa 2010 osuus oli enää 72 %. Tosiasia on, että eurooppalaisperäiset ihmiset ovat vastanneet ylivoimaisesta valtaosasta ihmiskunnan teknisessä ja henkisessä kehityksessä.
Nykyään Yhdysvaltojen väestön voimakkaimmin kasvava osio ovat hispaanot. Heidän menestyksensä ei ole samalla tasolla kuin eurooppalaisten, mutta ei merkittävästi sitä huonompikaan. Afrikkalaisperäisen väestön määrä on pienempi, mutta heidän menestyksensäkin on selvästi huonompi. Aasialaisperäisen väestön määrä on viiden prosentin luokkaa. He menestyvät yksilöinä yleensä hyvin, etenkin opinnoissaan, ja ovat osuudeltaan sen verran vähäinen, että eivät muodosta joukkona samanlaisia staattisia yhteiskuntia kuin Aasiassa. Vitsi sanookin, että amerikkalainen yliopisto on paikka, jossa eurooppalainen professori luennoi aasialaisille opiskelijoille.
Aiemmin menestyksen takeena ollut lähes 90-prosenttisesti eurooppalaisperäinen väestö on jäämässä vähemmistöksi. Kaiken järjen mukaan se ei voi olla tulevaisuuden kannalta hyvä asia.
Menestysselitys 4: Mahdollisuudet
Yhdysvallat tarjosi koskemattomien luonnonvarojensa lisäksi myös vapauden hyödyntää niitä ja olla oman onnensa seppä. Tämä suosi voimakkaita, työteliäitä ja fiksuja ihmisiä. Toisaalta tämän luulisi olevan tuhoisaa etenkin Yhdysvaltojen mustalle väestölle ja aiheuttavan yhteiskunnallista epävakautta. Kuten aiheuttaakin, mutta ei läheskään siinä määrin kuin pitäisi. Yhdysvaltojen järjestelmä on näet eräässä kohdassa hyvin ovela. Myös mustalla väestöllä on menestysmahdollisuutensa. He ovat keskimäärin motorisesti lahjakkaampia ja voimakkaampia, joten yhdysvaltalainen ammattiurheilu antaa paitsi mahdollisuuksia, myös esikuvia. NFL:ssä pelaa noin 60 keskushyökkääjää, joista 90 % on mustia, NBA:n pelaajista 75 % on mustia. Ne, jotka eivät pärjää urheilussa, voivat ryhtyä esiintyviksi taiteilijoiksi. Ilman tällaisia esikuvia musta väestö ei käyttäytyisi niinkään hyvin kuin nyt, ja nytkin melkoinen osuus päätyy vankilaan. Hispaanoilla on esikuvien suhteen vaikeampaa, koska heidän menestysmahdollisuutensa urheilussa näyttävät olevan vähäisemmät, mutta sitä pystyy osittain kompensoimaan mustaa väestöä keskimäärin paremmilla kognitiivisilla kyvyillä.
Sopii tietysti miettiä, miten hyvin amerikkalainen yhteiskunta menestyisi, jos se olisi monietnisyyden sijaan etnisesti yhtenäisempi. Jos amerikkalaiset eivät olisi rahdanneet Afrikasta niitä miljoonia (luotettavin arvio 12 miljoonaa) orjia puuvillapelloille, tilanne voisi olla hieman toisenlainen. Tai jos he olisivat menetelleet samoin kuin arabit rahdatessaan luotettavimman arvion mukaan 28 miljoonaa orjaa kotimaihinsa. Jos ihmettelette, miksi arabimaissa ei ole historiallista mustaa vähemmistöä, niin selitys on siinä että melkein kaikilta leikattiin pallit pois ennen laivamatkaa. Amerikan mustien luulisi olevan kiitollisia sekä tämän tavan puuttumisesta kuin myös Afrikan tilannetta katsoessaan siitä, että heidän esi-isänsä tekivät sen kahlematkan parempiin elinoloihin - kuten jotkut ovatkin. Lähinnä ne, jotka ovat omaksuneet sivistyneen kulttuurin arvot.
Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset. Ammattiurheilijoiden ja -laulajien paikkoja ei riitä kaikille. Vähemmistöjen määrän kasvaessa ongelmat kasautuvat.
Menestysselitys 5: Perustuslaki
Yhdysvaltojen menestystekijöitä luetellessa on jäänyt useimmilta huomaamatta maan merkittävin ero muihin valtioihin. Onnistunut perustuslaki. Onnekkaan sattuman kautta vain parimiljoonaisessa väestössä oli muutama sellainen henkilö, jotka onnistuivat laatimaan käsittämättömän hyvin toimivan järjestelmän. Scott Adams kirjoitti taannoin prosessista mielenkiintoisen kolumnin. Maa on tullut toimeen reilusti yli kaksisataa vuotta suhteellisen vähäisin muutoksin, mikä kertoo systeemin onnistuneisuudesta. Sokeita pisteitä alkuperäiseen lakiin osui vain muutamia, niistä hauskin se, että presidentinvaalin voittajasta tuli presidentti ja kakkosesta varapresidentti... kuvitelkaa Clintonia Trumpin varapresidenttinä tai päinvastoin.
Amerikkalaiset arvostavat itsekin suuresti perustuslakiaan, joka takaa kaikille yhdenvertaisuuden. Tiesittekö muuten, että Yhdysvaltain korkeimman oikeuden rakennuksessa on veistosreliefi, johon on kuvattu historian merkittävimmät lainlaatijat Hammurabista alkaen - ja kuvassa on myös Muhammed?
Onnistunut perustuslaki ja siitä seurannut järjestelmä on se voima, joka on pitänyt Yhdysvallat kasassa ja menestyvänä kaikki nämä vuodet. Yhdessä aiemmin mainittujen tekijöiden kanssa. Ja ne aiemmin mainitut tekijät ovat jatkuvasti rappeutumassa. Suuri kysymys onkin, pystyykö perustuslain suoma voima kompensoimaan ongelmat vai onko tehtävä suuria korjausliikkeitä - ja mikäli jälkimmäinen, pystytäänkö niihin vai romahtaako USA?
Yhdysvallat on rakentunut eurooppalaiselle aateperustalle ja onnistui ensiyrittämällä jalostamaan sen järjestelmäksi, joka on toiminut satoja vuosia. Tämä ei tapahtunut monikulttuurisuuden ansiosta, vaan siitä huolimatta. Maan järjestelmä ja resurssit tarjosivat rohkeille, ahneille ja päättäväisille ihmisille tilaisuuden vaurastua - ja samalla vaurastuttaa maan. Tämä kierre on ruokkinut itseään, sillä raha on tullut rahan luo ja sinne, missä on sekä resursseja että mahdollisuus niitä hyödyntää. Nykypäivänä Yhdysvaltojen suurin ongelma on juuri monikulttuurisuus. Kuten kartasta näkyy, väestöryhmien välillä on yhä kasvava juopa, mikä heikentää luottamusta ja halua työskennellä yhteisen hyvän eteen.
Vahvimpana vastaesimerkkinä monikulttuurisuuden puolesta esitetään huippumenestyvä Piilaakso, jonka etninen diversiteetti on melkoisen suuri, ainoastaan mustat ovat selvästi ja hispaanot lievästi aliedustettuina. Esimerkkinä käytetään lukuisia yrityksiä, joissa työskentelee eri alkuperistä lähtöisin olevia ihmisiä. Todellisuudessa Piilaakson yritykset ovat monokulttuurisia jos mitkä - työntekijät ovat samanlaisia etnisyydestä riippumatta. Eikä ongelmia käytännössä ole. Monietnisyys toimii siis vain siinä tapauksessa, että ihmiset ovat normiväestöön nähden poikkeuksellisen fiksuja, koulutettuja ja lainkuuliaisia. Tällä havainnolla on niin pelottavat seuraukset, että tämä kirjoitus on syytä päättää tähän.
Vaan totta toinen puoli. Hommaforumilla käytiin äskettäin vilkasta keskustelua otsikolla ”Miksi monikulttuurinen USA pärjää?”
Kysymys on hyvä. Virallinen totuus on, että siksi että se on monikulttuurinen. Oikea totuus kuitenkin on se, että monikultturisuus on kivireki. Siitä huolimatta USA menestyy, eli onko kyseessä poikkeus säännöstä vai onko monikulttuurisuus sittenkin rikkaus – kunhan asiat hoidetaan oikein.
Menestysselitys 1: Mantereen koskemattomat luonnonvarat.
Ennen eurooppalaisten maahanmuuttoa Amerikan alueella asui muutaman miljoonan suuruinen intiaaniväestö, joka harjoitti luontaistaloutta. Näin ollen mantereen luonnonvarat olivat käytännössä koskemattomat ja tilaa riitti. Valkoiset pääsivät asettumaan taloksi ja nykyään muistetaan aina mainita intiaanien kansanmurha eli käytännössä Euroopasta tuodut tartuntataudit. Sivuhuomautuksena voidaan kuitenkin kuvitella, että Amerikkaa ei olisi koskaan löydetty. Tällöin alkuperäisväestön määrä olisi edelleenkin se muutama miljoona – mikä muuten on sama kuin intiaanien määrä nykyäänkin, ainakin sen verran ja suurempikin jos lasketaan geenipoolin kautta sekarotuiset omalla prosenttiosuudellaan mukaan. Epäillä sopii, että kovin moni heistä ei haluaisi vaihtaa nykyistä elämäänsä esikolumbiaaniseen elämäntapaan, joten intiaanitkin ovat loppujen lopuksi voittajia.
Nykyään USA:n ja Kanadan alueella asuu jo 300-400 miljoonaa ihmistä. Luonnonvaroja riittää edelleenkin. Tämä on ollut varsin suuri selitys sille, että USA menestyy, mutta tuolla väestömäärällä katto on jo tulossa vastaan luonnonvarojen riittävyyden suhteen.
Menestysselitys 2: Sulautuminen
Yhdysvaltoihin muutti siirtolaisia alkujaan pääasiallisesti Brittein saarilta, Saksasta, Ranskasta, Alankomaista ja Pohjoismaista. Tuolloin puhuttiin kansojen sulatusuunista. Tulijat jakoivat enimmäkseen samat arvot, suunnilleen saman uskonnon ja saman rodun. Kaikkien tuli oppia englantia. Lapsille annettiin amerikkalaiset etunimet, oma sukunimikin joskus muutettiin tai amerikkalaistettiin vähintäänkin pudottamalla ä:n pilkut pois. Viimeistään parin sukupolven jälkeen kukaan ei enää tiennyt eikä välittänyt, mistä isoisä oli kotoisin.
Sata vuotta sitten maahan alkoi muuttaa italialaisia, joiden sulautuminen katolilaisina ja hieman erinäköisinä oli jo hankalampaa, mutta suurin osa sujahti mukaan joukkoon. Lopuista tuli mafiosoja.
Nykyiset siirtolaiset eivät enää sulaudu ja niinpä on kehitetty uusi termi: salaattikulho. Siinä kaikki ainekset ovat sekaisin, mutta eivät sulaudu toisiinsa. Tämä on sinänsä hyvin kuvaava, sillä aasialaiset, meksikolaiset ja eurooppalaiset harvemmin naivat ristiin. Tämä kuulostaa periaatteessa toimivalta, mutta se hajaannuttaa yhteiskuntaa todella rajusti. Tämän havaitakseen ei tarvitse mitään muuta kuin katsoa zoomattavaa karttaa, johon on merkitty Yhdysvaltain jokainen kortteli väestön etnisen jakauman mukaan. On suorastaan pelottavaa havaita, kuinka eri rodut ovat muodostaneet omat asuinalueensa. Samanlainen kartta olisi pystytty piirtämään Etelä-Afrikasta apartheidin aikaan. Ero on siinä, että nyt eriytyminen on vapaaehtoista.
Eriytyminen luo eriarvoisuutta, mikä on riskitekijä tulevaisuudessa.
Menestysselitys 3: Väestönlaatu
Yhdysvaltojen väestön enemmistö on ollut eurooppalaista alkuperää. Maan itsenäistyessä eurooppalaisia oli 79 % ja sata vuotta sitten sen ollessa jo maailman suurin talousmahti 89 %. Tämä ylivoimainen enemmistö kesti 1970-luvulle (87 %) asti, josta eteenpäin se on koko ajan pienentynyt. Edellisessä väestönlaskennassa 2010 osuus oli enää 72 %. Tosiasia on, että eurooppalaisperäiset ihmiset ovat vastanneet ylivoimaisesta valtaosasta ihmiskunnan teknisessä ja henkisessä kehityksessä.
Nykyään Yhdysvaltojen väestön voimakkaimmin kasvava osio ovat hispaanot. Heidän menestyksensä ei ole samalla tasolla kuin eurooppalaisten, mutta ei merkittävästi sitä huonompikaan. Afrikkalaisperäisen väestön määrä on pienempi, mutta heidän menestyksensäkin on selvästi huonompi. Aasialaisperäisen väestön määrä on viiden prosentin luokkaa. He menestyvät yksilöinä yleensä hyvin, etenkin opinnoissaan, ja ovat osuudeltaan sen verran vähäinen, että eivät muodosta joukkona samanlaisia staattisia yhteiskuntia kuin Aasiassa. Vitsi sanookin, että amerikkalainen yliopisto on paikka, jossa eurooppalainen professori luennoi aasialaisille opiskelijoille.
Aiemmin menestyksen takeena ollut lähes 90-prosenttisesti eurooppalaisperäinen väestö on jäämässä vähemmistöksi. Kaiken järjen mukaan se ei voi olla tulevaisuuden kannalta hyvä asia.
Menestysselitys 4: Mahdollisuudet
Yhdysvallat tarjosi koskemattomien luonnonvarojensa lisäksi myös vapauden hyödyntää niitä ja olla oman onnensa seppä. Tämä suosi voimakkaita, työteliäitä ja fiksuja ihmisiä. Toisaalta tämän luulisi olevan tuhoisaa etenkin Yhdysvaltojen mustalle väestölle ja aiheuttavan yhteiskunnallista epävakautta. Kuten aiheuttaakin, mutta ei läheskään siinä määrin kuin pitäisi. Yhdysvaltojen järjestelmä on näet eräässä kohdassa hyvin ovela. Myös mustalla väestöllä on menestysmahdollisuutensa. He ovat keskimäärin motorisesti lahjakkaampia ja voimakkaampia, joten yhdysvaltalainen ammattiurheilu antaa paitsi mahdollisuuksia, myös esikuvia. NFL:ssä pelaa noin 60 keskushyökkääjää, joista 90 % on mustia, NBA:n pelaajista 75 % on mustia. Ne, jotka eivät pärjää urheilussa, voivat ryhtyä esiintyviksi taiteilijoiksi. Ilman tällaisia esikuvia musta väestö ei käyttäytyisi niinkään hyvin kuin nyt, ja nytkin melkoinen osuus päätyy vankilaan. Hispaanoilla on esikuvien suhteen vaikeampaa, koska heidän menestysmahdollisuutensa urheilussa näyttävät olevan vähäisemmät, mutta sitä pystyy osittain kompensoimaan mustaa väestöä keskimäärin paremmilla kognitiivisilla kyvyillä.
Sopii tietysti miettiä, miten hyvin amerikkalainen yhteiskunta menestyisi, jos se olisi monietnisyyden sijaan etnisesti yhtenäisempi. Jos amerikkalaiset eivät olisi rahdanneet Afrikasta niitä miljoonia (luotettavin arvio 12 miljoonaa) orjia puuvillapelloille, tilanne voisi olla hieman toisenlainen. Tai jos he olisivat menetelleet samoin kuin arabit rahdatessaan luotettavimman arvion mukaan 28 miljoonaa orjaa kotimaihinsa. Jos ihmettelette, miksi arabimaissa ei ole historiallista mustaa vähemmistöä, niin selitys on siinä että melkein kaikilta leikattiin pallit pois ennen laivamatkaa. Amerikan mustien luulisi olevan kiitollisia sekä tämän tavan puuttumisesta kuin myös Afrikan tilannetta katsoessaan siitä, että heidän esi-isänsä tekivät sen kahlematkan parempiin elinoloihin - kuten jotkut ovatkin. Lähinnä ne, jotka ovat omaksuneet sivistyneen kulttuurin arvot.
Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset. Ammattiurheilijoiden ja -laulajien paikkoja ei riitä kaikille. Vähemmistöjen määrän kasvaessa ongelmat kasautuvat.
Menestysselitys 5: Perustuslaki
Yhdysvaltojen menestystekijöitä luetellessa on jäänyt useimmilta huomaamatta maan merkittävin ero muihin valtioihin. Onnistunut perustuslaki. Onnekkaan sattuman kautta vain parimiljoonaisessa väestössä oli muutama sellainen henkilö, jotka onnistuivat laatimaan käsittämättömän hyvin toimivan järjestelmän. Scott Adams kirjoitti taannoin prosessista mielenkiintoisen kolumnin. Maa on tullut toimeen reilusti yli kaksisataa vuotta suhteellisen vähäisin muutoksin, mikä kertoo systeemin onnistuneisuudesta. Sokeita pisteitä alkuperäiseen lakiin osui vain muutamia, niistä hauskin se, että presidentinvaalin voittajasta tuli presidentti ja kakkosesta varapresidentti... kuvitelkaa Clintonia Trumpin varapresidenttinä tai päinvastoin.
Amerikkalaiset arvostavat itsekin suuresti perustuslakiaan, joka takaa kaikille yhdenvertaisuuden. Tiesittekö muuten, että Yhdysvaltain korkeimman oikeuden rakennuksessa on veistosreliefi, johon on kuvattu historian merkittävimmät lainlaatijat Hammurabista alkaen - ja kuvassa on myös Muhammed?
Onnistunut perustuslaki ja siitä seurannut järjestelmä on se voima, joka on pitänyt Yhdysvallat kasassa ja menestyvänä kaikki nämä vuodet. Yhdessä aiemmin mainittujen tekijöiden kanssa. Ja ne aiemmin mainitut tekijät ovat jatkuvasti rappeutumassa. Suuri kysymys onkin, pystyykö perustuslain suoma voima kompensoimaan ongelmat vai onko tehtävä suuria korjausliikkeitä - ja mikäli jälkimmäinen, pystytäänkö niihin vai romahtaako USA?
Yhdysvallat on rakentunut eurooppalaiselle aateperustalle ja onnistui ensiyrittämällä jalostamaan sen järjestelmäksi, joka on toiminut satoja vuosia. Tämä ei tapahtunut monikulttuurisuuden ansiosta, vaan siitä huolimatta. Maan järjestelmä ja resurssit tarjosivat rohkeille, ahneille ja päättäväisille ihmisille tilaisuuden vaurastua - ja samalla vaurastuttaa maan. Tämä kierre on ruokkinut itseään, sillä raha on tullut rahan luo ja sinne, missä on sekä resursseja että mahdollisuus niitä hyödyntää. Nykypäivänä Yhdysvaltojen suurin ongelma on juuri monikulttuurisuus. Kuten kartasta näkyy, väestöryhmien välillä on yhä kasvava juopa, mikä heikentää luottamusta ja halua työskennellä yhteisen hyvän eteen.
Vahvimpana vastaesimerkkinä monikulttuurisuuden puolesta esitetään huippumenestyvä Piilaakso, jonka etninen diversiteetti on melkoisen suuri, ainoastaan mustat ovat selvästi ja hispaanot lievästi aliedustettuina. Esimerkkinä käytetään lukuisia yrityksiä, joissa työskentelee eri alkuperistä lähtöisin olevia ihmisiä. Todellisuudessa Piilaakson yritykset ovat monokulttuurisia jos mitkä - työntekijät ovat samanlaisia etnisyydestä riippumatta. Eikä ongelmia käytännössä ole. Monietnisyys toimii siis vain siinä tapauksessa, että ihmiset ovat normiväestöön nähden poikkeuksellisen fiksuja, koulutettuja ja lainkuuliaisia. Tällä havainnolla on niin pelottavat seuraukset, että tämä kirjoitus on syytä päättää tähän.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
Uutiskatsaus 12/2016
1. Syy ja seuraus
Perussuomalainen neljännen tärkeysasteen poliitikko lausui Facebookissa: “Viettävätkö muslimitkin pääsiäistä vai ovatko he omaksumassa kristillisiä perinteitä ja kulttuuriamme?” ihmetellessään ilmeisesti virpomisreissulla olleita hijab-päisiä lapsia ("Onko tämä kotiutumista kun muslimipenskat kiertää virpomassa? Vai onko Allahillakin tänään joku vuosipäivä?". Media tarttui lausumaan ja totesi kyseessä olevan rasismin ja tuollaisen kirjoittelun ajavan radikaaleihin tekoihin. Median huolestuminen ei ollut turhaa: heti pari päivää tämän jälkeen räjähtelivät pommit Brysselissä. Mikä selvästi on rasistisen Facebook-kirjoittelun seuraus.
2. Sotatila
Uutiset kertovat, että Pariisin taannoisista iskuista epäilty Salah Abdeslam kieltäytyi puhumasta Brysselin iskujen jälkeen. Se hänelle kaikin mokomin suotakoon. On aika todeta, että me olemme sodassa. Abdeslam ei ole terroristi. Hän on sotavanki. Hänellä on velvollisuus ilmoittaa vain nimensä, numeronsa ja arvonsa. Hänet on pidettävä vangittuna sodan päättymiseen asti ja palautettava sitten asianmukaisesti kotimaahansa. Vastaavasti meidän tulee kohdella sodan toista osapuolta kuten he yrittävät kohdella meitä: jyrättävä maan tasalle ja vaadittava ehdotonta antautumista. Pariisin iskujen suunnittelijat elivät kaikessa rauhassa yhteisönsä suojelemana Brysselin Molenbeekin muslimikaupunginosassa. Jos tämä ei ole merkki siitä, että sivistysvaltioihin on soluttautunut viides kolonna, niin mikä sitten? Kohtelun tulee olla täsmälleen sama kuin jos Britanniaan olisi muuttanut saksalaisten natsien yhteisö 1939. Eli porukka keskitysleireille ja palautus kotimaahan viimeistään sodan päätyttyä, mieluummin jo aikaisemmin. Vain sivistyksen puolelle siirtyneet saavat kulkea vapaana, kuten ennenkin meneteltiin - ja hyvin tuloksin.
3. Tuomiota
Samaan aikaan Suomessa tuomittiin irakilaismies vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sotarikoksesta. Kyseessä on se kuuluisuutta saavuttanut tapaus, jonka MV-lehti käräytti Facebookissa julkaistusta kuvasta. Siinä mies roikottaa käsissään irtopäätä.
En ole lukenut tuomion perusteluja, mutta lyhyen synopsiksen kyllä. Sen perusteella ihmetyttää, kuinka pahasti todellisuudesta vieraantunut on oikeuslaitoksemme. Sodassa sattuu ja tapahtuu. Kuinkahan moni oikeasti sodassa ollut olisi selvinnyt ilman mitään tuomiota, jos lakia luetaan tuolla tavalla? Ei tämä irakilainen olisi mitään tuomiota ansainnut. Ainoastaan maastakarkoituksen ilman paluuoikeutta, eikä senkään perusteluna olisi voinut käyttää irtopään heiluttelua. Pois maasta vain, eivät Irakin asiat Suomelle kuulu.
4. Uh-uh
Poliisi listasi viisi uutta uhkaa, joihin se varautuu Suomessa. Ne olivat:
1) Turvapaikanhakijoihin liittyvät asiat (heidän tekemänsä rikokset ja poliisia ylikuormittava vaikutus)
2) Viharikokset (rasistisiin motiiveihin liittyvät rikokset)
3) Hybridiuhat (vihamielisen valtion masinoimat levottomuudet)
4) Kyberuhat (tietoverkkoihin liittyvät rikokset)
5) Terroriuhat (tyyliin Pariisi ja Bryssel)
Näistä voi tavallisella maalaisjärjellä varustettu kansalainen todeta, että uhkista kolme viidesosaa tulee lähes sataprosenttisesti poistettua yksinkertaisella toimenpiteellä. Vinkiksi mainittakoon, että edellisessäkin lauseessa mainittu "poistaa" -verbi liittyy siihen.
5. Tule pois puusta, Sakkeus!
Turhapaikanhakijoiden poistaminen maasta ei ole ihan niin helppoa, koska arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti, että kirkko on varautunut kielteisen päätöksen saaneiden turhapaikanhakijoiden suojelemiseen. Odottelemme kirkon rakentavan piilopaikkoja, tuskin sentään kirkkoon itseensä koska siellä oleilu loukkaisi useimpien turhapaikanhakijoiden uskonvapautta. Saa vain nähdä, kuinka kauan kirkon varat riittävät, koska joukkopako kirkosta sen kuin kiihtyy. Henkilökohtaisesti on myönnettävä, että minua harmittaa ensi kerran se, että erosin kirkosta heti tultuani täysi-ikäiseksi. Ihan vain sen takia, etten enää voi erota kirkosta protestiksi.
Arkkipiispan lausunnot ovat ennenkin herättäneet epäilyksiä siitä, että ehtoollisviiniä on tullut naukkailtua vähän liikaa ja öylätin tilalla on vedetty kuivattuja kärpässieniä. Mutta yksinkertaisempi selitys asiaan toki löytyy. Arkkipiispa uskoo ihan oikeasti Jumalaan ja vieläpä siten, että Jumala järjestää asiat parhain päin. Tämä, jos mikä, on helvetin vaarallista. Ihmetellä pitää, missä vaiheessa kirkon kontrolli on pettänyt ja piispoiksi on päässyt livahtamaan sellaisia pappeja, jotka eivät sisimmässään ole hylänneet uskoa Jumalaan ja ryhtyneet pragmaatikoiksi. Mäkinen on erittäin vaarallinen esimerkki tällaisesta papista. Häntä parempi arkkipiispa olisi ollut kuka tahansa muu piispa, jopa Irja Askola. Sen takia, että Askolalla tämä homma vetää jo niin pahasti överiksi. Se vähäinenkin tolkku mitä Mäkisellä vielä on, puuttuu ja siksi ihmisten kirkosta eroamisen vyöry olisi nykyistäkin valtavampi.
Valitettavasti ihmisten tulisi ymmärtää, että heidän protestinsa ei toimi. Mäkinen ihan oikeasti uskoo Jumalaan ja siksi hän uskoo myös, että hänen uskoaan vain koetellaan tällä, joten mitään muutoksia tuhoisaan mokutuslinjaan ei tarvitse tehdä. Melkoisen pelottavaa, onneksi kirkon painoarvo yhteiskunnassa pienenee koko ajan.
6. Antaa palaa
Jahve sanoikin jo oman sanasensa kirkon linjasta käyttämällä välikappaleenaan nuorta miestä ja tulitikkuja. Huvittava piirre on se, että sana "kantasuomalainen" oli kiireellä ja suurella tärkeydellä mainittu. Ennen muinoin palavaa pensasta pidettiin merkkinä, luulisi että palava kirkko on vielä jykevämpi signaali.
7. Trumpettisoolo
Kun arvioin johtajaa, minulle tärkein kriteeri on hänen alaistensa suhtautuminen johtajaan. Jos johtaja kohtelee alaisiaan kuin kuonaa, asiat saattavat toimia hyvinkin mutta eivät koskaan loistavasti. Tällöin hommat tulevat hoidettua, mutta loistosuorituksia ei saada aikaan epäonnistumisen pelossa ja innostuksen puutteessa. Jos taas johtaja on lepsu ja päästää alaisensa helpolla vaatimatta heiltä edes minimitasoa, eivät alaiset tällaistakaan johtajaa kehu, koska hän ei saavuta heidän kunnioitustaan. Jos taas osa alaisista kehuu johtajaa ihmisenä yli kaiken* ja osa joko on hiljaa tai moittii häntä, se on kaikkein vaarallisin merkki. Tällöin johtaja on luonut oman suosikkijärjestelmänsä ja yrityksen ilmapiiri on myrkyttynyt.
Hyvän johtajan merkki on se, että hänen alaisensa kiittelevät hänen suhtautumistaan heihin, mutta eivät välttämättä hänen johtamistaan. Johtajan on kyettävä tekemään ikäviäkin päätöksiä, joista alaiset eivät pidä. Tällaista johtajaa alaiset ovat kuitenkin valmiita seuraamaan.
Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kamppailu näyttää kääntyvän Donald Trumpin ja Hillary Clintonin väliseksi. Otsikkolinkissä Donald Trumpin hovimestari kertoo pomostaan. Palaute on varsin positiivista. En hakemallakaan löytänyt Hillary Clintonista minkäänlaista hänen alaistensa antamaa palautetta. Tämä on hieman huolestuttava merkki. Vähän kuten erään nimeltä mainitsemattoman Suomen entisen presidentin kohdalla. Tietoon tihkui presidentin henkilökunnasta kaikenlaista negatiivisesta ilmapiiristä, vaikka media tästä vaikenikin. Lopullisen niitin näkemykselleni antoi se, kun olin kuuntelemassa erään hänen läheisimmän alaisensa luentoa. Tämä kehui pomoansa ihmisenä yli kaiken*.
USA:n presidentinvaaleista suosittelen seurattavaksi Dilbertin piirtäjä Scott Adamsin blogia. Hän tekee ennusteita, jotka ovat aika harvoin väärässä.
8. Kun kerran lähdetään
Vanhemmat lukijani tuntevat nimen Jermu Laine. Moninkertainen ministeri 70- ja 80-luvuilta, vuonna 1931 syntyneenä hieman liian nuori asevelisosialistiksi mutta tietyssä mielessä heidän hengenheimolaisensa. Niitä viimeisiä demareita, jotka olivat kunnioitettavia miehiä eivätkä poliittisia broilereita. Hän lausui haastattelussa järkeviä näkemyksiä maailman nykymenosta, mutta oleellisinta oli tieto hänen yksityiselämästään. Minulta oli jostain syystä mennyt täysin ohi - tai en ainakaan muista - hänen henkilökohtaista tragediaansa. Hänen Terttu-vaimonsa halvaantui polion takia 1954, vain kaksi kuukautta häiden jälkeen. Siitä lähtien hän on ollut pyörätuolipotilas. Pariskunta sai kuitenkin kolme lasta. Tulevana helluntaina he viettävät 62-vuotishääpäiväänsä. Blogisti ottaa hatun päästään kunnioituksesta.
9. Urheilumonikulttuuria
Suomen potkupallomaajoukkue kävi Puolassa häviämässä harjoitusmaaottelun 5-0. Suomen jalkapalloon on tarjottu ratkaisuksi monikulttuurisuuden ihanuutta: kotoutetaan maahanmuuttajat ja maajoukkue lähtee nousuun. Hevonpaskaa. Pieni ajatusleikki: kuvitelkaa, että Pirkanmaan maakunnasta kootaan maajoukkue, joka häviäisi Puolalle harjoitusmaaottelun vain 4-2 ja selviäisi EM-lopputurnaukseen. Mahdotonta, vai? Pirkanmaan väkiluku on noin 0,5 miljoonaa. Toisaalta Islannin väkiluku on noin 0,3 miljoonaa ja maa hävisi viime vuoden lopulla Puolalle 4-2 ja selvisi kirkkaasti EM-lopputurnaukseen. Edellisissä MM-karsinnoissa se putosi vasta playoffsissa siinä missä Suomen mahdollisuudet olivat menneet jo ennen alkulohkon viimeisiä otteluja.
Islannin maajoukkueen nimilistassa luetellaan 24 pelaajaa. Yksi on syntynyt Göteborgissa islantilaisille vanhemmille ja muuttanut takaisin kotimaahansa yksivuotiaana. Siinä oli maajoukkueen monikulttuuriannos.
Olisiko nationalismi sittenkin muutaman kertaluokan tehokkaampaa kuin monikultturismi?
10. Aina on tilaa 40 000:lle, jotka eivät käytä Rexonaa
Vähän toisenlaista jalkapallokulttuuria nähtiin Nigeriassa, jossa Nigeria - Egypti -ottelun katsojamäärä oli 40 000. Aika hyvä saavutus stadionille, jonka kapasiteetti on 16 000. Istuinpaikkoja löytyi kaikkialta, jopa valotornien rakenteista. Mutta hulluilla on hullun tuuri, kukaan ei kuollut.
11. Muutosta pukkaa
Kansainvälisen yleisurheiluliiton pomo Sebastian Coe ilmoitti, että muutoksia yleisurheilun formaattiin on luvassa. Hyvä hyvä, sanon minä. Olettaen että muutokset ovat oikeaan suuntaan. Olen ajatellut jo pitkään kirjoittaa oman formaattini aiheesta, mutta muut kiireet ovat estäneet. Coen vihjeistä voi päätellä, että hänellä on ainakin osin samankaltaisia ajatuksia. Tosin ainoa konkreettinen toteamus on huolestuttava. Hänen mukaansa yleisurheilun MM-kisat ovat nykymuodossaan liian pitkäkestoinen tapahtuma, ei ihmisten kärsivällisyys riitä useita päiviä kestäviin kilpailuihin. Eikö Coe ole huomannut, että kaikissa muissa lajeissa juuri nuo pitkäksi venytetyt tapahtumat ovat niitä, jotka yleisö tuntee? Jalkapallon MM-kisat kestävät kuukauden, samoin Tour de France. Mestareiden liigaa pelataan puoli vuotta tarkoin suunnitellun aikataulun mukaisesti. Samaa mallia yleisurheiluun! Ainoana poikkeuksena jättisuurista tapahtumista, jotka ovat kertaluonteisia, tulee mieleen Super Bowl.
Pakollinen loppukevennys: Tule ja puserra
Tunnettu Youtube-meemi on Will It Blend, jossa tehosekoittimeen laitetaan vaikka varsin mitä ja katsotaan, kuinka käy. No, suomalaiset ovat pistäneet paremmaksi ja käyttävät hydraulipuristinta. Tehdyssä testissä ratkesi selvästi sekin, kumpi on kovempi, hydraulipuristin vai tehosekoitin?
Ehkä visuaalisesti komein suoritus on kuitenkin jääkiekon puristaminen.
Mutta oleellisinta videoissa on niissä käytetty kieli, mikä saa kiemurtelemaan naurusta. Olen aina sanonut puhuvani sujuvaa spede-englantia, mutta näissä ääntämys on sitä luokkaa, että tunnen itseni Oxfordin englannin kielen professoriksi. Tässä vielä lopuksi tuore pääsiäisspesiaali.
Perussuomalainen neljännen tärkeysasteen poliitikko lausui Facebookissa: “Viettävätkö muslimitkin pääsiäistä vai ovatko he omaksumassa kristillisiä perinteitä ja kulttuuriamme?” ihmetellessään ilmeisesti virpomisreissulla olleita hijab-päisiä lapsia ("Onko tämä kotiutumista kun muslimipenskat kiertää virpomassa? Vai onko Allahillakin tänään joku vuosipäivä?". Media tarttui lausumaan ja totesi kyseessä olevan rasismin ja tuollaisen kirjoittelun ajavan radikaaleihin tekoihin. Median huolestuminen ei ollut turhaa: heti pari päivää tämän jälkeen räjähtelivät pommit Brysselissä. Mikä selvästi on rasistisen Facebook-kirjoittelun seuraus.
2. Sotatila
Uutiset kertovat, että Pariisin taannoisista iskuista epäilty Salah Abdeslam kieltäytyi puhumasta Brysselin iskujen jälkeen. Se hänelle kaikin mokomin suotakoon. On aika todeta, että me olemme sodassa. Abdeslam ei ole terroristi. Hän on sotavanki. Hänellä on velvollisuus ilmoittaa vain nimensä, numeronsa ja arvonsa. Hänet on pidettävä vangittuna sodan päättymiseen asti ja palautettava sitten asianmukaisesti kotimaahansa. Vastaavasti meidän tulee kohdella sodan toista osapuolta kuten he yrittävät kohdella meitä: jyrättävä maan tasalle ja vaadittava ehdotonta antautumista. Pariisin iskujen suunnittelijat elivät kaikessa rauhassa yhteisönsä suojelemana Brysselin Molenbeekin muslimikaupunginosassa. Jos tämä ei ole merkki siitä, että sivistysvaltioihin on soluttautunut viides kolonna, niin mikä sitten? Kohtelun tulee olla täsmälleen sama kuin jos Britanniaan olisi muuttanut saksalaisten natsien yhteisö 1939. Eli porukka keskitysleireille ja palautus kotimaahan viimeistään sodan päätyttyä, mieluummin jo aikaisemmin. Vain sivistyksen puolelle siirtyneet saavat kulkea vapaana, kuten ennenkin meneteltiin - ja hyvin tuloksin.
3. Tuomiota
Samaan aikaan Suomessa tuomittiin irakilaismies vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sotarikoksesta. Kyseessä on se kuuluisuutta saavuttanut tapaus, jonka MV-lehti käräytti Facebookissa julkaistusta kuvasta. Siinä mies roikottaa käsissään irtopäätä.
En ole lukenut tuomion perusteluja, mutta lyhyen synopsiksen kyllä. Sen perusteella ihmetyttää, kuinka pahasti todellisuudesta vieraantunut on oikeuslaitoksemme. Sodassa sattuu ja tapahtuu. Kuinkahan moni oikeasti sodassa ollut olisi selvinnyt ilman mitään tuomiota, jos lakia luetaan tuolla tavalla? Ei tämä irakilainen olisi mitään tuomiota ansainnut. Ainoastaan maastakarkoituksen ilman paluuoikeutta, eikä senkään perusteluna olisi voinut käyttää irtopään heiluttelua. Pois maasta vain, eivät Irakin asiat Suomelle kuulu.
4. Uh-uh
Poliisi listasi viisi uutta uhkaa, joihin se varautuu Suomessa. Ne olivat:
1) Turvapaikanhakijoihin liittyvät asiat (heidän tekemänsä rikokset ja poliisia ylikuormittava vaikutus)
2) Viharikokset (rasistisiin motiiveihin liittyvät rikokset)
3) Hybridiuhat (vihamielisen valtion masinoimat levottomuudet)
4) Kyberuhat (tietoverkkoihin liittyvät rikokset)
5) Terroriuhat (tyyliin Pariisi ja Bryssel)
Näistä voi tavallisella maalaisjärjellä varustettu kansalainen todeta, että uhkista kolme viidesosaa tulee lähes sataprosenttisesti poistettua yksinkertaisella toimenpiteellä. Vinkiksi mainittakoon, että edellisessäkin lauseessa mainittu "poistaa" -verbi liittyy siihen.
5. Tule pois puusta, Sakkeus!
Turhapaikanhakijoiden poistaminen maasta ei ole ihan niin helppoa, koska arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti, että kirkko on varautunut kielteisen päätöksen saaneiden turhapaikanhakijoiden suojelemiseen. Odottelemme kirkon rakentavan piilopaikkoja, tuskin sentään kirkkoon itseensä koska siellä oleilu loukkaisi useimpien turhapaikanhakijoiden uskonvapautta. Saa vain nähdä, kuinka kauan kirkon varat riittävät, koska joukkopako kirkosta sen kuin kiihtyy. Henkilökohtaisesti on myönnettävä, että minua harmittaa ensi kerran se, että erosin kirkosta heti tultuani täysi-ikäiseksi. Ihan vain sen takia, etten enää voi erota kirkosta protestiksi.
Arkkipiispan lausunnot ovat ennenkin herättäneet epäilyksiä siitä, että ehtoollisviiniä on tullut naukkailtua vähän liikaa ja öylätin tilalla on vedetty kuivattuja kärpässieniä. Mutta yksinkertaisempi selitys asiaan toki löytyy. Arkkipiispa uskoo ihan oikeasti Jumalaan ja vieläpä siten, että Jumala järjestää asiat parhain päin. Tämä, jos mikä, on helvetin vaarallista. Ihmetellä pitää, missä vaiheessa kirkon kontrolli on pettänyt ja piispoiksi on päässyt livahtamaan sellaisia pappeja, jotka eivät sisimmässään ole hylänneet uskoa Jumalaan ja ryhtyneet pragmaatikoiksi. Mäkinen on erittäin vaarallinen esimerkki tällaisesta papista. Häntä parempi arkkipiispa olisi ollut kuka tahansa muu piispa, jopa Irja Askola. Sen takia, että Askolalla tämä homma vetää jo niin pahasti överiksi. Se vähäinenkin tolkku mitä Mäkisellä vielä on, puuttuu ja siksi ihmisten kirkosta eroamisen vyöry olisi nykyistäkin valtavampi.
Valitettavasti ihmisten tulisi ymmärtää, että heidän protestinsa ei toimi. Mäkinen ihan oikeasti uskoo Jumalaan ja siksi hän uskoo myös, että hänen uskoaan vain koetellaan tällä, joten mitään muutoksia tuhoisaan mokutuslinjaan ei tarvitse tehdä. Melkoisen pelottavaa, onneksi kirkon painoarvo yhteiskunnassa pienenee koko ajan.
6. Antaa palaa
Jahve sanoikin jo oman sanasensa kirkon linjasta käyttämällä välikappaleenaan nuorta miestä ja tulitikkuja. Huvittava piirre on se, että sana "kantasuomalainen" oli kiireellä ja suurella tärkeydellä mainittu. Ennen muinoin palavaa pensasta pidettiin merkkinä, luulisi että palava kirkko on vielä jykevämpi signaali.
7. Trumpettisoolo
Kun arvioin johtajaa, minulle tärkein kriteeri on hänen alaistensa suhtautuminen johtajaan. Jos johtaja kohtelee alaisiaan kuin kuonaa, asiat saattavat toimia hyvinkin mutta eivät koskaan loistavasti. Tällöin hommat tulevat hoidettua, mutta loistosuorituksia ei saada aikaan epäonnistumisen pelossa ja innostuksen puutteessa. Jos taas johtaja on lepsu ja päästää alaisensa helpolla vaatimatta heiltä edes minimitasoa, eivät alaiset tällaistakaan johtajaa kehu, koska hän ei saavuta heidän kunnioitustaan. Jos taas osa alaisista kehuu johtajaa ihmisenä yli kaiken* ja osa joko on hiljaa tai moittii häntä, se on kaikkein vaarallisin merkki. Tällöin johtaja on luonut oman suosikkijärjestelmänsä ja yrityksen ilmapiiri on myrkyttynyt.
Hyvän johtajan merkki on se, että hänen alaisensa kiittelevät hänen suhtautumistaan heihin, mutta eivät välttämättä hänen johtamistaan. Johtajan on kyettävä tekemään ikäviäkin päätöksiä, joista alaiset eivät pidä. Tällaista johtajaa alaiset ovat kuitenkin valmiita seuraamaan.
Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kamppailu näyttää kääntyvän Donald Trumpin ja Hillary Clintonin väliseksi. Otsikkolinkissä Donald Trumpin hovimestari kertoo pomostaan. Palaute on varsin positiivista. En hakemallakaan löytänyt Hillary Clintonista minkäänlaista hänen alaistensa antamaa palautetta. Tämä on hieman huolestuttava merkki. Vähän kuten erään nimeltä mainitsemattoman Suomen entisen presidentin kohdalla. Tietoon tihkui presidentin henkilökunnasta kaikenlaista negatiivisesta ilmapiiristä, vaikka media tästä vaikenikin. Lopullisen niitin näkemykselleni antoi se, kun olin kuuntelemassa erään hänen läheisimmän alaisensa luentoa. Tämä kehui pomoansa ihmisenä yli kaiken*.
USA:n presidentinvaaleista suosittelen seurattavaksi Dilbertin piirtäjä Scott Adamsin blogia. Hän tekee ennusteita, jotka ovat aika harvoin väärässä.
8. Kun kerran lähdetään
Vanhemmat lukijani tuntevat nimen Jermu Laine. Moninkertainen ministeri 70- ja 80-luvuilta, vuonna 1931 syntyneenä hieman liian nuori asevelisosialistiksi mutta tietyssä mielessä heidän hengenheimolaisensa. Niitä viimeisiä demareita, jotka olivat kunnioitettavia miehiä eivätkä poliittisia broilereita. Hän lausui haastattelussa järkeviä näkemyksiä maailman nykymenosta, mutta oleellisinta oli tieto hänen yksityiselämästään. Minulta oli jostain syystä mennyt täysin ohi - tai en ainakaan muista - hänen henkilökohtaista tragediaansa. Hänen Terttu-vaimonsa halvaantui polion takia 1954, vain kaksi kuukautta häiden jälkeen. Siitä lähtien hän on ollut pyörätuolipotilas. Pariskunta sai kuitenkin kolme lasta. Tulevana helluntaina he viettävät 62-vuotishääpäiväänsä. Blogisti ottaa hatun päästään kunnioituksesta.
9. Urheilumonikulttuuria
Suomen potkupallomaajoukkue kävi Puolassa häviämässä harjoitusmaaottelun 5-0. Suomen jalkapalloon on tarjottu ratkaisuksi monikulttuurisuuden ihanuutta: kotoutetaan maahanmuuttajat ja maajoukkue lähtee nousuun. Hevonpaskaa. Pieni ajatusleikki: kuvitelkaa, että Pirkanmaan maakunnasta kootaan maajoukkue, joka häviäisi Puolalle harjoitusmaaottelun vain 4-2 ja selviäisi EM-lopputurnaukseen. Mahdotonta, vai? Pirkanmaan väkiluku on noin 0,5 miljoonaa. Toisaalta Islannin väkiluku on noin 0,3 miljoonaa ja maa hävisi viime vuoden lopulla Puolalle 4-2 ja selvisi kirkkaasti EM-lopputurnaukseen. Edellisissä MM-karsinnoissa se putosi vasta playoffsissa siinä missä Suomen mahdollisuudet olivat menneet jo ennen alkulohkon viimeisiä otteluja.
Islannin maajoukkueen nimilistassa luetellaan 24 pelaajaa. Yksi on syntynyt Göteborgissa islantilaisille vanhemmille ja muuttanut takaisin kotimaahansa yksivuotiaana. Siinä oli maajoukkueen monikulttuuriannos.
Olisiko nationalismi sittenkin muutaman kertaluokan tehokkaampaa kuin monikultturismi?
10. Aina on tilaa 40 000:lle, jotka eivät käytä Rexonaa
Vähän toisenlaista jalkapallokulttuuria nähtiin Nigeriassa, jossa Nigeria - Egypti -ottelun katsojamäärä oli 40 000. Aika hyvä saavutus stadionille, jonka kapasiteetti on 16 000. Istuinpaikkoja löytyi kaikkialta, jopa valotornien rakenteista. Mutta hulluilla on hullun tuuri, kukaan ei kuollut.
11. Muutosta pukkaa
Kansainvälisen yleisurheiluliiton pomo Sebastian Coe ilmoitti, että muutoksia yleisurheilun formaattiin on luvassa. Hyvä hyvä, sanon minä. Olettaen että muutokset ovat oikeaan suuntaan. Olen ajatellut jo pitkään kirjoittaa oman formaattini aiheesta, mutta muut kiireet ovat estäneet. Coen vihjeistä voi päätellä, että hänellä on ainakin osin samankaltaisia ajatuksia. Tosin ainoa konkreettinen toteamus on huolestuttava. Hänen mukaansa yleisurheilun MM-kisat ovat nykymuodossaan liian pitkäkestoinen tapahtuma, ei ihmisten kärsivällisyys riitä useita päiviä kestäviin kilpailuihin. Eikö Coe ole huomannut, että kaikissa muissa lajeissa juuri nuo pitkäksi venytetyt tapahtumat ovat niitä, jotka yleisö tuntee? Jalkapallon MM-kisat kestävät kuukauden, samoin Tour de France. Mestareiden liigaa pelataan puoli vuotta tarkoin suunnitellun aikataulun mukaisesti. Samaa mallia yleisurheiluun! Ainoana poikkeuksena jättisuurista tapahtumista, jotka ovat kertaluonteisia, tulee mieleen Super Bowl.
Pakollinen loppukevennys: Tule ja puserra
Tunnettu Youtube-meemi on Will It Blend, jossa tehosekoittimeen laitetaan vaikka varsin mitä ja katsotaan, kuinka käy. No, suomalaiset ovat pistäneet paremmaksi ja käyttävät hydraulipuristinta. Tehdyssä testissä ratkesi selvästi sekin, kumpi on kovempi, hydraulipuristin vai tehosekoitin?
Ehkä visuaalisesti komein suoritus on kuitenkin jääkiekon puristaminen.
Mutta oleellisinta videoissa on niissä käytetty kieli, mikä saa kiemurtelemaan naurusta. Olen aina sanonut puhuvani sujuvaa spede-englantia, mutta näissä ääntämys on sitä luokkaa, että tunnen itseni Oxfordin englannin kielen professoriksi. Tässä vielä lopuksi tuore pääsiäisspesiaali.
lauantai 26. maaliskuuta 2016
Uusinta: Suomen merkittävin vuori
Lukijalle: Tämä kuuden vuoden takainen juttu on ensimmäinen maantiedeuusinta. Ne ovat siinä mielessä mukavia, että niihin ei juuri ajan hammas pure - vuorten korkeus ja sijainti harvemmin muuttuvat. Toisaalta tekisi aina mieli lisäillä kaikenlaista uutta. Tällä kertaa en kuitenkaan niin tehnyt, mutta odottakaahan kunhan julkaisen joskus uudelleen ne listat erikoisista järvistä, joista, saarista ja niin edelleen. Ehkä sitten, mutta tässä tämä vuorten erikoisempi tärkeysjärjestys eli isolaatio:
Maailman korkein vuori on Chomolongma eli länsimaalaiselle Mount Everest. Maailman neljänneksi korkein vuori on Lhotse, josta vain harva on kuullut. Ja hekin vain siksi, että Lhotse mainitaan korkeimman vuoren valloitustarinoissa sen naapurina. Sen sijaan kaikki ovat kuulleet Mont Blancista, vaikka sen korkeus merenpinnasta on vain vähän yli puolet Lhotsesta.
Ero on siinä, että Mont Blanc on Euroopan korkein vuori (tai riippuu Euroopan määritelmästä, joskus tämä kunnia annetaan Elbrukselle) ja alueellaan ylivoimainen, kun taas Lhotsen välittömässä läheisyydessä on sitä paljon korkeampi vuori.
Eräs tapa mitata vuorten merkittävyyttä on tutkia niiden prominenssia, mikä tarkoittaa sitä metrimäärää, jonka verran vuorelta on laskeuduttava pystyäkseen nousemaan sitä korkeammalle vuorelle. Toisin sanoen vuoren prominenssin suuruus ilmoittaa, kuinka korkea vuori olisi jos merenpinta nousisi niin korkealle, että vuori olisi saarensa korkein.
Prominenssin mukaan järjestykseen asetetut vuoret ovat selkeämmin "kuuluisuusjärjestyksessä" kuin puhtaasti korkeuden mukaan asetetut.
Sitä paitsi mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu? Onko maailman toiseksi korkein vuori Everestin etelähuippu, joka on 8750 m korkeana on korkeampi kuin K2? Jos ei, niin miksi Lhotse sitten on maailman neljänneksi korkein vuori, vaikka se on vain muutaman kilometrin päässä Everestistä ja sen prominenssi on vain 610 m? Ja jos Everestin etelähuippu katsotaan huipuksi sinänsä, niin entäpä aivan Everestin huipun vieressä oleva muutaman sentin ympäristöään korkeampi kivi?
Prominenssin käyttäminen onkin siksi kätevä tapa, koska sen avulla vuoret asettuvat jossain määrin luonnollisempaan järjestykseen ja se myös kertoo suhteellisen hyvin, mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu. Prominenssin ongelmana on karsintaraja. Kuinka suuri prominenssin pitäisi olla, jotta vuorta pidettäisiin itsenäisenä vuorena eikä sivuhuippuna? Vuoria, joiden prominenssi on vähintään 1500 metriä, kutsutaan ultriksi. Usein esitetään, että itsenäisen vuoren raja on 500 metrin prominenssi, jonka esimerkiksi Lhotse täyttää. Suomen suurin prominenssi on Pallastunturilla, vähintään 514 metriä. Kaikki muut Suomen tunturit ovatkin sitten tämän määritelmän mukaan pelkkiä sivuhuippuja, koska niiden prominenssi on alle 500 metriä. Eräänä rajana on pidetty 200 metriä, mutta sen mukaan esimerkiksi Tanskassa ei olisi yhtään itsenäistä vuorta, Tanskan korkein kohta on vain 170 metriä merenpinnan yläpuolella. Samoin Suomen eteläisin itsenäinen huippu olisi Koli. Toisaalta moni Himalajan sivuhuippu on selvästi yli 200 metriä prominenssiltaan. Eikä ongelma ole puhtaasti matalien vuorten; esimerkiksi pohjoisseinämästään kuuluisan Eigerin prominenssi on vain 356 metriä.
Törmäsin aivan sattumalta absoluuttisen korkeuden ja prominenssin lisäksi vielä kolmanteen tapaan luokitella vuorenhuiput, isolaatioon. Isolaatio kertoo, kuinka pitkä matka huipulta on lähimpään sitä korkeampaan kohtaan nähden. Tämä kuulostaa vielä prominenssia paremmalta mittarilta; onhan prominenssia mitattaessa mahdollista, että kaksi vuorta on vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, mutta niitä erottaa hyvin syvä sola, jolloin vuorista matalampi sijoittuu prominenssilistalla korkealle, mutta ei silti ole alueellaan hallitseva. Vuorelta, jolla on suuri isolaatio, on taatusti esteetön näköala.
Isolaatiolistan kuusi ensimmäistä ovatkin kaikki maanosansa korkeimpia vuoria: Mount Everest, Aconcagua, Mount McKinley (Denali), Kilimanjaro, Puncak Jaya ja Vinsonin massiivi. Seitsemännellä sijalla tulee yllätys: vain 2241 metriä merenpinnasta kohoava Mont Orohena. Mutta kun vuori sattuu sijaitsemaan Ranskan Polynesiassa keskellä Tyyntä valtamerta, niin eipä läheisyydessä ole korkeampia mäkiä. Muutkaan Top-10:n huiput eivät ole hirmukorkeita, mutta odotettuja, kunhan on sisäistänyt etäisyyden ideologian. Ne sijaitsevat Havaijilla, Grönlannissa ja Uudessa-Seelannissa. Yhdentenätoista on yllätys, Lesothon korkein vuori. Kahdestoista on Pääsiäissaaren korkein - hmmm - kohta, vain 511 metriä merenpinnasta. Euroopan korkein vuori Mont Blanc on kolmastoista.
Tässä on vielä täydellisempi listaus, johon on lueteltu kaikki ne kohdat, joiden isolaatio on yli 1000 km. Huvittavimpia paikkoja listalla on sijalla 48 oleva Midway-saaren korkein vuori, 4 m merenpinnan yläpuolella. Oikeastaan listalla pitäisi sijalla 19 olla piste, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, sillä sen etäisyys lähimpään korkeimpaan kohtaan on noin 2574 km. Lähin korkein kohta on rantaviiva joko Pitcairnsaarella, Duciesaarella tai Antarktiksella.
Yksi isolaation ongelmista on se, että jos jokin seutu laskeutuu suhteellisen tasaisesti, ei alavammilla mailla selvästikään muuta ympäristöä korkeampi kohta ole isolaatioltaan suuri, koska muutaman kymmenen kilometrin päässä on aina korkeampi kohta. Jos itsenäisen huipun rajaksi asetetaan vaikka 20 km, voi olla että tällaisessa maastossa itsenäisiä huippuja ei tule vastaan satojen kilometrien säteellä.
Edellisenkaltaisesta maasta tulee etsimättä esimerkkinä mieleen Suomi, jossa laskeutuminen pohjoisesta etelään on selvä trendi. Ryhdyin Kansalaisen karttapaikasta tutkimaan, kuinka monta isolaatioltaan yli 100 km huippua Suomessa on ja mikä on Suomen merkittävin huippu isolaation mukaan. Tulokset olivat, ettenkö sanoisi, yllättäviä. Mittaukset ovat toki epävirallisia. Oli hankalaa löytää etenkin Etelä-Suomessa kohta, joka varmasti on lähin korkeampi paikka tutkittavalle vuorelle. Tämä johtuu siitä, että eteläisemmässä Suomessa selvästi ympäristöään korkeammalle kohoaa vaikka vain 150 metriä merenpinnasta oleva paikka, kun taas jo Keski-Suomessa se ei herätä mitään huomiota. Toisaalta matka tämän tunnetun paikan ja tuntemattoman korkeamman paikan välillä on useinkin alle 100 km. Joten korjauksia otetaan vastaan.
Suomessa on laskujeni mukaan tasan seitsemän pistettä, joiden isolaatio ylittää 100 kilometriä. Isolaation mukaisessa järjestyksessä:
Isolaation eli eristäytyneisyyden mukaan mitaten Suomen merkittävin vuori on siis Kiiskilänmäki! Soisessa maastossa sijaitseva kohouma nousee vaivaiset nelisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalle. Monen tunnetun näköalapaikan isolaatio on paljon pienempi, esimerkiksi Saanatunturilla se on vain 14 kilometriä Guonjarvarrille. Puhumattakaan Haltitunturista, jonka Suomen puolen isolaatio on noin kymmenen metriä! Tunturin korkein kohta ei ole Suomen puolella, lisäksi vajaan parin kilometrin päässä on melkein 40 metriä korkeampi Raistuoddarhalti.
Hyvin lähelle sadan kilometrin rajaa yltävät myös Sorsatunturi ja Tiirismaa. Mikäli rajoitetaan isolaatio siten, että ei hyväksytä vertailupisteeksi Suomen rajojen ulkopuolella olevia kohtia, listalle mahtuu vielä kaksi muutakin paikkaa. (Näiden lisäksi luonnollisesti Halti Suomen korkeimpana kohtana.) Rukatunturilta on Karhutunturille matkaa 115 km, mutta Venäjän puolella Nuorunen on vain reilun 50 km päässä. Tarkalleen ottaen Nuorunenkin kyllä pitäisi laskea Suomen alueeseen kuuluvaksi. Toinen Suomen sisällä 100 km rajan ylittävä on Utsjoella sijaitseva Guivi, jolta on Ukselmapäälle matkaa 166 km. Norjan puolella on kuitenkin korkeampaa maastoa vain noin 40 kilometrin päässä. Lisäksi listalle muutenkin päässeistä tuntureista Sokostin isolaatio kasvaisi arvoon 169 km, mikä on matka sieltä Pallastunturille. Näin ollen Kiiskilänmäki menettäisi ykkössijansa.
Korjauksia ja täydennyksiä otetaan vastaan. Etenkin Kiiskilänmäen isolaation suuruudelle olisi mukava saada varmistus. Samaten Orrdalsklintille, josta ei voi olla varma, olisiko Ruotsin (miksei Suomenkin) puolella korkeampi kohta lähempänä kuin Porsaanharju. Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Myös Lauhanvuoren isolaatio on epävarma, maaston pienipiirteisyyden takia on vaikea selvittää onko Kaukanen oikea paikka. Sen sijaan listan muiden neljän huipun isolaatioarvosta voi olla lähes satavarma.
Maailman korkein vuori on Chomolongma eli länsimaalaiselle Mount Everest. Maailman neljänneksi korkein vuori on Lhotse, josta vain harva on kuullut. Ja hekin vain siksi, että Lhotse mainitaan korkeimman vuoren valloitustarinoissa sen naapurina. Sen sijaan kaikki ovat kuulleet Mont Blancista, vaikka sen korkeus merenpinnasta on vain vähän yli puolet Lhotsesta.
Ero on siinä, että Mont Blanc on Euroopan korkein vuori (tai riippuu Euroopan määritelmästä, joskus tämä kunnia annetaan Elbrukselle) ja alueellaan ylivoimainen, kun taas Lhotsen välittömässä läheisyydessä on sitä paljon korkeampi vuori.
Eräs tapa mitata vuorten merkittävyyttä on tutkia niiden prominenssia, mikä tarkoittaa sitä metrimäärää, jonka verran vuorelta on laskeuduttava pystyäkseen nousemaan sitä korkeammalle vuorelle. Toisin sanoen vuoren prominenssin suuruus ilmoittaa, kuinka korkea vuori olisi jos merenpinta nousisi niin korkealle, että vuori olisi saarensa korkein.
Prominenssin mukaan järjestykseen asetetut vuoret ovat selkeämmin "kuuluisuusjärjestyksessä" kuin puhtaasti korkeuden mukaan asetetut.
Sitä paitsi mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu? Onko maailman toiseksi korkein vuori Everestin etelähuippu, joka on 8750 m korkeana on korkeampi kuin K2? Jos ei, niin miksi Lhotse sitten on maailman neljänneksi korkein vuori, vaikka se on vain muutaman kilometrin päässä Everestistä ja sen prominenssi on vain 610 m? Ja jos Everestin etelähuippu katsotaan huipuksi sinänsä, niin entäpä aivan Everestin huipun vieressä oleva muutaman sentin ympäristöään korkeampi kivi?
Prominenssin käyttäminen onkin siksi kätevä tapa, koska sen avulla vuoret asettuvat jossain määrin luonnollisempaan järjestykseen ja se myös kertoo suhteellisen hyvin, mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu. Prominenssin ongelmana on karsintaraja. Kuinka suuri prominenssin pitäisi olla, jotta vuorta pidettäisiin itsenäisenä vuorena eikä sivuhuippuna? Vuoria, joiden prominenssi on vähintään 1500 metriä, kutsutaan ultriksi. Usein esitetään, että itsenäisen vuoren raja on 500 metrin prominenssi, jonka esimerkiksi Lhotse täyttää. Suomen suurin prominenssi on Pallastunturilla, vähintään 514 metriä. Kaikki muut Suomen tunturit ovatkin sitten tämän määritelmän mukaan pelkkiä sivuhuippuja, koska niiden prominenssi on alle 500 metriä. Eräänä rajana on pidetty 200 metriä, mutta sen mukaan esimerkiksi Tanskassa ei olisi yhtään itsenäistä vuorta, Tanskan korkein kohta on vain 170 metriä merenpinnan yläpuolella. Samoin Suomen eteläisin itsenäinen huippu olisi Koli. Toisaalta moni Himalajan sivuhuippu on selvästi yli 200 metriä prominenssiltaan. Eikä ongelma ole puhtaasti matalien vuorten; esimerkiksi pohjoisseinämästään kuuluisan Eigerin prominenssi on vain 356 metriä.
Törmäsin aivan sattumalta absoluuttisen korkeuden ja prominenssin lisäksi vielä kolmanteen tapaan luokitella vuorenhuiput, isolaatioon. Isolaatio kertoo, kuinka pitkä matka huipulta on lähimpään sitä korkeampaan kohtaan nähden. Tämä kuulostaa vielä prominenssia paremmalta mittarilta; onhan prominenssia mitattaessa mahdollista, että kaksi vuorta on vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, mutta niitä erottaa hyvin syvä sola, jolloin vuorista matalampi sijoittuu prominenssilistalla korkealle, mutta ei silti ole alueellaan hallitseva. Vuorelta, jolla on suuri isolaatio, on taatusti esteetön näköala.
Isolaatiolistan kuusi ensimmäistä ovatkin kaikki maanosansa korkeimpia vuoria: Mount Everest, Aconcagua, Mount McKinley (Denali), Kilimanjaro, Puncak Jaya ja Vinsonin massiivi. Seitsemännellä sijalla tulee yllätys: vain 2241 metriä merenpinnasta kohoava Mont Orohena. Mutta kun vuori sattuu sijaitsemaan Ranskan Polynesiassa keskellä Tyyntä valtamerta, niin eipä läheisyydessä ole korkeampia mäkiä. Muutkaan Top-10:n huiput eivät ole hirmukorkeita, mutta odotettuja, kunhan on sisäistänyt etäisyyden ideologian. Ne sijaitsevat Havaijilla, Grönlannissa ja Uudessa-Seelannissa. Yhdentenätoista on yllätys, Lesothon korkein vuori. Kahdestoista on Pääsiäissaaren korkein - hmmm - kohta, vain 511 metriä merenpinnasta. Euroopan korkein vuori Mont Blanc on kolmastoista.
Tässä on vielä täydellisempi listaus, johon on lueteltu kaikki ne kohdat, joiden isolaatio on yli 1000 km. Huvittavimpia paikkoja listalla on sijalla 48 oleva Midway-saaren korkein vuori, 4 m merenpinnan yläpuolella. Oikeastaan listalla pitäisi sijalla 19 olla piste, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, sillä sen etäisyys lähimpään korkeimpaan kohtaan on noin 2574 km. Lähin korkein kohta on rantaviiva joko Pitcairnsaarella, Duciesaarella tai Antarktiksella.
Yksi isolaation ongelmista on se, että jos jokin seutu laskeutuu suhteellisen tasaisesti, ei alavammilla mailla selvästikään muuta ympäristöä korkeampi kohta ole isolaatioltaan suuri, koska muutaman kymmenen kilometrin päässä on aina korkeampi kohta. Jos itsenäisen huipun rajaksi asetetaan vaikka 20 km, voi olla että tällaisessa maastossa itsenäisiä huippuja ei tule vastaan satojen kilometrien säteellä.
Edellisenkaltaisesta maasta tulee etsimättä esimerkkinä mieleen Suomi, jossa laskeutuminen pohjoisesta etelään on selvä trendi. Ryhdyin Kansalaisen karttapaikasta tutkimaan, kuinka monta isolaatioltaan yli 100 km huippua Suomessa on ja mikä on Suomen merkittävin huippu isolaation mukaan. Tulokset olivat, ettenkö sanoisi, yllättäviä. Mittaukset ovat toki epävirallisia. Oli hankalaa löytää etenkin Etelä-Suomessa kohta, joka varmasti on lähin korkeampi paikka tutkittavalle vuorelle. Tämä johtuu siitä, että eteläisemmässä Suomessa selvästi ympäristöään korkeammalle kohoaa vaikka vain 150 metriä merenpinnasta oleva paikka, kun taas jo Keski-Suomessa se ei herätä mitään huomiota. Toisaalta matka tämän tunnetun paikan ja tuntemattoman korkeamman paikan välillä on useinkin alle 100 km. Joten korjauksia otetaan vastaan.
Suomessa on laskujeni mukaan tasan seitsemän pistettä, joiden isolaatio ylittää 100 kilometriä. Isolaation mukaisessa järjestyksessä:
| Nimi | Paikkakunta | Isolaatio (km) | Lähin korkeampi kohta | Paikkakunta |
| Kiiskilänmäki | Multia | 162 | Kinahmi | Nilsiä |
| Orrdalsklint | Saltvik | 154 | Porsaanharju | Säkylä |
| Pallastunturi | Muonio | 125 | Ropi | Enontekiö |
| Lauhanvuori | Isojoki ja Kauhajoki | 124 | Kaukanen | Ähtäri |
| Koli | Lieksa | 117 | Naulavaara | Sotkamo |
| Pyhätunturi | Kemijärvi ja Pelkosenniemi | 116 | Sorsatunturi | Salla |
| Sokosti | Sodankylä | 113 | Tsiulutaldi | Venäjä |
Isolaation eli eristäytyneisyyden mukaan mitaten Suomen merkittävin vuori on siis Kiiskilänmäki! Soisessa maastossa sijaitseva kohouma nousee vaivaiset nelisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalle. Monen tunnetun näköalapaikan isolaatio on paljon pienempi, esimerkiksi Saanatunturilla se on vain 14 kilometriä Guonjarvarrille. Puhumattakaan Haltitunturista, jonka Suomen puolen isolaatio on noin kymmenen metriä! Tunturin korkein kohta ei ole Suomen puolella, lisäksi vajaan parin kilometrin päässä on melkein 40 metriä korkeampi Raistuoddarhalti.
Hyvin lähelle sadan kilometrin rajaa yltävät myös Sorsatunturi ja Tiirismaa. Mikäli rajoitetaan isolaatio siten, että ei hyväksytä vertailupisteeksi Suomen rajojen ulkopuolella olevia kohtia, listalle mahtuu vielä kaksi muutakin paikkaa. (Näiden lisäksi luonnollisesti Halti Suomen korkeimpana kohtana.) Rukatunturilta on Karhutunturille matkaa 115 km, mutta Venäjän puolella Nuorunen on vain reilun 50 km päässä. Tarkalleen ottaen Nuorunenkin kyllä pitäisi laskea Suomen alueeseen kuuluvaksi. Toinen Suomen sisällä 100 km rajan ylittävä on Utsjoella sijaitseva Guivi, jolta on Ukselmapäälle matkaa 166 km. Norjan puolella on kuitenkin korkeampaa maastoa vain noin 40 kilometrin päässä. Lisäksi listalle muutenkin päässeistä tuntureista Sokostin isolaatio kasvaisi arvoon 169 km, mikä on matka sieltä Pallastunturille. Näin ollen Kiiskilänmäki menettäisi ykkössijansa.
Korjauksia ja täydennyksiä otetaan vastaan. Etenkin Kiiskilänmäen isolaation suuruudelle olisi mukava saada varmistus. Samaten Orrdalsklintille, josta ei voi olla varma, olisiko Ruotsin (miksei Suomenkin) puolella korkeampi kohta lähempänä kuin Porsaanharju. Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Myös Lauhanvuoren isolaatio on epävarma, maaston pienipiirteisyyden takia on vaikea selvittää onko Kaukanen oikea paikka. Sen sijaan listan muiden neljän huipun isolaatioarvosta voi olla lähes satavarma.
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Uusinta: Poliitikot koulunpenkillä
Lukijalle: Tässä uusinta vajaan kuuden vuoden takaa. Hallitukset ovat sittemmin vaihtuneet, mutta enpä usko poliitikkojen tason siitä merkittävästi kohentuneen. Ainakaan jutun parin vuoden takaisesta kakkososasta päätellen. Ja sitä paitsi pääosa tässä jutussa tutkituista broilereista on yhä grillissä:
Parin viikon takainen Iltalehden viikonvaihdenumero oli tehnyt ansiokasta tutkivaa journalismia ja kaivellut esiin poliitikkojen koulutodistuksia. Mukana oli 26 huippuvaikuttajan paperit, joukossa kaikki 20 nykyistä ministeriä. Kyllähän papereita kelpasi esitellä, ei siellä huonoja ollut kellään. 25 oli ylioppilaita ja nähtävillä olivat kaikkien lukion päättöarvosanat ja YO-tutkinnon arvosanat, paitsi Mauri Pekkariselta vain jälkimmäiset lukion päättötodistuksen ollessa teillä tietymättömillä. Joukon ainoa, jolta on jäänyt lukio suorittamatta oli Henna Virkkunen. Poliittista logiikkaa osoittaa se, että juuri hänet on nimetty opetusministeriksi.
Se, että Virkkunen on ainoa valkolakiton, oli yllätys. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomalaisessa politiikassa oli mukana ammatillisen koulutuksen saaneita huippupoliitikkoja. Nykyään nämä oikeita töitä tehneet ovat korvautuneet poliittisilla broilereilla, joiden jalkapohjat valitettavan usein sijaitsevat cirrocumulus-kerroksessa. Ei Virkkunenkaan ole duunari, vaan meni kiertotietä yliopistoon ja suoritti humanistisen alan tutkinnon.
Erityinen yllätys ei ollut se, että poliittisia päätöksiä tehdään seitinohuella luonnontieteellisellä sivistyksellä. 24 päättötodistuksessa vain puolella on suoritettuna pitkä matematiikka, mikä toisaalta on lukiolaisten keskuudessa normaali jakauma. Mutta kun pitäisi olla niin, että asioista päättämässä olisivat ne terävä-älyisemmät. Huolestuttavin piirre oli kuitenkin se, että maailmankuvamme perustana olevasta tieteestä eli fysiikasta vain yhdeksällä oli edes arvosana. Eli lopuilla ei ole koulusivistyksen puolelta hajuakaan esim. siitä, mihin ydinvoimalan toiminta perustuu.
Kielitaito tuntuu olevan monipuolinen. Kaikki ylioppilaat ovat lukeneet pakollisen ykköskielen ja toisen kotimaisen lisäksi ainakin yhtä ylimääräistä kieltä, Anne Holmlund, Jyri Häkämies, Astrid Thors ja Anni Sinnemäki peräti kahta. Kukaan ei ole kuitenkaan YO-kirjoituksissa suorittanut kahta ylimääräistä kieltä. Voidaan silti kysyä, kuinka monella on mitään substanssia sanottavassaan käytetystä kielestä riippumatta.
Jonkin aikaa tietoja toljotettuani huomasin kaikkein mielenkiintoisimman seikan. Noin puolella ylioppilaista kirjoitukset menevät kutakuinkin samoin arvosanoin kun koulukin, mutta poliitikkojen kohdalla on havaittavissa eräs järjestelmällinen poikkeus.
Lukion päättöarvosanat ovat koulun omien opettajien antamia, kun taas ylioppilastutkinnon arvosanat määräytyvät valtakunnallisen kokeen perusteella. Siksi ne saattavat poiketa toisistaan merkittävästi. Kuten jokainen edes ylioppilasjuhlissa käynyt tietää, puhutaan kirjoitusten onnistumisesta yli odotusten tai sitten kirjoitusten menneen penkin alle kouluarvosanoihin nähden.
Lukion opettajat luonnehtivat tyypillisiä kirjoituksissa yli odotusten menestyjiä ja vastaavasti floppaajia tietyin tavoin. Toki kirjoituksissa epäonnistumisen syynä saattaa olla sairastelu tai muu vastaava syy, mutta mikäli mitään tällaisia ei ole, niin molempiin kategorioihin kuuluvia voidaan luokitella selkein piirtein. Keskusteluissa on käynyt ilmi seuraavaa.
Kirjoituksissa koulumenestystään heikommin pärjänneet (alisuoriutujat)
Positiivista:
- aktiivisia osallistujia koulussa
- ahkeria opiskelijoita
- luovat runsaasti ihmissuhteita ja tulevat muiden kanssa toimeen
Neutraalia:
- valtaosa tyttöjä
- varhaiskypsiä
Negatiivista:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä
Kirjoituksissa koulumenestystään paremmin pärjänneet (ylisuoriutujat)
Positiivista:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä
Neutraalia:
- valtaosa poikia
- aikuistuvat normaalia myöhemmin
Negatiivista:
- laiskoja koulussa
- passiivisia, eivät osallistu tunnilla
- usein epäsosiaalisia, eivät verkostoidu
- joskus ongelmallisia häiriköitä
Kirjoituksissa menestyjinä voi pitää sellaisia, joiden ylioppilastodistuksen arvosanat ovat keskimäärin vähintään puolta numeroa korkeammat kuin päättötodistuksen. Vastaavasti epäonnistujien arvosanat ovat vähintään puolta numeroa matalammat kuin päättötodistuksen.
Tein Iltalehden tietojen perusteella analyysin poliitikkojen menestyksestä. Seuraavassa, kursiivilla kirjoitetussa osiossa olen selittänyt tutkimusmenetelmän ja mikäli se ei kiinnosta lukijaa, niin voi hypätä kursivoidun tekstin yli suoraan lopputuloksiin.
Tutkimuksessa on verrattu kyseisen aineen päättöarvosanaa ja YO-tutkinnon arvosanaa laskemalla erotus YO - päättö. Mikäli YO-tutkinnossa ei ole kyseistä ainetta suoritettu, sitä ei ole huomioitu. Äidinkielessä ja vanhimmissa tapauksissa matematiikassa on kaksi päättöarvosanaa. Näissä tapauksissa on laskettu arvosanojen keskiarvo. Reaalikokeessa on useita eri aineita, joten reaaliaineiden päättöarvosanaksi on laskettu neljän (tai kolmen, jos ei ole neljää) parhaan reaaliaineen (uskonto, psykologia, historia, biologia, maantiede, fysiikka, kemia) keskiarvo. Näin on menetelty siksi, että oletettavasti opiskelija on vastannut reaalikokeessa maksimissaan neljään aineeseen ja valinnut ne parhaista aineistaan.
Mikäli YO-tutkinnon arvosana on ollut laudatur, sen numeroarvoksi on katsottu 9 paitsi jos vastaavan aineen päättöarvosana on ollut parempi, jolloin se on katsottu samaksi kuin päättöarvosana. Näin siksi että kenenkään tutkimuksessa mukana olleen kirjoittaessa ylioppilaaksi ei vielä ollut käytössä arvosanaa eximia.
Näin on saatu 4 - 6 erotusta, joista on laskettu keskiarvo. Mikäli tulos on vähintään +0,5, on kyseinen henkilö suoriutunut YO-kokeista yli odotusten. Mikäli tulos on enintään -0,5, suoritus on mennyt alakanttiin. Jos suoritus on ollut tältä väliltä, hänen katsotaan suoriutuneen odotetusti.
Esimerkkitapauksena ruoditaan tuore ministeri Juha Rehula. Äidinkielestä toinen arvosana 8, toinen 7 eli keskiarvo 7,5. YO-kokeesta M eli 8. Erotus 8 - 7,5 = +0,5. Ruotsin kieli 5 - 6 = -1. Englanti 6 - 6 = 0. Saksa 5 - 6 = -1. Pitkä matematiikka 6 - 7 = -1. Reaaliaineista uskonto 9, historia 9, biologia 8, fysiikka 6, kemia 7. Viidestä aineesta fysiikka putoaa heikoimpana pois, reaaliarvosanaksi tulee 8,25. Erotus 9 - 8,25 = +0,75. (Koska päättötodistuksen reaalikeskiarvo oli alle 9, arvosana L katsotaan yhdeksiköksi. Mikäli keskiarvo olisi ollut esim. 9,5, L olisi katsottu 9,5:ksi. Vastaavasti muissa aineissa L olisi katsottu yhdeksiköksi jos päättöarvosana olisi ollut 9 tai vähemmän, muussa tapauksessa L olisi katsottu samaksi kuin päättöarvosana.) Suoritettujen kuuden aineen arvosanojen erotuksien keskiarvo on kahden desimaalin tarkkuudella -0,29. Juha Rehula on siis menestynyt YO-kirjoituksissa hieman heikommin kuin koulussa muuten, mutta ero on alle 0,5 pykälää eli tilastoissa hänet katsotaan normaalisuoriutujaksi.
YO-kokeissa odotusten mukaisesti suoriutuneita poliitikkoja eli keskiarvopoikkeama alle 0,5 arvosanaa päättötodistuksesta oli neljätoista eli hieman yli puolet otoksesta. Tämä vastannee normaalitilannetta.
YO-kokeissa odotuksia huonommin suoriutuneita olivat kaikki kymmenen muuta!
YO-kokeissa yksikään huippupoliitikko ei ollut kyennyt nostamaan tasoaan eli suoriutumaan keskimäärin vähintään 0,5 arvosanaa päättötodistustaan paremmin!
Edes niukkaan tasonnostoon kovassa paikassa kykeni vain kolme poliitikkoa 24:stä. Eniten tasoaan nosti Mikael Jungner tuloksella +0,17, muut nostajat olivat Timo Soini ja Anni Sinnemäki. Tasan tarkkaan nollatulosta teki niin ikään kolme poliitikkoa eli Päivi Räsänen, Paula Lehtomäki ja Tuija Brax, jotka olivat lähes täysin kympin tyttöjä eivätkä flopanneet kirjoituksissa. Selvästi kovimmat paperit ovat Päivi Räsäsellä, lähes pelkkää kymppiä ja kuusi laudaturia. Paula Lehtomäellä muuten samoin, mutta matematiikassa kahdeksan ja magna. Tuija Braxilla enimmäkseen yhdeksikköä ja kuusi laudaturia, mutta hän toisaalta suoritti vain lyhyen matematiikan eli YO-lakissa pitäisi olla kultaisen lyyran paikalla punainen varoituskolmio.
Tasonsa laskijoista pahiten floppasi Jyrki Katainen, lopputulos -1,50. Kataiselta Iltalehti kysyi haastattelussa, miten voi valtionvarainministeri päättää miljardeista kun matematiikannumero on lyhyestä kuutonen. Katainen vastasi, ettei koulunumero haittaa yhtään eikä se häntä edes harmita, kun ei parempaan pystynyt. Jumalauta, halkoliiteristä voi hakea hakkuupölkyn ja opettaa sille sen verran matikkaa että sekin saisi lyhyestä matikasta kuutosen! Entisellä matikanopettajallani oli tapana sanoa, että lyhyen matikan YO-kokeesta selviää läpi vaikka hyvin koulutettu apina. Katainen ei edes osallistunut matikassa YO-kirjoituksiin - ja tällainen tyyppi meillä on valtiovarainministerinä!
Muita kovia floppaajia eli yli yhden arvosanan pudottajia olivat Sirkka-Liisa Anttila (-1,31) ja Paavo Väyrynen (-1,42).
Olisi tietysti mukavaa pystyä tekemään vertailua poliitikot vastaan satunnaisesti valittu otos. Nyt joutuu tyytymään vain mutu-arvioon omista muistikuvista. Arvioisin muistamieni tapausten perusteella, että todellakin noin puolet, ehkä hieman ylikin, suoriutuu YO-kokeista odotusten mukaisesti eli poikkeama on alle puoli arvosanaa. Sanotaan että heitä on vaikkapa 55 %. Lopuista ehkä 25 % alisuoriutuu ja 20 % ylisuoriutuu eli menestyy odotettua paremmin. Ylisuoriutujia on vähemmän kuin alisuoriutujia siksi, että etenkin maaseutulukioissa arvosanat ovat usein todellista tasoa paremmat.
Kertauksena vielä YO-kirjoituksissa flopanneiden opiskelijoiden tyypilliset negatiiviset ominaisuudet:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä
Tällaisia tapauksia päättäjistämme on siis lähes puolet!
Entäpä sitten ylisuoriutujien positiiviset ominaisuudet:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä
Tällaisia henkilöitä päättäjistämme ei löytynyt yhtäkään!
Parin viikon takainen Iltalehden viikonvaihdenumero oli tehnyt ansiokasta tutkivaa journalismia ja kaivellut esiin poliitikkojen koulutodistuksia. Mukana oli 26 huippuvaikuttajan paperit, joukossa kaikki 20 nykyistä ministeriä. Kyllähän papereita kelpasi esitellä, ei siellä huonoja ollut kellään. 25 oli ylioppilaita ja nähtävillä olivat kaikkien lukion päättöarvosanat ja YO-tutkinnon arvosanat, paitsi Mauri Pekkariselta vain jälkimmäiset lukion päättötodistuksen ollessa teillä tietymättömillä. Joukon ainoa, jolta on jäänyt lukio suorittamatta oli Henna Virkkunen. Poliittista logiikkaa osoittaa se, että juuri hänet on nimetty opetusministeriksi.
Se, että Virkkunen on ainoa valkolakiton, oli yllätys. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomalaisessa politiikassa oli mukana ammatillisen koulutuksen saaneita huippupoliitikkoja. Nykyään nämä oikeita töitä tehneet ovat korvautuneet poliittisilla broilereilla, joiden jalkapohjat valitettavan usein sijaitsevat cirrocumulus-kerroksessa. Ei Virkkunenkaan ole duunari, vaan meni kiertotietä yliopistoon ja suoritti humanistisen alan tutkinnon.
Erityinen yllätys ei ollut se, että poliittisia päätöksiä tehdään seitinohuella luonnontieteellisellä sivistyksellä. 24 päättötodistuksessa vain puolella on suoritettuna pitkä matematiikka, mikä toisaalta on lukiolaisten keskuudessa normaali jakauma. Mutta kun pitäisi olla niin, että asioista päättämässä olisivat ne terävä-älyisemmät. Huolestuttavin piirre oli kuitenkin se, että maailmankuvamme perustana olevasta tieteestä eli fysiikasta vain yhdeksällä oli edes arvosana. Eli lopuilla ei ole koulusivistyksen puolelta hajuakaan esim. siitä, mihin ydinvoimalan toiminta perustuu.
Kielitaito tuntuu olevan monipuolinen. Kaikki ylioppilaat ovat lukeneet pakollisen ykköskielen ja toisen kotimaisen lisäksi ainakin yhtä ylimääräistä kieltä, Anne Holmlund, Jyri Häkämies, Astrid Thors ja Anni Sinnemäki peräti kahta. Kukaan ei ole kuitenkaan YO-kirjoituksissa suorittanut kahta ylimääräistä kieltä. Voidaan silti kysyä, kuinka monella on mitään substanssia sanottavassaan käytetystä kielestä riippumatta.
Jonkin aikaa tietoja toljotettuani huomasin kaikkein mielenkiintoisimman seikan. Noin puolella ylioppilaista kirjoitukset menevät kutakuinkin samoin arvosanoin kun koulukin, mutta poliitikkojen kohdalla on havaittavissa eräs järjestelmällinen poikkeus.
Lukion päättöarvosanat ovat koulun omien opettajien antamia, kun taas ylioppilastutkinnon arvosanat määräytyvät valtakunnallisen kokeen perusteella. Siksi ne saattavat poiketa toisistaan merkittävästi. Kuten jokainen edes ylioppilasjuhlissa käynyt tietää, puhutaan kirjoitusten onnistumisesta yli odotusten tai sitten kirjoitusten menneen penkin alle kouluarvosanoihin nähden.
Lukion opettajat luonnehtivat tyypillisiä kirjoituksissa yli odotusten menestyjiä ja vastaavasti floppaajia tietyin tavoin. Toki kirjoituksissa epäonnistumisen syynä saattaa olla sairastelu tai muu vastaava syy, mutta mikäli mitään tällaisia ei ole, niin molempiin kategorioihin kuuluvia voidaan luokitella selkein piirtein. Keskusteluissa on käynyt ilmi seuraavaa.
Kirjoituksissa koulumenestystään heikommin pärjänneet (alisuoriutujat)
Positiivista:
- aktiivisia osallistujia koulussa
- ahkeria opiskelijoita
- luovat runsaasti ihmissuhteita ja tulevat muiden kanssa toimeen
Neutraalia:
- valtaosa tyttöjä
- varhaiskypsiä
Negatiivista:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä
Kirjoituksissa koulumenestystään paremmin pärjänneet (ylisuoriutujat)
Positiivista:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä
Neutraalia:
- valtaosa poikia
- aikuistuvat normaalia myöhemmin
Negatiivista:
- laiskoja koulussa
- passiivisia, eivät osallistu tunnilla
- usein epäsosiaalisia, eivät verkostoidu
- joskus ongelmallisia häiriköitä
Kirjoituksissa menestyjinä voi pitää sellaisia, joiden ylioppilastodistuksen arvosanat ovat keskimäärin vähintään puolta numeroa korkeammat kuin päättötodistuksen. Vastaavasti epäonnistujien arvosanat ovat vähintään puolta numeroa matalammat kuin päättötodistuksen.
Tein Iltalehden tietojen perusteella analyysin poliitikkojen menestyksestä. Seuraavassa, kursiivilla kirjoitetussa osiossa olen selittänyt tutkimusmenetelmän ja mikäli se ei kiinnosta lukijaa, niin voi hypätä kursivoidun tekstin yli suoraan lopputuloksiin.
Tutkimuksessa on verrattu kyseisen aineen päättöarvosanaa ja YO-tutkinnon arvosanaa laskemalla erotus YO - päättö. Mikäli YO-tutkinnossa ei ole kyseistä ainetta suoritettu, sitä ei ole huomioitu. Äidinkielessä ja vanhimmissa tapauksissa matematiikassa on kaksi päättöarvosanaa. Näissä tapauksissa on laskettu arvosanojen keskiarvo. Reaalikokeessa on useita eri aineita, joten reaaliaineiden päättöarvosanaksi on laskettu neljän (tai kolmen, jos ei ole neljää) parhaan reaaliaineen (uskonto, psykologia, historia, biologia, maantiede, fysiikka, kemia) keskiarvo. Näin on menetelty siksi, että oletettavasti opiskelija on vastannut reaalikokeessa maksimissaan neljään aineeseen ja valinnut ne parhaista aineistaan.
Mikäli YO-tutkinnon arvosana on ollut laudatur, sen numeroarvoksi on katsottu 9 paitsi jos vastaavan aineen päättöarvosana on ollut parempi, jolloin se on katsottu samaksi kuin päättöarvosana. Näin siksi että kenenkään tutkimuksessa mukana olleen kirjoittaessa ylioppilaaksi ei vielä ollut käytössä arvosanaa eximia.
Näin on saatu 4 - 6 erotusta, joista on laskettu keskiarvo. Mikäli tulos on vähintään +0,5, on kyseinen henkilö suoriutunut YO-kokeista yli odotusten. Mikäli tulos on enintään -0,5, suoritus on mennyt alakanttiin. Jos suoritus on ollut tältä väliltä, hänen katsotaan suoriutuneen odotetusti.
Esimerkkitapauksena ruoditaan tuore ministeri Juha Rehula. Äidinkielestä toinen arvosana 8, toinen 7 eli keskiarvo 7,5. YO-kokeesta M eli 8. Erotus 8 - 7,5 = +0,5. Ruotsin kieli 5 - 6 = -1. Englanti 6 - 6 = 0. Saksa 5 - 6 = -1. Pitkä matematiikka 6 - 7 = -1. Reaaliaineista uskonto 9, historia 9, biologia 8, fysiikka 6, kemia 7. Viidestä aineesta fysiikka putoaa heikoimpana pois, reaaliarvosanaksi tulee 8,25. Erotus 9 - 8,25 = +0,75. (Koska päättötodistuksen reaalikeskiarvo oli alle 9, arvosana L katsotaan yhdeksiköksi. Mikäli keskiarvo olisi ollut esim. 9,5, L olisi katsottu 9,5:ksi. Vastaavasti muissa aineissa L olisi katsottu yhdeksiköksi jos päättöarvosana olisi ollut 9 tai vähemmän, muussa tapauksessa L olisi katsottu samaksi kuin päättöarvosana.) Suoritettujen kuuden aineen arvosanojen erotuksien keskiarvo on kahden desimaalin tarkkuudella -0,29. Juha Rehula on siis menestynyt YO-kirjoituksissa hieman heikommin kuin koulussa muuten, mutta ero on alle 0,5 pykälää eli tilastoissa hänet katsotaan normaalisuoriutujaksi.
YO-kokeissa odotusten mukaisesti suoriutuneita poliitikkoja eli keskiarvopoikkeama alle 0,5 arvosanaa päättötodistuksesta oli neljätoista eli hieman yli puolet otoksesta. Tämä vastannee normaalitilannetta.
YO-kokeissa odotuksia huonommin suoriutuneita olivat kaikki kymmenen muuta!
YO-kokeissa yksikään huippupoliitikko ei ollut kyennyt nostamaan tasoaan eli suoriutumaan keskimäärin vähintään 0,5 arvosanaa päättötodistustaan paremmin!
Edes niukkaan tasonnostoon kovassa paikassa kykeni vain kolme poliitikkoa 24:stä. Eniten tasoaan nosti Mikael Jungner tuloksella +0,17, muut nostajat olivat Timo Soini ja Anni Sinnemäki. Tasan tarkkaan nollatulosta teki niin ikään kolme poliitikkoa eli Päivi Räsänen, Paula Lehtomäki ja Tuija Brax, jotka olivat lähes täysin kympin tyttöjä eivätkä flopanneet kirjoituksissa. Selvästi kovimmat paperit ovat Päivi Räsäsellä, lähes pelkkää kymppiä ja kuusi laudaturia. Paula Lehtomäellä muuten samoin, mutta matematiikassa kahdeksan ja magna. Tuija Braxilla enimmäkseen yhdeksikköä ja kuusi laudaturia, mutta hän toisaalta suoritti vain lyhyen matematiikan eli YO-lakissa pitäisi olla kultaisen lyyran paikalla punainen varoituskolmio.
Tasonsa laskijoista pahiten floppasi Jyrki Katainen, lopputulos -1,50. Kataiselta Iltalehti kysyi haastattelussa, miten voi valtionvarainministeri päättää miljardeista kun matematiikannumero on lyhyestä kuutonen. Katainen vastasi, ettei koulunumero haittaa yhtään eikä se häntä edes harmita, kun ei parempaan pystynyt. Jumalauta, halkoliiteristä voi hakea hakkuupölkyn ja opettaa sille sen verran matikkaa että sekin saisi lyhyestä matikasta kuutosen! Entisellä matikanopettajallani oli tapana sanoa, että lyhyen matikan YO-kokeesta selviää läpi vaikka hyvin koulutettu apina. Katainen ei edes osallistunut matikassa YO-kirjoituksiin - ja tällainen tyyppi meillä on valtiovarainministerinä!
Muita kovia floppaajia eli yli yhden arvosanan pudottajia olivat Sirkka-Liisa Anttila (-1,31) ja Paavo Väyrynen (-1,42).
Olisi tietysti mukavaa pystyä tekemään vertailua poliitikot vastaan satunnaisesti valittu otos. Nyt joutuu tyytymään vain mutu-arvioon omista muistikuvista. Arvioisin muistamieni tapausten perusteella, että todellakin noin puolet, ehkä hieman ylikin, suoriutuu YO-kokeista odotusten mukaisesti eli poikkeama on alle puoli arvosanaa. Sanotaan että heitä on vaikkapa 55 %. Lopuista ehkä 25 % alisuoriutuu ja 20 % ylisuoriutuu eli menestyy odotettua paremmin. Ylisuoriutujia on vähemmän kuin alisuoriutujia siksi, että etenkin maaseutulukioissa arvosanat ovat usein todellista tasoa paremmat.
Kertauksena vielä YO-kirjoituksissa flopanneiden opiskelijoiden tyypilliset negatiiviset ominaisuudet:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä
Tällaisia tapauksia päättäjistämme on siis lähes puolet!
Entäpä sitten ylisuoriutujien positiiviset ominaisuudet:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä
Tällaisia henkilöitä päättäjistämme ei löytynyt yhtäkään!
torstai 17. maaliskuuta 2016
Älykkyydestä ja viisaudesta, tyhmyydestä ja typeryydestä
Taannoin tämän kirjoittajalle esitettiin pyyntö kirjoittaa otsikon aiheesta. Lupasin tuolloin, että palaan aiheeseen, jos pääsen tyydyttävään tulokseen. No, palaaminen kesti huomattavasti kauemmin kuin oletin, mutta tässä sitä nyt mennään.
Jutun lopussa allekirjoittanut kehdattiin mainita viisaaksi yksilöksi. Kommentoin seuraavasti:
Kiitoksia kunniasta. Kun Salli luki jutun, kommentti oli: "Huomaa kyllä, ettei se tunne sinua oikeasti."
Minulla, kuten kirjoittajallakin, on mustaa valkoisella siitä että olen todistetusti älykäs. Mitä viisauteen tulee, olen jäävi sitä arvioimaan siinä missä kaikki muutkin omalta kohdaltaan. Toisin kuin älykkyydelle, viisaudelle ei ole olemassa edes jollain lailla luotettavaa mittaria. Periaatteessa jonkinmoisena mittarina voitaisiin pitää sitä, miten ihminen on elämässään menestynyt (miten menestys sitten määriteltäisiinkään) suhteessa hänen käytettävissä olevaan älykkyyteensä. Tässä vain on se ilmeinen ongelma, että ihmiset eivät lähde elämäänsä standardiolosuhteista eikä heillä käy standardituuri. Elämä ei ole shakkia, jossa onnella ei olisi merkitystä. Toisaalta se ei myöskään ole pokeria, jossa voi bluffaamalla pärjätä käytännössä rajattomasti. Kokeilemistani peleistä elämä muistuttaa eniten Monopolia. Tekemällä oikeita asioita todennäköisesti menestyy hyvin, mutta huono tuuri voi sotkea kaiken. Toisaalta tekemällä vääriä asioita hyvä tuuri saattaa auttaa jonkin verran, mutta ei kuitenkaan loputtomasti.
Hauska sattuma sinänsä, mutta tuo ehdottamasi juttuaihe on käytännössä täsmälleen tuossa muodossa muhinut päässä jo jonkin aikaa. Jos pääsen asiassa ratkaisuun, johon olen tyytyväinen, juttu on odotettavissa ensi kuun aikana.
Kommentti kirjoitettiin 31.12.2015, joten se ”ensi kuu” ei mennyt ihan putkeen. Pariin viikkoon en saanut otetta aiheesta ja sitten tuli hieman muuta ajateltavaa, joten tämmöistä syvällisempää pohdintaa ei ehtinyt tekemään. Mutta parempi myöhään.
Määritellään käsitteet. Olkoon meillä kaksiakselinen koordinaatisto.
Toisen akselin ääripäät ovat älykäs ja tyhmä. Huippuälykäs ihminen on sellainen, jolla menee Mensan testissä jäseneksi pääsemiseen vaadittavan rajan saavuttamiseen puolet sallitusta ajasta, olettaen että hän käy välillä kahvilla. Huipputyhmä taas on sellainen, joka ei opi solmimaan kengännauhojaan.
Toisen akselin ääripäät ovat viisas ja typerä. Huippuviisas on sellainen, joka kykenee neuvottelemaan serbien ja kroaattien välille sellaisen rauhansopimuksen, että molemmat osapuolet luulevat voittaneensa. Huipputyperä taas on sellainen, joka hautajaisvirren alkaessa soida toteaa, että pistetäänpä vähän eloa juhliin ja menee hakemaan leskeä tanssimaan.
Aikoinaan käytin samankaltaista luonnehdintaa, mutta siinä älykäs ja tyhmä –akselin rinnalla toisena akselina oli ahkera ja laiska -akseli. Se soveltui ammatinvalintaan, kun taas tämä luokittelu soveltuu elämässä suoriutumiseen. Yhtäläisyys on siinä, että älykkyys on synnynnäinen ominaisuus eikä siihen voi vaikuttaa ainakaan nostavasti (pää edellä seinään juokseminen saattaa vaikuttaa laskevasti). Älykkyyttä on tietty rajallinen määrä ja jos joku vaikuttaa tulleen älykkäämmäksi, kyse on siitä että hän on ottanut käyttöön aiemmin koskemattomia resurssejaan. Sen sijaan ahkeruus, samoin kuin viisaus, ovat ominaisuuksia joita voi kehittää – kuten myös menettää.
On toki huomattava, että asteikolla suurin osa on lähellä origoa tai ainakin jotain akselia. Johonkin neljännekseen toki kaikki kuuluvat, mutta äärityypit ovat harvinaisia, etenkin silloin kun molemmat ääriominaisuudet esiintyvät samassa henkilössä. Joku saattaa olla huippuälykäs, mutta viisaus-typeryys –akselilla siinä puolivälissä.
Oletetaan molempien ominaisuuksien jakautuneen tasaisesti keskiarvona 0 ja keskihajontana 1 ja olevan toisistaan riippumattomia.
Tällöin ääripäissä eli molemmat ominaisuudet poikkeavat keskiarvosta yli yhdellä keskihajonnalla sijaitsee vain 10 % ihmisistä. ”Normi-ihmisiä” eli molemmat ominaisuudet poikkeavat keskiarvosta alle yhden keskihajonnan verran on 47 %. Lopuilla 43 %:lla toinen ominaisuus on jonkin verran poikkeava, toinen normaali.
Todella ääripäissä eli yli kahden keskihajonnan verran poikkeavia on tietysti vähemmän. Se, että molemmat ominaisuudet poikkeaisivat normista näin paljon, on todennäköisyydeltään vain 0,2 %. Tällainen ihminen tuskin kulkee vapaana. Tällä asteikolla ”normi-ihmisiä” olisi 91,1 %. Tasan toisen ominaisuuden poikkeaminen keskiarvosta tuon verran on todennäköisyydeltään 8,7 % eikä sekään varmaan tee elämää kovin helpoksi.
(Huom. Nämä luvut on oikeasti laskettu normaalijakaumalla eikä vedetty hatusta.)
Seuraavassa jaottelussa kuvataan enimmäkseen yli yhden keskihajonnan ääripäitä eli 10 %:ia ihmisistä. Jokainen neljästä jaottelusta pitää sisällään siis noin 2,5 % ihmisistä. Puhtaasti. Toki yli puolet ihmisistä voidaan sijoittaa selkeästi johonkin näistä luokista, mutta heidän ominaisuutensa eivät ole yhtä vahvoja kuin kuvauksissa.
Joissain kohdissa seuraavassa nelijaossa on otettu mukaan myös ahkeruus-laiskuus –akseli kolmanneksi ulottuvuudeksi, koska se on joskus kriittinen. Erityisesti siltä kannalta, kun katsotaan missä yhteiskunnallisissa oloissa mikäkin ihmistyyppi nousee johtoon ja menestyy. Tyypit on lueteltu siinä järjestyksessä, kun ne on helpointa tunnistaa.
1. Älykäs ja typerä
Tämän tyypin ihmisten suurin prosentuaalinen pitoisuus löytyy korkeakoulujen henkilökunnasta. Tämä ei tarkoita sitä, että heistä suurin osa olisi korkeakouluissa eikä varsinkaan sitä, että korkeakoulujen työntekijöistä olisi suuri osa tällaisia. Se tarkoittaa vain sitä, että pitoisuus on suurin, vähän niin kuin malmin pitoisuus ei koskaan ole kymmeniä prosentteja, vaan että jossakin vain sattuu olemaan enemmän. Tällaiset ihmiset saattavat olla huippuälykkäitä oman alansa asiantuntijoita, mutta heidän näkemyksensä muista asioista eivät useimmiten kestä alkuunkaan reaalimaailman happotestiä. Erityisesti anarkistit tulevat usein tästä ihmisryhmästä. Pekka kirjoitti äskettäin aiheesta hyvin. Anarkisti vastustaa virkavaltaa, mutta vetäkääpäs huviksenne anarkistia turpaan ja katsokaa, rääkyykö se oikeuslaitosta hätiin.
Älykkäät ja typerät ihmiset eivät ole sisäistäneet Humen periaatteen seurausta eli Jaskan korollaaria: Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voi päätellä miten ne todella ovat.
Älykkäät ja typerät ihmiset ovat kauniin sään kapteeneja. Siinä vaiheessa, kun asiat alkavat mennä huonosti, he hirttäytyvät ideologioihinsa ja tulevat – toivottavasti – syrjäytetyksi viisaampiensa tieltä. Johtotehtäviin he saattavat päätyä, mikäli ovat sekä ahkeria että kunnianhimoisia - ja suuri osa on. Sopivimpia he ovat kapea-alaisiin asiantuntijatehtäviin, joissa he menestyvät erinomaisesti, kunhan ala on oikea eikä johtaja anna heille yhtään enempää valtaa kuin tehtävien suorittamiseen tarvitaan. Esimiestehtävissäkin he voivat menestyä, kunhan tehtävänkuva on samaan tapaan sopivasti rajattu. Mikäli tällainen ihminen on laiska, hän on enimmäkseen harmiton, koska ei jaksa louskuttaa leukojaan asioissa jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää kaiken energiansa oman työnsä suorittamiseen.
2. Tyhmä ja typerä
Tämä ihmistyyppi suorittaa kokoontumisajonsa vankeinhoitolaitoksen tiloissa. Typeryys tarkoittaa piittaamattomuutta käytösnormeista ja tyhmyys kykenemättömyyttä ajatella tekojensa seurauksia. Kun siihen vielä liittää kyvyttömyyden suunnitella rikoksensa kiinnijäämisriskin minimoimiseksi, soppa on valmis. Toki suurin osa tästäkin ihmistyypistä pysyy vankilan muurien ulkopuolella, mutta yleensä hyvällä tuurilla. Mario Puzo lausui Don Corleonen suulla teoksessa Kummisetä donin palkkamurhaajasta: - Tässä maailmassa on miehiä jotka kulkevat ympäriinsä vaatien tulevansa tapetuksi ... He rähjäävät pelipöydässä, he hyppäävät autostaan raivon vallassa jos joku vain raapaiseekin heidän puskuriaan, he nöyryyttävät ja pitävät pilkkanaan ihmisiä joiden todellisia voimavaroja he eivät tiedä. ... Tällaiset ihmiset kulkevat läpi maailman huutaen: "Tappakaa minut. Tappakaa minut." ... Useimmat näistä ihmisistä ovat meille täysin hyödyttömiä, mutta joku Brasi on tehokas ase oikein käytettynä. Temppu on se että kun hän ei enää pelkää kuolemaa ja itse asiassa etsii sitä, sinun on tehtävä itsestäsi ainoa ihminen koko maailmassa jonka tappamaksi hän ei halua joutua. Hänellä on vain yksi pelko, ei varsinaisesti kuolema, vaan se että sinä tappaisit hänet.
Tyhmät ja typerät ihmiset voivat olla yhteiskunnalle hyödyllisiä vain silloin, kun heidän voimavaransa on suunnattu oikein - heille on annettu jotain minkä menettämistä he pelkäävät ja käyttäytyvät siksi asiallisesti.
3. Tyhmä ja viisas
Tämä ihmistyyppi miehittää suorittavan tason töitä. He ovat siivoojia, kaupan kassoja, rekkakuskeja ja vahtimestareita. Niitä, jotka pitävät Suomen liikkeessä ja joiden poissaolo kirskauttaisi yhteiskunnan rattaat jumiin parissa päivässä, toisin kuin johtajien joiden puuttumista ei pariin viikkoon edes huomaisi. Heidän älykkyytensä ei riitä oppimaan viittä vierasta kieltä tai meioosin ja mitoosin yksityiskohtaista prosessia. Mutta he ovat juuri niitä ihmisiä, joiden elämänohjeita kannattaa kuunnella. Maanläheistä ilman turhia krumeluureja. Erityisen taitavia he ovat ihmissuhteissa. Heillä on useimmiten ns. "paviaaniälyä" eli vaistonvaraista tajua lauman jäsenten välisten hienovaraisten nyanssien ymmärtämisessä.
Tyhmät ja viisaat ihmiset ovat yleensä hyödyllisiä ja pahimmillaankin harmittomia, paitsi silloin kun keskinkertaisuudet ylentävät heidät pätemättömyytensä tasolle. Tämä on merkittävä riski, koska keskinkertaisuudet rakastavat toisia keskinkertaisuuksia enemmän ainoastaan vielä kyvyttömämpiä, koska he muodostavat omalle asemalle vielä pienemmän riskin. Liian ylös kohonnut tyhmä ja viisas saattaa saada tahtomattaan vahinkoa aikaan keskijohdossa tai kunnallispolitiikassa.
4. Älykäs ja viisas
Kaikista ihmistyypeistä vaikein tunnistaa. Jos väkisin jakaa kaikki ihmiset näihin neljään tyyppiin, tähän sektoriin asettuvat ne 25 %, joita ei voi sijoittaa mihinkään muuhun sektoriin. Mutta se, että kuuluisi molemmilta ominaisuuksiltaan oikeasti tähän joukkoon eli poikkeaisi vähintään yhden keskihajonnan verran keskiarvosta molemmissa (2,5 % kaikista ihmisistä), on todella vaikeaa tunnistaa. Ainoa kohtuullisen varma tuntomerkki älykkäälle ja viisaalle on yleensä se, että hän "kasvaa tehtäviensä mukana" eli hänen joutuessaan uuteen tilanteeseen selviytymistä yleensä epäillään, mutta lähes poikkeuksetta hän onnistuu keskimääräistä paremmin, ainakin odotettua paremmin. Tunnistamista vaikeuttaa myös se, että älykkäät ja viisaat ovat useimmiten olleet nuorina kallellaan älykkäiden ja typerien suuntaan, kuka enemmän, kuka vähemmän. Viisaus on sitten kehittynyt vähitellen. (Sama ei muuten päde tyhmiin ja viisaisiin - he eivät yleensä ole olleet tyhmiä ja typeriä. Ainakaan kehitys typerästä viisaaksi ei ole ollut yhtä voimakasta kuin tässä ryhmässä.)
Älykkäät ja viisaat ovat kullan arvoisia johtajina. Valitettavasti kaikkien yhteiskuntien suurin ongelma on aina ollut se, että lahjakkuus johtaviin asemiin pääsemisessä on useimmiten eri asia kuin lahjakkuus niissä onnistuneesti toimimisessa. Useimmat tähän ihmisryhmään kuuluvat hakeutuvat mieluiten rauhallisiin, joskin haastaviin tehtäviin. Johtotehtäviin he suostuvat vain puolipakolla. On toki poikkeuksiakin, ja silloin on syytä toivoa kyseisen henkilön olevan ahkera. Laiskat eivät kauan johdossa pysy eivätkä ainakaan korkeammalle etene, sillä he eivät viitsi suojata selustaansa riittävän hyvin ja viikate tunnetusti heilahtaa helposti, kun jonkun pää nousee muiden yläpuolelle. Jos älykäs ja viisas ihminen on laiska, hän on kriisijohtaja eli henkilö, joka asetetaan vastuulliseen asemaan siinä vaiheessa, kun paska on jo lentänyt tuulettimeen. Tai näin olisi ainakin syytä tehdä, jotta kriisistä selvittäisiin mahdollisimman vähin vaurioin.
Jutun lopussa allekirjoittanut kehdattiin mainita viisaaksi yksilöksi. Kommentoin seuraavasti:
Kiitoksia kunniasta. Kun Salli luki jutun, kommentti oli: "Huomaa kyllä, ettei se tunne sinua oikeasti."
Minulla, kuten kirjoittajallakin, on mustaa valkoisella siitä että olen todistetusti älykäs. Mitä viisauteen tulee, olen jäävi sitä arvioimaan siinä missä kaikki muutkin omalta kohdaltaan. Toisin kuin älykkyydelle, viisaudelle ei ole olemassa edes jollain lailla luotettavaa mittaria. Periaatteessa jonkinmoisena mittarina voitaisiin pitää sitä, miten ihminen on elämässään menestynyt (miten menestys sitten määriteltäisiinkään) suhteessa hänen käytettävissä olevaan älykkyyteensä. Tässä vain on se ilmeinen ongelma, että ihmiset eivät lähde elämäänsä standardiolosuhteista eikä heillä käy standardituuri. Elämä ei ole shakkia, jossa onnella ei olisi merkitystä. Toisaalta se ei myöskään ole pokeria, jossa voi bluffaamalla pärjätä käytännössä rajattomasti. Kokeilemistani peleistä elämä muistuttaa eniten Monopolia. Tekemällä oikeita asioita todennäköisesti menestyy hyvin, mutta huono tuuri voi sotkea kaiken. Toisaalta tekemällä vääriä asioita hyvä tuuri saattaa auttaa jonkin verran, mutta ei kuitenkaan loputtomasti.
Hauska sattuma sinänsä, mutta tuo ehdottamasi juttuaihe on käytännössä täsmälleen tuossa muodossa muhinut päässä jo jonkin aikaa. Jos pääsen asiassa ratkaisuun, johon olen tyytyväinen, juttu on odotettavissa ensi kuun aikana.
Kommentti kirjoitettiin 31.12.2015, joten se ”ensi kuu” ei mennyt ihan putkeen. Pariin viikkoon en saanut otetta aiheesta ja sitten tuli hieman muuta ajateltavaa, joten tämmöistä syvällisempää pohdintaa ei ehtinyt tekemään. Mutta parempi myöhään.
Määritellään käsitteet. Olkoon meillä kaksiakselinen koordinaatisto.
Toisen akselin ääripäät ovat älykäs ja tyhmä. Huippuälykäs ihminen on sellainen, jolla menee Mensan testissä jäseneksi pääsemiseen vaadittavan rajan saavuttamiseen puolet sallitusta ajasta, olettaen että hän käy välillä kahvilla. Huipputyhmä taas on sellainen, joka ei opi solmimaan kengännauhojaan.
Toisen akselin ääripäät ovat viisas ja typerä. Huippuviisas on sellainen, joka kykenee neuvottelemaan serbien ja kroaattien välille sellaisen rauhansopimuksen, että molemmat osapuolet luulevat voittaneensa. Huipputyperä taas on sellainen, joka hautajaisvirren alkaessa soida toteaa, että pistetäänpä vähän eloa juhliin ja menee hakemaan leskeä tanssimaan.
Aikoinaan käytin samankaltaista luonnehdintaa, mutta siinä älykäs ja tyhmä –akselin rinnalla toisena akselina oli ahkera ja laiska -akseli. Se soveltui ammatinvalintaan, kun taas tämä luokittelu soveltuu elämässä suoriutumiseen. Yhtäläisyys on siinä, että älykkyys on synnynnäinen ominaisuus eikä siihen voi vaikuttaa ainakaan nostavasti (pää edellä seinään juokseminen saattaa vaikuttaa laskevasti). Älykkyyttä on tietty rajallinen määrä ja jos joku vaikuttaa tulleen älykkäämmäksi, kyse on siitä että hän on ottanut käyttöön aiemmin koskemattomia resurssejaan. Sen sijaan ahkeruus, samoin kuin viisaus, ovat ominaisuuksia joita voi kehittää – kuten myös menettää.
On toki huomattava, että asteikolla suurin osa on lähellä origoa tai ainakin jotain akselia. Johonkin neljännekseen toki kaikki kuuluvat, mutta äärityypit ovat harvinaisia, etenkin silloin kun molemmat ääriominaisuudet esiintyvät samassa henkilössä. Joku saattaa olla huippuälykäs, mutta viisaus-typeryys –akselilla siinä puolivälissä.
Oletetaan molempien ominaisuuksien jakautuneen tasaisesti keskiarvona 0 ja keskihajontana 1 ja olevan toisistaan riippumattomia.
Tällöin ääripäissä eli molemmat ominaisuudet poikkeavat keskiarvosta yli yhdellä keskihajonnalla sijaitsee vain 10 % ihmisistä. ”Normi-ihmisiä” eli molemmat ominaisuudet poikkeavat keskiarvosta alle yhden keskihajonnan verran on 47 %. Lopuilla 43 %:lla toinen ominaisuus on jonkin verran poikkeava, toinen normaali.
Todella ääripäissä eli yli kahden keskihajonnan verran poikkeavia on tietysti vähemmän. Se, että molemmat ominaisuudet poikkeaisivat normista näin paljon, on todennäköisyydeltään vain 0,2 %. Tällainen ihminen tuskin kulkee vapaana. Tällä asteikolla ”normi-ihmisiä” olisi 91,1 %. Tasan toisen ominaisuuden poikkeaminen keskiarvosta tuon verran on todennäköisyydeltään 8,7 % eikä sekään varmaan tee elämää kovin helpoksi.
(Huom. Nämä luvut on oikeasti laskettu normaalijakaumalla eikä vedetty hatusta.)
Seuraavassa jaottelussa kuvataan enimmäkseen yli yhden keskihajonnan ääripäitä eli 10 %:ia ihmisistä. Jokainen neljästä jaottelusta pitää sisällään siis noin 2,5 % ihmisistä. Puhtaasti. Toki yli puolet ihmisistä voidaan sijoittaa selkeästi johonkin näistä luokista, mutta heidän ominaisuutensa eivät ole yhtä vahvoja kuin kuvauksissa.
Joissain kohdissa seuraavassa nelijaossa on otettu mukaan myös ahkeruus-laiskuus –akseli kolmanneksi ulottuvuudeksi, koska se on joskus kriittinen. Erityisesti siltä kannalta, kun katsotaan missä yhteiskunnallisissa oloissa mikäkin ihmistyyppi nousee johtoon ja menestyy. Tyypit on lueteltu siinä järjestyksessä, kun ne on helpointa tunnistaa.
1. Älykäs ja typerä
Tämän tyypin ihmisten suurin prosentuaalinen pitoisuus löytyy korkeakoulujen henkilökunnasta. Tämä ei tarkoita sitä, että heistä suurin osa olisi korkeakouluissa eikä varsinkaan sitä, että korkeakoulujen työntekijöistä olisi suuri osa tällaisia. Se tarkoittaa vain sitä, että pitoisuus on suurin, vähän niin kuin malmin pitoisuus ei koskaan ole kymmeniä prosentteja, vaan että jossakin vain sattuu olemaan enemmän. Tällaiset ihmiset saattavat olla huippuälykkäitä oman alansa asiantuntijoita, mutta heidän näkemyksensä muista asioista eivät useimmiten kestä alkuunkaan reaalimaailman happotestiä. Erityisesti anarkistit tulevat usein tästä ihmisryhmästä. Pekka kirjoitti äskettäin aiheesta hyvin. Anarkisti vastustaa virkavaltaa, mutta vetäkääpäs huviksenne anarkistia turpaan ja katsokaa, rääkyykö se oikeuslaitosta hätiin.
Älykkäät ja typerät ihmiset eivät ole sisäistäneet Humen periaatteen seurausta eli Jaskan korollaaria: Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voi päätellä miten ne todella ovat.
Älykkäät ja typerät ihmiset ovat kauniin sään kapteeneja. Siinä vaiheessa, kun asiat alkavat mennä huonosti, he hirttäytyvät ideologioihinsa ja tulevat – toivottavasti – syrjäytetyksi viisaampiensa tieltä. Johtotehtäviin he saattavat päätyä, mikäli ovat sekä ahkeria että kunnianhimoisia - ja suuri osa on. Sopivimpia he ovat kapea-alaisiin asiantuntijatehtäviin, joissa he menestyvät erinomaisesti, kunhan ala on oikea eikä johtaja anna heille yhtään enempää valtaa kuin tehtävien suorittamiseen tarvitaan. Esimiestehtävissäkin he voivat menestyä, kunhan tehtävänkuva on samaan tapaan sopivasti rajattu. Mikäli tällainen ihminen on laiska, hän on enimmäkseen harmiton, koska ei jaksa louskuttaa leukojaan asioissa jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää kaiken energiansa oman työnsä suorittamiseen.
2. Tyhmä ja typerä
Tämä ihmistyyppi suorittaa kokoontumisajonsa vankeinhoitolaitoksen tiloissa. Typeryys tarkoittaa piittaamattomuutta käytösnormeista ja tyhmyys kykenemättömyyttä ajatella tekojensa seurauksia. Kun siihen vielä liittää kyvyttömyyden suunnitella rikoksensa kiinnijäämisriskin minimoimiseksi, soppa on valmis. Toki suurin osa tästäkin ihmistyypistä pysyy vankilan muurien ulkopuolella, mutta yleensä hyvällä tuurilla. Mario Puzo lausui Don Corleonen suulla teoksessa Kummisetä donin palkkamurhaajasta: - Tässä maailmassa on miehiä jotka kulkevat ympäriinsä vaatien tulevansa tapetuksi ... He rähjäävät pelipöydässä, he hyppäävät autostaan raivon vallassa jos joku vain raapaiseekin heidän puskuriaan, he nöyryyttävät ja pitävät pilkkanaan ihmisiä joiden todellisia voimavaroja he eivät tiedä. ... Tällaiset ihmiset kulkevat läpi maailman huutaen: "Tappakaa minut. Tappakaa minut." ... Useimmat näistä ihmisistä ovat meille täysin hyödyttömiä, mutta joku Brasi on tehokas ase oikein käytettynä. Temppu on se että kun hän ei enää pelkää kuolemaa ja itse asiassa etsii sitä, sinun on tehtävä itsestäsi ainoa ihminen koko maailmassa jonka tappamaksi hän ei halua joutua. Hänellä on vain yksi pelko, ei varsinaisesti kuolema, vaan se että sinä tappaisit hänet.
Tyhmät ja typerät ihmiset voivat olla yhteiskunnalle hyödyllisiä vain silloin, kun heidän voimavaransa on suunnattu oikein - heille on annettu jotain minkä menettämistä he pelkäävät ja käyttäytyvät siksi asiallisesti.
3. Tyhmä ja viisas
Tämä ihmistyyppi miehittää suorittavan tason töitä. He ovat siivoojia, kaupan kassoja, rekkakuskeja ja vahtimestareita. Niitä, jotka pitävät Suomen liikkeessä ja joiden poissaolo kirskauttaisi yhteiskunnan rattaat jumiin parissa päivässä, toisin kuin johtajien joiden puuttumista ei pariin viikkoon edes huomaisi. Heidän älykkyytensä ei riitä oppimaan viittä vierasta kieltä tai meioosin ja mitoosin yksityiskohtaista prosessia. Mutta he ovat juuri niitä ihmisiä, joiden elämänohjeita kannattaa kuunnella. Maanläheistä ilman turhia krumeluureja. Erityisen taitavia he ovat ihmissuhteissa. Heillä on useimmiten ns. "paviaaniälyä" eli vaistonvaraista tajua lauman jäsenten välisten hienovaraisten nyanssien ymmärtämisessä.
Tyhmät ja viisaat ihmiset ovat yleensä hyödyllisiä ja pahimmillaankin harmittomia, paitsi silloin kun keskinkertaisuudet ylentävät heidät pätemättömyytensä tasolle. Tämä on merkittävä riski, koska keskinkertaisuudet rakastavat toisia keskinkertaisuuksia enemmän ainoastaan vielä kyvyttömämpiä, koska he muodostavat omalle asemalle vielä pienemmän riskin. Liian ylös kohonnut tyhmä ja viisas saattaa saada tahtomattaan vahinkoa aikaan keskijohdossa tai kunnallispolitiikassa.
4. Älykäs ja viisas
Kaikista ihmistyypeistä vaikein tunnistaa. Jos väkisin jakaa kaikki ihmiset näihin neljään tyyppiin, tähän sektoriin asettuvat ne 25 %, joita ei voi sijoittaa mihinkään muuhun sektoriin. Mutta se, että kuuluisi molemmilta ominaisuuksiltaan oikeasti tähän joukkoon eli poikkeaisi vähintään yhden keskihajonnan verran keskiarvosta molemmissa (2,5 % kaikista ihmisistä), on todella vaikeaa tunnistaa. Ainoa kohtuullisen varma tuntomerkki älykkäälle ja viisaalle on yleensä se, että hän "kasvaa tehtäviensä mukana" eli hänen joutuessaan uuteen tilanteeseen selviytymistä yleensä epäillään, mutta lähes poikkeuksetta hän onnistuu keskimääräistä paremmin, ainakin odotettua paremmin. Tunnistamista vaikeuttaa myös se, että älykkäät ja viisaat ovat useimmiten olleet nuorina kallellaan älykkäiden ja typerien suuntaan, kuka enemmän, kuka vähemmän. Viisaus on sitten kehittynyt vähitellen. (Sama ei muuten päde tyhmiin ja viisaisiin - he eivät yleensä ole olleet tyhmiä ja typeriä. Ainakaan kehitys typerästä viisaaksi ei ole ollut yhtä voimakasta kuin tässä ryhmässä.)
Älykkäät ja viisaat ovat kullan arvoisia johtajina. Valitettavasti kaikkien yhteiskuntien suurin ongelma on aina ollut se, että lahjakkuus johtaviin asemiin pääsemisessä on useimmiten eri asia kuin lahjakkuus niissä onnistuneesti toimimisessa. Useimmat tähän ihmisryhmään kuuluvat hakeutuvat mieluiten rauhallisiin, joskin haastaviin tehtäviin. Johtotehtäviin he suostuvat vain puolipakolla. On toki poikkeuksiakin, ja silloin on syytä toivoa kyseisen henkilön olevan ahkera. Laiskat eivät kauan johdossa pysy eivätkä ainakaan korkeammalle etene, sillä he eivät viitsi suojata selustaansa riittävän hyvin ja viikate tunnetusti heilahtaa helposti, kun jonkun pää nousee muiden yläpuolelle. Jos älykäs ja viisas ihminen on laiska, hän on kriisijohtaja eli henkilö, joka asetetaan vastuulliseen asemaan siinä vaiheessa, kun paska on jo lentänyt tuulettimeen. Tai näin olisi ainakin syytä tehdä, jotta kriisistä selvittäisiin mahdollisimman vähin vaurioin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
