Lukijalle: Uusitaan näin kesälukemiseksi vähän fiktiota:
Kuullessaan yleisön kohahduksen Kari nosti katseensa kentälle irrottamatta silti otettaan makkarapihdeistä. Kabanossi kääntyi kaasugrillissä toiselle kyljelleen ilman valvovaa silmääkin. Maalipotku, osoitti erotuomari. KoPS eli Koivulahden Palloseura ei päässyt vieläkään johtoon ja peliaikaa oli jäljellä enää kymmenkunta minuuttia.
- Ylärimaan ja siitä suoraan yli.
Johanna oli ehtinyt seurata tilanteen. Hän vilkaisi Karia ja totesi:
- Ei tässä nyt taida ketään tulla makkaranostoon. Voithan sinä mennä katsomaan pelin loppuun, minä voin olla tässä.
Kari harkitsi hetken. Mieliteko oli kova, mutta hän oli luvannut hoitaa tämän homman.
- Joutaahan tässä olemaan.
- No miten vaan. Aattelin vaan, että etkös sinä ennen pelannut itsekin?
- Nuorten ykkösdivaria... ei sen kummemmin.
- Ja sitä kautta päädyit näihin kuvioihin?
- No en oikeastaan... eihän täällä siihen aikaan sillä tasolla pelattu ja minähän olen muualta tullut. Ihan sattumalta vaan.
Vai oliko se kuitenkaan sattumaa, Kari mietti. Oma peliura nyt oli ollut mitä oli...
Valmentaja katseli honteloa 17-vuotiasta ja mietti päätöstään. Kaveri ei ole pelannut joukkueessa viiteen vuoteen. Mutta täytyyhän sen jotakin osata, jos edellinen joukkue oli sentään TPS. Tämä on vain Peltomäen Jymy, pikkukaupungin seura jonka A-juniorit olivat onnekkaasti selvinneet ikäluokkansa ykkösdivariin. Eikä se toisaalta pojan vika ole, jos on asunut viimeiset vuodet jossain Kainuun korvessa potkiskellen vain koulussa ja kaveriporukassa. Tulkoon nyt sitten kokeilemaan.
Ja niin Kari oli tullut. Sarjassa oli jo pari ottelua pelattu eikä hän taidoiltaan mitenkään erottunut joukosta. Pari seuraavaa peliä meni vaihtopenkillä. Kolmannessa ottelussa Jymy oli 2-0 häviöllä, kun valmentaja määräsi pelaajapulassaan Karin keskikentälle toisen puoliajan ensimmäisillä minuuteilla. Ei Kari kentällä ihmeitä esittänyt. Piti paikkansa, ei päästänyt vastustajia ohitseen, riisti pari kertaa pallon, saadessaan syötön eteni vähän ja syötti sitten erehtymättä pallon pois. Onni tuntui kuitenkin kääntyneen ja Jymy voitti vierasottelunsa 2-3. Ne olivat seuran historian ensimmäiset pisteet A-nuorten ykkösdivarissa. Loukkaantumisten takia valmentaja nosti seuraavassa ottelussa Karin avaukseen. Sieltä hän ei sitten koko kauden aikana pudonnutkaan. Valmentaja piti hänen peruspelaamisestaan. Varma virheetön runkomies ilman loisto-otteita.
Loppukaudella Kari teki yhden maalin ja raatoi joukkueen eteen nurkumatta. PeJy yllätti kaikki voittamalla yhtä tasapeliä lukuun ottamatta loput ottelunsa ja selviämällä A-nuorten SM-nousukarsintaan. Kaksiosaisen ottelun ensimmäisen osan Jymy voitti kotonaan maalein 3-1. Toisen ottelun loppuminuuteilla Jymy oli 1-2 -johdossa. Alkukaudesta loukkaantunut Tommi oli toipunut sen verran, että oli päässyt vaihtopenkille. Valmentaja päätti kiittää kuntoutuksensa sisukkaasti hoitanutta nuorukaista vaihtamalla tämän kentälle kauden viimeisessä ottelussa. Tommi oli pelannut ennen loukkaantumistaan Karin paikalla ja niinpä valmentaja otti Karin vaihtoon, eihän tämä mikään huippumies ollut. Seuraavien kymmenen minuutin ajan valmentaja puri kynsinauhansa verille asti. Ensin vastustaja tasoitti, sitten meni johtoon. Ja juuri varsinaisen peliajan päättyessä kahden maalin johtoon. Peli oli 2-4 ja kahden ottelun yhteistulos tasan. Vierasmaalisäännöllä Jymy oli menossa voittoon ja SM-sarjaan, mutta yksikin maali lisää kääntäisi tilanteen. Lisäaikaa erotuomari myönsi pari minuuttia. Jymyn onneksi se ei vastustajalle riittänyt.
Se oli Karin viimeinen virallinen ottelu. Seuraavalle kaudelle valmistautuessa hänen polvensa ristisiteet repesivät harjoituksissa. Koko kausi meni siinä. Sitten olikin abivuosi ja piti keskittyä kirjoituksiin. Eikä häntä haluttanut palata hajonneeseen joukkueeseen. A-juniorien SM-sarja oli ollut liian kova pala pikkukaupungin pojille. Rökäletappiot olivat seuranneet toistaan ja putoaminen varmistui jo varhaisessa vaiheessa. Suurin osa pelaajista tuli yli-ikäiseksi A-junnuihin ja siirtyi edustusjoukkueeseen tai kuka minnekin. Karia ei myöskään haluttanut rikkoa polveaan uudelleen tai saada muita vammoja. Oli selvää, että ammattilaista tai edes aikuisten divaripelaajaa hänestä ei tulisi.
Kari havahtui muistoistaan. KoPS painosti, mutta 1-1 seisoi sitkeästi tulostaululla. Ensimmäinen osaottelu oli päättynyt 0-0 -tasapeliin. Nykyinen tulos tarkoittaisi jatkamista kakkosdivarissa, mutta voitto pienen maalaispaikkakunnan sensaatiomaista nousua ykkösdivariin, valtakunnalliseen sarjaan ja puoliammattilaisten joukkoon.
Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Kari oli pyrkinyt ja päässyt oikeustieteelliseen. Tunnollinen ja ahkera nuorukainen oli opiskellut pääsykoekirjat huolella ja kun älliäkin oli ainakin jonkin verran, oikiksen ovet olivat auenneet ensi yrittämällä. Jalkapallolle ei ollut enää aikaa, sillä Kari opiskeli pikatahtia. Hän valmistui samana päivänä, kun täytti 22 vuotta. Armeijan jälkeen hän sai paikan arvostetusta asianajotoimistosta Helsingistä. Sarkanius & Rotellan oli keskisuuri, vanhalla maineellaan ratsastava firma. Vakioasiakaskunta oli ollut sama sitten sotien, firmoja ja yksityisiä. Kari sai vastuulleen lakiasioiden lisäksi konttorin nykyaikaistamisen. Vanhat osakkaat ja muut asianajajat eivät ymmärtäneet tietokoneista mitään, joten Kari sai vapaat kädet ja melkein yhtä vapaan budjetin. Muutamassa kuukaudessa kalkkeeripapereilla toimineesta firmasta tuli Suomen modernein. Nousukaudella uuden yrittäjät tarvitsivat lakiapua ja Sarkanius & Rotellan koki ennennäkemättömän kasvun. Sisimmässään Kari tunsi kuitenkin olonsa tyhjäksi. Lopulta hän istui alas ja kartoitti tulevaisuutensa vaihtoehdot. Firmassa pysymällä hänestä tulisi aikanaan osakas. Firmaa vaihtamalla samoin. Oman firman perustaminen oli toki yksi vaihtoehto ja hän oli varma, että pärjäisi siinäkin. Kaikki vaihtoehdot päätyisivät samaan lopputulemaan. Hänestä tulisi, jos nyt ei rikas niin ainakin varakas. Mutta hän olisi onneton. Karilla oli voimakas sisäinen oikeudentunto ja hän tiesi jo kokemuksesta, että laki ja oikeus eivät olleet sama asia. Hän päätyi toiseen vaihtoehtoon. Lain soveltamisen sijaan hän ryhtyisi valvomaan sitä.
- Terve. Heitäpä yksi makkara.
Kari nosti pihdeillä makkaran paperiin, Johanna otti rahan.
- Ajattelin että käväisen tässä ennen kuin ruuhka alkaa. Kyllä tästä vielä pelin näkee. Muistatkos minua?
Kari vilkaisi kaveria ja tunnisti Samin. Oli naapurikaupungista, virkatehtävissä oli tullut hyvänpäivän tutuksi. Hän muisti Samin joskus maininneen olevansa Koivulahdesta kotoisin. Siksi hän siis oli täällä.
- Muistanhan toki. Mitenkäs sillä Salmisella, siis teidän pomolla, menee?
Kari laittoi hakupaperit vetämään poliisikouluun. Ei hän ollut ensimmäinen lakimies, joka näin teki. Useimmilla poliisikouluun menijöillä oli jokin ammattitutkinto entuudestaan. Urasuunnitelma oli selvä: poliisityössä edettiin porras portaalta. Karin suunnitelmissa siinteli poliisipäällikön paikka jossain kohtuullisen kokoisessa kaupungissa ehkä parinkymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen piti hakea kokemusta muualta. Valmistuttuaan Kari päätyi konstaapeliksi Koivulahden kuntaan.
Pienen ja syrjäisen maalaispaikkakunnan olisi luullut olevan rauhallinen. Pikkurötöksiä oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Paikkakunnalle oli päässyt pesiytymään tekemisen puutteessa nuorisokulttuuri, jossa pärrättiin mopoilla pitkin raittia, notkuttiin kaduilla ja porukassahan tyhmyys tunnetusti tiivistyy. Huumeitakin oli kokeiltu. Itsekin vasta vuotta aiemmin Koivulahteen muuttanut päällikkö määräsi Karin nuorisopoliisiksi, ajatteli ilmeisesti että nuorena kaverina saisi paremmin kontaktia poikiin. Kari otti linjan, että näkyi paikalla ja liikkui etenkin perjantai-iltaisin raitilla. Hän osti itselleen moottoripyörän, mikä sai mopopojat kiinnostumaan uudesta poliisista. Kari keksi myös pojille toisen harrastuksen, minkä hän tiesi olevan jo liian myöhäistä tämän sukupolven kohdalla, mutta auttavan ehkä seuraavaa.
Tulokset näkyivät. Koivulahden rikosluvut putosivat selvästi. Positiivinen kierre johti asiasta toiseen, pikkurötöstelyjen vähennyttyä poliisilla riitti aikaa hoitaa muita tehtäviään paremmin ja tilanne parani paranemistaan. Kehitys huomattiin myös ylemmissä portaissa. Muutaman vuoden kuluttua poliisipäällikkö Salminen valittiin Vuoden Poliisiksi.
Valitettavasti hyvä maine ei riitä silloin kun budjettileikkauksia tehdään. Päättävissä elimissä todettiin, että Koivulahti on pieni ja nykyään rauhallinen paikkakunta, jolla oma poliisilaitos on tarpeeton. Vaihtoehdoiksi annettiin joko kenkää tai sitten siirtoa toiselle paikkakunnalle. Karin alkuperäiseen suunnitelmaan tämä olisi sopinutkin, mutta elämä tuskin koskaan sujuu suunnitelmien mukaan.
- Jaa Salminen. No, tuota... suoraan sanoen. Tilanne laitoksella on aika hankala. Hommat seisovat ja ihmissuhteet ovat sekaisin.
Kari pureskeli hetken aikaa kuulemaansa.
- Annas minä arvaan. Salminen on ihan kelvollinen mies pienen poliisilaitoksen pomoksi, mutta isommassa kaupungissa hän on kohonnut pätemättömyytensä tasolle.
- No sinnepäin... mutta minä menen nyt katsomaan pelin loppuun.
Käydessään Tampereella poliisikoulua Kari oli tutustunut Anuun. Suhde nuoren yliopisto-opiskelijan kanssa oli edennyt nopeasti. Valtteri syntyi molempien ollessa vielä opiskelijoita, avioliitto solmittiin pian sen jälkeen ja kohta Koivulahteen muutettua syntyi toinen poika Viljami. Nuori perhe hankki toista lasta odottaessaan oman talon. Asuntovelkaa oli rutosti, mutta he laskivat siitä kyllä selviävänsä. Karilla oli varma työpaikka, Anu oli vasta valmistunut ja menisi äitiysloman jälkeen töihin.
Äitiysloman päätyttyä Anu jäi hoitovapaalle, koska lama oli pahimmillaan. Selittämätön nuha alkoi vaivata. Tutkimuksissa 80-luvun talosta paljastui homevaurio. Harmillisesti myyjän vastuuaika oli juuri päättynyt. Kari ei siitä kantanut kaunaa, koska vika oli syvällä rakenteissa ja talon alkuperäinen rakentaja/omistaja oli jo Koivulahden hautausmaalla. Mutta hän ei halunnut riskeerata perheensä terveydellä. Vaikka hän itse olikin säästynyt, ei hometalossa asuminen tehnyt hyvää Anun astmalle. Pojista nyt puhumattakaan, lasten hyvinvoinnilla ei leikitty. Ratkaisut tehtiin nopeasti, talo myytiin remonttihaluiselle ostajalle selvästi halvemmalla kuin oli ostohinta ja hankittiin toinen. Velkaa piti taas ottaa lisää.
Anun hoitovapaa päättyi. Työnhausta ei tullut mitään. Kari ihmetteli joitakin kuukausia vaimon ponnettomuutta töiden etsimisessä, kunnes patisti tämän lääkäriin. Lääkäri diagnosoi masennuksen ja kirjoitti pari kuukautta sairaslomaa. Siitä eteenpäin Anu oli ollut työttömänä. Karin mielestä asia oli täysin selvä, Anulla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaikki oireet täsmäsivät, mutta olivat sen verran lieviä, että lääkärit eivät halunneet kirjoittaa diagnoosia. Joka tapauksessa töihin Anu ei kyennyt. Perhe kituutti Karin palkalla. Moottoripyörästä piti luopua, lomamatkat tehtiin mummolaan. Karin urasuunnitelmat kariutuivat. Oli selvää, että hänellä ei ollut mahdollisuutta lähteä muualle jatkamaan ylempiin tehtäviin. Vaimosta ei ollut huolehtimaan kahdesta vilkkaasta pojasta, jos työajat olisivat epäsäännölliset. Olivat ne kyllä nytkin, mutta onneksi Anun vanhemmat asuivat lähellä ja auttoivat tarvittaessa. Kari teki yövuoroa aina, kun mahdollista. Siten hän pystyi hoitamaan poikia päivisin. Kari sopeutui tilanteeseen. Ollaan sitten Koivulahdessa, katsotaan jos täältä avautuisi jokin vakanssi, hän ajatteli. Ei rahatilannekaan olisi sallinut talon hankintaa isommalta paikkakunnalta.
Sitten tuli poliisilaitoksen lakkautuspäätös.
Grillipisteeltä ei nähnyt muuta kuin vastustajan maalin ja vähän rangaistusaluetta. Kari oli huomannut pelin seisahtuneen ja näki osan muurista, kun erotuomari asetteli sitä paikoilleen. KoPS oli selvästi saanut vaparin aivan rangaistusalueen rajalta.
Muutettuaan Koivulahteen Kari oli huomannut, että paikallinen jalkapallojoukkue KoPS pelasi vitosdivaria. Juniorijoukkueita ei ollut, kerran kesässä pyöritettiin nappuloille futiskoulua. Kari sai oivalluksen. Jos pienellä paikkakunnalla tarjottaisiin lapsille harrastusmahdollisuuksia, ehkä osa pikkurötöksistä jäisi tekemättä. Hän meni tapaamaan seuran puheenjohtajaa. Palaverin jälkeen seuralla oli uusi vakanssi, junioripäällikkö. Kari kasvatti futiskoulutoiminnasta muutaman juniorijoukkueen ja muutaman vuoden KoPS:illa oli joukkueet kaikissa juniorisarjoissa. Edustusjoukkuekin oli piristynyt. Se nousi heti Karin tultua toimintaan mukaan takaisin nelosdivariin, josta oli kaksi vuotta aiemmin pudonnut. Muutaman vuoden kuluttua kutsui kolmosdivari ja omien juniorien alettua kohota edustusjoukkueeseen seura nousi kakkosdivariin ollen tason pienimmän paikkakunnan joukkue.
Tässä vaiheessa Kari oli jo luopunut juniorien valmentamisesta Anun sairastuttua. Hän saattoi tehdä sen turvallisin mielin, sillä seuraan oli rakennettu toimiva organisaatio, joka pyöri jo omalla voimallaan. Hän jättäytyi yleismieheksi, joka ei voinut sitoutua aikatauluihin, vaan teki töitä sen minkä pystyi. Lähes aina pojat kulkivat mukana, Valtteri pelasi jo nuoremmissa junioreissa ja Viljami pyöri isänsä jaloissa. Kari oli höveli mies eikä voinut kieltäytyä, kun hänelle ehdotettiin paikkaa seuran johtokunnassa. Yhden ehdon hän saneli: johtokunnan jokaisella jäsenellä oli jokin nimetty erityistehtävä ja elämäntilanteensa takia hänen työtehtävänsä oli oltava sellainen, että sen pystyi hoitamaan haluamanaan ajankohtana. Niinpä Karista tuli seuran talouspäällikkö, joka kotitöinään tarkisti että kuitit ovat kohdallaan, pelaajalisenssit maksettu ajoissa ja mitä nyt milloinkin tarvitsi. Lakimiehen koulutuksen ansiosta tehtävä sujui näppärästi.
Seuran nousu huomattiin Palloliitossa. Puheenjohtaja tutustui liiton napamiehiin ja eipä aikaakaan, kun hän kierteli ympäri Suomea luennoimassa "Koivulahden mallista", jolla pikkupaikkakunnalle rakennettiin menestyvä seura. Kari auttoi Powerpoint-esityksen tekemisessä.
Kari ei paikaltaan nähnyt laukausta. Hyppäävän puolustusmuurin ja sen ohi kaartavan pallon kyllä. Maalivahti heittäytyi oikeaan suuntaan, mutta laukaus oli täydellisen onnekas hipaisten sekä tolppaa että ylärimaa ennen verkkoon uppoamistaan. Yleisö räjähti huutoon. KoPS johti 2-1 ja peliaika oli parin minuutin lisäaikaa vaille loppu. Nousu ykkösdivariin oli nyt todella lähellä.
Poliisilaitoksen lakkauttamisesta oli nyt kulunut jo seitsemän vuotta. Kari kiitteli onneaan, että oli tutustunut futispiireissä paikallisen sellutehtaan johtajaan. Luovuttaessaan virkamerkkinsä hänellä oli jo seuraava työpaikka valmiina. Titteli oli konttoripäällikkö, mutta käytännössä hän päätyi pyörittämään koko tehtaan henkilöstöhallintoa. Tehtaan apulaisjohtaja oli sairastunut syöpään ja hänen tehtävänsä oli jaettu johtoportaan kesken. Henkilöstöjohtaminen ja ennen kaikkea uusien työntekijöiden rekrytointi oli langennut Karille. Hän koki olevansa todella onnekas, sillä tämä oli työn se puoli, josta hän eniten piti ja jossa koki olevansa parhaimmillaan. Vaikka se kattoikin alle puolet hänen toimenkuvastaan. Työ poliisina ja jalkapalloseuran pyörittäminen olivat opettaneet hänet arvioimaan, ketkä tulisivat parhaiten keskenään toimeen ja kenet kannatti valita millekin paikalle. Seuran nykyinen junioripäällikkö oli kerran Karille todennut, että hän oli seuran ainoa toimija, joka ei ollut riidoissa kenenkään kanssa. Kari oli joskus miettinyt, että se johtui luultavasti siitä, että hän oli sosiaalinen erakko. Hänellä ei ollut ystäviä, ei oikeastaan kavereitakaan, vaan hän viihtyi yksin ja perheensä kanssa. Toisaalta hän sosiaaliseen tilanteeseen joutuessaan oli siellä kuin kala vedessä.
Sellutehdas oli jo automatisoitu Karin tullessa töihin eli työvoiman ulos saneeraamista hän ei joutunut enää kokemaan. Päinvastoin. Menestyvään tehtaaseen päätettiin parin vuoden kuluttua rakentaa uusi yksikkö. Kari päätyi rekrytoimaan sekä rakennusurakoitsijat että uuden työvoiman johtoporrasta vaille kokonaisuudessaan. Uusi tehdas valmistui puoli vuotta aikataulun edellä ja ylitti käynnistämisen jälkeen sekä laadussa että määrässä suunnitellut tavoitteet.
Kasvun myötä Karin toimenkuva muuttui. Koska henkilöstömäärä oli kaksinkertaistunut, tehtaalle päätettiin palkata uusi henkilöstöpäällikkö. Kari kävi puhumassa uudelle toimitusjohtajalle ja pyysi tehtävää. Toimitusjohtaja sanoi harkitsevansa asiaa. Pari viikkoa myöhemmin hän vinkkasi Karin sivummalle ja sanoi, että oli päättänyt, että tämä on lakimiehen koulutuksensa takia parempi konttoripäällikkönä. Henkilöstöpäälliköksi palkattiin psykologian tohtori.
Kari uskoi tietävänsä, mistä valinta johtui. Uusi johtaja halusi, että osastopäällikkötaso kokoontui vapaamuotoisiin saunailtoihin tai muihin vastaaviin tapaamisiin "yhteishengen vahvistamiseksi". Kari ymmärsi johtajan ajatuksen ja arvosti sitä, että tämä itsekin oli useimmiten paikalla. Johtaja taas ei pitänyt siitä, että Kari jätti useimmiten nämä väliin. Hänellä oli siihen syynsä, mutta ei hän niitä mainostanut.
Erotuomari vihelsi pilliinsä ja yleisö riemuitsi. Vain viisitoista vuotta aiemmin vitosdivaria tahkonnut Koivulahden Palloseura, pikkupaikkakunnan joukkue, pelaisi seuraavalla kaudella ykkösessä, koko valtakunnan kattavalla sarjatasolla.
Kari oli ylpeä pojistaan. Molemmat pärjäsivät koulussa loistavasti ja nuorempi, Viljami, oli jalkapallossakin selvästi lahjakas. Valtterikin pelasi jo B-junnuissa, mutta tuskin koskaan nousisi edustusjoukkueen tasolle. Sen sijaan hän veti nappuloiden futiskoulua ja osoitti huomattavia lahjoja valmentamiseen. Ja sitten oli vielä se kolmas lapsi.
Veera oli saanut alkunsa yllättäen. Kolmannen lapsen hankinta ei ollut mitenkään suunnitelmissa, mutta Anun tultua raskaaksi aborttia ei edes harkittu. Kari laskeskeli mielessään, että pojat olisivat tarpeeksi isoja pärjätäkseen jo enimmäkseen itse. Ja ehkä nuoremman sisaruksen saaminen kasvattaisi heitä entisestään vastuuseen. Kuten oli käynytkin. Sen sijaan Karin toinen salainen haave ei Veeran synnyttyä käynyt toteen. Anu ei parantunut masennuksestaan ja Veerasta huolehtiminen jäi syntymästä alkaen pääosin Karin kontolle. Appivanhemmatkin alkoivat olla sen verran iäkkäitä, että vaippaikäisen hoitaminen oli hankalaa. Nyt tyttö oli kyllä jo nelivuotias ja tälläkin hetkellä mummun ja vaarin luona. Pojat olivat jossakin yleisön joukossa juhlimassa.
Kari käänteli makkaroita, etteivät ne palaisi. Turhaa se kyllä oli, grilli oli jo pienellä liekillä vain ylläpitämässä lämpöä. Ehkä vielä muutama makkara menisi kaupaksi, loput söisi talkooväki. Kari auttaisi vielä grillin purkamisessa ja katsoisi, että muutkin paikat ovat kunnossa. Tänään olisi illalla voitonjuhlat, mutta niihin hän ei pääsisi. Se ei ollut hänen paikkansa. Hän oli vain näkymätön taustavoima. Ylpeä seuran saavutuksista, mutta hänellä oli muitakin velvollisuuksia. Veera piti hakea mummolasta. Pojat olivat pyörillä liikkeellä ja tulisivat omia aikojaan kotiin. Tänään on juhlapäivä, hän paistaisi iltapalaksi räiskäleitä, joita he söisivät hillon ja jäätelön kanssa. Tarvikkeet Kari oli ostanut jo aiemmin, tietäen että harvinaista herkkua syötäisiin joko voitonriemusta tai lohduksi tappiosta. Mielessä välähti, että Anu oli suunnitellut yksin kotona ollessaan imuroivansa. Toivottavasti oli jaksanut.
Tehtaalla oli alkanut mennä huonommin. Konttorissa sitä ei huomannut, mutta konttori ei ole tehtaan ydin. Ilmapiiri työntekijöiden keskuudessa oli tulehtunut. Luottamusmies sai erinäisiä valituksia johdon mielivaltaisesta toiminnasta. Muutamat tutut työntekijät pitivät Karin ajan tasalla tehtaan tilanteesta. Kari yritti heitäkin rauhoitella, muistutti vaikeasta tilanteesta ja johdon kovista paineista. Joskus tämä auttoikin, mutta toki Kari tiesi johdossakin olevan vikaa. Työntekijöistä ei välitetty tarpeeksi. Oman tonttinsa Kari yritti hoitaa parhaansa mukaan eikä konttorin toiminnasta ollut valituksia kuulunutkaan kummaltakaan taholta.
Kari hymähti itsekseen. Loppujen lopuksi, onko tämä niin huono elämä? Asiat eivät menneet kuten olin toivonut ja suunnitellut, mutta onhan tässä pärjätty. Lapset menestyvät, töissä ja harrastuksissa olen pärjännyt aina hyvin, taloudellisesti tullaan jotenkuten toimeen, rakastan yhä vaimoani vaikka vaikeaa se joskus on.
Jostain Karin mieleen juolahti hänen isänsä kertomus, jota Kari oli usein vaikeina hetkinä miettinyt. Isä oli ollut jo melko iäkäs Karin syntyessä, entinen rintamamies. Hän oli kertonut, kuinka nuorena poikana oli ollut viimeisen sotakesän torjuntataisteluissa läpimurron aikana pahasti kärsineessä rykmentissä. Kun joukko oli koottu takalinjoilla jälleen kasaan, divisioonan uusi komentaja oli pitänyt miehille puheen. Kari ei muistanut tarkkoja sanoja, vaikka oli ne myöhemmin jostain lukenut. Komentaja oli todennut jotain siihen suuntaan, että tämä on viimeinen puolustuslinja, tästä ei enää peräännytä, koska seuraavassa linjassa ovat Suomen naiset ja lapset. Hän oli jatkanut, että oli itse tullut tänne kuolemaan. Ja jos joku tästä pakenee, hän on siellä pysäyttämässä, se on "minun osani ja arpani".
Sanat "osani ja arpani" olivat painuneet Karin mieleen. Hän ajatteli omaa elämäänsä niiden kautta. Hän epäili sanojen olevan Raamatusta, mutta ei ollut löytänyt niitä sieltä kerran etsittyään. Väliäkö loppujen lopuksi sillä on. Fiksusti sanottu joka tapauksessa. Tämä elämä on ollut minun osani ja arpani, hän ajatteli kytkiessään grillin kaasuhanan kiinni.
LAITA- JA ÄÄRIJOTAKIN TAAS LÖYDETTY
21 tuntia sitten
