Uutiskatsaus 51/2018

Yleensä uutiskatsauksia on tullut kerran kuukaudessa. Nyt edellinen uutiskatsaus on vasta kahden viikon takaa, mutta tässä on sattunut ja tapahtunut sen verran, että uutta pukkaa.


1. Die Fahne hoch

Muutama vatipää teki taas suunnattoman hyvää työtä monikulttuurisen Suomen puolesta heiluttelemalla itsenäisyyspäivänä natsilippuja. Tyypit ovat niin tyhmiä, etteivät onnistuisi kaatamaan maihinnoususaappaastaan kusta pois, vaikka käskettäisiin lukea sen pohjaan kirjoitettu toimintaohje. Silti luulisi tajuvan, että tuollainen toiminta sataa monikulttuurisuuden laariin. Se kun tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden leimata kaikki Suomen etua ajavat.
Keskustelu hakaristilippujen kieltämisestä alkoi. Vaikka periaatteessa kannatankin ilmaisuvapautta, tällä kertaa taktisista syistä voisin kannattaa kieltoa. Eipähän olisi enää leimakirvestä käytössä.
Huvittava piirre asiassa on tietysti se, että punalippuja ei ole kielletty, vaikka kommunismi on saanut sentään paljon enemmän pahaa aikaan kuin natsismi. Olihan sillä moninkertainen toiminta-aika ja ennen muuta natsismi tuhoitui siinä missä kommunismi mutatoitui länsimaista sivistystä syövän lailla jäytäväksi vihervasemmistolaisuudeksi.


2. Dialogi kielletty

Vasemmistoliiton pj Li Andersson painoi paniikkinappulaa. Puolueen kansanedustaja Markus Mustajärvi oli erehtynyt käymään keskustelua Suomi Ensin -porukan kanssa. Sattumalta paikalle osunut Mustajärvi oli ainakin lehtiuutisen mukaan todennut seuraavasti:
– Seurasin heitä ja ajattelin, että sanonpa muutaman sanan siitä, että ei isänmaallisuus ole sinistä ja valkoista, vaan se on myöskin punaista.
Mustajärvi kertoi halunneensa puheessaan alleviivata sitä, että isänmaallisuus kuuluu kaikille.
– Minä kerroin omasta isästäni. Hän oli tulenpalava kommunisti, sotaveteraani, sotainvalidi, miinanraivaaja. Ei isänmaallisuus kuulu oikeistolle tai jollekin äärioikeistolle, Mustajärvi sanoo.
On kiva nähdä, että vasemmistoliitosta löytyy ainakin yksi kunnioitettava kansanedustajakin. Teksti oli täyttä asiaa. Ja ennen muuta suomalaiseen perinteeseen kuuluvaa dialogia vastakkaista näkemystä edustavien kanssa, mistä lätsä päästä.
Mutta Li ei tykännyt yhtään. Mistä annettakoon hänelle taktisessa mielessä täydet pisteet - onhan dialogi vastapuolen kanssa kiellettävä siinä pelossa, että omassa leirissä tapahtuisi järkevöitymistä.


3. Paniikkireaktio

Toinenkin puoluejohtaja eli Petteri Orpo sai vastaavanlaisen reaktion. Hän meni vetoamaan muihin puoluejohtajiin, että "ennen vaaleja ei käytäisi repivää keskustelua". Tämä olikin hyvä ajatus. Milläs muuten se oma valta-asema säilyisi. Onhan melkoinen riski, että keskustelussa kävisi ilmi totuuksia siitä, kuinka pahoin Suomen kansan etujen vastaisesti nykyhallitus on toiminut. Keskustelu poikki ennen kuin se ehtii edes alkaa.


4. Mielipiteenvapaus voi hyvin, faktavapaus ei

Laura Huhtasaari sai sitten kirjoituskiellon blogiinsa. Perustelussa ainoa yllättävä asia oli se, että semmoista ei tällä kertaa viitsitty edes antaa. Tämä on jonkinmoinen merkki järkevöitymisestä; on ehkä huomattu että perusteluna "sopimattomuudelle" kaikkine variaatioineen nauravat jo naurismaan aidatkin. Huomio näet kiinnittyy siihen, että yhtäkään tosiasiaa ei kyetä kumoamaan, tosiasiat ovat vain "sopimattomia".
Suomessa on erinomainen mielipiteenvapaus, sillä julki voi laittaa miten typerän mielipiteen tahansa ongelmitta. Faktavapautta täällä ei ole, sillä epämieluisten faktojen julkituojat sensuroidaan ja teilataan.


5. Tummat silmät, keltainen tukka...

Poliisi etsi Käpylässä tehdystä murhapolttoyrityksestä "keltahiuksista miestä". Muita tuntomerkkejä ei annettu.
Tunnustan syyllistyneeni etniseen profilointiin. Kun sanottiin "keltahiuksinen mies", mieleen nousi kuva Jukolan Juhanista. Todellisuudessa kyseessä oli Kenian Kipchirchir. Joka oli värjännyt hiuksensa keltaisiksi.
Myönnämme poliisille palkinnon Vuoden Harhaanjohtavimmasta Tuntomerkistä. Itse asiassa yritin keksiä kuvitteellista esimerkkitapausta vielä harhaanjohtavammasta tuntomerkistä, mutta mielikuvitukseni teki tenän.


6. Ei tullut työvoimapulanpoistajia, tuli työllistäjiä

Iltalehti selvitti, että vuonna 2017 Suomessa tehdyistä raiskauksista 12 % oli irakilaisten tekemiä. Se, mitä he eivät kertoneet oli, että irakilaisiksi ei laskettu niitä irakilaisia, jotka valitettavasti ovat Suomen kansalaisuuden saaneet. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asui vuonna 2017 noin 12 000 Irakin kansalaista. Koska raiskauksista 70 % oli kuitenkin Suomen kansalaisten tekemiä, tästä voidaan perusartimetiikalla laskea mielenkiintoinen fakta. Jos Suomen kansalaiset raiskaisivat yhtä tiheään tahtiin, raiskausten määrä Suomessa noin viisikymmenkertaistuisi.
Lisäksi on huomioitava yksi seikka. Suomalaisten - siis kantasuomalaisten - raiskaukset tapahtuvat usein kotona neljän seinän sisällä. Onko yhtäkään irakilaista koskaan tuomittu toisen irakilaisen raiskaamisesta? En ainakaan muista koskaan kuulleeni. Käsi pystyyn kaikki jotka uskovat ettei irakilaisten parisuhteissa esiinny lainkaan tällaista väkivaltaa.
Selityksiä ja syitä voidaan kyllä etsiä. Mutta niitä ei haluta löytää, vaikka sisäministerikin kommentoisi asiaa.
No, vaikka se olematon työvoimapula ei näillä poistukaan, niin tuleepa ainakin työllistymistä oikeusistuinten, poliisien, vanginvartijoiden ja sossutyöntekijöiden puolella. BKT kasvaa taas. Paitsi että Saksassa onnistuttiin vahingossa vapauttamaan yksi oululaisuuden rikastaja. Toivoa tietysti sopii, että kyseessä oli ns. "taktinen vapauttaminen" ja heppu katoaa kuin pieru Saharaan. Saksalaisethan ovat näissä tunnetusti näppäriä, kuten Baader-Meinhof -terroristiryhmän johtajien vankilassa tekemistä yhtäaikaisista itsemurhista muistetaan.


7. Mykkänen mykistyy

Joku meni näyttämään sisäministeri Mykkäselle kaavion Afrikan väestönkasvusta. Se oli ilmeiseti väritetty oikein, koska ministeri ymmärsi ainakin osittain. Ja tässä asiassahan osittainenkin ymmärtäminen riittää järkytykseen.
Jos joku ei ole vielä asiasta tietoinen, kannattaa oman mielenrauhansa uhallakin lukea, miten paha tilanne on (Afrikan väkiluku on kymmenkertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana ja kasvuprosentti on nousussa, absoluuttisesta kasvusta nyt puhumattakaan), mitä tästä sitten seuraa (eli mikään maahanmuutto ei auta vaan ainoastaan huonontaa tilannetta) ja Mykkäsen itsensä kannattaisi lukea mitä Suomi voi tehdä selvitäkseen mahdollisimman vähällä tulevasta katastrofista.


8. Poliisin kortistosta työttömyyskortistoon

Japanin paikallismafia eli yakuza on ongelmissa. Poliisin tehostunut toiminta on saanut yt-neuvottelut käyntiin rikollisorganisaatioissa. Moni on lomautettu tai saanut kenkää. Jäljelle jääneet ovat joutuneet muuttamaan halvempiin toimitiloihin. Rikollisten määrä on kutistunut huippuvuosista neljäsosaan. Poispotkituilla on sopeutumisvaikeuksia yhteiskuntaan. Heidät näet tunnistaa yleensä ex-yakuzoiksi laajoista tatuoinneista. Moniin paikkoihin kuten joihinkin kylpylöihin on turha pyrkiä tatuointi ihollaan. Yakuzan tapoihin on myös kuulunut leikata sormesta nivel poikki epäonnistumisen merkiksi. Tatuointeja voi aina peitellä, mutta silikonisormen asentaminen on hankalampaa. Rikollisjärjestön jäsenille ei oikeastaan voi muuta todeta kuin lainata legendaarista Pulttibois-repliikkiä: "Mitäs läksit, kikkelis-kokkelis!"


9. Ei tärise eikä mahdu perseeseen

Eli mikä se on? No tietysti venäläisvalmisteinen perseentäristin.
Entä mikä se on, joka osaa matematiikkaa, piirtää, puhuu ja tanssii?
No se on tietysti venäläisvalmisteinen robotti.
Eikä siinä edes kaikki! Sinne sisään mahtuu jopa ihminen!


10. Tietoturvattomuutta

Trafi meni julkaisemaan kaikkien ajokortinomistajien tiedot nettisivuillaan. "Tiedot" tarkoittivat kenen tahansa ajokortin - siis minkä tahansa ajokortin - omistajan koko nimeä, asuinkuntaa ja syntymävuotta. Edes minkäänlaisia hakurajoituksia hakujen määrälle ei asetettu.
Ennen uutisen lukemista loppuun piti käydä hakemassa keittöstä maalarinteippiä, jotta sai alaleuan kiinnitettyä takaisin kohdilleen lattianrajasta.
Ikään kuin Trafi ei olisi koskaan kuullutkaan tietoturvasta. Aika monella on tässä maassa turvallisuussyistä salatut osoitetiedot. Joko henkilökohtaisista syistä tai, mikä vielä pahempaa, kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä syistä. Palvelun avaamista perusteltiin sillä, että jokaisella on ollut aiemminkin oikeus kysyä tietoja ja tieto on tarpeellinen esimerkiksi haettaessa autoa koeajoon. Välikysymys Trafille: Oletteko kuulleet että ihmisellä on semmoinen läpyskä jota ajokortiksi kutsutaan ja josta asian voi lukea.
Jos joku yksityinen firma julkaisisi asiakasluettelonsa, seuraisi mahtavat sakot ja julkinen teilaus. Eihän nykyisin saa edes yläkoulu laittaa opiskelijaluetteloita seinälle, jotta voisi kesällä tarkistaa mille luokalle oma lapsi menee. Ja siellä näkyi ennen vain nimi, kun taas Trafi laittaa miljoonien ihmisten henkilötiedot vapaasti nähtäville nettiin.
Hämmentävää kyllä, Trafin johtaja kantoi vastuunsa töppöilyistä ja erosi. Tosin pesti olisi päättynyt parin viikon kuluttua joka tapauksessa.


11. Turpa kiinni rivissä!

Upseeri- ja aliupseeriliitto käyvät sanasotaa siitä, mihin tehtäviin aliupseereita voi laittaa ja mihin ei. Upseeriliitto pitää huolestuttavana sitä, että aliupseeri voisi toimia esimerkiksi reservinupseerin esimiehenä. Aliupseeriliitto taas sanoo, että kokenut aliupseeri on pätevämpi kuin reservinupseeri.
Siinä mielessä harvinainen kiista, että molemmat osapuolet ovat oikeassa. Tosin upseeriliitto on oikeammassa, koska aliupseeriliitto vaatii pätevyyden perusteella sitä esimiesasemaa. Tähän voi todeta sen klassisen että Suomi on tasa-arvoinen maa. Jos haluaa esimiesaseman niin aliupseeri on hyvä ja käy sen kadettikoulun. Se, että kokenut aliupseeri on upseeria pätevämpi, ei todellakaan tarkoita että hänen tulisi toimia upseerin tehtävissä. Onhan kokenut ylihoitajakin yleensä käytännön hoitotaidossa parempi kuin vastavalmistunut lääkäri, mutta ei hän silti ole lääkärin esimies.
USA:n armeijassa tällainen haaste eri kategorioiden välillä on osattu ratkaista tyylikkäästi. Arvostus kun on eri asia kuin arvoasema.


12. Pikku pikku bulleriina

Kansallisbaletissa vieraillut katsoja loukkaantui (nykysuomea: tarkoittaa henkistä pipiä eikä esim. permannon portailla kompurointia) nähtyään Tuhkimo-baletin toisen pahan sisarpuolen lihavaksi lyllertäjäksi puettuna. Tämä kun loukkasi kaikkia lihavia, kuulemma. Mitenkäs se toinen paha sisarpuoli, jolla ei ilmeisesti ollut vaahtomuovitoppauksia? Loukkaantuivatko anorektikot? Prokofjevin alkuperäistekstissä siskosten nimet kun ovat Худышки ja Кубышки eli Luiseva ja Paksu.


13. Fazerin paskanruskea

Sveitsiläistä tehtaanperustaja Karl Fazeria käytetään usein perusteluna sille, että maahan kannattaa tuoda lukutaidottomia matuja. Unohtaen että maahanmuutto länsimaista teki Suomesta länsimaan, maahanmuutto kehitysmaista taas tekee Suomesta kehitysmaan.
Fazerin tehdas on noudattanut imagoaan ja julkaissut klassisesta Fazerin sinisestä "Rakkautta" -version, joka on suunnattu tuota yhteiskuntamme suurinta uhkaa eli vihapuhetta vastaan. Tällä kertaa kopsahti omaan nilkkaan, kun menivät antamaan jokaiselle mahdollisuuden suunnitella oma suklaakääreensä ja tilata sellaisia. On muuten komea teksti, kun kalligrafia osuu harvinaisen hyvin kohdalleen Fazerin käyttämässä fontissa tekstissä "Vihapuhetta".
Historiantuntemattomuudella on hintansa. Jos suunnitteluosastolla oltaisiin oltu viisaampia, olisivat muistaneet kuinka kävi kun ihmisille annettiin jotain parikymmentä vuotta sitten mahdollisuus suunnitella oma postimerkkinsä. Palvelun mahdollisuus muistaakseni päättyi sattuneesta syystä lyhyeen.


14. Väärin pysäytetty

Mopokuski ajoi poliisia karkuun 70 km/h, mikä on ihan mielenkiintoinen nopeus mopolle. Ei totellut poliisin pysähtymiskäskyä. Mopo ajoi pimeässä illassa ilman valoja, mikä oli melkoinen liikenneturvallisuusriski. Poliisit kuuluttivat käyttävänsä kaasusumutinta, jos kuski ei pysähdy. Kuski ei pysähtynyt. Poliisi käytti sumutinta. Mopo lähti käsistä, kuski päin puuta ja loukkaantui.
Poliiseille luettiin syyte. Vika oli siinä, että normaaliin poliisivarustukseen kuuluva kaasusumutin ei ollutkaan siinä listassa, jossa luetellaan ajoneuvon pysäyttämiseen sallitut välineet. Käsittääkseni pistooli on siinä listassa. Olisi ilmeisesti ollut parempi käyttää pistoolia.


15. Olen 16 enkä voi todistaa sitä!

Kuten hyvin tiedetään, maahan saapuneet työvoimapulanpoistajat ovat yleensä 17-vuotiaita. Intian jalkapalloliigassa nähtiin historian nuorin maalintekijä 16-vuotiaan Gourav Mukhin laitettua Jamshedpurin riveissä Bengalurun verkon tötterölle. Paitsi että Viiksi-Vallu on jo 29-vuotias. Ja huijannut ikänsä jo kerran aiemmin. Vuonna 2015 hänet heitettiin pihalle Intian 17-vuotiaiden maajoukkueesta.
Tämän täytyy olla jo ikähuijauksen kauden kärkitulos. Joskus on tullut naureskeltua sille, kun kolmikymppiset Irakin pojat ilmoittavat naama pokerina olevansa 17 ja tättähäärät uskovat, kun muu olisi rasismia. Huvittava puoli on ollut se, että on erehtynyt kuvittelemaan kohtauksen neljänkymmenen vuoden päästä virallisesti kuusikymppisen ahmedin painaessa raskasta paskaduunia seitsemänvitosena, kun eläkkeelle pääsee vasta papereiden mukaisessa eläkeiässä. Mutta sitten tajuaa ajatusvirheensä.


Pakollinen loppukevennys: Luonnollista matkaa!

Tasa-arvosta ei ollut tietoakaan, kun Matkahuolto tempaisi: Tänään bussiin pääsee piparia näyttämällä!
Onhan sitä ennenkin matkoja maksettu piparilla, mutta siinä ei yleensä näyttäminen ole riittänyt. Toisaalta silloin ei kyseessä olekaan ollut joukkoliikenne.
Odottelemme kesälle myös miehille suunnattua kampanjaa. Juhannuksen alla saa ilmaisen matkan, kun vilauttaa lenkkiä!

Uusinta: Kiitos ja kuntia

Lukijalle: Onneksi tässä kirjoituksessa kerrottu hallituksen esitys ei toteutunut ja Suomen kuntakartta on säilynyt edes ennallaan. Suurin osa kuntaliitoksista on ollut tähän asti epäonnistuneita, tosin osa niistä itsenäisenä säilymistä parempia päätellen siitä että monessa nykyään itsenäisessäkin kunnassa johtoportaan strategia näyttää olevan lähinnä hallittu alasajo kehittämisen sijaan. Esitin taannoin ajatuksen kuntauudistukseksi, joka ei välttämättä ole hyvä mutta ainakin nykymenoa parempi ja onpahan ainakin selkeä esittäessään tietyt lukumääräiset rajat asukasluvuille:

Nykyinen hallitus aikoo toteuttaa kuntauudistuksen, jonka seurauksena Suomen nykyinen 336 kunnan määrä vähenisi noin seitsemäänkymmeneen. Vastustus on ollut rajua, jotkin kunnat ovat jopa jättäneet Kuntaliiton jäsenmaksunsa maksamatta.

Kuntauudistusta perustellaan taas kerran rahalla eli säästöillä. Jaaha. Kunnan tehtävänä on hoitaa koulutus, sairaanhoito, sosiaalitoimi ja kulttuuri, noin pääasiallisesti. Jos kuntia liitetään yhteen, tästä ilmeisesti seuraa että lapsia ei tarvitse kouluttaa, sairaita hoitaa, sosiaalitukea jakaa eikä kulttuuria järjestää, ei ainakaan siinä määrin kuin ennen. Tai sitten ei. Käytännössä ainoa mistä tässä voidaan karsia on kulttuuri, mikä tarkoittaa sitä, että kulttuuritarjonta keskitetään uuteen kuntakeskukseen vanhojen kirkonkylien näivettyessä. Ne kolme muuta voidaan hoitaa ja on jo hoidettu kuntayhtymin.

Todellisuudessa kyse on tietoisesta demokratiavajeen synnyttämisestä. Käytännössä jokainen suomalainen (ainakin pienissä kunnissa) tuntee henkilökohtaisesti vähintään yhden kunnanvaltuutetun. Kansanedustajan tuttavia on harvemmassa. Mikäli meillä olisi vain megakuntia, vain harvalla kansalaisella olisi tuttuja valtuutettuja. Ihmiset vieraantuisivat yhteisten asioiden hoitamisesta entisestään, mikä taas sopii poliittiselle eliitille. Pakkoliitoksena tehty kuntauudistus tuntuu kunnan asukkaiden kannalta lähinnä kuntakinte-uudistukselta, aina uuden nimen omaksumishalukkuutta myöten.

Kukaan ei ole kysynyt minulta, miten kuntauudistus (johon kiistatta on tarvetta) pitäisi toteuttaa. Vastaan silti.

Ensinnäkin käytännössä jokaisen kansalaisen tulisi tuntea vähintään yksi valtuutettu, jotta kaikilla olisi käytössään demokraattinen vaikutuskanava. Suomessa kunnanvaltuutettujen lukumäärä on riippuvainen kunnan väkiluvusta ja noudattaa suunnilleen mallia väkiluvun kuutiojuuri kerrottuna 1,5:llä. Dunbarin luku, joka jossain määrin kertoo ihmissuhteiden käytännöllisen ylärajan, on noin 150. Mikäli oletamme, että kunnan väestöstä puolet on aikuisia toimintakykyisiä kansalaisia, kunnanvaltuutettujen sopiva lukumäärä olisi karkeasti kunnan väkiluku jaettuna kolmellasadalla. Käytetty malli (kuutiojuuri väkiluvusta kerrottuna 1,5:llä) antaa tämän arvon alapuolella olevia arvoja kunnan väkiluvun ylittäessä noin kymmenentuhatta. Tästä voidaan karkeana nyrkkisääntönä todeta, että noin 12 tuhatta asukasta on yläraja, jonka kokoisia kuntia kannattaa perustaa.

Alarajaa ei periaatteessa ole, mutta sille saa hyvän arvion, kun oletetaan koulutoimen peruskouluun asti olevan kunnan hoidettavana. Tällöin kunnan koon täytyy olla minimissään sellainen, että yksi ikäluokka muodostaa kohtuullisen kokoisen koululuokan. Koska maaseutukunnissa nuorten määrä on vähäinen, voidaan laskea yhden nuorisoikäluokan olevan satunnainen vaihtelu huomioidenkin heikoimmillaan vähän alle sadasosa asukasluvusta. Tällöin voidaan kunnan koon alarajaksi asettaa 3000 asukasta, jolloin ikäluokat ovat vähintään 20 oppilaan suuruisia.

Päästään siis seuraavaan tulokseen: kuntauudistus tulisi hoitaa siten, että perustettavien kuntien asukasluku olisi vähintään kolmetuhatta ja enintään kaksitoistatuhatta asukasta.

Toki on luonnollista, että kunnan asukasluku muuttuu. Siksi lakiin tulisikin kirjata määräys, että kunnan asukasluvun alittaessa kahdentuhannen rajan se tulee yhdistää toisiin kuntiin ja asukasluvun ylittäessä kahdeksantoistatuhannen rajan kunta tulee pilkkoa useampiin palasiin. Näin siksi, että kunnan kutistuessa sen byrokratia asukasta kohti kasvaa liiaksi, kun taas kunnan kasvaessa ylisuureksi sen valtuutetut muuttuvat liian etäisiksi kansalaisistaan. Mikäli kunnan asukasluku kuntauudistuksen aikana olisi 2000 - 18000 asukasta, se voisi jäädä entiselleen mikäli sen yhdistämistä tai pilkkomista eivät puolla painavat syyt.

Kuten hyvin tiedetään, Suomessa on runsaasti kuntia, joiden asukasluku ylittää reilustikin edellä esitetyn kuntakoon ylärajan. Tällaisia kuntia kutsutaan kaupungeiksi. On ilmeistä, että kaupungeilla tulee olla oma hallintonsa.

Siksi termi "kunta" määritellään osin uusiksi. "Kunta" on hallinnollinen yksikkö. Mikäli kaksi tai yleensä useampia kuntia muodostavat yhtenäisen kaupungistuneen alueen, ne muodostavat yhdessä "kaupungin". Vastaavasti yksittäistä kuntaa, joka ei ole liitossa muiden kanssa, nimitetään "pitäjäksi" eli otetaan vanha kunniallinen nimi uudelleen käyttöön.Esimerkiksi kunnanvaakunat olisivat pitäjä- ja kaupunkikohtaisia. Tällöin puhuttaisiin esimerkiksi Tampereen kaupungista, joka muodostuisi paristakymmenestä kunnasta (Pispala, Messukylä, Hervanta ym), kun taas sen lähettyvillä olisi vastaavasti Oriveden pitäjä eli yksittäinen kunta.

Rajana kuntien liittymisellä kaupungeiksi pidettäisiin ohjeellisesti asukastiheyttä. Kaupungin asukastiheyden tulisi olla vähintään 10 asukasta neliökilometrillä, mieluummin 20. Kunta voisi liittyä kaupunkiin, mikäli liittymisen jälkeen kaupungin asukastiheys ylittäisi yhä karsintarajan.

Kaupungin sisällä valittaisiin kunnanvaltuustot kuten normaalisti. Jos kaupungin muodostaisi esimerkiksi viisi kuntaa, näiden viiden kunnan valtuustot valitsisivat sitten keskuudestaan kaupunginvaltuuston puolueiden väkilukuun suhteutettujen paikkamäärien suhteessa. Kaupunginvaltuuston paikkamäärä laskettaisiin tiukemmalla kaavalla kuin kunnanvaltuuston, se voisi olla esimerkiksi suoraan kuutiojuuri asukasluvusta. Tällöin ainakin suurimmissa kaupungeissa kaupunginvaltuutetut voisivat olla ainakin osa-aikaisia ammattilaisia. Kunnanvaltuustot luovuttaisivat osan päätäntävallastaan yhteiselle kaupunginvaltuustolle. Esimerkiksi liikenne- sosiaali- ja sairaanhoitojärjestelyt olisivat luonnollisia valintoja kaupunginvaltuuston asioiksi, kun taas esimerkiksi verotus, koulu- ja osin liikuntatoimi pysyisivät kunnanvaltuustoilla. Periaatteena olisi se, että kuntatasolla päätettäisiin kaikki asiat, mitkä olisivat mahdollisia. Kaupunkitasolle jäisivät päätettäväksi isomman kokonaiskuvan edellyttämät seikat.

Esimerkkinä kuntauudistuksesta otan satunnaisesti valitun maakunnan, Keski-Suomen. Nykyään siellä on 23 kuntaa, ennen viimeisen parinkymmenen vuoden uudistuksia 32. Vielä aikaisemmassa uudistuksessa 1969 kuntakartalta olivat poistuneet Koskenpää, Pihlajavesi ja Äänekosken mlk. Näihin kolmeen ei ole aihetta puuttua.

Ehdotuksen mukaisessa marssijärjestyksessä tilanne olisi seuraava:

Jo aiemmin muihin kuntiin liitetyistä yhdeksästä kunnasta alle 3000 asukkaan kokoisia elinkelvottomia kuntia olivat Konginkangas, Leivonmäki, Pylkönmäki, Sumiainen ja ilmeisesti nykyasukasluvultaan niukasti Säynätsalo.
Kooltaan sopivaan haarukkaan eli 3000 - 12000 asukkaan väliin osuvia olivat Jämsänkoski, Korpilahti ja Suolahti.
Jyväskylän mlk oli yli 12000 asukkaan kunta.

Nykyisistä kunnista alle 2000 asukkaan jäävät Kannonkoski, Kinnula, Kivijärvi, Kyyjärvi, Luhanka ja Multia.
Niukasti alle suositusrajan ovat 2000 - 3000 asukkaan Konnevesi, Kuhmoinen ja Toivakka.
Kooltaan sopivia alle 12000 asukkaan kuntia ovat Hankasalmi, Joutsa, Muurame, Petäjävesi, Pihtipudas, Saarijärvi, Uurainen ja Viitasaari.
Niukasti yli suositusrajan eli 12000 - 18000 asukkaan kuntia ei ole.
Ylisuuria ovat Jyväskylä, Jämsä, Laukaa ja Äänekoski.

Selvää on siis, että kuusi alimittaista kuntaa on yhdistettävä muihin ja neljä ylisuurta kaupunkia on pilkottava pienemmiksi hallinnollisiksi yksiköiksi. Siltä väliltä oleville mahdollisia toimenpiteitä voidaan harkita tapauskohtaisesti.

Kuntauudistuksen jälkeen Keski-Suomen kartalla olisi 14-18 pitäjää ja kaupunkia. Seuraavassa on lueteltu kaikki mahdolliset 18. Ne, jotka saattavat olla osa jotain toista yksikköä on merkitty tähdellä. Asukasluvun mukaisessa suuruusjärjestyksessä pienimmästä suurimpaan:

Asukasluku 2000-3000:

*Toivakka (pitäjä): Voi säilyä itsenäisenä tai liittyä joko Joutsan pitäjään tai itsenäisenä kuntana Jyväskylän kaupunkiin, mikä tiettävästi onkin harkinnassa.

*Kuhmoinen (pitäjä): Voi säilyä itsenäisenä tai liittyä joko itsenäisenä pitäjänä Jämsän kaupunkiin tai itsenäisenä kuntana Jämsän kaupunkiin.

Konnevesi (pitäjä): säilyy entisellään.

Asukasluku 3000 - 12000:

Kivijärvi (tai muu sopiva nimi, pitäjä): entisten Kivijärven ja Kinnulan kuntien liitos.

Uurainen (pitäjä): säilyy entisellään.

Petäjävesi (pitäjä): säilyy entisellään.

Pihtipudas (pitäjä): säilyy entisellään.

Hankasalmi (pitäjä): säilyy entisellään.

Joutsa (pitäjä): Luhanka liittyy Joutsaan.

Viitasaari (pitäjä): säilyy entisellään, paitsi menettää kaupunkistatuksensa liian vähäisen asukastiheyden takia.

Karstula (pitäjä): Kannonkoski ja Kyyjärvi liittyvät Karstulaan.

*Muurame (pitäjä): säilyy entisellään, ellei liity Jyväskylän kaupunkiin itsenäisenä kuntana, mikä ei ilmeisesti ole suosittu vaihtoehto kuntalaisten keskuudessa.

Saarijärvi (pitäjä): säilyy entisellään, paitsi menettää kaupunkistatuksensa liian vähäisen asukastiheyden takia.

Asukasluku 12000 - 18000:

Keuruu (pitäjä): Multia liittyy Keuruuseen. Keuruu menettää kaupunkistatuksensa liian vähäisen asukastiheyden takia.

Asukasluku yli 18000:

*Laukaa (kaupunki): Pitäisi jakaa kokonsa vuoksi 2-3 kuntaan, jonka jälkeen säilyisi joko itsenäisenä tai liittyisi Jyväskylän kaupunkiin. Ilmeiset vaihtoehdot kolmeen jaossa ovat Lievestuore (kunnan eteläosa), Vihtavuori ja Kirkonkylä (jos pysyy itsenäisenä, nimeksi Saraavesi, jos yhtyy Jyväskylään, Laukaa). Kahteen jaossa Vihtavuori pysyisi kirkonkylän yhteydessä, mikä olisi osien suuruuden takia epätasapainoinen ratkaisu.

Äänekoski (kaupunki): On kokonsa vuoksi jaettava osiin. Ilmeinen ratkaisu on erottaa Suolahti yhdessä Sumiaisten kanssa Suolahden kunnaksi. Toisaalta tällöin kaksinapainen Äänekosken kaupunki voisi olla huono ratkaisu, joten toisena vaihtoehtona voisi harkita Äänekosken kaupungin muodostumista kolmesta kunnasta, Suolahdesta, Konginkankaasta (johon kuuluisi entinen Sumiainen) ja Äänekoskesta (jolle kuntana tulisi joka tapauksessa keksiä uusi nimi erotukseksi kaupungista).

Jämsä (kaupunki): Koostuisi kolmesta (tai neljästä, jos Kuhmoinen liittyisi mukaan) kunnasta; Jämsä (keksittävä uusi nimi kunnalle, ettei sekottuisi kaupunkiin, Kaipola voisi olla hyvä mutta ei taida kelvata jämsäläisille), Jämsänkoski ja Kuorevesi (johon kuuluisi entinen Kuoreveden kunta ja entiset Längelmäen alueet).

Jyväskylä (kaupunki): Koostuisi lukuisista pikkukunnista. Mahdollisesti mukaan kuuluisivat Muurame ja Laukaa (kahtena tai kolmena kuntana, kuten edellä on kerrottu). Nyky-Jyväskylä pilkottaisiin reiluun kymmeneen kuntaan. Karkea jako olisi seuraava: Yläkaupunki, Alakaupunki, Kypärämäki, Huhtasuo, Kuokkala, Keltinmäki (ml. Kuohu-Vesanka), Keljo (ml. Säynätsalo), Lohikoski (ml. osa Palokkaa), Jyskä (ml. Halssila), Vaajakoski, Tikkakoski, Palokka ja Korpilahti. Tällä jaolla kussakin kunnassa olisi alle 15000, mahdollisesti jopa alle 12000 asukasta, kunhan rajat vedettäisiin sopivasti. Pienin kunta olisi hieman alle viidentuhannen asukkaan Korpilahti.

On toki selvää, että edellä esitetyllä mallilla kuntauudistusta ei tulla totetuttamaan. Tämä olikin ihan mielenkiinnosta tehty mentaaliharjoitus. Yleensä järkevät uudistukset estää lähinnä se syy, että historiallisten mallien muuttamisesta aiheutuvat haitat ylittävät uudistuksesta saadut edut. Tällä kertaa tämä perustelu ei kelpaa, koska muutos on kuitenkin tapahtumassa. Väitän, että tämä malli olisi suunniteltua tai nykyistä tehokkaampi, lähinnä siksi että se tuo demokratian lähemmäs kansalaisia. Jos Suomeen suunniteltaisiin kunnallista hallintomallia tyhjästä, tämä järjestelmä olisi kilpailukykyinen. Nyt se ei ole, mutta olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla, mitä vikoja tässä mallissa on. Siis muitakin kuin se, että malli on keksitty väärässä paikassa tai että edellä esitettyä kaupungin koostumista pikkukunnista -mallia ei ole vielä käytössä ja se vaatisi tarkempaa selvitystä.

Taivas ja helvetti

Olen joskus miettinyt, mikä kohta Raamatussa on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen. Kilpailu on kova, mutta voittajaksi selviää kaksiosainen kohta Markuksen evankeliumista:

Kun he seuraavana päivänä lähtivät Betaniasta, Jeesuksen tuli nälkä. Hän näki jonkin matkan päässä viikunapuun, joka oli lehdessä, ja meni katsomaan, löytyisikö siitä jotakin. Puun luo tultuaan hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin lehtiä, sillä vielä ei ollut viikunoiden aika. Silloin Jeesus sanoi puulle: »Älköön kukaan enää ikinä syökö sinun hedelmääsi!» Hänen opetuslapsensa kuulivat tämän.
…
Kun he varhain aamulla kulkivat viikunapuun ohi, he näkivät sen kuivettuneen juuriaan myöten. Silloin Pietari muisti, mitä oli tapahtunut, ja sanoi Jeesukselle: »Rabbi, katso! Puu, jonka kirosit, on kuivettunut.»
(Mark. 11:12-14 ja 20-21)

Tässä kohtauksessa esiintyy Jeesus ihmisenä. Koetetaan asettua Jeesuksen sandaaleihin. Ollaan lähdetty tallaamaan Betaniasta, ei ole tullut syötyä kunnolla, ehkä ludekin kutittaa persvaossa. Suomalaisittain sanottuna tuppaa vituttamaan. Ehkä pieni välipala auttaisi, hei mutta tuollahan on viikunapuu! No voi paskat, eihän siellä ole viikunoita. Eipä ihme että Jeesukselta palaa päre ja hän kiroaa puun.

Sitten pikakelaus helluntain jälkeisiin tapahtumiin. Jeesuksen missio maan päällä on ohi ja pikavuoro taivaaseen on juuri laskeutunut. On aika antaa firman toimitusjohtajalle – joka sattuu olemaan oma faija – raportti ja kuunnella kehityskeskustelussa palaute.
Voi olla, että toimari antaa ihan positiivista kommenttia. Vaikuttaa siltä, että kyllä tästä vielä hyvä tulee – saadaan juutalaisuuden modernisointi käyntiin kuten pitikin. (Todellisuudessa meni sitten vähän överiksi, hyvästä alusta mutatoituikin kokonaan uusi uskonto johon juutalaiset suhtautuivat nuivanpuoleisesti, mikä sittemmin kostautui juutalaisille. Mutta onhan monta kertaa yritystoiminnassa käynyt muulloinkin siten, että yhtä tavoiteltiin vaan saatiinkin jotain erilaista ja vielä isompaa kuin alun perin haettiin.)
Vaan on ne vähäiset epäonnistumisetkin nostettava esiin. Pitikö siellä Kaanaan häissä nyt kaikki vesi muuttaa viiniksi, koko bileet menivät ylenpalttisiksi ryyppäjäisiksi? Ja vähän käytit karkeaa kättä siinä kun ajoit kauppiaat ulos temppelistä. Tosin molemmissa tapauksissa oli oikea tarkoitus ja hyvääkin tuli saatua aikaan.
Mutta entäs se viikunapuujuttu. Sinänsä pikkuasia, mutta ei sitä oikein voi puolustaa. Ei se nyt piru vie (oho, tulipa mainostettua kilpailevaa firmaa) voi olla viikunapuun vika, että se ei tuota hedelmää keskellä talvea. Ei sitä olisi sen takia tarvinnut kuihduttaa. Tulinko antaneeksi vähän liikaa käyttäjäoikeuksia, kun tuommoista tuli tehtyä?

Useimpiin uskontoihin sisältyy oppi hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, palkinnosta ja rangaistuksesta. Kristinuskossa tämä tiivistyy oppiin taivaasta ja helvetistä. Ei mennä nyt teologisiin tulkintoihin siitä miten nämä määritellään, vaan pysytään kansanmiehen käsityksessä asiasta: Pyhä Pietari porttivahtina osoittaa mennäänkö pilven reunalle harppua soittelemaan vai pätsiin hiiliä lapioimaan. Kuten G.B. Shawn väitetään vastanneen kysymykseen missä hän mieluiten iäisyyden viettäisi: ”Ilmastollisesti suosin taivasta, mutta seuran vuoksi taidan päätyä helvetin kannalle.”

Tämä käsitys on toki melkoisen binäärinen; nolla tai ykkönen, iäisyys taivaassa tai helvetissä vailla välimuotoja. Danten Jumalaisen näytelmän taivas ja helvetti ovat paljon monimuotoisemmat. Taivaassa on kymmenen eri osastoa, helvetissä yhdeksän piiriä joista kolme alinta – Gulag-järjestelmän kovennettua leiriä vastaavat – jakautuvat kolmeen, kymmeneen ja neljään alaosastoon tehtyjen syntien mukaisesti. Taivaan ja helvetin välissä sijaitsee vielä kiirastuli eri osastoineen.

Danten lokerointi on huomattavasti kahtiajakoa kehittyneempi versio, mutta sen puutteena on ilmeinen pysyvyys. Kun on jollekin osastolle tuomittu, niin siellähän sitten on. Paljon tehokkaampi pelote olisi tietoisuus siitä, että rangaistus on määräaikainen - kunhan olet syntisi sovittanut, niin pääset aina pykälää ylemmälle tasolle iäisyyden asumalähiössä.

Entäpä jos ihmiset uskoisivat, että jokainen teko, niin hyvä kuin pahakin, tullaan punnitsemaan tuonpuoleisessa? Kuin oikeuden jumalatar Themis, joka kuvataan vaakakupit käsissään. Jos usko olisi riittävän vahva, ihmiset miettisivät varmasti kahteen kertaan ennen kuin toimisivat. Vankka usko siitä, että oikeudenmukainen rangaistus tai palkinto seuraisivat aikanaan, olisi melkoinen vakauttava tekijä niin yhteiskunnallisella kuin yksilötasollakin.

Ongelman muodostaisi se, että kaikilla ihmisillä ei ole riittävän voimakasta oikean ja väärän tajua, vaikka useimmilla toki on. Tällainen uskonto tarvitsisi tulkinnanvaraisuutta varten papiston, ja papisto on aina riski. Riski väärinkäytöksiin, jos heidän oma moraalinsa ei ole riittävän korkea kuten ennen uskonpuhdistusta anekauppa ja muut lieveilmiöt osoittivat. Riski uskonnon henkiseen rappioon, jos papin ammatti ei enää houkuttele riittävän laadukasta väkeä, mikä nähdään esimerkiksi nykypäivän Suomessa, jossa älykkäiden ihmisten joukosta ei löydy riittävästi jumalaan uskovia.

Mutta tämä ongelma voidaan kiertää menetelmällä, jonka kuvasi jo Mika Waltari mestariteoksessaan Sinuhe egyptiläinen.

Nuoren Sinuhen valmistautuessa lääkärivihkimykseensä hänet viedään Ammonin temppeliin, jossa Ammon-jumalan on määrä ilmestyä hänelle. Seitsemän nuorukaista jätettiin temppeliin yöksi. Seuraavana aamuna pappi kysyi kokelailta, ovatko he valvoneet ja rukoilleet koko yön. Kaikki vakuuttivat näin tehneensä, vaikka olivat todellisuudessa nukkuneet makeasti. Sitten pappi tiedusteli, oliko Ammon ilmestynyt heille. Yksi kerrallaan toiset kertoivat, kuinka Ammon oli milloin missäkin hahmossa – haukkana, viiniruukkuna – kertonut heille salattuja asioita. Lopulta oli Sinuhen itsensä vuoro:
Vihdoin pappi kääntyi puoleeni, rypisti ajeltuja kulmiaan ja sanoi ankarasti: »Entä sinä, Sinuhe, etkö olekaan arvollinen vihittäväksi? Vai eikö taivaallinen Ammon ilmestynyt sinulle minkäänlaisessa hahmossa? Etkö nähnyt häntä edes pienenä hiirenä, sillä lukemattomissa hahmoissa hän saattaa ilmestyä?»
Pääsyni Elämän taloon oli kysymyksessä, niin että rohkaisin mieleni ja sanoin: »Aamuvarhaisella näin pyhän esiripun liikkuvan, mutta muuta en nähnyt eikä Ammon puhunut minulle.»
Silloin kaikki purskahtivat nauruun ja Metufer nauroi niin, että läimäytteli kädellä polviinsa, ja sanoi papille: »Hän on tyhmä.» Hän nyki pappia hihasta, jonka viini oli kastellut, ja kuiskutti hänelle jotakin vilkuillen minuun.
Pappi katsoi taas ankarasti minuun ja sanoi: »Ellet ole kuunnellut Ammonin ääntä, en voi päästää sinua vihittäväksi. Mutta tämä asia on pian autettu, sillä tahdon uskoa, että olet uskollinen nuorukainen ja että tarkoituksesi ovat hyvät.» Tämän sanottuaan hän meni kaikkein pyhimmän taakse ja hävisi näkymistä.
Pian hallissa kajahti yliluonnollinen ääni, joka kaikui kaikkialla. Ääni moitti Sinuhea raskain haukkumasanoin siitä, ettei tämä ollut kuullut, kun häntä oli kutsuttu, käskien Sinuhea tulemaan kasvojensa eteen ja kumartamaan:
Mutta en muista enää kaikkea enkä halua muistaa, niin nöyryytetyksi ja katkeraksi tunsin mieleni, sillä tarkoin kuunnellessani erotin yliluonnollisen äänen kuminasta papin äänen ja tämä huomio tyrmistytti ja kauhistutti minua, niin etten enää osannut kuunnella.
Tämän jälkeen kokelaat julistettiin läpäisseeksi.
Yhtä tyhjä kuin oli vatsani, yhtä tyhjä oli myös sydämeni ja pääni, sillä enää en uskonut jumaliin. Mutta kun viikko oli täyteen kulunut, voideltiin pääni öljyllä ja minut vihittiin Ammonin papiksi, vannoin papinvalan ja sain todistuksen siitä. Todistuksessa oli Ammonin suuren temppelin sinetti ja minun nimeni ja se oikeutti minut pääsemään Elämän taloon.

Kuvitelkaa uskonto, jonka pappissäätyyn pääsemiseksi edellytykset olisivat voimakas sisäinen moraali - ja se, ettei usko siihen jumalaan ja viimeiseen tuomioon, johon uskonto perustuu. Tilanne, jossa kansa uskoo lujasti, mutta uskonnon papisto on ainoa joka ei usko. Kaikki muut uskovat vakaasti siihen, että kaikkinäkevä silmä valvoo heidän jokaista tekoaan ja kuoleman jälkeen seuraa hyvistä teoista palkinto ja pahoista teoista rangaistus. Papiston valtaa rajoittaa minimaalisen puuttumisen periaate - moraalinen kannanotto otetaan vain jos se on täysin välttämätöntä. Ihmisten moraali on kuitenkin yleensä varsin samanlainen, kunhan siitä karsitaan pois itsensä puolustelu ja teeskentely. Mikä onnistuu jos papisto saa juurrutettua kansaan riittävän lujan uskon viimeiseen, absoluuttisen ehdottomasti oikeudenmukaiseen tuomioon. Jeesuskin joutuisi parin viikon ajan leikkaamaan taivaallista nurmikkoa sen viikunapuun takia, kunnes pääsisi täydellisen taivaallisen vapauden pariin.

Välihuomautus 118: Pusu

Kun jääkiekkoilija antaa toiselle "pusun", kyseessä on slangi-ilmaisu räväkälle taklaukselle. Nyt tämäkin on sitten määritelty uusiksi. Agenttini oli joutunut viattomana sivullisuhrina seuraamaan Rauhankasvatusinstituutin Powerpoint-esitystä. Dioissa esiteltiin tehtäviä, joiden tarkoitus oli osoittaa katsojan ennakkoluulot. Yhtenä tehtävänä oli "Kuvittele jääkiekkoilija suutelemassa puolisoaan". Hetken hiljaisuus. Sitten valkokankaalle rävähti oikeana vastauksena tämä kuva:

Nuorisokielellä sanottuna "epic fail". Kahdesta syystä:
1) Jos joku ei etukäteen osannut arvata mitä oli tulossa koska ennakkoluuloja testataan, niin hän kärsii patologiselle asteelle kehittyneestä mielikuvituksen puutteesta.
2) On luonnollista, että normaalisti ajattelee yleisintä tilannetta. Ihan kuin tehtävänä olisi "kuvittele NBA-koripalloilija" ja yritys tuomitaan epäonnistuneeksi mikäli ajattelee jotain parimetristä heppua Muggsy Boguesin sijaan. Onhan tosiasia että totaalisen ylivoimainen enemmistö huippukoripalloilijoista on pitkiä kavereita eikä 160-senttisiä. Aivan kuten ylivoimainen enemmistö jääkiekkoilijoiden puolisoista on naisia. Jääkiekkoilijan itsensä sukupuolesta riippumatta.

Uusinta: Prologi

Lukijalle: En edelleenkään aio kirjoittaa fantasiaromaania. Silti mielessäni oli pyörinyt tämä teksti, joka toimisi sille prologina. Päätin kirjoittaa ajatukset biteiksi ja katsoa, saisiko sen toimimaan. Jatkoa ei ainakaan toistaiseksi ole luvassa:

Thomas Miller on piilottanut jälkensä hyvin. Ainakin mieheksi, jonka nimen useimmat ihmiset maailmassa tunnistavat. Legenda. Silti hän on onnistunut katomaan horisontista täydellisesti. Yli kymmeneen vuoteen hänestä ei ole tehty ainuttakaan havaintoa.

Halusin kirjoittaa hänen tarinansa. Tiesin, että silminnäkijäkuvaukset kertoisivat kyllä paljon, mutta eivät kaikkea. Vain mies itse osaisi puhaltaa kirjaan elämän, mutta sitä ennen hänet pitäisi paikallistaa. Millerin löytäminen osoittautui kuitenkin hämmästyttävän vaikeaksi. Viralliset tahot luonnollisesti vaikenivat. Oli ilmeistä, että Thomas Miller ei ollut hänen oikea nimensä, eikä siinä mitään. Olihan nom de guerren ottaminen liittymisvaiheessa jos kohta harvinaista, täysin laillista. Kirjanpitokaan ei ollut hektisessä vaiheessa niin tarkkaa. Ehkä oikeaa nimeä ei löytyisi edes rekistereistä. Luoja tietää, että yritin myös lahjomalla virkailijoita.

Johtolangat olivat vähissä. Maailma on täynnä keski-ikäisiä 170-180 -senttisiä miehiä. Muuten Miller oli kuvausten mukaan harmaata massaa. Tavanomaiset kasvot, tavanomainen ruumiinrakenne. Ja koska aikaa oli kulunut toistakymmentä vuotta, eivät käytettävissä olevat vähäiset valokuvatkaan paljastaisi mitään merkittävää - Miller oli saattanut lihoa tai laihtua tahi kasvattaa parran. Mutta yksi silminnäkijähavainto oli puolellani. Miller oli ennen katoamistaan vammautunut lievästi ja vamma oli mitä ilmeisimmin yhä havaittavissa, kunhan katsoisi tarkasti. Tätä eivät tienneet edes hänen läheisimpänsä, koska se oli tapahtunut vasta hänen siirtonsa aikana.

Silti olin varsin heikolla pohjalla. Tuntui, että Miller oli jo tuolloin suunnitellut katoamisensa. Kuin hän olisi ajatellut, että palatessaan normaalielämään hän jättäisi kaiken totaalisesti taakseen. Hän oli ottanut käyttöön nimen, jota esiintyi lukuisissa maissa; Thomas ja Miller ovat varsin yleispäteviä. Hän saattoi olla alkuperältään englantilainen, amerikkalainen, saksalainen tai mistä tahansa muusta puolesta tusinasta maasta. Eikä mikään todistanut, etteikö hän voisi asua muuallakin kuin näissä maissa.

Sain kuitenkin sattumalta käsiini aarteen, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa: äänitteen Millerin puheesta. Salaa nauhoitetussa, parin minuutin mittaisessa pätkässä Miller keskustelee täysin normaaliin äänensävyyn. Esitin nauhan parillekin kielitieteen professorille, kertomatta kenestä oli kysymys. Toinen heistä sanoi tunnistavansa Millerin aksentin lähes varmasti. Hän sanoi Millerin puhuvan hyvin todennäköisesti äidinkielenään tiettyä kieltä, tai sitten erästä toista sille läheistä sukua olevaa kieltä. Nyt tiesin, mistä Millerin etsinnät kannattaisi aloittaa. Todennäköinen äidinkieli yhdistettynä vammaan olivat jos nyt eivät hyvät, niin kohtuulliset johtolangat.

Matkustin professorin ehdottamaan maahan. Umpimähkään Milleriä ei löytyisi. Päättelin kuitenkin, että hänen älyllään ja johtamiskyvyillään varustettu mies ei voisi mitenkään pysyä piilossa, vaan nousisi väistämättä jonkinlaiseksi yhteiskunnan tukipylvääksi kotipaikkakunnallaan. Onnekseni olen Lions-klubin jäsen. Päätin kierrellä vierailuilla sikäläisissä Lionseissa ja kysellä vaivihkaa. Tiedän että suunnitelma kuulosti pöljältä. Muuta mahdollisuutta ei silti ollut. Niinpä vietin pari viikkoa reissaten ympäri maata, solmien ystävyyssuhteita ja kysellen klubien toimihenkilöiltä: "Sattuisitko muuten tietämään suunnilleen tämänikäistä ja -kokoista henkilöä, jolla on seuraavanlainen vamma..." Vesiperä. Silti olin vakuuttunut, että Millerin täytyi olla kotipaikkakunnallaan tunnettu henkilö, tietysti oikealla nimellään. Itse asiassa olin puoliksi odottanut, että törmäisin häneen jossakin Lions-kokouksessa.

Aloin kyllästyä ja budjettini vinkui viimeisiään. Olin palaamassa taas yhdeltä maakuntamatkaltani tukikohtaani pääkaupungissa. Nousin junasta ja kävelin aseman liukuportaille matkalla hotelliin. Pohdin masentuneena, että vielä yksi reissu ja sitten käyn vielä lyhyesti nuuskimassa naapurimaassa, jota professori oli pitänyt mahdollisena mutta epätodennäköisenä vaihtoehtona. Liukuportaissa nostin katseeni ylös ja kylmät väreet kulkivat lävitseni. Vastakkaiseen suuntaan, alaspäin menevissä liukuportaissa laskeutui Thomas Miller.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä saatoin olla varma. Valaistus oli huono, en kyennyt näkemään selvästi hänen kokoaan, siitä pienestä fyysisestä poikkeavuudesta puhumattakaan. Ehkä jokin hänen tavassaan liikkua, jonka olin filmeistä tunnistanut, ehkä katse. Hetkeä ennen kohtaamistamme hän liikahti ja katseeni tarkentui siihen kohtaan, missä vamman piti olla. Se oli siinä missä pitikin ja täsmälleen sellainen kuin silminnäkijä oli kuvannut. Sydämeni jyskytti. Tiesin, että en voisi lähestyä Milleriä. Hän katoaisi näkyvistäni alta aikayksikön. Minun piti saada tietää, missä hän asui tai kävi töissä. Liukuportaiden yläpäässä kurvasin takaisin ja palasin asemalaiturille. Miller seisoi odottavan näköisenä. Vilkaisin, mikä olisi seuraava kyseiselle raiteelle saapuva juna. Muutama minuutti aikaa, määränpäänä paikkakunta jossa olin edellisellä viikolla vieraillut.

Laiturilla oli joitakin kymmeniä ihmisiä. Asetuin seisomaan Milleristä takaviistoon. Hän seisoi liikkumatta, vain kerran hän kaivoi taskustaan jotakin, vilkaisi ja laittoi takaisin. Tarkisti vaunun ja istumapaikan, arvasin. Junan tultua seurasin Milleriä hänen vaunuunsa ja painoin mieleen, mihin hän istui. Jumalat olivat puolellani - Millerin istumapaikka oli vaunun etuosassa ja rintamasuunta menosuuntaan. Saatoin istua vaunun takaosaan tarkkailemaan, missä hän jäisi pois. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että minulla ei tietenkään ollut matkalippua. Innostuksissani olin unohtanut koko jutun. En halunnut herättää huomiota, joten siirryin käytävään vaunujen väliin. Tuskin Miller liikkuvasta junasta hyppäisi. Konduktöörin tullessa selitin, että ehdin paikalle viime hetkellä ja ostin menolipun pääteasemalle asti. Onneksi lompakossani sattui olemaan runsaasti käteistä. Sain asiani selvitettyä, vaikka konduktöörin englannin taidossa oli toivomisen varaa. Palasin vaunuun odottamaan.

Paikaltani en nähnyt, mitä Miller teki. Ehkä luki, ehkä lepäsi, ehkä työskenteli. Samantekevää minulle. Halusin vain pysyä huomaamattomana ja seurata häntä. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun, kun en lähestynyt häntä. Tämä oli kaukoliikenteen juna, joten hän oli luultavasti aivan sattumalta pääkaupungissa käymässä. Tai ehkä työmatkalainen - olihan arki-iltapäivä. Kenties hän oli pitkänmatkanpendelöijä, mikä ei toisaalta olisi yllättävää sillä perusteella mitä olin hänestä kuullut.

Aikaa kului ja matka taittui. Ennen erästä väliasemaa Miller nousi penkiltään, puki takkinsa ja nappasi laukkunsa. Menin viereiseen käytävään välttääkseni hänen huomionsa. Junan pysähdyttyä astuin ulos ja seisahdin asemalaiturille teeskennellen vetäväni takkini vetoketjua kiinni. Samalla vilkaisin vaivihkaa ja näin Millerin astuvan ulos junasta. Hän käveli suoraan ohitseni kiinnittämättä minuun mitään huomiota ... suoraan viereisellä raiteella olevaan junaan. Odotin hetken ja seurasin perästä.

Tällä kertaa onni ei ollut puolellani. Miller oli vaunun takimmaisessa penkissä. Minä asetuin etuosaan. Tiesin, että minun olisi jokaisella väliasemalla noustava ylös ja tarkistettava, oliko Miller poistunut paikaltaan. Matkalipun ostamisessa toistin saman operaation kuin aiemmin.

Ensimmäinen asema. Junan pysähtyessä nousin laiskan näköisesti ylös ja otin laukkuni hyllyltä. Samalla vilkaisin ja Miller istui paikallaan, kumartuneena alaspäin lukien tai työskennellen. Pengoin laukkuani näennäisesti jonkin aikaa ja palautin sen sitten takaisin.

Toinen asema ja sama näytelmä - paitsi että näin Milleristä vain selän hänen kadotessaan käytävään. Nappasin kiireesti takkini ja laukkuni hypäten ulos junasta. Näin Millerin kävelevän poispäin ja seurasin. Tiesin olevani eräässä pikkukaupungissa, jonka läpi olin kulkenut edellisellä viikolla tutkimusmatkallani pysähtymättä. Täälläkö hän siis asui? Ei. Heti rautatieaseman vieressä oli linja-autoasema ja Miller pysähtyi sinne odottamaan.

Nyt alkoi olla tukalat paikat. Asemalla seisoi vain muutama ihminen ja Miller saattaisi kiinnittää minuun huomiota. Rauhoittelin itseäni. Olin täysin normaali matkustaja, hän tuskin oli edes huomannut minua aiemmin ja jos pysyttelisin takaviistossa, tuskin huomaisi nytkään.

Jonkin ajan kuluttua paikalle ajoi linja-auto ja Miller liikahti. Samoin pari muutakin ihmistä ja minä perässä. Viisi nousi autoon, Miller ensimmäisenä ja minä viimeisenä. En tietenkään kuullut minne Miller oli menossa, joten ostin matkalipun pääteasemalle asti. Onneksi olin älynnyt vilkaista mihin auto oli menossa. Kyydissä oli ehkä parikymmentä ihmistä. Miller istahti auton keskivaiheille. Ohitin hänet yrittäen pysyä rauhallisena ja istuin melkein peräpenkkiin, toiselle puolelle käytävää Milleriin nähden. Näin näkisin, missä hän jää pois. Ehdin ajatella, että jos se tapahtuu jossain kaupungissa, seuraan häntä, jos taas keskellä ei mitään olevalla pysäkillä, en voi ottaa riskiä. Huomasin Millerin riisuvan takkinsa, joten matkasta tulisi luultavasti pitkä.

Toisin kuitenkin kävi. Reilun parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen auto pysähtyi jollakin pikkupaikkakunnalla ja Miller nousi ulos, kuten pari muutakin ihmistä. Hetken mietittyäni seurasin. Jäin asemalle kohentelemaan vaatetustani ja syrjäsilmällä näin, mihin suuntaan Miller lähti päättäväisesti kävelemään. Ajattelin. Tämä oli kaiken järjen mukaan hänen kotipaikkakuntansa. Voisin jäädä tähän ja jatkaa tutkimuksia. Saisin varmaan selville, kuka hän on. Tai sitten seurata häntä ja saada saman tien jackpotin: missä hän asuu. Ja hitot, päätin ja lähdin kävelemään Millerin perään pimeässä syysillassa. Jätin noin sata metriä väliä.

Miller käveli rauhallisesti, taakseen vilkuilematta. Kilometrin jälkeen hän kääntyi pienelle sivukadulle ja katosi näkyvistäni. Kun tulin risteykseen, katu oli tyhjä. Kirosin mielessäni. Sitten katsoin tarkemmin ja ajattelin. Suoraa tietä jatkui ainakin kaksisataa metriä eikä matkan varrella näkynyt ainuttakaan risteystä. Samalla huomasin umpikujasta kertovan liikennemerkin. Miller ei ollut voinut mitenkään ehtiä seuraavaan mutkaan eikä kääntyä sivutielle. Johtopäätös: hän on mennyt johonkin taloista ja todennäköisesti asuu siellä. Postilaatikot olivat kadun varrella, kaikki samalla puolella katua. Ilmeisesti postinjakaja liikkui autolla. Päätin käydä lukemassa laatikoihin kirjoitetut nimet. Jokin niistä olisi Millerin oikea nimi.

Ensimmäiset laatikot olivat muutaman kymmenen metrin päässä. Pysähdyin hetkeksi ja kumarruin katsomaan. Yhtäkkiä takaani kuului ääni, joka sanoi napakalla äänellä jotain käsittämätöntä minulle vieraalla kielellä. Hyvä etten paskantanut housuihini. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, kuinka paljon ihminen ehtii muutamassa sekunnin murto-osassa ajatella. Jos minua olikin tähän asti kalvanut pieni epäilys siitä, että olin erehtynyt, tuo äänensävy poisti kaikki epäilykset. Thomas Miller. Sain soperrettua englanniksi, etten ymmärrä. Samalla tajusin, että olin kuin omenavarkaista yllätetty pikkupoika. Käännyin nolona ympäri ja katsoin monta kuukautta etsimääni miestä ensi kertaa suoraan kasvoihin.


- Etsitkö jotakin, hän kysyi minulta sujuvalla englannilla.
Yritin sanoa jotakin, mutta en saanut ulos muuta kuin pelkkää ähinää.
- Niin epäilinkin. Huomasin junassa, että seuraat minua.
Kurkkuni oli rutikuiva. Vasta nyt tajusin, että en ollut moneen tuntiin syönyt enkä juonut mitään.
- Ilmeisesti törmäsit minuun aivan sattumalta ja tunnistit. Minä en tunnista sinua, joten luultavasti et ole entinen alaiseni. Eivätkä he minua seuraisikaan. Oliko sattuma, vai?
Rykäisin ja raakuin käheästi:
- Etsin sinua. Epäilin, että puhuisit tämän maan kieltä äidinkielenäsi ja siksi olin täällä. Oli puhdasta tuuria, että tulit sattumalta vastaan.
Millerin silmät kapenivat. Katulampun hämärässä valossa tuntui, että teräspora tunkeutui silmiini ja raapi takaraivoa.
- Minä pidän yksityisyyttäni korkeassa arvossa. Siksi jäin kesken matkan junasta ja päätin ajaa loppumatkan linja-autolla. Kun sitten hyppäsit kyytiin, olin asiasta varma ja jäin pois ensimmäisellä sopivalla paikkakunnalla. Voisit muuten seurata vähän huomaamattomammin. Et selvästikään ole yksityisetsivä. Reportteri?
Sain nyökättyä.
- Ja tarkoituksesi on?
Hän ei aikonutkaan nitistää minua ja heittää ruumista metsään. Toivottavasti. Sain normaalin ääneni takaisin.
- Haluan kirjoittaa sinusta kirjan.
Sarkastinen nauru.
- No tuota en tosiaankaan olisi osannut päätellä.
Sitten Miller vakavoitui.
- Kykenit siis jäljittämään minut. Koska sinunlaisesi tollo siihen pystyi, niin joku muukin voi pystyä. Kuuntele siis tarkasti.
Nyökkäsin.
- Sinulla on varmaan käyntikortti, jossa on sähköpostiosoitteesi?
Nyökkäsin uudelleen.
- Anna se minulle. Ei vielä. Otan sinusta selvää. Harkitsen asiaa.
Hämmästykseni varmaan paistoi kasvoiltani. Niinpä hän parilla lauseella selitti, miksi. En mene yksityiskohtiin, mutta hän sanoi suoraan että suostumalla hän voisi tietyllä tavalla suojata yksityisyyttään. Ehdoton ehto olisi, etten paljastaisi hänen oikeaa nimeään - jota en siis edes tiennyt enkä tiedä vieläkään - enkä kansalaisuuttaan.
- Ja nyt kuuntele tarkkaan. Osaat varmaan takaisin linja-autoasemalle?
Nyökkäsin taas.
- Mene sinne ja hyppää seuraavaan linja-autoon, minne se sitten meneekin. Tai ota taksi. Minä häivyn omia aikojani. Älä yritä seurata.
Nyökkäsin. Tunsin että väri alkoi palata poskilleni.
- Saat yhteydenoton parin viikon sisään. Jos olen tyytyväinen näkemääni. Muussa tapauksessa unohda, että koskaan tänne asti pääsitkään. Ymmärsitkö?
Niskani alkoi jo kipeytyä nyökyttelystä.
- Selvä. Anna korttisi ja häivy.

Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin sain sähköpostia jäljittämättömästä osoitteesta. Määräys ilmestyä tiettyyn kellonaikaan tiettyyn paikkaan. Paikka oli toisella puolella maata siihen nähden, missä edellinen kohtaaminen oli tapahtunut. Postissa oli lisäksi ehdot yhteistyöllemme. Niitä ei ollut monta. Viimeisenä luki: "Älä vastaa tähän viestiin, osoite on jo tuhottu. Näistä ehdoista ei neuvotella. Mikäli olet sovitussa kohtaamispaikassa, se katsotaan hyväksymiseksi. P.S. Hankin pari kirjaasi ja pidin niistä."

Menin paikalle. Se ei jäänyt ainoaksi tapaamiseksi. Seurasi lukuisia haastattelupäiviä eri paikoissa. Työtapa oli alusta lähtien sama; kävimme läpi tapaamisessa uusia asioita ja luovutin aiemmin kirjoittamani luonnokset Millerille luettavaksi. Seuraavassa tapaamisessa hän palautti ne takaisin, varustettuina pienillä tarkennuksilla, korjauksilla ja parannusehdotuksilla. Lopputuloksena syntyi tämä teos. Yksi hänen ehdoistaan oli, että en kertoisi hänen elämästään sanaakaan ennen enkä jälkeen kirjan tapahtumien. Edes kohtaamiseemme johtavia tapahtumia hän ei halunnut kerrottavaksi, mutta suostui lopulta luettuaan tämän version. Viimeisessä tapaamisessamme Miller lopuksi virnisti, antoi minulle jäähyväislahjaksi pullon väkeviä ja kehotti unohtamaan, missä kohtasimme.

Koskaan minulle ei selvinnyt, mikä hänen oikea nimensä oli, missä hän asui tai mitä hän nykyään puuhaili.

Uutiskatsaus 49/2018

1. Sivistyksen tuho

Sir Richard Attenborough, 92, varoitti tutulla äänellään sivistyksen tuhon olevan lähellä. Ellemme toimi nyt, sivilisaatioiden romahdus ja luonnon häviäminen suurelta osin on näkyvissä”, Attenborough sanoi Puolan Katowicessa järjestetyssä ilmastokokouksessa uutistoimistojen mukaan.
Oli jälleen mielenkiintoista lukea kommentteja ja katsoa niiden peukutusmääriä. Hämmentävän moni uskoo yhä, että vika on länsimaiden ylikulutuksessa. Tosin suurimmat peukutusmäärät olivat niissä harvalukuisemmissa kommenteissa, jossa nimettiin kaikkien ongelmien juurisyy eli väestönkasvu, ennen muuta kehitysmaiden sellainen, oikeaksi syyksi.
Länsimaiden ylikulutusta suurimpana ongelmana pitävät perustavat väitteensä kahteen argumenttiin:
1) Vauraus on jakautunut maapallolla epätasaisesti.
2) Länsimaiden ihmiset käyttäytyvät vastuuttomasti kuluttaessaan liikaa.
Molemmat argumentit ovat tosia, mutta vain likinäköisesti tarkastellen.
Argumentti (1):n vika on siinä, että vaurautta on siellä missä se on luotu. Länsimaat ovat tehneet itsestään vauraita, sillä kaikki kehittyneet teknologiat ja järjestäytyneet yhteiskunnat on luotu niissä. Samoin vaurautta riittää enemmän jaettavaksi, kun väkiluku ei ole viimeisen sadan vuoden aikana kymmenkertaistunut, toisin kuin monessa kehitysmaassa.
Argumentti (2):ta olisi mielenkiintoista tutkia poistamalla sosioekonomiset tekijät. Väitän yleisten havaintojen pohjalta, että yhtä paljon kuluttavista kehitysmaalaisten ekologisuus on pari magnitudia länsimaalaisia alempana. Roskaaminen ja jätevesien käsittely nyt aluksi. Siitä se vasta ekokatastrofi seuraisi, jos kehitysmaissa elettäisiin samalla tasolla. Katsokaa vaikka tänne tulleiden kehitysmaalaisten yleistä piittaamattomuutta ympäristöstä.


2. Viilennetään

Suomessa on melkein joka talon seinässä ilmalämpöpumppu, mikä on suhteellisen ekologinen tapa lämmittää, koska se imee lämpöä ulkoilmasta. Kohta Intiassa on melkein joka talon seinässä ilmastointilaite, joka toimii taatusti ekologisesti polttamalla aitoa luonnontuotetta eli kivihiilellä tuotettua sähköä. Mitään ongelmaa tässä ei olisi, jos Intiassa asuisi vaikka viisitoista ihmistä neliökilometrillä kuten Suomessa, mikä tarkoittaisi noin viittäkymmentä miljoonaa asukasta. Mutta kun siellä on yli kaksikymmenkertaisesti.
Maapalloa ei uhkaa länsimainen elintaso. Maapallon ainoa uhka on kehitysmaiden liikaväestö.


3. Auto – siitä maksaa kaikki

Vanha kommari Yrjö Rautio kirjoittaa kerrankin asiaa. Vielä kymmenen vuotta sitten diesel oli henkilöautoissa Se Juttu ja kaikkia kehotettiin vaihtamaan dieseliin. Reilun litran koneella hyrskyttäviä pikkudieseleitä ilmaantui maanteille. Eikä niillä suinkaan ajettu kahtakymmentätuhatta vuoteen, mitä on perinteisesti pidetty dieselin kannattavuuden rajana. Puhuttiin jopa dieselveron poistosta, koska diesel on ekologisempaa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Seitsemän vuotta sitten dieselin hintaa pompautettiin verolla äkisti ylöspäin. Nyt tuli toinen piikki, diesel maksaa jo saman verran kuin bensa, mitä olisi ollut vielä pari vuotta sitten mahdoton kuvitella.
Nykypäivän taikasana ovat sähköautot. Ne kun kulkevat täysin ekologisesti sähköllä. Joka tunnetusti tulee töpselistä saasteettomasti. Ei sitä suinkaan hiilellä ole tehty, saati sitten ydinvoimalla.
On tietysti totta, että egologisten sähköautojen hinta tulee laskemaan, sen määräävät jo liiketalouden lait. Vaan odottakaapa sitä hetkeä, kun riittävän suuri osa kansaa ajaa sähköllä ja katsokaa mitä tapahtuu sähköautojen verotukselle.


4. Paperilla tai ei

Enää ei saa uutta passia ajokortilla. Pitää olla henkilökortti tai entinen passi, muuten joutuu henkilötunnistukseen. Suomalainen ei pääse maasta ulos ilman hitonmoista byrokratiaa, mikä oikein onkin. Suomeen sisään pääsee puolestaan joko passilla tai heittämällä passin huuthelkkariin ja sanomalla taikasanan ”asylym”.


5. Poliisi valvoo

Hesari julkaisi taannoin jutun, jota lukiessa en ollut uskoa silmiäni. Juttu kertoo näennäisesti poliisin iltavuorosta. Mutta jutun sisällössä käy kyllä varsin hyvin ilmi poliisin asiakaskunta. Joko toimittaja oli nukuksissa tai sitten Hesarin juttujen esitarkistaja, luultavimmin molemmat. Jutussa mainitut tapaukset yksi kerrallaan:
1) Ruoholahdessa on tapahtunut ryöstö. Alle 18-vuotias poika on tuupannut ohikulkijan kumoon ja varastanut tämän lompakon. Paikalla on ollut muitakin nuoria. Epäilty saadaan kiinni, mutta hänestä ei kerrota sen enempää. Sen sijaan heti perään todetaan: ”Asiakkaiden joukossa on paljon eri kieli- ja kulttuuritaustasta tulevia. Lähes kaikki ovat lastensuojelun asiakkaita”, Mara kertoo.
2) Mara törmää Columbuksen kauppakeskuksessa nuoriso-ohjaajiin Keba Saballyyn ja Omar Abdiin, jotka auttavat poliisiakin kulttuuristen erojen tulkkaamisessa. Abdi kertoo juuri saattaneensa 12-vuotiaan, humalassa olleen muslimitytön ambulansiin. ”Vanhemmille ei aina kannata sanoa mitään näissä tilanteissa, sillä suvun kunnian tahraamisella voi olla traagisiakin seurauksia.” Keba ja Omar, nämä kulttuuritulkkinuoriso-ohjaajat ovat omassa viiteryhmässään harvalukuisten työllistyneiden tilastossa. Tarve heidän työlleen olisi nolla ilman kyseistä viiteryhmää.
3) Kontulan ostoskeskuksessa baarin edessä romanipoika tulee koputtamaan poliisiauton ikkunaan. Hänellä on kädet rennosti taskussa. Poika katselee ruskeilla silmillään Maraa ja hymyilee ystävällisesti. Tämä tervehtii poikaa nimeltä ja kyselee kuulumisia. No joo, kyllähän minäkin tunnen henkilökohtaisesti monta poliisia, mutta tässä kyse ei ole perhetutusta tai ammatillisissa merkeissä tutuksi tulleesta (paitsi tietysti toispuolisesti): ”Lastenkotiin jouduin kahden törkeän ryöstön ja ampuma-aserikoksen takia”, poika kertoo.
4) ”Esimerkiksi yksi kuudesluokkalainen poika haukkui ja uhkaili ystävänsä äitiä, koska tämä ei käyttänyt huivia. Pojan äiti ei suostunut uskomaan, että hänen poikansa olisi syyllinen mihinkään.” Epäilen, että kyseessä ei ollut äiti joka olisi voinut olla huivipäisenä mallina Edelfeltin maalauksessa Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
5. Rautatientorilla tuttu tyttö tulee moikkaamaan ja kertoo, että hän on alkanut käymään koulua lastenkotiin muuttonsa jälkeen. Elämäntilanne on muutenkin rauhoittunut, ja tyttö suunnittelee jatko-opintoja. Tarkemmin ei tytöstä kerrota.
Ja lopuksi: Helsingin poliisin ennaltaehkäisevässä yksikössä työskentelee yhteensä noin 30 ihmistä. Kaikki eivät tee töitä nuorison parissa. ”Meitä voisi olla hyvin olla tuplasti tai triplasti, töitä riittää”, Mara sanoo.
Monikulttuurisuus on jälleen rikkaus. Ei mulla muuta.


6. Kyytiä ennakkoluuloille

Mirka, 43, suhtautui epäluuloisesti irakilaisiin. Kunnes kohdalle osui turvapaikanhakija Samer, 34. Nyt nuoripari on onnellisesti naimisissa. Jutun perusteella Samer on varsinainen ihmemies, joka osaa kaiken mahdollisen ja on vieläpä valloittava persoona. Toivotammekin nuorelleparille hyvää matkaa Irakiin, maa tarvitsee varmasti Samerin kaltaisia rakentamaan siitä sivistynyttä hyvinvointivaltiota. Eikä rakkaus paikkaa katso, tuskin Samerilla oleskeluluvan saanti on mielessä ollut vaan täysin vilpittömin mielin on naimisiin menty kymmenen vuotta vanhemman naisen kanssa. Olisi paljon parempi, että sivistysmaista muutettaisiin kehitysmaihin tekemään niistä sivistyneitä sen sijaan että kehitysmaista muutetaan sivistysmaihin tekemään niistäkin kehitysmaita.


7. Tautista menoa

Lääkärit ilmoittivat turvapaikanhakijoiden tuovan maahan eksoottisia ja kalliiksi tulevia tauteja. Muistanpa muutama vuosi sitten, kun oli jonkinmoinen kalabaliikki siitä, kun eräs labrahoitaja kertoi saman asian. Niin maailma muuttuu, eskoseni. On aikoja jolloin totuuksia saa kertoa ja on aikoja jolloin niitä ei saa kertoa. Jokaiselle on itsestäänselvyys, että tauteja tulee ja ne leviävät. Vielä ei tässä jutussa ollut aika kertoa paljonko tämä lysti maksaa. Tietolähteeni kertovat, että eksoottista tautia sairastavan hoitokulut hipovat useinkin sataatuhatta euroa. Mutta onhan meillä varaa ja tärkeintä on kulttuurin monimuotoisuus. Ihmiselle ei voi asettaa hintalappua, paitsi tietysti suomalaiselle.


8. Rasimia siellä, rasismia täällä, joka puolella rasismia…

Etsivä löytää jos haluaa löytää. Rasismista elantonsa saavat havaitsivat afrikkalaisten kokeneen Euroopassa rasismia. Ilmeisesti ei kuitenkaan niin paljon, että olisi tullut ikävä takaisin Afrikkaan.
Itse asiassa rasismin määrä on kyllä hämmästyttävän vähäinen siihen nähden, millaisia kokemuksia ihmisillä on. Tämä on osoitus siitä, että rasismin vastaiset kampanjat ovat onnistuneet yli kaikkien järkevien odotusten.
Edelleen odotamme missä viipyvät tutkimukset siitä miksi kummassa japanilaiset eivät koe rasismia.


9. Terveisiä Irakista

Seurantatutkimus osoitti, että seksuaalirikosista epäiltyjen irakilaisten määrä on kasvanut kutakuinkin samaa tahtia kuin irakilaisten määrä. Raiskausepäilyjä tuli tutkimuksen mukaan pari vuotta sitten 90. Suomalaisepäilyjä oli 560. Kun ottaa huomioon, että suomalaisia on noin viisi miljoonaa, pitäisi irakilaisia olla tämän otoksen mukaan Suomessa melkein miljoona. Eikä tarina kerro sitä, kuinka moni näistä ”suomalaisepäillyistä” on ”suomalaisia” eli esim. irakilaisia. Irakilaisten joukossa tuskin lienee irakinsuomalaisia.


10. Terveisiä Syyriasta

Syyrialainen juhlapaikanhakija Raed al Mustafa syyllistyi raiskaussarjaan. Oikeudessa hän yritti saada alennusta tuomioonsa sillä perusteella, että kulttuuri on erilainen. Oikeus ei katsonut hyvällä eikä myöntänyt muuta kuin sen normaalin tukkualennuksen useammasta teosta. Asiassa kummastuttaa se, että Mustafaa vastaan ei nostettu syytettä rasismista – hänhän väitti että muslimikulttuuriin kuuluvat raiskaukset. Jos Matti Meikäläinen tekisi saman, niin sakothan siitä tulisi.


11. Terveisiä Angolasta

Angolalaiskolmikko joukkoraiskasi naisen. Nainen oli lähtenyt miesten asunnolle baari-illan päätteeksi jatkoille. Oikeus tuomitsi asianosaiset kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen sekä maksamaan reilun kymppitonnin korvaukset, jotka nainen saa veronmaksajien välityksellä.


12. Terveisiä Afganistanista

Seitsemän miehenkuvatusta oli raiskannut alaikäistä suomalaistyttöä (ikää ei paljastettu, mutta 10-15 vuotta) useita kertoja Oulussa. Tutkinta on yhä kesken. Tapahtuma ei ole ainutlaatuinen Oulussa. En yhtään ihmettele. Kiinnitin jo aiemmin Oulussa käydessä huomiota keskustassa notkuviin tyyppeihin. Jostain syystä sinne näkyi kertyneen roistomaisimman näköisiä haittamamuja, joita olen missään nähnyt. Poliisin mukaan kyseessä ovat turvapaikanhakijat, jotka ovat oleskelleet Suomessa useita vuosia. Poliisikin jo varoitteli asiasta. Kuulemma haittamamut ovat houkutelleet alaikäisiä tyttöjä netissä. Ullatus! Odottelemme kovasti arvojohtaja Sauli Niinistön kannanottoa asiaan. Onhan saattanut vaikka käydä niin, että joku heistä on jäänyt pysäkille.


13. Terveisiä Suomesta

Otsikon linkissä on Google-haku aiheesta “Joukkoraiskaus Suomessa”.
Osuma 1: Uuden Suomen juttu joukkoraiskauksista Kongossa.
Osuma 2: Wikipedia-artikkeli Tapanilan joukkoraiskauksesta 2015 (somalit asialla).
Osumat 3 ja 4: Ruotsalaisselvitys, josta käy ilmi että joukkoraiskauksen tekevät yleensä nuoret ulkomaalaiset.
Osuma 5: Tyttöjen joukkoraiskaukset kasvaneet Suomessa rajusti.
Osuma 6: Uudempi uutinen samasta aiheesta.
Osuma 7: Mamujen joukkoraiskauksista osa keksittyjä (Entä missä suomalaiset???).
Osuma 8: Uhrin tarina.
Osuma 9: Tarina kymmenen ”uusruotsalaisen” tekosista ja tuomiosta.
Osuma 10: Syyrialaisten ja irakilaisten saamat tuomiot Helsingin rautatieaseman joukkoraiskauksesta.
Kulttuuri rikastuu. Voidaan sanoa, että kyllähän ne suomalaisetkin osaavat. Yhtä hyvin voidaan sanoa, että ihan sama ajaako pimeällä maantiellä kahtasataa, voi se onnettomuus käydä vaikka ajaisi kahdeksaakymppiä.


14. Lyödään vetoa

Satuin taannoin katsomaan hiihdon Suomen cupin sprinttiä. Krista Pärmäkoski löysäsi selvässä johdossa ja karsiutui jatkosta. Tapauksesta seurasi odotettu kalabaliikki - olihan kisa vedonlyöntikohteena. Huvittavaa asiassa oli se, että Pärmäkoski olisi aivan hyvin voinut hiihtää helppoon voittoon ja jäädä sitten pois välieristä, jolloin tuskin olisi kohua noussut. Nyt ratkaisu oli siinä mielessä parempi, että välieriin saatiin täysi rivi hiihtäjiä. Toki Pärmäkoski olisi voinut toimia järkevämmin ja ilmoittaa jo ennen kisaa, ettei aio hiihtää aika-ajon lisäksi kuin puolivälierät. Mutta tiesikö hän sen jo varmasti? Ja eikö voida kysyä, eikö vedonlyöntiin kuulu tällaisten juttujen ennakointi?


Loppukevennys: Lego-ukko

Tutkijat pistivät itsensä likoon ja nielaisivat kukin Lego-ukon pään. Tarkoitus oli selvittää, kuinka nopeasti se kulkee suoliston läpi. Keskiarvotulos oli 1,7 päivää, vaihteluväli 1,1-3 päivää. Paitsi yhdellä tutkijoista, jolla pää ei putkahtanut esiin koko kahden viikon tarkkailujakson aikana. Kuinka olenkaan voinut elää ilman tätä tietoa. Ig Nobelia odotellessa.


P.S. (Lisäys 5.12.2018) Kerrankin olisi paikka onnistuneelle kompromissille

Uutinen tietää kertoa, että Tanska aikoo siirtää rikoksiin syyllistyneet turvapaikanhakijat pienelle asumattomalle Lindholmin saarelle odottamaan karkoitusta. Päätöksestä käytiin kova vääntö Tanskan etuja ajaneen puolueen vaatiessa saariratkaisua ja vähemmän Tanskan etuja ajavien puolueiden halutessa haittamamujen pitämistä pääsaari Själlannissa.
Yleensä kompromissi yhdistää ratkaisujen huonot puolet. Tällä kertaa riidasta olisi kuitenkin saatu huomattavan onnistunut kompromissi, kun olisi pistetty riita puoliksi ja sijoitettu rikollismamut Själlannin ja Lindholmin puoliväliin. Onnistuneen lopputuloksen varmistamiseksi mieluiten käsi- ja jalkarautojen kanssa.

Uusinta: Aika rientää

Lukijalle: Aika todellakin rientää, ja niinpä on mahdollista siirtyä tämän jutun aikavyöhykkeelle:

Silloin, kun liikenneyhteydet olivat hitaita ja kellot epätarkkoja, jokainen paikkakunta noudatti omaa aikaansa. Keskipäivä oli silloin, kun aurinko oli korkeimmillaan taivaalla ja kirkon kellotaulu asetettiin sen mukaan. Hämmästyttävään ilmiöön törmäsi ensimmäistä kertaa Magalhaesin maailmanympärimatkan tehnyt retkikunta, joka havaitsi huolellisesti pidetystä lokikirjasta huolimatta olevansa päivän jäljessä selvittyään vihdoin Kap Verdeen, ensimmäiseen portugalilaistukikohtaan. Käänteinen tapaus on tietysti tunnetumpi fiktiivinen tilanne Jules Vernen kirjasta Maailman ympäri 80 päivässä, jossa Phileas Fogg luulee myöhästyneensä yhdellä päivällä, Fogg kun kiersi maapallon eri suuntaan kuin Magalhaes.

Matemaattisesti ratkaisu oli helppo: jaetaan maapallo 24 vyöhykkeeseen, joissa on kussakin oma aikansa. Käytännössä ongelma oli tietysti se, että valtioiden rajat eivät noudattaneet siististi vyöhykerajoja. Eikä kaikille kelvannut edes se tasatunti. Seurauksena ajanlaskussa on edelleen erinäisiä kummallisuuksia.

10. UTC-12
Kaksitoista tuntia Greenwichin aikaa jäljessä oleva vyöhyke kulkee läntisellä pallonpuoliskolla päivämäärärajan naapurina. Se on ainoa tasatuntivyöhyke, jota ei käytä yksikään asuttu alue omana aikanaan. Virallisena aikana se on ainoastaan Yhdysvalloille kuuluvilla Howland- ja Baker-saarilla. Molempia saaria yritettiin kyllä asuttaa 1935-42, mutta sota lopetti jo muutenkin huonosti menneet yritykset.

9. Eucla
Eucla on vajaan sadan asukkaan kyläpahanen Länsi-Australian itäisimmässä kolkassa. Länsi-Australian osavaltion virallinen aika on UTC+8, mutta tämä on itäisimmässä osassa liian myöhäinen. Niinpä Eucla yhdessä muutaman läheisen, vielä pienempien asuinpaikkojen kanssa käyttää epävirallisesti aikaa UTC+8.45. Tämä on puolivälissä oleva kompromissi naapurin eli Etelä-Australian (UTC+9.30) ja Länsi-Australian UTC+8:n välillä.

8. Kiina
Poliittisista syistä Kiina noudattaa yhtä ainoaa aikavyöhykettä (UTC+8), vaikka oikeasti maa ulottuu viiden aikavyöhykkeen alueelle. Kiinan tasavallan aikana 1912-45 maassa olikin käytössä kaikki viisi vyöhykettä, ei tosin aivan tasatuntien välein. Nykyinen aikavyöhyke on Pekingin aika, joka oli alkuperäisistä toiseksi aikaisin. Tämän seurauksena maan läntisimmissä osissa ollaan pari-kolme tuntia todellista aikaa edellä. Talvisin virastoajan ensimmäiset tunnit vietetään pilkkopimeässä. Tosin Sinkiangissa noudatetaan epävirallisesti kahta tuntia Pekingiä myöhempää aikaa. Hauska yksityiskohta on, että Taiwan noudattaa sijaintinsa vuoksi samaa aikavyöhykettä kuin Manner-Kiina.

7. Meksiko
Siinä missä yli yhdeksän miljoonan neliökilometrin Kiina tulee toimeen yhdellä aikavyöhykkeellä, on alle kahden miljoonan neliökilometrin Meksikossa peräti kolme vyöhykettä. Tämä siitä huolimatta, että maa sijaitsee enemmän pohjois-eteläsuuntaisena, kun taas Kiina on enemmän itä-länsisuuntainen. Tosin ylivoimainen valtaosa Meksikosta on vyöhykkeellä UTC-6. Pienin maa, jossa yhtenäisellä alueella on enemmän kuin yksi aikavyöhyke, on jonkin verran Meksikoa pienempi kahden aikavyöhykkeen (aiemmin niitäkin oli kolme) Mongolia. Vähän samantapainen tapaus on vain 76 480 neliökilometrin kokoinen, kahteen eri valtioon jakautunut Hispaniolan saari, jolla vain 600 kilometrin leveydestään huolimatta on kaksi aikavyöhykettä. Dominikaaninen tasavalta noudattaa vyöhykettä UTC-4, Haiti vyöhykettä UTC-5.

6. Nepal
Nepal on ainoa maa, joka käyttää koko alueellaan Greenwichin ajasta muulla kuin koko- tai puolella tunnilla poikkeavaa aikaa. Maan aikavyöhyke on UTC+5.45. Ikään kuin siellä nyt niin täsmällisiä muuten oltaisiin.

5. Mekan aika
Vuonna 2008 Qatarissa pidetyssä muslimien konferenssissa esitettiin suositus, että koko maailmassa ryhdyttäisiin noudattamaan Mekan aikaa, joka olisi UTC+02:39:18.2. Kova veto saudeilta, joiden edistyksellisyyden taso näkyy siinäkin, että vielä 1978 painetussa maailmankartastossa Saudi-Arabia on merkitty aikavyöhykekartassa ainoaksi maaksi, jossa noudatettiin vielä keskiaurinkoaikaa. Kun Mekkaan rakennettiin maailman suurin kellotorni, monet toivoivat, että sen kellotaulu säädettäisiin virallisen ajan sijaan Mekan keskiaurinkoaikaan. Järki kuitenkin voitti. Olisihan se toisaalta ollut aika noloa, kun itse kellokin on vähemmän yllättävästi saksalaista eikä arabialaista valmistetta.

4. Orimattila
Suomessa siirryttiin kesäaikaan 1981. Tosin aiemmin kesäaikaa oli kokeiltu energian säästämiseksi 1942. Silloin Orimattilan kunta totesi, että "mehän ei tuommoisiin hömpötyksiin lähdetä mukaan" ja pitäytyi normaaliajassa. Orimattilassa oli siis koko kesän 1942 voimassa aika, joka oli tunnin verran jäljessä muun Suomen ajasta. Tätä voisi sanoa jääräpäisyyden ennätykseksi. Tosin tunnen yhden orimattilalaisen enkä tämän otoksen perusteella yhtään ihmettele tapahtunutta.

3. Venäjä
Venäjällä on kaikista maista eniten aikavyöhykkeitä, ymmärrettävistä syistä. Niitä on kaikkiaan yhdeksän kappaletta, mikä on tulosta vuoden 2010 uudistuksesta - sitä ennen niitä oli yksitoista. Pois jäivät vain parissa läänissä käytetty Samaran aika ja vyöhykkeistä itäisin, Kamtsatkan aika, joka yhdistettiin Magadanin aikavyöhykkeeseen. Nyt Venäjän aikaisin vyöhyke on UTC+12 ja myöhäisin Kaliningradissa käytetty UTC+3, siis yhdeksän tunnin ero. Venäjän rautateillä (poikkeuksena Sahalinin saari, jolla ei ole yhteyttä muuhun rataverkkoon), noudatetaan Moskovan aikaa. Maan suuruuden ovat katkerasti saaneet kokea suomalaistenkin edustamat KHL-joukkueet Amur Khabarovsk ja Admiral Vladivostok, jotka matkatessaan Moskovan aikavyöhykkeelle (jossa noin puolet vieraspeleistä pelataan) joutuvat siirtämään kelloja seitsemän tuntia taaksepäin. Jos peli alkaa Moskovassa klo 19.30, pelurien sisäinen kello voi olla Vladivostokin ajassa eli 2.30 aamuyöllä. Puhumattakaan niistä peleistä, jotka pelattiin Tsekissä, Slovakiassa tai Kroatiassa - niihin vyöhykkeisiin Kaukoidän ihmeillä on kymmenen tunnin aikaero.

2. UTC+14
Maantieteellisesti ottaen Greenwichin ajasta pitäisi poiketa maksimissaan 12 tuntia. Laajalle alueelle pitkin Tyyntämerta levinnyt Kiribati otti kuitenkin itäisimmässä saariryhmässään Linesaarilla vuonna 1995 käyttöön uuden aikavyöhykkeen. Aiemmin Linesaaret olivat yhdessä Gilbertsaarten kanssa toisella puolella päivämäärärajaa, mikä aiheutti tiettyjä ongelmia valtion läntisen puolen kanssa kommunikoidessa - esimerkiksi yhteistä työviikkoa oli vain neljänä päivänä. Tämän hankaluuden poiston ohella aikavyöhykkeen muutoksen kannustimena oli turistien hakeminen, sillä nyt Linesaaret oli ensimmäinen paikka, jossa vuosituhat vaihtui. Muuten hyvä suunnitelma, mutta Tongasaaret siirtyi vuosiksi 1999-2002 kesäajan käyttöön ja vei parempien liikenneyhteyksiensä takia leijonanosan millennium-turismista.

1. Foula
Eurooppa on loppujen lopuksi pelkkä Aasian niemenkärki. Euroopan laitamilla on Britannian saari. Britannian syrjäseutua taas on piakkoin itsenäisyydestä äänestävä Skotlanti. Skotlannin syrjäisin saariryhmä on Shetlandsaaret. Shetlandsaarista syrjäisin on puolestaan Foula. Onko sitten ihme, että kyseinen saari ei ole ainoastaan ajasta, vaan jopa ajanlaskusta jäljessä? Kun Iso-Britannia siirtyi lopultakin gregoriaaniseen kalenteriin 1752, tieto siitä ei ehtinyt Foulaan asti, joka noudatti kaikessa rauhassa juliaanista kalenteria jääden siten 11 päivää jälkeen muusta maasta. Erohan on siinä, että gregoriaanisessa kalenterissa sadalla jaolliset vuodet (paitsi 400:lla jaolliset) eivät ole karkausvuosia, vaikka joka neljäs vuosi muuten onkin. Vuonna 1800 Foula piti karkausvuotta, vaikka muu Britannia ei näin tehnytkään ja jäi taas yhden päivän jälkeen. Vuonna 1900 tieto oli jo sen verran kulkenut, että Foulassa ei ollut karkausvuotta, mutta vielä nykyäänkään siellä ei ole siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin, vaan eletään yhä 12 päivää jäljessä muuta maailmaa. Odotamme mielenkiinnolla, mitä tapahtuu vuonna 2100; onko Foulassa karkausvuosi vai ei? Vai onko siihen mennessä saari jo asumaton, aiemmin parisatainen väestö on kutistunut jo nyt alle neljänkymmenen.