Taivas ja helvetti

Olen joskus miettinyt, mikä kohta Raamatussa on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen. Kilpailu on kova, mutta voittajaksi selviää kaksiosainen kohta Markuksen evankeliumista:

Kun he seuraavana päivänä lähtivät Betaniasta, Jeesuksen tuli nälkä. Hän näki jonkin matkan päässä viikunapuun, joka oli lehdessä, ja meni katsomaan, löytyisikö siitä jotakin. Puun luo tultuaan hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin lehtiä, sillä vielä ei ollut viikunoiden aika. Silloin Jeesus sanoi puulle: »Älköön kukaan enää ikinä syökö sinun hedelmääsi!» Hänen opetuslapsensa kuulivat tämän.
…
Kun he varhain aamulla kulkivat viikunapuun ohi, he näkivät sen kuivettuneen juuriaan myöten. Silloin Pietari muisti, mitä oli tapahtunut, ja sanoi Jeesukselle: »Rabbi, katso! Puu, jonka kirosit, on kuivettunut.»
(Mark. 11:12-14 ja 20-21)

Tässä kohtauksessa esiintyy Jeesus ihmisenä. Koetetaan asettua Jeesuksen sandaaleihin. Ollaan lähdetty tallaamaan Betaniasta, ei ole tullut syötyä kunnolla, ehkä ludekin kutittaa persvaossa. Suomalaisittain sanottuna tuppaa vituttamaan. Ehkä pieni välipala auttaisi, hei mutta tuollahan on viikunapuu! No voi paskat, eihän siellä ole viikunoita. Eipä ihme että Jeesukselta palaa päre ja hän kiroaa puun.

Sitten pikakelaus helluntain jälkeisiin tapahtumiin. Jeesuksen missio maan päällä on ohi ja pikavuoro taivaaseen on juuri laskeutunut. On aika antaa firman toimitusjohtajalle – joka sattuu olemaan oma faija – raportti ja kuunnella kehityskeskustelussa palaute.
Voi olla, että toimari antaa ihan positiivista kommenttia. Vaikuttaa siltä, että kyllä tästä vielä hyvä tulee – saadaan juutalaisuuden modernisointi käyntiin kuten pitikin. (Todellisuudessa meni sitten vähän överiksi, hyvästä alusta mutatoituikin kokonaan uusi uskonto johon juutalaiset suhtautuivat nuivanpuoleisesti, mikä sittemmin kostautui juutalaisille. Mutta onhan monta kertaa yritystoiminnassa käynyt muulloinkin siten, että yhtä tavoiteltiin vaan saatiinkin jotain erilaista ja vielä isompaa kuin alun perin haettiin.)
Vaan on ne vähäiset epäonnistumisetkin nostettava esiin. Pitikö siellä Kaanaan häissä nyt kaikki vesi muuttaa viiniksi, koko bileet menivät ylenpalttisiksi ryyppäjäisiksi? Ja vähän käytit karkeaa kättä siinä kun ajoit kauppiaat ulos temppelistä. Tosin molemmissa tapauksissa oli oikea tarkoitus ja hyvääkin tuli saatua aikaan.
Mutta entäs se viikunapuujuttu. Sinänsä pikkuasia, mutta ei sitä oikein voi puolustaa. Ei se nyt piru vie (oho, tulipa mainostettua kilpailevaa firmaa) voi olla viikunapuun vika, että se ei tuota hedelmää keskellä talvea. Ei sitä olisi sen takia tarvinnut kuihduttaa. Tulinko antaneeksi vähän liikaa käyttäjäoikeuksia, kun tuommoista tuli tehtyä?

Useimpiin uskontoihin sisältyy oppi hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, palkinnosta ja rangaistuksesta. Kristinuskossa tämä tiivistyy oppiin taivaasta ja helvetistä. Ei mennä nyt teologisiin tulkintoihin siitä miten nämä määritellään, vaan pysytään kansanmiehen käsityksessä asiasta: Pyhä Pietari porttivahtina osoittaa mennäänkö pilven reunalle harppua soittelemaan vai pätsiin hiiliä lapioimaan. Kuten G.B. Shawn väitetään vastanneen kysymykseen missä hän mieluiten iäisyyden viettäisi: ”Ilmastollisesti suosin taivasta, mutta seuran vuoksi taidan päätyä helvetin kannalle.”

Tämä käsitys on toki melkoisen binäärinen; nolla tai ykkönen, iäisyys taivaassa tai helvetissä vailla välimuotoja. Danten Jumalaisen näytelmän taivas ja helvetti ovat paljon monimuotoisemmat. Taivaassa on kymmenen eri osastoa, helvetissä yhdeksän piiriä joista kolme alinta – Gulag-järjestelmän kovennettua leiriä vastaavat – jakautuvat kolmeen, kymmeneen ja neljään alaosastoon tehtyjen syntien mukaisesti. Taivaan ja helvetin välissä sijaitsee vielä kiirastuli eri osastoineen.

Danten lokerointi on huomattavasti kahtiajakoa kehittyneempi versio, mutta sen puutteena on ilmeinen pysyvyys. Kun on jollekin osastolle tuomittu, niin siellähän sitten on. Paljon tehokkaampi pelote olisi tietoisuus siitä, että rangaistus on määräaikainen - kunhan olet syntisi sovittanut, niin pääset aina pykälää ylemmälle tasolle iäisyyden asumalähiössä.

Entäpä jos ihmiset uskoisivat, että jokainen teko, niin hyvä kuin pahakin, tullaan punnitsemaan tuonpuoleisessa? Kuin oikeuden jumalatar Themis, joka kuvataan vaakakupit käsissään. Jos usko olisi riittävän vahva, ihmiset miettisivät varmasti kahteen kertaan ennen kuin toimisivat. Vankka usko siitä, että oikeudenmukainen rangaistus tai palkinto seuraisivat aikanaan, olisi melkoinen vakauttava tekijä niin yhteiskunnallisella kuin yksilötasollakin.

Ongelman muodostaisi se, että kaikilla ihmisillä ei ole riittävän voimakasta oikean ja väärän tajua, vaikka useimmilla toki on. Tällainen uskonto tarvitsisi tulkinnanvaraisuutta varten papiston, ja papisto on aina riski. Riski väärinkäytöksiin, jos heidän oma moraalinsa ei ole riittävän korkea kuten ennen uskonpuhdistusta anekauppa ja muut lieveilmiöt osoittivat. Riski uskonnon henkiseen rappioon, jos papin ammatti ei enää houkuttele riittävän laadukasta väkeä, mikä nähdään esimerkiksi nykypäivän Suomessa, jossa älykkäiden ihmisten joukosta ei löydy riittävästi jumalaan uskovia.

Mutta tämä ongelma voidaan kiertää menetelmällä, jonka kuvasi jo Mika Waltari mestariteoksessaan Sinuhe egyptiläinen.

Nuoren Sinuhen valmistautuessa lääkärivihkimykseensä hänet viedään Ammonin temppeliin, jossa Ammon-jumalan on määrä ilmestyä hänelle. Seitsemän nuorukaista jätettiin temppeliin yöksi. Seuraavana aamuna pappi kysyi kokelailta, ovatko he valvoneet ja rukoilleet koko yön. Kaikki vakuuttivat näin tehneensä, vaikka olivat todellisuudessa nukkuneet makeasti. Sitten pappi tiedusteli, oliko Ammon ilmestynyt heille. Yksi kerrallaan toiset kertoivat, kuinka Ammon oli milloin missäkin hahmossa – haukkana, viiniruukkuna – kertonut heille salattuja asioita. Lopulta oli Sinuhen itsensä vuoro:
Vihdoin pappi kääntyi puoleeni, rypisti ajeltuja kulmiaan ja sanoi ankarasti: »Entä sinä, Sinuhe, etkö olekaan arvollinen vihittäväksi? Vai eikö taivaallinen Ammon ilmestynyt sinulle minkäänlaisessa hahmossa? Etkö nähnyt häntä edes pienenä hiirenä, sillä lukemattomissa hahmoissa hän saattaa ilmestyä?»
Pääsyni Elämän taloon oli kysymyksessä, niin että rohkaisin mieleni ja sanoin: »Aamuvarhaisella näin pyhän esiripun liikkuvan, mutta muuta en nähnyt eikä Ammon puhunut minulle.»
Silloin kaikki purskahtivat nauruun ja Metufer nauroi niin, että läimäytteli kädellä polviinsa, ja sanoi papille: »Hän on tyhmä.» Hän nyki pappia hihasta, jonka viini oli kastellut, ja kuiskutti hänelle jotakin vilkuillen minuun.
Pappi katsoi taas ankarasti minuun ja sanoi: »Ellet ole kuunnellut Ammonin ääntä, en voi päästää sinua vihittäväksi. Mutta tämä asia on pian autettu, sillä tahdon uskoa, että olet uskollinen nuorukainen ja että tarkoituksesi ovat hyvät.» Tämän sanottuaan hän meni kaikkein pyhimmän taakse ja hävisi näkymistä.
Pian hallissa kajahti yliluonnollinen ääni, joka kaikui kaikkialla. Ääni moitti Sinuhea raskain haukkumasanoin siitä, ettei tämä ollut kuullut, kun häntä oli kutsuttu, käskien Sinuhea tulemaan kasvojensa eteen ja kumartamaan:
Mutta en muista enää kaikkea enkä halua muistaa, niin nöyryytetyksi ja katkeraksi tunsin mieleni, sillä tarkoin kuunnellessani erotin yliluonnollisen äänen kuminasta papin äänen ja tämä huomio tyrmistytti ja kauhistutti minua, niin etten enää osannut kuunnella.
Tämän jälkeen kokelaat julistettiin läpäisseeksi.
Yhtä tyhjä kuin oli vatsani, yhtä tyhjä oli myös sydämeni ja pääni, sillä enää en uskonut jumaliin. Mutta kun viikko oli täyteen kulunut, voideltiin pääni öljyllä ja minut vihittiin Ammonin papiksi, vannoin papinvalan ja sain todistuksen siitä. Todistuksessa oli Ammonin suuren temppelin sinetti ja minun nimeni ja se oikeutti minut pääsemään Elämän taloon.

Kuvitelkaa uskonto, jonka pappissäätyyn pääsemiseksi edellytykset olisivat voimakas sisäinen moraali - ja se, ettei usko siihen jumalaan ja viimeiseen tuomioon, johon uskonto perustuu. Tilanne, jossa kansa uskoo lujasti, mutta uskonnon papisto on ainoa joka ei usko. Kaikki muut uskovat vakaasti siihen, että kaikkinäkevä silmä valvoo heidän jokaista tekoaan ja kuoleman jälkeen seuraa hyvistä teoista palkinto ja pahoista teoista rangaistus. Papiston valtaa rajoittaa minimaalisen puuttumisen periaate - moraalinen kannanotto otetaan vain jos se on täysin välttämätöntä. Ihmisten moraali on kuitenkin yleensä varsin samanlainen, kunhan siitä karsitaan pois itsensä puolustelu ja teeskentely. Mikä onnistuu jos papisto saa juurrutettua kansaan riittävän lujan uskon viimeiseen, absoluuttisen ehdottomasti oikeudenmukaiseen tuomioon. Jeesuskin joutuisi parin viikon ajan leikkaamaan taivaallista nurmikkoa sen viikunapuun takia, kunnes pääsisi täydellisen taivaallisen vapauden pariin.