Uusinta: Missä viipyi ydinsota?

Lukijalle: Tämä juttu kahdentoista vuoden takaa käsitteli pelkoa, joka on pääsi joksikin aikaa jo unohtumaan: ydinsodan pelkoa. Kuitenkin ydiniskun todennäköisyys oli 2000-2010 -luvuilla kutakuinkin samaa luokkaa kuin joskus 70-80 -luvuilla. Toki ero oli siinä, että tuolloin riskinä oli oikea ydinsota, tällä vuosituhannella lähinnä se, että Lontoo, Berliini tai todennäköisimmin Pariisi katoaa ydinpilveen. Asiassa toki lohduttaa se, että samoin kuin Neuvostoliiton ohjukset olivat aikoinaan edistyksellisen kansanosan mukaan rauhanohjuksia, tuollainen ydinräjähdys olisi samaan tapaan rauhanomainen ja ennen kaikkea sillä ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Tämä kuitenkin edellyttäisi sitä, että terrorismiryhmittymä saisi toimintakykyisen pommin käsiinsä.
Nykyään ydinsodan riski on selvästi suurempi. Länsi ei uskalla avustaa Ukrainaa yhtään enempää, ettei Venäjä riehaantuisi. Venäjä taas tulee menemään aina vain pidemmälle. Ellei kierre jollain ilveellä katkea, ydinsota ainakin jossain muodossa muuttuu koko ajan todennäköisemmäksi. Tästä kirjoituksesta ilmenee se, miksi ydinsota on nyt todennäköisempi kuin se oli kylmän sodan aikana: ei ole ideologiaa, joka esti ydinaseen käytön:

Me X-sukupolven lapset elimme nuoruutemme ydinsotaa odottaen. Rauhanmarssit, joissa vaadittiin USA:n sotahullua presidenttiä vetämään ydinaseensa pois rauhantahtoista Neuvostoliittoa uhkaamasta, olivat uutisissa jokaviikkoista materiaalia siinä missä monikulttuurisuuden ylistäminen nykyisin. Muistamme, kuinka Erkki Liikanen (ei se EU-komissaari vaan vähemmän vahinkoa aikaan saanut täyskaima) lauloi Syksyn Sävelessä 1983 kappaleessa Reikani, Reikani että "voisitko ihan vähän liennyttää ja sitä monikärkiohjustasi kiännyttää". Katselimme pelokkaina eteläiselle yötaivaalle odottaen ohjusten lentävän hetkellä millä tahansa. Kun venäläinen maaliohjus harhautui Inarijärvelle, olimme paska jäykkänä.

Ydinsota jäi kuitenkin tulematta. Itse asiassa se ei ollut koskaan edes kovin lähellä. Ja kaikkein ironisinta on, että koko Yhdysvallat - Neuvostoliitto -kaksinapaisuuden aikana ydinsodan riski oli suurimmillaan silloin, kun sitä vähiten pelkäsimme ja yleensä pienimmillään silloin, kun suurvaltojen suhteet olivat kireimmillään.

Sienipilvien ilmestymisen Euroopan taivaalle esti käsite nimeltä MAD. Tällä ei tarkoiteta sitä legendaarista lehteä, josta me nörtit opiskelimme englantia. MAD, Mutual Assured Destruction, tarkoittaa molemminpuolista varmaa tuhoa.
Komukit ja kapitalistit saattoivat olla eri mieltä lähes kaikesta, mutta käsitteestä MAD he olivat käytännössä yhtä mieltä. Ydinsodassa ei olisi voittajaa (paitsi ehkä kiinalaiset...). Joka tapauksessa sekä USA että NL häviäisivät.
Jos molemminpuolisen varman tai edes lähes varman tuhon käsitteen hyväksyvät molemmat osapuolet, kumpikaan niistä ei aloita sotaa ellei ole täysin varma että häviää ideologisen kamppailun.

Molemmat osapuolet hyväksyivät vallitsevan Nashin tasapainon. Tämä tarkoittaa tilannetta, jossa yksikään pelin osapuoli ei voi muuttaa omaa strategiaansa ilman että huonontaa omaa tilannettaan.
Kapitalistit hyväksyivät tasapainon siksi, että ydinsota olisi huonoa bisnestä. Kun omakin maa olisi radioaktiivista autiomaata, niin paha olisi lähteä taloudelliseen valtausoperaatioon, vaikka sota olisikin näennäisesti voitettu. Siksi länsivalloille ydinsodan aloittaminen olisi ollut tilanteessa kuin tilanteessa hulluutta. Ainoastaan täyskahjon johdon päästessä valtaan tämä olisi ollut mahdollista. Sanottakoon rahavallasta mitä pahaa tahansa, niin kapitalistit olisivat ainakin tämän estääkseen tehneet parhaansa. Ehkä joskus tekivätkin ja hyvä niin. Demokratiassa on vaikeaa päästä valtaan, jos talousmahdit toisin päättävät.
Kommunistit taas uskoivat marxismin ratkiriemukkaaseen teoriaan materialistisesta historiankäsityksestä. (Marxilaisista teorioista ainoastaan työarvoteoria on vielä hillittömämpi.) Tämän teorian mukaan historia on prosessi, jonka väistämätön lopputulos on kommunistinen yhteiskunta. Yhteiskunnallisia päävaiheita on viisi, joista neljäs on kapitalistinen ja viides kommunistinen. (Huvittavaa tässä on se, että yksikään kommunistinen yhteiskunta ei syntynyt kapitalistisesta yhteiskunnasta vaan edellisestä eli feodaalisesta yhteiskunnasta, pois lukien tietysti ne kommunistimaat, joihin aate oli tuotu ulkopuolelta väkivalloin. Teoria ei toiminut siis edes olemassa olleissa kommunistimaissa, mutta siellä ei Marxin Pyhää Sanaa edes kuviteltu kyseenalaistettavaksi.) Tärkeintä oli se, että kommunistimaiden johtajat uskoivat historiaan prosessina. Tämän takia he eivät voineet missään nimessä aloittaa ydinsotaa; he tiesivät kommunismin voittavan lopulta ilman sitäkin. Vaikka he olisivat ydinsodan "voittaneetkin", kommunismi olisi ollut paljon vaikeampi rakentaa radioaktiiviseen erämaahan. Heille ydinaseet olivat olemassa lännen pelotteeksi. He saattoivat jopa uskoa, että länsimaiden johtajat "tietäisivät" historian johtavan vääjäämättä kommunismiin ja saattaisivat siksi tämän estääkseen hyökätä ydinasein. Tämä selittää syyn siihen, että NL ylläpiti aina ydinaseylivoimaa länsivaltoihin nähden; jos hyökkäätte, niin teille käy vielä huonommin kuin meille.

Ydinsodan vaara olisi siis olematon, jos länsimaita eivät johtaisi hullut ja itäblokkia johtaisivat aidot kommunistit.

Länsimaita eivät johtaneet hullut missään vaiheessa. Mutta itäblokkia johti kerran mies, joka ei ollut aidosti kommunisti. Josif Stalin oli puhtaasti despootti, joka käytti kommunismia vain käsikassarana. Yhtä hyvin ideologia olisi voinut olla mikä tahansa muu. Vainoharhaisuuden takia Stalinin suorista käskyistä on säilynyt hyvin vähän dokumentteja (vrt. Hitler ja juutalaisten lopullinen ratkaisu), joten emme voi tietää varmasti hänen aikomuksiaan. On silti hyvin ilmeistä, että Stalin aikoi aloittaa sodan länsivaltoja vastaan heti, kun hän uskoi voittavansa. Onneksi länsivalloilla oli etumatka ydinteknologiassa. Stalin sai oman ydinaseensa 1949 ja olisi luultavasti ryhtynyt sotaan joskus 1955. Onneksi noutaja ehti ensin, kuitenkin Ephraim Kishonia lainatakseni inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään.

Yleensä maailman katsotaan olleen lähinnä ydinsotaa Kuuban ohjuskriisin takia. Nikita Hrustsovin seikkailupolitiikka, jonka takia hänet sittemmin syrjäytettiin, johti pelottavalta näyttävään tilanteeseen. Todellisuudessa sodan uhka oli varsin pieni. Hrustsovin impulsiivinen luonne yhdistettynä kärsimättömyyteen ja ylimielisyyteen sai tilanteen aikaan, mutta hän peräytyi nähdessään riskit. Jos ei olisi peräytynyt, KGB olisi luultavasti syrjäyttänyt hänet. Sieltä loppujen lopuksi oli lähtöisin esitys, jonka ansiosta umpisolmu alkoi aueta ja ohjuskriisi selvisi.

Brezhnevin tultua valtaan suurvaltasuhteet jähmettyivät jäykän muodollisiksi. Ei suuria kriisejä, mutta jatkuva jännitys. Kuitenkin juuri tuolloin ydinsodan uhka oli pienimmillään. Neuvostoliitossa vallassa olivat varovaiset johtajat, jotka mitä ilmeisimmin uskoivat marxilaiseen historiaan ja kommunismin voittoon.

Todelliset ongelmat alkoivat 1980-luvulla. Pokeritermein sanottuna Reagan katsoi ja korotti niin paljon, että neukuilta loppuivat pelimerkit. He tajusivat, etteivät pysty vastaamaan siihen, mitä lännellä oli asettaa vastaan tulevaisuudessa. Tuolloin ydinsodan riski saattoi olla suurimmillaan. Onneksi Neuvostoliiton johdossa olivat vanhat, paristokäyttöisessä kunnossa olleet dinosaurukset Brezhnev, Andropov ja Tsernenko. (Tuohon aikaan telkkarista tuli kerran vuodessa hyvää ohjelmaa, kun näytettiin miten kommaria haudataan.) Heitä seurasi Gorbatsov, joka ei lännen onneksi ollut sotahullu realisti, vaan saattoi jopa jossain määrin uskoa kommunismiin. Viimeinen kommunismiin täysin uskonut taisi olla puolueen vuonna 1982 kuollut pääideologi Mihail Suslov.
Jos Gorbatsov olisi hyväksynyt (tai tiennyt, kommunistinen tilastointi valehteli jopa itselleen) realiteetit, hän olisi tajunnut hävinneensä ideologisen taistelun. Tuolloin epätoivoisen miehen ainoa ratkaisu voiton saavuttamiseksi olisi ollut sota. Rauhanomainen voitto oli osoittautunut mahdottomaksi ja kommunismi oli romahtamassa. Onneksi Gorbatsov ei joko tätä tajunnut, hyväksynyt tai sitten näki kuitenkin paremmaksi antaa kapitalismin voittaa kuin ohjusten lentää. Miten olisi mahtanut käydä, jos Janajevin juntta olisi onnistunut vallankaappausyrityksessään?

Kaikeksi onneksi Neuvostoliittoa johti sen romahtamiseen asti mies, joka ei ollut halukas ottamaan ydinsodan riskiä edes viimeisenä mahdollisuutena. Kovan linjan kommunistit eivät päässeet epätoivon hetkinä valtaan ja kommunismi romahti suhteellisen rauhanomaisesti. Tom Clancy sai oikeutetusti kirjoittaa teknotrillerinsä Executive Orders omistuksen:
To RONALD WILSON REAGAN. Fourtieth President of the United States: The man who won the war.

Kolmatta maailmansotaa ei tullut. Sitä ei tullut siksi, että länsivallat olivat oikeassa uskoessaan molemminpuoliseen tuhoon ja itäblokki väärässä uskoessaan historiaan väistämättömänä prosessina.