Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 28. toukokuuta 2022

Uusinta: Heimostaan huononneet

Lukijalle: Valitettavasti näyttää siltä, että tälle listalle ei ole ollut liiemmin pyrkyä alkuperäisen julkaisun jälkeen:

Kirjoitin pari kuukautta sitten jutun Afrikan kahjoimmista diktaattoreista, johon kelpuutettiin vain jo vallasta syöstyt johtajat. Seuraavalla viikolla vuorossa oli jatko-osa nykyhetken afrikkalaisista valtionpäämiehistä. Kommenttiosiossa haastoin lukijat esittämään positiivisia esimerkkejä. Sen verran niitä tulikin, että sai tässä koosteen kasaan. Itse asiassa on olemassa palkinto, joka myönnetään afrikkalaiselle valtion tai hallituksen päämiehelle joka on tehnyt edistystä maassan seuraaville kohteille; turvallisuudelle, terveydelle, koulutukselle ja taloudellisille kehitykselle sekä demokraattiselle vallanvaihdokselle. Nobelin palkinnot myönnetään vuosittain ja usein vielä monen henkilön kesken jaettuina, mutta kyseistä Mo Ibrahim -palkintoa on jaettu vuodesta 2007 alkaen vain viitenä vuonna kuuden jäädessä väliin. Ehdokkaita ei ole liiemmin ollut, vaikka tiheällä kammalla on ollut etsimässä mm. myöntävään komiteaan kuuluva Martti Ahtisaari.

Tyypillinen afrikkalainen johtaja tulee valtaan kaappauksella, ammuttaa tai karkottaa edeltäjänsä, kahmii miljardiomaisuuden sveitsiläisille numerotileille, heittää opposition vankilaan, saa vaaleissa reilun sadan prosentin kannatuksen, syyttää kaikesta rasismia ja kuolee salamurhassa. Onnistuneita tapauksia eli ns. heimostaan huononneita on kuitenkin ollut ja oli niitä siinä nykyjohtajien listassakin. Tähän listaan on kuitenkin kelpuutettu vain jo vallasta luopuneet, koska edes jonkinlainen kokonaisarvio voidaan tehdä. Ehdokkaita oli sekä lukijoiden esittäminä että itse löydettyinä parikymmentä, joista kymmenen pääsi listalle. Lisäksi rajoituksina olivat ne, että listalle pääsi vain yksi per maa (ainakin Botswana olisi saanut useamman, ehkä Liberiakin koska maa on sentään ollut itsenäinen vuodesta 1847) ja maan on täytynyt olla ainakin joidenkin valtioiden tunnustama (tämä saattoi pudottaa pois Ibrahim Egalin, Somalimaan presidentin vuosilta 1993-2002).


10. Julius Nyerere, Tansania, 1964-1985

Nyerere on tällä listalla vain yhdestä syystä. Hän astui syrjään vapaaehtoisesti ja jäähyväispuheessaan hänellä oli kanttia myöntää kansalleen epäonnistuneensa: "Te olette antaneet anteeksi, jos kohta ette ole kokonaan unohtaneet, minun monet virheeni, laiminlyöntini ja unohdukseni. Vastoin yleistä harhaluuloa hän ei kuitenkaan myöntänyt olleensa periaatteessa väärässä, mikä onkin vanhalta sosialistilta ymmärrettävää toimintaa.
Valtaan mies pääsi normaaliin afrikkalaiseen tapaan: vapaustaistelun johtaja ja Tanganjikan ensimmäinen presidentti. Tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan demokratia tarkoitti myös yksipuoluevaltaa; Nyereren johtama TANU hallitsi. Siirtomaa-aikana Afrikan vilja-aittana tunnettu Tanganjika muuttui itsenäisyyden jälkeen nälästä kärsiväksi maaksi. Pääsyinä olivat afrikkalaistaminen eli eurooppalaisen virkamiehistön korvaaminen afrikkalaisilla ja Nyereren ideoima "afrikkalainen sosialismi", ujamaa-järjestelmä jota voi kutsua "köyhän miehen kolhoosiksi". Tämä kertookin järjestelmän toimivuudesta riittävästi. Ja ennen muuta tietysti afrikkalaisten vitsaus eli hillittömän väestönkasvun salliminen. Maan väkiluku on seitsenkertaistunut sitten vuoden 1950.
Toisaalta sai Nyerere aikaan jotain hyvääkin: hän kukisti Idi Aminin hirmuhallinnon hyökkäämällä afrikkalaisittain harvinaislaatuisessa valtioiden välisessä sodassa Ugandaan. Yleensä afrikkalaiset ovat tyytyneet jäsentenvälisiin käymällä sisällissotia. Nyererellä oli kokemusta naapureiden asioihin sekaantumisesta jo aiemmin: hän oli onnistunut liittämään Sansibarin maahansa puoliväkisin 1964, jolloin yhdistyneen maan nimeksi tuli Tansania ja tekaissut sotilasvallankaappauksen Seychelleillä 1977. Nyerere tajusi myös sen, että tribalismi on pahasta ja puoliväkisin hoiti swahelin maan viralliseksi yhtenäiskieleksi.
Nyereren hallinto ei silti ollut erityisen despoottinen afrikkalaisella mittapuulla. Hän yritti luultavasti hyvää, päätellen siitäkin että henkilökohtainen omaisuus ei ollut miljardiluokkaa. Vika oli vain hänen talousuudistuksissaan, sillä afrikkalainen sosialismi ei eroa mistään muustakaan sosialismista (paitsi ehkä kansallissosialismista) siinä, että mikään ei toimi ja kansa inhoaa sitä. Nyereren valtakauden jälkeen maan taloustilanne on parantunut, mutta yhdessä asiassa Tansania ei ole enää yltänyt samalle tasolle. 70-80 -luvuilla maasta tuli kovia juoksijoita, kuten ME-miehet Suleiman Nyambui ja Filbert Bayi. Nykyään tuloslistoilla näkyy harvoin tansanialaisia, vaikka etnisesti samankaltainen naapurimaa Kenia hallitsee kuvioita.


9. Alpha Oumar Konaré, Mali, 1992-2002

Malin presidentti Moussa Traoré syrjäytettiin perinteiseen tapaan vallankaappauksella 1991. Vähemmän perinteisesti tämän jälkeen järjestettiin demokraattiset vaalit, jotka Konaré voitti. Piakkoin sen jälkeen entinen presidentti tuomittiin perinteiseen tapaan kuolemaan. Vähemmän perinteisesti Konaré muutti tuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Juuri ennen jälkimmäisen presidenttikautensa päättymistä Konaré armahti edeltäjänsä vankeudesta.
Malin presidenttikausi kestää viisi vuotta. Konaré hoiti hommaa kaksi kautta, minkä perustuslaki salli ja vetäytyi sen jälkeen suosiolla, mikä on edelleen ainutkertaista Malin historiassa. Demokratiakin edistyi Konarén presidenttikaudella, mutta Afrikan perusvitsauksista eli korruptiosta ja hillittömästä väestönkasvusta ei päästy eroon.


8. Leopold Senghor, Senegal, 1960-1980

Senegalin ensimmäinen presidentti perusti itse oman puolueensa, joka voitti ensimmäiset vaalit maan itsenäistyttyä. Sitten seurasi jotain hämmästyttävää - muita puolueita ei julistettu laittomiksi, vaan Senegaliin kehittyi monipuoluejärjestelmä. Edes johtavat oppositiopoliitikot eivät joutuneet linnaan. Mahdollisesti Senghor oli saanut tarpeekseen piikkilangan takana olemisesta ollessaan saksalaisten sotavankeudessa 1940-42. Pitkään Ranskassa asunut Senghor otti toiseksi vaimokseen (ensimmäisestä tuli ero) ranskalaisnaisen, josta tuli sittemmin Senegalin ensimmäinen nainen. Läheiset suhteet Ranskaan säilyivät itsenäistymisen jälkeenkin. Senegal oli niitä parhaiten pärjääviä Afrikan maita, Senghor kuunteli tarkalla korvalla ranskalaisia neuvonantajiaan. Väestönkasvukin on ollut suhteellisen maltillista afrikkalaisittain, sitten itsenäistymisen 1960 väkiluku on vain viisinkertaistunut. Nyt maa on kylläkin täynnä ja se alkaa valitettavasti näkyä. Kahdenkymmenen vuoden valtakauden jälkeen Senghor luopui vallasta vapaaehtoisesti ja kuoli 2001 95-vuotiaana.


7. Thomas Sankara, Burkina Faso, 1983-1987

Alakoulussa loistavasti menestynyt oppilas lähetettiin kaupunkiin saamaan afrikkalaistasoisittain ylempää koulutusta. Siellä menestys jatkui, tie vei upseerikouluun ja ulkomaille Madagaskariin, josta nuori upseeri palasi kotimaansa Ylä-Voltan armeijaan. Ura lähti vauhdilla käyntiin, taistelukokemusta tuli rajakahakassa Malin kanssa. Siinä sivussa hän oli ehtinyt innostua marxilaisista ideoista, tosin ehkä vähemmän puhdasoppisesti. Sotilashallituksen aikana kapteeni nykäistiin politiikkaan mukaan suoraan hallituksen jäseneksi. Seuraavan vallankaappauksen jälkeen hänestä tuli Ylä-Voltan pääministeri juuri 33 vuotta täyttäneenä. Tuore presidentti ei kuitenkaan pitänyt Sankaran tyylistä, vaan antoi tälle neljän kuukauden jälkeen potkut ja laittoi kotiarestiin. Virhe. Liian kevyet varotoimet eivät päättäväistä miestä pidätelleet. Vain kolme kuukautta myöhemmin taas uusi vallankaappaus ja Sankara oli presidentti.
Vaikka hän väitti olevansa marxilainen, eivät toimet paljon marxilaisilta vaikuttaneet vaan niissä oli jopa järkeä. Maan nimi muutettiin Ylä-Voltasta Burkina Fasoksi, "suoraselkäisten ihmisten maaksi", mikä kuulosti huvittavalta. Mutta yritystä ei puuttunut ja onnistumisiakin tuli. Massiivinen rokotusohjelma suurelta osin poisti maata riivanneet polion, aivokalvontulehduksen ja tuhkarokon. Tiilitehtaat tuottivat rakennusmateriaalia, joilla päästiin eroon slummeista. 90-prosenttisesti lukutaidoton kansa muuttui muutamassa vuodessa ainakin auttavasti lukutaitoiseksi. Saharan laajentumista vastaan istutettiin miljoonia puita. Hallituksen mersulaivasto myytiin ja tilalle hankittiin Renaulteja. Maataloustuotanto kasvoi maareformin myötä, mikä lienee Afrikassa suunnilleen ainutlaatuinen tapaus. Naiset pääsivät hallitukseen, naisten ympärileikkaukset, moniavioisuus ja pakkoavioliitot kiellettiin.
Ennen muuta Sankara teki radikaalin tempun ilmoittamalla että ulkomainen apu tekee riippuvaiseksi - kansakunnan on selvittävä omillaan ja molemminpuolisin kauppasuhtein ulkovaltojen kanssa. Tämähän on törkeää rasismin vastaista toimintaa, kun uskotaan neekereiden pärjäävän ilman valkoisten apua! Sankara näytti mallia eikä kerännyt rahaa ulkomaisille pankkitileille.
Kääntöpuolena on todettava, että aina roiskuu kun rapataan. Oppositiota pidäteltiin, välillä kiduteltiin ja muutaman kerran teloitettiin ilman kummempia oikeudenkäyntejä. Maa oli alimmassa luokituksessa vapauden suhteen. Vapautta oli kuitenkin ilmeisesti liikaa tai sitten liian vähän. Ainakaan sopivasti sitä ei ollut, koska vain kolmen vuoden presidenttiyden jälkeen Sankara päästettiin päiviltä uudessa vallankaappauksessa.


6. Félix Houphouët-Boigny, Norsunluurannikko, 1960-1993

Ranskalaisilla oli perinteisesti tapana tarjota mahdollisuus sosioekonomiseen nousuun ja korkeisiin virka-asemiin myös siirtomaiden asukkaille, missä maa poikkesi rajusti esimerkiksi Iso-Britanniasta. Tätä mahdollisuutta hyödynsi myös Félix Houphouët-Boigny. Hän kohosi aluksi merkittäviin tehtäviin Norsunluurannikolla ja siirtomaiden saatua edustuksensa Ranskan parlamenttiin 1945 Houphouët-Boigny voitti vaalit. Muutaman poliittisen mutkan jälkeen hänestä tuli ministeri 1957. Tiheästi vaihtuvissa hallituksissa hän istui muutaman kerran eri salkkujen haltijana aina kotimaansa itsenäistymiseen ja presidenttiyteen asti.
Erityisen demokraattista kuvaa ei saa johtajasta, joka istuu presidentin virassa 33 vuotta, kuolemaansa asti. Oppositiopuolueet laillistettiin vasta kauden loppupuolella ja vasta 1988 Houphouët-Boigny joutui kohtaamaan presidentinvaaleissa haastajan. Jotain onnistumisesta kertoo se, että Houphouët-Boigny sai yli 80 % äänistä suhteellisen vapaissa vaaleissa.
Miehellä oli epäilemättä vikansa, kuten omaisuuden kerääminen (suhteellisen maltillista - vain kymmenisen miljoonaa dollaria), suuruudenhulluus (maailman suurin kirkko) ynnä muuta pientä. Mutta tälle listalle pääsee jo pelkästään sillä ansiolla, että muista Afrikan maista poiketen Norsunluurannikolla ei käyty sisällissotaa hänen aikanaan - eikä sen jälkeenkään.


5. Joaquim Chissano, Mosambik, 1986-2005

Mosambikissa käytiin yksi historian verisimpiä vapaus- ja sisällissotia. Chissano oli mukana marxilaisessa Frelimo-liikkeessä, joka otti maan johdon käsiinsä itsenäistymisen jälkeen. Chissano itse ei ollut erityisen marxilainen, vaan lähinnä sovittelija joka oli porukassa mukana siksi että se oli tapa vaikuttaa. Hän onnistui hieromaan rauhansopimuksen sisällissotaa käyneen Renamo-liikkeen kanssa 1992. Sopimus oli varsin rohkea - yleinen armahdus ja 50 % Mosambikin armeijan viroista kapinallisille. Hämmentävää sinänsä, että sopimus piti ja onnistui. Rauha on mahdollistanut Mosambikin voimakkaan kipuamisen Afrikan maiden pohjasakasta keskikastiin kaikilla mittareilla. Haittaa ei ollut siitäkään, että Chissano onnistui neuvottelemaan melkoisen määrän ulkomaista velkaa anteeksi. Presidenttikautensa jälkeen Chissano on omaksunut vanhemman valtiomiehen roolin ja toiminut rauhanneuvottelijana mm. Etelä-Sudanissa.


4. Nelson Mandela, Etelä-Afrikka, 1994-1999

Nelson Mandela pidätettiin 1962 ANC:n aseellisen terroritaistelun johtajana. 27 vuotta myöhemmin vankilasta käveli ulos rauhantekijä. Ja sitten vielä sanotaan, etteivät kovat rangaistukset muka tehoaisi.
Vastoin yleisrealistista arviota enemmistövaltaan siirtyminen ei aiheuttanut kaaosta Etelä-Afrikassa. Suurelta osin ansio kuuluu Mandelan persoonalle. Hän onnistui vakuuttamaan valkoisen vähemmistön aikeistaan ja myös toteutti ne. Mutta Mandelankaan mahti ei ulotu loputtomiin haudan taakse. Kova suoritus oli jo se, että hänen perintönsä sai pidettyä maan afrikkalaismittarein rauhallisena sen toistakymmentä vuotta, joka kului presidenttipestin päättymisestä kuolemaan. Viisi vuotta myöhemmin Afrikan vaurain valtio on vajoamassa samaa kehitysmaaluokkaan naapureidensa kanssa - tosin hämmentävän hitaasti edelleen, mutta eiköhän käynnissä oleva maareformi vauhdita liikettä Zimbabwen malliin.


3. C. Odumegwu Ojukwu, Biafra, 1967-1970

Nigerian kaakkoisosassa asustelee igbokansa, josta olen kirjoittanut aiemmin jutun. Heimo kyllästyi Nigerian keskushallinnon riistoon ja päätti perustaa oman valtion 1967. Tätä olisi luultu tervehdittävän länsimaissa ilolla, kun yleinen näkemys on se että Afrikan ongelmat johtuvat siitä, että siirtomaavallat vetelivät rajoja heimorajoista välittämättä. (Toisaalta näin selittävillä on tapana samaan hengenvetoon väittää, että monikulttuurisuus on rikkaus.) Lainaan tuolloista tekstiäni Ojukwusta:
Isossa-Britanniassa loppututkinnon historiasta suorittanut Ojukwu oli siinä sivussa suorittanut reservinupseerin tutkinnon ja liittyi Nigerian armeijaan. Korkeasti koulutetun miehen karriääri nousi ymmärrettävistä syistä nopeasti vasta itsenäistyneessä maassa aivan kuin aikoinaan Suomessa jääkäreillä. Kolmikymppisenä hän oli jo everstiluutnantti. Levottomuuksien yltyessä karismaattinen Ojukwu julisti Biafran itsenäiseksi. Loppu onkin historiaa. Biafran romahdettua Ojukwu pakeni Norsunluurannikolle, jossa hän eli vaatimattomissa oloissa toisin kuin yleensä Afrikan entiset johtajat. Hänen sallittiin palata Nigeriaan 1982, jonka jälkeen hän toimi vähempiarvoisissa poliittisissa tehtävissä.
Ojukwua voidaan tietysti pitää epäonnistuneena valtionpäämiehenä, kun alta meni koko valtio. Toisaalta hänen johtavansa maa pisti kahden ja puolen vuoden ajan hanttiin selvästi isommalle maalle ei mitenkään edullisessa strategisessa asemassa, mikä ei ole ollenkaan huono suoritus. Jos Biafran olisi sallittu pysyä itsenäisenä, ei olisi mikään ihme jos siitä olisi aikaansaavien igbojen käsissä kehittynyt Afrikan Sveitsi.


2. Ellen Johnson Sirleaf, Liberia, 2006-2018

Liberian presidentin virkaa on aiemmin hoidellut 21 henkilöä (nykyisen presidentin järjestysnumero on 25, mutta kolme miestä on ollut hommassa kahteen otteeseen), joten olisi tilastotieteellinen ihme ellei onnistunutta esimerkkiä löytyisi. Läheltä kuitenkin vippasi, sillä Sirleaf on ex-presidenttien listan viimeinen.
Liberia on aikoinaan (1822) Yhdysvalloissa vapautettujen orjien kotimaaksi perustettu. Itsenäistyminen tapahtui 1847 eikä maa ole koskaan ollut siirtomaa. Se näkyy. Maa on ollut Afrikan pahimpia persläpiä, kun eurooppalaiset eivät tuoneet sinne infrastruktuuria tullessaan. Ensitöikseen vapautetut orjat käytännössä orjuuttivat alkuperäisväestön. Sen jälkeen maan historia on ollut kurjuuden, huijausten ja sisällissotien repimää. Legendaarisimpiin suorituksiin kuuluvat vuoden 1927 presidentinvaalit, jotka Charles D. B. King voitti saatuaan 234 000 ääntä. Kelpo saavutus huomioiden, että äänestäjiä oli 15 000.
Oppositiopoliitikko, maanpaossakin paikallisen tavan mukaan ollut Sirleaf voitti presidentinvaalit 2005. Astuttuaan virkaansa seuraavana vuonna Afrikan ensimmäisenä naispresidenttinä hän laittoi tomerasti tuulemaan. Osansa asiassa saattaa olla järjestelmällisellä verenperinnöllä – äidinisä oli saksalainen. Nainen osoittautui niin suosituksi, että päätti perua lupauksensa vain yhdestä kaudesta ja otti osaa seuraaviin vaaleihin voittaen ne. Sirleaf oli tehnyt peruskoulutuksen ilmaiseksi, hoitanut sisällissodan jälkeisen totuuskomission asialliseen kuntoon ja neuvotteli ulkomaiset velat uusiksi. Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto meni oikeaan osoitteeseen, toisin kuin monesti muulloin on käynyt.


1. Seretse Khama, Botswana, 1966-1980

Opinnoissaan menestynyt Khama siirtyi aluksi Etelä-Afrikkaan ja toisen maailmansodan päätyttyä Iso-Britanniaan valmistuakseen lakimieheksi. Hän meni naimisiin aidon britin, Ruth Williamsin, kanssa. Avioliitto herätti vastustusta molempien kotimaissa rasistisista syistä. Ruth sai kuitenkin heimon vanhimmat vakuutettua ja hyväksynnän. Brittiviranomaisten kanssa oli vaikeampaa, lähinnä siksi että he eivät Etelä-Afrikan apartheid-politiikan takia voineet sallia Khamaa siirtomaansa korkeimpaan johtoon. Maan itsenäistyttyä tämä este poistui ja Khamasta tuli presidentti maahan, joka oli yksi maailman köyhimpiä. Mutta ei pitkään. Botswanan talous oli maailman nopeimmin kasvava Khaman hallituskaudella. Tähän oli muutama hyvä syy: maassa oli vähän asukkaita eli afrikkalaistasoisesta väestönkasvusta huolimatta liikakansoitus ei - vielä - ollut ongelma, maasta löytyi timantteja ja Khama ei mennyt sotkemaan maan asioita sosialismilla.
Vallasta Seretse Khama ei kylläkään malttanut luopua sairastumisestaan huolimatta, vaan kuoli presidenttinä. Politiikka periytyy: poika Ian Khama oli Botswanan presidentti 2008-2018 ja luopui vallasta rauhanomaisesti. Botswanaa pidetään yleisesti Afrikan mallimaana useimmissa asioissa, mikä on tietysti hienoa vaikkakaan ei vielä kovin paljon.

3 kommenttia:

Funkystock kirjoitti...

Olen eri mieltä listasta ja pahin tähän ansiottomasti päätynyt henkilö on Chukwuemeka Odumegwu-Ojukwu, joka vastuuttomalla töppäilyllään sai aikaan kahden miljoonan oman maansa kansalaisen menehtymisen etupäässä nälkään. Voihan sekin jonkun mielestä olla positiivista, että päästiin kahdesta miljoonasta neekeristä eroon ja samalla hieman ehkäistään Afrikan väestönkasvua, mutta näin brutaali keino ei ainakaan omaa arvomaailmaani edusta.

Jääkööt enempi kommentointi tähän. Perustelin asiaa laajasti jo alkuperäisen kirjoituksen yhteydessä ja ne näyttävät edelleen olevan luettavissa.

Qroquius Kad kirjoitti...

Funkystock on siis sama kuin vuoden 2018 Lista-ano?
Siellä olikin kommenttia melkein bloggauksen verran, varsin mielenkiintoista ja bloggausta täydentävää.

Jaska Brown kirjoitti...

Funkystock: Minä puolestani toistan myöskin saman: Biafran onnistuminen oli epätodennäköistä, mutta tuona hetkenä sillä oli parhaat mahdollisuudet onnistua. Iso riski, iso palkkio. Jälkeenpäin ajatellen ei olisi kannattanut yrittää, mutta tuona hetkenä ajatellen kannatti ottaa riski. Jos länsimaat olisivat tukeneet kansallisia rajoja siirtomaarajojen sijaan, olisi onnistunut varmasti.