Uusinta: Kakkonen on ykkönen

Lukijalle: Vuorissa on havaittavissa erikoinen ilmiö: useimmilla alueilla toiseksi korkeimmalle huipulle on vaikeampi päästä kuin korkeimmalle:

Seitsemän huipun haasteeksi kutsutaan vuorikiipeilijöiden keskuudessa maailman jokaisen seitsemän maanosan korkeimman huipun valloittamista. Ensimmäisenä keräilysarjan sai täyteen Richard Bass 30.5.1985. Tai Pat Morrow 7.5.1986. Tai sitten joku muu, jonka nimen esiin kaivamista en edes yrittänyt. Listassa on näet kaksi epäselvää kohtaa. Viisi seitsemästä on selviä tapauksia:
1) Aasia: Mount Everest, 8848 m
2) Etelä-Amerikka: Aconcagua, 6962 m
3) Pohjois-Amerikka: Mount McKinley, 6194 m
4) Afrikka: Kilimanjaro, 5895 m
5) Antarktis: Vinsonin massiivi, 4892 m
Lähes yksikäsitteinen on myös Eurooppa, jossa sekä Bassin että Morrowin listalla oli Elbrus, 5642 m. Mikäli Euroopan ja Aasian rajan katsotaan kuitenkin kulkevan Kaukasuksen pohjoispuolella, Euroopan korkeimmaksi vuoreksi on määriteltävä Mont Blanc, 4807 m. Yleensä Elbruksen asemaa tällä listalla ei kuitenkaan kiistetä.
Sen sijaan Australia (tai Oseania) on ongelmallisin. Bassin listalla on Mount Kosciuszko, 2228 m, Australian mantereen korkeimpana vuorena. Morrowin listalla (tai oikeastaan listan on laatinut kaikkien aikojen parhaana vuorikiipeilijänä pidetty Reinhold Messner) taas oli Uuden Guinean korkein vuori Puncak Jaya, 4884 m. Lisäksi jotkut ovat esittäneet, että listalla kuuluisi oikeastaan olla Mount Wilhelm, 4509 m, koska Puncak Jaya kuuluu Indonesian - aasialainen valtio - puoleiseen osaan Uutta Guineaa, kun taas Mount Wilhelm kuuluu Papua-Uuteen-Guineaan. Kukaan ei sentään ole esittänyt listalle Uuden-Seelannin (jos Uuden Guinean saari osin Indonesiaan kuuluvana diskvalifioidaan) korkeinta vuorta Mount Cookia, 3724 m. Tosin tällöin pitäisi epäillyksi nostaa myös Havaijin korkein vuori Mauna Kea, 4205 m, onhan Havaiji tavallaan osa Oseaniaa ja ollut aikoinaan itsenäinen kuningaskunta.
Bassin ja Morrowin kapuamisten aikoihin oli tosin Antarktiksen kohdallakin lievä epäselvyys, sillä mittaukset Vinsonin massiivin ja Mount Tyreen kohdalla eivät olleet täysin luotettavia. Varmuus asiasta saatiin pian saavutusten jälkeen ja Mount Tyree osoittautui 40 metriä matalammaksi.

Mutta tämän kirjoituksen aiheena ei ole selvittää, kuka oli ensimmäinen vuorikiipeilijä, joka saavutti kiistattoman aseman kaikki maanosien korkeimmiksi huipuiksi epäillyt kolunneena. Sen sijaan tarkastellaan kovempaa haastetta: toiseksi korkeimpia huippuja.

On nimittäin selvästi havaittavissa erikoinen ilmiö: jokaisen mantereen toiseksi korkein huippu on lähes poikkeuksetta vaativampi kiivettävä kuin se korkein. Osaltaan tämä johtuu tietysti siitä, että mantereen korkeimmalla on ruuhkaa - ne ovat kiehtovampia, siksi runsaasti kiivettyjä ja hyvin tunnettuja. Tunnettu on helpompi ja useat kiipeilijät parantavat turvallisuutta. Mutta jopa ilman tätäkin toiseksi korkeimmat huiput ovat vaativampia, kuten vertailusta käy ilmi.

1. Aasia: K2, 8611 m. Vuorta kutsutaan maailman vaarallisimmaksi. Se on jyrkempi, syrjäisempi ja sääoloiltaan vaativampi kuin Everest. Ainakin 80 ihmistä on kuollut kiivetessään. Mount Everestillä kuolleita on toisaalta miltei kolminkertainen määrä, mutta huipulle päässeitäkin on noin 15-kertainen määrä. Lisäksi on huomoitava, että K2:lle yrittävät vain mestaritason kiipeilijät siinä missä Everestille pyrkivien joukossa on lähes turisteiksi luokiteltavia. Voi vain kuvitella, miten kävisi jos Everestin kiipeilijät yrittäisivät K2:ta.

2. Etelä-Amerikka: Ojos del Salado, 6863 m. Aconcagua ei edellytä vuorikiipeilytaitoja, mutta Ojos del Saladolle päästäkseen on hallittava ainakin alkeet, koska aivan lähellä huippua on selvitettävä seinämä.

3. Pohjois-Amerikka: Mount Logan, 5950 m. Kiipeäminen ei ole sen vaikeampaa kuin McKinleylle. Haasteen muodostaa sää, joka on arvaamattomampi ja yleensä huonompi.

4. Afrikka: Mount Kenya, 5199 m. Vaikka ero Kilimanjaroon on peräti 700 metriä, selvästi eniten eri maanosien korkeimman ja toiseksi korkeimman välillä, on Mount Kenya silti kiistatta vaativampi. Kilimanjaro on periaatteessa pelkkä vaellus, jossa ongelmia muodostaa vain korkea ilmanala. Mount Kenya puolestaan edellyttää jonkinasteisia kalliokiipeilyn taitoja selvästi jyrkempänä.

5. Antarktis: Mount Tyree, 4852 m. Vain 13 km päässä Vinsonin massiivista sijaitseva hieman matalampi vuori edellyttää kiipeilytekniikkaa siinä missä Vinsonin massiivin merkittävin haaste on sääolot. Niinpä Tyreelle on kiivennyt kaikkiaan vain kymmenen ihmistä ja Vinsonille toistatuhatta.

6. Eurooppa: Dyhtau, 5204 m. Pidetään Elbrusta hankalampana. Samoin toinen ehdokas, Alppien toiseksi korkein huippu Dufourspitze, 4634 m, lienee Mont Blancia vaativampi - ei kylläkään teknisesti, mutta vähemmän suositumpana.

7. Oseania: Mount Townsend, 2209 m. Siinä missä Kosciuszko on pyöreälakinen, hieman matalampi Townsend on louhikkoinen ja hankalakulkuisempi, vaikka ei edellytä vuorikiipeilytaitoja sekään. Myös Uuden Guinean toiseksi korkein vuori Puncak Mandala, 4760 m, on luokiteltu Puncak Jayaa selvästi vaativammaksi siksi, että vuoren läheisyyteen on vaikea päästä. Puncak Jayasta vain kahdeksan kilometrin päässä on maailman suurin kultakaivos ja sinne johtava tie kulkee vain reilun kuuden kilometrin päässä huipusta.

Toiseksi korkein huippu on siis yleensä vaativampi. Samoin on myös Suomessa. Suomen korkein kohta sijaitsee Haltin rinteellä, tunturin huippu on niukasti Norjan puolella muutamaa metriä korkeampana. Halti puolestaan on aika mitäänsanomaton paikka näköaloiltaan. Aivan toisenlainen on Suomen korkein tunturinhuippu, muutamaa kilometriä kauempana sijaitseva ja vain 6-7 metriä matalampi Ridnitsohkka. Enpä ole vielä tavannut molemmille kiivennyttä, jonka mielestä Halti tarjoaisi paremmat näkymät. Kiipeämisessä Suomen puolelta ei ole eroa, mutta Norjasta Haltin huipulle pääsee helpommin kuin Suomesta.
Sama pätee myös Itä-Lapissa: korkein tunturi yli sadan kilometrin säteellä on Sokosti. Muutama kilometri pohjoisempana on Ukselmapää, joka tarjoaa rajoittamattomat tunturimaisemat joka suuntaan siinä, missä Sokostilta etelään näkyy Lokan tekojärvi. Toisaalta näköala on makuasia, mutta se ei ole, että Ukselmapäälle nousu on rankempi jyrkkyyden takia; tosin maasto on helpompaa verrattuna Sokostin louhikkoon.
Selkein maantieteellinen jakaja Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä on Oulujoen ja sen yläpuolisten vesistöjen itä-länsi -suunnassa kulkeva pääreitti. Heti sen eteläpuolella on hyvin tunnettu Vuokatti, alueen korkein kohta on 345 m, ja sitä niukasti korkeampi ja vielä tunnetumpi on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Koli, 347 m. Mutta kuka on kuullut niiden puolivälissä olevasta Naulavaarasta, 368 m?

Muutamia vertailuja eri maiden korkeimman ja toiseksi korkeimman kesken:

Ruotsi: Kebnekaiselle on huomattavasti helpompi kiivetä kuin Sarektjåkkalle, koska matka lähimmältä tieltä on lyhyempi ja reitti on selkeämpi. Teknisestikin ero on selvä, Kebnekaiselle pääsee kävellen siinä missä Sarektjåkka edellyttää hieman kiipeilytaitoa.

Norja: Galdhöpiggen ja Glittertind lienevät periaatteessa yhtä helppoja, mutta Galdhöpiggenin lähelle on helpommat kulkuyhteydet.

Itävalta: Grossglocknerille johtaa polku, mutta Wildspitzelle päästäkseen on kuljettava jäätiköiden halki turvaköysin varustettuna.

Ranska: Mont Blanc lienee vaikeampi kuin Barre des Écrins, mutta on se 700 metriä korkeampikin.

Saksa: Zugspitzelle johtaa köysirata, Hochwanner edellyttää pientä kiipeilytaitoa.

Sveitsi: Dufourspitze on vaativampi kuin Dom.

Nepal: Mount Everest on selvästi helpompi kuin Kanchenjunga, ei pelkästään suosionsa takia vaan niukasti myös teknisesti. Tosin Kanchenjungalle kiipeäminen on myös kiellettyä; pyhänä vuorena kiipeilijät kunnioittavat sääntöä, että varsinaiselle huipulle ei astuta vaan pysähdytään aivan sen alapuolelle.

Japani: Sekä Fujille että Kitalle johtavat polut, mutta Fuji on melkein 600 metriä korkeampi.

Tadzikistan: Neuvostoliitto-vainaan korkeimmat vuoret sijaitsivat Tadzikistanissa. Ismoil Somoni Peak, 7495 m, on selvästi vaativampi kuin 7134-metrinen Lenin Peak, jota pidetään maailman helpoimpana yli 7000 metriä korkeana vuorena. Entiseltä nimeltään Ismoil Somoni Peak oli Pik Kommunizma eli Kommunismin huippu. Hyvin kuvaavaa, kommunismin huippu on vaikea saavuttaa, jääkylmä, myrskyinen ja ihmiselämälle kelvoton.

Kanada: Mount Logan ja Mount Saint Elias sijaitsevat vain 40 km päässä toisistaan, joten sääolot ovat molemmissa samat eli yleensä surkeat. Logan lienee melkein 500 metriä korkeampana muuten vaativampi.

USA (pl. Alaska): Mount Whitney ja Mount Elbert ovat molemmat kiivettävissä ilman vuorikiipeilyvarustusta ja molemmille johtaa polku. Whitneylle on kylläkin perusleiristä selvästi pidempi matka.

Meksiko: Pico de Orizaba ei tarjoa korkeutensa (5636 m) lisäksi suurta haastetta, mutta Popocatépetlille kiipeäminen on hengelle hupaa, koska tulivuorenpurkaus on ollut käynnissä viimeiset kymmenen vuotta.

Peru: Huascarán on selvästi helpompi kuin yhtenä Andien vaikeimmista huipusta pidetty Yerupajá.

Kaikkiaan tässä on verrattu 25 eri aluetta. Jos ihmisen rakennelmat ja vaikutus eli tehdyt polut, liikenneyhteydet, kiipeilyreittien merkitseminen ja muiden liikkujien tuoma lisäturva eliminoidaan, saldo on seuraava. Viidessätoista tapauksessa toiseksi korkein huippu on vaativampi kuin korkein, viidessä eroa ei huippujen välillä käytännössä ole. Vain viidessä tapauksessa korkeampi huippu on vaativampi kuin toiseksi korkein.