Lukijalle: Mietitäänpä jälleen, mitä olisi saattanut tapahtua, jos Hitler ei olisi uskonut Göringin lupausta huoltaa Stalingradin motti:
Luin jokin aika sitten kenraalimajuri evp Jaakko Aatolaisen kirjan Stalingrad. Suosittelen. Yli vuosikymmenen Sotakorkeakoulussa opettanut Aatolainen on tutkinut Stalingradin taistelua pitkään. Lopputulos on yksi parhaista koskaan lukemistani sotahistorian kirjoista ja uskokaa huviksenne, olen lukenut niitä paljon. Myös sotahistorian grand old man Sampo Ahto kehui teosta Sotilasaikakauslehden arvostelussaan (s. 37). Neljä asiaa nostaa kirjan erinomaiseksi:
1) asiantuntemus - vuosien työ näkyy
2) sujuva kirjoitustyyli - olen aina ihmetellyt miten niin mielenkiintoisesta asiasta kuin historia osataan kirjoittaa niin tylsästi
3) täsmällisyys - tilastollisista laskelmista tuli mieleen ruotsalaisten (!) sotahistorioitsijoiden erinomainen kirja Kurskin taistelusta
4) pohdiskelu - harvempi historioitsija uskaltaa esittää "entä jos" -skenaarioita.
Tämä kirjoitus keskittyy edelliseen kohtaan (4) eli siihen, mitä olisi voinut tapahtua jos jokin yksittäinen asia olisi mennyt toisin. Yleensä Stalingradin katastrofin (siis Saksan kannalta) syynä pidetään Hitlerin jääräpäisyyttä kaupungin valtauksen suhteen ja turhaa uskomista Göringin lupaukseen huoltaa motti ilmateitse. Aatolainen kuitenkin osoittaa, että päätös olla vetäytymättä johtui suurelta osin aiemmista kokemuksista ja onnettomien sattumien summasta. Toisaalta tulee muistaa, että historia on tieteistä eksaktein, koska se on ainoa jolla on mahdollisuus olla jälkiviisas.
Kaikkein kauimmainen Stalingradiin johtanut syy löytyy jo vuodelta 1939, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta. Siinä maat sopivat mm. jakavansa Puolan keskenään. Hitler oli todennäköisesti laskenut, että länsivallat eivät lähde sotaan sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan, mikä niiden olisi loogisesti pitänyt tehdä molempien maiden hyökätessä. Stalin oli kuitenkin pykälää ovelampi ja pidätteli joukkojaan kolmatta viikkoa. Siinä vaiheessa kun neuvostoarmeija marssi itärajan yli, Puola oli jo lyöty ja länsivallat sodassa Saksan kanssa. Missä muuten oli länsivaltojen logiikka? Miksi Saksa ei saanut vallata Länsi-Puolaa, mutta Neuvostoliitto sai vallata Itä-Puolan ilman sodanjulistusta? Koskiko Puolan rajojen takuu vain sen länsirajaa? Oli miten oli, Stalinin viivyttely aiheutti aikanaan Hitlerille joutumisen tuhoisaan kahden rintaman sotaan.
Loppuvuodesta 1941 Saksan joukot lyötiin takaisin Moskovan porteilta. Vastahyökkäyksen seurauksena saksalaisia joukkoja jäi saarroksiin Demjanskin ja Holmin motteihin. Ensinmainitussa oli peräti 100 000 ja jälkimmäisessä 5000 miestä. Nämä motit kyettiin huoltamaan ilmateitse ja lähes neljän kuukauden piirityksen jälkeen saksalaiset saivat niihin maayhteyden vuoden 1942 keväthyökkäyksessä. Jos mottien huolto olisi epäonnistunut, olisi syntynyt erilainen ennakkotapaus ja Stalingradia ei välttämättä olisi syntynyt. Nyt Hitler luotti siihen, että se mikä oli toiminut aiemmin toimisi jatkossakin. Ero oli kuitenkin siinä, että Stalingrad oli suurempi ja kalustoa olisi tarvittu selvästi enemmän. Ja vielä oleellisempi ero oli, että lentomatka näihin motteihin oli vain muutamia kymmeniä kilometrejä siinä missä Stalingradiin se oli satoja kilometrejä.
Stalingradissa ongelma oli myös se, että Neuvostoliiton sotateollisuus tuotti jatkuvasti lisää materiaalia siinä missä saksalaiset kärsivät materiaalin hupenemisesta. Ja syy näihin molempiin löytyy saksalaisten omasta toiminnasta. Hyökätessään Neuvostoliittoon Hitler nimenomaisesti kielsi infrastruktuurin "tarpeettoman" hävittämisen. Tarkoitus oli ottaa tehtaat ja liikenneväylät mahdollisimman ehjinä haltuun. Toisaalta tämä mahdollisti operaation, jota Hitler ei uskonut mahdolliseksi eli tehtaiden siirtämisen Uralille. Kuten Hitler Immolassa Mannerheimille totesi, hän ei voinut uskoa, millaisen määrän neuvostopanssareita he saisivat vastaansa. Oma vika. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty, operaatio ei olisi onnistunut. Ja sen ei olisi pitänyt olla edes vaikeaa. Ei joka metrille olisi ilmatorjuntaa riittänyt, ei muuta kuin Stuka-partio liikkeelle ja rautatie poikki rintaman takaa. Korjaus kestää ainakin vuorokauden ja sinä aikana eivät junat liiku. Tai sitten kaukopartiotoimintaa, miina rautatielle ja jytym samalla vaikutuksella. Mutta tuo jälkimmäinen kun ei kuulunut preussilaisen sodankäynnin perinteisiin, Brandenburg-divisioonasta huolimatta. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty 1941, ei Neuvostoliiton sotateollisuus olisi kyennyt 1942 tuottamaan riittävästi materiaalia. Silloin liittoutuneet olisivat joutuneet tuottamaan myös varsinaisen sotamateriaalin Neuvostoliitolle. Nyt ne ainoastaan muonittivat esim. Spam-lihasäilykkeellä, lähettivät suurimman osan puna-armeijan kuorma-autoista ja lähes kaikki Neuvostoliiton uudet veturit. Lentokoneita tuli myös aimo annos, mutta miten olisi käynyt jos ne ja panssarit olisivat olleet lähes täysin tuontitavaraa? Etenkin kun huomioi, että varsinkin länsipanssarit soveltuivat itärintaman oloihin huonommin kuin T-34?
Samalla kun Neuvostoliiton junat jyskyttivät, saksalaisten oma kuljetuskapasiteetti yski. Ensinnäkin tietysti erilaisten raideleveyksien takia. Ne piti joko muuttaa tai sitten leveyden vaihtuessa lasti piti aina purkaa ja siirtää eri junaan. Aikaa ja resursseja vaativaa hommaa. Sitten piti vielä mennä rasittamaan kapasiteettia kuljettamalla neljä miljoonaa juutalaista Puolaan. Vuosina 1941-42 tähän vaadittiin arviolta 2000 junaa. Ehkä näillekin olisi ollut tärkeämpää käyttöä. Samoin - ja tätä Aatolainen ei kirjassaan korosta - ukrainalaisten parempi kohtelu olisi tuonut myötämielistä työvoimaa saksalaisille. Ukrainalaiset eivät holodomorin jäljiltä liiemmin neuvostovallasta pitäneet. Mutta saksalaiset olivat liian voitonvarmoja ja uskoivat selviävänsä omin voimin.
Neuvostoliitto reagoi sotaan välittömästi mobilisoimalla koko kansakuntansa tuottamaan sotatarvikemateriaalia. Myös siitä syystä siirto-operaatio Uralille ja hurjat tuotantolukemat olivat mahdollisia. Saksa puolestaan antoi vasta 17.1.1943 - jolloin Stalingrad oli jo käytännössä mennyttä - "Führerin asetuksen", joka mobilisoi Saksan naiset sotaa palvelevaan työhön. Tämä tarkoitti totaalista liikekannallepanoa, mutta se tapahtui aivan liian myöhään Stalingradin ja sodan lopputulosta ajatellen.
Näillä pelimerkeillä saavuttiin Stalingradiin. Ennen varsinaisen taistelun jossittelua on vielä syytä tarkastella Saksan ja Neuvostoliiton komentoketjuja. Niissä oli mielenkiintoinen ero heikossa kohdassa.
Yksikkötasolla saksalaiset olivat ylivoimaisia. Kun samansuuruiset - ja suunnilleen samoin varustetut - komppaniat ja pataljoonat iskivät vastakkain, saksalaiset olivat ylivoimaisia. Tämä johtui tietysti osin siitä, että saksalaissotilaat olivat paremmin koulutettuja. Suuri merkitys oli kuitenkin sillä, että saksalaiset johtivat mahdollisimman alhaalta ja oma-aloitteisesti. Yksikkötasolla komentoa delegoitiin niin alas kuin mahdollista, mikä sai aikaan joustavan toiminnan jäykkäliikkeiseen neuvostoyksikköön verrattuna. Tämä "edestä johtamisen periaate" aiheutti sen, että saksalaiset kykenivät yksikkötasolla voittamaan itseensä nähden ylivoimaisia neuvostojoukkoja.
Yhtymätasolla asia oli päinvastoin. Hitler ei luottanut kenraaleihinsa, kuten Ahto kirjan arvostelussakin totesi. Ilmeisesti aiheesta, kenraalit eivät liiemmin pitäneet korpraalista joka hallitsi sotahistorian ja -tekniikan heitä paremmin. Stalin puolestaan antoi Zukoville ja kumppaneille suhteellisen vapaat kädet. Toki neuvostoarmeijalla oli ongelmansa, jotka aiheutuivat johdon puutteellisesta koulutuksesta ja Stalinin ennen sotaa kenraalikunnassaan tekemästä apuharvennuksesta, jonka jäljiltä pätevät komentajat olivat harvassa. Mutta ainakin heillä oli vapaat kädet, toisin kuin saksalaisilla virkaveljillään. Hitlerillä oli tapana antaa tuhansien kilometrien päästä toimintaohjeita rykmenttitasolle - joskus alemmaksikin - asti ohittaen kaikki lähempänä olevat ja tilanteesta paremmin ymmärtävät portaat.
Jos toinen osapuolista olisi johtanut strategista tasoa neuvostotapaan ja taktista tasoa saksalaistapaan ja toinen tehnyt päinvastoin, sota olisi ollut kovin yksipuolinen kamppailu.
Näin on siis saavuttu Stalingradiin loppuvuodesta 1942. Saksan logistiikka on venytetty sietokyvyn rajoille, kuljetusmatkat ovat pitkät. Samalla itärintaman joukkoja on heikennetty Hitlerin pelätessä maihinnousua Ranskaan ja Afrikan rintaman vaatimuksista. Itärintamalta on siirretty Ranskaan kaksi Waffen-SS:n eliittipanssaridivisioonaa, kolme muuta panssaridivisioonaa ja viisi jalkaväkidivisioonaa. Stalingradin suunnan menetykset olivat yksi armeijan johtoporras, kaksi panssaridivisioonaa, yksi moottoroitu divisioona ja seitsemän jalkaväkidivisioonaa. Lisäksi muualle itärintamalle siirrettiin kuusi divisioonaa. Seurauksena koko rintaman siipi jouduttiin miehittämään toisarvoisilla joukoilla. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen painopiste osui kehnosti varustettujen ja muutenkin taisteluhaluttomien romanialaisten joukkojen rintamaosalle. Linja romahti hetkessä ja neuvostojoukot kykenivät sulkemaan Stalingradin mottiin. Kysyä sopii, mitä olisi tapahtunut jos Stalingradin rintamalla olisivat olleet ne viisitoista saksalaisdivisioonaa, joita ei kuitenkaan tarvittu lännessä? On kuitenkin helppo jossitella jälkeenpäin - eivät saksalaiset tuolloin tienneet, että Dieppen maihinnousu oli ollut pelkkää harjoittelua ja pelottelua eikä liittoutuneilla ollut aikomustakaan nousta maihin Ranskassa vielä puoleentoista vuoteen.
Stalingrad oli siis motissa. Ja sitten alkoi "onnettomien sattumusten summa". Saarroksiin jääneessä Paulusin 6. armeijassa oli noin 285 000 miestä ja valtava määrä materiaalia. Tämän materiaalin huoltamiseen sekä 6. armeija tuolloin että Aatolainen nykypäivänä ovat laskeneet tarvittavan 1 200 tonnia materiaalia päivää kohti. Junkers 52 -kuljetuskoneiden kapasiteettina tämä edellytti 800 lentoa päivässä, olettaen että ne toimisivat 100 % kapasiteetilla ja onnistumisprosentilla. 6. armeijan esikunta tiesi tämän olevan mahdotonta. Niinpä he tinkivät tämän lähes puoleen ilmoittaen "väliaikaisen hätätilaminimin" olevan 650 tonnia päivässä. Ensimmäinen virhe. Tästä väliporras eli armeijaryhmä B totuttuun tapaan totesi, että alaiset vaativat aina liikaa ja pudottivat vaatimustason 500 tonniin päivässä. Toinen virhe. Lopullinen virhe oli toimittaa tieto Göringille. Tämä takasi, että Luftwaffe hoitaa homman kotiin. Kolmas virhe.
Todellisuudessa koko Saksalla oli vain noin 350 lentokelpoista Junkersia. Vähän yli 500 oli korjattavina tai romutuskunnossa. Kaikista koneista osa tarvittiin muilla rintamilla. Toisaalta muilla koneilla voitiin Junkerseja osin korvata. Göringin ja hänen esikuntapäällikkönsä Jeschonnekin laskelmat - jotka Jeschonnek tajusi virheellisiksi, Göring ei välittänyt - osoittivat, että homma hoituu silti. (Jeschonnek ampui myöhemmin itsensä syyllisyydentunnossaan.) Laskelmien mukaan 250 Junkersia olisi vienyt päivittäin 2 tonnia tarvikkeita kukin, mikä olisi tuonut yhteensä 500 tonnia eli vaadittava, joskin liian pieni minimimäärä. Todellisuudessa kaikki kaatui jo yksittäisen koneen kapasiteettiin, joka oli Venäjän talvessa 1,5 tonnia, ei ihanneolojen 2 tonnia. Lisäksi laskelma ei ottanut huomioon koneiden vaatimaa huoltoa eikä myöskään sellaista pikkuseikkaa, että lento yli vihollisalueen tuo väistämättä menetyksiä. Kuka tahansa mihin tahansa logistiikkaan edes pintapuolisesti perehtynyt olisi voinut laskea käyttöasteen olevan maksimissaan 50 %, joka 1,5 tonnin kuormalla olisi tarkoittanut alle 200 tonnia. Mikä oli alle puolet esitetystä vaatimuksesta ja alle kuudesosa motin todellisesta tarpeesta!
Todellisuus oli vielä kammottavampi. Motin supistuessa ja neuvostojoukkojen edetessä myös lännempänä lentomatkat pitenivät ja vaikeutuivat entisestään. Stalingradiin saatiin päivittäin keskimäärin 86 tonnia tarvikkeita. Tämä oli siis noin kuudesosa siitä, mitä Göring oli luvannut! Todellisesta tarpeesta se oli noin seitsemän prosenttia!
Yksi toisen maailmansodan suurimmista arvoituksista on, miksi Hitler ei ammuttanut Göringiä viimeistään tämän fiaskon jälkeen. Göringillä on täytynyt olla henkivakuutuksena valokuva Hitleristä omassa bar mitzvahissaan.
Kuudes armeija siis oli motissa ja pysyi siellä. Pysyi, koska Paulusin vaatimaa ulosmurtautumislupaa ei tullut. Ja kyseenalaista on se, olisiko koko murtautuminen edes onnistunut. Homma ei ole niin helppoa, että "siitä vaan, antaa mennä". Se vaatii useiden päivien valmistelun ja tänä aikana neuvostojoukot olisivat todennäköisesti valmistelut havainneet ja valmistautuneet puolestaan murtautumisen torjuntaan. Tällöin 6. armeija olisi luultavasti teurastettu Venäjän arolle. Eihän saksalaisten yritys saartorenkaan murtamiseksi ulkopuoleltakaan onnistunut, vaikka heillä oli takanaan huollon tuki eikä neuvostojoukot, kuten Stalingradista ulos murtautuvalla, nääntyneellä 6. armeijalla olisi ollut. Toki voidaan jossitella sillä, miten murtoyritykselle olisi käynyt jos samaan aikaan olisi ulkopuolelta hyökätty pikaisesti takaisin Ranskasta siirrettyjen eliittipanssaridivisioonien voimin.
Lopulta oli jäljellä vain kammottava kohtalo. Paulus antautui 31. tammikuuta. Viimeisinä sanoinaan antautumisen yhteydessä hän pyysi voittajia huolehtimaan miehistään. Toisin kävi. Stalingradin viimeinen merkittävä vastarinta murrettiin 2.2, jolloin traktoritehtaasta lähetettiin viimeinen viesti venäläisten murtautumisesta tehtaaseen. Venäläisten lähteiden mukaan hajanainen vastarinta jatkui vielä kuukauden ajan. Ilmeisesti oikeana valintana, kun katsoo mitä tapahtui vangeille. Vankeja saatiin noin 110 000. Kaikki haavoittuneet, jotka eivät kyenneet kävelemään, tapettiin heti tai jätettiin pakkaseen jäätymään kuoliaiksi. Muut marssitettiin vankileireille. Matkalla tai heti perille saavuttua seuraavan kolmen kuukauden sisällä kuoli 75 000. Loppujen lopuksi leireiltä palasi takaisin Saksaan 5000, suurin osa vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Onko Ylen toimittaja narsisti?
12 tuntia sitten
15 kommenttia:
Jätkille iski paska nakki.
Saksalalaisten etäisyydet neukkujen vetäytyneisiin tuotantolaitoksiin olivat liian suuret, että niitä olisi voitu ilmateitse tuhota. Paska juttu!
Paino sanalla "vetäytytneisiin". Mikäli olisi isketty kuljetusyhteyksiin vetäytymisvaiheessa, tilanne olisi ollut varsin toisenlainen.
Vähän ohi aiheesta,mutta lend and leasia Yhdysvallat antoivat Briteille 30 silloisella miljardilla,Venäjälle 11 miljardilla ja Ranskalle 8 miljardilla.Kiinakin sai reilut 5 miljardia.Koko sota kustansi Amerikalle arvioiden mukaan jotain 800 miljardia silloista dollaria.
Ehkä puhtaasti sotilaallisista näkökulmista jenkkien olisi kannattanut antaa Neuvostoliitolle vähän enemmän,ainakin tuo Ranskan osuus ja miksei Brittienkin.Sota olisi ollut lyhyempi ja Puna-armeija Pariisissa.....
Yhdysvallat muuten rakensi pelkkiä uusia laivoja 300 miljardilla,osa purettiin suoraan valmistuttuaan,rikkaan on mukava tehdä sodassa ns overkill.
Mikähön oli syynä, ettei Saksa hyökännyt Puolaan Neuvostoliiton jälkeen tai aikaisintaan yhtäaikaa. Ehkä Aatu oli liian hyväuskoinen.
acc
Tämä tämmönen jälkikäteen suoritettu ottiatuota on aina mukavaa. Itse ottiatuotailen – kun se tässä epäilemättä sallitaan – tuosta ykkösrähinästä ja tuumin että joku nykyinen suomalainen res. vänrikki olisi aikakoneella siirrettynä ollut siinä rähinässä suorastaan vallankumouksellinen sotastrategi. Sillä näin jälkeenpäin se resepti oli aivan hirveä. Kerta toisensa jälkeen tykistökeskityksiä ja sen jälkeen jätkät paljaalle aukiolle etenemään konekiväärituleen. Ei ole ihme että rintamat ei paljoa liikkuneet.
Jossittelu on hubaa.
Muutamassakin sotakoulussa ja mm. naton päämajassa on pelattu sotapeli Barbarossaa. Aina neukkulan häviöön päättyvä strategia on ollut kaahata Bakun öljykentille heti ja tarpeeksi isolla voimalla. Tärkein vaikutus: ei öljyä CCCP:n t-34:lle. Eikä foordeille. Bonuksena persian kautta kulkeva huoltoreitti olisi katkennut. Joskus 44/43 saksakin olisi saanut öljyä bakusta. Öljytön neukkula olisi tällöin ollut aika kaputt.
Laskuvarjojoukkoja olisi ilman kreetan jälkeista aatun pölhöilyä voinut käyttää kohtisuoraan saarrostukseen, donin tai buginkin sillat päreiksi ja iso motti puna-armeijasta. Ja myöhemmin muurmannin rata poikki kunnolla.
Tietysti jos saksalaiset olisivat kohdelleet tolkullisemmin valkovenäläisiä olisi Nachtigall-pataljoona ollut 42 keväällä Nachtigall-divisioona ja 43 armeijaryhmä Nachtigall. Sama juttu Ukrainalaisten kanssa.
Talvivetimet ja puolijoukkueteltat olis kanssa voineet olla kova juttu.
Jos ja jos...
Pyssymies
Stalingradiin johti lähtökohtaisesti operaatio Barbarossa, joka oli ehkäpä maailmanhistorian massiivisin esimerkki toiveajattelun tuhoisuudesta:
Adolf kun tiettävästi julisti Venäjän olevan laho rakennus, joka luhistuu heti kun oveen potkaistaan.
Luonnollisesti hän ei voinut kuunnella minkäänlaisia vasta-argumentteja.
Barbarossan syynä taas oli tavallaan Talvisota, josta Adolf sai aiheen massiiviseen vähättelyyn perustuvaan toiveajatteluunsa:
jos Puna-armeija ei pystynyt valtaamaan edes mitätöntä täivaltio (Lausestaat) Suomea, mitä se muka mahtaisi Wehrmachtille?
Stalingradin tappion jälkeen, muistaakseni 5.(vai 6.)2.1943 Päämajan tiedustelupäällikkö eversti Aladár Paasonen piti tuoreeltaan Mikkelissä selonteon presidentti Risto Rytille ja pääministeri Jukka Rangellille.
Hän selosti Wehrmachtin menettäneen kaikkiaan n. 300 000 kokenutta rintamasotilasta. Pahempaa oli, että tappiossa menetettiin myös kokonaisen vuoden tuotantoa vastaava määrä sotamateriaalia.
Näitä tappioita ei pystyttäisi enää mitenkään paikkaamaan.
Saksan tappio oli siis matemaattisen varma. Kyse oli enää vain ajasta, ja siitä keitä kaikkia Saksa vetäisi mukanaan tappioon.
Ryti kuunteli vakavana ja totesi, että eduskunnan täytyy kuulla tämä selonteko voidakseen tehdä vaadittavat johtopäätökset.
Mannerheim evästi Paasosta:
"Älkää säästelkö ruutia! Antakaa edustajen kuulla kunniansa, sillä monet heistä ovat syypäitä sihen, että me olemme nyt tässä tilanteessa. Jos he eivät olisi estäneet meitä rakentamasta maanpuolustusta, me emme olisi nyt tässä tilanteessa."
Paasonen piti selontekonsa - ja sai vastaukseksi nautalauman mölinää.
Ööö, mitä tuo kappari oekeen mölyvöö,ööö...sotahan männöö hyiin, myöhään olaa syyäällä Ryssän Karjalassa ja Saksa se hallinnoopi koko Euruuppaa, ööhhööhöhöö...myöhän voetettoon koko sota ja männöönn Uraalillee, öö öö, höhö ööö...
Paasonen raportoi jotenkin sentapaisesti, ettei eduskunta ollut valitettavasti vielä valmis vastaanottamaan näin vakavaa viestiä.
Henlkilökohtaisesti voisin uskoa hänen eduskunnasta lähdettyään harkinneen täysin vakavissaan esittävänsä Mannerheimille sotilasvallankaappausta, jonka seurauksena Suomea johtaisi Marskin, Rytin ja Rangellin triumviraatti lähimpinä apulaisinaan Päämaja ja valtioneuvosto.
Eduskuntana tunnettu nautalauma lähetettäisiin mölisemään ja märehtimään kotilaitumilleen pois häiritsemästä ihmisiä.
Mutta tämä on kaikki jälkiviisautta.
Sen valossa voimme nähdä myös sen, mitä Mannerheim, Ryti tai kukaan muu aikalainen ei voinut nähdä:
mitä Suomi olisi voinut tehdä Jatkosodan aikaan toisin paremman lopputuloksen saavuttamiseksi?
Itselleni kun kaikki muut paitsi toteutuneet vaihtoehdot olisivat näyttäytyneet todennäköisenä Saksan miehitysoperaationa kevään 1943 - kevään 1944 välissä. Mikä Saksan menestys olisi ollutkin siinä sotatoimessa, olisi se kuitenkin lopulta päättynyt Suomen joutumiseen Puna-armeijan miehittämäksi.
Olkaamme siis tyytyväisiä siihen mitä saatiin, mutta ottakaamme myös mallia niistä, joille ei käynyt yhtä hyvin kuin meikäläisille:
heille, jotka joutuivat vastaanottamaan sen Puna-armeijan ja NKVD:n tarjoileman oppimiskokemuksen, joka meikäläisiltä jäi saamatta.
Sinällään kiintoisaa pohdintaa. Valitettavasti en millään voi yhtyä Aatolaisen kirjan kehuihin, sillä kirjassa on valtavasti heikkouksia. Kirjasta puuttuu arkistotutkimus täysin. Käytetty kirjallisuusaineisto on toivottoman vanhaa, pääosin 1970-luvulta tai vieläkin vanhempaa. Aatolainen nostaa von Mansteinin suureksi sotilaalliseksi neroksi, jota hän ei ollut. Jne. Edelleen ihmettelen suuresti, että Sampo Ahto meni kehumaan tuota tekelettä niin paljon.
Mitä tulee itse Staligradiin ja jossitteluun, olisiko ulosmurtautuminen voinut onnistua, niin oleellinen kysymys on milloin. Ulosmurtautuminen olisi voinut onnistua, jos se olisi tehty nopeasti motin sulkeutumisen jälkeen. Toinen edellytys olisi ollut, että komentajana olisi ollut pätevämpi mies kuin Paulus. Paulus oli keskinkertaisuus ja nahjusmainen komentaja. Esimerkiksi Walter Model olisi ollut hänen tilallaan ihan eri kaliberin mies.
Kad: Lähdeviitteitä sille, että Eduskunnassa mölisi nautalauma? Muutenkin tuo jälkiviisaus on hyvinkin tympeää.
Sinällään Q. Kad on oikeilla jäljillä, että Barbarossa-suunnitelma perustui toiveajatteluun. Mutta jotenkin saan kadin tekstistä kuvan, että syyllinen olisi ollut Hitler. Väärin. Kuten mm. Craig Lutherin Barbarossa Unleashed -kirjasta (suomeksi aiheesta julkaistu kirjallisuus on valitettavasti vanhentunutta roskaa; poikkeuksena Sampo Ahdon tekstit) ilmenee, toiveajattelu oli vahva normi laajalti Saksan sodanjohdossa, etenkin niillä, jotka laativat Barbarossa-suunnitelmaa. Yksi suurimpia vastuullisia oli halder, joka sodan jälkeen vieritti syyn muitten niskoille. Nimenomaan se oli Halder, joka vesitti suunnitelman Leningradin nopeasta valtaamisesta, ei Hitler. Edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa syytetään asiasta Hitleriä.
Ja mitä tulee siihen, että miten Suomi olisi voinut toimia tehokkaammin Suomelle parhaan mahdollisen tuloksen saamiseksi, niin vastaus on yksinkertainen: Ne sodanpäämäärät, jotka Suomella oli jatkosodan alussa, oli mahdollista saavuttaa vain ja ainoastaan siloin, kun Neukkula kuului sodan häviäjiin. ja tästä seurasi se, että Suomen sodanpäämäärille oli kielteistä kaikki, joka vahvisti Neuvostoliittoa ja myönteistä kaikki, joka heikensi Neuvostoliittoa. Toisin sanoen, Suomen sodanpäämäärien saavuttaminen edellytti Saksan voittoa. Ja siitä seuraa, että Suomen olisi pitänyt tehdä kaikkensa, jotta Saksa voittaisi. Sen sijaan Suomi mielisteli Rooseveltia ja hänen bolshevikkikätyreitään (kuten Vasili Mitrohihin kirjastakin ilmenee, Rooseveltin hallinto oli täynnä Neuvostoliiton myyriä). Suomessa ei kerta kaikkiaan ymmärretty, kuinka uskollisia Stalinille Roosevelt ja hänen hallintonsa olivat.
Miksi Mannergeimilais-Tannerilainen vaskistien valkobandiittijoukko pelasti CCCP:n? Mannerheimin suuri erehdys vai mikä lie. Jos suomi olisi vaatinut rukajärven suunnalle saksalta oikeita sotilaita, ei mitään SS-poliiseja, ja kalustoa. Panssarivaunuja, pommikoneita ja hävittäjiä. Ja vaatinut saksaa höökimään kohti vienanmerta muutamalla jalkaväkidivisioonalla, laskuvarjojoukot radalle ja luftwaffe huoltamaan ja tukemaan maajoukkoja, pinohiiriä ja organisation todt rukajärven tietä ja -rataa väsäämään.
Briteille ja rooseweltille olis voinu kertoa - eihän me mutku aseveli haluaa höökiä. Saadaan muutakin apua kuin myötätuntoa.
Mistäs sitten olis fordit, lentokoneet, wilsonin pinnat, lentobensat, tankit ja ammukset viety joe-sedälle.
Ja mitäs olisi seurannut.
Pyssymies
klova: Neuvostoliiton apua olisi ollut ehkä vaikeaa lisätä hankalien kuljetusyhteyksien takia. Mutta ilman saatua apua olisi voinut käydä huonosti.
acc: Olen jostain lukenut, että Aatu uskoi Joosepin hyökkäävän samaan aikaan, jolloin liittoutuneet joutuisivat julistamaan sodan molemmille tai sitten toteamaan tapahtuneen ja antaa olla. Luultavasti jälkimmäinen. Jooseppi oli vain pykälää ovelampi sillä kertaa.
Yrjöperskeles: Ja vielä karmeampaa sotahistoriaa oli 1700-luvulla, jonka taktiikoista lukemista ei kestä. USA voitti vapaussotansa siksi että siellä sotilaat eivät olleet saaneet sotilaskoulutusta ja pärjäsivät siksi paremmin kuin britit.
Pyssymies: Niinpä niin. Nykyaikainen sotakone pysähtyy aika nopeasti ilman öljyä. Täysin uskottavaa.
Qroquius Kad: Paasosen muistelmissa on toki normiannos asioiden kaunistelemista omalta kannalta paremmiksi, mutta tuo tiedotustilaisuus ilmeisesti meni kutakuinkin kuvatusti. Muistelmissaan hän nimenomaisesti toteaa, että marsalkan ohjeistuksen takia esitys "muodostui realistisemmaksi kuin mitä alunperin oli tarkoitettu" (s. 136). "Esitelmäni otettiin vastaan kylmästi, jopa vihamielisesti." Toisaalta hän kertoo myös saaneensa kirjeitä, jotka kiittivät rohkeasta esiintymisestä. Esitelmän päivämäärää hän ei kerro, mutta korkeimmalle päällystölle ja valtiojohdolle hän oli pitänyt suunnilleen samansisältöisen esitelmän 3.2.1943.
Trilisser: Pauluksesta aivan oikein. Modelilla oli sentään kanttia ampua itsensä kun homma kusi, Paulus meni yhteistoimintamieheksi. Mansteinin "Kadotetut voitot" on tylsimpiä jälkiviisauskirjoja joita olen lukenut. Sen mukaan hän teki aina kaiken oikein (mikä on kyllä enimmäkseen totta) ja Hitler sössi saavutukset (mikä on myös suurelta osin totta), mutta ei se nyt ihan niin mustavalkoista ollut.
Suomen tavoitteista olet oikeassa, mutta lienee mahdoton arvioida olisiko toisenlainen menettely tuonut paremman lopputuloksen. Nyt koetettiin pelata varman päälle eli toisaalta hyökätä pitkälle mutta varmuuden vuoksi ei ihan niin pitkälle että ei mahdollisen tappion koittaessa saataisi kylmää kyytiä.
Pyssymies: Olisihan se Muurmannin rata saatu pysyvästi poikki jos olisi haluttu. Vaan olisiko Stalin sitten ollut vielä vihaisempi kuin Nasse-setä? Ja toisaalta, kuten U.A. Käkönen välirauhan ajan sotilasasiamiesseikkailuistaan kirjassaan kertoi, olihan Arkangelin rata jo tuolloin valmistunut. Eikä edes Kuolan niemimaan valtaaminen olisi tätä reittiä katkaissut, kun siellä ei ollut mitään infrastruktuuria Murmanskista itään. Eivätköhän saksalaiset tämän tienneet, olihan heillä laivastotukikohta siellä 1939-40 silloin kun Aatu ja Jooseppi olivat vielä bestiksiä.
Radan pysyvästä katkaisusta en tiedä. Mutta vaikka kolme kuukautta - puoli vuotta pari divisioonaa kun olis istunut raiteilla ja pinohiiret pamauttaneet muutaman peninkulman rataa taivalle. Ja sitten: miinoja, miinoja, lisää miinoja ratalinja täyteen. Neukkula kun oli lähellä romahdusta 41. Kuinkaas olis joe-sedälle käynyt kun saksalaiset olis ajellet punaisella torilla. Kaikesta avusta huolimatta 45 neukkula oli oikeasti romahduksen partaalla, siksi Suomikin jäi "vapauttamatta."
Ja kyllä ne nixmannit olis radalla tarpeeksi pysyneet, olis kerrottu, että suomalaiset ei päästä pois. Saksalaiset - suomalaisten sotimista seurannet - pitivät suomalaisia kylminä tappajina ja olisivat pelänneet uhkausta. Radalle voi kuolla mutta rukajärvelle kuolee varmasti, jos ilman lupaa yrittää vetäytyä.
Oulun tienoille lufwaffelle tukikohta. Sieltä sitten päivittäin pommia loppudodan ajan radalle. Ju88, Dornier 17 ja Heinkel 111 olisivat hyvin yltäneet radalle estäneet liikenteen ja korjauksenkin tehneet hankalaksi.
Hyötysuhde olisi ollut muurmannin tai britannian pommittamista parempi.
Ja neukkula olis ollu 45 heikommassa hapessa, ehkä nurin. USA ja Britannia olisi voittanut Saksan. Pahimmassa tapauksessa olisi Suomi joutunut USA:n miehittämäksi ja joutunut vastaanottamaan marshal-apua.
Ja pietarin jättäminen saksalaisten sodittavaksi oli oikea päätös, suomella ei ollut joukkoja, kokemusta eikä kalustoa kaupunkisotaan.
Pyssymies
Olen päiväkausia funtsinu räväkkää kommenttia Zei Braunin historiakatsaukseen. Luovutan. Historialle ei v kukaan.
Ykälle. Kollegiaalisin terveisin vänrikki Hoikka. Eivät kutsuneet minuakaan kertaustreeneihin. Uskoivat, että oppi kerrasta.
Jaska: luin viime kesänä Roman Töppelin uusinta saksalaista arkistotutkimusta Kurskin taistelusta edustavan kirjan. Alkuperäisten asiakirjojen voimalla Töppel dementoi vakuuttavasti mm. von Mansteinin sodanjälkeiset tarinat.
Siinäkun radanvarressa kuksaa koverrettiin jatkosodassa ,niin kyllä siinä kuriirit kulki itään ja länteen. Kysymys on maanpetoksesta ,jos suomen tulevaisuudesta keskusteltiin jo silloin venäläisten kanssa. Tai kysymys missä vaiheessa keskustelut oikeasti aloitettiin? Itse en olisi luottanut venäjältä tulleeseen maailmanmattiin. Ajat oli erilaiset ja ajatukset ei voi sitä ymmärtää täysin.
Lähetä kommentti