Se on siinä

Tämän blogin ensimmäinen teksti julkaistiin sunnuntaina 22.2.2009. Siinä totesin seuraavasti:
Tarkoituksenani on kirjoittaa juttu viikossa, enempään ei ole mahdollisuutta. Elän varsin aikataulutettua elämää sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä.
Kymmenen vuotta on kulunut. Siihen mahtuu noin 522 viikkoa. Koska ensimmäinen viikkojuttu julkaistiin sunnuntaina eli viikon viimeisenä päivänä muutama hetki blogin avausjutun jälkeen ja nyt on jo 27.2, tämä on 524. julkaisu tunnisteella Viikkojuttu. Tahti on pitänyt, joka ainoa viikko on juttu tullut.

Kaiken kaikkiaan blogissa on ilmestynyt 1176 julkaisua. Kolme vuotta sitten aloin tehdä lauantaisin uusintoja vähintään neljä vuotta vanhoista viikkojutuista. Niitä on tullut 157, joten originaaleja on kertynyt kaikkiaan 1019. Niistä hieman yli puolet on ollut viikkojuttuja, lopuista valtaosa alkuvuosina esiintyneitä Sivalluksia. Nämä jäivät pois Twitterin yleistyessä. Itse en ajanpuutteen takia ole Twitteriin mennyt. Jäljelle jäävät ovat enimmäkseen Välihuomautuksia, joita on tullut ehkä kerran kuussa. Näiden lisäksi on ilmestynyt vuosittain Vuosiraportti, jossa on käyty läpi blogin tilastotietoja.

Näiden kymmenen vuoden aikana on omassa elämässä ehtinyt tapahtua paljon. Lapsiluku on kasvanut. Olen vaihtanut sekä työ- että asuinpaikkaa. Minua on kohdannut henkilökohtaisessa elämässä suuria suruja. Jos kääntää kelloa kymmenen vuotta taaksepäin, jotain pystyi tietysti jo silloin käytännössä varmasti tietämään. Mutta osa on tullut yllättäen ja suru painaa rintaa. Viime yönä näin unta eräästä kuolleesta läheisestä. Olimme kaupungissa ja menossa häntä tapaamaan. Kuitenkin tiesin, että hän on kuollut. Kun hän sitten tuli seuraamme, sanoin hänelle että en valitettavasti voi uskoa tätä unta ja tiedän, että hän haihtuu kohta. Hän pyöritteli päätään ja sanoi, että ei mahda asialle mitään. Menimme ravintolaan syömään ja kaikki muut mukana olleet pysyivät, mutta tämä läheinen oli kadonnut. Miksi helvetissä minun pitää olla realisti jopa nukkuessani?
Elämässä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut myös suuria iloja. Minulle on tarjoutunut sekä työelämässä että harrastuksissa tilaisuuksia, joita en ole osannut odottaa ja olen ainakin jossain määrin kyennyt menestyksellisesti hyödyntämään. Olen edennyt työurallani ja luottamustehtävissä.
On myös tapahtunut asioita, joita ei tosiaankaan ole voinut mitenkään ennustaa. Huvittavimpana näistä pitää mainita, että persoonani on päätynyt erään romaanihenkilön esikuvaksi. Tuntemani kirjailijan romaaniinsa luomasta tärkeimmästä sivuhenkilöstä ei voi liiemmin erehtyä sen paremmin ominaisuuksiensa kuten myöskään eräässä yksityiskohdassa hyvin poikkeuksellisen elämänvaiheensa puolesta.
Jos minulta näin jälkeenpäin kysytään, olisinko halunnut kymmenen vuotta sitten tietää, mitä tuleman pitää, vastaus on että en todellakaan. Iloiset asiat olisi ollut sinänsä kiva tietää, mutta suuret, ennalta arvaamattomat surut olisivat turhaan painaneet etukäteen.

Kun jälkeenpäin miettii, niin näiden kymmenen vuoden aikana elämässä suunnilleen kaikki muu on muuttunut paitsi vaimo on pysynyt.
Hän on lukenut yhtä vaille joka ainoan viikkojutun ennen sen julkaisemista (se yksi puuttuva aiheutui aikatauluteknisistä syistä ja sekin tuli jälkisensuroitua) ja hyväksynyt ne julkaistaviksi. Tosin ei hän kovin montaa muutos- tai sensurointiesitystä ole antanut, näppäilyvirheitä lähinnä korjaillut. Ehdotetut muutokset olen lähes poikkeuksetta tehnyt. Asia on nimittäin siten että vaimon ehdotukset kannattaa kuunnella tarkkaan, se on viisautta.
Tosin Sallilla on tapana joskus huomauttaa, että vihittäessä myötä- ja vastoinkäymisten joukossa ei nimenomaisesti mainittu esilukijana toimimista. Tämä on kuitenkin esimerkki siitä, että joustoa täytyy löytyä. Avioliittomme on vastoin kaikkia ennakkoarvioita pysynyt kasassa kaikki nämä vuodet nimenomaan siksi, että Sallilla on ollut se palava tahto, joka tähän on vaadittu. Ehkä minullakin, mutta itseään on vaikeampi arvioida objektiivisesti. Ei avioliittoa solmittaessa kysytä, rakastatko. Siinä kysytään tahdotko rakastaa ja se on aivan eri kokoluokan suoritus. Salli on tahtonut ja siitä olen ikuisesti hänelle kiitollinen. Ei tämä välillä helppoa ole ollut, kun elämä on kolhinut. Vaan aina on nostettu päät pystyyn ja jatkettu kohti uusia pettymyksiä. Välillä toki iloja ja seikkailujakin.

Blogia aloittaessa annoin Sallille lupauksen, että olen varovainen turvallisuuden suhteen. Tästä on tingitty vain hänen luvallaan ja ilmeisen hyvin seurauksin. Olen tavannut muutamia ihmisiä tästä samasta blogiympäristöstä. Ihmisiä, jonka kaltaisia en uskonut olevan olemassakaan. Ilman kirjoittamista en olisi koskaan saanut iloa tutustua heihin ja elämäni olisi ollut paljon köyhempää. Järjestetyt seminaarit ovat olleet ajatuksia avartavia.

Paitsi oma elämä, myös maailma on muuttunut näiden kymmenen vuoden aikana. Tämän blogituksen osalta voi todeta sananvapauden muuttuneen ristiriitaisella tavalla.
Toisaalta nuivuus on muuttunut valtavirraksi. Tämä on aiheutunut kohtaamisteoriasta; etenkin vuoden 2015 invaasion jälkeen on kohtaamisia kokeneilta vaadittu joko lujaa tahtoa tai huikeaa itsensäpettämiskykyä siihen, ettei muutu rasistiksi. Nykyään voi julkisesti sanoa faktoja - kuten meillä faktisteilla tapana on - jotka kymmenen vuotta sitten olisivat olleet mahdottomia.
Toisaalta taas ollaan entistä vauhkompia. Mielipiteenvapauden tila Suomessa on erinomainen - miten typeriä mielipiteitä tahansa saa sanoa milloin tahansa. Faktojen suhteen pitää olla varovaisempi. Nykyään ei voi mitenkään tietää, mikä on laukaiseva sana. Ainoa mikä tuntuu olevan varmaa, on se että rasismia on kaikki muu paitsi mokutus. Ja sekin on rasismia, jos sitä tekee valkoinen heteromies.

Vuodenvaihteessa ilmoitin, että en enää vastaisuudessa ylläpidä blogia samaan tapaan kuin aiemmin. Työn takia (pitää tienata verovaroja jotta haittamaahanmuutto ei romahtaisi aivan yhtä pian kuin tulee romahtamaan) joudun tinkimään. Lupasin jatkaa ne kymmenen vuotta täyteen kerta viikossa -tahdilla. Nyt ne ovat täynnä. Tämän jälkeen annan itselleni luvan lopettaa.
Tosin ensi alkuun jatkan "näennäisesti" kerran viikossa -tahtia. Totesin, että teen jotain rentouttavaa tilastointia, jota kokeilin lokakuussa julkaisemalla laskemani tilastot miesten 10 000 metrin juoksun eri urheilijoiden kymmenen parhaan tuloksen keskiarvoista. Tämmöisiä olen tehnyt muutaman valmiiksi ja julkaisen niitä nyt viikoittain. Tämä ihan siltä varalta, että jos joskus minulla on taas aikaa ja inspiraatiota, niin juttu viikossa -tahti on jatkunut keskeytymättä. Voi tosin olla että joskus näiden tilastojenkin välissä kirjoittelen muutakin. Aika ja jaksaminen vain ovat kortilla. Oman arvioni mukaan se on valitettavasti näkynyt myös tekstien laadussa viime kuukausina.
Lauantai-uusinnat jatkuvat niin ikään toistaiseksi.
Minkäänlaista lupausta sen paremmin kuin uhkaustakaan en anna siitä, ettenkö jonain päivänä lopettaisi ilman sen kummempia seremonioita. Voi olla että tämä vain hiipuu pois ilman tuota kerta viikossa -kurinalaisuutta.
Voi kuitenkin olla, että joskus on ihan pakko kirjoittaa. Kuten alkuvuodesta, jolloin julkaisin Minä syytän -kirjoituksen. Tein sen hirmuisten työpaineiden ohessa. Silloin kun on sanottava, on sanottava. Olin suunnitellut meneväni alkuvuoden melkein kokonaan varastossa olevilla kirjoituksilla, mutta nyt niitä jäi pari kappaletta ylikin. Voi olla että ne tulevat joskus, mutta toistaiseksi pidän ne varastossa. Kymmenen vuoden aikana on huomannut, että parasta pitää juttuja liipaisinvalmiina siltä varalta, että joskus iskee kirjoittajan lukko tai yksinkertaisesti tulee siviilielämässä kiire eikä ehdi kirjoittaa. Joskus on oltu täpärällä - kun nyt jälkeenpäin tarkistin muistikuvani niin huomaan saaneeni valmiiksi ja julkaisseeni yhden jutun vajaata tuntia ennen lähtöä synnytyslaitokselle. Sillä kertaa ei tarvinnut turvautua varastojuttuun.

Siviilielämän kiireiden ohella on myönnettävä, että yksi syy blogitussysteemin muuttumiseen on turnausväsymys. On ollut tuskallista todistaa kerta toisensa jälkeen, että 2 + 2 = 4 virallisen valheen ollessa, että 2 + 2 = 5.
Filosofiassa tunnetaan Humen giljotiini, vapaasti kääntäen: "Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä miten niiden tulisi olla."
Tästä olen johtanut Jaskan hirsipuun: "Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voida päätellä miten ne todella ovat."
Olisi todella hienoa, jos ihmiset pyrkisivät hyvään, kaikki kulttuurit olisivat moraalisesti samanarvoisia ja kaikki ihmispopulaatiot yhtä älykkäitä. Näinhän sen pitäisi olla. Vaan entäpä jos näin ei ole?

Olisi todella lohdullista, jos me täällä "voiman pimeällä puolella" olisimme väärässä ja mokuttajat oikeassa. Tämä yhdistääkin kansallismielisiä ja vihervasemmistoa: molempien mielestä olisi hieno homma, jos vihervasemmisto olisi oikeassa. Tämä myös lievää vakavammin haittaa järjen voittoa. Osapuoli A sekä uskoo että toivoo olevansa oikeassa, kun taas osapuoli B ainoastaan uskoo olevansa oikeassa mutta toivoo olevansa väärässä. Silloin B toimii väistämättä jossain määrin käsijarru päällä.
Näyttöjä riittää. Tässäkin blogissa kommenttiosiossa esitettiin mokuttajalle kysymys, haluaako hän siis Euroopan afrikkalaistumista ja islamilaistumista. Vastaus oli: Ei niitä miljoonia tule. Maat ottavat vastaan pääasiassa pakolaisia. Eikä niitä miljoonia tule.
Päiväys oli 7.9.2014. Mitä tapahtui vajaan vuoden kuluttua tästä?

Toisaalta uskon, että tällä kirjoittamisella on ollut vaikutuksensa. Yhtenä tavoitteena on ollut antaa järki-ihmisille sanallista kättäpidempää esitettäväksi. Eihän tällä vastapuoleen ole vaikutusta, sillä mokutus on kuin aikoinaan kommunismi: uskoo vaikka näkee. Yksikään kommunistinen valtio ei koskaan toiminut eikä yksikään niistä maista, joissa asujamisto ja kulttuuri on sellaista kuin Eurooppaan tulijoilla on, ole koskaan toiminut. Ja sitten kehdataan uskoa että heistä tulee kelpo viherdemareita täällä. Mutta ei tällä vastapuoleen olekaan tarkoitus vaikuttaa (toki harvat uskosta luopuneet aina ilahduttavat), vaan siihen suureen enemmistöön, joka yhä uskoo vanhamedian propagandaan haittamaahanmuuton siunauksellisuudesta.
Ja siinä on saatu ehkä jotain aikaankin. Flagcounterin mukaan blogissa on ollut viime kuukausina keskimäärin lähes 400 kävijää päivässä, Bloggerin tilastojen mukaan noin 650 päivässä. Jos edes jotain on matkaan tarttunut muille esitettäväksi, tämä ei ole mennyt hukkaan. Erityisen ilahtunut olin siitä, että viimekesäinen kirjoitussarja maapallon väestönkasvusta ja siitä, kuinka meille on siitä valehdeltu (vielä kerran linkit: Osa I, Osa II ja Osa III) sai tilastojen mukaan tuhansia lukijoita - jokainen osa.

Viimeviikkoisessa kirjoituksessa summasin loppuyhteenvedossa näkemykseni tulevaisuudesta. Ehkä pessimistisesti, mutta pelkään että realistisesti. Vaihtoehtoja on kaksi. Nykyinen meno jatkuu, mikä tarkoittaa länsimaisen kulttuurin tuhoa. Toinen vaihtoehto on, että fasismi nousee, mikä taas tarkoittaa, no tämän voi jokainen arvata. Se kolmas vaihtoehto on se, minkä takia tässä on viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut. Että tolkku voittaisi ennen kuin tilanne eskaloituu jompaan kumpaan kahdesta aiemmasta vaihtoehdosta.

Tolkun voiton kannattajat vain pyritään leimaamaan fasisteiksi. Näinhän on tehty iät ja ajat. Valtaapitäviä eivät uhkaa ne, jotka ovat väärässä. Valtaapitäviä uhkaavat ne, jotka ovat oikeassa - mutta eri kannalla kuin valtaapitävät.
Asian tiivisti erinomaisesti Kasimir Leino jo yli sata vuotta sitten runollaan Kunnon mies, josta lainaan muutaman ensimmäisen säkeistön:

Kun teet sä, niinkuin käsketään,
Kun syöt sä, mitä syötetään,
Niin olet kunnon mies.

Kun uskot, mitä saarnataan,
Et pyri koskaan vapaampaan,
Niin olet kunnon mies.

Kun pidät paikkas, jonka sait,
Ja vanhat aatteet, tavat, lait,
Niin olet kunnon mies.

Kun maas’ et puutu johdantoon,
Et hallintoon, et kohtaloon,
Niin olet kunnon mies.

Kun ylhäisille rauhan suot,
Ja vastustuumat vatsaas juot,
Niin olet kunnon mies.

Kun silmät, korvat ummistat
Ja omantuntos laajennat,
Voit olla kunnon mies.

El’ hiisku koskaan sanaakaan,
Vaikk’ järki, tunne poljetaan,
Niin olet kunnon mies.

Kun järjestelmä on jostain kohtaa mätä eikä se pysty itseään korjaamaan niiltä osin, se suorastaan kutsuu vallankumoukseen. Yksinvaltius toimi siihen asti, kunnes sivistystaso teki demokratian mahdolliseksi. Demokratia toimi siihen asti, kunnes enemmistö alkoi äänestää vähemmistön rahat itselleen.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia lukijoita ja aivan erityisesti loistavia kommentaattoreita. En halua mainita ketään nimeltä tai nimimerkiltä, sillä mainintoja tulisi aivan liikaa ja joku maininnan ansainnut jäisi kuitenkin sanomatta.

Kiitos näistä kymmenestä vuodesta!