Uusinta: Meritokratia

Lukijalle: Kun nyt on virallisesti tullut kymmenen vuotta täyteen, niin mikäpä sen parempi valinta juhlauusinnaksi kuin historian ensimmäinen viikkojuttu meritokratiasta. Tässä yhteydessä pitää mainita se, mikä unohtui viimeisestä varsinaisesta viikkojutusta keskiviikkona. Blogin yksi sivutarkoitus oli kirjoitustaidon kehittäminen. Ja kun näitä ensimmäisiä räpellyksiä lukee, niin ainakin oman arvioni mukaan kehitystä on tapahtunut:

Meritokratia on valtiomuoto, jossa hallintotehtävät on jaettu sellaisille henkilöille, jotka ovat osoittaneet niihin riittävää kyvykkyyttä ja ansioita (meriittiä, merit). Meritokratiassa henkilön varakkuus, sosiaalinen asema (suku, yhteiskuntaluokka, ystävyyssuhteet), ikä, kokemus, suosio, sukupuoli ja rotu eivät vaikuta hänen etenemiseensä yhteiskunnassa. Meritokratiassa yhteiskunta palkitsee ne, jotka ovat osoittaneet suoriutuneensa tehtävistään paremmin kuin vertaisensa ja ylentää sen, jonka uskotaan suoriutuvan korkeammassa tehtävässä paremmin kuin kilpailevien henkilöiden.

Maailmassa ei ole koskaan ollut puhtaasti meritokraattista valtiota. Historiallisesti eniten meritokraattisia piirteitä on esiintynyt Tsingis-kaanin valtakunnassa, Napoleonin Ranskassa ja Venäjän vallan aikaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tsingis-kaani saattoi ylentää sotapäälliköiksi entisiä vihollisiaan, kunhan nämä olivat ensin osoittautuneet riittävän luotettaviksi. Napoleonin aikana hirmuhallinnon hävitettyä entisen yläluokan monet kyvykkäät alemmista säädyistä lähtöisin olevat miehet ylenivät hämmästyttävällä nopeudella. Jean-Baptiste Bernadottesta tuli salamavauhdilla kersantista kenraali ja sittemmin marsalkka, lopulta jopa Ruotsin kuningas, mutta se on jo toinen tarina. Suomen suuriruhtinaskunnassa valta oli nimellisesti yksinvaltiaalla keisarilla, mutta käytännössä puljua pyöritti virkamieskunta. Virkatiellä eteneminen taas ei ollut syntyperästä riippuvainen, joskin korkeampiin virka-asemiin vaadittavat opinnot olivat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta vain varakkaan yläluokan käytettävissä.

Nykymaailmassa Singaporea pidetään eniten meritokratiaa muistuttavana valtiona. Myös Suomessa ja muissa pohjoismaissa on melkoisesti meritokraattisia piirteitä.

Meritokratiaa osin soveltaneilla valtioilla on mielenkiintoinen yhdistävä tekijä. Ne ovat kaikki omana aikanaan olleet poikkeuksellisen menestyneitä. Mongolit nousivat vaatimattomasta paimentolaiskansasta kahdeksisadaksi vuodeksi puolta tunnetusta maailmasta hallinneeksi imperiumiksi. Napoleonin Ranska taisteli toistakymmentä vuotta menestyksekkäästi lähes koko muuta maailmaa vastaan. Suomi puolestaan nousi Venäjän vallan aikana takapajulasta voimakkaasti teollistuneeksi ja demokraattiseksi valtioksi, mikä on melkoinen suoritus kun vertaa sitä emämaan kehitykseen. Singapore on nykyään Kaakkois-Aasian varakkain maa ja Pohjoismaat ovat kaikilla kehityksen mittareilla maailman kärkimaita.

Meritokratian - siis osittaisen sellaisen - saavutukset ovat kiistattomat. Silti yksikään maa ei halua julistautua edes osittaiseksi meritokratiaksi saati sitten muuttua täysin meritokratiaksi. Syitä on kaksi: ensimmäinen on se, että meritokratia ei ole demokraattinen järjestelmä. Toinen on se, että äsken lueteltujen osittain meritokraattisten maiden joukosta puuttui yksi. Natsi-Saksa oli meritokratia kaikille sellaisille henkilöille, jotka kuuluivat arjalaiseen rotuun eivätkä avoimesti vastustaneet natsihallintoa - siis lähes kaikille maan kansalaisille. Virkakoneistossa ei kyselty, oliko etu- ja sukunimen välissä von vai ei. von ei ollut sen paremmin suositus kuin estekään. Sodan aikana upseereita ei ylennetty virkaiän vaan saavutusten perusteella. Oli useita tapauksia, joissa mies aloitti sodan aliupseerina ja päätti sen everstinä. Eikä yksikään maa halua millään tavoin samaistua Natsi-Saksaan.

Näistä syistä sana meritokratia on häivytetty niin perusteellisesti, että monet yhteiskuntatieteiden maisteritkaan eivät ole sitä kuulleet. Se on todellinen uhka nykyjärjestelmälle, koska meritokratia ei ole vielä koskaan epäonnistunut. Siksi esimerkiksi Suomen meritokraattiset piirteet selitetään tasa-arvoisella demokraattisella yhteiskunnalla. Piilomeritokratia on tuonut Suomelle paljon hyvää: käytännössä kenellä tahansa on mahdollisuus opiskella yhteiskunnan tuella juuri niin pitkälle kuin kyvyt ja tahto riittävät eikä työpaikkahaastattelussa kysytä vanhempien nimiä tai poliittista näkökantaa, vaan pätevyyttä tehtävään.

Viime aikoina Suomen piilomeritokratian perusteet ovat alkaneet murentua. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin Suomen ilmainen koulujärjestelmä on entistä enemmän muuttunut tasa-arvoistavasta tasapäistäväksi. Tasokurssien poistaminen peruskouluista oli valtava virhe ja vielä pahempaa virhettä ollaan tekemässä viemällä lukiolta pohja pois toisen asteen oppilaitosyhteistyön merkeissä. Lisäksi koulutuksessa käytetään resursseja tavalla, joissa panos/tuotos -suhde on hävyttömän huono. Heikkojen erityisopetukseen satsataan valtavasti - on olemassa kaupunkeja joissa erityisopetuksen budjetti on suurempi kuin koko lukiobudjetti. Jopa lukioihin on palkattu erityisopettajia, jotta muutamat yksilöt saataisiin riivittyä neljässä vuodessa approbatur-tason ylioppilaiksi. Heikkoihin opiskelijoihin (lukihäiriöisiin, maahanmuuttajiin, ADHD-tapauksiin) kohdistettu panostus on henkeä kohti laskettuna moninkertainen verrattuna hyviin tai edes tavanomaisiin opiskelijoihin. Tämä on aivan sama kuin jos olympiakomitea myöntäisi valmennusmäärärahoja ainoastaan liikunnallisesti lahjattomille. Jokaiselle tulee tarjota samat mahdollisuudet, mutta nykyinen koulujärjestelmämme pyrkii saamaan kaikille samat lopputulokset. Jos vanhemmat tajuaisivat, missä tilassa Suomen peruskoulujärjestelmä todella on, ainakin suurempiin kaupunkeihin syntyisi hyvin pikaisesti yksityiskouluja. Mikäli näin lähitulevaisuudessa tapahtuu, paras mahdollinen koulutus karkaa alempaan sosiaaliluokkaan syntyneen ulottumattomiin.

Toiseksi perintöveron alentaminen ja jopa mahdollinen poistaminen kerryttävät varallisuutta sukujen haltuun. Silti kansa tervehti perintöveron poistoa ilolla. Tietäähän tämän: yli puolet kansasta on sitä mieltä, että veroja on alennettava ja palveluja parannettava ja melkoinen osa kannattaa verojen siirtämistä kokonaan valtion maksettaviksi. Tosiasia kuitenkin on, että valtion on saatava tietty määrä tuloja. Jos perintöveroa alennetaan, niin menetetty tulo on nyhdettävä muualta, todennäköisimmin tuloverosta. Tämä rokottaa ahkerinta, työtätekevää väestönosaa koroillaeläjien sijaan. (Ennen kuin kukaan ehtii sanoa, että tuloveroja ei ole nostettu, vaikka perintöveroa on laskettu, niin todettakoon että jos perintövero olisi pidetty ennallaan, tuloveroa olisi voitu laskea vastaavasti.) Seuraus on selvä; ihminen joka on ymmärtänyt valita itselleen varakkaat vanhemmat saa meritokratian vastaisesti paremmat lähtökohdat kuin köyhemmistä oloista ponnistava. Meritokratiassa perintöveron suuruus on nostettava niin korkeaksi kuin mahdollista ilman että se aiheuttaa sietämättömän paljon veronkiertoa. Sadan prosentin perintövero aiheuttaisi myös haluttomuutta yritystoimintaan, koska ihmiset haluavat antaa lapsilleen jotain perinnöksi.

Todellinen este valtion muuttumisessa puhtaaksi meritokratiaksi on vasemmisto. Meritokratia ei ole demokraattinen järjestelmä, joskin se voi loisia demokraattisen järjestelmän sisällä kuten Suomessa. Jos valtio olisi meritokraattinen, vasemmiston valta kutistuisi säälittävän pieneksi. Kyvykkäät ihmiset ovat aika harvoin vasemmiston kannattajia. Jos äänioikeus olisi vain Mensan jäsenrajan ylittävillä kansalaisilla, demareilla olisi eduskunnassa vähän yli kymmenen paikkaa äskettäin tehdyn tutkimuksen prosentuaalisen ääniosuuden mukaan laskettuna. Todellinen paikkamäärä voisi tietysti olla hieman toinen vaalipiirijaon takia. Kun tuore opetusministeri Henna Virkkunen meni Nyt-liitteen haastattelussa möläyttämään Sdp:n ja Vasemmistoliiton olevan katkerien ihmisten puolueita, oli selvää että anteeksipyyntö oli edessä. Oleellista oli se, että hän pyysi anteeksi sitä mitä oli sanonut, ei sitä, ettei se olisi ollut totta. Tottahan se oli, mutta tuollaisia asioita ei kerta kaikkiaan saa sanoa ääneen.

Meritokraattisen valtion uhka tulee siis ihmisten katkeruudesta. Perinteinen sääty-yhteiskunta määritteli ihmisen tulevaisuuden hänen syntyperänsä perusteella. Se oli epäoikeudenmukainen kyvykkäitä kohtaan. Meritokratiassa kukaan ei voi tuudittautua siihen, että hänen epäonnistumisensa olisi yhteiskunnan vika. Siksi meritokratia synnyttää katkeruutta kyvyttömissä ihmisissä. Kuka tahansa voi nousta valta-asemaan, mutta ongelmana on se, että vain harvalla on siihen riittävät kyvyt. Johtajia voi olla enintään yksi kahta johdettavaa kohti ja siksi on matemaattinen fakta, että ns. kyvyttömiä on enemmän kuin ns. kyvykkäitä. Sääty-yhteiskunnassa katkerien ihmisten määrä on siksi pienempi kuin meritokratiassa ja siksi se on myös vakaampi. Meritokratian mahdollisuus selviytyä perustuu siihen, että se tarjoaa vähemmän kyvykkäille riittävästi leipää ja sirkushuveja, jotta heidän mielenkiintonsa suuntautuu niihin katkeruuden sijaan.

Historian ironiaa on se, että nykyajan Big Brotherit ja tietokonepelit saattavat antaa vihdoinkin mahdollisuuden meritokraattiseen yhteiskuntaan pitämällä roskaväen poissa yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja samalla silti tyytyväisenä.