Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 23. lokakuuta 2021

Uusinta: Natsien ihmeaseet


Lukijalle: Tämä listaus vuodelta 2011 kuuluu blogin historian luetuimpien joukkoon. Kuinka ollakaan, muutama vuosi tämän jälkeen ilmestyi suomeksi kirja samasta aiheesta. Suosittelen luettavaksi, oli hyvä opus niille jotka haluavat perehtyä tarkemmin. Tässä jutussa jokaisen otsikon linkki johtaa Youtube-videoon, joka käsittelee kyseistä vemputinta. Paljon jäi vielä suunnittelupöydälle tai prototyyppiasteelle jääneitä oivalluksia käsittelemättäkin, ehkä joskus tulee jatko-osa:

Kuten tunnettua, Saksa ei hävinnyt toista maailmansotaa huonomman aseistuksen, operatiivisen johdon tai sotilaiden takia. Takkiin tuli siksi, että koko muu maailma oli Saksaa vastaan ja Italia sen puolella. Saksan sotakoneen tekninen puoli oli - no, pintalaivastoa ja raskaita pommikoneita lukuun ottamatta - yleensä paremmassa kunnossa kuin vihollisella. Erityisesti sodan loppuvaiheessa Saksalla oli mielenkiintoisia projekteja, joista enemmistö jäi piirustuspöydälle, osa pääsi prototyyppiasteelle ja jotkin operatiiviseen käyttöön asti. Ratkaisujen toimivuudesta kertoo parhaiten se, jäivätkö ne elämään ja kehittymään sodan jälkeen. Seuraavassa esitellystä tusinasta vain yksi oli vanhentunut jo valmistusvaiheessa, muutama jäi ainutkertaiseksi anomaliaksi, useimmat antoivat vaikutteita myöhemmille aseteknologisille keksinnöille ja pari muodosti esikuvan kaikille niitä seuranneille vastaavan aseryhmän tuotteille.

12. Vertikaalihävittäjä
Liittoutuneiden saavutettua ilmaherruuden Saksan taivaalla 1943 lentokentät olivat jatkuvan uhan alla. Luonnollinen idea oli kehittää kone, joka ei tarvitsisi lentokenttää. Bachem Ba 349 Natter oli tarkoitettu ratkaisuksi. Rakettimoottorinen ja puurakenteinen hävittäjä nousisi pystysuoraan ja tekisi tuhotyönsä pommittajien keskuudessa muutamassa minuutissa. Polttoaineen loputtua pilotti laukaisee järjestelmän, joka sinkoaa hänet ulos ohjaamosta. Sitten hän avaa laskuvarjonsa ja leijailee maahan sillä välin, kun kone itse laskeutuu oman laskuvarjonsa varassa. Ensimmäiset liitokokeet tehtiin vuoden 1944 lopussa. Koneen ensimmäinen ja viimeinen miehitetty testilento tehtiin 1.3.1945. Natter nousi noin 1500 metriin ja syöksyi sieltä alas. Lentäjä Lothar Sieber kuoli ja koneen jäännökset kaivettiin maasta ylös vasta 1998.

11. Lentotukialus
Saksalaisten yritys merimahdiksi käsitti myös kahden lentotukialuksen projektin. Ero saksalaisten ja muiden maiden lentotukialusten suunnitellussa käytössä oli merkittävä. Muissa maissa risteilijät ja taistelulaivat suojasivat kevyesti aseistettuja tukialuksia, kun taas saksalaisiin tukialuksiin asennettiin järeitäkin tykkejä. Ensimmäisen rakentaminen aloitettiin 1936. Se laskettiin vesille 1938 ja sai nimekseen Graf Zeppelin. Toisen rakennustyö jäi alkuvaiheessaan kesken sodan syttymisen takia. Graf Zeppelin ei sekään ollut vielä valmis ja keväällä 1940 laivaston komentaja Raeder esitti töiden keskeyttämistä. Vaikka laiva saataisiinkin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, aseistuksen asentaminen ja testaaminen kestäisivät vielä kymmenen kuukautta senkin jälkeen, oli hänen perustelunsa. Hitler myöntyi päätökseen ja alus hinattiin kesällä 1940 Gotenhafeniin (nyk. Gdynia) ja seuraavana kesänä Stettiniin, missä se toimi varastona. Kun sotatoimet olivat osoittaneet tukialusten tarpeellisuuden, rakennustyöt aloitettiin uudelleen kesällä 1942. Tässä vaiheessa se oli kuitenkin liian myöhäistä. Saksalaisten pinta-alukset olivat jo käytännössä poissa pelistä, joten tukialus olisi jäänyt yksin. Lisäksi sille käytettäviksi suunnitellut lentokoneet (lähinnä Me 109:n ja Ju 87 Stukan laivastoversiot) alkoivat olla jo vanhentuneita. Hitlerin pettymys Saksan pintalaivastoon antoi hänelle syyn määrätä Graf Zeppelinin rakennustyöt lopetettaviksi alkuvuodesta 1943. Sodan lopussa saksalaiset upottivat aluksen matalaan veteen, josta neuvostoliittolaiset sen nostivat tarkoituksenaan viimeistellä alus oman laivastonsa käyttöön. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja laivaa käytettiin harjoitusmaalina, jolloin se upposi 1947 ja löydettiin Itämeren pohjasta vasta 2006. Mielenkiintoinen ajatusleikki: entä jos Graf Zeppelin olisi saatu taistelukuntoiseksi 1941 ja purjehtinut operaatio Rheinübungissa Atlantille yhdessä Bismarckin ja Prinz Eugenin kanssa. Ark Royalin lentokoneet olisivat olleet helppoa riistaa Messerschmitteille. Mitä sille ja taistelulaivoille Rodney ja King George V olisi tapahtunut Stukien kynsissä - Rudel oli jo osoittanut Itämerellä, että Stuka kykenee upottamaan taistelulaivan
Lisäys: Saksalaisilla olisi ollut melkoisia teknisiä ongelmia lentokoneidensa kanssa. Me 109:llä oli epämiellyttävä taipumus muuttua kyntötraktoriksi laskeuduttaessa. Näin siis jopa kuivalla maalla. Entäpä sitten keinuvalla lentotukialuksen kannella, puhumattakaan siitä että nyt ei oltaisi lentotukialusten "kotikentällä" Tyynellä Valtamerellä, vaan myrskyisällä Pohjois-Atlantilla.

10. Rakettihävittäjä
Messerschmitt Me 163 on maailmanhistorian ainoa taistelukäytössä ollut rakettia voimanlähteenään käyttänyt lentokone. Koneen huippunopeus oli huikea 960 km/h, nousunopeus käsittämätön 3600 m/min (kolminkertainen esimerkiksi Mustangiin verrattuna) ja aseistuksena kaksi 30-millistä konetykkiä joiden osumat kykenivät repimään raskaat pommikoneet hajalle. Lisäksi kone oli hämmästyttävän pienikokoinen, mikä yhdistettynä nopeuteen teki siitä käytännössä mahdottoman maalitaulun. Kuulostaa voittamattomalta aseelta, mutta miinuspuoletkin olivat melkoiset. Polttoainetta riitti alle kymmeneksi minuutiksi, joten operaatiosäde jäi noin 50 kilometriin ja konetta voitiin käyttää vain paikallispuolustukseen. Sen loputtua koneesta tuli liitokone, joka oli hyvistä liito-ominaisuuksistaan huolimatta altis vihollishävittäjille. Polttoaine itsessään koostui pääasiallisesti kahdesta erillään pidettävästä aineesta, vetyperoksidista ja hydratsiinista, joiden myrkyllisyys ja syövyttävyys aiheuttivat useita onnettomuuksia. Ohjaamo oli paineistamaton, joten pilotit joutuivat käyttämään happinaamaria, kun sopivia painepukuja ei ollut saatavana. Tästä seurasi mielenkiintoinen lisäongelma, kun paineen pienetessä nopeasti nousun aikana suolistokaasut laajenivat järkyttävää tahtia. Hapankaali ennen lentoa oli ehdottomasti nein-nein. Koneen kokonaissaldo oli pettymys. Se tuli operatiiviseen käyttöön jo toukokuussa 1944, mutta sillä ehdittiin ampua alas vain kymmenkunta viholliskonetta, mikä oli suunnilleen saman verran kuin itse rakettihävittäjien tappiot.

9. Dora ja Gustav -kanuunat
Krupp-yhtymä suunnitteli 1930-luvun lopulla superraskaan rautatietykin, jonka tarkoitus oli murskata vihollisen vahvimmatkin linnakkeet - eli siis Maginot-linja. Näitä aseita valmistettiin kaksi, Schwerer Gustav ja Dora. Painoa systeemillä oli 1350 tonnia, kaliiperi oli 800 mm, putken pituus 32,5 metriä, ammuksen paino reilut seitsemän tonnia ja kantomatka noin 40 kilometriä. Aseet eivät päässeet alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa, koska Schwerer Gustav oli operaatiovalmis vasta vuoden 1942 alussa. Se kuljetettiin itärintamalle murtamaan Sevastopolin linnoitusta. Kuljetuksessa käytetty juna oli puolentoista kilometrin pituinen. Piirityksen aikana tykki laukaistiin 48 kertaa, jonka jälkeen sen putki oli loppuun kulunut. Harjoituslaukaukset mukaan lukien sillä oli ammuttu noin 300 kertaa. Tykkiin asennettiin uusi putki, mutta sitä ei enää kertaakaan käytetty taistelutoimissa. Doran kohtalo oli vielä nolompi - ase kuljetettiin Stalingradin lähettyville loppukesästä 1942, mutta vedettiin takaisin saartorenkaan kiristyessä eikä sitä koskaan käytetty. Näiden hirviöiden rakentamisen strategista järkevyyttä voi punnita miettimällä, kuinka monta panssarivaunua niihin käytetystä teräksestä olisi voitu tehdä ja olisiko tykin operoimiseen tarvittuja kenraalimajurin komentamaa 1420 miestä voitu käyttää kustannustehokkaammin muualla?

8. Maus
Superraskaan panssarivaunun rajana pidetään 75 tonnin ylittävää painoa. Vain muutamia tällaisia on koskaan rakennettu eikä yhtäkään sarjatuotantona. Saksalaisten saavutettua menestystä noin 60-tonnisella Panzer VI Tiger-panssarillaan (ja sittemmin lähes 70-tonnisella Königtigerillä) he päättivät kokeilla vielä raskaamman panssarivaunun valmistusta. Panzer VIII Maus painoi peräti 200 tonnia. Sen monikymmensenttinen teräspanssari teki siitä käytännössä haavoittumattoman ja 128-millinen tykki olisi pystynyt tuhoamaan kaiken mihin osui. Miinuspuolet olivat luonnollisia seurauksia hyvistä puolista. Vaunun moottori ei ollut riittävän tehokas massaan nähden, joten huippunopeudeksi jäi 13 km/h. Mitkään järjellisesti soveliaat telaketjut eivät olisi olleet riittävän leveät pienentämään vaunun aiheuttaman paineen riittävän pieneksi pehmeässä maastossa - jumiutumisvaara oli suuri. Jo Tigerille piti valmistaa kahdet telaketjut, joista toisia käytettiin tositilanteessa ja toisia rautatiekuljetuksissa oikeiden ollessa liian leveät. Ratkaisun epäkäytännöllisyyden olisi pitänyt toimia varoitusmerkkinä, puhumattakaan siitä että Tigeriä kevyempi ja periaatteessa heikompi Panzer V Panther oli todellisuudessa nopeampana, ketterämpänä ja toimintasäteeltään kaksinkertaisena Tigeriä tehokkaampi. Ensimmäinen prototyyppi valmistui joulukuussa 1943, kuitenkin vielä ilman tykkitornia. Toiseen prototyyppiin asennettiin tykkitorni vuoden 1944 puolivälissä, mutta ensimmäinen jäi kokonaan ilman projektin keskeytymisen takia. Kumpikaan prototyypeistä ei päätynyt taistelutoimiin. Mikä ihmeen into saksalaisilla mahtaa olla jättitankkeihin, ensimmäisessäkin maailmansodassa he rakensivat suurimman panssarivaunun. A7V:ssä oli peräti 18 hengen miehistö, Maus sentään selvisi kuudella.

7. Helikopteri
Saksalaisten helikopteriteollisuus oli 30-luvun loppupuolella edennyt pidemmälle kuin muualla. Suurta julkisuutta sai Hanna Reitschin lento Deutschlandhallen sisällä 1938. Eri helikopterityypeistä merkittävin oli Flettner Fl 282 Kolibri. Se oli alun perin suunniteltu laivojen väliseksi kuljetusvälineeksi ja meritähystykseen. Siihen rooliin 1942 palveluskäyttöön tullut kopteri ei kuitenkaan ehtinyt. Saksan pintalaivaston tultua osin tuhotuksi ja osin vetäydyttyä satamiin Fl 282 palveli pääosin tykistön tähystystehtävissä, joissa se osoittautui oivalliseksi, kunhan ei joutunut alttiiksi vihollishävittäjille tai it-tulelle. Helikopterien käyttöä rajoitti BMW:n tehtaan tuhoutuminen pommituksissa 1944 ja vain 24 kopteria ehti valmistua. Meripalveluksessa sukellusveneillä oli liitokopteri Focke-Achgelis Fa 330. Moottoriton, kokoontaitettava vekotin oli tarkoitettu sukellusveneen perässä hinattavaksi. Liittoutuneiden ilmaylivoiman takia sitä käytettiin kuitenkin vain rajoitetuilla alueilla eivätkä tähystyksellä saavutetut tulokset vastanneet odotuksia. Helikopterien sotatoimikäyttö alkoi toden teolla viisi vuotta myöhemmin Korean sodassa.

6. Elektroboot
Saksan laivaston merkittävin ase molemmissa maailmansodissa oli sukellusvene. Oikeastaan kyseessä oli tuohon aikaan vielä pinta-alus, joka kykeni sukeltamaan jonkin aikaa. Esimerkiksi ylivoimaisesti eniten käytetty Tyyppi VII kykeni etenemään sukelluksissa noin 150 km, kunnes sähkömoottorien akut olivat loppu ja oli pakko nousta pintaan lataamaan ne dieselmoottoreilla. Tyyppi XXI ratkaisi tämän ongelman. Sen sähkömoottorien teho ja akkujen kapasiteetti oli moninkertainen, lisäksi veneen sukellusominaisuudet paranivat huomattavasti. Sukelluksissa kuljettava matka nelinkertaistui ja huippunopeus sukelluksissa kaksinkertaistui, vaikka energiataloudellisesti tehokkain sukellusnopeus ei paljon kasvanutkaan. Oleellisen tärkeää oli sukelluksissa saavutettava huippunopeus; se oli niin suuri, että vene pystyi sukelluksissa ajamaan kiinni useat pinta-alukset sekä pakenemaan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan. Lisäksi se oli paljon edeltäjäänsä äänettömämpi sukelluksissa, mikä teki havaitsemisen vaikeammaksi. Kaikkiaan 118 tämän tyypin sukellusvenettä ehdittiin rakentaa, mutta laatuongelmat ja keskeneräisyys aiheuttivat sen, että vain neljä ehti mukaan sotatoimiin - eikä niistäkään yksikään ehtinyt upottaa ainuttakaan vihollisalusta. Tyyppi XXI:ssä käytetyt ratkaisut vaikuttivat suuresti sekä lännen että idän sodanjälkeisiin sukellusveneisiin. Esimerkiksi 1981 Ruotsin aluevesillä karille rysähtänyt Whiskey-luokan vene oli tyypin suora jälkeläinen.

5. Rynnäkkökivääri
Toisessa maailmansodassa jalkaväkitaistelijalla oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa henkilökohtaiseksi aseeksi. Kiväärin tarkkuus ja kantomatka olivat suuret, kun taas konepistoolin tulivoima oli ylivertainen. Miinuspuolet kääntäen. Sturmgewehr 44 yhdisti molempien aseiden hyvät puolet olematta silti tyypillinen kompromissi, jossa kärsitään molempien alkuperäisversioiden haitoista. Toisin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, maalit olivat etäisyyksillä joissa ei tarvittu kiväärin puoleen kilometriin yltävää tarkkuutta. Toisaalta konepistooleissa yleensä käytetty 9 mm Para -kaliiperin patruuna ei antanut riittävää läpäisyvoimaa peitteisessä maastossa. Sturmgewehr 44:ssä käytetty patruuna oli kaliiperiltaan 7,92x33 eli tavallista kiväärinpatruunaa selvästi lyhyempi ja siksi kevyempi, mikä olikin suuren tulivoiman eli kulutuksen takia välttämätöntä. Ase kehitettiin valmiiksi 1943 ja nimettiin aluksi Maschinenpistol 43:ksi eli Konepistooli 43:ksi. Hitler ei kuitenkaan vakuuttunut keksinnöstä uuden kaliiperin takia ja määräsi projektin lopetettavaksi. Kehitystyötä jatkettiin salaa ja aseita toimitettiin rintamalle. Totuus paljastui, kun itärintaman kenraalit vaativat Hitleriltä "lisää näitä uusia kiväärejä". Hitlerin testattua asetta henkilökohtaisesti hän ihastui sen ominaisuuksiin, antoi sille uudeksi nimeksi Sturmgewehr 44 ja määräsi massatuotannon aloitettavaksi. Aseita ei kuitenkaan ehditty saada riittävästi kaikille taistelujoukoille sodan loppuun mennessä. Sodan jälkeen ase oli palveluskäytössä pääasiallisesti DDR:ssä ja sitä on löydetty näinä päivinäkin Irakista USA:n vastaisilta taistelijoilta. Aseen merkittävin vaikutus on kuitenkin siinä, että se on kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esikuva. Pelkästään ulkonäkö paljastaa, että AK-47 Kalashnikov, suomalainen Rk 62 ja ironisesti israelilainen Galil ovat paljon velkaa Sturmgewehr 44:lle. Rynnäkkökiväärin ylivertaisuuden huomaa helposti pelkästään pitelemällä käsissään Rk 62:ta, Ukko-Pekka -kivääriä ja Suomi-konepistoolia (tai oikeastaan vaikka Peltiheikki- tai Sten-konepistooli on parempi vertailukohde), puhumattakaan siitä kun mennään ampumaradalle tai maastoon. Amerikkalaiset ottivat myös mallia Sturmgewehr 44:stä, mutta halusivat silti säilyttää rynnäkkökivääreissään kiväärimäisen tarkkuuden suurillakin ampumamatkoilla. Tämä vaati osilta pieniä toleransseja, jolloin toimintavarmuus kärsi. Vietnamin viidakoissa suora Sturmgewehr 44:n perillinen Kalashnikov osoittautuikin M16:sta verrattuna ylivoimaiseksi. Vaikka Sturmgewehr 44 onkin käytännössä kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esi-isä, ei sen erikoisin variantti osoittautunut pitkäikäiseksi. Ikuisuuskysymys taistelussa on: kuinka tulittaa joutumatta itse tulitetuksi. Saksalaiset yrittivät ratkaista ongelman kehittämällä Sturmgewehr 44:n käyräpiippuisen version, Krummlaufin. Kuten odottaa sopi, aseen ongelmana olivat tarkkuus ja piipun nopea kuluminen.

4. Supertykki
Sodan lopulla Saksa kehitti sarjan "kostoaseita", Vergeltungswaffe, joilla ei ollut muuta yhteistä keskenään kuin V-alkuinen mallinimi. V1 oli automaattiohjautuva lentokone, risteilyohjusten edeltäjä. V2 oli ballistinen ohjus, jossa keksittyjä ratkaisuja käytettiin sekä USA:n että Neuvostoliiton avaruusrakettien pohjana. V3 oli tykki, jonka putki oli peräti 130 metrin pituinen. Putkeen yhdistyi säännöllisin välimatkoin lisäpanoskammioita (yhteensä 12 paria), joiden ajoitettu laukaisu kasvatti ammuksen nopeutta aiheuttamatta silti liian suurta painetta putken kestokykyyn nähden, kuten kertalaukaisu olisi tehnyt. Salaisuus oli rihlaamaton putki, jonka ansiosta palamiskaasut eivät päässeet pakenemaan ja räjäyttämään lisäpanoksia ennen aikojaan. Kääntöpuolena oli tietysti laukauksen epätarkkuus. Putken pituuden takia tykki taas ei voinut olla itsekantava, vaan se oli käytännössä pakko upottaa kallioon kiinteällä suuntauksella. Tykit oli tarkoitettu käytettäväksi Lontoota vastaan, mutta Mimoyecquesin tykkipatteri kärsi pahoja vaurioita pommituksessa eikä sitä ehditty saada kuntoon ajoissa liittoutuneiden edetessä Ranskassa. Tositoimissa V3:a käytettiin vain Luxemburgia vastaan. Kaksi tykkiä asennettiin Saksaan, josta ne ampuivat vajaa parisataa laukausta Luxemburgin kaupunkiin vuodenvaihteessa 1944-45. Mikäli V3 olisi ehtinyt ajoissa valmiiksi, sillä aikaansaadut tuhot olisivat olleet kustannustehokkuudeltaan ylivoimaiset verrattuna V1:een ja V2:een. 140-kiloinen ammus olisi ollut riittävän raskas useimpiin tarkoituksiin ja 165 kilometrin kantomatka ennennäkemätön. Sodan jälkeen lisäpanoskammiolla varustettujen tykkien kehitys pysähtyi lähinnä ohjusten kehityksen takia - kiinteästi suunnatulle pitkänmatkanaseelle ei enää ollut käyttöä. Nykytekniikalla aseen rakentaminen olisi tietysti mahdollista, Frederick Forsythin menestysjännäri Jumalan nyrkki perustuu osin tositapahtumiin Saddam Husseinin Irakin yritettyä kehittää vastaavaa asetta.

3. Häivehävittäjä
Tunnetaan tyyppimerkinnällä Horten Ho IX tai Gotha Go 229, riippuen valmistajasta. Vuonna 1943 Göring antoi määräyksen "3x1000" -projektista. Sen tarkoitus oli tuottaa lentokone, joka kykenisi kuljettamaan 1000 kg pommikuorman 1000 km päähän 1000 km/h nopeudella. Gotha kykeni tähän kaikkeen ja omasi lisäksi stealth-ominaisuudet eli sen havaitseminen tutkalla oli huomattavasti vaikeampaa kuin perinteisen lentokoneen. Yhtenä kysymysmerkkinä oli tietysti se, että kone käytti samoja Junkersin suihkumoottoreita kuin Me 262. Varhaisten suihkumoottorien kestoikä oli heikkolaatuisten materiaalien takia noin 10-25 tuntia. Natsien kannalta epäonnista oli se, että ensilentonsa kone teki vasta 2.2.1945. Koelennot olivat todella lupaavia, mutta aika loppui kesken eivätkä kolme valmistunutta prototyyppiä ehtineet sotatoimiin. Ensimmäinen vastaava konetyyppi lensi seuraavan kerran vasta 1981, kun Yhdysvaltain F-117 kehitettiin. Sittemmin luotu B-2 -häivepommittaja on ulkonäöltään kuin ylöspäin skaalattu Gotha. Natsien prototyyppiasteelle jääneet lentokoneet antoivat vaikutteita aiemminkin, esimerkiksi Focke-Wulf Ta 183 on häiritsevän paljon MiG-15:a ja F-86 Sabren näköinen…

2. Avaruuspommittaja
Itävaltalainen insinööri Eugen Sänger ja hänen myöhempi matemaatikkovaimonsa Irene Bredt kehittivät jo 30-luvulla ajatuksen rakettiliitokoneesta. Toisen maailmansodan aikana projektille annettiin nimi Silbervogel, Hopealintu. Suunnitelman mukaan kone olisi noussut ilmaan kolmikilometriseltä kiskolta erillisten rakettimoottorien voimalla. Lähtönopeus olisi ollut 1800 km/h. Ilmaan noustuaan lentäjä olisi käynnistänyt koneen omat rakettimoottorit, jotka olisivat kiihdyttäneet sen kymmenkertaiseen äänennopeuteen ja noin 150 kilometrin korkeuteen. Sieltä kone olisi liitänyt stratosfääriin 40 kilometrin korkeuteen, josta siipiin kohdistunut noste ja lisääntynyt liike-energia olisi nostanut sen jälleen avaruuteen. Tätä heiluriliikettä oli tarkoitus jatkaa koko lennon ajan jokaisen loikan ollessa kitkan takia edellistä matalampi ja lyhyempi. Laskujen mukaan Silbervogel olisi kyennyt pudottamaan noin neljän tonnin pommikuorman USA:han ja laskeutumaan jonnekin japanilaisten hallussaan pitämälle Tyynenmeren alueelle paluumatkaa varten. Kuten pommikuormasta voi päätellä, sillä ei olisi suuria tuhoja tehty (paitsi jos saksalaiset olisivat jollain konstilla onnistuneet kehittämään amerikkalaisten atomipommia kevyemmän vastinkappaleen) vaan tarkoitus oli lähinnä propagandistinen. Projekti ei edennyt tuulitunnelimallia pidemmälle, mutta lähes kaikki nykyiset rakettimoottorit käyttävät joitakin Silbervogeliin suunniteltuja ratkaisuja.

1. Landkreuzer
Landkreuzer oli oikeastaan kahden projektin risteytys. Saksalaisilla oli kokemusta superraskaista tankeista ja superraskaista kanuunoista. Jälkimmäisten ongelma oli rautatiesidonnaisuus. Entäpä jos Venäjän laajoilla aroilla voitaisiin kanuunaa kuljettaa eräänlaisella maataistelulaivalla? Projektin nimeksi annettiin Landkreuzer P. 1000 Ratte, mikä on harvinainen esimerkki saksalaisesta huumorintajusta. Kun kaikkien aikojen raskaimman panssarivaunun nimeksi annettiin Maus eli Hiiri, viisi kertaa niin raskaasta maaristeilijästä tehtiin sitten Ratte eli Rotta. Pääaseistukseksi oli suunniteltu kaksi 280 millin kanuunaa ja siihen oheen yksi 128-millinen panssareiden tuhoamiseen, kahdeksan 20-millistä it-kanuunaa lentokoneiden varalta ja pari 15-millistä lisämausteeksi. Miehistöä laskettiin tarvittavan 20-40, panssarin paksuudeksi oli suunniteltu 150-360 mm ja huippunopeudeksi 40 km/h. Pituutta laitoksella oli tarkoitus olla 35 metriä, leveyttä 14 ja korkeutta 11. Moottoreiksi piti asentaa kaksi sukellusvenedieseliä. Hitler oli kovasti ihastunut projektiin, mutta varusteluministeri Speer pysäytti sen piirustuspöytävaiheeseen 1943. Ei kuitenkaan ennen kuin Kruppin tehtaat olivat ehtineet suunnitella vielä isomman version, 800-millisellä tykillä varustellun Landkreuzer P. 1500 Monsterin. Firmalla taitaa olla jonkinlainen fiksaatio jättimäisiin itsekseen liikkuviin vekottimiin, koska kaikkien aikojen suurin koskaan toteutettu on myös Kruppin tuotantoa - pyöräkauhakaivinkone Bagger 288 valmistui 1978 ja painaa 13 500 tonnia.

27 kommenttia:

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Kruppin suunnittelutoimistolla voisi olla tunnuslause "Groß denken" (Think big).

Anonyymi kirjoitti...

"Kuten tunnettua, Saksa ei hävinnyt toista maailmansotaa huonomman aseistuksen, operatiivisen johdon tai sotilaiden takia. Takkiin tuli siksi, että koko muu maailma oli Saksaa vastaan ja Italia sen puolella."

...ja saattoihan asiaan hieman vaikuttaa senkin seikan käsilläolo, että akselivaltojen hallussa oli parhaimmillaankin semmoiset ruhtinaalliset 5 % maailman energiavaroista... Näin ainakin 1:ltä tulleen "Energian tarina"-dokumentin mukaan (löytynee Areenasta). Mikäli asiasta on parempata tietoa, niin voipi toki korjatakin. USA:n ylivoimaisuus perustui, ainakin tuon näkökohdan perusteella, paitsi maailman tuolloin suurimpaan teollisuuteen ja ylivertaiseen logistiikkaan, myös energiaylivoimaan. Järkeenkäypää sinänsä.

"Pelkästään ulkonäkö paljastaa, että AK-47 Kalashnikov, suomalainen Rk 62 ja ironisesti israelilainen Galil ovat paljon velkaa Sturmgewehr 44:lle."

Vastoin yleistä luuloa AK ei ole kuitenkaan STG 44:n suora kopio, vaikka ulkonäkö saattaa erehdyttävästi siihen viitatakin. STG on toimintaperiaatteeltaan rullalukkoinen, AK puolestaan kaasutoiminen, ja sen toimintavarmuus perustunee pitkälti juuri tuohon isokokoiseen, pitkäiskuiseen kaasumäntään, joka toki on meikäläisestäkin RK:sta varsin tuttu. Galil puolestaan on Valmetin melko suora kopio, jonka iipot kehittivät Kuuden päivän sodan jälkeen, kun huomasivat FN FAL:n (tuon ns. Vapaan Maailman Oikean Käden...) olevan hieman arka autiomaan hiekalle ja pölylle, mutta ählämien AK:t puolestaan toimivat suht moitteitta karummissakin olosuhteissa (mikä lienee ollutkin liki ainoa jotenkin toiminut asia esim. Egyptin ja Syyrian tuolloisissa armeijoissa). Tämän perusteella iipot sitten tilasivat Suomesta rynkkyjä, joihin vaihtoivat Coltin (M16) piiput, ja voilá, prototyyppi oli siinä. Rullalukkoisista tunnetuimpia lienee ollut (STG:n ohella) Heckler & Kochin lanseeraama G3, jota on ollut palveluskäytössä paitsi kotimaassaan Länsi-Saksassa, myös mm. Iran-nimisessä tunnetussa rauhanvaltiossa. Kyseinen ase esiintyy myös Iso-Arskan tähdittämässä Commandossa, tuossa kaikkien ihqn nostalgisten kasarirymistelyjen kuningaspultissa. :)

-J.Edgar-

eki kirjoitti...

Lukekaapa kirja Hitlerin tabut ja nämä muutamat ”Sanna” tasoiset hankkeet Aatun mielessä kirkastuvat…

AT kirjoitti...

En ole koskaan hahmottanut tuota virkettä "Mikäli V3 olisi ehtinyt ajoissa valmiiksi, sillä aikaansaadut tuhot olisivat olleet kustannustehokkuudeltaan vain murto-osa verrattuna V1:een ja V2:een."
Tarkoittaako se että V3 olisi kustannustehokkuudeltaan paljon huonompi vai paljon parempi? Virke antaa ymmärtää että "kustannustehokkuus on murto-osa" eli paljon surkeampi mutta muu kappale jättää mietimään onko tämä oikein.

Anonyymi kirjoitti...

Sen verran tuosta "häivehävittäjästä", että ensinnäkin on melkoinen understatement, ettei se ehtinyt sotatoimiin mukaan. Ainoa valmistunut prototyyppi nimittäin tuhoutui toisella koelennollaan. Tosekseen, toinen lähes valmis prototyyppi jäi amerikkalaisten haltuun, ja he sitten rahtasivat sen Atlantin taakse ihmeteltäväksi. Nykyään se on Smithsonian Institutionin hallussa, National Air and Space Museumin varastossa. National Geographic, kaupallinen TV-kanava, taisi ollase, joka keksi tämän häivejutun. Vissiin siksi, että tämän Hortenin muoto muistuttaa nykyistä amerikkalaista B-2-häivepommaria. Smithsonian sitten otti ja ihan tutki asian, ja totesi, ettei koneessa ole mitään häiveominaisuuksia, suunniteltuja taikka vahingossa siihen ilmaantuneita. Tässä linkki aiheeseen: https://airandspace.si.edu/collections/horten-ho-229-v3/about/is-it-stealth.cfm

DuPont kirjoitti...

Kiitos näistä tarinoista, miellyttävät kovin!

pari huomautusta:

Lentotukialus toimi pitkälti Pasific-alueella. Japanilaiset tajusivat sen merkityksen, jenkit osoittivat, miten sillä oikeasti soditaan. USA:lla oli kai liki 80-90 eritasoista/eri kokoista lentotukialusta sodan lopulla, kun risteilijärungoista tehtiin hävittäjäaluksia ja isommista rungoista pommittajakelpoisia.

(Maus)Jotkut tankit nykyään(Merkava) ovat oikeasti n. 70 tonnisia, toki moottorit nykyisin ovat tehokkaampia. Useimmat tankit ovat 60-tonnisia, venäläisillä 50-tonnisia. Merkava toki on hieman erityistapaus, koska on suunniteltu iippojen halun mukaan maksimaaliseen henkilösuojaan. Israel uhraa tankin, muttei miehistöä.

Israel Galil-rynkyssä ei käsittääkseni peitellyt sitä, että ase perustui rk-62- ja siten kalashnikoviin (sitä kautta saksalaiseen aseeseen). He valitsivat toimivan, sama se kuka sen kehitti... Ottivathan israelilaiset länsimaiden ohella opiksi koulutusjärjestelmästäkin SS-organisaatiolta. Ihan vaan, koska idea toimi hyvin. Vihollisestahan kantsii ottaa oppia, aina.

En ole ilmailun asiantuntija, mutta selvästi saksalaisilla oli monia ideoita, joita toteutettiin tehokkaasti vasta vuosia/vuosikymmeniä myöhemmin. Mitä olisivat saavuttaneet, elleivät olisi ajaneet juutalaisia tiedemiehiä Amerikkaan...?

Anonyymi kirjoitti...

Rynnäkkökivääri

Suuren sodan jälkeen ehdittiin käydä läpi kokemuksia kivääreistä ja tulla siihen tulokseen, että jalkaväkikiväärin ei tarvitse olla tehokas jalkaväkeen kilometrin matkalle tai ratsuväkeen kahden. Kas, kun ei komppania enää ammu yhteislaukauksia komppaniaa vastaan ryhdikkäästi seisten. Konekivääri tai tykistö hoitaa tuommoiset maalit. Riittää 300 metrin tarkka kantama, patruunaa voidaan keventää ja halventaa. Eka 7,62*39 patruuna esiteltiinkin saksassa vuonna 1933. Se oli Mannlicher-kantainen, siis pienempi kuin Mauser-kantaisessa 8*33 patruunassa – hoikempi ja olisi mahdollistanut paremman lippaan jo ammoin. FAL suunniteltiin 8*33 patruunlla ja paksu patruuna aiheutti harmia, sodan jälkeen.

Italia kehitti siten suomessakin nähdyn Ternikiväärin ja sen miedon patruunan. Hyvä patruuna, toimiva kiväääri mutta ihan paska tähtäin. Ja sodan alkaessa oli kiväärin / patruunan vaihto kesken.

USA:ssa kehiteltiin 7mm patruunaa mutta sen kehitys oli vaiheessa ja se keskeytettiin, koska sota oli odotettavissa. Ja US Army oli pitkänmatkan kivääriammunnan lumoissa.

Mexico otti sitten ensimmäisen rynnäkkökiväärin käyttöön, eivät kylläkään nimittäneet sitä näin mutta patruunansa 30-30 on teholtaan kuin 7.62*39 – paitsi, ettei tämä Mondragon, ollut kuin itselataava niin, ettei se sittenkään saa titteliä maailman eka rynnäri.

USA melkein kehitti sittemmin rynnäkkökiväärin, kun ottivat käyttöön M1 karbiinin, autokuskeille ja töpinän väelle tehdyn Colt m1911 korvikkeen. Sarjaa ei osannut tämäkään ampua aluksi.

Myös veli venäläinen melkein keksi rynkyn, ottivat japanilaisen 6.5mm patruunan ja värkkäsivät automaatin. Näitä sitten toimittivat suomeenkin talvisodassa. Tuo 6.5mm patruuna olisi nyt teholtaan kuuminta hottia rynkkymarkkinoilla.

No, homma jäi saksmannien hoidettavaksi.

US Army sai taas munia sitten II-Kahinan jälkeen, Kun oli etevä 8*33 esitelty, päätti sekin kehittää pienempää patruunaa. 30 – 06 ,63mm, päätettiin lyhentää kun oli saatu uutta ruutia keksityksi, sama teho saatiin pienemmällä ruutimäärällä, lyhyemmästä hylsystä 308, 51mm. Garandista kehitettiin uusi hieno kivääri. FAL hylättiin tietenkin hyvin puolueettomien testien jälkeen – se kai oli liian luotettava tai jotain. Sama kohtalo tuli brittien bulpupin kohtaloksi, siihen oli tarjolla 7mm patruuna joka oli tarkka aina 700 metriin asti ja kevyt rekyyliltään.

Kun oli saatu NATO omaksumaan uusi 308 olikin syytä keksiä uusi patruuna ja sille ase, 223 oli etevä, se ja suorakaasutoiminen ase olivat hienoja. Oliin siis syytä keksiä lisää ruutia – tai oikeastaan lisäaine, liitupöly, eihän se voi aiheuttaa mitään ongelmia ja sitä paitsi ruuti kestää sillä lisättynä ikuisesti. Kerrotaan vielä nurmiporille, ettei asetta tarvitse huoltaa. Mikä voisi mennä pieleen. No, se liitupöly jumittaa pienen kiväärin, eikä pikkupatruunan voima oikein piisaa liikuttamaan jumittuneita liikkuvia. Lisämausteen toivat lippaat, ohuesta alumiinipellistä prässätyt, kertakäyttöisiksi tarkoitetut. Muuan E. Stoner oli varmaan tyytyväinen, samaa ruutia käyttävä, muuten samanlainen 308 toimi hienosti, piikas­empi 223 sitten ei toiminut hienosti.

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

Mitäs jos olis odotettu

Jos olisi jatkettu Kreivi Zeppeliinin rakentamista ja sijoitettu se ja muu pintalaivasto norjaan ja pidetty siellä. Fleet in being tai jotain. Kun olisi Focke Wulfit saatu käyttöön, hävittäjä joka voi nousta 500 kg pommi kyydissä ja laskeutua saman tien se pommi edelleen kyydissä. Olis kuormattu FW:lla se kreivi ja sitten suunnattu merelle, vaikka -43. Koko laivasto kerralla, Kentai kessen niin kuin Nipponin poika sanoo.

Pyssymies

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Muistelen jonkun ohjelman nähneeni (tv/youtube) jossa joku firma rakensi isohkon mallin tuosta Hortenista ja testasivat sitten sillä häivekykyä.

https://www.youtube.com/watch?v=okVTritMlmo

Jaska Brown kirjoitti...

Yksi Turkkulaanen: Itse asiassa tuo Bagger on vasta toiseksi suurin – tekivät jälkeenpäin samalta pohjalta vielä vähän suuremman.

J.Edgar: Niin, nuo raaka-ainevarat ja teollisuustuotanto olivat osa sitä että koko muu maailma oli vastassa. Vanha tosiasia on se että väsytyssodan voittaa se puoli joka tuottaa enemmän terästä.
Tuo toimintaperiaate on todellakin eri, mutta ulkomuoto sama. Venäläiset onnistuivat tässä muutama vuosi sitten ryssimään ja laittoivat Mihail Kalashnikovin muistomerkkiin Sturmgewehrin.

eki: Kiitos vihjeestä, enpä tuollaista kirjaa ole huomannutkaan.

AT: Kiitos huomautuksesta, tarkoitus oli itselle selvä mutta sormet olivat taas aivoja nopeammat. Korjataan.

Ano 14.10: Ristiriitaisia näkemyksiä. Muistan nähneeni dokumentin, jossa taas todettiin rakennetun mallin perusteella havaitun että häiveominaisuuksia oli. Alempana Vittuuntunut NettoVeronmaksaja olikin kaivanut yhden dokumentin esiin, muistaakseni se oli juuri se mutta en nyt ehdi tarkistaa.

DuPont: Tuo Merkava onkin ollut ihastuttavin tankki jo ulkomuotonsa puolesta. Ja jos natsit eivät olisi vainonneet juutalaisia, heillä olisi ainakin ollut ensimmäisenä atomipommi. Ehkä olisivat päässeet sodassa ainakin tasapeliin. Ja tuskin olisi siirtolaisvyöryä Eurooppaan tänä päivänä.

Pyssymies: Mahtoiko sarjatuliaseen kehittämisinnon hitaudessa taustalla olla vanha piru logistiikka? Ampumatarvikkeita se kun tietysti syö moninkertaisesti ja milläs kuskaat ne?
Jenkkien jalkaväkimiehet muuten keksivät, kuinka saada M1:stä sarjatuliase pienellä koneiston uudelleenkäsittelyllä. Kahdeksan kutin lippaalla se tosin meni vähän hukkaan.
En tiedä miten hyvin Focke-Wulf olisi lentotukialuksella toiminut, mutta luultavasti Mersua paremmin.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja: Kiitos, tuota dokumenttia etsiskelinkin. Näin sen joskus kauan sitten.

Anonyymi kirjoitti...

Garand M1 käytti 8 patruunan sidettä, 30 - 06, M1 karbiini 20 patruunan lipasta, .30 Carbine. Muistaakseni korean kahinan aikaan saatiin sarjatuli karbiiniin. Sarjatuli täyspitkää kiväärin patruunaa käyttävässä aseessa on hankala hallittava. M14, Garandin seuraaja ampui sitä teoriassa muttei käytännössä. AR18 yksi versio oli hallittavissa mutta sitäpä ei kukaan ostamut. FG42 Melkein onnistui muttei ihan. Tokarevin joku versiokin ampui sarjaa muistaakseni. FAL:in sarjatuliversio toimi muttei ollut kovin suosittu.

Penninvenyttäjät, vanhat käävät ja logistiikka lie esteenä nurmiporien sarja-aseille 1900-luvulla. 1800-luvulla sama sakki oli pistimen puolella, kuulaa vastaan.

Mersun laskuteline oli hauras ja liian kapea, FW:n teline oli kestävä. Olisi kone kenties sopinut tukialuskäyttöön, ainakin mersua paremmin.

Mitä olisi saksan pintalaivasto saanut aikaan? Kenties olisi sotkenut liittoutuneden logistikkaa, kenties lykännyt maihinnousua, kenties ei mitään. Olisi kaatunut komeasti?

Pyssymies

Anonyymi kirjoitti...

30-06 (7,62x63) on puoliautomaatiksi jo melkoisen jyty, ja pitkähkö hylsy saattaa mennä vähän turhan helposti ns. poikkiteloin. Tästä johtuen kyseistä patruunaa lyhennettiin 50-luvun alussa 12 mm, ja tuloksena syntyi .308 (7,62x51), joka on ollut kaliiberina mm. FN FAL:ssa, M14:sta sekä G3:ssa. Se on sittemmin omaksuttu laajalti myös esim. siviilipuolen pulttilukkoisiin, ja taitanee olla tälläkin hetkellä yksi yleisimmistä metsästyskäytössä olevista patruunoista Suomessakin. Myös .308 on rynsesterin patruunaksi järeähkö, joten tämä on osaltaan johtanut pienempien kaliiberien omaksumiseen, esim. .223 (5,56x45). Kolmenollakasi, kuten "pikkuveli" 7,62x39 (AK) on eräänlainen "eloonjäämispatruuna", ei oikeastaan mihinkään kovin täydellinen, mutta kaikkeen riittävän hyvä; sopivalla lataukselle kelpaa lintupaukuksi, mutta teho riittää jytymmällä latauksella niin tarviten hirvijahtiinkin. Tuo 7,62 eli 30-kaliiberi on muutenkin melko laaja käsite, periaatteessa saman luodin ympärille on vuosikymmenten mittaan kertynyt melkoinen valikoima erilaisia hylsynpituuksia niin länsi- kuin itäkaliibereissa.

-J.Edgar-

Anonyymi kirjoitti...

30-06 lyhenettiin materiaalin säästämiseksi, lyhentäminen onnistui uuden ruudin takia vähentämättä tehoa. Ja koska oli huomattu, ettei komppanian tarvitse yltää kahden kilometrin päähän ratsuväkeä torjumaan. Raskasta luotia ei enää tarvittu - 14.3g voitiin hylätä. Lukko voitiin lyhentää, samoin lukonkehys,ase keveni ja lyheni.

Göringin idea koneesta joka toimittaa 1000 kg pommikuorman 1000 km päähän 1000 km/h vaudilla on poikinut koko joukon kummallisia juttuja nettiin. Yksi oudoimmista oli sivusto, joka kertoi tämän olleen todisteen, että saksalaisilla oli ydinpommi. Logiikka väitteen takana on vähän hämärä, kas kun ekat atomipommit oli aika paljon painavampia. Eikä tässä vielä kaikki. Sivusto esitteli suunnitelmankin tästä pommista: 1 metrin uraanipallo jonka toinen puoli on siivutettu, toinen puoli kiinteä. Keskellä tanko, joka yhdistää siivut ja ehjän puolikkaan. Uraanipallo on siis luonnonuraania. Ja ihan pallon ytimessä on aseuraania pienempi pallo - tai kaksi puolikasta. Niin, että kun pallo tipautetaan ja se törmää maahan, ne puolikkaat yhdistyy ja tulee ylikriittiseksi - pam. Ja se iso pallo - no, se ympäröi pienempää ja lisää tuhoa. Ja siis maahan tömähtäessään sekin yhdistyy palloksi, ne siivut kun olivat irrallaan aluksi. Tässä lyhyt selitys, sivulla oli myös paljon käsienheiluttelua ja kuumaa ilmaa.

Juu-u, jutun uskottavuutta lisää se, että uraanin tiheys on 19,05 g/cm³. Semmoinen metrin uraanipallo painaa aika paljon enemmän kuin tonnin.

Mut - hei hieno idea!

Pyssymies

Ironmistress kirjoitti...

Toinen prototyyppi-Maus löytyy Kubinkan panssarimuseosta Moskovasta.

Ironmistress kirjoitti...

Vähältä piti, etteivät britit keksineet rynnäkkökivääriä. Bren-pikakivääri on niin lähellä rynkkyä kuin olla voi - sen ainoa ero varsinaiseen rynnäkkökivääriin on paino sekä se, että siinä on mukana haaratuki makuulta ampumista varten.

Syy, miksi Aatu ei aluksi tykännyt Sturmgewehristä, oli logistiikka. Hän ei halunnut jälleen yhtä ammustyyppiä kivääri- ja pistoolipatruunojen rinnalle. Mutta koeammunnan jälkeen hän oli vakuuttunut, ja näytti vihreää valoa. Hän ymmärsi, että uusi ase korvaisi sekä pikakiväärin, pulttilukkokiväärin että konepistoolin, ja itse asiassa yksinkertaistaisi ammuslogistiikkaa.

Trilisser kirjoitti...

Muutamia kommentteja:

1. Me 163:n nousunopeus (nopeus bövaaka-akselilla) ei ollut 3600 m/min vaan se on kohoamisnopeus (nopeus pystyakselilla).

2. Me 163:n toinen polttoaine ei ollut metanolia vaan vetyperoksidia, jonka konsentraatio oli luokkaa "upota kätesi siihen ja jäljelle jää luut".

3. Panther ei ollut ketterämpi kuin Tiger, ei käytännössä nopeampi ja sen toiminsädekään ei ollut kaksinkertainen vrt. Tiger. Tiger oli itse asiassa ketterämpi 2-sädeohjauksen ansiosta ja nopeuseroja tasoitti myös Tigerin esivalintavaihdelaatikko (Pantherissa tavallinen synkronoitu manuaali).

4. Fw 190 ei todennäköisesti olisi pärjännyt tukialuksilla mitenkään, johtuen koneen liian pitkästä lentoonlähtömatkasta. Samaten laskeutuminen olisi ollut lujasta telineestä huolimatta vaikeaa, koska Fw:ssä oli painoon nähden pieni siipi (18,3 neliömetriä; selvästi kevyemmässä Seafiressa n. 22 neliötä) , tehottomat laskusiivekkeet, joten sakkausnopeudet olivat huomattavasti suuremmat kuin "oikeilla" tukialuskoneilla.

5. Graf Zeppelinin mukanaolo Bismarckin kera olisi ollut tuhoontuomittua. Kylmä tosiasia on, että Saksalla ei ollut suurten pinta-alusten sotaan rahkeita eikä perinteitä. Saksan laivastolle ainoa järkevä ratkaisu olisi ollut pysyä sukellusveneissä ja pienissä saattuesuoja-aluksissa (laivakuljetusyen suojaaminen).

6. Yksi ratkaiseva syy Saksan tappioon oli heidän siviili- ja sotilaspuolen täydellisesti flopannut yhteistyö. Samaten sakujen tolkuton ylimielisyys kostautui. Esimerkiksi Operaatio Barbarossan suunnittelussa mukana ollut tiedustelumies ei ollut edes varsinainen tiedustelumies eikä hän osannut edes venäjää. Koko Barbarossa-suunnitelma perustui toiveajatteluun, että kaikki sujuu sakujen kannalta optimaalisesti. Siinä hylättiin oman maanmiehen Clausewitzinkin opetukset.

Myös Saksan tiedustelupuoli ja vastavakoilu pettivät anteeksiantamattomalla tavalla.

Se joustavuus ja aloitteellisuus, joka oli leimallista rintamajoukoilla, loisti poissaolollaan sakujen ylimmässä johdossa. Eikä pääsyynä voi edes pitää Aatua.

Anonyymi kirjoitti...

Me109 oli kelvoton tukialuskone. Sitä olisi voinut kehittää, vaikka italialaisten & suomalaisten värkkämällä mersukopio-koneen laskutelineellä. Peräsintä olisi pitänyt kehittää myös. Toimintasäde oli myös naurettava.

Tietysti jos olisi riittänyt yksisuuntainen lento niin laskutelineen olisi voinut tipauttaa nousun jälkeen pois. Kentai kessen...

Tai sitten olisi voinut kehittää FW:a. Sen laskuteline ainakin oli sopiva tukialuskäyttöön.

Miten olisi käynyt jos laivoja olisi säilötty vuonoissa ja komennettu ne atlantille sopivana hetkenä ei voi tietää.

Se oli nyt jälkeenpäin ihan selvää, ettei Aatun touhuilla ollut menestymisen mahdollisuuksia - jo -33 oli sotaan lähtö nähtävillä ja varustautuminen alkoi. Jos olisi messuttu rauhaa, rakkautta ja yhteistyötä ranskan, britannian ja USAn kanssa olisi voinut käydä toisin. Mutta olisiko aatu päässyt valtaan noilla teemoilla...

Pyssymies

Jaska Brown kirjoitti...

Pyssymies 13.58: "Fleet in being" olisi ollut uhka sinänsä. Ehkä Graf Zeppelin olisi ollut tehokkaimmillaan ankkurissa pelotteena, koska lentotukialukset Pohjois-Atlantilla eivät olleet kovin käyttökelpoisia muutenkaan saati nyt saksalaisten niille sopimattomilla lentokoneilla.

J.Edgar: Kalashnikovin yksi menestyksen salaisuus on juuri tuo yleispätevä patruuna - ei paras mahdollinen mihinkään mutta kelpaa kuitenkin kaikkeen melko hyvin.

Pyssymies 22.08: Lieneekö kyseessä ollut kevyturaani...

Ironmistress: Jep, Brenin ongelma oli liian suuri massa ja osin myös kaliiperi. Tarvittiin melkoisen raavas mies käyttämään sitä rynkyn tapaan. En ole Breniä käsitellyt, mutta kooltaan ja massaltaan se vastaa aika tarkkaan suomalaista kevyttä konekivääriä tai jopa sotasaalis-Emmaa. Joista on kyllä kokemusta ja voin vakuuttaa, että tarkkuus kärsii melkoisesti jos niitä yrittäisi rynkyn tapaan käyttää.

Trilisser: Kiitoksia. Luotin väärään lähteeseen tuossa rakettimersun polttoaineessa, korjattu. Tigerin ja Pantherin paremmuudesta voidaan kiistellä ja sanoisin että selvää on että mieluummin Tiger kuin Panther jos kysytään kumpaa haluat sata, mutta jos kysytään kumpaa haluat sata jos joudut itse ne tuottamaan niin sitten Panther.

Pyssymies 21.11: Aatu ei ollut kunnon poliitikko. Oikea poliitikko olisi lupaillut vaaleissa mitä vaaditaan valtaanpääsyyn ja hylännyt sitten teemansa. Aatu mokoma piti mitä lupasi.

Anonyymi kirjoitti...

Sen verran vielä tuohon Pyssymiehen kommenttiin, että Valtion Lentokonetehtaalla suunniteltu ja rakennettu VL Pyörremyrsky ei ollut millään muotoa Messerscmitt 109:n kopio. Ainoat yhtäläisyydet olivat voimalaite, tykki ja vissiinkin vielä radio.

Ironmistress kirjoitti...

Noihin ihmeaseisiin voitaisiin vielä laskea tyypin XVII "Walther"-sukellusvene, joka oli pohjimmiltaan Me 163 mutta veden alla. Siinä voimanlähteenä oli sama Walther-turbiini ja se käytti samoja polttoaineita. Ideana oli rakentaa sukellusvene, joka kykenisi toimimaan täysin sukelluksissa ilman dieseliä ja ilmaa.

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei vene ollut menestys. Britit saivat yhden tyypin XVII sukellusvenettä sotasaaliiksi, ja siitä tuli HMS Meteorite, jonka pohjalta rakennettiin kaksi brittivenettä, HMS Explorer ja HMS Excalibur. Osoittaa brittiläistä huumorintajua, että ne saivat lempinimikseen miehistön keskuudessa Exploder ja Excruciator.

Ydinsukellusvene oli aivan nurkan takana, ja britit tuumivat, ettei Walther-turbiini ole jatkokehittämisen arvoinen.

Anonyymi kirjoitti...

"Aatu mokoma piti mitä lupasi."

Aivan. 70-luvulla meidän historianope - retiisi, punainen päältä, valkoinen sisältä, siis demari, hyvin oikeistodemari. Loihe lausumaan aatusta: Juutalaisten syyttäminen hypeinflaatiosta oli nerokasta. Ite saksalaiset muni mutta aatu syytti muita. Mutta aatun vika oli jatkaa juutalaisten vainoa valtaan päästettyään. Kesken sotaa kuljetuskalustoa oli varattuna juutalaisten insinöörien, lääkäreiden, satulaseppien, juistien ynnä muiden tarpeellisten ammattilaisten roudaamiseen tappolaitoksiin.

Käypäs Tikkakoskella katsomassa PyMyä, samannäköinen kuin se italialainen ja mersu. Eroa näkyvästi laskutelineessä. Nokka, siis potkurinnapa, potkuri, moottoripellit kovin samanlaisia kummassakin kuin mersussa. Ja ihan samaan askareeseen suunniteltu.

Tiikeri ja pantteri: Tiikeri oli raskas läpimurtopanssari. Sen idea oli ajaa vihollisen linnoitusten eteen ja ampua itsensä läpi linnoitusvyöhykkeestä. Pantteri oli nykytermein MBT, tai silloisin "keskiraskas". Siis ihan vaan panssari, joka on liikkuva ja parempi tykiltään ja panssariltaan kuin vastustaja. Tiikeri vietiin junalla asemien eteen, pantterin piti ajella ite. Näin karkeasti kuivailtuna.

Pyssymies

Qroquius Kad kirjoitti...

Kun verrataan Tigeriä Pantheriin huollon kannalta, oli ensinmainitussa paljon enemmän sellaista mikä voi särkyä ja kenttäolosuhteissa särkyykin ennemmin tai myöhemmin.
Tiger särkyi Pantheria ennemmin ja korjaaminen oli töisevämpää.

Trilisser kirjoitti...

Qroquius Kad: Lähteitä kiitos. Esimerkiksi Thomas Jentz, joka oli ehkä sakupanssareiden historoitsijoista kärkikolmikkoa, antaa kirjoissaan selvää numerotietoa luotettavuudesta, eikä Panther ole käytännössä yhtään parempi. Walter Spielbergerin Panther-kirja on myös aika yksiselitteinen: Pantherin operatiivinen liikkuvuus oli huono.

Anonyymi kirjoitti...

En nyt viitsisi ruveta väittelemään, mutta en malta olla takertumatta tuohon Pyssymiehen väittämään Pyörremyrskystä ja Mersusta. Olen toki useastikin nuo koneet nähnyt Ilmavoimamuseossa Tikkakoskella. Ne siellä seisovat lähes vierekkäin. Molemmissa on sama moottori, DB605, joten nokat luonnollisesti muistuttavat toisiaan. Pyörremyrsky vaan on isompi, pituutta 18 cm enemmän, kärkiväliä 46 senttiä, korkeutta peräti 1.3 metriä ja siipipnta-alaa liki kolme neliömetriä. Messerschmitt on kokometallikone, Pyörremyrsky puurakenteinen. Siipiprofiili Mersussa on NACA 2R1 ja PM:ssä NACA 0019, kärjessä NACA 23009 (googlella löytyy merkitys). Mersun siipi on aivan eri muotoinen myös ylhäältä ja edestäkin katsottuna.

DI Jukka Raunio, joka jäi hiljan eläkkeelle Patrian lentokoneteollisuuden teknillisen johtajan pallilta, on kirjoittanut oman toimensa ohella aivan mainioita ilmailumme historiaa käsitteleviä kirjoja, mm Valtion Lentokonetehtaan historia-sarjan, sekä kolmiosaisen sarjan nimeltä Lentäjän Näkökulma, jossa tärkeimpiä Suomen Ilmavoimien käyttämiä lentokonetyyppejä ruoditaan tekniikan ja lentämisen puolelta, koneyksilöiden ja yksikköjen historiikin sijasta. Sarjan ykkösosassa, sivulla 140, sanotaan Pyörremyrskystä tarkalleen näin: "Moottori ja potkuri olivat samaa tyyppiä kuin Messerschmittissä, mistä johtuen Pyörremyrskyä on kutsuttu "Puumersuksi". Muuta yhtäläisyyttä ei sitten ollutkaan."
Jos minuun ei voi luottaa, kun vain sanon tehneeni pitkän uran ilmailun ammattilaisena, niin Raunion tekstiin kyllä.

Se italialainen "mersukopio" oli Fiat G.55 Centauro, johon pätee suunnilleen sama kuin Pýörremyrskyynkin, paitsi että Fiat oli metallikone.

Trilisser kirjoitti...

Anonyymi klo 1006 jo selvittikin asian, josta piti kirjoittaa. Eli todellakin Pyörremyrskyssä ja Mersu ovat lentorangoltaan aivan erilaiset koneet.

Tiger vs. Panther: Teoriassa näin oli kuten Pyssymies esittää, mutta vain teoriassa. Kylmä tosiasia on, että Panther oli motorisilta ominaisuuksiltaan hyvin epäonnistunut siihen taistelupanssarin rooliin. Esimerkiksi sivuvälityksiä ei saatu kestäviksi missään vaiheessa. Kun taistelupanssari on panssaridivisioonien liikesodankäynnin pääväline, niin nimenomaan operatiivinen liikkuvuus ratkaisee (kyky liikkua taistelukentältä toiselle). Spielbergerin kirjasta käy ilmi, että sakut siirsivät Panthereita rautateitse jopa alle 50 km siirtymiä kaluston säästämiseksi. Tämä aikana, jolloin paljon haukuttu Sherman selvitti rutiinilla 4000 mailin ajokokeen.

Saksalaisten vaunujen huono "automotiivinen" luotettavuus ilmeni jo Jugoslavian operaation aikana, jolloin ylivoimaisesti luotettavimmaksi sakuvaunuksi havaittiin tšekkiläinen Pzkw 38(t).

Meillä Suomessakin Sturmien kohdalla huomattiin, että jo muutaman kymmenen kilometrin telamarssi kulutti pahoin mm. telapyöriä ja rankemmissa maastossa esimerkiksi puuhun törmätessä saattoi koko sivuvälityskotelo revetä. T-34:n kannatinlaitteisto ei ollut vastaavassa maastossa moksiskaan.

Anonyymi kirjoitti...

Tiikeri ja pantteri

Tiikerin suunnittelun tavoite oli tehdä raskas läpimurtopanssari. Se piti kuljettaa junalla rintaman lähelle - vaihtaa telaketjut - ja siten sen piti ampua tiensä läpi vihollisen asemista. Sen jälkeen sitä voitiin korjalla ja vaikka vaihtaa kuljetusketjut ja lastata taas junan kyytiin. Samaan homman tehtiin USA:ssa T28 / T95, sillä piti päästä siegfried linjasta läpi - ei tarvittukaan, eikä vaunua koskaan tuotu rintamalle. Ja tämä T28 ei ole postijuna. https://www.youtube.com/watch?v=chrC5DRe10g

Pantteri suunniteltiin MTB:ksi, siis keskiraskaaksi pansariksi, jonka tarkoitus on ajaa rintamalle ja vaikka rintamalta toiselle. Ja olla ylivoimainen pansari tykiltään ja panssariltaan. Tuli monimutkainen ja raskas - ja keskentekoinen.

Kumpikin suunnitelma meni ns. reisille, kas kun sota alkoi liian aikaisin. Suunnitelmat oli levällään ja vaunuja piti koko ajan muuttaa, eikä mitään ollut valmiina. Sittemmin liittoutuneet pommitti teollisuutta, niin ettei esmes sopivaa terästä ollut enää saatavilla ja muutenkin sota haittasi hommia. Moottoria ei löytynyt sopivaa, vaihdelootat hajos ja muuta riesaa. Muun muassa panssaritkin repes osumasta, siis ei läpäisevä osuma rikkoi levyn, kun ei ollut seosaineita enää tarjolla sodan lopulla.

Pyssymies

Trilisser kirjoitti...

Tuota, Tiikerit olivat toki tarkoitettu ylijohdon alaisille erillisille raskaill panssaripataljoonille (=schwere Panzer-Abteilungen), mutta on, anteeksi vain suorat sanat, puhdasta Yaraa väittää ne suunniteltu kuljetettaviksi junilla rintaman kupeeseen. Ja se kuljetustelahommahan lähti siitä, että taisteluteloilla vaunun leveys ylitti Reichsbahnin rajoitukset. Toisin sanoen, mikäli reitillä ei ollut vastaantulijoita tai kapeita siltoja/tunneleita, teloja ei tarvinnut vaihtaa. Briteillä oli sama ongelma Churchill-vaunun suhteen, minkä vuoksi vaunun tornin kehästä tuli niin pieni, ettei uutta 17-pdr. tykkiä voinut siihen asentaa. Vasta Centurion voitiin suunnitella ilman tuota rautatiestandardin leveys rajoitusta.

Keskivertokirjallisuudessa Tigerin teknisiä vaikeuksia on liioiteltu tolkuttoman paljon. Ja valitettavasti tätä keskivertokirjallisuuttaa näytetään käytettävän päälähteenä.

Mitä tulee tuohon teräksen repeämiseen, vastaavia ongelmia oli kaikilla, koska piti tehdä kompromissi lujuuden ja sitkeyden välillä. Asia riippuu myös lämpökäsittelyn onnistumisesta.

Mitä tulee moottoreihin, niin pääsyynä oli Maybachin monopoliasema. Itse Hitler vaati dieselin kehittämistä, mutta jostain syystä pääprojektiksi tuli monimutkainen Argusin ilmajäähdytteinen X-16-moottori. Deutz kehitti kilpailevan erinomaisen nestejäähdytteisen Ja yksinkertaisemman V-8-dieselin. Mutta liian myöhään.

Mitä tulee Pantherin panssarointiin, niin sen kylkipanssari oli samaa luokkaa kuin selvästi kevyemmän Shermanin ja T-34:n mutta paljon huonompi kuin saman painoluokan KV:n ja IS:n. Mikä meni Pantherissa pieleen on liian pitkä aihe puhelimella naputeltavaksi. Suosittelen halpana alustuksena Robert Forczykin vihkosta T-34 vs. Panther. Kaljapullon etikettejä en.