Sivallus CCLXXIII

Suomesta on lähdetty Syyriaan sotimaan. Kyseessä on pelkästään positiivinen asia. Negatiivinen siitä tulee vasta sitten, jos lähtijät palaavat Suomeen.

Kolme pientä sanaa

Satuin kuulemaan autoradiosta Anna Puun kappaleen Kolme pientä sanaa. Laulajatar on kieltämättä ulkomuodoltaan televisioon sopiva, mutta radiossa hänen äänensä ei herätä minussa suurta ihailua. Tällä kertaa jäin kuitenkin kuuntelemaan, kun miltään muulta kanavalta ei tullut sen parempaa.

Kappale kertoo nuoren perheen elämästä ja kriisistä. Voi hyvin kuvitella monelle tutun tilanteen. On ensin oltu yhdessä muutama vuosi ja sitten on tullut lapsi. Parin-kolmen vuoden kuluttua arki on alkanut maistua puulta (pun intended) ja rakkaus on hiipumassa pois. Eletään siis sitä vaihetta, jossa useimmiten ratkeaa päättyykö liitto eroon vai ollaanko menossa kohti yhteistä hautapaikkaa.

Laulussa (kuten myös videossa) laulaja on poikkeuksellisessa asemassa. Hän ei normaalista poiketen laula itsestään, vaan asettuu tarinankertojan ja neuvonantajan rooliin ja yrittää Cupidona saada pariskunnan rakastumaan toisiinsa uudelleen:

Tää on tavallinen talo 50-luvulta,
Jossa ruoka tuoksuu kotiovelta.
Eteisessä kengät kolmen kokoiset.
Mutta rakkaus ei asu tääl enää.

Toinen valitsi hyvän levyn soittimeen.
Toinen tapetin olohuoneeseen.
Illallinen kahden kynttilöiden valossa.
Silti rakkaus ei asu tääl enää.
Silti rakkaus ei asu tääl enää.

Käykää yhtäaikaa nukkumaan.
Sanokaa ne kolme pientä sanaa.
Jos on ovi raollaan, se pääsee palaamaan.
Kolme pientä sanaa.

Tässä vaiheessa kappaletta, kertosäkeen päättyessä likainen mielikuvitukseni teki tepposet. Koko laulussa ei mainita kertaakaan, mitkä ovat ne kolme pientä sanaa. Kuvittelin mielessäni pariskunnan, joka on toisiinsa kyllästynyt ja kömpii ärtyneenä sänkyyn. Pitkän mökötyksen jälkeen jompikumpi kääntyy toiseen päin ja lausuu huolellisesti artikuloiden kolme pientä sanaa: "Haista sinä vittu."

Olin hetken aikaa lievä riski liikenneturvallisuudelle hihittäessäni. Onneksi maantie oli hiljainen.

Tuosta tuli sitten kehiteltyä ajatusta siitä, mitkä ovat suomalaisessa parisuhteessa tyypilliset vaihtoehdot kolmelle pienelle sanalle nukkumaan mennessä. Luulenpa että laulussa tarkoitettujen ja oman likaisen mielikuvitukseni tuotteen ohella yleisimpiä ovat esimerkiksi seuraavat:

- Käytitkö koiran kusella?
- Meinaatko pitkäänkin lukea?
- Sammuta toi lamppu.
- Tulit sitten kotia.
- Joko lapset nukahti?
- Pitäis vaihtaa lakanat.
- Ootko taas ryypänny?
- Kumman ruokavuoro huomenna?
- Eiköhän ruveta nussimaan.
- Onks kello soimassa?
- Olis vähän asiaa.
- Onhan takaovi lukossa?
- Et sitten pieraise.

Mies ja äänet

- Jaaha, ei sitten muuta kuin istumaan. Ja vielä kerran tervetuloa Suomeen.
- Kiitoksia. Ei voi muuta kuin todeta, että täällä asiat näyttävät sujuvan.
- Kiitoksia itsellenne. Sen takiahan te tänne olette tullut, tutustuaksenne meidän systeemiimme.
- Niin. Tai tarkemmin sanoen vaalijärjestelmäänne, vielä täsmällisemmin äänioikeusjärjestelmäänne. Historiallisesti ottaen kaikkialla muualla oli voimassa tuo ”mies ja ääni” –periaate, mutta Suomessahan on jo viisikymmentä vuotta toimittu toisin. Meillä muualla Euroopassa koko demokratiahan meni silloin 2020-luvulla enemmän tai vähemmän viemäriin.
- En itse muista yksityiskohtaisesti historiaa, mutta noinhan se pääpiirteittäin meni. Meillä Suomessa oli jo silloin siirrytty tähän ”painotettuun äänioikeuteen” ja yleisen käsityksen mukaan se pelasti maamme suurelta osin sekä talouskriisiltä, islamisoitumiselta ja siirtolaistulvalta.
- Ikäviä muistoja, mutta nyt reconquista on palauttamassa eurooppalaiset sivistysvaltiot jälleen voimiinsa. Suomi ainoana länsimaana säästyi noilta ongelmilta ja siksi haluamme nyt oppia teidän järjestelmästänne. Jotta välttyisimme samalta uudelleen.
- Miellyttävää kuulla. Mistä aloittaisimme?
- Äänioikeudesta. Teillä on siis voimassa tilanne, että vaaleissa kansalaisilla on eri määrä ääniä.
- Aivan. Maksimissaan kaksitoista per henkilö. Ne annetaan yhtenä könttinä, eli äänioikeuden omaava ei saa jakaa ääniään usean ehdokkaan kesken.
- Ja millä perusteella henkilön äänimäärä määräytyy?
- Jos sopii, niin käydään läpi ääni kerrallaan?
- Mitä erinomaisimmin.

- Ääni 1 lankeaa kansalaiselle automaattisesti hänen täyttäessään 15 vuotta. Sen tarkoitus on antaa totuttelumahdollisuus demokraattisiin käytäntöihin.
- Kuulostaa fiksulta. Perinteisesti äänioikeuden ikäraja on ollut jotain 20 vuoden paikkeilla, mutta tällainen ”kevytääni” antaa siirtymäajan.
- Ääni 2 tulee vastaavasti automaattisesti, kun 25 ikävuotta on täynnä. Tämä on asetettu ikärajaksi siksi, että tutkimustulosten mukaan tiettyjen aivolohkojen kehitys jatkuu tuohon asti.
- Ymmärrän.

- Sitten menee vähän monimutkaisemmaksi. Äänet 1 ja 2 olivat niin sanottuja ikä-ääniä, jotka tulevat kaikille automaattisesti. Muiden äänten saavuttamiseksi on ponnisteltava. Äänet 3 ja 4 ovat koulutusääniä.
- Arvaan. On suoritettava jokin koulutus ne saadakseen.
- Aivan oikein. Äänen 3 saa, kun on suorittanut minkä tahansa ammatillisen tutkinnon tai vaihtoehtoisesti ylioppilastutkinnon.
- Ja ääni 4 sitten varmaan jonkin jatkotutkinnon jälkeen.
- No vähän sinnepäin. Äänen 4 saamiseksi pitää olla sekä mikä tahansa ammatillinen tutkinto että ylioppilastutkinto riittävän hyvin arvosanoin. Arvosanakriteeri on äidinkielen, pitkän matematiikan ja mistä tahansa kolmannesta ylioppilaskokeesta laskettu keskiarvo, jonka tulee olla kiitettävä. Käytännössä tämä ääni lankeaa sitten, kun hyvin suoritetun ylioppilastutkinnon jälkeen on suorittanut myös akateemisen tutkinnon. Toki mikä tahansa muukin ammattitutkinto kelpaa, mutta useimmat etenevät mainitulla tavalla.
- Tämä on siis jonkinlainen eliittiääni?
- Ei, koska kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus tavoitella sitä. Äidinkielen osaaminen on kriteeri, samoin matematiikka, koska hyvä menestys näissä osoittaa että löytyy sekä loogista päättelykykyä että taitoa ilmaista itsensä. Molemmat oleellisia asioita yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
- Aivan.

- Vastaavasti äänet 5 ja 6 ovat toistensa kaltaisia, niitä sanotaan joskus yhteiskunnallisiksi ääniksi.
- Eli täytyy olla jonkinmoinen yhteiskunnan tukipylväs?
- Ei nyt sentään. Ihan normikunnollisuus riittää.
- Siis ei ole mikään rikollinen?
- Täsmälleen. Ääni 5 on jokaisella 20 vuotta täyttäneellä kansalaisella, jonka viimeisen vankilatuomion tai ehdollisen tuomion koeajan päättymisestä on kulunut vähintään kymmenen vuotta. Tai tietysti kenellä tahansa 20 vuotta täyttäneellä, jolla ei ole rekisterissä ehdollista tai ehdotonta vankilatuomiota.
- Eli pysy poissa rikosten tieltä, niin yhteiskunnallista päätäntävaltaa on enemmän.
- Juuri niin. Ääni 6 on asevelvollisuusääni. Se on jokaisella, joka on kuuluu aseelliseen reserviin.
- Niin, teillähän on miehillä yleinen asevelvollisuus.
- Jonka voi suorittaa myös aseettomana ja naiset vapaaehtoisena. Aseelliseen reserviin kuuluvat ne, jotka ovat suorittaneet aseellisen varusmiespalveluksen, eivät ole reservipalveluksesta kieltäytyneet eivätkä ole iän tai sairauden takia vapautettu reservistä. He saavat siis äänen 6. Tämä on korvaus menetetystä työajasta.
- Puolivälissä ollaan. Entä loput äänet?

- Äänet 7 ja 8 ovat taas parivaljakko, niitä sanotaan perheääniksi.
- Koskevat siis perheellisiä?
- Niin. Ääni 7 on sellaisella, joka on avioliitossa.
- Siis heteroavioliitossa?
- Eihän meillä muita olekaan. Homoilla on rekisteröity parisuhde. Siitä ei saa ääntä, koska länsimaisen kulttuurin peruspilari ja jatkumon takaaja on aina ollut miehen ja naisen yksiavioinen liitto.
- Jos oikein muistan, muissa Euroopan maissa homoliitot hyväksyttiin juuri ennen romahdusta, mutta Suomessa ei ehditty ja niin se sitten jäikin.
- Aivan. Vastaavasti ääni 8 lankeaa jokaiselle, joka on alaikäisen lapsen huoltaja.
- Eli päätösvaltaa lapsiperheille.
- Kyllä. Samasta syystä kun edellinen, sivistysjatkumon takaamiseksi.
- Tuleeko ääniä lasten lukumäärän mukaan?
- Ei nyt sentään, yksi ääni oli lapsia sitten yksi tai kymmenen.
- Niin, rajattomuus suosisikin uskonnollisia ääriliikkeitä.

- Näin meille jää vielä neljä ääntä, jotka ovatkin sitten taloudellisesta asemasta riippuvaisia. Aikoinaan havaittiin, että "mies ja ääni" -periaate antoi huoltosuhteen heiketessä yhteiskunnan subventoimana elävälle kansanosalle mahdollisuuden kupata veronmaksajia. Lopputulos oli se, että yhä harvempaa kiinnosti raataa kynnet verillä elättääkseen työtätekemättömiä.
- Ymmärrettävää. Eli veronmaksajat saivat ääniä sen mukaan, paljonko maksoivat?
- Hyvin päätelty. Kun systeemi otettiin käyttöön, rajat olivatkin varsin selvät. Lisä-äänen sai aina verotettavan tulon kaksinkertaistuessa, tietysti siihen asti kunnes maksimimäärä neljä oli täynnä.
- Ja rajat olivat?
- Alun perin tuhansina euroina lausuttuna: ensimmäinen kymmenen, toinen 20, kolmas 40 ja neljäs 80.
- Eli 80 000 euron verotettavilla tuloilla sai täydet neljä lisä-ääntä?
- Juuri niin. Nykyään rajat ovat tietysti erilaiset, mutta suhteelliset rajat ovat samat. Äänen 9 saa, jos tienaa sen verran että maksaa veroja. Ääni 10 tulee, jos tulot ovat sellaiset että pääsee yhteiskunnallisesti nettomaksajan puolelle. Ääni 11 tulee, mikäli kuuluu tuloiltaan vähintään ylempään keskiluokkaan. Ääni 12 on sitten vain johtoportaaseen kuuluvilla.

- Näitä ääniä voi siis menettää, jos tulot laskevat?
- Kyllä. Ainoat varmasti pysyvät äänet ovat iän myötä lankeavat äänet 1 ja 2 sekä koulutusäänet 3 ja 4, kaikki muut voi menettää jos niihin oikeuttaneet tekijät poistuvat.

- Kysynpä nyt vielä yhden jutun, joka tuli mieleen. Entä jos sattuu olemaan vaikka lapsinäyttelijä, jolla on suuret tulot iästään huolimatta. Saako hänkin äänestää?
- Periaatteessa kyllä, mutta tällaisten tapausten varalta laadittiin säännöt, jotka ovatkin pysyneet muuttumattomina voimassa. Maksimiäänimäärä on ikä miinus kymmenen vuotta. Vaikka ääniä olisi kuinka paljon tahansa aiempien sääntöjen mukaan, ikä asettaa maksimin. Toisin sanoen esimerkiksi 17-vuotias voi äänestää enintään seitsemällä äänellä ja vasta 22-vuotias voi saada maksimiäänimäärän.
- Eli jos 11-vuotiaalla on riittävän suuret tulot, hänellä on jo yksi ääni?
- Juuri noin. Ja vaikka kymmenvuotias tienaisi miljoonan, hänellä ei ole äänioikeutta.

- Eikö systeemi ole kuitenkin epäoikeudenmukainen, koska ihmisten painoarvo päätöksenteossa on erilainen?
- Tämä oli asia, jonka vastustajat nostivat esiin systeemiä suunnitellessa. Sitä varten rakennettiin takaportti. Jos täyttä äänimäärää ei ole, niitä saa ostaa. Yhden ostoäänen hinnaksi asetettiin tuolloin 50 euroa per vaali. Eli jos oli vaikka kahdeksan ääntä ja halusi kaksi lisä-ääntä, se maksoi sata euroa. Tietysti äsken puhutun ikämaksimin puitteissa, eli esimerkiksi 20-vuotiaan maksimiäänimäärä on joka tapauksessa kymmenen.
- Saako ääniä ostaa rajatta?
- Aina siihen asti kunnes kaksitoista ääntä on täynnä. On myös ikärajoitus. Lisä-ääniä saa ostaa enintään määrän, joka on ikävuodet - 15. Eli 17-vuotias saa ostaa maksimissaan kaksi lisä-ääntä, olettaen että hänen äänimääränsä ei oston jälkeen ylitä iän antamaa maksimia seitsemän. Tämä tarkoittaa sitä, että kellä tahansa 25-vuotiaalla on mahdollisuus halutessaan äänestää täydellä äänimäärällä. Tuohon ikään mennessä on ne kaksi iän myötä tulevaa ääntä ja saa ostaa kymmenen lisä-ääntä.
- Äänten ostaminen kuulostaa vähän kornilta...
- Sitä tuleekin ajatella yhteiskunnan jäsenmaksuna. Ei ajatus eroa juurikaan siitä, että ääniä saa maksamalla veroja, mikä onkin systeemissä jo valmiina. Maksu on toisaalta paljon alempi kuin veronmaksulla saatujen äänien hinta, mutta toisaalta niin suuri että se kattaa moninkertaisesti äänestyksestä syntyvät kulut ja vähentää näin ollen verotaakkaa. Periaatteessa. Käytännössä ei, koska aniharva koskaan ostaa ääniä.

- Voisinko saada vielä pienen koosteen eri äänien myöntöperusteista?
- Tottahan toki. Tässä:

1: 15 vuotta täyttäneelle
2: 25 vuotta täyttäneelle
3: Peruskoulun jälkeisen tutkinnon suorittaneelle
4: Ammattitutkinnon JA poikkeuksellisen hyvän lukiotutkinnon suorittaneelle
5: Rikosrekisterittömälle yli 20-vuotiaalle
6: Aseelliseen reserviin kuuluvalle
7: Avioliitossa olevalle
8: Alaikäisen huoltajalle
9: Veronmaksajalle
10: Nettoveronmaksajalle
11: Huomattavasti veroja maksavalle
12: Runsaasti veroja maksavalle

- Kiitoksia paljon. Tämä oli erinomainen rautaisannos asiatietoa. Jatkamme varmaan tarkempaa tutustumista suomalaiseen yhteiskuntaan seuraavaksi. Jo tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että tulen varmasti suosittamaan painotettua vaalijärjestelmää kotimaahani. Käsittämätöntä, että demokratiaa ehdittiin soveltaa mies ja ääni -periaatteella useimmissa maissa yli sata vuotta ennen näin ilmeisen parannuksen käyttöönottoa.

Välihuomautus 52: Mä vartiossa seison näin yössä yksinäin

Anonyymi kommentoi edellistä sivallusta seuraavalla linkillä. Repesin jälkimmäiselle videolle.

Videot on ilmeisesti kuvattu joltakin amerikkalaisten vartiopaikalta Afganistanissa. Jälkimmäisestä tuli mieleen Jukka L. Mäkelän kirja Salaista palapeliä, jossa hän kertoi episodin välirauhan ajalta. Suomalaisten vartiopaikka tähysti Neuvostoliiton Hangon-tukikohtaa ja tähystyspisteen päiväkirja kertoi vapunpäivänä seuraavaa:
- Klo 621, suuntima 207, kaksi venäläistä vartiomiestä tulee polkua pitkin rantaan.
- Klo 623, suuntima 183, vartiomiehet istahtavat kivelle ja panevat tupakaksi.
- Klo 631, suuntima 207, nainen tulee polkua pitkin rantaan.
- Klo 633, suuntima 183, nainen pysähtyy vartiomiesten luo.
- Klo 639, suuntima 183, nainen antaa toisen vartiomiehen lempiä.
- Klo 651, suuntima 183, nainen antaa toisenkin vartiomiehen lempiä.
- Klo 704, suuntima 207, nainen poistuu polkua pitkin rannasta.

Itse video jätti kyllä vastaamatta muutamiin kysymyksiin:
- oliko aasi pukeutunut houkuttelevasti?
- voidaanko puolustuksena käyttää sitä, että maan naiset ovat oikeasti niin rumia että ne on syytäkin pukea burkhaan?
- tuleeko aasin olla neitsyt ennen avioliittoa?
- tarvitseeko aasin kääntyä muslimiksi vai riittääkö että se on jo syntyjään aasi?

Sivallus CCLXXII

Miten toimii muslimi, joka näkee profeetta Muhammadin kuvaa poltettavan?

Välihuomautus 51: Radio Nova

Olin tänä aamuna auton ratissa vähän yli yhdeksän siirtymässä paikasta A paikkaan B, kun vaihdoin radiokanavaa. Radio Novalla olivat äänessä Ile Jokinen ja Minna Kuukka. Poikkeuksellisesti en vaihtanut kanavaa uudelleen, vaikka sieltä kuului juontajan puhetta eikä musiikkia. Minna Kuukka näet alkoi puhua Ig-Nobeleista, mikä on aina mielenkiintoista. Hän kertoi ensin Ig-Nobelin myöntämisperusteet ja teksti kuulosti kovin tutulta. Sitten hän alkoi luetella tämänvuotisten palkinnonsaajien ansioita ja epäilykseni varmistui. Pystyin näet arvaamaan Kuukan seuraavan lauseen sanamuodon jo ennen kuin hän suunsa avasi.

Teksti oli lainattu suoraan omasta blogistani, kun kirjoitin viime kuussa Ig-Nobeleista. Jokainen sanamuoto täsmäsi.

Kuukka luetteli muutaman ensimmäisen palkinnon perustelut Jokisen hekotellessa ja kommentoidessa. Välillä soitettiin kappale musiikkia ja sitten jatkui, jäi vielä kaksi palkintoa kertomatta ennen seuraavaa taukoa. Kuukka lupasi että jatkuu yhä, mutta en voinut jäädä enää kuuntelemaan. Musiikin soidessa olin jo ehtinyt paikkaan B ja istunut sen jälkeen muutaman minuutin autossa. Seuraava merkintä kalenterissa oli kuitenkin kello 9.30, joten en voinut jäädä odottelemaan loppuosaa.

Kiitoksia Radio Novalle lainauksesta, olen otettu. Blogitekstejäni saa lainata, kunhan hyvien journalististen tapojen mukaisesti mainitsee lähteen. En tosin kuullut koko juttua, mutta epäilen että lähde jäi tällä kertaa mainitsematta. Jos foliopiponi kiristinremmi olisi tiukalla, epäilisin että mediassa ei haluta mainita isänmaallisia blogeja nimeltä ettei kukaan vain sinne eksyisi.

Minna hyvä, jos luet tämän niin kommentoi. Sinä ja Ile Jokinen olette niitä harvoja juontajia, joita kestää jonkin aikaa kuunnella kanavaa vaihtamatta. Tai sitten se henkilö, joka Minnalle tämän jutun antoi luultavasti lähdettä kertomatta, voisi kommentoida.

Liisa

Salli oli tilannut nettikaupasta printteriin uuden mustepatruunan. Posti toi saapumisilmoituksen perjantaina. Kun minulla sattui olemaan lauantaina asiaa Huitsinnevadan keskustaan, lupasin käydä noutamassa. Postissa törmäsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Liisaan, joka oli myös siellä asioimassa. Tuli sitten lähetyksen noutamisen jälkeen muutama minuutti turinoitua.

Tutustuin Liisaan jo vuosia sitten ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä työpaikassani. Aluksi ihan hyvänpäiväntuttuna, muutama sana vaihdettiin ohimennen tai työasioissa. Minulle oli luonnollisesti muodostunut hänestä tietynlainen kuva sillä perusteella. Muutaman kuukauden kuluttua eräs henkilö sanoutui yllättäen irti tehtävistään ja minut nimitettiin hänen tilalleen. Siinä samalla päädyin Liisan lähimmäksi esimieheksi. Perehdyttäessään minua tehtävään edeltäjäni antoi kouraan nipun käsinkirjoitettuja konseptipapereita, joiden päällä oli teksti LUOTTAMUKSELLINEN. Hän kertoi, että oli tehtävään tullessaan – ei kovin kauan aiemmin - kirjoituttanut jokaisella alaisellaan vapaamuotoisen tekstin. Kyseessä oli eräänlainen curriculum vitae, mutta ei työnhakua vaan tutustumista varten.

Luin tietysti paperit mielenkiinnolla läpi. Mitään erityisen mieleen jäävää niissä ei ollut, mutta kannatti katsoa. Yksi poikkeus oli joukossa: Liisa. Kuva, joka minulle oli hänestä muodostunut, ei täsmännyt tekstin kanssa. Olin pitänyt Liisaa hitaana, jollain lailla vähä-älyisenä, mutta hyväntahtoisena ihmisenä. Odotin käsialan olevan epävarmaa ja tekstin vilisevän kirjoitusvirheitä. Toisin kävi. Teksti oli siistiä, kieli virheetöntä. Kaikki yhdyssanat ja taivutusmuodot olivat oikein. Teksti oli hyvin jäsennelty ja loogisesti etenevä. Vasta toisella lukemisella kiinnitti huomiota sisällön yksinkertaisuuteen. Ei sivistyssanoja, tarina sinänsä muistutti jotain viidesluokkalaisen ainetta sanastoltaan ja lauserakenteiltaan. Mutta se oli virheetön ja looginen.

Tarina jäi mieleen. Liisa oli syntynyt reilut neljäkymmentä vuotta aiemmin pieneen maalaistaloon metsän keskellä. Sisaruksia oli monta, Liisa sieltä nuorimmasta päästä. Normaalin varhaislapsuuden jälkeen oli tie vienyt kylän kansakouluun. Siellä alkoivat vaikeudet. Liisa ei millään pystynyt oppimaan samaa tahtia kuin muut. Toiset sisarukset pilkkasivat häntä, sanoivat ettei hänestä mihinkään ole. Eikä koulutiestä mitään tullutkaan. Ei siihen aikaan pikkupaikkakunnilla oltu erityisopetuksesta kuultukaan. Kansakoulun Liisa miten kuten selvitti, mutta siihen opintie sitten jäi.

Onneksi tuolloin pääsi työelämään kiinni ilman muodollista koulutustakin. Liisa teki monenlaisia töitä, oli siiivoojana, päivähoitajana, kauppa-apulaisena. Viimeisessä oli varmaan hieman ongelmia päätellen siitä, että havaitsin kerran että Liisa ei tiennyt kuinka monta metriä on kilometrissä. Laskupää ei toiminut lainkaan. Mutta raskaita perustöitä riitti silti tehtäväksi ja Liisa kykeni elättämään itsensä.

Sitten kuvioon tuli tietysti mies ja avioliitto. Liisa sai lapsia, hoiti heitä kotona ja samalla naapurin lapsetkin pientä korvausta vastaan. Lasten kasvettua taas työelämään mukaan ja samat rankat työt. Myös aviomies oli liittynyt samaan ”ei sinusta mihinkään ole etkä mistään tajua” –kuoroon. Puoliksi väärin, kyllä Liisasta moneen oli, mutta järjenjuoksu oli lähinnä järjenryömintää. Vähitellen rakennemuutos iski Liisaankin ja työpaikkoja meni alta parikin kappaletta. Samalla terveys alkoi rempata, tuli kaikenlaista kulumaa ja diabetes.

Tämä oli tilanne kun minä Liisaan tutustuin. Huomasin, että Liisaan pystyi luottamaan. Kun hänelle antoi tehtävän, saattoi olla varma että se tuli tehdyksi. Ja tehdyksi niin hyvin kuin hän suinkin pystyi. Ongelma oli siinä, että Liisa vaati pitkän perehdyttämisen mihin tahansa tehtävään eikä sekään aina riittänyt. Niinpä hänelle pystyi antamaan vain rutiininomaisia perustehtäviä. Vähänkin vaikeammissa hommissa meni sormi suuhun.

Välillä kävi vähän sääliksi, mutta Liisan olemus kertoi että hän ei sääliä kaivannut. Liisa halusi selvitä siinä missä muutkin. Vähän piti vain soveltaa tehtävänjakoa, mutta voi sanoa että Liisa todella teki saman työpanoksen kuin kuka tahansa, enemmänkin. Sillä Liisa oli aina ystävällinen ja auttavainen. Lyhyesti ilmaisten Liisa oli hyvä ihminen sanan parhaassa merkityksessä. Koskaan minulle ei selvinnyt, oliko hänellä mahdollisesti jokin synnynnäinen, diagnosoimaton lievä kehitysvamma. Ulkonäössä ei ainakaan mitään siihen viittaavaa huomannut.

Aikanaan tiemme sitten erosivat. Minä vaihdoin työpaikkaa ja vähän myöhemmin sieltä lähti myös Liisa.

Vuosia myöhemmin Huitsinnevadaan muutettuani kävelin paikkakunnan pääväylää, kun tutka rekisteröi tutun näköisen ihmisen. Kelasin että tuon minä tunnen varmasti. Samalla hänkin huomasi minut ja tuli tervehtimään. Ennen kuin hän ehti suutaan avata, välähti että ”tuohan on Liisa”. Aivojen arkiston pikakelaus muistutti, että niin tosiaan, Liisa oli kotoisin Huitsinnevadasta.

Siinä sitä vaihdeltiin sitten vuosien kuulumiset. Liisa oli palannut takaisin kotipaikkakunnalleen, diabetes ja muut sairaudet olivat ärtyneet niin pahoiksi että työelämään ei enää muutaman vuoden pätkätöiden ja työttömyysputkien jälkeen ollut paluuta. Ei siitä huolimatta, että hän oli sisukkaasti mennyt aikuisiällä takaisin kouluun. Kansakoulu oli päivittynyt peruskoulun oppimääräksi ja jonkin ammattikurssin hän oli myös käynyt. En uskaltanut kysyä, miten ihmeessä hän oli vanhemmalla iällä, nollatasolta lähtien, selviytynyt vieraiden kielten opiskelusta. Mutta ilmeisesti Liisa – kuten hänen tekstistään olin aikoinaan lukenut – pärjäsi jostain syystä kielissä selvästi odotettua paremmin. Synkkiä sävyjä elämään oli tuonut avioero, onneksi lapset olivat ehtineet kasvaa aikuisiksi. Liisa oli muuttanut syrjäkyliltä Huitsinnevadan keskustaan ja mennyt uusiin naimisiin. Kuten hän asian ilmaisi, ”pitää sitä olla joku jonka kanssa vähän otattaa”. Myöhemmin tapasin hänen uuden miehensä ja saatoin vain todeta, että siinä oli vakka kantensa valinnut. Molemmat olivat hiukan yksinkertaisia, rehellisiä kansanihmisiä, jotka tulivat toimeen miten parhaiten kykenivät.

Sen jälkeen näin Liisaa satunnaisesti, moikattiin mutta ei liiemmin juteltu. Jos satuin olemaan lasten kanssa liikkeellä, Liisa aina laski oliko lukumäärä muuttunut edelliskerrasta. Nyt oli kulunut pari-kolme vuotta siitä kun olin edellisen kerran Liisan nähnyt ja oli käynyt mielessä, oliko hänelle sattunut jotain vai oliko muuttanut kokonaan pois paikkakunnalta.

Lauantaina sitten Liisaan törmäsin ja turistiin muutama minuutti. Hän kertoi olevansa nyt virallisesti sairaseläkkeellä, olleensa jo muutaman vuoden. Asiantuntevasti tuli selvitys senhetkisistä sokeriarvoista. Liisa on hyvä hämäämään, olisi uponnut täysin häntä tuntemattomaan. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että Liisa vain toisti mitä hänelle oli kerrottu. Mies oli edelleen entinen, mitä sitä nyt enää vaihtamaan. Valitteli kunnan vuokratalon korkeita hintoja, taas olivat vuokrat nousseet eikä kahdella eläkeläisellä tahdo oikein rahat riittää. Lämpimät syysilmat ihmeteltiin ja toivoteltiin hyvät jatkot.

Tämän maailman Liisat ovat niitä maan yksinkertaisia, jotka yhteiskuntaa pystyssä pitävät. Liisasta ei koskaan ole ollut harmia kenellekään ja aina hän on ollut auttamassa, jos on tarvittu. Ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Jos minun pitäisi tehdä lista elämäni aikana tuntemistani ihmisistä, joita eniten arvostan, Liisa olisi ehdottomasti kärkipäässä. Hän on aina tehnyt parhaansa niillä vähäisillä resursseilla, jotka luonto on hänelle suonut.