Uusinta: Yllättävät valinnat

Lukijalle: Tälle jutulle voisi oikeastaan kirjoittaa jatko-osan. Aineksia nimittäin löytyy:

Jokaisella sivistyneellä ihmisellä on hyllyssään kirja tai kirjoja, joihin hän tarttuu yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus hän lukee suosikkinsa kymmenennen kerran, joskus taas vain maistelee mehukkaimpia paloja sieltä täältä.

Yleensä suosikkikirjojen joukosta löytyy juuri sellaisia teoksia, joiden voisi olettaakin kuuluvan kyseisen henkilön repertuaariin. Omassa tapauksessani sotahistoriaa, luonnontieteitä, elämäkertoja, teknotrillereitä, joitakin romaaniklassikoita, kestävyysjuoksukirjallisuutta.
Toisaalta henkilön suosikkeihin saattaa kuulua teoksia, joita on vaikea kuvitella hänen lukeneen yhtäkään kertaa, saati sitten useita. Niin minullakin. Eräänä päivänä kirjahyllyä katsellessa oivalsin siinä olevan kirjoja, jotka otan aina epäsäännöllisin välein taas uudestaan käsittelyyn - usein vain lukeakseni siitä pienen, juuri mieleen tullen pätkän, joskus taas kahlatakseni ne uudelleen läpi. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden aihe saattaisi olla yllätys minut kohtuullisen hyvinkin tunteville ihmisille.
Poimin malliksi hyllystä kymmenen kirjaa, joiden genre ei tosiaankaan kuulu normaalirepertuaariini. Silti olen jokaisen niistä lukenut vähintään kolme kertaa. Tekijän mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Bach, Richard: Lokki Joonatan
Kirja tai lyhyytensä takia oikeastaan novelli, jonka luin ensi kerran vanhasta Valitut Palat -lehdestä lapsuudessa. Lokki, joka oli erilainen kuin muut. Lokki, jolle lentäminen oli kaikki kaikessa.
Eksistentialistinen juoni opettaa sen, kuinka kaiken oppimisen esteenä on pelko uuden oppimisesta ja kuinka tämän pelon voi ylittää.
Kirja, joka pitäisi jokaisen kestävyysjuoksuvalmentajan luettaa valmennettavillaan. Tarina siitä, kuinka olla laumasta poikkeava ja oppia hyväksymään se. Kuinka opetella aina vain paremmaksi siinä asiassa, joka on kaikkein rakkain itselle. Täydellinen nopeus, poikani, on perillä olemista. (Lokkivanhin Tsiang Joonatanille)

Card, Orson Scott: Ender
Ender oli maailman paras pelaaja. Mutta olisiko hän myös maailmankaikkeuden paras?
En liiemmin pidä scifistä. En ole lukenut edes Dyyniä. Muut alan perusteokset olen kahlannut suunnilleen läpi liiemmin ihastumatta, paitsi Isaac Asimoviin ja muutamaan yksittäiseen teokseen. Ender on poikkeus psykologisen otteensa ansiosta.
Maapallon lahjakkaimmat lapset kootaan sotilasakatemiaan, jossa heidän koulutuksensa on brutaalia mutta tehokasta. Heistä on tarkoitus tulla ihmiskunnan sotalaivaston johtajia sen kohdatessa vieraan ötökkäarmeijan ratkaisevassa taistelussa, jossa panoksena on jommankumman rodun lopullinen tuho. Ender on lapsisotilaista paras, tuleva komentaja. Miten Ender oppii riittävän hyväksi, kuinka kouluttajat sen tekevät ja riittääkö se?
Enderin jatko- ja rinnakkaisosat tuovat lisää syvyyttä Andrew "Ender" Wigginin hahmoon, vaikka eivät Kuolleiden puolustajaa lukuun ottamatta yllä samalle tasolle. Kuten eivät Cardin muutkaan teokset. Alvin Maker -fantasiasarjaa on kovasti kehuttu ja viimeisen kymmenen vuoden aikana jopa suomennettu. Luin kolme ensimmäistä osaa englanniksi joskus annodazumal Enderin löydettyäni, mutta en pitänyt. Fantasia on aina tökkinyt, en ole muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt Sormusten herrassa kahtakymmentä sivua pidemmälle.
Nyt Ender-elokuvaprojekti on parinkymmenen vuoden jälkeen vihdoin valmis. Maltan tuskin odottaa, että se tulee Suomeenkin.

Eco, Umberto: Ruusun nimi
Keskiaikaan sijoittuva rikosdekkari? Tartuin kirjaan ihan sattumalta vuosia sitten. Olin kyllä kuullut sitä kehuttavan, mutta en ole erityisempi keskiajan harrastaja enkä ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lukenut dekkareita sitten teinivuosien. Mutta kirja imaisi mukanaan totaalisesti. Piirsin jopa kirjastosokkelon pohjapiirroksen niillä vähäisillä tiedoilla, jotka Eco oli siitä antanut. Todella mielenkiintoinen sommitelma, olisipa hauskaa nähdä millaisen kartan Eco oli kirjaa kirjoittaessaan piirtänyt itselleen.
Sittemmin näin myös elokuvan, joka ei suinkaan ollut huono (miten mikään sellainen, jossa Sean Connery on pääroolissa, voisi olla?).

Guareschi, Giovanni: Toveri Don Camillo
Katolisen papin seikkailut kommunistimaassa? Siinäpä kaksi herkullista vastakohtaa ateistisen oikeistolaisen suosikkiteoksen aineistoksi.
Lapsena telkkarista tuli silloin tällöin Isä Camillo -elokuvia, joissa Camillo (loistelias Fernandel) otti yhteen kommunistipormestari Pepponen kanssa. Myöhemmin löysin sitten kirjat, jotka tuli luettua innolla läpi. Sen jälkeen Camillo jäi taka-alalle pitkäksi aikaa, kunnes satuin saamaan tässä mainitun kirjan käsiini. Aikuisena sen vastakohtaisuuksilla repostelevat teemat saivat aivan uutta syvyyttä. Kirjan asetelma on niin loistelias oivallus, että siitä Guareschia paljon huonompikin kynänkäyttäjä olisi väsännyt riemastuttavan teoksen, puhumattakaan sitten mestarista itsestään.

Higgins, Jack: Kotka on laskeutunut
Genressä tämä ei ole poikkeus; hyvät sotaromaanit ovat suosikkejani. Listalle tämä pääsee kirjoittajan takia. Luin penskana (< 20 v) kaikki Higginsin laajan tuotannon suomennetut kirjat läpi. Jännittäviä, mutta laajemmalla elämänkokemuksella ja etenkin armeijan jälkeen ne paljastuivat naiiveiksi. Higginsin kirjat ovat isojen poikien seikkailuromaaneja, joissa ärsyttää erityisesti sattumanvaraisuuden puute; taistelutaidoissa parempi voittaa aina huonompansa. Toinen ärsytystekijä on joidenkin "sankarihahmojen" ylivertaisuus, kuten sotilaspistoolilla lonkalta ampuen maalitauluun viisi täydellistä osumaa. Sotilaspistoolien väljyyden tuntien temppu ei onnistuisi edes ruuvipenkkiin puristetulla aseella. Kolmas iso miinus ovat toistuvat teemat: Bachin Preludi ja Fuuga, Heideggerin (ainoa Higginsin tuntema filosofi?) irrallisen lauseen toistaminen lähes joka kirjassa, oman itsensä fiktiivisten mutta faktoiksi teeskenneltyjen kohtausten tuominen kirjoihin. Olin suuresti hämmästynyt, kun sain tietää kirjailijan palvelleen kaksi vuotta aliupseerina brittiarmeijassa - sotilasasiantuntemus oli vaikuttanut ilman kenttäkokemusta hankitulta. Higginsin viimeisen kymmenen vuoden tuotoksia en ole lukenut lainkaan, kirjojen taso oli ennen sitä laskenut kuin lehmän häntä. Muutama alkuvuosien kirja on silti oikein hyvä ja Kotka on laskeutunut on niistä selvästi paras. Toki Higginsin heikkoudet näkyvät siinäkin, mutta peittyvät onneksi tiiviin ja erinomaisen kerronnan alle. Juoni on niin uskottava, että alkaa väkisinkin miettiä, tapahtuiko näin todella. Myös kirjasta tehty elokuva on hyvä, mutta mitään tekemistä suosikkilistalle pääsyn kanssa ei ole sillä, että elokuvan avauskohtaukset on filmattu minulle varsin tutussa paikassa...

Kuusi, Matti: Ohituksia
Kansanrunouden tutkijan muistelmat? Ei, vaan kymmenittäin teräviä tuokiokuvia Suomen historiasta ja sen niin pienemmistä kuin suuremmistakin hahmoista. Kuusi oli monessa mukana: sivistyssuvun vesa, AKS:n nuoremman polven johtofiguureja, legendaarisen JR 7:n valistusupseeri jatkosodassa, kulttuurielämän takapiru, akateemisen maailman vaikuttaja yli oppiainerajojen. Ohituksia kuvaa matkan varrella vastaan tulleita ihmisiä ja sattumuksia suoraan, sujuvasti, armotta ja kertojaa itseäänkin kaunistelematta.

Liimatainen: Tuosta poikki - jukolauta
Nimimerkillä Liimatainen kirjoittanut kolumnisti pakinoi Suomen Kuvalehdessä 1965-75. Vuonna 1968 julkaistun kirjan tarinat on julkaistu 1967-68, jolloin tuotteliaisuus ja kynän terävyys taisivat olla parhaimmillaan. Tämä kirja sopisi kenelle tahansa oppikirjaksi siitä, kuinka kirjoitetaan sujuvasti, mukaansatempaavasti ja asiantuntevasti ikävystyttämättä lukijaa yksityiskohdilla. Miinuksena kielen aavistuksenomainen vanhahtavuus, mutta se sallittaneen jo yli 40 vuotta sitten kirjoitetuille teksteille.
Kirjoittajan valtava yleistieto ja kyky oivaltaa oleelliset seikat nopeasti paistavat tekstistä pitkälle. Kolumnit vaikuttavat ensilukemalta pikaisella sutaisulla kirjoitetulta, niin sujuvasti ne soljuvat. Vasta tarkempi tutkimus viittaa siihen, että niiden rakenne on huolella suunniteltu ja hiottu. Ensimmäisten aikalaisarvioiden mukaan kirjoittajan on täytynyt olla asemassa, jossa hän on kyennyt keskittymään lähes kokopäiväisesti tiedonhankintaan ja kolumnien laatimiseen ilman päivätyön vaateita. Toisaalta hän on selvästi ollut hyvää pataa valtakunnan mahtimiesten kanssa, koska sisäpiiritietoa on ripoteltu sinne tänne. Ihmetystä herätti, kenen suomalaisen rahkeet tuollaiseen suoritukseen riittäisivät. Liimataisen pakinat ovat lukemisen arvoisia, kuka hän sitten ikinä mahtoi ollakaan...

Luoto, Anna: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi
Anna Luoto palasi sodasta lääkintälottana ja kävi Kätilöopiston. Sieltä tie vei kunnankätilöksi syrjäseudulle. Kirja kertoo korutonta tarinaa siitä, millaisissa oloissa suuri osa Suomen kansaa eli 40- ja 50-luvuilla ja miten ankeissa oloissa äidit saivat lapsensa synnyttää. Viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa ovat vuoroin ilahduttavia, raivostuttavia, onnellisia ja surullisia. Jos nykypäivänä elo tuntuu raskaalta, kannattaa avata tämä kirja satunnaisesta kohdasta ja lukea muutama tarina.

Puzo, Mario: Kummisetä
"Pidin kirjasta enemmän kuin elokuvasta" on klisee, joka kuuluu aina sanoa - paitsi Kummisedän kohdalla. Olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on sitä mieltä tässäkin tapauksessa?
Olen nähnyt elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa muistaakseni kahdesti ja kolmannen kerran. Kirja käsittää vain kahden ensimmäisen osan tapahtumat. Elokuvat olivat sinänsä hyviä ja saamansa suitsutuksen arvoisia. Silti vasta kirja antaa tapahtumille todellista syvyyttä.
Hassua kyllä, uskoisin kolmososan olevan, vaikkakin elokuvista heikoimpana, silti siitä tehtyä kirjaa parempi. Sehän oli Puzon nimenomaan elokuvaksi alun perin kirjoittama siinä missä kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat kirjaan. Puzon kirjojen shakespearelainen draaman kaari sovittui näytelmäksi paremmin, kun se oli ensisijaisesti suunniteltukin (elokuva)näyttämölle.
Rikollisuuteen perustuvat romaanit (dekkarit) eivät ole koskaan kiinnostaneet, mutta Puzon kirja ei sellainen varsinaisesti olekaan. Se vain sijoittaa kertomuksensa rikollisten maailmaan. Oikeasti se on perhedraama, joskin epätavallisissa oloissa. Yhtä hyvin Puzo olisi voinut kirjoittaa liikemiehistä, ainoa ero on toiminnan laillisuudessa.

Rosberg, Keke: Keke
Inhoan moottorikilpailuja. (Huomautus: en käytä valitettavan yleistä sanaa moottoriurheilu, sillä jos autolla kilpaa ajaminen on urheilua, niin siinä tapauksessa työmatkan ajaminen autolla on kuntoilua.) Kun Sveitsi päätti 2007 valitettavasti sallia moottorikilpailut 52 vuoden tauon jälkeen, niin Suomen olisi pitänyt näyttää esimerkkiä maailmalle ja kieltää ne. Kun Häkkinen, Räikkönen, Mäkinen ja kumppanit voittivat maailmanmestaruuksia, hävetti että he ovat suomalaisia. Moottoreilla kilpaa ajaminen on ympäristölle tuhoisaa ja vielä tuhoisampaa se on maantiellä, jossa wannabe-räikköset uhmaavat meidän muiden tielläliikkujien henkeä yrittäessään näyttää kavereilleen.
Silti olen aina tietyssä mielessä ihaillut Keke Rosbergia. Huippuluokan ammattilaista pitää aina ihailla alasta riippumatta ja sitä Keke oli ja on yhä. Vertikaalisesti rajoittunut pienillä resursseilla ilman sennamaisia lahjoja rata-autoilun kehitysmaasta tiensä maailmanmestariksi raivannut piinkova ammattimies.
Keken loistava tyylitaju vittuilun jalossa taidossa on omaa luokkaansa. Kerran kansainvälisen autoliiton kokouksessa kaikki puheet pidettiin ranskaksi, jolloin Keke tuumasi, että yleinen käyttökieli on englanti ja jos sitä ei puhuta, on hänelläkin oikeus puhua omaa kieltään. Palkintoa hakiessaan hän piti lyhyen puheen suomeksi ja kiitti sitten yleisön osaamilla kielillä. Toisen kerran jossain gaalassa oli Kekelle palkintoa luovuttamassa itse Ritari Ässä eli David Höffelpöffel. Ässä ei ollut valmistautunut huolella ja muisti Suomesta vain ralliautoilijat esitellen Kekenkin sellaisena. Kiitospuheessaan Keke huomautti, että Suomesta tosiaan tulee loistavia rallikuskeja, mutta myös rata-autoilijoita. Suurin osa sivistymättömästä yleisöstä ei tajunnut kuittailua ja taputti kiitollisena, Ritari Ässä mukaanlukien. Tyypillistä Kekeä - vittuilun kohde tulee nolatuksi vaikkei itse edes tajua, että nyt häntä vietiin sata-nolla.
Keith Botsfordin kirjoittama kirja on julkaistu vuosi ennen Keken F1-uran loppua. Heti ensimmäisellä sivulla Keke toteaa: Miksi minun pitäisi paljastaa sisimpäni? Minä olen ammattikuski, se on minun työni. En minä ole filosofi. Ei se paras mahdollinen aloitus elämäkerralle. Silti tämä teos paljastaa Keken sisäisestä maailmasta paljon, kenties jopa kaiken oleellisen. Keke on tottunut pitämään huolen itsestään, kukaan muu ei ole sitä hänen puolestaan tehnyt. Kirja on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, joka aikoo huipuksi millä tahansa alalla.
Samalla ammattimaisella linjalla Keke on oman ajo-uransa jälkeenkin jatkanut. Joskus ovat miehellä varmasti viikset tutisseet naurua pidätellen, kun media on uskonut kaiken, mitä hän on tarkoituksenmukaisesti sille syöttänyt. Kun Nico-poika alkoi ajaa kilpaa, hän edusti Suomea ja antoi täkäläisille lehdille haastatteluja, kuinka haluaa ajaa Suomen väreissä, vaikka ei suomea muutamaa sanaa enempää osaa. Nauroin räkäisesti; Saksa on isompi markkina-alue kuin Suomi, mutta saksalaisia ei kiinnosta pätkän vertaa jossain pikkusarjoissa ajava entisen mestarin poika. Suomalaisia kiinnosti. Kun Nico sitten pääsi F1:n rattiin, niin lisenssi vaihtuikin saksalaiseksi. Oikeasti, oliko joku yllättynyt?

Kympin äijät

Joskus taannoin mieleen juolahti uusi tapa tilastoida urheilusuorituksia. Entäpä jos maailmanennätys ei olisikaan yksittäinen paras tulos vaan useamman tuloksen, esimerkiksi kymmenen uran parhaan, keskiarvo? Tai vähintäänkin että maailmanennätyksiä olisi kahdenlaisia: yksittäisten huipputulosten ennätys (eli nykyinen tapa) ja sen rinnalla se uran kymmenen parhaan tuloksen keskiarvo? Samalla voisi myös normaalin "kaikkien aikojen tilaston" rinnalle pistää "kaikkien aikojen tilaston" keskiarvojen mukaisessa järjestyksessä.

Idea tällaiseen tilastointiin tuli joukkuelajeista. Siellähän esimerkiksi yhden kauden ennätykset ja koko uran ennätykset rankataan yhtä arvokkaiksi suorituksiksi. Miksei yleisurheilussa voisi toimia samoin? Otsikoitavaakin tulisi useammin, kun keskiarvo-ME:tä hallussaan pitävä saisi sitä parannettua jo sillä, että tekisi kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaan tuloksensa.

Toisena vaihtoehtona pohdin sitä, että ennätys laskettaisiin kunkin kauden parhaan henkilökohtaisen tuloksen mukaan. Kymmenen parasta kautta. Tämä olisi kuitenkin vielä epäoikeudenmukaisempaa, sillä päästäkseen listoille urheilijan tulisi käytännössä olla vähintään 25-vuotias - ja tällöinkin se kymmenes tulos olisi 16-vuotiaana tehty. Plus sitten se tosiasia, että monella maailmanhuipullakaan ei välttämättä edes uran päättyessä ole tulosta kymmeneltä eri vuodelta. Tämän takia päätin pitäytyä alkuperäisessä ideassa kymmenen parhaan tuloksen keskiarvosta.

Pienenä ongelmana tässä on lähinnä pitkillä juoksumatkoilla esiintyvä erikoisuus. Kaikki huiput eivät välttämättä ole saaneet kymmentä tulosta kyseisellä matkalla kasaan. Esimerkiksi tähän syksyyn asti maratonin ME:tä hallussaan pitänyt Dennis Kimetto on toistaiseksi juossut vasta kuusi maratonia loppuun eikä saisi siksi edes tulosta kymmenen parhaan keskiarvoja laskiessa.

Asiaahan piti ilman muuta kokeilla. Valitsin testattavaksi lajiksi miesten 10 000 metriä ja tein sen huvin vuoksi hieman perusteellisempaan tapaan. Tilastopajasta löytyivät jokaisen urheilijan profiilista kymmenen parhaan tuloksen keskiarvot. Vanhempien urheilijoiden tapauksissa nämä eivät ole aivan täydellisiä, sillä joitakin tuloksia puuttuu. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että vanhemmilla suomalaisurheilijoilla Tilastopajan kansainvälisen osion tilastot ovat vaillinaisempia kuin kotimaisen puolen. Melkoisen luotettaviin tilastoihin tietokannan avulla kuitenkin pääsee.

Maailman kaikkien aikojen sata parasta 10 000 metrin juoksijaa kymmenen parhaan tuloksen keskiarvon mukaisessa järjestyksessä kauden 2018 päättyessä:

1	Kenenisa Bekele	ETH	26.39,263
2	Haile Gebrselassie	ETH	26.44.444
3	Sileshi Sihine	ETH	26.56,265
4	Zersenay Tadese	ERI	27.02,599
5	Paul Tanui	KEN	27.03,136
6	Paul Tergat	KEN	27.03,630
7	Mo Farah	GBR	27.04,379
8	Bedan Muchiri	KEN	27.04,440
9	Moses Masai	KEN	27.10,707
10	Boniface Kiprop	UGA	27.12,030
11	Abdullah Ahmad Hassan	QAT	27.12,447
12	Martin Mathathi	KEN	27.13,182
13	Josphat Muchiri	KEN	27.14,072
14	Gebregziabher Gebremariam	ETH	27.14,103
15	Galen Rupp	USA	27.14,187
16	Ibrahim Jeilan	ETH	27.15,266
17	Imane Merga	ETH	27.15,951
18	Gideon Ngatuny	KEN	27.19,476
19	John Cheryuiot Korir	KEN	27.22,771
20	Charles Kamathi	KEN	27.24,648
21	John Thuo	KEN	27.24.400
22	Bernard Kipyego	KEN	27.25,691
23	Emmanuel Bett	KEN	27.25,855
24	Assefa Metzegebu	ETH	27.26,414
25	Salah Hissou	MAR	27.26,645
26	Simon Maina	KEN	27.26,800
27	Micah Kogo	KEN	27.29,112
28	Mark Bett	KEN	27.29,232
29	Paul Koech	KEN	27.30,087
30	Arturo Barrios	MEX	27.30,101
31	Julius Gitahi	KEN	27.30,765
32	Aloys Nizigama	BDI	27.30,780
33	Edward Waweru	KEN	27.31,627
34	Fernando Mamede	POR	27.31,712
35	Salvatore Antibo	ITA	27.31,962
36	Richard Chelimo	KEN	27.32,304
37	Khalid Skah	MAR	27.32,565
38	Samuel Wanjiru	KEN	27.34,395
39	Josephat Menjo	KEN	27.34,862
40	Abede Dinkesa	ETH	27.36,980
41	Abdi Abdirahman	USA	27.37,411
42	Moses Mosop	KEN	27.38,240
43	Sammy Kipketer	KEN	27.38,466
44	John Kariuki	KEN	27.38,469
45	Carlos Lopes	POR	27.38,809
46	Jose Rios	ESP	27.40,274
47	Meb Keflezighi	UGA	27.40,474
48	Domingos Castro	POR	27.40,498
49	Rodgers Chumo	KEN	27.40,760
50	Jonathan Ndiku	KEN	27.41,639
51	William Sitonik	KEN	27.41,769
52	Mark Nenow	USA	27.41,942
53	Moses Tanui	KEN	27.42,585
54	Hendrick Ramaala	RSA	27.42,854
55	Henry Rono	KEN	27.42,973
56	Hansjörg Kunze	GER	27.43,163
57	Josphat Bett	KEN	27.43,405
58	Dathan Ritzenhein	USA	27.43,668
59	Patrick Mwaka	KEN	27.44,538
60	Patrick Ivuti	KEN	27.44,708
61	Geoffrey Kirur	KEN	27.44,832
62	Alberto Salazar	USA	27.44.832
63	Francesco Panetta	ITA	27.45,710
64	Antonio Pinto	POR	27.45,907
65	Jose Manuel Martinez	ESP	27.46,024
66	Mathias Ntawulikura	RWA	27.46,041
67	Mohammed Ahmed	CAN	27.46,160
68	Werner Schildhauer	GER	27.46,821
69	Martti Vainio	FIN	27.47,046
70	Kamiel Maase	NED	27.47,128
71	Teklemariam Medhin Meldeslasie	ERI	27.47,537
72	Lucas Rotich	KEN	27.47,564
73	Paul Kuira	KEN	27.48,458
74	Girma Tola	ETH	27.49,427
75	Titus Mbishei	KEN	27.49,523
76	Timothy Toroitich	UGA	27.49,545
77	Mark Kiptoo	KEN	27.49,667
78	Fabiano Joseph Naasi	TAN	27.50,505
79	Brendan Foster	GBR	27.50,540
80	Alberto Cova	ITA	27.50,765
81	Mekubo Mogusu	KEN	27.50,801
82	Addis Abebe	ETH	27.51,108
83	Jean-Louis Prianon	FRA	27.51,657
84	Toshinari Takaoka	JPN	27.52,068
85	Bernard Kimani	KEN	27.52,093
86	Stephen Mokoka	RSA	27.53,245
87	Habte Jifar	ETH	27.53,285
88	Benjamin Maiyo	KEN	27.53,593
89	Tsuyoshi Ugachi	JPN	27.53,754
90	John Yoda Msuri	TAN	27.53,895
91	Shadrack Kipchirchir	KEN	27.54,293
92	Polat Kemboi Arikan	TUR	27.54,452
93	Alejandro Gomez	FRA	27.54,584
94	Jeff Schiebler	CAN	27.54,619
95	Samuel Chelanga	KEN	27.54,627
96	Wilberforce Taleli	KEN	27.54,840
97	Yuki Sato	JPN	27.55,321
98	Mathew Kisorio	KEN	27.55,380
99	Alan Culpepper	USA	27.56,777
100	Lasse Virén	FIN	27.56,779

Tätä listaa kannattaa tietysti verrata kaikkien aikojen parhaiden tulosten listaan. Katsotaanpa esimerkiksi keskiarvolistan kymmenen parhaan juoksijan sijoitus siinä yksittäisen tuloksen - eli normaalissa - kaikkien aikojen listassa. Nimet keskiarvolistan mukaisessa järjestyksessä, edessä oleva numero ilmaisee sijoituksen kaikkien aikojen tilastossa:

1	Kenenisa Bekele	ETH	26.39,263
2	Haile Gebrselassie	ETH	26.44.444
11	Sileshi Sihine	ETH	26.56,265
8	Zersenay Tadese	ERI	27.02,599
22	Paul Tanui	KEN	27.03,136
3	Paul Tergat	KEN	27.03,630
16	Mo Farah	GBR	27.04,379
32	Bedan Muchiri	KEN	27.04,440
20	Moses Masai	KEN	27.10,707
12	Boniface Kiprop	UGA	27.12,030

Kärkikaksikko on sama molemmissa listoissa, mutta sen jälkeen tuleekin yllätyksiä. "Normitilastossa" vasta sijalla 11 oleva Sileshi Sihine on keskiarvon mukaan luokiteltuna kolmantena. Kovimman nousun tekee sijalta 32 Bedan Muchiri keskiarvotilaston kahdeksanneksi. Kymmenen parhaan joukossa molemmissa tilastoissa on vain neljä samaa nimeä. Puuttuvat miehet ovat keskiarvotilastoissa sijoilla (suluissa sijoitus "normitilastossa"):
11. (10.) Abdullah Ahmad Hassan, 25. (9.) Salah Hissou, 27. (6.) Micah Kogo, 29. (7.) Paul Koech, 40. (5.) Abebe Dinkesa, - (4.) Nicholas Kemboi.
Kaikkien aikojen tilastonelonen Nicholas Kemboi ei pääse edes listalle, koska on juossut vain kahdeksan kymppiä koko urallaan. Nyt 34-vuotiaan Kemboin pitäisi juosta kymppi kahdesti keskiarvolla 29.21,66 päästäkseen sadan parhaan joukkoon. Jäänee tekemättä, koska Kemboi on viimeksi kilpaillut kolme vuotta sitten.

Entisistä ME-miehistä Gebrselassie, Tergat ja Hissou olivatkin jo kymppilistalla. William Sigei ja Yobes Ondieki eivät koskaan juosseet kymmentä kymppiä. Richard Chelimo on sijalla 36 (kaikkien aikojen tilastossa 83), Arturo Barrios 30 (84), Fernando Mamede 34 (105), Henry Rono 55 (161), Samson Kimobwalla ja Dave Bedfordilla ei löydy kymmentä kymppiä tilastoista, vaikka luultavasti jälkimmäinen ainakin sen verran niitä juoksi.

Suomalaisia listalla on kaksi. Martti Vainio on sijalla 69 (kaikkien aikojen tilastossa 238) ja Lasse Virén (entinen ME-mies hänkin, kuten edellisessä kappaleessa mainitut) viimeisenä eli sijalla 100 (331). Nämä lukemat kertovat omalta osaltaan karua kieltä siitä, että ennen ratakymppejä juostiin paljon useammin.

Suomen kaikkien aikojen sata parasta 10 000 metrin juoksijaa kymmenen parhaan tuloksen keskiarvon mukaisessa järjestyksessä kauden 2018 päättyessä:

1	Martti Vainio	27.48,935
2	Lasse Virén	27.56,779
3	Pekka Päivärinta	28.15,565
4	Seppo Tuominen	28.19,723
5	Kaarlo Maaninka	28.19.027
6	Risto Ulmala	28.20,045
7	Seppo Nikkari	28.29,511
8	Håkan Spik	28.36,430
9	Janne Holmén	28.39,230
10	Harri Hänninen	28.40,066
11	Vesa Kähkölä	28.41,966
12	Tapio Kantanen	28.43,536
13	Esa Liedes	28.43,859
14	Martti Kiilholma	28.44,578
15	Aarno Ristimäki	28.48,215
16	Rauno Mattila	28.52,540
17	Hannu Okkola	28.52,634
18	Seppo Liuttu	28.52,890
19	Matti Valkonen	28.53,146
20	Pertti Tiainen	28.54,238
21	Esko Lipsonen	28.54,830
22	Seppo Matela	28.54,968
23	Tommy Ekblom	28.54,998
24	Reino Paukkonen	28.57,211
25	Risto Ala-Korpi	28.58,140
26	Pasi Mattila	28.59,926
27	Matti Räsänen	29,15,043
28	Jukka Vähä-Vahe	29,43,339
29	Santtu Mäkinen	29.01,047
30	Mikko Ala-Leppilampi	29.02,880
31	Jussi Utriainen	29.04,505
32	Max Holmnäs	29.04,823
33	Juhani Holopainen	29.15,525
34	Raimo Hämynen	29.15,950
35	Henrik Sandström	29.16,046
36	Esa Tikkanen	29.19,496
37	Ismo Toukonen	29.20,815
38	Jukka Tammisuo	29.25,002
39	Arttu Vattulainen	29.26,240
40	Juuso Rainio	29.27,114
41	Simo Wannas	29.28,806
42	Olof Salmi	29.28,924
43	Lasse Orimus	29.33,054
44	Jouko Kuha	29.33,940
45	Niilo Kemppe	29.34,609
46	Per-Ole Holmnäs	29.35,301
47	Tuomo Keski-Ojala	29.35,912
48	Matti Salonen	29.38,265
49	Jarkko Järvenpää	29.38,371
50	Paavo Leiviskä	29.38,540
51	Mårten Boström	29.41,510
52	Tuomas Jokinen	29.42,065
53	Pekka Tiihonen	29.45,900
54	Matti Vuorenmaa	29.47,860
55	Jorma Sippola	29.47,984
56	Erkki Rantala	29.49,500
57	Jukka Valkama	29.53,604
58	Veli-Matti Ranta	29.53,996
59	Viljo Heino	29.54,480
60	Arto Isomäki	29.56,069
61	Arto Määttä	29.56,247
62	Hannu Posti	29.59,000
63	Markku Kuronen	29.59,491
64	Henri Manninen	29.59,872
65	Eero Tuomaala	30.00,080
66	Petri Kuusinen	30.01,867
67	Arto Satumäki	30.02,953
68	Urho Julin	30.03,140
69	Erkki Sairanen	30.04,280
70	Göran Björkgren	30.05,039
71	Kari Suominen	30.06,098
72	Ilmari Taipale	30.07,220
73	Kalevi Tikka	30.07,414
74	Eino Oksanen	30.07,900
75	Jorma Virtanen	30.08,130
76	Timo Mahlamäki	30.08,540
77	Heikki Lehti	30.09,725
78	Erkki Koskinen	30.10,280
79	Jukka Toivola	30.11,470
80	Seppo Helenius	30.13,960
81	Raimo Tikka	30.14,400
82	Jaakko Maimonen	30.14,541
83	Paavo Pystynen	30.14,900
84	Aarne Ahlbom	30.14,980
85	Eino Lammi	30.15,590
86	Simo Saloranta	30.17,080
87	Jarmo Kujala	30.17,369
88	Ilpo Jousimaa	30.18,467
89	Oiva Jussi	30.18,810
90	Esko Huttunen	30.20,360
91	Tuure Paksuniemi	30.21,356
92	Taisto Teräväinen	30.24,420
93	Eino Orava	30.25,720
94	Miika Takala	30.26,859
95	Ensio Lehtonen	30.26,961
96	Jari Lepistö	30.27,934
97	Teppo Jalonen	30.28,084
98	Pasi Jeremejeff	30.29,762
99	Ari Vehkaoja	30.30,976
100	Jussi Virtanen	30.32,241

Verrataan myös tätä listaa kaikkien aikojen parhaiden tulosten listaan. Keskiarvolistan kymmenen parhaan juoksijan sijoitus siinä yksittäisen tuloksen - eli normaalissa - kaikkien aikojen listassa. Nimet keskiarvolistan mukaisessa järjestyksessä, edessä oleva numero ilmaisee sijoituksen kaikkien aikojen tilastossa:

1	Martti Vainio	27.48,935
2	Lasse Virén	27.56,779
6	Pekka Päivärinta	28.15,565
12	Seppo Tuominen	28.19,723
3	Kaarlo Maaninka	28.19.027
5	Risto Ulmala	28.20,045
13	Seppo Nikkari	28.29,511
10	Håkan Spik	28.36,430
11	Janne Holmén	28.39,230
7	Harri Hänninen	28.40,066

Kuten maailmantilastossakin, kaksi parasta ovat samat. Vaihtelua on kuitenkin vähemmän, sillä paras keskiarvotilastoon kymmenen listalle päässyt eli Seppo Nikkari on "normitilastonkin" kolmastoista. Samoja nimiä on molemmissa kymmenen parhaan tilastoissa seitsemän, kun maailmanlistalla oli vain neljä. Puuttuvista nimistä kaikkien aikojen tilastonelonen Juha Väätäinen ei juossut kymmentä kymppiä. Tilastokasi Lasse Orimus löytyy keskiarvotilastosta vasta sijalta 42 ja tilastoysi Seppo Liuttu sijalta 18.

Entisistä SE-miehistä tulikin mainittua jo Virén, Väätäinen ja Tuominen. Sitä aikaisemmista Jouko Kuha on keskiarvotilaston sijalla 43 (kaikkien aikojen tilastoissa 68), Mikko Ala-Leppilampi 30 (46), Erkki Rantala 55 (99), Viljo Heino 59 (112) ja Taisto Mäki jää niukasti pois sadan parhaan listalta keskiarvolla 30.36,660 (192). Paavo Nurmen kymmenen parhaan keskiarvo on vain pari sekuntia Mäkeä heikompi 30.38,670, vaikka sijoitus kaikkien aikojen listalla on selvästi alempi (256).

Nykyisistä aktiivijuoksijoista sadan parhaan joukkoon keskiarvolistalle pääsevät sijoille 39. Arttu Vattulainen, 49. Jarkko Järvenpää, 52. Tuomas Jokinen (joka ei kuitenkaan tänä vuonna kilpaillut), 64. Henri Manninen ja 94. Miika Takala.

Uusinta: Väliaikaista kaikki on vaan

Lukijalle: Suunnittelin tämän jutun uusimista jo aiemmin, mutta laiskuuttani en viitsinyt. Jutussa annetut karttalinkit kun olivat lakanneet toimimasta ja ne olisi pitänyt uusia. Nyt tartuin itseäni niskasta ja tein sen:

Kirjoittelin taannoin viikkojutun Suomen itärajan kummallisimmista mutkista. Siis Suomen laillisen rajan eli Tarton rauhan rajan. Kun Stalin sitten totesi Leningradin turvallisuuden vaativan, hän vetäisi parin pienen rajakahakan (venäläinen ilmaisu) jälkeen Suomen itärajan väliaikaisesti toiseen paikkaan väleillä Virolahti-Ilomantsi sekä Kuusamo-Salla ja Petsamon kohdalla. Isä Aurinkoinen asetti viivottimen kartalle ja nykäisi suoran rajalinjan. Parissa kohdassa sattui kuitenkin peukalo vetäisemään mutkan ja niinpä viivan itäpuolelle jäivät Enson ja Värtsilän mutkat. Puhdasta sattumaa oli, että Stalinin peukku sattui osumaan juuri noihin kohtiin – eihän hän nyt tieten tahtoen olisi Suomelta halunnut viedä tärkeää paperitehdasta tuottaakseen selluloosaa ruudinvalmistukseen tai rautaruukkia panssariterästä varten. Jonkinmoisia epäilyksiä Neuvostoliiton ahneudesta saa toki siitä, että jatkosodan jälkeen piti luovuttaa Petsamo eli käytännössä upporikas nikkelikaivos. Sitten sinne tarvittiin vielä sähköt, joten myöhemmin Neuvostoliitto suostui armollisesti ottamaan Inarin puolelta Jäniskosken-Niskakosken alueen vesivoimaloineen yhtenä sotakorvauseränä.

Raja oli merkitty karttaan hieman epämääräisesti suuren mittakaavan takia. Niinpä linjaa vedettäessä siihen ilmestyi edellä mainittujen peukalonjälkien lisäksi muutamia kummallisia pikku mutkia. Mutkat on erittäin tarkkaan - rajapyykin mitalla - määritelty kevään 1941 kuvauksessa Moskovan pakkorauhan rajaviivasta, 1946 Petsamon rajalinjan kuvauksessa ja Jäniskosken-Niskakosken sotakorvausalueen rajalinjan kuvauksessa.
Tyyli on viimeisen päälle tarkkaa, tässä pieni esimerkki: Rajamerkistä N:o B/15 raja kulkee suoraa raja-aukkoa myöten länsi-luoteisessa suunnassa kumpuilevaa metsämaastoa, ylittäen pienen nimettömän puron, rajamerkkiin N:o B/16, joka on asetettu raja-aukkoon notkoon 62 metriä länteen rajan ja nimettömän puron leikkauspisteestä, ja jonka suorakulmaiset koordinaatit ovat: x = 7 561 989.6 y = 5 581 898.1. Rajamerkkien N:o B/15 ja N:o B/16 välimatka on 753.0 metriä.

Tässä rajalinjan tusina kummallisuutta. Mutta tärkeintä on muistaa rajalinjan pysyvyys, jonka merkityksestä Tarton rauhan lailliseen rajaan verrattuna täytyy lainata erään keihäänheiton olympiavoittajan laulua.

12. Suurisaari
Neuvostoliittolaiset välttyivät Hiijärvessä olevan saaren eteläosan hankalalta valvomiselta, kun rajaan tehtiin reilun sadan metrin mutka itään. Vastineeksi vähän pohjoisemman Kärsälammen kohdalla tehtiin mutka länteen, jolloin neukut saivat 15-16 metriä leveän kaistaleen pystyäkseen kiertämään lammen pohjoispuolelta.

11. Kelkkasaari
Sallan-Kuusamon alueella rajalinja kulkee yleensä aika suoraan. Asutusta rajalinjalla ei juuri ollut, joten tarvetta muutoksiin ei liiemmin ollut. Parissa kohtaa on jouduttu tekemään pikku poikkeamia, kuten Kelkkasaaren kohdalla. Suoraan vedetty rajalinja olisi jättänyt itäpuolelleen pienen niemenkärjen ja osan kylän asutuksesta. Niinpä raja vedettiin saaren itäpuolelta Sarajärveä pitkin. Kortakkojärven ja Onkamojärven kohdilla ovat samanlaiset rajamutkat, tosin länteenpäin. Oulankajoen mutkien kohdalla on rajalinjaa myöskin rukattu, jotta rajavartijoiden jalat pysyisivät kuivempina. Puhumattakaan nyt Sallan Tenniöjoen, joissa homma olisi mennyt varsinaiseksi estejuoksuksi.

10. Vilkon mutka
Vilkon kylä jätettiin rauhanteossa länsipuolelle. Kilometri kertaa puoli oleva mutka on maininnan arvoinen siksi, että rajavyöhyke tekee nykyään sen kohdalla hauskan pussinpohjamutkan, jotta mutkassa oleviin taloihin pääsee ilman rajamuodollisuuksia. Neuvostoliiton aikana rajavyöhykkeeseen ei sopinut mokoman takia tehdä kiemuroita, joten kaikki taloissa asioineet postinjakajaa ja maitokuskia myöten tarvitsivat kulkuluvan.

9. Kurkelanjärvi
Jos raja olisi vedetty suoraan, järven länsipuolelta olisi rajan itäpuolelle jäänyt yksi luoto ja pari niemenkärkeä. Tämä vältettiin tekemällä mutka keskelle järveä. Vähän pohjoisempana mutkiteltiin sitten korvaukseksi länteenpäin. Tosin Soikulanlammen itärannalta jäi mutka oikaisematta ja rajan länsipuolella jäi 30 x 70 -metrinen niemenkärki.

8. Sortojärvet
Petsamon kohdalla rajalinja kulkee vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välistä rajaa asumattomalla seudulla mutkittelematta. Koska raja on vedetty tunturialueelle, se ei törmää kummallisuuksiin. Sen sijaan Jäniskosken-Niskakosken alue, joka luovutettiin Neuvostoliitolle yhtenä sotakorvauseränä, edellytti uutta rajankäyntiä. Siellä ei liiemmin katseltu vaan vedettiin niin ikään viivottimella. Seurauksena Sortojärvien kohdalle jäi pari hauskaa toistasataa metriä leveää niemenkärkeä, jotka varmaan olivat piikkinä neuvostorajavartijoiden persiissä. Piti soutaa järven yli mokomien takia.

7. Vanhasaari
Kartasta katsoen näyttää siltä, että Vanhasaari on rajan länsi- ja Martinsaari itäpuolella siten, että noin kymmenen metrin kaista Vanhasaaresta jäi Neuvostoliitolle. Näin saattoi käydäkin, mutta ilmakuva paljastaa totuuden. Maankohoamisen (Suomenlahden itäosassa varsin hidasta, mutta vuosikymmenten aikana havaittavaa) ansiosta saarten välinen salmi on kasvanut umpeen ja aallokko käy sen yli vain isommalla puhurilla.

6. Simpeleenjärven Kukkarolahti
Raja tekee kolmiomaisen, melkein kolme kilometriä syvän mutkan länteen. Samalla tulee erinomainen tähystyspaikka - vartiotorni rajan itäpuolella olikin kovassa käytössä - Lappeenranta-Joensuu -maantielle. Samoin tietysti rautatielle, mutta se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Alkuperäinen ratayhteys kulki Elisenvaaran kautta, mutta sattuneista syistä neukut eivät sallineet suomalaisille samanlaista läpikulkuliikennettä kuin vaativat itselleen Porkkalaan.

5. Keskisaari
Rajaan ilmestyi lähes neliön muotoinen, sivultaan vajaa 300-metrinen mutka itään. Näin Keskisaaren kylän pellot ja yksi talo saatiin jätettyä Suomen puolelle. Talon etuovelta on nelisenkymmentä metriä jyrkkää ylämäkeä rajalle. Koska naapurimaan alueen valaisu oli kielletty, neuvostoliittolaisten vaatimuksesta määrättiin pitkät ajovalot käyttökieltoon kylän teillä.

4. Vainikkala
Vähän Vainikkalan rautatieaseman eteläpuolella raja tekee kummallisen leikkauksen länteen. Ilman tätä leikkausta Telkjärvi olisi jäänyt kokonaan rajan länsipuolelle, nyt raja leikkaa siitä lahdenpohjukan pois. Kummallisen muutoksen todennäköinen syy selviää, kun katsoo karttaa lännemmäs. Mutkan ansiosta neukut saivat suoran näköyhteyden Vainikkalan ratapihalle. Helpompi valvoa, mitä tapahtuu.

3. Konnun mutka
Kun rajaan tehtiin Enson kohdalla mutka itään, niin korvaukseksi Konnun kohdalla tehtiin mutka länteen, jotta pinta-ala rajan molemmin puolin pysyisi suunnilleen samana. Kommunismin käsitys reilusta pelistä oli selvä: vastineeksi yhdestä maan suurimmista teollisuuslaitoksista ja monen tuhannen asukkaan taajamasta annettiin metsää, peltoa ja pikkukylä. Konnunkylän kohdalla on itsessään kummallinen pikku mutka. Tarinan mukaan paikalla oli uusi riihi tai lato, joka oli jäämässä rajalinjalle. Talon vanhaemäntä oli ollut asiasta kovin pahoillaan. Talossa kahvilla olleet rajakomission miehet olivat asiasta kuulleet ja venäläinen upseeri päätti että riihi jää Suomeen. Olen kuullut tämän jutun suullisesti asiaa tunteneelta mieheltä (kauan sitten, koska kyseinen heppu kuoli 1995) ja pari vuotta sitten joku anonyymi kertoi saman tarinan kommenttina blogiini. Itse kyllä muistin, että kyseessä olisi ollut uusi heinälato eikä riihi, mutta epäilen oman muistini olevan erehtyväinen.

2. Nurmelan mutka
Mikäli raja olisi vedetty suoraan, ainoa tieyhteys Suomen puolelle jääneeseen Nurmelan kylään olisi katkennut. Tie kulki karttaan vedetystä linjasta enimmillään vähän alle 100 m itään. Niinpä rajaan saatiin neuvoteltua 160 m leveä ja 1,6 km pitkä mutka. Lähimmillään tie kulkee vain 25 metrin päässä rajasta. Nykyään kylään on rakennettu uusi tieyhteys ja vanha kylätie on jäänyt rajavyöhykkeelle.

1. Nuijamaa
Nuijamaan pitäjästä yli puolet jäi rajan itäpuolelle, mutta itse kirkonkylä länsipuolelle. Raja teki sillä kohdalla mutkan, koska se oli määritetty kulkemaan Saimaan kanavan rannan lähellä noin kilometrin pituisen matkan. Siis silloisen vanhan kanavan, nykyinen uusi kanava kulkee kirkonkylän toiselta puolelta. Tällä kohtaa raja oli todella tarkkaan määritetty, se kulki siten että Saimaan kanava jäi Neuvostoliiton puolelle. Rajan ylitettyä kanavan rantaviivan toiselta puolelta jäi Neuvostoliitolle 12,4 m, sitten 16,3 m ja juuri ennen Nuijamaanjärveä 25,5 m leveä kaistale. Rajavyöhykkeen määrittämisessä oli omat ongelmansa. Koska asutusta oli niin lähellä rajaa, rajavyöhyke jäi kapeammaksi kuin missään muualla. Kirkolta rajaviivaan oli alle 300 metriä ja rajavyöhykkeen reuna kulki hautausmaan aidassa.

Tätä et tiedä urheilusta

Pitkästä aikaa on jälleen tullut vuoro listata jotain täysin päätöntä eli tietoutta jota ei koskaan tarvitse yhtään mihinkään mutta jolla voi silti päteä.


1. Vieraileva varaaja

Joka vuosi NHL-seurat varaavat riveihinsä parhaat juniorilupaukset. Näin on tapahtunut jo 50 vuoden ajan, sillä ensimmäinen varsinainen ja vapaa varaustilaisuus järjestettiin 1969. Sitä ennen pelaajat (tuolloin melkein pelkästään kanadalaisia ja muutama jenkki) päätyivät liigaan tekemällä juniorivuosinaan ennakkosopimuksen NHL-seuran kanssa, joskus jo vuosia ennen kuin saivat ikänsä puolesta pelata liigassa. Silloin tällöin NHL-seura hankki oikeudet kokonaiseen juniorijoukkueeseen eli käytännössä omisti kaikkien junnujen ammattilaisoikeudet. Tämä systeemi päättyi 1969. Ennen sitäkin oli kuitenkin useita huippujunioreita, joiden pelioikeudet eivät kuuluneet yhdellekään seuralle, heitä oli tosin vähemmistö. Näitä varten NHL ryhtyi järjestämään varaustilaisuuksia vuodesta 1963 lähtien. Tämä varaustilaisuus muuttui sitten vapaaksi varaustilaisuudeksi 1969. Vuosina 1963-68 varauksia tehtiin tietysti suhteellisen vähän, koska suurin osa junioreista oli jo tehnyt juniorisopimuksen NHL-seuran kanssa. Yleensä varauksia tehtiin noin parikymmentä.
Kaikkein pienin varausmäärä nähtiin vuoden 1965 tilaisuudessa, jossa niitä tehtiin vain 11. Tuolloisista kuudesta NHL-seurasta Toronto Maple Leafs ei vaivautunut varaamaan ketään. New York Rangers teki eniten varauksia, kolme. Chicago Black Hawks, Detroit Red Wings ja Boston Bruins varasivat kukin kaksi pelaajaa, Montreal Canadiens ja Pittsburgh Hornets molemmat yhden.
Heeeetkinen. Mikä helvetin Pittsburgh Hornets? Pittsburghin NHL-seura on Penguins ja se sitä paitsi ei tuolloin ollut vielä edes olemassa, aloitti vasta 1967.
Tuohon aikaan NHL:n farmijärjestelmä oli vielä kehittymätön ja silloiseten alemman tason ammattilaisliigojen (AHL, CHL ja WHL) joukkueet olivat yleensä itsenäisiä. NHL sai näitä lepytelläkseen tehtyä sopimuksen, jonka mukaan näiden liigojen joukkueet saisivat myös varata pelioikeuksia, kunhan NHL olisi ensin napsinut haluamansa päältä. Tarjoukseen tarttui kuitenkin vain AHL:n Pittsburgh Hornets, joka teki yhden varauksen.
Seuraavina vuosina vastaavaa ei enää tapahtunut ja 1969 siirryttiin vapaisiin varauksiin juniorisopimusten rauettua. Pittsburgh Hornets jäi kuitenkin NHL-tilastoihin kummajaiseksi: ainoa seura joka on tehnyt vain yhden varauksen ja ainoa seura, joka on tehnyt varauksia pelaamatta koskaan NHL:ssä.


2. Mutaa

Yhdysvaltojen kansallispeli on baseball. Itse pallo on ympärysmitaltaan noin 23 cm ja painaa 141,75 - 148,83 grammaa. Se ei kuitenkaan ole valmis käytettäväksi heti hyllystä tultuaan, vaikka harraste- ja pikkupelikäytössä näin saatetaan joskus tehdäkin. Ammattilaskäytössä pelituomari tai avustaja valmistelee ennen ottelua riittävän määrän palloja (ylimmässä liigassa minimi on 72) käyttöön hieromalla niihin mutaa. Mudan tarkoitus on antaa pallolle karheampi pinta, jolloin ote siitä on pitävämpi.

Mikä tahansa muta ei kelpaa. Virallinen "Baseball Rubbing Mud" on kerätty New Jerseyn alueelta Delaware-joen varrelta. Sen muta on juuri sopivan hienojakoista ja koostumukseltaan oikeaa. Mudan löysi 1938 Philadelphia Athleticsin apuvalmentaja Lena Blackburne (lempinimestään huolimatta mies), jonka perustama firma on sittemmin toimittanut tuotetta markkinoille. Yhtiö kerää vuosittain noin 500 kg mutaa, purkittaa sen ja myy eteenpäin.


3. NHL ja NFL

Vuonna 2018 NHL:n mestaruuden voitti Kilkenny kaatamalla finaalissa Tipperaryn ja NFL:n mestaruuden Galway voittamalla Dublinin. Molempia finaaleja seurasi paikan päällä kymmeniätuhansia katsojia ja televisiosta moninkertainen määrä lisää.
Ensimmäisessä tapauksessa kyseessä ei ollut National Hockey League (NHL), vaan National Hurling League (NHL). Jälkimmäisessä tapauksessa kyseessä oli todellakin National Football League (NFL), mutta tällä kertaa "football" tarkoittaa irlantilaista jalkapalloa, joka on lähinnä varsinaisen jalkapallon ja rugbyn risteytys. Hurling on puolestaan jossain määrin lacrossea eli haavipalloa muistuttava joukkuemailapeli.
Irlanti ei ole kansainvälisen urheilun saralla hirmuisesti mainetta niittänyt, mikä aiheutuu suurelta osin siitä, että maassa ns. kansalliset lajit ovat vahvoilla. (Onneksi Suomessa ei ole muuta vastaavaa riesaa kuin pesäpallo.) Irlannissa näitä on viisi, irlantilaisen jalkapallon ja hurlingin lisäksi kolme muuta. Camogie on naisille tarkoitettu versio hurlingista vähän eri säännöin. Miehet siis pelaavat vain hurlingia ja naiset vain camogieta. Sukupuolineutraalius ei ole vielä saavuttanut Irlantia. Irlantilainen käsipallo muistuttaa squashia ilman mailaa. Rounders taas muistuttaa kriketin ja baseballin sekasikiötä.


4. Oikeaa tennistä

Tennis on kehittynyt keskiaikaisesta pallopelistä. Tai oikeammin sanottuna erkaantunut siitä. Tätä alkuperäistä peliä pelataan yhä nimellä "real tennis". Lajin säännöt ja erityisesti pelikenttä ovat niin monimutkaiset, että niistä ei ota selvää pirukaan.

MM-kisoja on järjestetty aiemmin epäsäännöllisesti, mutta vuodesta 1996 alkaen aina kahden vuoden välein. Eikä kyseessä ole mikään normaali turnaus, vaan karsinta siitä, kuka pääsee haastamaan hallitsevan mestarin kolmipäiväisessä ottelussa. Australian Robert Fahey voitti maailmanmestaruuden 12 kertaa peräkkäin, kunnes hävisi vuoden 2016 finaaliin. Tänä vuonna palattiin normaaliin päiväjärjestykseen Faheyn voittaessa taas, kaksi päivää ennen 50-vuotispäiväänsä. Naisten mestaruuskisat järjestetään vastaavasti parittomina vuosina. Neljä viimeistä mestaruutta on voittanut muuan Claire Fahey, o.s. Virgass. Arveluja sukulaisuussuhteista voi tehdä.


5. Maailman tylsin peli

Englantilaiset poikakoulut ovat instituutio sinänsä, niistä suurimpana ja kauneimpana Eton. Siellä harjoitetaan urheilulajia nimeltä "Etonin seinäpeli". Siinä kymmenhenkiset joukkueet yrittävät saada pisteitä vähintäänkin erikoisella tavalla. Tavoite on saada pallo vasten vastajoukkueen seinämuuria. Mikäli pelaaja onnistuu kohottamaan pallon jalallaan ylös seinämuuria vasten, joukkue saa "shyn" eli pisteen - mikäli toinen pelaaja onnistuu koskemaan palloa samalla kädellään ja huutamaan "Got it!". Tämän jälkeen joukkue voi yrittää yhdeksää lisäpistettä tekemällä "maalin" eli heittämällä pallon tiettyyn maaliin (kentän toisella puolella oveen ja toisella puuhun, älkää kysykö mitä järkeä tässä on älkääkä edes yrittäkö katsoa videota). Myös viiden pisteen suoritusta voi yrittää ja se saadaan aikaan, jos pelaaja onnistuu potkaisemaan pallon maaliin kesken normaalin pelin.
Useimmat ottelut päättyvät 0 - 0. Mikäli näin ei käy, normaali tulos on 1 - 0 eli saadaan aikaan yksi "shy". Varsinaiset maalit ovat erittäin harvinaisia. Vuoden tärkeimmässä ottelussa (St. Andrews Day Game) maali on viimeksi nähty vuonna 1909.


6. Ei koskaan sunnuntaisin

Vuoden 1995 jenkkifutisliigan varaustilaisuudessa sijalla 190 Oakland Raiders nappasi listoilleen hyökkäyksen linjamiehen nimeltä Eli Herring. Tuolla sijalla varatut eivät ole yleensä tähtipelaajia ja ehkä noin puolet pääsee liigaan asti. Tällä kertaa varaus oli kuitenkin kahdessa mielessä poikkeuksellinen.
Ensinnäkin Herring oli yliopistokonferenssinsa tähdistössä, siis pelaajia jotka yleensä varataan huomattavasti aiemmin. Yleensä syy heikompaan varausnumeroon on tällöin se, että pelaaja katsotaan sen verran pienikokoiseksi, että yliopistotasolla pärjää vielä hyvin mutta ammattilaisena ei. Herringin kohdalla kyse ei ollut tästä, sillä mies oli 203-senttinen ja painoi 150 kiloa. Raameja siis oli.
Syy kehnoon varausnumeroon oli Herringin ilmoitus, ettei koskaan aio pelata NFL:ssä. Tästä huolimatta Oakland otti riskin ja varasi miehen. Turhaan, sillä Herring piti sanansa.
Herringin opinahjo oli Brigham Young -yliopisto, josta on tullut lukuisia ammattipelaajia. Siellä hän suoritti pelien ohessa loppututkinnon matematiikassa. Opinnot tosin hieman venyivät, sillä hän vietti välissä kaksi vuotta mormonilähetyssaarnaajana Argentiinassa. Uskonto olikin syy siihen, että Herring kieltäytyi ammattilassopimuksesta. Yliopistopelejä ei pelattu sunnuntaisin, kun taas NFL-pelit yleensä pelataan. Herring puolestaan ei halunnut rikkoa sapattia.
Usko oli vahva. Oakland Raiders tarjosi kolmen vuoden sopimusta takuupalkalla. Herring kieltäytyi ja ryhtyi opettajaksi. Sillä palkalla kuluu 20 vuotta tienata yhden vuoden kainalopalloansiot.
Tunnetumpi vastaava tapaus on Jonathan Edwards, kolmiloikan olympiavoittaja ja edelleen hallitseva ME-mies. Uransa alkupuolella Edwards halusi myös pyhittää sapatin ja jätti sen vuoksi esimerkiksi vuoden 1991 MM-kisat väliin, vaikka oli yksi voittajasuosikeista. Kolmiloikka vain kilpailtiin sunnuntaina. Käytyään vuoropuhelua Jahven kanssa Edwars pyörsi päätöksensä 1993. Uransa päätyttyä hän muutamaa vuotta myöhemmin totesi jumalan olon erittäin epätodennäköiseksi ja ilmoitti olevansa ateisti, mikä on varsin tyypillistä koulutus (fyysikko) huomioiden.


7. Maskotti

Jokaisella itseään kunnioittavalla amerikkalaisella joukkueella pitää olla maskotti. Eli hassuun - yleensä eläinaiheiseen - asuun pukeutunut heppu. Rhode Island School of Design pisti paremmaksi. Koulun urheilujoukkueiden maskotin nimi on Scrotie. Vapaasti kääntäen "Pallit". Taitaa olla parempi että jätän tämän vain tähän ja annan lukijan pistää - eikun panna - videon pyörimään.



8. Pisterohmu

Tietokilpailukysymys. Kuka on se jääkiekkoilija, joka on uransa aikana mättänyt eniten tehopisteitä (aikuisten peleissä tai jos niin halutaan, niin ammattilaistasolla mikä kattaa myös huippujuniorit)?
Useimmat asiantuntijat veikannevat Wayne Gretzkyä. Mikä ei ole ollenkaan huono veikkaus. Gretzky keräsi uransa aikana tehopisteitä (pudotuspelit suluissa): NHL 2857 (382), WHA 110 (20), olympialaiset 4, MM-kisat 14, Kanada- ja maailmancup 64. Ammattilaisjunioreissa OMJHL 185 (26) ja MM-kisat 17. Yhteensä aikuisten tasolla 3451 ja jos ammattilaisjunioritaso lasketaan mukaan, 3678. Kukaan muu ei pääse lähellekään. Paitsi yksi, joka menee ohi.
Tony Hand keräsi reilusti enemmän pisteitä. Brittiliiga 2796 (358), Britannian kilpaileva liiga 268 (40), kakkosliiga 501 (33), Skotlannin liiga 8, MM-kisat eri tasoilla 107, juniorien MM- ja EM-kisat 68 ja Kanadan junioriliiga WHL 8. Yhteensä aikuisten tasolla 4111 pistettä, maajoukkue- ja ammattilaisjunioritaso mukaan lukien 4187. Yli 700 enemmän kuin Gretzkyllä.
On helppoa sanoa, että taso oli aivan erilainen. Tämä on tietysti totta, mutta Hand oli kuitenkin melkoinen pelimies. Hän nousi brittien korkeimmalle sarjatasolle 15-vuotiaana ja mätti ensimmäisellä kaudellaan 39 tehopistettä. 22 ottelussa. Eli melkein kaksi pistettä per peli. Seuraavalla kaudella saldo oli 95/30 = 3,17 pistettä per peli. Sitten 164/36 = 4,56 pistettä per peli. Ja 18-vuotiaana 164/32 = 5,12 pistettä per peli. Tässä vaiheessa heräsivät jo ammattilaisvärvärit. Handin nimi huudettiin vuoden 1986 NHL-varauksissa viimeisenä pelaajana, sijalla 252. Edmonton Oilers kutsui miehen harjoitusleirilleen ja totesi, että kokemusta ja voimaa pitää vielä kerätä. Isompikokoisena olisi saattanut olla mahdollisuus jopa suoraan läpimurtoon, mutta Hand oli vain 178-senttinen. Hand lähetettiin ylimpään A-juniorisarjaan WHL:ään, jossa hän pelasi Victoria Cougarsin riveissä kolme ottelua. Tehden kahdeksan tehopistettä. Sillä kaudella liigassa parempaan pistetahtiin pystyi vain Rob Brown, joka sittemmin pelasi 13 kautta NHL:ää. Britin pistetahtiin eivät pystyneet samalla kaudella liigassa pelanneista esim. Joe Sakic ja Theoren Fleury. Kolmen ottelun jälkeen Hand palasi Britanniaan ja mätti 19-vuotiaana 216/35 = 6,17 pistettä per peli. Seuraavana syksynä hän palasi Edmontoniin, teki harjoituspelissä syöttöpisteen ja sai ns. kahden suunnan sopimustarjouksen. Tarkoitus oli, että Hand hakisi ensin farmiliigasta vähän kokemusta ja sitten hänet nostettaisiin Gretzkyn ja Kurrin seuraan. Hand totesi että tienaa Britanniassa paremmin, pakkasi kamansa eikä enää koskaan palannut rapakon taakse.
Brittiliigan taso kohosi vähitellen eikä pistetahti enää hurjentunut. Kaikkein aikojen korkeimman pistemääränsä Hand teki kaudella 1993-94 26-vuotiaana, mutta silloin pelejä oli enemmän. Saldo oli 222/44 = 5,05 pistettä per peli. Vuosituhannen vaihteen jälkeen yli kolmikymppinen Hand siirtyi muutamaksi vuodeksi BNL-liigaan, joka oli periaatteessa kilpaileva liiga, mutta arvostettiin yleensä heikommaksi. Sieltä hän palasi 37-vuotiaana takaisin korkeimmalle sarjatasolle ja teki edelleen yli pisteen per peli, vaikka liigan taso oli noussut entisestään. Viimeisen kautensa korkeimmalla sarjatasolla hän pelasi 41-vuotiaana, 67/54 = 1,24 pistettä per peli. Sitten seurasi vielä kuusi kautta kakkosliigaa. Viimeisellä pelikaudellaan hän oli 47-vuotias ja saldo oli 57/44 = 1,30 pistettä per peli.
Brittien maajoukkueessa Hand ei pelannut läheskään joka vuosi, mutta hänen peliurallaan joukkue nousi neljänneltä sarjatasolta toiselle käyden kerran (1994) jopa A-sarjassa. Parhaat suoritukset eri sarjatasoilla olivat D-sarjassa 17 pistettä neljässä pelissä, C-sarjassa 21 pistettä kahdeksassa pelissä ja B-sarjassa 14 pistettä seitsemässä pelissä. Yksi ainoa kauneusvirhe Handin hurjassa pistetehtailu-urassa on: vuoden 1994 vierailu A-sarjassa. Siellä hän ei saanut kuudessa pelissä aikaan yhtään tehopistettä. Britit saivat kuitenkin kymmenen maalia aikaan, joten siitä ei ollut kiinni.


9. Chile, Bolivia, Venezuela, Trinidad, Grenada, Antigua, Botswana, Australia, Fidzi, Nepal, Tonga, Tansania, Sao Tomé, Ghana, Mauritius, Zimbabwe, Ruanda, Samoa

Otsikossa ovat ne 18 maata, joiden jalkapallomaajoukkuetta Rudi Gutendorf on valmentanut. Näiden lisäksi hän on valmentanut myös Bermudaa ja Uutta-Kaledoniaa, mutta ne eivät vielä tuolloin olleet FIFA:n jäseniä. Hän on valmentanut myös Iranin juniorimaajoukkuetta ja Kiinan olympiajoukkuetta. Mainittujen maiden lisäksi hän on valmentanut seurajoukkueita Sveitsissä, Tunisiassa, Yhdysvalloissa, Perussa, Espanjassa, Japanissa sekä tietysti kotimaassaan Saksassa. Yhteensä 29 maata listalla. Ei ihmekään, että miehen lempinimi on "Rudi Rastlos", Levoton Rudi.
Mikään pilipalimies ei ole kyseessä, sillä seurajoukkueiden listalta löytyvät mm. sellaiset kokoonpanot kuin VfB Stuttgart, FC Schalke 04, Real Valladolid ja Hamburger SV. Maajoukkuetasolla paras menestys tuli Chilen kanssa, kun Gutendorf onnistui miltei viemään maan MM-kisoihin. Joukkue selvisi maanosien väliseen jatkokarsintaan Neuvostoliittoa vastaan. Tässä välissä Chilessä tapahtui kuuluisa vallankaappaus ja Gutendorf joutui syrjäytetyn presidentti Allenden kaverina pakenemaan maasta. Chile selvisi kisoihin, kun Neuvostoliitto kieltäytyi tulemasta Chileen pelaamaan, mutta valmentajana oli jo toinen mies.


10. Afrikan ensimmäinen olympiavoitto joukkuepelissä

Vuonna 1980 naisten maahockey oli ensimmäistä kertaa olympialajina. Oli sovittu, että kisoihin kutsutaan emäntämaa Neuvostoliiton lisäksi viisi maailman parasta maata kahden edellisen vuoden tulosten perusteella. Kutsun saivat Hollanti, Länsi-Saksa, USA, Iso-Britannia ja Uusi-Seelanti. Sitten Neuvostoliitto miehitti Afganistanin ja tuli olympiaboikotti. Länsi-Saksa ja USA jäivät kokonaan pois ja muut kolme maata lähettivät kisoihin vain yksilöurheilijoita eivätkä osallistuneet joukkuepeleihin. Maahockeyturnaukseen haalittiin mitä kiinni saatiin. Yhden kutsun sai Zimbabwe, koska se sattui olemaan Etelä-Afrikan lisäksi ainoa Afrikan maa jossa maahockeytä pelattiin. Etelä-Afrikkaa taas ei voitu kutsua kisoihin eikä olisi voitu muutamaa kuukautta aiemmin myöskään Zimbabwea, koska se oli tuolloin vielä nimeltään Rhodesia ja noudatti suunnilleen eteläafrikkalaista politiikkaa.
Nyt tilanne oli kuitenkin muuttunut. Zimbabwen maajoukkue haalittiin kasaan kiireellä. Se koostui maahockeytä harrastaneista valkoiseen vähemmistöön kuuluneista koulutyttöinä lajia harrastaneista pelaajista - virkailijoita, opettajia, kotirouvia. Joukkue ei koskaan ollut pelannut yhdessä. Yksikään rhodesialainen naismaahockeyjoukkue ei ollut koskaan pelannut ulkomailla. Joukkueen vanhin pelaaja, 35-vuotias Anthea Stewart oli pelaajavalmentaja. Joukkue lensi Moskovaan rahtikoneella, jota käytettiin yleensä lihan kuljettamiseen - löyhkä oli melkoinen. Perillä odotti pelialustana keinonurmi, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet.
Turnaus pelattiin yksinkertaisena sarjana, ei loppuottelua. Ensimmäisessä ottelussa Zimbabwe kaatoi Puolan 4-0. Toisessa tuli 2-2 tasapeli Tsekkoslovakian kanssa. Kolmannessa Neuvostoliitto kaatui 2-0. Siinä vaiheessa ennen turnausta heittopussina pidetty joukkue alkoi olla jo mitaliehdokas. Toiseksi viimeisessä ottelussa lajin mahtimaata Intiaa vastaan joukkue pelasi toisen tasapelinsä, tällä kertaa 1-1.

Ennen viimeistä kierrosta Zimbabwe johti kuudella pisteellä, Tsekkoslovakialla ja Intialla oli viisi pistettä, Neuvostoliitolla ja Itävallalla neljä. Viimeinen ottelu käytiin Itävaltaa vastaan. Varmistaakseen kultamitalin Zimbabwen oli voitettava. Puoliajalla tilanne oli 1-1. Toisella jaksolla Zimbabwe teki kolme maalia ja voitti 4-1. Maan ensimmäinen olympiakulta. Hetken aikaa pelaajat olivat kansallissankareita ja presidentin vaimo Sally Mugabe lupasi jokaiselle jäsenelle perinteisen uhrilahjan eli härän. Kohta palattiin normaaliin päiväjärjestykseen ja pelaajat saivat vain lihapakkauksen. Seuraavien kuukausien ja vuosien aikana lähes kaikki joukkueen pelaajat emigroituivat maasta enimmäkseen Etelä-Afrikkaan ja Iso-Britanniaan.
Tästä olisi tehty ison budjetin Hollywood-elokuva jo ajat sitten, elleivät pelaajat olisi olleet vääränvärisiä. Elävää kuvaa turnauksesta ei juuri löydy.

Uusinta: Lyhyellä tähtäimellä

Lukijalle: Kun kirjoitin tämän jutun, sain siitä idean joka ei ainakaan vielä ole toteutunut. Entäpä jos historiassa jokin pikkujuttu olisi mennyt toisin ja sitten asiat olisivatkin paremmin? Näissäkin kymmenessä tapauksessa noin puolet on sellaisia, joista olisi voinut kirjoittaa oman tarinansa vaihtoehtohistoriaan. Ehkä joskus:

Pyrrhos oli Luoteis-Kreikassa sijaitsevan Epeiroksen valtion kuningas. Sotiessaan roomalaisia vastaan hän saavutti vuonna 279 ennen ajanlaskun alkua voiton Heraclean taistelussa kärsien raskaat miehistötappiot. Taistelun jälkeen Pyrrhoksen väitetään todenneen: Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa. Kuningas oli näkijä, joka ymmärsi lyhyellä tähtäimellä saavutetun menestyksen olevan pitkällä tähtäimellä tuhoisa. Sotilaskielellä sanottuna taktinen menestys voi johtaa strategiseen katastrofiin. Karkeammin ilmaistuna kyseessä on vanhan vitsin muunnelma: jos kusee pakkasella housuihinsa, se lämmittää vähän aikaa, mutta kohta on entistä kurjempi olo.

Maailmanhistoriassa on nähty lukuisia tapauksia, joissa on tehty lyhyellä tähtäimellä järkevä ratkaisu, joka on sitten osoittautunut pitkällä tähtäimellä tuhoisaksi. Useimmiten ratkaisut ovat vieläpä sellaisia, että niitä on omana aikanaa ylistetty viisaiksi päätöksiksi. Ongelmat ovat paljastuneet vasta myöhemmin - jos niitä on silloinkaan tajuttu. Lyhytaikaisten onnistumisten TOP 10:


10. Sinetöity juna

Vuonna 1917 Saksa ja sen liittolainen Itävalta-Unkari olivat kahden tulen välissä. Idässä raivosi sota Venäjän kanssa. Lännessä Britanniaa ja Ranskaa vastaan käytiin kuluttavaa asemasotaa ja oli vain ajan kysymys, milloin Yhdysvallat liittyisi mukaan. Saksan johtajat näkivät mahdollisuutensa Venäjän sisäisessä levottomuudessa. Helmikuussa tehty vallankumous Venäjällä ei vielä ollut vakiinnuttanut itseään. Mitenkäs olisi, jos lietsottaisiin levottomuuksia entisestään? Venäjällä oli merkittävä kommunistinen liike, vain johtajaa uupui. Vladimir Lenin oli jumissa puolueettomassa Sveitsissä. Saksalaiset järjestivät sinetöidyn junan, joka kuljetti bolsevikkijohtajat Saksan halki ja sieltä lautalla Ruotsiin, josta Suomen kautta Pietariin vallankumousta lietsomaan - onnistuneemmin kuin saksalaiset toivoivatkaan. Tosin he saivat kommunistien kanssa aikaan Brest-Litovskin rauhan, mutta eipä sekään saksalaisia pelastanut.
Lopputulos: Yli 70 vuotta kommunistivaltaa, puoli Eurooppaa rautasaappaan alla ja toinen maailmansota.
Entä jos: Lenin jätettiin Sveitsiin mätänemään. Kerenskin väliaikaishallitus onnistui vakiinnuttamaan asemansa ja murskasi kommunistisen vastarinnan, joka oli hukassa ilman johtoa. Venäjä hajosi sisällissodan melskeissä eri etnisten ryhmien valtioihin, Ukraina, Valko-Venäjä, Baltian maat ja Suomi itsenäistyivät. Kuka Adolf Hitler? Josef Stalin? Vladimir Putin?


9. Vallanvaihto Kiinassa

Kiinalaiset ovat mittausten mukaan keskimäärin älykkäämpiä kuin eurooppalaiset ja se on paljon se. Muinaisina aikoina kiinalaiset tekivät runsaasti keksintöjä paljon ennen eurooppalaisia, mutta missä ovat nykypäivän keksinnöt? Kiinalaiset jäivät muusta maailmasta pahasti jälkeen ja vajosivat kehitysmaa-asteelle. Hallitsijadynastian vaihtuessa toiseen uusi dynastia koki asemansa usein uhatuksi. Tällöin oli usein kätevintä hankkiutua eroon sekä edellisen dynastian arkistoista että oppineista. Samaa perinnettä jatkettiin vielä 60-luvulla kulttuurivallankumouksessa.
Lopputulos: Kaikki luonnontiede ja tekniikka seisoo jättiläisten harteilla. Jos siirtymäperinnettä ei ole, ei ole myöskään edistystä.
Entä jos: Kiinassa vallanvaihdot toteutettiin jos nyt ei aina rauhanomaisesti, niin ei nyt kuitenkaan kaikkea entistä tuhottu. Kiina pysyi maailman johtavana valtiona viimeiset kaksituhatta vuotta ja Eurooppa oli sitä mitä se on maantieteellisestikin: Aasian vähäinen niemenkärki.


8. Yleisurheilun strategiavalinnat

Vielä 1970-luvulla yleisurheilu oli Suomessa ehdoton ykköslaji ja maailmanlaajuisesti (tai siis länsimaissa, joissa raha liikkuu) heti jalkapallon jälkeen. Eipä ole enää. Suomen tasolla sokaistuttiin 70-luvun menestyksestä ja ryhdyttiin satsaamaan huippuihin menestysputken jatkamiseksi. Samalla seurataso unohdettiin käytännössä kokonaan. Kansainvälisesti taas haluttiin laajentaa yleisurheilun markkina-aluetta ja tuotiin kehitysmaihin valmennuskeskuksia sekä erityisprojekteja.
Lopputulos: Suomi sai menestystä vielä 80- ja 90-luvuilla, mutta sitten taso laski. Yleisurheilun kilpailijamäärät ovat romahtaneet eikä vähäisestä harrastajamäärästä pysty nousemaan läheskään yhtä suurta määrää huippuja, vaikka nousijoiden prosentuaalinen osuus olisikin kasvanut. Kansainvälisesti taas yleisurheilu levisi rajusti maailmalle. Samalla kiinnostavuus on romahtanut, kun ihmisiä ei inspiroi seurata kuka afrikkalainen voittaa kestävyysmatkoilla ja kuka karibialainen satasen.
Entä jos: Suomessa ymmärrettiin satsata ruohonjuuritason toimintaan. Maaseudun rakennemuutokseen varauduttiin ja luotiin verkosto, jonka avulla muuttajat ohjattiin uusien kotipaikkakuntiensa seurojen toimijoiksi. Kilpailukalenteria ylläpidettiin entisellä tiheydellä seuraotteluja tukemalla. Kyettiin sitomaan mahdollisimman monelle suomalaiselle henkilökohtainen yhteys yleisurheiluun. Kansainvälisesti maksettiin kehitysmaiden urheilijoille vain matkat MM-kisoihin, jolloin kansainvälisyys lisääntyi, mutta menestys ja kiinnostus säilyivät siellä missä raha ja TV olivat.


7. Manhattanin myynti

Vuonna 1626 hollantilaiset uudisasukkaat kyllästyivät intiaanien kanssa käytyihin kahinoihin ja tekivät vuosituhannen diilin. Peter Minuit osti maa-alueen intiaaneilta antamalla näille vastineeksi heimon kovasti tarvitsemia tavaroita. Tiedossa ei ole, oliko joukossa lasihelmiä. Joka tapauksessa tavaroiden arvo vastasi 60 guldenia, mikä nykyrahassa on noin tuhannen euron luokkaa.
Lopputulos: Tätä nykyä tonttihinta Manhattanilla on luokkaa 20 000 euroa neliömetriltä. Maapinta-alaa on noin 60 neliökilometriä, mikä tarkoittaa koko saaren hintana rapiat 1000 miljardia euroa. Kohtuullinen voittoprosentti.
Entä jos: Intiaanit kieltäytyivät myymästä. Kävi sama kuin muuallakin, heidät syrjäytettiin. Mutta olisi kannattanut kiskoa edes vähän parempi hinta.


6. Silmäpaskotutkimus

Trakooma eli kansanomaiselta nimeltään silmäpasko oli ennen nykyaikaisten lääkkeiden keksimisen aikaa yleisin sokeutumisen syy. Eurooppaan se levisi vasta 1800-luvulla, kun Napoleonin sotaretkillä Egyptissä olleet sotilaat toivat sen tuliaisena. Yhdysvallat ei ymmärrettävistä syistä halunnut trakoomaa sairastavia siirtolaisia. New Yorkin edustalla Ellis Islandilla, jonka kautta miljoonat siirtolaisiksi pyrkivät kulkivat, otettiin käyttöön trakoomatarkistus. Virkailija työnsi koukun silmäluomen alle ja katsoi, näkyikö trakooman merkkejä. Jos näkyi, niin käännytys. Ja sitten seuraava potilas - samalla työkalulla.
Lopputulos: Trakooma on tarttuva tauti. Se levisi Yhdysvaltoihin hämmästyttävän tehokkaasti, kun terveeksi todettu siirtolainen oli tutkittu sairaan siirtolaisen jälkeen. Vasta myöhemmin havaittiin, että olisi aiheellista steriloida väline.
Entä jos: Tohtori Ignaz Semmelweisin suositukset hygieniasta vuodelta 1847 otettiin vakavasti eikä Semmelweisin tarvinnut kuolla mielisairaalassa. Vaikka mikrobien merkitystä ei vielä ymmärretty, havaittiin hygienian toimivan.


5. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus

Demokratia, tuo ateenalaisten lystikäs keksintö, kävi voittokulkua ympäri sivistynyttä maailmaa 1800-luvulla. Monissa maissa, kuten Suomen suuriruhtinaskunnassa, äänioikeus kuului aluksi vain harvoille ja valituille. Säätyvaltiopäivät olivat tietysti meritokraattisesti erittäin typerä ja tehoton laitos. Mutta kunnallisvaaleissa äänioikeus oli yhtäläinen. Se oli kylläkin rajoitettu vuodesta 1865 vuoteen 1906 asti niihin, jotka maksoivat kunnallisveroa. Sitten tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille täysi-ikäisille, kuten useimmissa muissakin länsimaissa.
Lopputulos: Rauha ja menestys. Joka toimi tasan tarkkaan niin kauan, kun huoltosuhde oli kohdillaan. Siinä vaiheessa, kun yhteiskunnassa on enemmän elättejä kuin maksajia, ollaan vaarallisilla vesillä. Homma toimii vain niin kauan, kunnes enemmistö huomaa voivansa maksattaa elämisensä vähemmistöllä ja on tarpeeksi moraalitonta (ts. yhteinen uskonto ei pidä yhteiskuntaa enää koossa) myös näin tekemään.
Entä jos: Äänioikeus on kaikilla, mutta äänten määrä on riippuvainen kansalaisen omista meriiteistä. Kannustaa pyrkimään eteenpäin ja on meritokraattinen jos mikä.


4. Lyijyä bensaan

Polttomoottori oli keksitty jo vuosikymmeniä aiemmin, mutta siinä oli eräs epämiellyttävä sivuilmiö: nakutus. Polttokammiossa bensiinin ja ilman seos syttyi sytytystulpasta kuten pitikin, mutta hieman sen jälkeen toisessa päässä kammiota tapahtui paineen vaikutuksesta itsesytytys. Molemmat aiheuttivat paineaallon, joiden kohdatessa syntyi nakuttava ääni ja ennen kaikkea tehohäviöitä. Vuonna 1921 Thomas Midgley Jr keksi, että tetraetyylilyijyn lisääminen bensiiniin esti nakutuksen. Pian kaikki lisäsivät lyijyä bensiiniin ja meno jatkui seuraavat 60 vuotta.
Lopputulos: Lyijyn lisäämisestä syntyvät myrkylliset yhdisteet aiheuttivat syöpäkuolemia vuosittain moninkertaisesti vaikkapa koko Tsernobylin vaikutukseen nähden.
Entä jos: Lyijyn haitallisuutta ei tietenkään 1920-luvulla tajuttu, mutta jos olisi tajuttu, niin nykyisten ja tietämyksen mukaan vähemmän haitallisten lisäaineiden kehittämiseen olisi ollut sellainen paine, että ne olisi keksitty arkikäyttöön vuosikymmeniä aiemmin. Samoin paremmin suunnitellut, vähemmän nakutusherkät moottorit olisivat tulleet käyttöön.


3. USA ja Neuvostoliitto Afganistanissa

Neuvostoliitto ei halunnut miehittää Afganistania loppuvuodesta 1979. Maa oli kuitenkin ideologisessa pakkoraossa eikä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Samalla USA näki mahdollisuuden potkaista savijaloilla seisova jättiläinen kumoon. Yhdysvallat tuki islamilaisia taistelijoita aseistuksella ja koulutuksella. Periaate oli vanha kuin taivas, viholliseni vihollinen on minun ystäväni.
Lopputulos: Ääri-islamin nousu kaikkialla arabimaailmassa. Neuvostoliitto hajosi, mutta luotu hirviö jatkoi eloaan. USA:ssa kaksi tornia vähemmän ja kaksi pitkittynyttä sotaa enemmän.
Entä jos: Neuvostoliiton vallattua maan jenkit tutustuivat Afganistanin historiaan ja totesivat, että neukut saivat just nyt oman Vietnaminsa veristen kansannousujen ja ärhäköiden vastarintaliikkeiden muodossa. Parasta pitää näppinsä irti. Neukut kiehukoot keittämässään sopassa. Ja niinhän ne tekevät. Tosin neukuilla ei ole samanlaisia median aiheuttamia rajoitteita kuin USA:lla Vietnamissa, joten ääri-islamistit laitetaan poikki ja pinoon. Mutta Neuvostoliitto hajoaa samaan aikaan kuin muutenkin, eikä al-Qaidaa ole.


2. Stalinistinen ongelmajäte

Jatkosodan jälkeen Suomi eli vaaran vuosia. Isänmaalliset miehet, asevelisosialistit etunenässä, näkivät ainoaksi mahdollisuudeksi näennäisen nöyristelyn idän suuntaan. Näin Suomi kykeni säilyttämään itsenäisyytensä ja pääosin suvereniteettinsa. Ongelma oli siinä, että Neuvostoliitto kesti kymmenisen vuotta liian pitkään. Ratkaisevien viimeisten vuosien aikana isänmaallisten teeskentelijöiden voimat uupuivat ja heidän tilalleen päättäviin asemiin nousi stalinistinen ongelmajäte, joka oli ihan tosissaan nöyristelyssään.
Lopputulos: Neuvostoliiton romahtaessa syntyi arvotyhjiö, joka täyttyi heidän mielissään monikulttuurisuudella, ydinvoimavastaisuudella ja perhearvokielteisyydellä.
Entä jos: Totaalisen vaikenemisen sijaan nämä aseveljet poimivat lupaavat nuoret mentoroitavaksi, varmistivat että he ymmärsivät realiteetit mutta olivat sisimmässään syvästi isänmaallisia. Niiden, joiden ei havaittu tällaisia olevan, ura torpattiin kunnallisen osastopäällikön tasolle.


1. Orjuus Yhdysvalloissa

Amerikan ollessa brittivallan alaisena orjien määrä oli alkuvaiheessa jopa suhteellisesti laskettuna vähäinen. 1700-luvulla työvoiman tarve etelän plantaaseilla kasvoi siinä määrin, että orjakauppa yleistyi. Yhdysvaltojen itsenäistyessä 1776 orjuuden lakkauttamisesta keskusteltiin, mutta siinä vaiheessa etelän talous oli jo liian riippuvainen orjuudesta. Jos itsenäistyminen olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta aiemmin, olisi saattanut käydä toisin. Toisin kuin yleisesti luullaan, puuvillaa ei vielä itsenäistymisvaiheessa kasvatettu kovin runsaasti. Vasta puuvillapuimurin keksiminen 1793 teki puuvillanpoiminnasta orjien pääasiallisen käyttökohteen. Vuonna 1790 maassa oli 0,7 miljoonaa orjaa, vuonna 1850 3,2 miljoonaa. Etelän talous kukoisti orjatyövoiman ansiosta. Vähitellen teollinen vallankumous osoitti orjatyövoiman epätaloudellisuuden samoihin aikoihin, kun sisällissota teki lopun orjuudesta.
Lopputulos: Yhdysvalloissa on noin 35 miljoonaa orjien jälkeläistä. Vankipopulaatiossa heillä on kuusinkertainen yliedustus valkoisiin nähden. Työttömyysaste on kaksinkertainen. Kansallisessa SAT-kokeessa hyvän arvosanan saavuttaa 20 % valkoisista ja 3 % mustista. Suurkaupungeissa on slummituneita no-go -alueita. Aika kova hinta siitä, että saa olla maailman paras maa koripallossa.
Entä jos: Orjuus kiellettiin Yhdysvaltojen itsenäistyessä. Etelän herraskainen tyyli ei koskaan kehittynyt, koska kaikki joutuivat tekemään peltotöitä. Eteläosa oli pohjoista selvästi köyhempi jo 1800-luvun alkupuolella. Sisällissotaa ei käyty, mikä tasoitti etelän ja pohjoisen eron nykytasolle. Mustalla vähemmistöllä on ollut 250 vuotta aikaa sopeutua sivistyneen yhteiskunnan tavoille vaivaisen 150 vuoden sijaan ja tulokset ovat olleet paremmat. Ongelmat ovat monin verroin pienempiä, tosin niin on mustan väestön osuuskin. Ja kuka hitto on Obama?

Kaksi vanhaa sossujätkää

Hornankuusen kirjasto tyhjensi menneenä kesänä varastojaan poistomyynnillä, kuten kirjastoilla ympäri maan on tapana tehdä. Tällä kertaa oli ilmeisesti kaiveltu kellaria myöten, sillä myytäviin oli ilmaantunut sellaisia opuksia, joita ei lainahyllyssä ole näkynyt vuosikymmeniin. Matkaan tarttui – muutaman muun ohella – kaksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenien vasemman laidan vaikuttajan muistelmakirjaa. Ei elämäkertoja, koska molemmat kattoivat vain varsin rajatun ajan kirjoittajan elämästä.
Ensimmäinen oli SKP:n vahvan miehen Arvo ”Poika” Tuomisen Kremlin kellot, alaotsikkona Muistelmia vuosilta 1933-1939. Toinen oli ”punapääoman” kantaisä, SDP:n moninkertaisen ministerin Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä. Kyseinen ulkoministerikausi kattoi ajan 1.12.1939 – 27.3.1940.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että jostain syystä en ollut kumpaakaan kirjaa aiemmin lukenut. En tiedä, olivatko poistuneet lainahyllyistä varastojen puolelle jo siinä vaiheessa, kun Pikku-Jaskaa alkoi kiinnostaa muunkin kuin Aku Ankan lukeminen. Painovuodet kirjoilla kun olivat 1956 ja 1950.

Arvo ”Poika” Tuomisen tarina on varhaisvuosien kommunistille tyypillinen. Köyhän perheen lapsi, joka hurahti kommunismin lupaaman autuuden pauloihin. Älykäs poika ei ajalle (s. 1894) tyypilliseen tapaan päässyt jatkamaan oppikouluun. Henkisiä kykyjä vastaavia tehtäviä löytyi aatekentän vasemmalta laidalta. Tuominen pääsi Kansan Lehteen toimittajaksi 1917 ja oli vapaussodan aikana päätoimittaja, vasta 23-vuotiaana. Niinpä rintamalle asti ei ollut aikaa. Sodan jälkeen Tuominen selvisi valkoisten kavereiden ansiosta kuin koira veräjästä ilman kuulaa rintaan tai edes vankileiriä – paitsi mitä nyt joutui lyhyeksi ajaksi valkoinen nauha käsivarressaan vanginvartijaksi. Olojen rauhoituttua taistelu kommunismin puolesta jatkui ja sittemmin vankilakin tuli tutuksi. Osoite oli Tammisaaren pakkotyölaitos vuosina 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Toistamiseen vapauduttuaan Tuominen katsoi toiminnan tulleen Suomessa mahdottomaksi ja siirtyi Tukholman kautta Moskovaan, josta palasi takaisin Tukholmaan 1939. Näihin vuosiin sijoittuu Kremlin kellot. Kirja julkaistiin vasta 1956, jolloin Tuominen katsoi ajan koittaneen. Stalinin eläessä ei julkaisua olisi voinut edes ajatella, sillä vaikka poloniumia ei tuolloin tunnettu, osasivat NKVD:n murharyhmät käyttää alkeellisempiakin konsteja. Julkaisun aika tuli vasta Hrustsevin tuomittua Stalinin teot XX puoluekokouksessa.

Väinö Tanner valitsi pari pykälää maltillisemman tien. Köyhistä oloista lähti hänkin ja ajasta (s.1881) huolimatta kävi koulunsa ylioppilaaksi, sitten Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ja valmistui lopulta lakimieheksi 1911. Valmistuminen viivästyi myös politiikan takia, sillä Tanner oli jo nuorena omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen ja tullut valituksi SDP:n riveissä eduskuntaan 1907 vasta 26-vuotiaana. Suomen itsenäistyessä 1917 hän oli jo senaatin eli silloisen hallituksen jäsen. Vapaussodassa Tanner pysytteli sivussa ja oli yksi harvoista sosialistien johtomiehistä, joka selvisi rangaistuksetta. Niinpä Tanner pääsikin SDP:n puheenjohtajaksi heti toiminnan käynnistyessä uudelleen 1918 (tuleeko muuten mieleen toista sisällissotaa, jossa hävinnyt osapuoli aloittaa toimintansa samalla nimellä vielä samana vuonna tappion jälkeen?) ja oli puheenjohtajana vuoteen 1926 asti. Tämän jälkeen hän pääsi yllättäen vähemmistöhallituksen pääministeriksi vuoden ajaksi. Toimiessaan presidentin sijaisena 16.5.1927 hän otti vastaan armeijan lippujuhlaparaatin, joka järjestettiin tavan mukaan vapaussodan päättymispäivänä. Temppu kuului protokollaan, mutta herätti puoluepukareissa pahennusta sekä vasemmalla että oikealla. Isänmaallisten keskuudessa se herätti kunnioitusta niin vasemmalla kuin oikeallakin. Poliittisen uran merkittävin hetki osui kuitenkin kohdalle talvisodan sytyttyä, jolloin Cajanderin hallitus joutui eroamaan. Tanner päätyi tehtävään, josta Olin ulkoministerinä talvisodan aikana kertoo. Kirja julkaistiin 1950, kolme vuotta sen jälkeen kun Tanner oli vapautunut sotasyyllisyysvankeudesta ja samana vuonna, kun hän palasi kansanedustajaksi.

Arvo "Poika" Tuominen pakeni siis Suomesta Tukholmaan 1933. Reilun parin kuukauden oleskelun jälkeen järjestyi laivakyyti ihannemaa Neuvostoliittoon. Leningradista matka jatkui Moskovaan, missä Tuominen työskenteli seuraavan kuuden vuoden ajan lähinnä kommunistisen internationaalin hallintotehtävissä. Usko kommunismiin oli kylläkin saanut jo rajun iskun ensimmäisenä maanpakolaisvuonna vierailulla vasta avatulla Stalinin kanavalla. Tuomiselle oli käynyt nopeasti ilmi, millaisella orjatyöllä kanava oli tehty. Sittemmin on arvioitu urakan vaatineen 25 000 kuollutta. Kommunismi ei ollutkaan sellainen onnela kuin hän oli kuvitellut, vaan kehitys vei jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Lopullinen isku uskolle kommunismiin tuli maatalouden kollektivisointia seuratessa. Tuominen kuvaa eloisasti, kuinka kolhooseja pakotettiin luovuttamaan kaikki siemenviljoja myöten. Traagista oli se, että tämän piti tapahtua vapaaehtoisesti. Aluksi politrukki äänestytti, myydäänkö vilja naurettavaan pilkkahintaan valtiolle vaiko ei. Vain yksi äänesti myynnin puolesta. Seuraavana päivänä äänestettiin uudelleen. Tällä kertaa matkassa mukana olivat GPU:n miehet. Aluksi pidätettiin kolhoosin puheenjohtaja ja kaksi muuta, jotka olivat edellisenä päivänä äänekkäimmin vastustaneet viljan myyntiä. Ilmoitus oli, että olivat, mokomat, harjoittaneet laitonta viljakauppaa josta seuraa vähintään kaksi vuotta vankeutta ja karkoitus. Sitten äänestettiin taas. Tälläkin kertaa enemmistö vastusti, mutta myyntiä kannatti jo kuusi. Tämän jälkeen pidätettiin kaksi työntekijää lisää samalla tuomiolla ja äänestettiin uudelleen. Nyt tuli jo parikymmentä puoltoääntä, mutta se ei vielä riittänyt. Näytelmä toistui vielä kahdesti ja viisi uutta työntekijää sai menolipun Siperiaan. Kolhoosi vastusti edelleen, viljanmyynnistä kun olisi seurannut nälänhätä ja mahdollinen nälkäkuolema. Seuraavana päivänä palattiin uudelleen kolhoosille, tällä kertaa miliisin ja GPU:n lisämiehityksen tukemana. Muutaman äänestyksen ja toistakymmentä vangitsemista myöhemmin äänestyksessä saatiin pieni enemmistö viljan myynnin puolesta. Sepä sitten riittikin ja proletariaatin diktatuuri oli taas saanut riemuvoiton.
Nähtyään Stalinin hallintojärjestelmän ja salaisen poliisin terrorin toiminnassa Tuominen oli saanut tarpeekseen. Suuri osa hänen työtovereistaan oli vangittu tai surmattu vainoissa. Vahingoittumattomana selvisi vain Otto Wille Kuusinen, jonka perseennuolennan Suomen ennätystä hätyyteltiin vasta 2000-luvulla EU:n jäsentenvälisissä. Kuusinen koki yhtenä harvoista Stalinin läheisistä luonnottoman kuoleman, siis eli vanhaksi joutumatta epäsuosioon. Vähemmästäkin on ansaittu hautapaikka Kremlin muurissa. Tuomisen tuomio Kuusiselle on varsin tyly: Kuusinen ei koskaan auttanut ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Tärkeintä oli koiran lojaliteetti sille, joka kulloinkin oli vallassa.
Vuonna 1938 Tuominen palasi Tukholmaan vähin äänin. Kreml ei käsittänyt illusioiden kadonneen, vaan lähetti 13.11.1939 kirjeen, jossa käski palata kiireesti Moskovaan "mielusta tehtävää" varten. Tuominen aavisti minkätapaisesta toimenkuvasta oli kyse ja kieltäytyi. Niinpä aina uskollinen Kuusinen päätyi hänen sijaansa Terijoen hallituksen pääministeriksi. Tuominen puolestaan tuki Suomen laillista hallitusta ja kehotti kommunisteja taistelemaan Suomen puolesta.

Pääministeri Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan sytyttyä. Tämä oli poliittisesti välttämätöntä, koska Suomen tavoite oli saada rauha aikaan mahdollisimman pian ja hallitus, etenkin sen ulkoministeri Eljas Erkko, oli menettänyt toimintakykynsä Neuvostoliiton suhteen. Niinpä hallitus erosi - tosin uusi Risto Rytin luotsaama hallitus oli suurelta osin miehitykseltään sama. Pääministeriksi haluttiin Suomen Pankin pääjohtaja Ryti hänen kyvykkyytensä ja politiikan ulkopuolisuutensa takia - hän ei moneen vuoteen ollut hoitanut poliittisia tehtäviä. Väinö Tanner ja presidentti Kyösti Kallio sattuivat samaan aikaan paikalle Rytiä suostuttelemaan. Tämä oli aluksi hyvin vastentahtoinen, kunnes Tanner lupasi ryhtyä ulkoministeriksi. Asia oli sillä päätetty.
On helppoa syyllistyä jälkiviisauteen, kun tietää kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin mistä oikeasti oli kyse. Tämän myöntää osin Tanner itsekin muistelmissaan todetessaan, että ennen toisen maailmansodan alkua uskottiin vielä kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon. Tästä huolimatta on kummasteltava suomalaisten poliitikkojen naiiviutta. Tanner oli mukana toisella ja kolmannella Moskovan neuvottelumatkalla ennen talvisotaa. Tuolloin toinen maailmansota oli jo käynnissä, joten Puolan kohtalon olisi luullut kertovan mitä merkitystä sopimuksilla ja Kansainliitolla on. Ellei Italian Abessinian-miehitys jo reilut kolme vuotta aiemmin ollut sitä tehnyt. Silti usko kansainväliseen yhteisöön ja Neuvostoliiton nöyryyteen sen edessä oli vahva.
Toinen kummastelun aihe oli naiivius venäläisten neuvottelutaktiikan edessä. Käytiin yksityiskohtaisia pohdintoja siitä, minkä osan Hankoa tai Suomenlahden saaria Suomi olisi valmis luovuttamaan ja mihin kohtaan raja asettuisi Kannaksella. Tajuamatta että Stalin halusi ihan jotain muuta, kuten Enson ja Värtsilän tehtaiden tuotantoa. Ei kyse ollut Leningradin turvallisuudesta. Erityisen kummallista on se, että Suomessa oli tuolloin vahvaa Venäjän tuntemusta aina Mannerheimia myöten, mutta silti ei tajuttu että venäläiset eivät neuvotteluissa kerro koskaan mitä he oikeasti haluavat.
Olisi mielenkiintoista tietää, mihin asentoon Stalinin viikset olisivat nytkähtäneet jos suomalaiset olisivat antaneet vastaehdotuksen. Raja pysyy ennallaan, mutta saatte kauppasopimuksen myötä teollisuustuotantoa asevelihintaan. Ja miettikääpäs, toveri Stalin, seuraavaa. Te sanotte olevanne huolissanne Saksan hyökkäyksestä Suomen alueen kautta. Me emme luovu Suomen alueesta edes teidän uhkanne edessä. Vielä vähemmän meren takana olevalla Saksalla on mitään toivoa käyttää meidän aluettamme. Kuvitelkaa sitten seuraavaa. Te otatte Suomelta väkisin tai puoliväkisin osan sitä maata, jota suomalaiset ovat aina asuttaneet. Haluatteko te mieluummin että teillä on luotettava naapuri kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista vai nyrkkiä taskussaan puristava naapuri sadan kilometrin päässä Leningradista? Haluatteko että teillä on kauppaa käyvä naapuri, joka puolustaa omaa aluettaan henkeen ja vereen ketä tahansa vihollista vastaan vai naapuri, joka on altis taipumaan vieraan maan sille antamiin lupauksiin oman alueensa takaisin saamisesta, jos se sallii käyttää aluettaan läpikulkuun Neuvostoliittoa vastaan? Kumpaa te, toveri Stalin, haluatte?
Mutta näin ei tapahtunut. Ehkä tuollakaan ei olisi ollut mitään merkitystä, ehkä talvisota oli jo päätetty asia samaan tapaan kuin Preussille oli välttämätöntä kokeilla armeijaansa pientä Tanskaa vastaan ennen Ranskan sotaa ja Saksan yhdistämistä keisarikunnaksi.
Seuraava naiivius nähtiin talvisodan aikana, kun mietittiin ulkomaisen avun vastaanottamista. Onhan tietysti ymmärrettävää, että äärimmäisessä hädässä turvautuu vähäiseenkin oljenkorteen ja deus ex machina -toiveajatteluun. Silti ei voi olla kummastelematta sitä naiiviutta, jolla brittiläis-ranskalaisten joukkojen saapumisen uskottiin pelastavan tilanteen. Kuinka vaikeaa olisi ollut pelkästään saada joukot paikalle, vaikka Ruotsi olisikin myöntänyt täydellisen tukensa kauttakululle - jota se ei todellakaan tehnyt. Toiseksi, mikä olisi ollut joukkojen taisteluarvo niille vieraassa maastossa ja maassa? Tehdäkseen ratkaisevan vaikutuksen joukkojen määrän olisi pitänyt olla samaa luokkaa kuin koko suomalaisen kenttäarmeijan vahvuus. Millä tällainen joukko, tai edes neljännes siitä, olisi huollettu? Kuten vanha viisaus sanoo, amatöörit tutkivat strategiaa ja ammattilaiset logistiikkaa. Ja kolmanneksi, kuinka sitten olisikaan käynyt kun Saksan salamasota muutamaa kuukautta myöhemmin murskasi Tanskan, Norjan ja koko Länsi-Euroopan?
Suomalaisten puolustukseksi voi toki sanoa, että samanlainen naiivius tuntui vallitsevan muuallakin. Ranskan ollessa jo musertumisen partaalla pääministeri Reynaud lähetti Rooseveltille vetoomuksen, jossa hän pyysi kalustoapua, kuten lentokoneita. Ikään kuin lentokoneet olisi saatu Atlantin yli hetkessä ja ne olisivat ihmeaseita, joihin ensi kertaa istuvat lentäjät kykenisivät kääntämään sodan kulun.
Lopulta todettiin ulkomaisen avun mahdottomuus ja lähtetettiin valtuuskunta matkaan. Nykyihmiselle voi olla vaikea käsittää, kuinka hitaasti tieto kulki Tukholman kautta Moskovaan matkustaneen rauhanvaltuuskunnan kanssa. Sähkösanomat viipyivät yleensä puoli vuorokautta ja jäivät joskus kokonaan tulematta. Jokainen puoli vuorokautta tarkoitti sodan loppuvaiheen tahdilla noin neljääsataa kuollutta suomalaista.
Rauha solmittiin ja aseet vaikenivat, mutta eduskunnan piti se vielä hyväksyä. Rauhansopimuksen harvoihin vastustajiin kuuluivat sotaa edeltäneen hallituksen sisäministeri Urho Kekkonen ja IKL:n kansanedustaja, Lapuan liikkeen johtohahmoihin kuulunut rovasti K. R. Kares. Näistä jälkimmäinen pysäytti Tannerin muutamaa kuukautta myöhemmin eduskunnan käytävällä ja tunnusti olleensa väärässä. Kekkonen ei katumusta osoittanut silloin kuten ei myöhemminkään. Kumma kyllä, tämä ei haitannut Kekkosen idänsuhteita myöhemmin. Tätä en muista liiemmin kummastellun. Selitys on selvä. Pragmaattiset neuvostokommunistit tajusivat Kekkosen olleen jo tuolloin opportunisti. Hän oli joutunut politiikassa sivuraiteelle ja silloin on turha pyrkiä vallanpitäjien suosioon, vaan toimia vastakkaisesti ja toivoa parasta.

Sodan päätyttyä Arvo Tuominen palasi Suomeen 1956. Hän liittyi SDP:hen hylättyään kommunismin lopullisesti ja istui eduskunnassa 1958-62. Tuominen pysyi yhteiskunnallisena keskustelijana lähes kuolemaansa 1981 asti. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 Tuominen varoitti Neuvostoliiton solutustaktiikasta, millä pyrittiin mädättämään Suomi sisältäpäin. Kokenutta miestä ei kuunneltu riittävän tarkkaan ja sen hintaa maksamme yhä vihervasemmistolaiseksi suomalaisuusvihaksi mutatoituneen kommunistimädätyksen myötä.
Tanner puolestaan palasi politiikkaan, istui vielä vuosia eduskunnassa ja oli SDP:n puheenjohtajana 1957-1963. Hän kuoli 1966.

Molempien miehien muistelmissa teki vaikutuksen heidän rohkeutensa ja uhrivalmiutensa. En kannata kummankaan arvomaailmaa, mutta se ei estä arvostusta.
Tuominen istui vuosikausia vankilassa aatteensa vuoksi ja vietti parikymmentä vuotta maanpaossa. Neuvostoliitossa hän näki jatkuvasti, kuinka lähipiiri joutui vankileireille ja joskus teloitusryhmän eteen. Hän olisi voinut selvitä helpolla luopumalla aatteestaan 1920-luvulla. Ei voi olla miettimättä, miltä miehestä on todella tuntunut, kun hän on tajunnut viettäneensä kolmekymmentä vuotta elämästään vankeudessa ja maanpaossa valheen takia.
Tanner suostui ulkoministeriksi vaikeassa tilanteessa ja istui jatkosodan jälkeen vankilassa "sotasyyllisenä". Hän olisi aivan hyvin voinut kieltäytyä ryhtymästä mahdottomaan tehtävään, mutta velvollisuudentunto ja isänmaallisuus eivät tarjonneet vaihtoehtoja.

Kun vertaa tuon ajan poliitikkojen rohkeutta nykyihmiseen, tuntee itsensä pieneksi. Poliittisella toisinajattelijalla ei ole vaaraa teloitetuksi tulemisesta ja vankilan riskikin on olematon, kunhan ei nyt aivan kaikkia totuuksia mene laukomaan epäsopivalla tavalla ilmaistuna. Isoimmat riskit ovat työpaikan menetys ja julkinen maineen teilaus, jotka muutamat päänsä anonymiteettipensaasta nostaneet ovat joutuneet kokemaan. Nimimerkin takaa kirjoittamista voi toki perustella sillä, että on aivan sama kuka asiaa kirjoittaa, kunhan teksti on oikein. Toisaalta lukijamäärät kasvaisivat jokaisella anonyymilla varmasti, jos tulisi kaapista ulos. Mutta maan tapa on niin 1920-luvulla kuin 2010-luvulla ollut anonymiteetti muilla paitsi niillä, joilla on pyrkyä poliittisiin luottamustehtäviin. Siitä huolimatta entisaikoina oltiin rohkeampia. Kommunistit olivat julkisesti kommunisteja, kun taas nykyään perussuomalaiseksi tai ylipäätään haittamaahanmuuton vastustajaksi ja kansallisten arvojen kannattajaksi julkisesti tunnustautuvalla on oltava melkoisesti siviilirohkeutta.

Tai ehkä asiamme ovat kuitenkin niin hyvin, että meillä on yksinkertaisesti liian täydet vatsat kapinoimaan mokutusta vastaan. 1920-luvun kommunistilla oli vain voitettavaa, vaikka hän väärää hevosta veikkasikin. Meillä on yksinkertaisesti sanottuna liian hyvät oltavat ja liikaa menetettävää, että uskaltaisimme pistää elämämme peliin Suomen puolesta - niin kauan kun asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Tämä siitä huolimatta, että toisin kuin kommunisteilla aikanaan, haittamaahanmuuton vastustamisen oikeudellisuudesta ei voi erehtyä. Jopa haittamaahanmuuton kannattajat tunnustavat - pahimmin höynäytettyjä avohoitopotilaita lukuunottamatta - sen turmiollisuuden Suomelle ja vetoavat ainoastaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Käsitys oikeudenmukaisuudesta on kylläkin kummallinen, mutta suotakoon heille kaikin mokomin oikeus mielipiteeseensä - kunhan he suovat muille oikeuden faktoihin.