Perustili

Ajatushautomo Libera on herättänyt ansaittua huomiota uudenlaisella sosiaaliturvamallillaan, perustilillä. Äkkinäisemmät lukijat ovat sekoittaneet sen kansalaispalkkaan, josta ei kuitenkaan ole kyse. Vielä äkkinäisemmät ovat ymmärtäneet ajatuksen totaalisen väärin.

Lyhyesti kuvattuna jokaisella täysi-ikäisellä kansalaisella olisi perustili, jonka pääomaa hän saisi nostaa kuukausittain tietyn määrän. Tilille kertyisi rahaa valtion alkupääoman lisäksi työtuloista ja vapaaehtoisista talletuksista. Mikäli tilin saldo olisi plussalla 65-vuotispäivänä, erotuksen saisi itselleen. Yksityiskohdat voi lukea linkatusta esityksestä.

Jos asian tiivistää, niin ehdotus on muuten mitä erinomaisin, mutta jättää huomioimatta neljä asiaa: matematiikan, taloustieteen, psykologian ja byrokratian.

Neljä onkin uusi ennätys. Aiempi oli kommunistisella talousjärjestelmällä, joka hoiti hyvin kaiken muun paitsi kolme asiaa: tuotannon, jakelun ja myynnin.

Näistä ongelmista huolimatta voi todeta, että kyseessä on ansiokas esitys. Pienellä rukkaamisella siitä saa ainakin nykyjärjestelmää toimivamman.

Raportin ensimmäisessä osassa teollisuustalouden professori Paul Lillrank kirjoittaa järkeviä otsikolla Miksi rakenteita pitää muuttaa?. Erityisen ansiokkaasti hän osoittaa, kuinka noin vuoteen 1970 asti tapahtunut ainutlaatuinen kasvu saatiin aikaan kertaluontoisin, ei-toistettavin operaatioin, kuten naisten vapauttamisella työmarkkinoille. Enää esimerkiksi kansanterveyteen ja infrastruktuuriin satsaaminen ei tuota juurikaan rajahyötyä enempää, koska rakenteet ovat jo riittävän hyviä. Hänen johtopäätöksensä on, että nykytilanteessa on kannustettava innovatiiviseen yrittäjyyteen ja tarvetta on muunkinlaiselle kuin huipputuottavalle työlle. Jälkimmäinen taas on tehty nykyrakenteessa kannattamattomaksi, joten muutoksia tarvitaan.
Muuten erinomaisessa synteesissä on vain yksi virhe ja se on väite siitä, että Suomessa koulutusreservit olisivat jo täydessä käytössä. Lillrank ei – ehkä onnekseen, välttyy järkytykseltä – tiedä, kuinka pahasti fiksumpi puolisko nuoristamme käy peruskoulussa alikierroksilla. Selvää tehostusta saisi aikaan, kun rakentaisi edes tasokurssit peruskouluun takaisin.

Pamfletin toisen osan kirjoittaja on tiedetoimittaja Marko Hamilo otsikolla Hyvinvointiyhteiskunta 2.0. Siinä hän osoittaa todeksi sen, minkä jokainen keskiluokkaan kuuluva tietää omasta kokemuksestaan: verokiila tekee käytännössä mahdottomaksi palkata suorittavaan työhön ketään. Noin yksinkertaistetusti sanottuna maksaakseen satasen palkan täytyy tienata neljäsataa ylimääräistä. Niinpä lääkäri leikkaa itse nurmikkonsa.
Hamilo myös – aivan oikeutetusti – teilaa perustulo- eli kansalaispalkkamallin. Perustulon ongelma on se, että sen tulisi olla riittävän alhainen kannustaakseen työntekoon ja samalla riittävän suuri, jotta sillä tulisi toimeen. Mikäli minimitasoksi asetetaan jälkimmäinen, on tulonsiirto kuitenkin niin antelias, että työtä vieroksuva voisi jatkaa sen varassa laiskottelevaa elämää. Jos taas maksimitasoksi asetetaan kannustavuus, ei kansalaispalkan varassa kykene elämään.
Hamilo osoittaa tekstissään, kuinka opintotuki ja muut tulontasaukset ovat yleensä rahansiirtelyä keskiluokan sisällä eri elämänvaiheiden aikana. Aivan totaalisesti ja aiheesta hän ryöpyttää viimeiseksi turvaksi tarkoitettua tarveharkintaista toimeentulotukea, jolla on tapana viedä viimeisetkin työhalut.

Kirjan viimeisen osion on kirjoittanut Liberan tutkimusjohtaja, diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri Elina Lepomäki: Perustili rakentaa ajatukselle lainapohjaisesta sosiaaliturvasta, jossa pidetään kirjaa elinkaaren aikana maksetuista maksuista ja vastaanotetuista etuuksista. Etuudet veloitetaan omalta tililtä ja jos tilin saldo ei riitä, valtio lainaa tarvittavan määrän. Jos tilin pääoma on positiivinen elinkaaren lopulla, henkilö saa summan itselleen. Negatiivinen saldo annetaan anteeksi.
Tarkempi selvitys mallista löytyy jo alussa linkatusta raportista. Lyhyesti sanottuna perustilin tarkoitus on korvata työkykyisten kansalaisten työttömyyskorvaukset, sosiaaliturva sekä opintotuki. Lisäksi säästämisellä tarjotaan kannustetta kotitaloustyön teettämiseen, mutta siihen ei tässä puututa. Sinänsä kannatan ajatusta lämpimästi mikrotyöllistämisen välineenä. Raportissa ei mallin laskennallista toimintaa kuvailla kovin yksityiskohtaisesti ja korostetaan, että annetut euromäärät ovat esimerkinomaisia. Tällöin seuraavassa esitetyistä ongelmista (1) ja (2) saattavat olla jo mallissa huomioitu, niistä ei vain lyhyyden vuoksi mainittu.

Kuten todettu, malli jättää huomioimatta neljä asiaa: matematiikan, taloustieteen, psykologian ja byrokratian. Seuraavassa huomiot kipupisteistä ja korjausesitykset:

Perusasiat: mallissa tilin laskennallinen alkusaldo on 20 000 euroa. Tästä kansalainen voi kuukausittain nostaa tietyn maksimisumman, esityksessä 400 euroa tilin saldosta riippumatta. Rahaa tilille kertyy tuloista ja vapaaehtoisista sijoituksista. Mikäli saldo olisi yli 20 000 euroa, ylittävä osa on vapaasti käytettävissä ilman nostorajoitusta. Verot tilille siirrettävistä varoista maksettaisiin vasta nostovaiheessa.

1. Matematiikka
Mallissa esitetään, että tilille pidätettäisiin automaattisesti 10 % tuloista. Vastaavasti kuukausittainen maksiminosto olisi 400 euroa. Kuvitellaanpa, että kansalainen nostaisi joka kuukausi tuon maksimin. Jotta tilin muutossaldo jäisi (ilman vapaaehtoisia lisämaksuja) positiiviseksi, pitäisi bruttotulojen olla yli 4000 euroa. Huomio huomio, todellisuus kutsuu. Yli puolet kansalaisista ei ikipäivänä tienaa kuukaudessa noin paljon. Näin ollen suurimman osan kannattaa vetää saldoa miinukselle sen minkä ehtii. Siinä eivät paljon luvatut verohelpotukset auta edes siinä tapauksessa, että kuukausipalkka olisi 5000 euroa. Tällöin tilin saldo olisi luultavasti opiskeluaikana mennyt jo suunnilleen nollille. Viiden tonnin kuukausipalkalla ja neljänsadan kuukausinostolla 500 – 400 = 100 euroa plussaa kuussa. Siihen, että saavuttaa 20 000 euron lähtötason, menee 200 kuukautta eli lähemmäs 20 vuotta.
Ratkaisu: Nostetaan pidätysmäärä 20 %:iin. Tällöin kuukausittainen muutos menee plussan puolelle, jos kuukausitulot ylittävät 2000 euroa. On helppoa laskea, että nettotuloissa ero ei ole kummoinen ja useimmat muuttuvat nettosäästäjiksi jossain vaiheessa työuraansa, mikä lieneekin ainoa järkevä tavoite. Verotulot eivät liiemmin muutu, koska nostomäärä on joka tapauksessa sama.

2. Taloustiede
Mallissa ei puhuta juuri mitään siitä, kuinka rahan ostovoiman muutos vaikuttaisi rajoihin. Tämä lienee (ilmeisesti) lyhyyden vuoksi jätetty pois. Tämä on helppo hoitaa siten, että ei puhuta euromääristä, vaan ”laskennallisista yksiköistä”. Esimerkiksi voidaan sopia, että kuukausittainen maksiminosto on yksi yksikkö (mallissa 400 €), jolloin tilin perussaldo on 50 yksikköä. Yksikön absoluuttista hintaa voitaisiin sitten muuttaa esimerkiksi elinkustannusindeksin mukaan. Tämä ei siis liene mikään ongelma, siksi puhun jatkossa itsekin 400 eurosta enkä yhdestä yksiköstä.
Ongelma syntyy siitä, että ei joka kuukausi välttämättä riitä tuo 400 euroa, jos oma tili menee tyhjäksi. Jos vaikka välttämätön auto poksahtaa, 400 euroa ei riitä korjaukseen elämisen lisäksi ja kansalainen on taas sossun luukulla.
Ratkaisu: Malliin pitää lisätä oikeus vuosittaiseen ”kertanostoon”, jonka sopiva suuruus on vaikkapa kolminkertainen perusnostoon eli 1200 euroa. Tällöin vuosittaisten nostojen maksimimäärä vastaisi viittätoista kuukausinostoa. Varsinaisen kuukausinoston voi jakaa useampiin eriin saman kuukauden aikana, mutta vuosinosto olisi kertaluonteinen, vapaaehtoinen ja aina maksimimääräinen. Jos kansalainen käyttäisi tämän lyhytnäköisesti, niin voivoi ja oma vika. Kantapään kautta oppiminen on niitä tehokkaimpia metodeja – saa olla aika paksupää jos tekee saman virheen kahdesti.

3. Psykologia
Malli on laskettu siten, että aikuisuutensa alkuvaiheessa useimmat opiskelevat ja saldo menee ainakin lähelle nollaa, jopa negatiiviseksi. Tästä sitä pitäisi sitten lähteä kartuttamaan. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy, koska monelle tuo 400 euron vastikkeeton tulo riittää, ainakin jos tienaa tonnin-pari lisäksi. Tällöin tilin saldo painuu koko ajan enemmän pakkasen puolelle. Toisaalta tiliin on rakennettu turha hätäjarru maksimitalletuksen muodossa.
Ratkaisu: Jos tilin saldo putoaa negatiiviseksi, putoaa myös maksiminoston saldo. Kylläkin hitaasti, mutta putoaa kuitenkin. Esimerkiksi siten, että maksiminoston suuruus olisi normaali miinus prosentti negatiivisella puolella olevasta saldomäärästä. Tällöin tilin saldon ollessa välillä 0 – 20 000 euroa, maksiminosto olisi aina 400 euroa. Jos tili olisi esimerkiksi 5000 euroa miinuksella, maksiminosto olisi 400 – 50 euroa eli 350 euroa. Tällä tulisi vielä kohtuullisesti toimeen ja tuonne 5000 euroa miinukselle voisi nollasta päätyä minimissään yhdessä vuodessa. Noston pienenemisen ansiosta viidestä tonnista kymppitonniin miinukselle menisi jo reilusti enemmän kuin vuosi (kymppitonni miinuksella nostomaksimi olisi 300 euroa). Näppärimmät huomaavat tästä, että tilin absoluuttinen minimisaldo lähestyy asymptoottisesti arvoa -40 000 euroa eli satakertaista kuukausinostoa.
Vastaavasti plussapuolelle asetettaisiin ”pakkonosto”. Mikäli tilin saldo olisi kuukauden alussa yli 20 000 euroa, ylimenevästä osasta maksettaisiin (verojen jälkeen) aina kymmenen prosentta kansalaisen tilille. Samalla maksimitalletusraja poistettaisiin.

4. Byrokratia
Tässä tullaan koko esityksen suurimpaan ansioon ja samalla suurimpaan ongelmaan. Perustili korvaisi kaiken muun henkilökohtaisen sosiaaliturvan paitsi harkinnanvaraisen. Tällöin tarvittavan byrokratian määrä vähenisi dramaattisesti. Syntyisi valtavia säästöjä palkka- ja kiinteistökuluissa ja vapautuisi työvoimaa kansantaloudellisesti tuottaviin töihin. Nykyään moni käyttökelpoinen kokoonpanolinjan työntekijä menee ihan hukkaan yhteiskuntatieteiden maisterina. Vaan ei se näin helppoa olisi. Virkamieskunta tulee puolustamaan omaa asemaansa raivokkaasti ja se heille toki suotakoon. Taistelu byrokratiaa vastaan on tuomittu hävityksi, ellei löydetä pätevää vastalääkettä.
Ratkaisu: Antaa virkamiesten säilyttää asemansa eläkkeeseen asti. Kulujen säästämiseksi voidaan toki harkita lakkautuspalkan käyttöönottoa uudelleen. Sekin tulisi halvemmaksi kuin nykyjärjestelmä. Palkankorotukset vain jäihin ja antaa virkamiesten istua tyhjän panttina toimistoissa tai kotonaan. Tai enintään velvoitetaan tilastoimaan sitä, kuinka hyvin järjestelmä toimii. Jotkut saattaisivat tällöin jopa hakeutua muihin töihin.

Näillä pienillä muunnoksilla ja järjestelmän käyttöönoton jälkeisistä alkukokemuksista saatujen tarkennusten jälkeen kannatan perustiliajatusta lämpimästi. Etenkin jos siihen saa ympättyä esitykseni yhteisiä alaikäisiä lapsia omaavien aviopuolisoiden mahdollisuudesta tulontasaukseen.

Metsästäjä

Janne terästi hetkeksi kuuloaan. Odotettua ääntä ei kuulunut vieläkään. Hän taivutti varovasti vasenta kättään ja painoi digitaalikellonsa valonuppia oikealla. Minuutti ennen H-hetkeä. Edelleen vain ohikulkevien autojen ääni. Janne asetti kätensä uudelleen vierelleen asentoon, jossa se ei haitannut eikä puutunut.

Aikataulu oli tärkeimpiä asioita päätöksessä. Siksi hän oli valinnut tämän hetken ja paikan. Kaikki muut kohdat aikataulussa saattoivat pettää tai joustaa, mutta tämä hetki mitä ilmeisimmin osuisi hyvin tarkasti kohdilleen.

Janne makasi vatsallaan pressun alla ja odotti kärsivällisesti. Häntä ei palellut, yllä oli riittävästi vaatetta ja pressukin lämmitti. Ainoastaan lievä kankeus monen tunnin paikallaan makaamisesta huolestutti. Laukauksen jälkeen toiminnan pitäisi olla räjähtävää, aikaa ei ollut hukattavaksi. Kerrostalon katolla syystuuli puhalsi viileästi. Se oli aamun valjettua yltynyt ja Janne oli joutunut käärimään pressun reunat alleen ettei se lepattaisi. Liike herätti helpommin huomiota.

Aamuyön pimeydessä yksinäinen hahmo kapusi tikkaita ylös reppu ja pitkulainen pussi selässään. Päästyään tikkaiden yläpienalle hän riisui oikean käden hansikkaansa ja hapuili taivutettujen pienojen välistä. Lanka oli yhä siinä. Kukaan ei ollut käynyt katolla viiteen vuorokauteen. Siispä hänelle ei ollut odotettavissa katolle epämiellytäviä yllätysvieraita. Kyllä vartiopaikat olisi katsottu reilusti etukäteen.

Janne siveli varovasti vieressään olevaa Valmet Petraa. Luotettava ase, rynnäkkökivääristä muunnettuna ei ehkä aivan yhtä tarkka kuin parhaat hirvikiväärit. Sillä ei olisi väliä. Matkaa oli 120 metriä, helppo juttu Jannen tasoiselle ampujalle. Metsästysseuran kaverit olivat virnuilleet Jannelle asevalinnasta siksi, että Petralla oli vähäisen rekyylin takia helpompaa ampua tähdättyjä laukauksia nopeassa tahdissa, mikäli hirvi ei kaatuisi ensimmäisellä. Tulinopeudella ei nyt olisi väliä. Janne aikoi ampua vain yhden laukauksen. Enempään ei olisi aikaa. Jos jokin menisi pieleen, toinen laukaus ei luultavasti onnistuisi kuitenkaan. Lisäksi se kasvattaisi kiinnijäämisen riskin moninkertaiseksi, niin hän oli asian laskenut.

Suunnitelma oli muotoutunut vähitellen. Hän oli harkinnut erilaisia paikkoja, mutta hänen nähtyään tämän valinta oli selvä. Lähellä olisi periaatteessa ollut moniakin avoimia paikkoja ja etäisyyden kasvaessa mahdollisuuksien määrä kasvoi aina toiseen potenssiin. Kaikkea ei voinut vastapuoli valvoa. Jo paikan päällä hän oli mitannut matkan summittaisesti askelmitalla ja arvioinut, kuinka paljon korkeudesta ja sivusuunnasta tulisi minimissään ja maksimissaan lisämatkaa. Varmuuden vuoksi Janne otti askelmitan molempiin suuntiin ja sai paria metriä vaille saman tuloksen. Hankkimastaan topografikartasta hän mittasi viivottimella suoran etäisyyden. Kerrottuaan viivottimen antaman lukeman 20 000:lla hän ei voinut olla nauramatta. Lopputulos oli täsmälleen hänen tekemiensä minimi- ja maksimiarvioiden puolivälissä. Eikä niidenkään ero ollut kuin kaksikymmentä metriä.

Janne katsoi kelloa vielä kerran. Viisi minuuttia myöhässä. Samalla hetkellä hän kuuli lähestyvän junan äänen. Vielä pari minuuttia, niin juna olisi pysähtynyt ja Jannen odottama matkustaja noussut vaunusta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan sen jälkeen pitäisi vielä odottaa. Sillä ei ollut merkitystä. Jos hän pysyisi liikkumatta, häntä ei havaittaisi vaikka pressua olikin välttämätöntä raottaa. Hän kääntyi valmiiksi ampuma-asentoon, mutta jätti kiväärin yhä viereensä. Pressun alta katon reunan yli esiin työntyvä piippu saattaisi paljastaa hänet.

Yksityiskohtia. Yksityiskohtia yksi toisensa jälkeen. Jokainen asia piti suunnitella tarkkaan. Pikkujututkin saattoivat mennä pieleen. Janne oli rajannut suunnittelun tarkasti kahteen paikkaan: työhuoneensa kirjoituspöydän lukittuun laatikkoon ja omaan päähänsä. Hän oli kirjoittanut tarkat listat, simuloinut ja miettinyt kaiken mahdollisen. Entäpä jos alkaisi kusettaa? Ei mahdollista. Oli jätettävä juomatta, tultava paikalle janoisena ja juotava vasta aikaisintaan pari tuntia ennen H-hetkeä. Ennen kaupunkiin saapumistaan Janne oli pysäyttänyt auton etukäteen katsomalleen levennykselle ja käynyt tyhjentämässä rakkonsa. Kymmenittäin muitakin pikkuseikkoja. Edellisenä iltana Janne oli painanut päähänsä kaiken, mitä vielä tarvitsisi muistaa – numeroituna, niin palautuisivat mieleen helpommin. Sitten hän oli tyhjentänyt lukitun laatikon ja polttanut sisällön takassa.

Janne oli odottanut muutaman minuutin katsellen pressun reunan alta pienestä tirkistysaukosta, kun väkijoukko alkoi liikehtiä. Tervetuliaispuhe oli ilmeisesti pidetty aseman takana ja se oli nyt ohi. Hän veti varovasti kiväärin viereltään oikeaan asentoon. Patruuna oli jo valmiiksi pesässä, ollut jo pari tuntia. Latausliikettä ei kuulisi kukaan, mutta kaikki turha liikehdintä oli karsittava minimiin. Hän painoi Petran tukin olkaansa vasten ja suuntasi katseensa kiikaritähtäimeen. Sen hän oli tarkentanut valmiiksi oikealle etäisyydelle.

TVH oli ystävällisesti varastoinut talvihiekkansa mitä sopivimpaan paikkaan, Janne ajatteli. Syrjäisempää hiekkakuoppaa olisi vaikeampi löytää. Hän kiipesi valtavan hiekkavuoren päälle ja asettautui mukavasti. Maalitaulun hän oli asettanut tarkalleen oikean matkan päähän. Korkeuseroa oli ehkä pari-kolme metriä tositilannetta vähemmän, mutta simulaatio olisi riittävän hyvä. Ensimmäisen laukausssarjan jälkeen Janne kävi tarkistamassa tilanteen ja hymyili. Ei täydellinen, mutta riittävän hyvä. Ei tarvetta toiselle maalitaulusarjalle, vain pikku säätö ja suoraan testiin. Janne asetti maalitaulun lähelle viisi tyhjää oluttölkkiä. Kiikaritähtäintä hän sääti aavistuksen ylöspäin. Alamäkeen kokenutkin ampuja osui usein yli. Hän oli ennakoinut tätä vähän liikaakin säätäessään tähtäintä arviosta ennen testiä. Sitten hän asettautui paikalleen ja tähtäsi. Tasainen veto ja ensimmäinen oluttölkki kimmahti ilmaan. Samoin kaksi seuraavaa. Janne hymyili ja nousi ylös. Turha testata enempää, jokainen laukaus kuluttaa asetta.

Janne näki heti maalinsa. Hänen ei olisi tarvinnut edes tunnistaa kasvoja. Muiden ihmisten kunnioittava etäisyys ja katseiden suunta olisivat paljastaneet presidentin välittömästi. Hän käänsi piipun suuntaa aavistuksen verran ja suuntasi hiusristikon kohdilleen. 120 metriä matkaa. Luodilta kuluisi sen lentämiseen 0,15 sekuntia. Siihen ampujan reaktioaika päälle, yhteensä noin 0,3 sekuntia. Siinä ajassa ihminen ehtii, jos hän on onnekas, liikauttaa sattumalta päätään niin paljon, että luoti menee ohi. Presidentillä olisi 0,3 sekuntia aikaa väistää siitä hetkestä, kun Janne olisi päättänyt vetää loput etuvedosta pois. Liikaa riskiä, koska olisi vain yksi yritys. Siksi Janne odotti oikeaa hetkeä ja piti otsan ristikossa. Jos ihminen pysähtyy, hän ei yleensä lähde 0,3 sekunnin kuluessa liikkeelle uudelleen. Ja vaikka lähtisikin, vasta liian myöhään.
Presidentti seisahtui vilkuttaakseen yleisölle. Jälkeenpäin Janne ei muistanut tehneensä päätöstä. Saatuaan muutamaa sekuntia aiemmin pään ristikkoon hän oli jo luovuttanut päätösvallan selkäytimelleen. Sillä hetkellä, kun presidentti pysähtyisi, etusormi vetäisi tasaisesti taaksepäin.

Edellisenä päivänä Janne oli käynyt kaupungissa pudottamassa postilaatikkoon muutaman kirjekuoren. Hän oli suunnitellut hämäysoperaation jo aiemmin. Kirjoituskoneella naputellut viestit olivat jäljittämättömiä ja niiden mukaan attentaatista oli vastuussa äärivasemmistolainen ryhmä. Tekotapa oli kuvattu riittävällä tarkkuudella, jotta epäilyksiä ei olisi. Yksi ongelma häntä oli askarruttanut pitkään. Kuoret oli pakko postittaa jo edellisenä päivänä, jotta postileimat paljastaisivat ne ennen murhaa lähetetyiksi. Mutta tällöin olisi ollut mahdollista, että ne olisivat ehtineet perille ennen junan tuloa ja antaneet ennakkovaroituksen. Lopulta hän oli oivaltanut ratkaisun. Janne oli osoittanut kuoret muutamaan Suomen ulkomaiseen suurlähetystöön ja parille tiedotusvälineiden ulkomaankirjeenvaihtajalle. Postin kulku sinne kestäisi riittävän kauan. Sen lisäksi hän oli aamuyöllä lähettänyt samat julkilausumat usealle tiedotusvälineelle, jolloin ne olisivat perillä vasta murhaa seuraavana päivänä. Näihin hän oli liittänyt tiedon ulkomaille menneistä viesteistä osoittaakseen lähettäjän uskottavuuden.

Janne oli jo kierähtänyt katon reunalta kauemmas, kun asemalla olleet ihmiset kuulivat laukauksen äänen vajaat puoli sekuntia myöhemmin. Hän nousi istualleen, survaisi pressun avoimeen reppuun ja nousi kyyryssä ylös heittäen aseen hihnasta olalleen. Sitten Janne juoksi reilut kymmenen metriä talon päädyssä oleville tikkaille.

Päädyssä ei ollut ikkunoita, kuten ei naapuritalonkaan päädyssä. Talojen välissä oleva suuri kuusi peitti näkyvyyden asemalle. Janne hymyili itsekseen tyytyväisenä. Ellei satunnaisia ohikulkijoita olisi, kukaan ei voisi nähdä häntä. Tämä olisi se paikka, josta hän nousisi katolle ja josta hän pakenisi. Ja ennen kaikkea paikka, johon aseen voisi kätkeä. Hirvikivääriä ei noin vain kannella mukana keskellä kaupunkia.

Janne syöksyi tikkaita alas muutamassa sekunnissa. Roskakatos oli talon päädyssä. Hän pysähtyi hetkeksi sen viereen ja käänsi nurmikosta valmiiksi irti leikatun kielekkeen ylös. Kaksi sekuntia myöhemmin kivääri oli maan alla ja Janne polki kielekkeen reunat tasaisiksi.

Katoksen tätä reunaa ei nähnyt talon ikkunoista, Janne oli todennut tyytyväisenä käytyään paikalla ensimmäisen kerran. Tällä kerralla hänellä oli puukko ja lapio mukanaan. Hän leikkasi puukolla noin metrin mittaisen viillon nurmikkoon. Sen molemmin puolin hän teki parikymmensenttisen kohtisuoran viillon. Kuutamonvalossa hän veti viillekkeen ylös ja lapioi hieman multaa mukanaan olevaan muovikassiin. Kun reilun vuorokauden kuluttua ase lentäisi piiloon, ei nurmikko saisi jäädä pullottamaan. Janne laski varovasti viillekkeen alas. Se oli hieman notkollaan, mutta kukapa siihen nyt kiinnittäisi huomiota. Hän tasoitteli reunaa. Hyvällä onnella kukaan ei huomaisi leikkausjälkiä ja hän voisi noutaa aseen muutaman viikon kuluttua. Yksi johtolanka vähemmän. Sitten hän meni talojen väliseen pensaikkoon ja kaivoi pienen montun naapuritalon seinän viereen. Hän laski asepussin varovasti sinne ja peitti sen kevyesti. Seuraavana yönä se olisi siellä valmiina eikä hänen tarvitsisi kulkea putkikassi olallaan kaupungin läpi. Nyt hän oli uskaltanut parkkeerata autonsa viereiseen kortteliin, seuraavana päivänä se ei olisi tullut kysymykseenkään.

Janne sujautti pyörän turvalukon avaimen pesään ja yhdellä sujuvalla liikkeellä hän oli jo satulassa. Ensimmäiset parisataa metriä olivat tärkeät. Niistä piti toisaalta selvityä äkkiä, toisaalta kiireinen pyöräilijä saattaisi herättää huomiota. Janne polki ripeästi, mutta ei riuhtonut. Vastaantulijoita ja liikettä ei hiljaisella omakotitaloalueella ollut. Päästyään asutusalueen läpi vilkkaammin liikennöidyn pääväylän varren pyörätielle Janne huokaisi helpotuksesta.

Aamuyöllä Janne oli jättänyt pyöränsä telineeseen ennen kuin haki aseensa. Hän oli harkinnut saapumista kävellen, mikä olisi ehkä herättänyt vähemmän huomiota kuin aamuöinen pyöräilijä. Silloin hänen olisi pitänyt viedä pyörä edellisenä yönä paikoilleen. Lopulta hän oli päätynyt siihen, että enemmän epäilyksiä olisi aiheuttanut se, jos tuntematon pyörä olisi seissyt telineessä koko päivän. Varkausriskikin oli olemassa, nyt se oli vähäisempi.

Janne ajoi rauhalliseen paikkaan pysäköidylle pakettiautolleen ja nosti pyörän kyytiin kenenkään näkemättä. Vielä hetki kaikessa rauhassa, hän sanoi itselleen. Viisikymmentä kilometriä kotiin. Matkalla voi olla tiesulku, mutta tuskin sentään. Ja vaikka olisikin, hänellä ei ole mitään salattavaa. Ase on varmassa tallessa odottamassa. Tuskin nuo ruutikokeita kaikkien autoilijoiden käsille tekisivät.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Janne palasi murhapaikalle. Se oli vasta toinen kerta. Pari viikkoa murhan jälkeen hän oli käynyt hakemassa aseensa. Viranomaiset eivät olleet sitä löytäneet ja liikenne murhapaikalla oli jo rauhoittunut. Haku oli sujunut ongelmitta. Hänen ei tarvinnut turvautua selitykseen aseen putoamisesta järveen mökkireissulla. Hirvikausi oli alkamassa eivätkä kaverit osaisi ikinä arvata, että Jannen Valmet Petralla oli ammuttu muutakin kuin hirveä.
Hän ei ollut murhasta nauttinut. Presidentti oli varmasti ollut sisimmässään hyvä ihminen, siitä Janne oli varma. Yhtä varma kuin siitä, että hänen politiikkansa oli ajamassa Suomea vääjäämättä tuhoisaan kurimukseen. Maailma oli muuttumassa tavalla jota ei tuolloin vielä tajuttu ja presidentti ei kyennyt siihen reagoimaan. Janne oli puntaroinut päätöstään pitkään. Toisessa vaakakupissa painoi yhteiskunnallinen epävakaus murhan jälkeen. Lopulta asiat olivat sujuneet suunnilleen odotetusti. Suomen kansan toivuttua järkytyksestä poliittinen suuntaus oli muuttunut. Hän ei tietenkään voinut tietää, mutta epäili vahvasti että jos silloinen presidentti olisi saanut jatkaa tehtävässään, Suomen idänsuhteet, ulkomaalaispolitiikka, Euroopan unionin velkakriisin maksattaminen luterilaisilla mailla ... suunnilleen kaikki muukin. Olisiko käynyt huonommin kuin kävi? Olisi, ainakin päätellen siitä, miten Ruotsissa tällä hetkellä meni. Vai olisivatko suomalaiset sittenkään yhtä lailla tumput suorina jääneet katsomaan maansa rappeutumista. Tuskin sittenkään olisivat, ja siinä tapauksessa hänen tekonsa oli ollut turha.
Junan saavuttua asemalle Janne nousi siihen taakseen katsomatta.

Sivallus CCLXXIX

Kaikkien yhteiskuntien suurin ongelma on se, että kyvykkyys tehdä viisaita päätöksiä ei korreloi kovinkaan voimakkaasti päättäviin asemiin etenemiseen vaadittavan lahjakkuuden kanssa.

Sivallus CCLXXVIII

Vuonna 1962 Etelä-Afrikan poliisi pidätti Nelson Mandelan. Seuranneessa oikeudenkäynnissä kommunistisen puolueen jäsen ja aseellisen terroristijärjestö Umkhonto we Sizwen johtaja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Hänet vapautettiin 1989, jolloin vankilasta käveli ulos demokratiaan ja rauhaan sitoutunut kaikkien kunnioittama valtiomies - vankeuden kestettyä 27 vuotta, josta 18 vuotta Robben Islandin ankeissa oloissa.

Ja sitten vielä väitetään, että kovat tuomiot eivät muka parantaisi rikollisia.

Oikeassa ja väärässä

Psykologi Jonathan Haidt kirjoitti teoksen The Righteous Mind, jossa hän kuulemma yksinkertaistetusti esitti seuraavaa:

Äärimmilleen yksinkertaistettuna Haidt väittää, että vasemmistolaisten (arvoliberaalien) moraali on yksipuolisempaa kuin konservatiivien. Konservatiivin moraali nojaa kaikkiin kuuteen moraalin perustaan, kun arvoliberaali ymmärtää vain kolmea: haitan välttämistä, reiluutta ja vapautta – ja niitäkin hieman eri painotuksin kuin konservatiivit.

Arvoliberaali ei ymmärrä, mitä tekemistä sellaisilla asioilla kuin lojaalisuus, auktoriteetin kunnioittaminen tai pyhyys on moraalin kanssa – ellei suorastaan näe niitä kaiken moraalisen hyvän vihollisena.

Arvoliberaali ei ymmärrä konservatiivin monipuolisempaa moraaliperustaa, hän kuvittelee, että konservatiivi olisi vailla kykyä empatiaan ja reiluuteen. Tämä on testattu kokeellisesti: kun koehenkilöiden piti vastata Haidtin kehittämään moraalimittariin siten, kuten ”stereotyyppinen vasemmistolainen” tai ”stereotyyppinen konservatiivi” vastaisi, konservatiiviksi identifioituneet osasivat vastata siten, kuin oikeasti vasemmistolaisetkin vastasivat.

Sen sijaan vasemmistolaiset eivät kyenneet imitoimaan konservatiivia, vaan projisoivat heihin vain itse luomansa mielikuvan empatiaan ja itsenäiseen ajatteluun kykenemättömistä paskiaisista.

Lainasin tekstin Kumitontulta, joka puolestaan oli siteerannut Marko Hamilon artikkelia aiheesta.

Kommentoin kirjoitusta seuraavasti:
Asian voinee tiivistää siten, että vihervasemmistolaiset luulevat konservatiivien olevan yhtä suvaitsemattomia ja ahdaskatseisia kuin he itse ovat.

Teksti sai minut miettimään asiaa vielä tarkemmin. Siltä kannalta, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mistä sen tietää. Havaitsin yhden aika yleispätevän totuuden:
Se, joka on väärässä, ei koskaan ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa. Se, joka on oikeassa, yleensä ymmärtää missä kohdassa väärässä oleva erehtyy.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka uskovat tähtikarttoihin ja ovat sitä mieltä, että planeettojen asema vaikuttaa niiden vetovoiman ansiosta ihmisiin. Se, joka tietää asiat, voi laskea helposti Newtonin gravitaatiolailla, että esimerkiksi aurinkokunnan suurimman planeetan Jupiterin ihmiseen aiheuttama vetovoima on aika tarkkaan sama kuin kolmen metrin päässä olevan linja-auton. Eipä ole silti näkynyt Helsingin kaupungin liikennelaitoksen aikatauluihin perustuvia horoskooppeja, kilpailevana vaihtoehtona sporalogialle. Vaan yritäpä selittää gravitaatiolakia sellaiselle, jolle jo pelkkä potenssilasku voisi olla keijuvoimalla toimivaa taikuutta.

Siis tyypillinen tilanne: väärässä oleva ei kykene ymmärtämään, miksi on väärässä.

Vastaavasti planeettojen todellisen vaikutuksen - tai siis vaikuttamattomuuden - ymmärtävä voi oikein hyvin tajuta, miksi tällainen yksinkertainen ja romanttinen selitys vetoaa siihen uskovaan.

Yleisesti ottaen ihmiset voidaan jakaa tietoteoreettisesti kolmeen ryhmään siinä, miten he suhtautuvat asioihin:
1) Ne, jotka tietävät että eivät tiedä eivätkä siksi ota kyseiseen asiaan kantaa
2) Ne, jotka eivät tiedä tietävänsä ja ottavat kantaa (tästä ryhmästä löytyvät väärässä olevat, tosin he saattavat tietysti olla myös oikeassa, mutta sattumalta)
3) Ne, jotka tietävät ja ovat siksi oikeassa.

Esimerkkinä voi ottaa suhtautumisen energiapolitiikkaan.
Ryhmään (3) kuuluvat yleensä kannattavat ydinvoimaa, koska he ovat ainakin suurin piirtein tietoisia siitä, miten ydinvoimala toimii ja siitä, millaisia riskejä muissa energiamuodoissa on. Ja ennen kaikkea siitä, että energiaa pitää jollakin tavoin tuottaa. He voivat toki myös vastustaa ydinvoimaa, mutta tällöin heillä on suunnitelma B, jonka tutkimista he kannattavat.
Ryhmään (2) kuuluvat saattavat vastustaa ydinvoimaa siksi, että sähköenergia olisi parempaa ja sitä paitsi Suomen tuhansista järvistä voitaisiin saada vesivoimaa.
Ryhmään (1) kuuluvat eivät ota kantaa, koska he tajuavat etteivät tiedä kuinka ydinvoimala toimii.

Jos energiatekniikan diplomi-insinööri, kirjallisuustieteen maisteri ja metsuri sattuvat keskustelemaan ydinvoimasta, normitapauksessa kahdella ensimmäisellä on aiheesta mielipide ja kolmannella ei. Mielipiteistä toinen on perusteltu ja toinen ei. Jos taas sama porukka keskustelee Dostojevskin tuotannosta, ainakin yhdellä on siihen perusteltuja näkemyksiä. Kahdella muulla saattaa olla tai olla olematta. Mikäli ei ole, he ovat siitä todennäköisesti hiljaa. Jos taas keskustelun aiheena on harsintahakkuiden kannattavuus, ainakin yhdellä on siihen tietoa. Kahdella muulla saattaa olla tai olla olematta, mutta dippainssi esittää näkemyksensä vain jos on edes jonkinlaista tietoa, kun taas maisteri ei luultavasti sano mitään koska häntä ei aihe kiinnosta.

Jos kykenee ymmärtämään kaiken sen, mitä vastakkainen osapuoli kertoo ja on silti eri mieltä, silloin tietää melko varmasti olevansa oikeassa. Jos taas ei, niin on melkoisen suuri todennäköisyys siihen, että omaa näkökantaa on syytä tarkistaa - ainakin jos vastapuolella on alan ammattilainen. Entäpä jos ei ole eikä silti ymmärrä vastapuolen näkökantaa. Mistä sitten tietää, onko oikeassa vai väärässä?

Olen havainnut hämmästyttävän hyvän indikaattorin sen bongaamiseen, keillä on tapana esittää perusteettomia näkemyksiä. Henkilöillä, jotka eivät omista pitkiä alushousuja.

Älkää nyt naurako. Asia vain on näin. Miettikääpä itse, millaisia asioita tekevät työkseen tai harrastuksikseen henkilöt, joilla on pakko olla pitkät alushousut. Ja vastaavasti sellaiset, jotka eivät niitä tarvitse. Pelottavan selkeä yhteys paskanpuhumiseen, eikö?

Tämä ei voi olla sattumaa. Sanonta "Siperia opettaa" ei tule tyhjästä.

Loppuun voi siteerata Sam Houstonia. Houston oli Teksasin tasavallan presidentti ennen sen liittymistä Yhdysvaltoihin (kyllä, Houstonin kaupunki on nimetty hänen mukaansa) ja sen jälkeen senaattori. Vanhoilla päivillään hän kieltäytyi tukemasta Teksasia sen liittyessä konfederaation puolelle sisällissodassa. Kun Houstonilta tivattiin selitystä asialle, hän suostui lopulta pitämään lyhyen puheen hotellin ikkunasta:
Kerron teille mitä edessä odottaa. Uhrattuanne lukemattomia miljoonia rahavaroina ja satoja tuhansia ihmishenkiä, saatatte saavuttaa Etelän itsenäisyyden, mikäli Jumala ei ole teitä vastaan, mutta epäilen sitä. Sanon teille, että siinä missä uskonkin teidän olevan oikeassa doktriinissanne osavaltioiden oikeuksista, pohjoinen on päättänyt säilyttää unionin. He eivät ole kiivasluonteisia, impulsiivisia ihmisiä kuten te, koska he elävät viileämmässä ilmastossa. Mutta kun he alkavat liikkua tiettyyn suuntaan, he liikkuvat tasaisella tahdilla ja mahtavan lumivyöryn päättäväisyydellä; ja se, mitä pelkään, on että he jyräävät Etelän.

Houston ei ehtinyt nähdä olleensa oikeassa, sillä hän kuoli 1863, ennen sisällissodan päättymistä. Hänen puheensa on silti lohdullinen optimismin pilkahdus nykyiseenkin monikulttuurisuuden ihannointiin ja länsimaisen sivistyksen halveksuntaan. Me olemme lumivyöry, joka on lähtemässä liikkeelle. Ja kun näin tapahtuu, sitä vyöryä ei kykene pidättämään epälooginen ja yhteistoimintaan kyvytön vastapuoli.

Sivallus CCLXXVII

Salli: Mistä mahtaa johtua se, että niin suuri osa näyttelijöistä ja muista taiteilijoista on vasemmistolaisia?
Jaska: No mitäs nyt luulisit? Nehän elävät jo työkseen mielikuvitusmaailmoissa.

Yllättävät valinnat

Jokaisella sivistyneellä ihmisellä on hyllyssään kirja tai kirjoja, joihin hän tarttuu yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus hän lukee suosikkinsa kymmenennen kerran, joskus taas vain maistelee mehukkaimpia paloja sieltä täältä.

Yleensä suosikkikirjojen joukosta löytyy juuri sellaisia teoksia, joiden voisi olettaakin kuuluvan kyseisen henkilön repertuaariin. Omassa tapauksessani sotahistoriaa, luonnontieteitä, elämäkertoja, teknotrillereitä, joitakin romaaniklassikoita, kestävyysjuoksukirjallisuutta.
Toisaalta henkilön suosikkeihin saattaa kuulua teoksia, joita on vaikea kuvitella hänen lukeneen yhtäkään kertaa, saati sitten useita. Niin minullakin. Eräänä päivänä kirjahyllyä katsellessa oivalsin siinä olevan kirjoja, jotka otan aina epäsäännöllisin välein taas uudestaan käsittelyyn - usein vain lukeakseni siitä pienen, juuri mieleen tullen pätkän, joskus taas kahlatakseni ne uudelleen läpi. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden aihe saattaisi olla yllätys minut kohtuullisen hyvinkin tunteville ihmisille.
Poimin malliksi hyllystä kymmenen kirjaa, joiden genre ei tosiaankaan kuulu normaalirepertuaariini. Silti olen jokaisen niistä lukenut vähintään kolme kertaa. Tekijän mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Bach, Richard: Lokki Joonatan
Kirja tai lyhyytensä takia oikeastaan novelli, jonka luin ensi kerran vanhasta Valitut Palat -lehdestä lapsuudessa. Lokki, joka oli erilainen kuin muut. Lokki, jolle lentäminen oli kaikki kaikessa.
Eksistentialistinen juoni opettaa sen, kuinka kaiken oppimisen esteenä on pelko uuden oppimisesta ja kuinka tämän pelon voi ylittää.
Kirja, joka pitäisi jokaisen kestävyysjuoksuvalmentajan luettaa valmennettavillaan. Tarina siitä, kuinka olla laumasta poikkeava ja oppia hyväksymään se. Kuinka opetella aina vain paremmaksi siinä asiassa, joka on kaikkein rakkain itselle. Täydellinen nopeus, poikani, on perillä olemista. (Lokkivanhin Tsiang Joonatanille)

Card, Orson Scott: Ender
Ender oli maailman paras pelaaja. Mutta olisiko hän myös maailmankaikkeuden paras?
En liiemmin pidä scifistä. En ole lukenut edes Dyyniä. Muut alan perusteokset olen kahlannut suunnilleen läpi liiemmin ihastumatta, paitsi Isaac Asimoviin ja muutamaan yksittäiseen teokseen. Ender on poikkeus psykologisen otteensa ansiosta.
Maapallon lahjakkaimmat lapset kootaan sotilasakatemiaan, jossa heidän koulutuksensa on brutaalia mutta tehokasta. Heistä on tarkoitus tulla ihmiskunnan sotalaivaston johtajia sen kohdatessa vieraan ötökkäarmeijan ratkaisevassa taistelussa, jossa panoksena on jommankumman rodun lopullinen tuho. Ender on lapsisotilaista paras, tuleva komentaja. Miten Ender oppii riittävän hyväksi, kuinka kouluttajat sen tekevät ja riittääkö se?
Enderin jatko- ja rinnakkaisosat tuovat lisää syvyyttä Andrew "Ender" Wigginin hahmoon, vaikka eivät Kuolleiden puolustajaa lukuun ottamatta yllä samalle tasolle. Kuten eivät Cardin muutkaan teokset. Alvin Maker -fantasiasarjaa on kovasti kehuttu ja viimeisen kymmenen vuoden aikana jopa suomennettu. Luin kolme ensimmäistä osaa englanniksi joskus annodazumal Enderin löydettyäni, mutta en pitänyt. Fantasia on aina tökkinyt, en ole muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt Sormusten herrassa kahtakymmentä sivua pidemmälle.
Nyt Ender-elokuvaprojekti on parinkymmenen vuoden jälkeen vihdoin valmis. Maltan tuskin odottaa, että se tulee Suomeenkin.

Eco, Umberto: Ruusun nimi
Keskiaikaan sijoittuva rikosdekkari? Tartuin kirjaan ihan sattumalta vuosia sitten. Olin kyllä kuullut sitä kehuttavan, mutta en ole erityisempi keskiajan harrastaja enkä ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lukenut dekkareita sitten teinivuosien. Mutta kirja imaisi mukanaan totaalisesti. Piirsin jopa kirjastosokkelon pohjapiirroksen niillä vähäisillä tiedoilla, jotka Eco oli siitä antanut. Todella mielenkiintoinen sommitelma, olisipa hauskaa nähdä millaisen kartan Eco oli kirjaa kirjoittaessaan piirtänyt itselleen.
Sittemmin näin myös elokuvan, joka ei suinkaan ollut huono (miten mikään sellainen, jossa Sean Connery on pääroolissa, voisi olla?).

Guareschi, Giovanni: Toveri Don Camillo
Katolisen papin seikkailut kommunistimaassa? Siinäpä kaksi herkullista vastakohtaa ateistisen oikeistolaisen suosikkiteoksen aineistoksi.
Lapsena telkkarista tuli silloin tällöin Isä Camillo -elokuvia, joissa Camillo (loistelias Fernandel) otti yhteen kommunistipormestari Pepponen kanssa. Myöhemmin löysin sitten kirjat, jotka tuli luettua innolla läpi. Sen jälkeen Camillo jäi taka-alalle pitkäksi aikaa, kunnes satuin saamaan tässä mainitun kirjan käsiini. Aikuisena sen vastakohtaisuuksilla repostelevat teemat saivat aivan uutta syvyyttä. Kirjan asetelma on niin loistelias oivallus, että siitä Guareschia paljon huonompikin kynänkäyttäjä olisi väsännyt riemastuttavan teoksen, puhumattakaan sitten mestarista itsestään.

Higgins, Jack: Kotka on laskeutunut
Genressä tämä ei ole poikkeus; hyvät sotaromaanit ovat suosikkejani. Listalle tämä pääsee kirjoittajan takia. Luin penskana (< 20 v) kaikki Higginsin laajan tuotannon suomennetut kirjat läpi. Jännittäviä, mutta laajemmalla elämänkokemuksella ja etenkin armeijan jälkeen ne paljastuivat naiiveiksi. Higginsin kirjat ovat isojen poikien seikkailuromaaneja, joissa ärsyttää erityisesti sattumanvaraisuuden puute; taistelutaidoissa parempi voittaa aina huonompansa. Toinen ärsytystekijä on joidenkin "sankarihahmojen" ylivertaisuus, kuten sotilaspistoolilla lonkalta ampuen maalitauluun viisi täydellistä osumaa. Sotilaspistoolien väljyyden tuntien temppu ei onnistuisi edes ruuvipenkkiin puristetulla aseella. Kolmas iso miinus ovat toistuvat teemat: Bachin Preludi ja Fuuga, Heideggerin (ainoa Higginsin tuntema filosofi?) irrallisen lauseen toistaminen lähes joka kirjassa, oman itsensä fiktiivisten mutta faktoiksi teeskenneltyjen kohtausten tuominen kirjoihin. Olin suuresti hämmästynyt, kun sain tietää kirjailijan palvelleen kaksi vuotta aliupseerina brittiarmeijassa - sotilasasiantuntemus oli vaikuttanut ilman kenttäkokemusta hankitulta. Higginsin viimeisen kymmenen vuoden tuotoksia en ole lukenut lainkaan, kirjojen taso oli ennen sitä laskenut kuin lehmän häntä. Muutama alkuvuosien kirja on silti oikein hyvä ja Kotka on laskeutunut on niistä selvästi paras. Toki Higginsin heikkoudet näkyvät siinäkin, mutta peittyvät onneksi tiiviin ja erinomaisen kerronnan alle. Juoni on niin uskottava, että alkaa väkisinkin miettiä, tapahtuiko näin todella. Myös kirjasta tehty elokuva on hyvä, mutta mitään tekemistä suosikkilistalle pääsyn kanssa ei ole sillä, että elokuvan avauskohtaukset on filmattu minulle varsin tutussa paikassa...

Kuusi, Matti: Ohituksia
Kansanrunouden tutkijan muistelmat? Ei, vaan kymmenittäin teräviä tuokiokuvia Suomen historiasta ja sen niin pienemmistä kuin suuremmistakin hahmoista. Kuusi oli monessa mukana: sivistyssuvun vesa, AKS:n nuoremman polven johtofiguureja, legendaarisen JR 7:n valistusupseeri jatkosodassa, kulttuurielämän takapiru, akateemisen maailman vaikuttaja yli oppiainerajojen. Ohituksia kuvaa matkan varrella vastaan tulleita ihmisiä ja sattumuksia suoraan, sujuvasti, armotta ja kertojaa itseäänkin kaunistelematta.

Liimatainen: Tuosta poikki - jukolauta
Nimimerkillä Liimatainen kirjoittanut kolumnisti pakinoi Suomen Kuvalehdessä 1965-75. Vuonna 1968 julkaistun kirjan tarinat on julkaistu 1967-68, jolloin tuotteliaisuus ja kynän terävyys taisivat olla parhaimmillaan. Tämä kirja sopisi kenelle tahansa oppikirjaksi siitä, kuinka kirjoitetaan sujuvasti, mukaansatempaavasti ja asiantuntevasti ikävystyttämättä lukijaa yksityiskohdilla. Miinuksena kielen aavistuksenomainen vanhahtavuus, mutta se sallittaneen jo yli 40 vuotta sitten kirjoitetuille teksteille.
Kirjoittajan valtava yleistieto ja kyky oivaltaa oleelliset seikat nopeasti paistavat tekstistä pitkälle. Kolumnit vaikuttavat ensilukemalta pikaisella sutaisulla kirjoitetulta, niin sujuvasti ne soljuvat. Vasta tarkempi tutkimus viittaa siihen, että niiden rakenne on huolella suunniteltu ja hiottu. Ensimmäisten aikalaisarvioiden mukaan kirjoittajan on täytynyt olla asemassa, jossa hän on kyennyt keskittymään lähes kokopäiväisesti tiedonhankintaan ja kolumnien laatimiseen ilman päivätyön vaateita. Toisaalta hän on selvästi ollut hyvää pataa valtakunnan mahtimiesten kanssa, koska sisäpiiritietoa on ripoteltu sinne tänne. Ihmetystä herätti, kenen suomalaisen rahkeet tuollaiseen suoritukseen riittäisivät. Liimataisen pakinat ovat lukemisen arvoisia, kuka hän sitten ikinä mahtoi ollakaan...

Luoto, Anna: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi
Anna Luoto palasi sodasta lääkintälottana ja kävi Kätilöopiston. Sieltä tie vei kunnankätilöksi syrjäseudulle. Kirja kertoo korutonta tarinaa siitä, millaisissa oloissa suuri osa Suomen kansaa eli 40- ja 50-luvuilla ja miten ankeissa oloissa äidit saivat lapsensa synnyttää. Viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa ovat vuoroin ilahduttavia, raivostuttavia, onnellisia ja surullisia. Jos nykypäivänä elo tuntuu raskaalta, kannattaa avata tämä kirja satunnaisesta kohdasta ja lukea muutama tarina.

Puzo, Mario: Kummisetä
"Pidin kirjasta enemmän kuin elokuvasta" on klisee, joka kuuluu aina sanoa - paitsi Kummisedän kohdalla. Olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on sitä mieltä tässäkin tapauksessa?
Olen nähnyt elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa muistaakseni kahdesti ja kolmannen kerran. Kirja käsittää vain kahden ensimmäisen osan tapahtumat. Elokuvat olivat sinänsä hyviä ja saamansa suitsutuksen arvoisia. Silti vasta kirja antaa tapahtumille todellista syvyyttä.
Hassua kyllä, uskoisin kolmososan olevan, vaikkakin elokuvista heikoimpana, silti siitä tehtyä kirjaa parempi. Sehän oli Puzon nimenomaan elokuvaksi alun perin kirjoittama siinä missä kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat kirjaan. Puzon kirjojen shakespearelainen draaman kaari sovittui näytelmäksi paremmin, kun se oli ensisijaisesti suunniteltukin (elokuva)näyttämölle.
Rikollisuuteen perustuvat romaanit (dekkarit) eivät ole koskaan kiinnostaneet, mutta Puzon kirja ei sellainen varsinaisesti olekaan. Se vain sijoittaa kertomuksensa rikollisten maailmaan. Oikeasti se on perhedraama, joskin epätavallisissa oloissa. Yhtä hyvin Puzo olisi voinut kirjoittaa liikemiehistä, ainoa ero on toiminnan laillisuudessa.

Rosberg, Keke: Keke
Inhoan moottorikilpailuja. (Huomautus: en käytä valitettavan yleistä sanaa moottoriurheilu, sillä jos autolla kilpaa ajaminen on urheilua, niin siinä tapauksessa työmatkan ajaminen autolla on kuntoilua.) Kun Sveitsi päätti 2007 valitettavasti sallia moottorikilpailut 52 vuoden tauon jälkeen, niin Suomen olisi pitänyt näyttää esimerkkiä maailmalle ja kieltää ne. Kun Häkkinen, Räikkönen, Mäkinen ja kumppanit voittivat maailmanmestaruuksia, hävetti että he ovat suomalaisia. Moottoreilla kilpaa ajaminen on ympäristölle tuhoisaa ja vielä tuhoisampaa se on maantiellä, jossa wannabe-räikköset uhmaavat meidän muiden tielläliikkujien henkeä yrittäessään näyttää kavereilleen.
Silti olen aina tietyssä mielessä ihaillut Keke Rosbergia. Huippuluokan ammattilaista pitää aina ihailla alasta riippumatta ja sitä Keke oli ja on yhä. Vertikaalisesti rajoittunut pienillä resursseilla ilman sennamaisia lahjoja rata-autoilun kehitysmaasta tiensä maailmanmestariksi raivannut piinkova ammattimies.
Keken loistava tyylitaju vittuilun jalossa taidossa on omaa luokkaansa. Kerran kansainvälisen autoliiton kokouksessa kaikki puheet pidettiin ranskaksi, jolloin Keke tuumasi, että yleinen käyttökieli on englanti ja jos sitä ei puhuta, on hänelläkin oikeus puhua omaa kieltään. Palkintoa hakiessaan hän piti lyhyen puheen suomeksi ja kiitti sitten yleisön osaamilla kielillä. Toisen kerran jossain gaalassa oli Kekelle palkintoa luovuttamassa itse Ritari Ässä eli David Höffelpöffel. Ässä ei ollut valmistautunut huolella ja muisti Suomesta vain ralliautoilijat esitellen Kekenkin sellaisena. Kiitospuheessaan Keke huomautti, että Suomesta tosiaan tulee loistavia rallikuskeja, mutta myös rata-autoilijoita. Suurin osa sivistymättömästä yleisöstä ei tajunnut kuittailua ja taputti kiitollisena, Ritari Ässä mukaanlukien. Tyypillistä Kekeä - vittuilun kohde tulee nolatuksi vaikkei itse edes tajua, että nyt häntä vietiin sata-nolla.
Keith Botsfordin kirjoittama kirja on julkaistu vuosi ennen Keken F1-uran loppua. Heti ensimmäisellä sivulla Keke toteaa: Miksi minun pitäisi paljastaa sisimpäni? Minä olen ammattikuski, se on minun työni. En minä ole filosofi. Ei se paras mahdollinen aloitus elämäkerralle. Silti tämä teos paljastaa Keken sisäisestä maailmasta paljon, kenties jopa kaiken oleellisen. Keke on tottunut pitämään huolen itsestään, kukaan muu ei ole sitä hänen puolestaan tehnyt. Kirja on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, joka aikoo huipuksi millä tahansa alalla.
Samalla ammattimaisella linjalla Keke on oman ajo-uransa jälkeenkin jatkanut. Joskus ovat miehellä varmasti viikset tutisseet naurua pidätellen, kun media on uskonut kaiken, mitä hän on tarkoituksenmukaisesti sille syöttänyt. Kun Nico-poika alkoi ajaa kilpaa, hän edusti Suomea ja antoi täkäläisille lehdille haastatteluja, kuinka haluaa ajaa Suomen väreissä, vaikka ei suomea muutamaa sanaa enempää osaa. Nauroin räkäisesti; Saksa on isompi markkina-alue kuin Suomi, mutta saksalaisia ei kiinnosta pätkän vertaa jossain pikkusarjoissa ajava entisen mestarin poika. Suomalaisia kiinnosti. Kun Nico sitten pääsi F1:n rattiin, niin lisenssi vaihtuikin saksalaiseksi. Oikeasti, oliko joku yllättynyt?