Jokaisella sivistyneellä ihmisellä on hyllyssään kirja tai kirjoja, joihin hän tarttuu yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus hän lukee suosikkinsa kymmenennen kerran, joskus taas vain maistelee mehukkaimpia paloja sieltä täältä.
Yleensä suosikkikirjojen joukosta löytyy juuri sellaisia teoksia, joiden voisi olettaakin kuuluvan kyseisen henkilön repertuaariin. Omassa tapauksessani sotahistoriaa, luonnontieteitä, elämäkertoja, teknotrillereitä, joitakin romaaniklassikoita, kestävyysjuoksukirjallisuutta.
Toisaalta henkilön suosikkeihin saattaa kuulua teoksia, joita on vaikea kuvitella hänen lukeneen yhtäkään kertaa, saati sitten useita. Niin minullakin. Eräänä päivänä kirjahyllyä katsellessa oivalsin siinä olevan kirjoja, jotka otan aina epäsäännöllisin välein taas uudestaan käsittelyyn - usein vain lukeakseni siitä pienen, juuri mieleen tullen pätkän, joskus taas kahlatakseni ne uudelleen läpi. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden aihe saattaisi olla yllätys minut kohtuullisen hyvinkin tunteville ihmisille.
Poimin malliksi hyllystä kymmenen kirjaa, joiden genre ei tosiaankaan kuulu normaalirepertuaariini. Silti olen jokaisen niistä lukenut vähintään kolme kertaa. Tekijän mukaisessa aakkosjärjestyksessä:
Bach, Richard: Lokki Joonatan
Kirja tai lyhyytensä takia oikeastaan novelli, jonka luin ensi kerran vanhasta Valitut Palat -lehdestä lapsuudessa. Lokki, joka oli erilainen kuin muut. Lokki, jolle lentäminen oli kaikki kaikessa.
Eksistentialistinen juoni opettaa sen, kuinka kaiken oppimisen esteenä on pelko uuden oppimisesta ja kuinka tämän pelon voi ylittää.
Kirja, joka pitäisi jokaisen kestävyysjuoksuvalmentajan luettaa valmennettavillaan. Tarina siitä, kuinka olla laumasta poikkeava ja oppia hyväksymään se. Kuinka opetella aina vain paremmaksi siinä asiassa, joka on kaikkein rakkain itselle. Täydellinen nopeus, poikani, on perillä olemista. (Lokkivanhin Tsiang Joonatanille)
Card, Orson Scott: Ender
Ender oli maailman paras pelaaja. Mutta olisiko hän myös maailmankaikkeuden paras?
En liiemmin pidä scifistä. En ole lukenut edes Dyyniä. Muut alan perusteokset olen kahlannut suunnilleen läpi liiemmin ihastumatta, paitsi Isaac Asimoviin ja muutamaan yksittäiseen teokseen. Ender on poikkeus psykologisen otteensa ansiosta.
Maapallon lahjakkaimmat lapset kootaan sotilasakatemiaan, jossa heidän koulutuksensa on brutaalia mutta tehokasta. Heistä on tarkoitus tulla ihmiskunnan sotalaivaston johtajia sen kohdatessa vieraan ötökkäarmeijan ratkaisevassa taistelussa, jossa panoksena on jommankumman rodun lopullinen tuho. Ender on lapsisotilaista paras, tuleva komentaja. Miten Ender oppii riittävän hyväksi, kuinka kouluttajat sen tekevät ja riittääkö se?
Enderin jatko- ja rinnakkaisosat tuovat lisää syvyyttä Andrew "Ender" Wigginin hahmoon, vaikka eivät Kuolleiden puolustajaa lukuun ottamatta yllä samalle tasolle. Kuten eivät Cardin muutkaan teokset. Alvin Maker -fantasiasarjaa on kovasti kehuttu ja viimeisen kymmenen vuoden aikana jopa suomennettu. Luin kolme ensimmäistä osaa englanniksi joskus annodazumal Enderin löydettyäni, mutta en pitänyt. Fantasia on aina tökkinyt, en ole muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt Sormusten herrassa kahtakymmentä sivua pidemmälle.
Nyt Ender-elokuvaprojekti on parinkymmenen vuoden jälkeen vihdoin valmis. Maltan tuskin odottaa, että se tulee Suomeenkin.
Eco, Umberto: Ruusun nimi
Keskiaikaan sijoittuva rikosdekkari? Tartuin kirjaan ihan sattumalta vuosia sitten. Olin kyllä kuullut sitä kehuttavan, mutta en ole erityisempi keskiajan harrastaja enkä ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lukenut dekkareita sitten teinivuosien. Mutta kirja imaisi mukanaan totaalisesti. Piirsin jopa kirjastosokkelon pohjapiirroksen niillä vähäisillä tiedoilla, jotka Eco oli siitä antanut. Todella mielenkiintoinen sommitelma, olisipa hauskaa nähdä millaisen kartan Eco oli kirjaa kirjoittaessaan piirtänyt itselleen.
Sittemmin näin myös elokuvan, joka ei suinkaan ollut huono (miten mikään sellainen, jossa Sean Connery on pääroolissa, voisi olla?).
Guareschi, Giovanni: Toveri Don Camillo
Katolisen papin seikkailut kommunistimaassa? Siinäpä kaksi herkullista vastakohtaa ateistisen oikeistolaisen suosikkiteoksen aineistoksi.
Lapsena telkkarista tuli silloin tällöin Isä Camillo -elokuvia, joissa Camillo (loistelias Fernandel) otti yhteen kommunistipormestari Pepponen kanssa. Myöhemmin löysin sitten kirjat, jotka tuli luettua innolla läpi. Sen jälkeen Camillo jäi taka-alalle pitkäksi aikaa, kunnes satuin saamaan tässä mainitun kirjan käsiini. Aikuisena sen vastakohtaisuuksilla repostelevat teemat saivat aivan uutta syvyyttä. Kirjan asetelma on niin loistelias oivallus, että siitä Guareschia paljon huonompikin kynänkäyttäjä olisi väsännyt riemastuttavan teoksen, puhumattakaan sitten mestarista itsestään.
Higgins, Jack: Kotka on laskeutunut
Genressä tämä ei ole poikkeus; hyvät sotaromaanit ovat suosikkejani. Listalle tämä pääsee kirjoittajan takia. Luin penskana (< 20 v) kaikki Higginsin laajan tuotannon suomennetut kirjat läpi. Jännittäviä, mutta laajemmalla elämänkokemuksella ja etenkin armeijan jälkeen ne paljastuivat naiiveiksi. Higginsin kirjat ovat isojen poikien seikkailuromaaneja, joissa ärsyttää erityisesti sattumanvaraisuuden puute; taistelutaidoissa parempi voittaa aina huonompansa. Toinen ärsytystekijä on joidenkin "sankarihahmojen" ylivertaisuus, kuten sotilaspistoolilla lonkalta ampuen maalitauluun viisi täydellistä osumaa. Sotilaspistoolien väljyyden tuntien temppu ei onnistuisi edes ruuvipenkkiin puristetulla aseella. Kolmas iso miinus ovat toistuvat teemat: Bachin Preludi ja Fuuga, Heideggerin (ainoa Higginsin tuntema filosofi?) irrallisen lauseen toistaminen lähes joka kirjassa, oman itsensä fiktiivisten mutta faktoiksi teeskenneltyjen kohtausten tuominen kirjoihin. Olin suuresti hämmästynyt, kun sain tietää kirjailijan palvelleen kaksi vuotta aliupseerina brittiarmeijassa - sotilasasiantuntemus oli vaikuttanut ilman kenttäkokemusta hankitulta. Higginsin viimeisen kymmenen vuoden tuotoksia en ole lukenut lainkaan, kirjojen taso oli ennen sitä laskenut kuin lehmän häntä.
Muutama alkuvuosien kirja on silti oikein hyvä ja Kotka on laskeutunut on niistä selvästi paras. Toki Higginsin heikkoudet näkyvät siinäkin, mutta peittyvät onneksi tiiviin ja erinomaisen kerronnan alle. Juoni on niin uskottava, että alkaa väkisinkin miettiä, tapahtuiko näin todella. Myös kirjasta tehty elokuva on hyvä, mutta mitään tekemistä suosikkilistalle pääsyn kanssa ei ole sillä, että elokuvan avauskohtaukset on filmattu minulle varsin tutussa paikassa...
Kuusi, Matti: Ohituksia
Kansanrunouden tutkijan muistelmat? Ei, vaan kymmenittäin teräviä tuokiokuvia Suomen historiasta ja sen niin pienemmistä kuin suuremmistakin hahmoista. Kuusi oli monessa mukana: sivistyssuvun vesa, AKS:n nuoremman polven johtofiguureja, legendaarisen JR 7:n valistusupseeri jatkosodassa, kulttuurielämän takapiru, akateemisen maailman vaikuttaja yli oppiainerajojen. Ohituksia kuvaa matkan varrella vastaan tulleita ihmisiä ja sattumuksia suoraan, sujuvasti, armotta ja kertojaa itseäänkin kaunistelematta.
Liimatainen: Tuosta poikki - jukolauta
Nimimerkillä Liimatainen kirjoittanut kolumnisti pakinoi Suomen Kuvalehdessä 1965-75. Vuonna 1968 julkaistun kirjan tarinat on julkaistu 1967-68, jolloin tuotteliaisuus ja kynän terävyys taisivat olla parhaimmillaan. Tämä kirja sopisi kenelle tahansa oppikirjaksi siitä, kuinka kirjoitetaan sujuvasti, mukaansatempaavasti ja asiantuntevasti ikävystyttämättä lukijaa yksityiskohdilla. Miinuksena kielen aavistuksenomainen vanhahtavuus, mutta se sallittaneen jo yli 40 vuotta sitten kirjoitetuille teksteille.
Kirjoittajan valtava yleistieto ja kyky oivaltaa oleelliset seikat nopeasti paistavat tekstistä pitkälle. Kolumnit vaikuttavat ensilukemalta pikaisella sutaisulla kirjoitetulta, niin sujuvasti ne soljuvat. Vasta tarkempi tutkimus viittaa siihen, että niiden rakenne on huolella suunniteltu ja hiottu. Ensimmäisten aikalaisarvioiden mukaan kirjoittajan on täytynyt olla asemassa, jossa hän on kyennyt keskittymään lähes kokopäiväisesti tiedonhankintaan ja kolumnien laatimiseen ilman päivätyön vaateita. Toisaalta hän on selvästi ollut hyvää pataa valtakunnan mahtimiesten kanssa, koska sisäpiiritietoa on ripoteltu sinne tänne. Ihmetystä herätti, kenen suomalaisen rahkeet tuollaiseen suoritukseen riittäisivät. Liimataisen pakinat ovat lukemisen arvoisia, kuka hän sitten ikinä mahtoi ollakaan...
Luoto, Anna: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi
Anna Luoto palasi sodasta lääkintälottana ja kävi Kätilöopiston. Sieltä tie vei kunnankätilöksi syrjäseudulle. Kirja kertoo korutonta tarinaa siitä, millaisissa oloissa suuri osa Suomen kansaa eli 40- ja 50-luvuilla ja miten ankeissa oloissa äidit saivat lapsensa synnyttää. Viitisenkymmentä lyhyttä tarinaa ovat vuoroin ilahduttavia, raivostuttavia, onnellisia ja surullisia. Jos nykypäivänä elo tuntuu raskaalta, kannattaa avata tämä kirja satunnaisesta kohdasta ja lukea muutama tarina.
Puzo, Mario: Kummisetä
"Pidin kirjasta enemmän kuin elokuvasta" on klisee, joka kuuluu aina sanoa - paitsi Kummisedän kohdalla. Olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on sitä mieltä tässäkin tapauksessa?
Olen nähnyt elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa muistaakseni kahdesti ja kolmannen kerran. Kirja käsittää vain kahden ensimmäisen osan tapahtumat. Elokuvat olivat sinänsä hyviä ja saamansa suitsutuksen arvoisia. Silti vasta kirja antaa tapahtumille todellista syvyyttä.
Hassua kyllä, uskoisin kolmososan olevan, vaikkakin elokuvista heikoimpana, silti siitä tehtyä kirjaa parempi. Sehän oli Puzon nimenomaan elokuvaksi alun perin kirjoittama siinä missä kaksi ensimmäistä elokuvaa perustuivat kirjaan. Puzon kirjojen shakespearelainen draaman kaari sovittui näytelmäksi paremmin, kun se oli ensisijaisesti suunniteltukin (elokuva)näyttämölle.
Rikollisuuteen perustuvat romaanit (dekkarit) eivät ole koskaan kiinnostaneet, mutta Puzon kirja ei sellainen varsinaisesti olekaan. Se vain sijoittaa kertomuksensa rikollisten maailmaan. Oikeasti se on perhedraama, joskin epätavallisissa oloissa. Yhtä hyvin Puzo olisi voinut kirjoittaa liikemiehistä, ainoa ero on toiminnan laillisuudessa.
Rosberg, Keke: Keke
Inhoan moottorikilpailuja. (Huomautus: en käytä valitettavan yleistä sanaa moottoriurheilu, sillä jos autolla kilpaa ajaminen on urheilua, niin siinä tapauksessa työmatkan ajaminen autolla on kuntoilua.) Kun Sveitsi päätti 2007 valitettavasti sallia moottorikilpailut 52 vuoden tauon jälkeen, niin Suomen olisi pitänyt näyttää esimerkkiä maailmalle ja kieltää ne. Kun Häkkinen, Räikkönen, Mäkinen ja kumppanit voittivat maailmanmestaruuksia, hävetti että he ovat suomalaisia. Moottoreilla kilpaa ajaminen on ympäristölle tuhoisaa ja vielä tuhoisampaa se on maantiellä, jossa wannabe-räikköset uhmaavat meidän muiden tielläliikkujien henkeä yrittäessään näyttää kavereilleen.
Silti olen aina tietyssä mielessä ihaillut Keke Rosbergia. Huippuluokan ammattilaista pitää aina ihailla alasta riippumatta ja sitä Keke oli ja on yhä. Vertikaalisesti rajoittunut pienillä resursseilla ilman sennamaisia lahjoja rata-autoilun kehitysmaasta tiensä maailmanmestariksi raivannut piinkova ammattimies.
Keken loistava tyylitaju vittuilun jalossa taidossa on omaa luokkaansa. Kerran kansainvälisen autoliiton kokouksessa kaikki puheet pidettiin ranskaksi, jolloin Keke tuumasi, että yleinen käyttökieli on englanti ja jos sitä ei puhuta, on hänelläkin oikeus puhua omaa kieltään. Palkintoa hakiessaan hän piti lyhyen puheen suomeksi ja kiitti sitten yleisön osaamilla kielillä. Toisen kerran jossain gaalassa oli Kekelle palkintoa luovuttamassa itse Ritari Ässä eli David Höffelpöffel. Ässä ei ollut valmistautunut huolella ja muisti Suomesta vain ralliautoilijat esitellen Kekenkin sellaisena. Kiitospuheessaan Keke huomautti, että Suomesta tosiaan tulee loistavia rallikuskeja, mutta myös rata-autoilijoita. Suurin osa sivistymättömästä yleisöstä ei tajunnut kuittailua ja taputti kiitollisena, Ritari Ässä mukaanlukien. Tyypillistä Kekeä - vittuilun kohde tulee nolatuksi vaikkei itse edes tajua, että nyt häntä vietiin sata-nolla.
Keith Botsfordin kirjoittama kirja on julkaistu vuosi ennen Keken F1-uran loppua. Heti ensimmäisellä sivulla Keke toteaa: Miksi minun pitäisi paljastaa sisimpäni? Minä olen ammattikuski, se on minun työni. En minä ole filosofi. Ei se paras mahdollinen aloitus elämäkerralle. Silti tämä teos paljastaa Keken sisäisestä maailmasta paljon, kenties jopa kaiken oleellisen. Keke on tottunut pitämään huolen itsestään, kukaan muu ei ole sitä hänen puolestaan tehnyt. Kirja on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, joka aikoo huipuksi millä tahansa alalla.
Samalla ammattimaisella linjalla Keke on oman ajo-uransa jälkeenkin jatkanut. Joskus ovat miehellä varmasti viikset tutisseet naurua pidätellen, kun media on uskonut kaiken, mitä hän on tarkoituksenmukaisesti sille syöttänyt. Kun Nico-poika alkoi ajaa kilpaa, hän edusti Suomea ja antoi täkäläisille lehdille haastatteluja, kuinka haluaa ajaa Suomen väreissä, vaikka ei suomea muutamaa sanaa enempää osaa. Nauroin räkäisesti; Saksa on isompi markkina-alue kuin Suomi, mutta saksalaisia ei kiinnosta pätkän vertaa jossain pikkusarjoissa ajava entisen mestarin poika. Suomalaisia kiinnosti. Kun Nico sitten pääsi F1:n rattiin, niin lisenssi vaihtuikin saksalaiseksi. Oikeasti, oliko joku yllättynyt?
GENITAALIHIEKKAA TILAUKSESSA
12 tuntia sitten
19 kommenttia:
En paljasta oman kirjahyllyni sisällöstä enempää, kuin että minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni.
Keke Rosbergia itsekin kunnioitan Jaskan mainitsemista syistä. Kekeä tosin saamme syyttää F1-autoilun suuresta suosiosta Suomessa.
Keke tosiaan teki kaiken itse eikä saanut Suomesta juuri minkäänlaista vetoapua, ennen kuin menestystä alkoi tulla. Lehdistössä Keken keskeytyksille naureskeltiin urheilusivuilla. Uutisoinnista suorastaan paistoi huonosti peitelty vahingonilo.
Jaska ei tyypillisen kestävyyslajiniilon tavoin pidä moottoriurheilua urheiluna. Itsekin suhtauduin joskus moottoriurheiluun samalla tavalla, mutta olen vanhemmiten muuttanut mieltäni.
Moottoriurheilu on enemmän välineurheilua kuin kestävyysjuoksu mutta urheilua silti. Toisaalta sillä, että joku ei pidä moottoriurheilua urheiluna, ei minulle ole juurikaan väliä.
Itse asiassa doping on pahasti tärvellyt lajit, joissa vaaditaan puhdasta kestävyyttä, nopeutta tai voimaa. Tämä ei tietysti ole itse lajien syytä. Lääketieteelliset keinot parantaa suorituskykyä tunnetaan ja on inhimillistä, jos joku haluaa saavuttaa menestystä niiden avulla.
Kummisetä 3 oli oikeastaan 2 toiseen potenssiin:Hyman Roth vaihdettu kardinaaliin ja Kuuba Vatikaaniin.Taisi Coppola myöntääkin,että rahapulan takia se tehtiin.Puzon kirja oli kyllä hyvä.
Omista suosikeista voisi mainita Macleanin Saattue Murmanskiin(HMS Ulysses).
Onko Vasaralla paljon kirjoja vai lukemattomia kirjoja?
MacLeanit tuli luettua ja sen jälkeen on rima hiukan noussut. En muista lukeneeni mitään kirjaa kahteen kertaan, joten nykyisin ostelen aika vähän, ehkä joka toinen kuukausi.
Vuosi sitten vein kaatikselle puoli peräkärryllistä kirjoja kun ei niistä saa antikvariaatissa mitään. Ehkä ne olis voinut lahjottaa jonnekin mutta en tiedä missä olisi samanlainen maku kirjojen suhteen kuin minulla. Ei ainakaan missään sairaalassa.
Ruusun nimi on ehkä paras koskaan lukemani kirja.
Ollaan tuosta moottoriurheilusta mitä mieltä tahansa, niin suomalaiset ovat olleet jo vuosikymmeniä eri lajien huipulla.
Mm. suomalaiset formulakuskit tunnetaan ympäri maailmaa ja heillä on isot faniryhmät ainakin Ausseissa ja Kauko-idässä. Tässä suhteessa olen eri mieltä Jaskan kanssa. Ja mitä nyt jälleen, niin johan se selittely-rumba alkoi siellä Rukalla.
Ja tätä sitten vissiin taas saamme kuunnella talvi-ja kesäurheilulajeissa koko vuoden.
Kirjoista puheen ollen olen samaa mieltä Don Camillo eepoksista sekä filmeinä että kirjoina. Ne ovat upeita.
Kirjoista Henry Fordin "Elämäni ja työni" on opus jonka soisin jokaisen yrittäjän ainakin lukevan.
Maalaispojasta tuli eräs maailman rikkaimpia miehiä. Häiskässä oli vikansa, mutta oli hänellä vahvuuksiakin.
Sun Tsun, "Sodankäynnin taito" on myöskin hyllyssäni, eikä todellakaan pölyttymässä.
Olipa uusi huomio tuo Rovaniemen rautatieasema Kotka on laskeutunut -elokuvassa, vaikka olen paikallisia. Ite suosin paljon Pohjois-Suomen tukkilais-"romanttisia" kirjoja, tyyliin Kalle Päätalo ja Jussi Hagberg. Paras näistä varmaankin Aleksi "Mosku" Hihnavaaran pojan Lauri Hihnavaaran Luiron laulu, joka kertoo ajasta Moskun kuoleman jälkeen, sekä sodasta ja jälleenrakentamisesta Lapissa. Olen lukenut varmasti viisi kertaa. Tuossa urheilun ja moottoriurheilun erottelussa en ole välttämättä sinun kanssa täysin samaa mieltä, mutta oikeus omaan mielipiteeseen on viimeinen raja orjuuden ja vapauden välissä, vai mitä?
"Tarua sormusten herrasta" et pystynyt lukemaan kahtakymmentä sivua enempää ??
Minä otin sen aikoinaan hyllystä ns. unilukemiseksi. Pahus soikoon, luin koko eepoksen yhtäsoittoa ja sitten vasta nukahdin.
Minusta tuli Tolkien fani laakista.
Vasarahammer: Formula 1 vaatii kovaa fyysistä kuntoa. Lihaksisto on kovilla. Sebastian Vettelin väitetään juosseen 10 000 metriä alle 35 minuuttiin, mikä on kova suoritus. Tämmöisiä vedetään aina perusteluksi, kun sanotaan että kyseessä on urheilu. Minulla on aina tapana vastata:
a) jos ne ovat kerran niin kovia urheilijoita, niin miksi eivät tule kisaamaan olympialaisiin tai edes muihin kisoihin toisissa lajeissa
b) minun ei tarvitse perustella kestävyysjuoksun urheilullisuutta sillä, että kestävyysjuoksija osaa ajaa autoa - johan tämä osoittaa lajien keskinäisen arvojärjestyksen
Kumitonttu: Kirjojen arvon romahduksen huomaa siitä, että antikvariaatit ovat todella ahtaalla. Bulkkitavaraa ei osta kukaan eikä antikvariaatti huoli vanhoja kirjoja edes ilmaiseksi.
Tiedemies: En ole yllättynyt että kuuluu suosikkeihisi...
Ano: Joo, olen tuon Luiron laulun lukenut. Hieno kirja, vaikka ei kolahtanut yhtä kovasti.
Becker: Henry Fordin omaelämäkerta oli vaikuttavaa luettavaa, pitäisi varmaan lukea uudestaan joskus. TSH:ta en tosiaan kestänyt pariakymmentä sivua. Fantasia on minulle sietämätöntä - voisi edes teeskennellä että kuvattu maailma on mahdollinen, kuten scifissä.
Becker, mainitseeko Ford kirjassaan natsisympatioistaan ja antisemitismistään?
Täälläpäässä "Silmarillion" on kaikkein kaunein ruukinmatruunan ikinä lukema kirja. Mielenkiintoisin oli "Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho".
JB, autourheilu vaatii, paitsi kovaa fyysistä kuntoa, myös hyvää reaktiokykyä, kykyä sietää g-voimia, taktista älyä sekä samaa reikäpäisyyttä kuin mäkihyppy.
Pidätkö hevosurheilua urheiluna? Siinähän ravuri tai ratsu tekee sen suurimman työn.
Missä menee urheilun ja sirkuksen välinen raja? Monet sirkustaiteilijat pärjäisivät urheilijoina ja sama kääntäen.
Ano, natsisympatioista on vaikea puhua 1922 julkaistussa kirjassa. Muistelisin että antisemiittinen asenne tuli selväksi.
IM, en pidä hevosurheilua urheiluna. Meetwursti on kyllä hyvää.
Urheilun ja sirkuksen raja menee edes jossain määrin absoluuttisissa arvostelukriteereissä. Parhaiten ero tulee varmaan näkyviin taitoluistelussa, kilpailujen ja ammattilaisnäytösten välissä.
Ano, Henry Ford ei tosiaankaan pitänyt juutalaisista, mutta kyse oli lähinnä heidän liikemies moraalistaan ja koronkiskonnastaan.
Tämä ilmeisesti poikkesi aika tavalla Fordin omasta moraalikäsityksestään.
On myös paljon kirjoja jotka ovat kirjallisuutena huonoja, mutta silti lukemisen arvoisia. Ja toisin päin.
Moottoriurheilu on urheilua tasan tarkkaan siitä syystä että siinä pärjätäkseen pitää olla loistava koordinaatiokyky, reaktionopeus ja visuo-spatiaalinen hahmottamiskyky.
Esim. kaikki F1-huiput voisivat olla ammattiurheilijoita jossain perinteisessä lajissa, kuten jalkapallossa tai jääkiekossa.
Ei golfin peluukaan aerobista kuntoa vaadi käytännössä lainkaan, mutta on silti aivan selkeästi urheilua.
Ja miksi ihmeessä F1-kuljettajat menisivät todistelemaan kuntoaan jonkin perinteisen lajin pariin? Eivät muutkaan niin tee.
Ruusun nimestä vielä. Itse näin ensin elokuvan ja se nousi välittömästi suosikkielokuvakseni. Vuosia myöhemmin luin kirjan, mutten oikein vieläkään osaa sanoa pidinkö siitä.
Tuntuu ettei Eco oikein osannut päättää kirjoittaisiko keskiajan aate- ja kulttuurihistoriaa käsittelevän tutkielman vai romaanin, joten päätti kirjoittaa molemmat samalla. Monien mielestä varmaan onnistunut yhdistelmä, itse en ole aivan varma.
Toisekseen se että kirjasta saa kaiken, tai edes enimmän irti vaatii jonkinmoista filosofian ja historian tuntemusta. Muuten kaikki hienot viittaukset ja sivutolkulla kestävät debatit menevät täysin ohi.
Aikanaan kirjan italialainen kustantaja muuten arveli että muutaman tuhannen kappaleen painos riittäisi hyvin, koska teos oli niin vaikea. Tähän mennessä sitä on myyty n. 20 miljoonaa kipaletta.
Eco on loistava kirjailija. Hänen kirjansa toimivat usein vaikkei ymmärtäisi viittauksia. Jos ne ymmärtää, niin kokemus on tajunnan räjäyttävä. En ole yhtään huonoa kirjaa häneltä lukenut.
Useamman lukukerran kestäviä kirjoja on aika vähän. Kieltämättä Silmarillion on yksi niistä.
Juoni: Moottoriurheilu on urheilua tasan tarkkaan siitä syystä että siinä pärjätäkseen pitää olla loistava koordinaatiokyky, reaktionopeus ja visuo-spatiaalinen hahmottamiskyky.
Esim. kaikki F1-huiput voisivat olla ammattiurheilijoita jossain perinteisessä lajissa, kuten jalkapallossa tai jääkiekossa.
Ei golfin peluukaan aerobista kuntoa vaadi käytännössä lainkaan, mutta on silti aivan selkeästi urheilua.
Moottorikilpailujen vaatimuksista olet aivan oikeassa. Olen eri kannalla sen urheiluun kuulumisesta, koska
1) urheiluun kuuluu edes suurin piirtein reilu peli ja kalusto ratkaisee liikaa
2) fyysisiä vaatimuksia alkaa esiintyä vasta korkealla tasolla
3) lisäksi - kuten päätekstissä mainitsin - lajin moraalinen puoli on kyseenalainen ja vaikutus yhteiskuntaan uskoakseni negatiivinen.
Golfia en pidä urheiluna, kilpailuna kylläkin. Lajinhan ovat - kuten curlingin - keksineet skotit. Jotain perverssiä on pelissä, jossa tarkoitus on saada pallot reikään ja pitää maila ulkopuolella.
Tm: Aikomuksessa on, että yritän TSH:n lukea joskus uudelleen, eiköhän se Silmarillion mene siinä samalla. Toinen tavoite on Iijoki-sarja... Ecosta olen samalla kannalla. En tosiaan ole mikään keskiajan ja uskonnon harrastaja, mutta Ruusun nimi kolautti silti.
1) urheiluun kuuluu edes suurin piirtein reilu peli ja kalusto ratkaisee liikaa
Niin, termi 'moottoriurheilu' koostuu kahdesta sanasta joista 'moottori' on ensimmäinen. Samassa mielessä urheilua kuin ratsastus, josta tosin jo kerroit näkemyksesi.
2) fyysisiä vaatimuksia alkaa esiintyä vasta korkealla tasolla
Riippuu lajista. Autoilussa kyllä, moottoripyöräilyssä -erityisesti motocross- ei.
Sinun mielestäsi urheilu on jotain jossa mitataan aerobista- tahi lihaskuntoa enemmän tai vähemmän suoraan. Omasta mielestäni taas mikä tahansa jossa pyritään suorittamaan jotain fyysisesti on urheilua: Pöytätennis, taitolento, moottoriurheilu, ratsastus...
Lähetä kommentti