Armon mekin ansaitsemme

Kun taannoin kirjoittelin varusmiespalveluksesta vailla lähdeviitteitä ja erityistä asiantuntemusta, niin huomasin että onpas mukavaa ja nopeaa kirjoitella tekstiä, kun ei tarvitse tarkistaa faktoja. Riittää kun on mielipiteitä, vaikka asiantuntemus puuttuukin. Tunsi itsensä melkein vihervasemmistolaiseksi, tietysti sillä erolla että ymmärsin mistä puhuin eikä tekstikään vaikuttanut siltä että lääkkeet olisivat vahingossa vaihtuneet atsovärikarkkeihin. Tältä samalta pohjalta ajattelin roiskia maalaisjärkipohjaisen bloggauksen viime aikoina kovasti tapetilla olleesta eutanasiasta.

Omaa asiantuntemusta alalta ei ole. Olen nähnyt läheisten kuolevan nopeasti, muutaman päivän kitumisella sekä pitkän sairauden hivuttamana varmaan suunnilleen ikäistäni mediaanisuomalaista vastaavan määrän. Sekä kuullut kavereiden kertomana mitä heidän läheisilleen on tapahtunut. Ynnä luonnollisesti miettinyt, kuinka itse toimisin / haluaisin itselleni tehtävän vastaavissa tilanteissa.

Vastustan eutanasiaa. Kannatan harkittua itsemurhaa. Suurimmassa osassa eutanasiatapauksia kyse on oman vastuun ulkoistamisesta tavalla, jolta voitaisiin välttyä ottamalla vastuu omista teoistaan.

Karkeasti ottaen tapaukset, joissa eutanasiaa harkitaan, voidaan jakaa muutamaan peruslähtökohdiltaan erilaisiin tilanteisiin. Luonnollisesti rajat näiden välillä ovat häilyviä.

a) X tietää sairastavansa tappavaa tautia, joka ajan kuluessa halvaannuttaa / aiheuttaa sietämätöntä tuskaa / vie järjen (tarpeettomat yliviivataan). Toistaiseksi X on kuitenkin suhteellisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Jos X haluaa itselleen tehtävän eutanasian, siinä tapauksessa X on mielikuvitukseton / itsekäs / tunteeton pelkuri (tarpeettomat yliviivataan). Suomalainen mies kirjoittaa jäähyväiskirjeen, ottaa haulikon, kävelee metsään ja soittaa viimeisenä tekonaan 112 ilmoittaen sijaintinsa, niin etteivät ulkopuoliset järkyttyisi turhaan. Jos ei satu haulikkoa omistamaan, niin vanhaa armeijan värssyä lainatakseni wanha auttaa vaivoissas ja rasvaa hirttonuoran. Kyllä nyt itseltä pitää kyetä saamaan nirri pois muita vaivaamatta.

b) X:n sairaus on edennyt jo niin pitkälle, että hän ei kykene itseään surmaamaan, ei pysty saamaan edes lääkepurkkia kynsiinsä. Ajatus kuitenkin juoksee vielä ja hän kykenee ilmaisemaan kuolintoiveensa. Tällöinkin täytyy ihmetellä, mikä tässä on näin vaikeaa. Ei kenenkään ulkopuolisen tarvitse kiskaista töpseliä pois seinästä tai ruiskuttaa myrkkyjä suoneen. Jos potilas kykenee liikuttamaan jotakin ruumiinosaansa, hänelle asetellaan kaikki valmiiksi ja ei muuta kuin nappia painamaan. Vaikka ainoa kommunikointitapa olisi silmien räpyttely, niin ei nykytekniikalla ole mikään ongelma laatia tunnistinta, joka reagoi oikeaan räpäytyssarjaan laukaisemalla valmiiksi tähdätyn ja sarjatulelle asetetun konepistoolin. Tai ehkä jonkin vähemmän sotkuisen laitteen samalla lopputuloksella. Australian pohjoisterritoriossa eutanasia oli jonkin aikaa laillista ja tohtori Philip Nitschke olikin kehitellyt juuri sellaisia vemputtimia, joita olin tuumaillut.

Tapauksien b ja c välissä kulkee selkeä raja. Tapauksissa a ja b lopullisen exit-päätöksen tekee potilas itse.

c) X on tiedottomassa tilassa eli vegetatiivinen eikä toivoa paluusta enää ole. Tällöin on joissakin tapauksissa tapana katkaista virrat sydän-keuhkokoneesta, lopettaa letkuruokinta tai mättää kivunlievittämiseksi vähän enemmän morfiinia. Olen omin silmin nähnyt. On jotenkin kornia, että tapauksia a ja b, joissa potilas on ilmaissut oman tahtonsa, pidetään tuomittavimpina kuin c:tä, jossa päätös on hoitohenkilökunnan / omaisten. Tapauksessa c systeemi pysyköön nykyisellään. Kenties voitaisiin hieman hilata eri suuntiin tapauksia, joissa X on tehnyt hoitotestamentin ja ilmaissut kuolintoiveensa ko. tilanteen sattuessa, vastaan tapaus jossa X on vaatinut tehohoidon jatkamista kaikissa tapauksissa.

d) X on parantumattomasti sairas, mutta kykenee ilmaisemaan itsensä. Jos hän ei halua eutanasiaa, ei siihen tule missään tapauksessa ryhtyä. Ei-vapaaehtoisen eutanasian on oltava ehdottomasti kielletty ja ankarasti rangaistava teko. Hoidon aktiivisessa jatkamisessa tulee noudattaa vaihtoehdon (c) mukaista lääkärin harkintaa.

e) X on parantumattomasti sairas tai vammautunut, mutta sairaus ei ole johtamassa kuolemaan. Mikäli X on oikeustoimikelpoinen, tilanne palautuu vaihtoehtoihin (a) tai (b). Tässä tapauksessa potilaalla pitää olla jokin harkinta-aika. Esimerkiksi siten, että X:n on vaikkapa 30 peräkkäisen päivän ajan ilmoitettava haluavansa käynnistää eutanasialaitteen.

f) Mikäli X on oikeustoimikelvoton eli alaikäinen tai ei ole ennen sairauden etenemistä riittävän pitkälle antanut selkeitä ohjeita, tilanne on sellainen johon itselläni ei ole kykyä eikä halua ottaa kantaa.

Tapauksissa (a) ja erityisesti (b) tulee kuitenkin huomioida olosuhteet. Jokainen, joka on joskus kokenut helvetillisen kivun tietää, että siinä vaiheessa ei ole ehkä hyvä ajatus pitää tyynyllä ladattua pistoolia. Vaikka tietäisikin kivun joskus hellittävän. Potilas voi toivoa kuolevansa, mutta jos toiveita paranemisesta on, ei hänelle tule antaa itsemurhamahdollisuutta.
Käänteinenkin tilanne on olemassa. X on saattanut jäädä esimerkiksi junan alle siten, että koko alaruumis vyötärön alapuolelta on leikkautunut irti. Hän saattaa huutaa apua, pelastakaa. Selvää on, että elinaikaa ei ole kuin minuutteja ja ne ovat helvetin tuskien täyttämät. Paikalle osuva aseistettu henkilö on melkoisen dilemman edessä, jos hän tietää ettei lääkintähenkilökunta ehdi paikalle ennen kuolemaa kuitenkaan.

Ihmisellä on oltava oikeus kuolla. Ketään ei voi pakottaa toista tappamaan lääketieteellisistä syistä. Siksi ratkaisun on oltava järjestely, jolla em. tapauksissa (a) ja (b) ihminen kykenee kivuttomaan ja arvokkaaseen itsemurhaan. Tunnettu ja perusteltu vastaväite tälle on kaltevan pinnan argumentti, jonka mukaan pienikin myönnytys eutanasialle johtaa vähitellen määrättyihin armomurhiin kaikille parantumattomasti sairaille, siitä edelleen lievemmin vammaisille ja lopulta esimerkiksi keskimääräistä heikkolahjaisemmille. Tuo on vakavasti otettava ongelma. Siltä voidaan kuitenkin välttyä poistamalla eutanasian harmaa alue. Itse ilmoitettu kuolintoive olkoon sallittu, mutta ei-vapaaehtoinen eutanasia tulkoon entistä vahvemmin rangaistavaksi. Kun raja tehdään selväksi, sallittujen ja kiellettyjen tapausten välillä on kaltevan pinnan sijaan rotko, jota ei niin vain ylitetä.

Välihuomautus 37: Kabaddi

Wikipedia joutuu puolivapaana muokkausympäristönä vähän väliä vandalismin kohteeksi. Joskus nämä suoritukset eivät ole pelkkää sotkemista, vaan ansaitsevat paikkansa Wikipedian Huonot vitsit ja muu höpöhöpö -artikkelissa. Kyseisen artikkelin noin kuukausittainen lukeminen on lempihupejani, yleensä saa ainakin yhdet hyvät naurut.

Jotkut näistä kieli tukevasti poskessa heitetyistä läpistä siirretään Hikipediaan, mikäli tyylilliset ansiot riittävät. Törmäsin sattumalta Wikipediassa artikkelissa Kabaddi olevaan tekstiin, mikä on aivan puhdasta Hikipedia-laatua:
Bangladeshin kansallislaji on monelle meille suomalaisille tuntematon Kabaddi. Molemmilla joukkueilla on omat alueet ja vuorotellen joukkueista yksi pelaaja menee toisen alueelle ja yrittää hipan tavoin koskettaa vastapuolen pelaajia, jotka taas yrittävät estää tätä pelaajaa palaamasta omalle alueelle. Aikaa pelaajalla on olla toisen joukkueen alueella, niin kauan kuin jaksaa yhteen hengenvetoon laulaa ”kabaddi-kabaddi”.

Hauskinta asiassa on se, että tämä on totta eikä puutaheinää.

Tässä vielä video vuoden 2010 Aasian kisojen finaalista Iran - Intia. Intia voitti pistein 37-20.

Lisäyksenä linkki kabaddin tulosseurantaan.

Kyllä sitä nyt ollaan niin neekeriä että

Tämänkertainen otsikko on peräisin Mikko Alatalon kappaleesta, josta kumma kyllä ei aikoinaan pamahtanut rasismisyytettä. Aikojen muuttumisesta kertoo se, että tuo piti kirjoittaa heti kärkeen selitykseksi, etteivät omat perskarvat kärähdä.

Kirjoitus itsessään sai alkunsa pohdinnasta, joka muljahti tässä päivänä muutamana mieleen. Tuo rasismi tuntuu olevan kovasti tapetilla ja siitä tuntuvat kärsivän kaikki muut paitsi valkopigmenttiset. Me taas olemme aina niitä rasismin tuottajia. Siksi keksin miettiä, että mitenkäs se oma elämä olisi mahtanut mennä jos tuo rusketus olisi viisi pykälää tummempi.

Ajatus oli siis sellainen, että muuten olisin se ihan sama Jaska, paitsi että ulkoiset tuntomerkit viittaisivat tuonne melkein kymmenentuhatta kilometriä etelämmäs. Vaikkapa siten, että jollain käsittämättömällä tavalla olisin putkahtanut perheeseen adoptiovauvana. Siinä sitten olisin kasvanut näillä samoilla geeneillä samalla tavalla kasvatettuna kuin nykyäänkin, paitsi erinäköisenä. Kuinka olisi käynyt? Olisiko rasismi puraissut pahasti vai olisiko kaikki käynyt samoin kuin nytkin?

Ensinnäkin täytyy tietysti todeta, että siihen maailmanaikaan niillä kylillä erilainen ihonväri olisi ollut yleisöharvinaisuus. Ei mustia miehiä silloin ollut Suomessa juuri muuten kuin TV-mainoksissa. Itse asiassa muistan vielä varsin selvästi, kun näin elämäni ensimmäisen neekerin. Siinä se tallasi raittia pitkin asemalta päin. Me sällit tuijotettiin monttu auki. Taisin olla ehkä kuusivuotias.

Kuitenkin uskoisin, että elämä ennen kouluun menoa olisi ollut hyvin samanlaista kuin oli nytkin. Ei enää eletty 1900-luvun alkupuolta, ihmiset olivat valistuneita ja tiesivät että elämää oli kotikylän ulkopuolellakin. Varmasti minua olisivat tuntemattomat tuijottaneet, mutta tuskin alle kouluikäinen olisi edes asiaa tajunnut. Olisin ollut ainoa laatuani, erikoisuus, en syrjinnän kohde.

Koulussa asiat olisivat saattaneet muuttua. Lapset osaavat olla hyvin julmia erilaisuutta kohtaan. Olisiko minua kiusattu ihonvärini takia? Ehkä. Kiusattiinko minua, koska olin erilainen? Kyllä. Uskon vakaasti, että kiusaaminen olisi ollut paljon vähäisempää, jos olisin ollut musta. Ja silloinkin se olisi kohdistunut niihin asioihin joihin nytkin, ei ihonväriin. Ihonvärin perusteella kiusaamiseen opettajat olisivat olleet herkkiä puuttumaan. Sitä paitsi, mikäli oletamme että olisin ollut ihonväriä vaille sama ja samoissa olosuhteissa, minulla olisi luultavasti ollut uskomaton sattuma puolellani. En olisi ollut koulun ainoa musta. Minua kolme vuotta vanhempi poika oli mulatti, suomalaisen äidin ja afrikkalaistaustaisen isän (jäljettömiin kadonnut, kuinkas muuten) jälkikasvua. Koulun pahin kundi, iso, tyhmä, äkkiarvaamaton ja rikollinen. Kenties toiveajattelua, mutta voin hyvin kuvitella että olisin ihonvärini perusteella ollut hänen erikoissuojeluksessaan. Eipä olisi uskallettu kiusata. Ei etenkään yläasteella, jolloin jouduttiin isompaan kouluun tuntemattomien oppilaiden maailmaan. (Nyt jälkeenpäin mietin, miten on mahdollista että kyseinen kaveri oli yläasteella samaan aikaan kuin minä, olihan hän tosiaan kolme vuotta vanhempi. Silti muistan erään tapauksen ansiosta, että hän oli koulussa silloin kun itse olin kahdeksannella luokalla. Muistin kyllä, että hän jäi ala-asteella luokalleen, mutta se selitti vain yhden vuoden. Vasta tätä kirjoittaessani oivalsin, että hänen täytyi olla kymppiluokalla. Olisi kiva tietää, miten tälle hepulle on elämässä käynyt, mutta en yläasteaikojen jälkeen ole kuullut mitään. Googlettaa ei voi, kun en muista muuta kuin hänen etunimensä ja sukunimen ensimmäisen kirjaimen.)

Hassua kyllä, luulisin että rodun takia minulla olisi ollut vaikeampaa lukiossa kuin yläasteella. Etelä-Afrikan tilanne oli tuolloin tapetilla ja lukioluokan pojilla oli jostain syystä kovasti maan valkoista vähemmistöä suosiva asenne. Neekerivitsejä lensi. Niiden viesti oli kuitenkin luokkaa "neekerit on tyhmiä, joten niistä saa heittää läppää". Tyyliin miksi sanotaan neekeriä, jonka ÄO on 150? Koripallojoukkueeksi. Tällainen huumori olisi ollut aika lailla tyhjää, kun se olisi kohdistunut heppuun joka veteli pitkästä matikasta ja fysiikasta kertojia parempia arvosanoja. Lisäksi lukiolaiset ovat jo sen verran kypsempiä, että yläasteporukkaan verrattuna olisivat osanneet varmasti pitää suunsa supummassa tosipaikassa.

Lukioaikana olisi sitten tullut ehkä se ensimmäinen suoranainen etu erilaisesta ihonväristä. Tytöt. Tunnetusti naiset valitsevat sen riikinkukon, joka erottuu joukosta. Ja minä poika olisin erottunut. Muistan latinotaustaisen vaihto-oppilaan, joka vietti vuoden Suomessa meidän lukioluokallamme. Epävirallisen laskun mukaan saldo oli 24. Erivärisenä oma flaksini olisi vuorenvarmasti ollut parempi kuin nyt oli. Jo siitäkin syystä, että ei se paljon huonompikaan olisi voinut olla. Sama tahti olisi jatkunut sitten akateemisessa maailmassa, opiskelijabileissä olisi luultavasti saanut potkia rumempia kauemmas häiritsemästä.

Akateemisessa elämässä olisi sitten tullut toisenlaisia yllätyksiä. Kyllä opiskelukaupungissa mustia oli, mutta vain humanistisilla ja yhteiskunnallisilla aloilla. En muista kaikkina opiskeluvuosina nähneeni omassa rakennuksessa ainuttakaan sitä yhtä intialaisheppua tummahipiäisempää. Kiinalaisia pyöri kyllä jaloissa. Olisin ollut ns. kovaa alaa lukevana varsinainen kummajainen.

Toki muunkinlaiset rotuennakkoluulot olisivat herättäneet kummastusta, nekään kun eivät olisi kohdallani toteutuneet. Rytmitajua ei ollut, kaikki olisivat tietysti odottaneet että musta mies on varsinainen parkettien partaveitsi. Todellisuus olisi sitten ollut lattioiden linkkuveitsi. Tai että olisin koripalloilijana hiomista odottava Michael Jordanin inkarnaatio. Paskan marjat, koriksesta ei jostain syystä tullut mitään. Kumma juttu, vaikka futis ja lentis menivät hyvin. Liikunnallisista ennakkoluuloista olisivat toteutuneet vain juoksijakyvyt, nekin vajavaisina.

Niihin aikoihin rasismi puheenaiheena nosti Suomessa rumaa päätään ja sillä nykyään elantonsa ansaitsevat suurpäät ja puuroset alkoivat nähdä rasismissa elämänuransa. Olisinko kohdannut rasismia? Aivan varmasti. Itse en kyllä opiskeluaikana nähnyt kertaakaan, että ketään eriväristä olisi rasistisesti kohdeltu. Tiedän kuitenkin, että nämä nahkakuulajutut olivat todellisia yksittäistapauksia - ei siihen aikaan Suomen oikeuslaitoksessa vielä jaettu tuomioita turhasta. Uskon, että pari-kolme kertaa minulle olisi huudettu "saatanan nekru, painu takaisin Afrikkaan". Yhtä vakaasti uskon, että huutajat olisivat hiljentyneet, kun olisin vilauttanut sotilaspassiani ja sanonut, että "mitä minä siellä helvetin perslävessä tekisin, Suomi on isänmaani". Olisi tietysti ollut valitettavaa, että olisi joutunut tällaiseen huuteluun varautumaan.

Entä sitten opiskelun jälkeen? Olisinko kohdannut rasismia työmaailmassa tai siviilielämässä? Jälkimmäisessä varmasti. Rasismi on maassa lisääntynyt. Kohtaamisteoria toimii. Aiemmin oltiin ennakkoluulojen varassa, nyt yhä useammalla on negatiivisia kokemuksia tietyistä maahanmuuttajaryhmistä. Yksi helvetin hyvä puoli minulla olisi, jos ihonvärini olisi toisenlainen. Voisin tähänkin kirjoittaa suoraan, millaisia kokemuksia kyseisistä mamuryhmistä on eikä minua voitaisi syyttä rasismista. Negatiiviset puolet siviilielämässä olisivat sitten samat satunnaiset huutelut. Naisten suosio ei olisi enää positiivinen eikä negatiivinenkaan puoli, koska olen jo pariutunut.

Työelämässä olen hyvin varma, että työurani olisi ollut kovin erilainen kuin nykyään, jos olisin mustaihoinen. Minulle olisi käynyt huonommin kuin nyt. Jaaha, rasismia, voi arvata. Pikemminkin päinvastoin. Olin työskennellyt valmistumiseni jälkeen pari vuotta tietyissä tehtävissä ja uudelleenjärjestelyjen yhteydessä työpaikka oli katkolla. Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin minut saneerattiin pihalle. Olen aivan varma, että jos olisin ollut erivärinen, tätä ei olisi uskallettu rasismisyytteiden pelossa tehdä. Näin uskallan sanoa siksi, että kyseisessä organisaatiossa olin tietoinen tilanteesta, jossa naapuriosastolla sattui olemaan eräs ns. uussuomalainen. Teki sellaista jälkeä (työtulos ja rikkeet), että normijätkä olisi saanut monoa. Nyt johtaja oli suoraan ilmoittanut alijohdolle (olin paikalla, vaikka ei minua suoraan koskettanutkaan), että asiaan ei saa missään tapauksessa puuttua tilanteen herkkyyden takia. No, minut siis saneerattiin ulos. Mikäli näin ei olisi käynyt, saattaisin työskennellä kyseisessä puljussa vieläkin. Toisin kävi ja tämän irtisanomisen yhteydessä sain kontaktin, jonka ansiosta päädyin paljon parempaan työpaikkaan. Siitä taas seurasi asia poikineen, mutta se olisi kokonaan toinen tarina. Ja kolmaskin.

Entä identiteetti? Uskoisin, että tuntisin itseni suomalaiseksi. Tämä sillä perusteella, mitä pieninä adoptoidut "erirotuiset" käsittääkseni yleensä tuntevat. Voisi tietysti olla toisinkin, eli voisin tuntea itseni jollain lailla vajaasuomalaiseksi. Yksi asia on kuitenkin varma: inhoaisin yli kaiken ns. "positiivista syrjintää" ja sitä, että kovan kohtalon tekosyynä käytetään itseen kohdistunutta rasismia. Tämän uskallan helposti sanoa, koska olen kokenut jotain vastaavaa. Joskus on minullekin marmatettu, että on ollut vaikea lapsuus ja köyhä koti ja siksi on mennyt huonosti. Olen sanonut päin naamaa että haistappa nyt paska. Siis olettaen että kyse on joskus vuoden 1960 tai sen jälkeen syntyneestä. Yhteiskunta on tarjonnut sinulle ilmaisen koulutuksen. Onko jäänyt panostamatta opiskeluun? Onko tullut roikuttua epämääräisissä seinäännojailijajengeissä? Onko tullut jätettyä väliin hattu kourassa firmaan meno kesätöitä pyytämään? Jos edes yhteen vastaat kyllä, niin TURPA KIINNI. Saman patterin voisin erivärisenä kysyä siltä, joka valittaa että rasismi.

Mitä siis jää viivan alle? Jos en olisi Jaska Brown vaan Jaska Black? Plussat ja miinukset, ensin yksityiselämässä. Kaikki on tietysti puhdasta spekulointia, mutta rehellisesti sanottuna: plussaa olisi ollut se, että olisi ollut helpompi menestyä kun olisi helpommin havaittavissa joukosta poikkeavana, miinusta satunnaiset huutelut ja tuijottelu. Plusmiinus nolla. Entä julkisessa elämässä? Periaatteessa helpompaa, mutta luultavasti minulle olisi käynyt huonommin. Ironiaa on se, että näin olisi tapahtunut nimenomaan ns. positiivisen syrjinnän takia.

Olalle vie

Taannoin tulin vihjaisseeksi, että saattaisin jossain vaiheessa sörkkiä asevelvollisuuden muurahaispesää. No, nyt on pari tuntia aikaa ja sottailen tässä jotain bittejä keskusmuistiin ilman sen kummempia lähdeviitteitä tai syvällisempiä laskelmia. Tarkoituksena heittää lähinnä ideoita, joita en muista kuulleeni muualla. Tässä ideanraakileita.

Maanpuolustuksen ja asevelvollisuuden suhteen on muutamia asteittaisia perusvaihtoehtoja ja niiden jokaisen välissä harmaata sekamuotovyöhykettä:
1) Täysin palkka-armeija (esim. USA)
2) Osittainen asevelvollisuus (esim. Norja, 1/3 ikäluokan miehistä)
3) Täydellinen asevelvollisuus siviilipalvelusvaihtoehdolla (esim. Suomi)
4) Täydellinen asevelvollisuus (esim. Pohjois-Korea)
Kokonaan erillinen asia on sitten naisten asevelvollisuus, joka voi noudattaa mitä tahansa näistä vaihtoehdoista.

Useimmat Euroopan maat ovat siirtyneet vaihtoehtoon (1) ja Suomikin on vähitellen liukunut käytännössä vaihtoehtoon (2). Täysi palkka-armeija on myös harkinnassa ainakin joissain piireissä.

Avainkysymys asevelvollisuuden suhteen on se, pitäisikö asevelvollisuus säilyttää edes osittain vai siirtyä kokonaan palkka-armeijaan. Ratkaiseva tekijä tässä päätöksessä on - tai ainakin pitäisi olla - se, millä (kummalla) järjestelmällä maanpuolustus tulee tehokkaimmin hoidettua. Tässä asiassa luotan korkeimman sotilasjohdon asiantuntemukseen, mitä se sitten sanookaan. Huomautan vain, että jos Suomella on 50 000 miehen palkka-armeija, siitä enintään puolet on taistelujoukkoja. Suomen itäraja on yli tuhat kilometriä pitkä ja yksinkertaisella jakolaskulla saadaan heppu noin viidenkymmenen metrin välein ilman puolustuksellista syvyyttä ja lepovuoroja. Sanoisin harvemmanlaiseksi puolustuslinjaksi.

Tuohon voidaan tietysti vetää NATO-kortti. Mutta antaa olla. Tämän kirjoituksen loppuosa käsittelee sitä tilannetta, että
a) NATOoon ei mennä ja
b) vaikka mentäisiinkin, niin todetaan että palkka-armeija ei riitä/ole kustannustehokkaampi tapa kuin asevelvollisuuden säilyttäminen.

Tällöin harkinnassa on tietysti se, mihin ollaan jo kovaa vauhtia menossa: reservin supistaminen asevelvollisuutta kaventamalla. Perusteluna käytetään sodankäynnin teknistymistä eli ei ole varaa hankkia riittävän hyvää aseistusta puolen miljoonan reserville. Ja paskan marjat. Taistelijan vaatetus maksaa perusversiona vähän ja hätätilassa maastopuku löytyy melkein joka jannun kotoa. Rynnäkkökiväärin valmistuskulut ovat siedettävät ja se säilyy varastorasvassa ikuisuuden. Vehkeet eivät ole hightechiä, mutta kummasti niillä on Afganistanissa ja Irakissa tehty kiusaa maailman vahvimmalle armeijalle. Historian perusteella on myös helppo todeta, että edes jollain lailla koulutettu suomalainen reserviläinen on sotilaana taatusti ylivertainen lukutaidottomaan arabirättipäähän nähden, joten samoilla varusteilla tulee maahantunkeutujalle takuulla pää kipeämmäksi. Olettaen että tahtoa löytyy ja vehkeitä edes välttävästi.

Oikeampi perustelu asevelvollisuuden kaventamiselle on sitten se, että asevelvollisuus on ihan oikeasti pakkotyötä. Varmasti moni olisi yhteiskunnalle tuottoisampi jäsen, mikäli voisi jättää sen turhan vuoden pois.

Asevelvollisuuden kaventamisesta tulee kuitenkin oikeudenmukaisuuskysymys. Miksi naapurin Toni sai vapautuksen, kun minä joudun lähtemään? Siksi ainoa oikea tapa olisi jo autonomian aikana käytetty arpa. Tämä taas vesittää lähes täysin hyötynäkökulman.

Lyhyesti sanottuna osittaisesta asevelvollisuudesta on niin paljon riesaa, että se voidaan unohtaa – ellei sitä sitten perusteta täysin vapaaehtoisuuteen.

Vapaaehtoismalli olisi tietysti kannatettava, mutta silloin vapaaehtoisia pitäisi saada riittävästi. Jos tulee enemmän, vähemmän toivottavat voidaan toki raakata pois. Toki mallissa on se ongelma, että vapaaehtoiset saattavat haluta vain ”hohdokkaisiin” palvelustehtäviin – vähemmän motivoivat eivät kiinnosta. Tämä ongelma voidaan yrittää kiertää sillä, että ensin pitää olla vapaaehtoinen ja vasta sitten selviää tehtävä. Tällöin ollaan kuitenkin takaisin lähtöruudussa eli pakkotyössä, mikä laskee sekä motivaatiota että vapaaehtoisten määrää.

Yksi helppo konsti saada riittävästi vapaaehtoisia olisi verovähennys. Mikäli kuuluu reserviin, maksaa sekä valtion tuloveroja että kunnallisveroja vaikka yhden prosenttiyksikön verran vähemmän. Tämä varmasti motivoisi ja olisi myös säädettävissä: liikaa vapaaehtoisia -> lasketaan verovähennystä pienemmäksi ja päinvastoin.

On olemassa myös hybridimalli. Siinä kaikki olisivat nykyiseen (tai oikeastaan entiseen) tapaan asevelvollisia ja saisivat noin kahden kuukauden peruskoulutuksen. Sen jälkeen asevelvollisuus perustuisi vapaaehtoisuuteen. Kuinka pitkään palvelusaikaan vapaaehtoiset sitten sitoutuisivat, olisi tarpeen mukaan määriteltävissä – todennäköisesti sama malli kuin nykyään. Jatkajat saisivat em. verovähennykset, pelkän peruskoulutuksen käyneet eivät. Kahdessa kuukaudessa ei kummoisia opittaisi, mutta jokainen osaisi käyttää asetta ja hallitsisi taistelijan perustaidot. Tilanteen kiristyessä olisi sitten suhteellisen nopea rakentaa tarvittava lisäkoulutus pohjakoulutuksen päälle, siviiliammatin taidotkin olisivat jo tukemassa tätä. Tässä systeemissä olisi sekin etu, että vapaaehtoisille jatkajille olisi tarjolla enemmän motivoivia johtajatehtäviä alokkaiden kouluttajina.

Naisten aseelliseen palvelukseen en oikein osaa ottaa kantaa. Omaa kokemusta asiasta ei ole. Olen kuullut niin kahdenlaista juttua, että parempi olla sanomatta mitään naisista armeijassa. Joka tapauksessa naisten vapautus asevelvollisuudesta on selvä epäoikeudenmukaisuus, mikäli se on miehille pakollista. Vähäisempi ongelma olisi entisessä mallissa, jossa naisilla ei ollut edes mahdollisuutta; silloin heillä oli tavallaan pakko pysyä siviilissä.

Vähintäänkin naisille pitäisi saada yhteiskuntapalvelus. Olen leikitellyt seuraavalla ajatuksella. Naisen tullessa ensi kertaa raskaaksi hänet määrättäisiin sopivaksi ajaksi (esim. 2 kk) päiväkotiin yhteiskuntapalvelukseen varusmiesten päivärahalla. Ruoka ja tarvittaessa majoitus kuuluisi pakettiin, kuten varusmiehilläkin. Tulisi opittua lastenhoito kunnolla. Tietysti tästä olisivat vapautettuja armeijan käyneet naiset. Jos nainen rikos- tms. taustan takia olisi epäsopiva päiväkotityöhön, hänelle voitaisiin osoittaa jokin muu palveluspaikka. Jos taas nainen ei johonkin sopivaksi katsottuun ikään (esim. 35 v) olisi raskaaksi tullut, hänen tulisi työskennellä omassa työpaikassaan valtion piikkiin (ja jos työpaikkaa ei ole, niin valtion osoittamassa paikassa) lyhintä varusmiespalvelusta vastaava aika. Mikäli jossain vaiheessa tämän jälkeen tulisi raskaaksi, olisi vapautettu muusta palveluksesta.

Mutta sitten pääasia. Jos minulle myönnettäisiin diktaattorin valtuudet asepalveluksen järjestämiseksi, miten tekisin? Oletusarvona on, että kenraalit kertoisivat että asevelvollisuus on ainakin osittain säilytettävä.

Tällöin ensimmäinen perusperiaate olisi yhdenvertaisuus. Kaikkien olisi suoritettava jonkinmoinen yhteiskuntapalvelus, oli se sitten asevelvollisuus tai jotain muuta.

Naisten suhteen suosittaisin edellä mainittua työvelvollisuutta, jonka vaihtoehtona olisi sitten miesten asevelvollisuutta vastaavan järjestelmän suorittaminen.

Miehille olisi käytössä asevelvollisuus. Mikäli mentäisiin tuossa edellä pohdiskelemaani noin kahden kuukauden pakollisen järjestelmän malliin, niin sitten sen mukaisesti. Aseellisen palvelun yksityiskohdat saisivat sotilaat päättää puolustuskyvyn tarpeen mukaan. Samoin siinä tapauksessa, että kyseessä olisi nykyjärjestelmän tapainen palvelusaika. Tällöin tulisi erikoisvaihtoehtoihin muutoksia. Erikoisvaihtoehdoilla tarkoitan kaikkia muita kuin asevelvollisuuden suorittamista aseellisena palveluna. Seuraavassa esitetyt säännöt koskisivat järjestelmää, jossa olisi voimassa nykyisen kaltainen yleinen asevelvollisuus. Vastaavat säännöt olisivat voimassa silloinkin, kun pakollinen palvelusaika olisi huomattavan lyhyt, esimerkissä se kaksi kuukautta. Tällöin nämä säännöt olisivat kuitenkin lievemmät. Tämä vaihtoehtoinen versio on tekstissä esitetty kursiivilla.

1. Mikäli asevelvollinen ei olisi suostuvainen aseelliseen palvelukseen, hänen olisi mahdollista palvella aseeton palvelus. Sen kestoaika olisi varusmiespalveluksen pisin kestoaika. Eroavaisuus nykyjärjestelmään olisi se, että tämän voisi tehdä myös siviilitehtäviin komennettuna. Samoin se, että aseettomaan palvelukseen pääsisi vasta sitten, kun olisi a) suorittanut jonkin ammattitutkinnon tai b) olisi vähintään 25-vuotias. Tällöin kyseisen henkilön ammattitaitoa voisi hyödyntää paremmin. Lisäbonuksena ns. ”helpomman tien hakijoiden” motivaatio aseelliseen palveluun olisi suurempi. Aseettomaan palvelukseen hakeva olisi siis sotilas, joka ei osallistuisi taistelukoulutukseen. Hän voisi palvella armeijassa lääkintämiehenä, keittiötehtävissä tai siviilikoulutuksen niin salliessa vaikka tietokoneasiantuntijana. Tai hänet voitaisiin komentaa siviilitehtäviin esim. valtionhallintoon. Siviilitehtävissä kotona asuminen olisi sallittua.
Lyhennetyssä asevelvollisuudessa aseettoman palveluksen kestoaika olisi kaksinkertainen pakolliseen asevelvollisuuteen nähden, esimerkissä siis neljä kuukautta. Muuten samoin kuin edellä.

2. Mikäli kieltäytyisi täysin armeijapalvelusta, siviilipalveluksen suorittaminen voisi alkaa vasta 28-vuotiaana. Tällöin kyseinen henkilö toimisi aseetonta palvelua vastaavissa siviilihallinnon tehtävissä ilman vähäisintäkään sotilaskoulutusta. Siviilipalveluksen kestoaika olisi sama kuin varusmiespalveluksen pisin kestoaika.
Lyhennetyssä asevelvollisuudessa siviilipalveluksen kestoaika olisi kaksinkertainen pakolliseen asevelvollisuuteen nähden, esimerkissä siis neljä kuukautta. Muuten samoin kuin edellä.

3. Edellä mainitut vaihtoehdot koskevat niitä, jotka olisivat periaatteessa soveltuvia aseelliseen palvelukseen. Aseelliseen palvelukseen soveltumattomien (”ruununraakkien”) tulisi suorittaa vastaava siviilipalvelus, mutta he voisivat tehdä sen jo ennen säädettyä ikärajaa. Kokonaan yhteiskuntapalveluksesta vapautettuja olisivat vain täysin työkyvyttömät. Minkään uskonnollisen vakaumuksen nojalla vapautusta ei voisi saada.

4. Palveluksen tulisi alkaa ennen 30 ikävuotta sen laadusta riippumatta. Poikkeuksena tuo naisten 35 vuoden ikäraja.

5. Totaalikieltäytyjiä ei tuomittaisi vankilaan, se on nykysysteemin järjettömin kohta. He voisivat jatkaa elämäänsä täysin normaalisti ilman juridisia sanktioita. He kylläkin olisivat vapaamatkustajina suljetut yhteiskunnan rahallisten tukien (työttömyyskorvaus, opinto- ja muut sosiaalituet ym.) ulkopuolelle. Lisäksi veroprosenttiin mätkäistäisiin aseellisen reservin helpotusprosenttiin verrattuna viisinkertainen korotus sekä valtion tuloveroon että kunnallisveroon. Nämä säädökset olisivat voimassa siihen ikään asti, kun asevelvollisuus lakkaa. Totaalikieltäytyjä voisi muuttaa statustaan tähän ikään asti milloin tahansa astumalla siviilipalvelukseen, tai iän niin salliessa myös armeijan palvelukseen joko aseellisena tai aseettomana.
Lyhennetyssä asevelvollisuudessa totaalikieltäytyjä saisi vain puolet yhteiskunnan rahallisista tuista ja veronkorotukset olisivat reserviläisen verohelpotuksen suuruiset.

6. Verohelpotus otettaisiin käyttöön niille, jotka kuuluvat aseelliseen reserviin. Sen määrä olisi esim. yksi prosenttiyksikkö pois veroprosentista sekä valtion tuloverosta että kunnallisverosta. Reservin kertausharjoituksista voisi kieltäytyä ja ilmoittaa siirtyvänsä reservissä siviilipalvelukseen, mutta tällöin lakkaisi myös verohelpotus välittömästi. Myös palvelusluokan heikkenemisen takia reservistä putoaminen poistaisi verohelpotuksen, tämä ehkä muutaman vuoden siirtymäajalla. Verohelpotus olisi voimassa siis vain todelliseen reserviin kuuluville.

Kivitä ja pyöri

Huomenna starttaavat Kalevan Kisat. Sitä varten urheilijan henkinen viritystila on saatava tappiinsa. Henkiseksi tueksi voi toki laittaa kinesioteippiä otsaan, mutta muitakin mahdollisuuksia mielialan nostamiseksi on. Näissä merkeissä kuuntelemme juoksemiseen sopivaa musiikkia, TOP 10:

10. Iron Maiden : Run To The Hills
Lähtökiihdytys pururadalla. Tönimistä lähtösuoran kaventuessa ennen metsää. Pakko saada hyvät asemat, muuten on liikaa ohitettavia loppumatkasta. Seurauksena maitohapon ensi isku jo aivan liian aikaisin. Pieni löysäys ja palautus, sitten raaka ylämäki jossa veri punnitaan. Alamäki, rullausta, pienempiä töyssyjä siellä täällä. Se sama tappomäki joka kierroksella. (Iron Maiden on ainoa bändi, joka on saanut kaksi kappaletta tälle listalle. Käy mielessä, onkohan Bruce Dickinson paitsi liikennelentäjä, myös kestävyysjuoksija.)

9. Whitney Houston : Run To You
Peruskestävyysharjoitus. Juokset tasaista, aerobista juoksua kilometri kilometrin jälkeen, toistakymmentä jo takana. Askel rullaa kevyesti, olet ”runner's high” -tilassa. Lenkin jälkeen kylmähoito jaloille, suihku. Päivä toisensa jälkeen. Tätä on PK-kausi, tämä on juoksua joka ei näy urheilusivuilla, tämä on sitä perustyötä mitä valtaosa harjoittelusta on, tätä on olla kestävyysjuoksija.

8. Bon Jovi : Runaway
Neljäs tuhannen metrin veto. Ensimmäinen oli helppo, maratonvauhtia. Toinen oli kymmenen sekuntia kovempi, kolmas kymmenen sekuntia edellistä kovempi. Jokaisen vedon välissä pari minuuttia palauttavaa kävelyä ja taas menoksi. Tämä pitää mennä taas kymmenen sekuntia kovempaa. Vielä parisataa metriä jäljellä, tiedät että sitten pääset taas palauttamaan. Mutta tiedät myös, että viimeinen veto odottaa ja sen on mentävä vielä kymmenen sekuntia kovempaa, kovempaa kuin kolmentonnin kilpailuvauhtisi on.

7. Nightwish : Over The Hills And Far Away
Vapaata vauhtileikittelyä; nykäiset kolme viidenkymmenen metrin spurttia peräkkäin, välillä hölkyttelet lähes kävellen. Sitten kilometri reipasta vauhtikestävyyttä, muutama sata metriä palauttelua. Maastossa ylämäki, loikkien ylös ja mutkaista tietä näkymättömiin. (Nightwish on erään tietyn juoksijan suosikkibändi – siis ajalta Tarja Turunen, Anette Olzonin laulamiin biiseihin ei kuulemma kosketa edes pitkällä tikulla.)

6. Bruce Springsteen : Born To Run
Kilpailuun valmistavan kauden harjoitus kentällä. Viisituhatta metriä. Ins and outs eli 50 metriä kovaa, 50 metriä lasketellen. Vedon on oltava selvää ylinopeutta, askeleeseen etsitään kilpailussa vaadittavaa terävyytä. Laskettelussa haetaan askeleeseen taloudellisuutta – vauhti on säilytettävä mahdollisimman kovana mahdollisimman matalalla energiatasolla. Harjoituksen lopputuloksen on oltava alle minuuttia hitaampi kuin tasavauhtisen, ideaalisesti juostun vitosen. Tiedät, että matkalla teet tasan 98 kertaa rytminvaihdoksen. Aikaa rentoutumiseen ei ole, on vain painettava.

5. Tina Turner : The Best
Viimeinen kaarre, katse nauliutuneena edellä menevän selkään. Loppusuora aukeaa, jatkat kaarteen säteellä vielä ratkaisevat metrit, tihennät askelta ja nouset rinnalle, puristat armotta ja säälimättä ohi. Jalat ulvovat maitohapoista, mutta kiihdytät entisestään ja rutistat kohti maaliviivaa.

4. Bryan Adams : Run To You
Olet juossut maantietä jo toistakymmentä kilometriä. Vauhti on hieman maratonvauhtia hitaampaa. Tulet tutulle maamerkille, kohtaan jossa tiedät, että On Aika. Ylävartalo liikahtaa aavistuksen etukumaraan, askel puree hieman kovempaa tiehen ja vauhti kiihtyy. Reilun kilometrin raju veto. Toinen tällä lenkillä. Vedon jälkeen paluu entiseen nopeuteen. Muutaman kilometrin jälkeen on vielä yksi samanlainen edessä.

3. Bonnie Tyler : Holding Out For A Hero
1500 metriä. Kiihkeää toimintaa alusta loppuun, asemien hakemista, tönimistä. Kolmas kierros on jaksettava ylläpitää vauhtia, viimeisellä 300 metrillä on vielä löydettävä loppukiri.

2. Robert Tepper : No Easy Way Out
Ei tällaista listaa voi tehdä ilman Rocky-elokuvien musiikkia. Tällä kertaa jätetään kuitenkin pois se jokaisissa kisoissa soiva Eye Of The Tiger samoin kuin sinänsä upea instrumentaalinen Training Montage. Tämä kappale on kuin kympin juoksun kahdeksas kilometri. Olet mennyt ennätysvauhtia jo pitkään, mutta matkaa on vielä jäljellä. Viimeiset pari kilometriä menevät kyllä, kun tiedät ettei enää ole paljon. Kahdeksas kilometri on vaikein, etenkin jos olet yksin, muut kilpakumppanit ovat joko jääneet tai edellä, tavoitteenasi on vain ennätys tai tulosraja. There is no easy way out, there is no shortcut home, there is no easy way out, giving in can't be wrong... NO! Jatkat, koska olet Kestävyysjuoksija.

1. Iron Maiden : The Loneliness Of The Long Distance Runner
Syksyn ensimmäinen päivä, tihkusade. Autio urheilukenttä, vain juoksija ja hänen valmentajansa. Viisikymmentä kierrosta, kaksikymmentä kilometriä. Jokaisen kierroksen alkaessa valmentaja hihkaisee määräyksen. Maraton, puolikas, kymppi, vitonen, kolmonen – mikä tahansa niistä. Kierros on juostava sen matkan kilpailuvauhtia. Tai sitten komento on PK – kevyesti palautellen peruskestävyysnopeudella, 4.00 – 4.30 kilometrivauhtia (Asiaan vihkiytymättömille, hieman alle kolmentuhannen metrin coopervauhtia). Juoksija ei koskaan tiedä, mikä on seuraava komento. Noin puolet matkasta PK:ta, noin puolet erivauhtisia vetoja. Muutama kierros PK:ta, sitten pari kierrosta maratonia, pari kymppiä, taas pari PK:ta, kierros kolmosta, kierros PK:ta, kierros vitosta, kaksi kierrosta puolikasta, kolme PK:ta, sitten täysin yllättäen kierros tonnivitosta. Viisikymmentä kierrosta, kaksikymmentä kilometriä. Loppuvaiheessa kaksi kierrosta vitosta, kaksi PK:ta, kaksi vitosta, kaksi PK:ta, kolmannen kerran kaksi vitosta ja juoksija tietää, että väsyneet lihakset saavat kohta levätä. Mutta valmentaja huutaa: ”Viitonen!” Kolmas kierros. On jaksettava, kestettävä kaavan murtumisen yllätys. Ja vielä neljäs kierros vitosta, vasta sitten armahtava palautus. Pelonsekainen odotus, mitä vaaditaan kun viideskymmenes kierros alkaa? Mutta se onkin palautusta, PK:ta, sitten kaikki on ohi.

Jokeri: Polyteknikkojen kuoro : Jääkärimarssi
Suomalaisen kestävyysjuoksun tila on kuin maan tila sortokautena. Silti me katsomme tulevaisuuteen luottaen. Kun painuvat päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä.

Välihuomautus 36: KK-ennakko 2012

Kalevan Kisat järjestetään tänä vuonna Chicagossa ... eikun siis Lahdessa.

Entiseen tapaan jokaiselta matkalta (800 - 10 000 m) on listattu kahdeksan parasta suomalaista mitalillesijoittumistodennäköisyyden mukaisessa järjestyksessä. Lajin nimen jälkeen kerrotaan suluissa osanottajien määrä ja kilpailuaikataulu. Nimen perässä olevista kahdesta luvusta ensimmäinen kertoo ilmoittautuneiden keskinäisen sijoituksen tämän kauden tilastoissa ja jälkimmäinen ennätysten mukaisen järjestyksen. Kahdeksan rankatun lisäksi jokaiseen lajiin on otettu "Muita"-osio, johon pääsevät kaikki ne jotka ovat jommassakummassa tilastossa kahdeksan joukossa tai muuten yllätysvalmiita. Samassa osiossa ovat kursiivilla merkittynä ne juoksijat, jotka eivät arvioni mukaan ilmoittautumisestaan huolimatta kisaa juokse mutta juostessaan olisivat todennäköisesti kahdeksan sakissa. Kaikissa luvuissa ja kaavailuissa mukana vain Suomen kansalaiset. Sisäpiiritietoja en ole käyttänyt, kaikki tieto jolla juoksijat on listattu, on julkista tietoa. Muutama lista olisi hieman toisennäköinen sisäpiiritiedoilla.

M 800 m (27), alkuerät pe 19.25, finaali la 19.50
Aneeminen meininki. Sandellsin paras terä on mennyt, Granlund on viimeksi juossut radalla ilman kapulaa EM-Helsingissä, Jonas Hamm on jo alamäessä. Johtopäätös: Mikko Lahtio palaa mestariksi. Toisaalta, pitäkää silmällä nuorta Joonas Rinnettä...
1. Mikko Lahtio (2, 1)
2. Niclas Sandells (1, 2)
3. Tommy Granlund (3, 3)
4. Joonas Rinne (7, 10)
5. Jonas Hamm (5, 4)
6. Rami Oravakangas (8, 5)
7. Panu Jantunen (6, 10)
8. Tuomo Salonen (4, 6)
Muita: Mikael Bergdahl (11, 7), Miro Laurila (24, 8)

M 1500 m (18), su 16.55
Sandells ottaa laskukunnosta huolimatta omansa ja Bergdahl samoin. Pronssista käydään sitten kamppailua. Miro Laurilan tulokset ovat parina viime vuonna olleet kuin satunnaislukugeneraattorista tulleita. Entä mitä tekee Ossi Kekki, jos ilmestyy radalle?
1. Niclas Sandells (1, 1)
2. Mikael Bergdahl (2, 2)
3. Miro Laurila (4, 5)
4. Jonas Hamm (3, 3)
5. Joonas Lehtinen (8, 9)
6. Ilari Piipponen (5, 8)
7. Aki Nummela (7, 6)
8. Panu Jantunen (6, 7)
Muita: Riku Marttinen (18, 4), Joonas Harjamäki (10, 7), Ossi Kekki (9,11)

M 5000 m (25), to 20.15
No just joo. Eikö tätä saisi jättää väliin veikkailuista? Edellisvuoden mestari Matti Räsänen konttaa ties missä, Jussi Utriainen veti itsensä Lontoossa piippuun, kotimainen tilastokärki on Jukka Keskisalolla, Mäyrä Harjamäki ei ole ilmoittautunut, Manniselta, Bergdahlilta ja Järvenpäältä puuttuu tilastotulos, Tuomas Jokinen hiippailee kuten ennenkin, Jaakko Nieminen on juossut pitkän matkan maaliin viimeksi huhtikuussa jenkeissä ja kauden tilastojen valossa paras mukana oleva on Happo Hamberg. Ota tästä nyt sitten selvää.
1. Jussi Utriainen (-, 2)
2. Tuomas Jokinen (2, 6)
3. Jarkko Hamberg (1, 4)
4. Henri Manninen (-, 5)
5. Mikael Bergdahl (-, 7)
6. Jarkko Järvenpää (-, 8)
7. Jaakko Nieminen (3, 9)
8. Oskari Pennanen (5, 15)
Muita: Martti Siikaluoma (4, 16), Kalle Keskipoikela (6, 17), Miika Takala (7, 11), Jukka Kero (8, 12), Francis Kirwa (-, 3), Matti Räsänen (10, 1)

M 10 000 m (24), su 15.50
Pakka melkein yhtä pahasti auki kuin vitosella, mutta vähemmän epäselviä tapauksia. Arpa asettaa juoksijat seuraavaan järjestykseen:
1. Jussi Utriainen (4, 2)
2. Tuomas Jokinen (2, 5)
3. Jarkko Järvenpää (1, 4)
4. Henri Manninen (3, 6)
5. Joonas Harjamäki (-, 15)
6. Aki Nummela (6, 11)
7. Miika Takala (5, 7)
8. Jaakko Nieminen (7, 9)
Muita: Petteri Kuorikoski (8, 15), Francis Kirwa (-, 3), Mikko Virta (-, 8), Matti Räsänen (-, 1)

M 3000 m esteet (10), pe 19.45
Estejuoksijat kunnioittavat Jukka Keskisalon uran muistoa noin minuutin hiljaisuudella. Hiljaisuus alkaa siinä vaiheessa kun juoksua on kulunut SE-aika 8.10,67 ja päättyy voittajan tullessa maaliin. Jos ja kun Harjamäki juoksee, ei voittajan nimestä ole epäselvyyttä.
1. Joonas Harjamäki (1, 1)
2. Rami Tuokko (2, 4)
3. Aki Nummela (4, 5)
4. Mikko Virta (3, 3)
5. Hannu Granberg (5, 6)
6. Teppo Syrjälä (7, 2)
7. Eetu Lindfors (6, 7)
8. Johannes Brunila (8, 9)
Muita: Joakim Träskelin (9, 8)

N 800 m (23), alkuerät pe 18.20, finaali la 19.40
Allergiaongelmista kärsinyt Karin Storbacka on vasta kisatilaston kuudes! Tarkoittaa sitä, että voi tehdä ihan mitä tahansa, jos ilmaantuu paikalle. Samoin edellisvuonna hopealla yllättänyt Johanna Matintalo. Suvi Selvenius ottanee silti omansa.
1. Suvi Selvenius (1, 1)
2. Sara Kuivisto (2, 9)
3. Johanna Matintalo (4, 5)
4. Heidi Marttinen (3, 10)
5. Aino Paunonen (5, 12)
6. Katja Erävistö (8, 7)
7. Heidi Pappila (10, 6)
8. Venla Paunonen (9, 16)
Muita: Minna Nummela (15, 4), Karin Storbacka (6, 2), Sandra Eriksson (7, 8), Heidi Eriksson (-, 3)

N 1500 m (18), su 16.40
Joensuussa leidit pistettiin jo järjestykseen enkä usko sen siitä muuttuvan.
1. Johanna Lehtinen (1, 1)
2. Kaisa Tyni (2, 6)
3. Suvi Selvenius (3, 4)
4. Sara Kuivisto (4, 5)
5. Heidi Marttinen (5, 7)
6. Oona Kettunen (7, 9)
7. Minna Nummela (8, 3)
8. Katja Erävistö (9, 10)
Muita: Kristiina Mäki (6, 8), Karin Storbacka (-, 2)

N 5000 m (26), su 14.15
Jos kaksi ensimmäistä nähdään terveinä lähtöviivalla, tulee titaanien taistelu. Mausteensa siihen heittää Elina Lindgren, joka ei vielä ole tällä kaudella revitellyt vitosta täysillä. Ehkä myös Johanna Peiponen, mikäli loikka kestää.
1. Johanna Lehtinen (1, 1)
2. Sandra Eriksson (-, 4)
3. Elina Lindgren (5, 2)
4. Johanna Peiponen (2, 3)
5. Minna Nummela (4, 7)
6. Laura Markovaara (3, 5)
7. Kristiina Mäki (6, 10)
8. Janica Mäkelä (8, 6)
Muita: Minna Haka-Risku (7, 13), Katarina Skräddar (9, 14), Suvi Miettinen (18, 8)

N 10 000 m (21), to 18.20
Kaksi ensimmäistä olisivat aivan hyvin voineet olla toisinpäin. Tällä matkalla on odotettavissa poisjääntejä, koska kovaa vedetty kymppi voi jumittaa monen päämatkana olevan vitosen. Oletus on, että Janica Mäkelä ja Johanna Lehtinen eivät juokse, kahdeksan listalle päässeistäkin ehkä pari jää pois.
1. Laura Markovaara (1, 1)
2. Elina Lindgren (2, 2)
3. Katarina Skräddar (3, 5)
4. Johanna Kykyri (4, 7)
5. Mira Tuominen (5, 3)
6. Johanna Peiponen (-, 14)
7. Johanna Bäcklund (6, 12)
8. Nina Chydenius (9, 8)
Muita: Marjo Niittynen (7, 16), Sanna Kullberg (8, 9), Suvi Miettinen (-, 4), Janica Mäkelä (-, 6), Johanna Lehtinen (-, 9)

N 3000 m esteet (15), pe 17.40
Menisiköhän Sandra Erikssonin voittokerroin vedonlyönnissä alle ykkösen? Janica Mäkelä on ainoa, joka kykenisi haastamaan edes parhaassa kunnossaan ja hänen estematkansa on jalkavamman takia vähintäänkin epävarma. Kahden ensimmäisen jälkeen tasaisempaa, mutta silti suhteellisen selkeää.
1. Sandra Eriksson (1, 1)
2. Oona Kettunen (2, 3)
3. Minttu Hukka (4, 5)
4. Mira Tuominen (6, 4)
5. Sofie Lövdahl (5, 7)
6. Sanni Klemelä (7, 10)
7. Satu Kähkönen (9, 11)
8. Jaana Honkanen (8, 6)
Muita: Camilla Richardsson (11, 8), Janica Mäkelä (3, 2)

Aina mennään kun meitä tarvitaan

Hommaforumilla käytiin vilkasta keskustelua aiheesta onko miehen käytävä armeija vaiko ei? Asevelvollisuudesta sinänsä voidaan käydä debattia vaikka maailman tappiin etenemättä yhtään mihinkään, koska eri näkemystä edustavien osapuolten puolustuslinjat on kaivettu syvemmälle kuin Verdunin juoksuhaudat. Se on ihan toisen kirjoituksen aihe ja voi olla, että sörkin sitä muurahaispesää joskus toiste.

Se, mikä keskusteluista jysähti olivat ei-vastaajien perustelut. Tässä muutamia esimerkkejä. Olen ottanut joissakin tapauksissa hieman vapautta muotoilla sanamuotoja yksittäiseen sitaattiin sopivammaksi:
En voi ymmärtää mitä ainutlaatuista minulta on jäänyt kokematta, kun en ole inttiä käynyt.
Pitääkö rankaista ihmisiä, jotka eivät vain pysty sopeutumaan armeijaan?
Jos haluaa päästä helpolla, niin 6 kk ja sitten ilmoittaa ettei halua kuulua reserviin.
Se voisi olla hyödyllinen jos siellä oppisi jotain.
Silloin nuorempana luuli, että se olisi jotain hienoa ja sankarillista.
Jos jostain syystä kokee hyötyvänsä, niin sitten menee.

Voi helvetti.

Armeijaa ei siis kannata käydä, koska MINÄMINÄMINÄ. MINÄ en hyödy siitä mitenkään. MINULLA ei olisi siellä kivaa. MINUN elämässäni on järkevämpääkin tekemistä.

Joillakin kyllä-vastanneillakin pilkistää tuo MINÄ vahvimpana argumenttina:
Sotilasarvo kertoo että jotakin on läpäissyt ja sopeutumiskykyä löytyy.
AMK:ssa sai AUK:n käynnistä kolme opintopistettä.
Tärkeintä että oppii tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa.
Joissakin työtehtävissä arvostetaan armeijan johtajakoulutusta.

Tuumaillaanpa hetki. Mikä se nyt olikaan SA-INT:n tarkoitus? Rasti ruutuun:
a) tarjota nuorisolle kiva larppausmahdollisuus sotaleikkeihin
b) hyödyttää elämänuraa kouluttamalla siviilityössä tarvittaviin taitoihin
c) hankkia myöhemmässä elämässä tarvittavia suhteita
d) saada ulkovallat uskomaan, että tänne ei kannata höökiä tai tulee pää kipeäksi

Kyse on asevelvollisuudesta. Armeija käydään siksi, että yhteiskunta olisi parempi ja turvallisempi paikka. Armeijaan ei mennä siksi, että se olisi juuri kyseiselle yksilölle kannattavaa. Jos joku väittää, että hän nautti intissä joka hetkestä, niin on syytä tarkistuttaa sahanpurut. Itse asiassa ne on syytä tutkia siinäkin tapauksessa, jos väittää että suurin osa ajasta oli kivaa ja mitään tosi epämiellyttävää ei tullut missään vaiheessa vastaan.

Keskusteluista paistaa läpi nyky-yhteiskunnan vastenmielisin piirre: itsekeskeisyys. Moni ei ole valmis tekemään yhtään mitään, ellei hyödy siitä itse. Jos ei koe hyötyvänsä asevelvollisuudesta, niin sitten ei halua sitä suorittaakaan.

Valitettavasti yhteiskunta, jossa riittävän suuri osuus kansalaisista ajattelee noin, luhistuu paineen alla.

Suomi on puolustamisen arvoinen maa. Enkä tarkoita tällä pelkästään asevelvollisuutta, vaan myös muita velvollisuuksia. Käynkö minä vetämässä juniorien harjoituksia ilmaisiksi siksi että erityisesti nautin siitä? En. Siksi, että omilla lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa? Osittain. Siksi, että kylän nuorille olisi tarjolla muutakin kuin raitilla notkuminen, siksi että heillä olisi vähän parempi mahdollisuus kasvaa tervehenkisiksi, kunniallisiksi kansalaisiksi? Kyllä, ehdottomasti.

Jokainen Suomen kansalainen on ase- tai työvelvollinen silloin kun poikkeustilanteessa niin määrätään. Silti meidän tulee rakentaa yhteiskuntaamme paremmaksi pienillä teoilla ilman velvollisuuttakin. Pieniä, pyyteettömiä asioita. Laitetaan roskat roskikseen. Jonotetaan järjestyksessä. Vaaditaan remonttimieheltä kuitti. Kuten JFK virkaanastujaispuheessaan sanoi: Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, vaan mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi.

Ihmisen eloon nyt vain sattuu kuulumaan sellaisia velvollisuuksia, jotka eivät välttämättä ole kivoja. Asia kun on niin, että yhteiskunta ei pysy pystyssä ellei joku niitä tee. Tämä tuppaa unohtumaan kaikessa yksilökeskeisyyden paineessa. Tiedotusvälineet tunkevat egoistisia arvojaan, mutta onneksi niiden keskellä suurin osa nuorisosta on pysynyt kunnollisena. Jalat maassa olevat tajuavat kyllä, että jonkun on maksettava ne verot, joilla pilvilinnojen rakentajat elävät.

Tällaisissa nuorissa on Suomen toivo. He ymmärtävät, että jonkun on tehtävät työt. Ei se aina hauskaa ole, mutta on opittava ymmärtämään että ilmaisia lounaita ei ole. Kuten tässä äskettäin totesin: Marjapuskat tyhjiksi, hop hop. Tässä huushollissa jokainen tekee osansa, tämä tontti on demarivapaa vyöhyke.