Siltä varalta, että joku on viettänyt pari viime päivää lumiluolassa tai lukee tätä juttua joskus paljon myöhemmin, kerrottakoon että
pääkaupunkiseudun liikenne on ollut pari päivää kaaoksessa. Edellisen kerran uutisia seuratessani kukaan ei ollut vielä kuollut, mutta pelti oli rytissyt noin 300 kolarissa ja loukkaantuneita oli kymmenittäin.
Kyse ei ole siitä että Helsingin Alkot olisivat järjestäneet alennusmyynnin ja poliisin loputkin puhalluttamismäärärahat olisi siirretty nettinatsien valvontaan. Kyse on siitä, että etelärannikolla oli lumimyräkkä. Tavallisten peltikolarien lisäksi useammallakin isommalla tiellä on ollut ketjukolareita - kannattaa katsoa
tämä video 1:45 alkaen - ja moni pääväylä on ollut tukossa tai jopa täysin poikki.
En ole yllättynyt. Paitsi siitä, että tämä tapahtui vasta nyt.
Olen liikkunut pääkaupunkiseudun liikenteessä reilusti enemmän kuin tarpeeksi. Eli aika vähän. Talvikelissä en lähemmäs kymmeneen vuoteen. Syystä. Kesärengasaikana liikenne vielä menettelee, ainakin kuivalla kelillä. Talviaikaan liikenne on täynnä tyyppejä, jotka yrittävät tappaa minut ja muut kyydissäolijat. Kesäaikaan huomattavasti vähemmän. Tai itse asiassa samat tyypit ovat tuolloinkin luultavasti liikenteessä, mutta heidän tyylinsä ei ole silloin yhtä hengenvaarallinen.
Kun nopeusrajoitus on 100 km/h, pitäisi ymmärtää että se ei tarkoita sitä että pitää ajaa 105 km/h kelistä ja muusta liikenteestä riippumatta. Edellisen kerran talvikelissä Etelä-Suomessa ajaessani sattui olemaan lumipyrykeli. Silloin päätin, että sai muuten olla viimeinen kerta. Ei tällaisen maalaisjuntin hermo kestä, kun yrittää ajaa kelin mukaan ja bemari roikkuu takapuskurissa lähtien heti ohitukseen, kun vastaantulevalla kaistalla on vähänkin vapaata reikää. Voisin vaikka vannoa, että kuulin sivuikkunan läpi taisteluhuudon "Banzai!". Vähän epävarma olen siitä, oliko kuskilla tosiaan japaninkielisin kirjoitusmerkein koristeltu valkoinen otsahuivi.
Eikä tällaisia kuskeja ollut yksi, vaan kymmenittäin. Tämä tuli viimeistään nyt todistettua. Yksittäisiä ketjukolareita voi sattua, mutta järjestelmällinen esiintyminen kertoo siitä, että suuri osa kuskeista ajaa liian kovaa huonoissa oloissa. Ketjukolari ei katkea siihen, joka roikkuu takapuskurissa eikä siihen, joka ajaa normaalivälin päässä. Se katkeaa vasta siihen, joka pitää kelin mukaisen nopeuden ja turvavälin.
Pääasiallinen syy kolareihin on siis liian suuri tilannenopeus ja liian pieni turvaväli. Syy näihin taas löytyy liian hyvistä autoista ja ennen muuta liian hyvistä olosuhteista. Siis normaalitilanteessa. Suurin osa kuskeista on ns. hyvän sään kippareita, etenkin pääkaupunkiseudulla. Tiet ovat valaistut ja sulat tai ainakin hyvin auratut, suolatut ja hiekoitetut. Autoissa on ABS, luistonestojärjestelmä ja renkaat, jollaisista ei vielä parikymmentä vuotta sitten osattu kuin unelmoida. Tosiasia on, että meillä on käytännössä kesäkeli ympäri vuoden. Paitsi niinä muutamina päivinä. Jolloin ei sitten enää osatakaan ajaa. Siksi on hämmästyttävää, että nähdyn kaltaiselta katastrofilta vältyttiin näin pitkään.
Kun on tottunut siihen, että näkee hyvin, tien pinta pitää ja auto toimii, tottuu ajamaan lähellä takapuskuria ja kovaa. Lisäksi on yleensä aina kiire. Sitten tuleekin se yllätys, kun satasen vauhdissa auto lähtee käsistä, kun tienpinta on jäätynyt eikä kitkarengas enää purekaan. Jostain lumipyryn keskeltä ilmestyy toinen auto ja katastrofi on valmis.
Ylimielisyyteen ovat yleensä syyllisiä Helsingin (luen siihen kuuluvaksi kaikki paikat, jotka sijaitsevat noin maratonin säteellä Aleksanteri II:n patsaasta) autoilijat. Eivät he ole tottuneet ajamaan liukkaassa kelissä, mikä täällä Huitsinnevadassa on pikkuteillä liikkumisen takia pakollista. Tai pehmeässä lumessa, mikä on lähes jokapäiväistä täällä. Tai kylmässä, kun tuulilasi huurtuu lämmityslaitteesta huolimatta. Parinkymmenen asteen pakkanen on poikkeus rannikolla, täällä taas tätäkin kirjoittaessa kylmämittarin (lämpömittari on väärä sana tässä yhteydessä) ensimmäinen numero on kolmonen. Niin hyvää autoa ja kuskia olekaan, joka pystyisi ajamaan umpisurkeassa kelissä turvallisesti bemari/audityylillä. Oma menopeli on reilusti parilitraisena nykyaikaisena dieselkoneena takuulla ajettavuudeltaan ja hallittavuudeltaan sieltä paremmasta päästä talviautoja, enkä totisesti edes uneksisi ajavani lumipyryssä sitä vauhtia, mitä jotkut kiireiset ohittajat hurauttavat. Tässä tullaankin sitten siihen oleelliseen seikkaan. Vaikka olisi kuinka hyvä kuski tahansa, ei voi luottaa siihen toiseen kuskiin. Edes oman varovaisuuden kasvattaminen ei välttämättä riitä, kun vastaantuleva auto tuleekin samaa kaistaa pitkin kylki edellä vastaan, kuten eräälle hyvin läheiselle henkilölle kymmenisen vuotta sitten kävi.
Tässä vaiheessa mahdolliset pääkaupunkilaislukijat jo varmaan tuumailevat, että helvettiäkö luulet olevasi meitä parempi ja tulet neuvomaan. En luule, tiedän. Siis noissa oloissa. Auliisti myönnän, että olen huono kuski kaupunkiajossa. Siksi pysynkin suosiolla poissa Helsingin keskustasta, ellei ole ihan pakko. Ja jos on, olen hyvin varovainen. Kuten pitää ollakin silloin kuin poistuu omalta reviiriltään. Kaupunki ei ole minun reviiriäni eivätkä huonot olosuhteet hesalaisten reviiriä. Ollaan molemmat erityisen varovaisia vierailla vesillä.
On toki myönnettävä, että on sitä tullut käytyä ojavaihteen puolella huonossa talvikelissä. Kerran keskellä pohjoista erämaata halkovaa pimeää valtatietä ilmestyi iso nelijalkainen pyryn keskeltä eteen. Tein onnistuneen väistöliikkeen, mutta auto lähti pyörimään renkaidensa varassa. Onneksi ei ollut vastaantulijoita. Parin kierroksen jälkeen päädyttiin perä edellä lumipenkkaan. Ajoin rajoituksen alle, mutta taisi olla liian kovaa oloihin ja kokemukseen - alla oli henkilöpakettiauto, jollaista olin ajanut vain tuhatkunta kilometriä - nähden. Ei henkilö- eikä peltivahinkoja, ohiajanut rekkakuski hinasi meidät pois ojasta. Toisen kerran päädyin samanlaisessa kelissä omalla autolla jorpakkoon. Oli olevinaan kiire, kuinkas muuten. Olin käynyt hakemassa apteekista lääkkeet sairastuneelle vanhukselle ja vähän vieraammalla pikkutiellä en osannut varoa jyrkässä alamäessä ollutta mutkaa. Luisuun lähti. Laskin, että saan oikaistua, mutta myöhästyin sekunnin murto-osan arvioituani pelivaran väärin. Lumiaura oli vetäissyt turhan läheltä ojaa ja pyörä tipahti alta. Hangessa olin ja syvällä. Tallasin lähimpään taloon, jossa asui puolituttu mies joka kävi nykäisemässä naarmuttoman auton traktorilla ylös.
Huonossa kelissä pitää siis olla varovainen. Siksi poliisin antama ohje joukkoliikenteeseen turvautumisesta olikin erinomainen. En yksinkertaisesti tajua, miksi pääkaupunkiseudulla ei käytetä joukkoliikennettä. Itse ainakin käyttäisin, kun käytän sitä täälläkin kun mahdollista. Mikä taas ei ole mahdollista muuten kuin jos matka suuntautuu pois Huitsinnevadasta ja silloinkin vain kirkonkylän linja-autoasemalle mennen. Olisiko vika joukkoliikenteen käyttämättömyydessä sen alhainen imago? Silloin asiaan pitää keksiä
luova ratkaisu.
Lopuksi pitää vielä todeta yksi seikka, kun minut on useammassakin blogilistassa luokiteltu "mamukriitikoksi". Talviajosta annan pisteet mamuille. En ole vielä nähnyt ongelmia, ilmeisesti siitä yksinkertaisesta syystä että he ymmärtävät oman taidottomuutensa alalla ja pysyvät joko kokonaan poissa liikenteestä huonolla kelillä tai ovat erityisen varovaisia. Siis nämä varsinaiset. Virolaiset ja venäläiset kyllä painelevat samaan malliin kuin muulloinkin, mutta heidän kunniakseen täytyy myöntää että hallitsevat ajopelinsä paremmin kuin suomalaiset samoissa vauhdeissa. Selitystä voi etsiä siitä, että Venäjällä ei ajeta kesäisissä oloissa talvisaikaan, tiet ja niiden huolto ovat kaukana suomalaisesta tasosta. Kyllä ne riskitekijät huonoissa kelioloissa ovat enimmäkseen suomalaisia sieltä kehä III:n hullummalta puolelta.
