Sivallus LVII

Pörssin raaka-ainelistalla on tuote nimeltä Pix-Sellu. Kyllä me miehet olemme maailman sivu tienneet, että kalliiksi se tulee, mutta silti päivän hinta 796,88 $ vaikuttaa aika tyyriiltä.

Pienimuotoista energiapolitiikkaa

Lapsuudessa jätteiden käsittely oli helppoa. Oli yksi ainoa roskis, johon heitettiin kaikki. Kerran viikossa jäteauto kävi sen tyhjentämässä. Nykyään on toisin. Jätteet on lajiteltava moneen eri kasaan, mikä tietysti oikein onkin luonnonsuojelun ja roskakuorman vähentämisen nimissä. Hienoimpia keksintöjä on energiajätteen hyödyntäminen. Valitettavasti kyseinen uusvanha keksintö ei vielä ole kovinkaan monessa paikassa käytössä.

Suurimpia jätemäärän lisääjiä ovat vaipat. Ne kasvattavat normaalitalouden sekajätteen määrän lähes kaksinkertaiseksi. Niinpä herää kysymys, eikö niitä voisi polttaa, mikäli talossa sattuu olemaan lämpökattila. Mistään ei vain tunnu löytyvän luotettavaa tutkimustietoa asiasta. Netistä löytyi erilaisia väitteitä linjalla saa polttaa / ei saa polttaa /ei kannata polttaa. No. Tuumasin aikoinaan, että onhan tässä jonkin verran alan koulutusta, joten ei muuta kun tutkimaan väitteitä. Polttoa vastustamaan esitettiin yleensä kolme väitettä:

1) Vaipan polttamisesta syntyy haitallisia päästöjä.

2) Vaippa on tarkoitettu imemään kosteutta. Siihen kertyneen kosteuden haihduttaminen kuluttaa niin paljon energiaa, että vaipan polttamisen energiatase on negatiivinen.

3) Vaipan polttamiseen tarvitaan niin suuri kuumuus, että se ei pala täydellisesti kotikattilassa, vaan vaatii järeän jätteenpolttolaitoksen.

Ykkösväite kuulosti kummalliselta. Jos vaipassa olisi haitallisia aineita, niin eivät kai ihmiset niitä lastensa perseitä vasten laittaisi? Tosin voihan palaessa syntyä vaarattomista aineista vaarallisia yhdisteitä.
Varmaa tietoa vaippojen tarkasta koostumuksesta ei tuotesalaisuuksien takia ole saatavissa. Selvää kuitenkin on, että vaippa sisältää erilaisia muoveja. Muovit puolestaan koostuvat hiilivedyistä tai hiilivetyjen ja piin yhdisteistä. Jokainen lukion pakollisen kemian kurssilla valveilla ollut muistaa orgaanisen kemian perusasian: kun polttaa hiilivetyä, reaktion lopputuotteena on vettä ja hiilidioksidia. Lisäksi on ilmeistä, että vaipan muovit ovat polymeeriketjuista koostuvia ns. kestomuoveja, eivät kertamuoveja. Yleisenä sääntönä on, että kestomuoveja voi polttaa puiden seassa, kertamuoveja ei.
Vaipan varsinaisena nestettä imevänä aineksena on jotain superabsorpenttia polymeeria. Ne puolestaan koostuvat akryylihaposta, jonka leimahduspiste on vain 54 astetta Celsiusta ja natriumpolyakrylaatista. Näistä jälkimmäinen pääosin hajoaa kastuessaan.
Se, mitä vaipan alkuperäisestä aineksesta on jäljellä käytön jälkeen, on lähes kokonaan polymeerimuovia. Eli poltettavaa kamaa. Jos haitallisia aineita poltossa syntyy, otan mielelläni tietoa vastaan siitä, mikä myrkky mahtaa olla kyseessä.

Väite kakkonen - vaipan polton energiatase - on puhtaasti laskennallinen ongelma. Jokaisella aineella on olemassa polttoarvo, joka kertoo kuinka paljon aineesta irtoaa poltettaessa energiaa kilogrammaa kohti. Muoveilla kyseinen arvo liikkuu välillä 20-40 MJ/kg. Oletetaan varmuuden vuoksi, että vaipan polttoarvo on skaalan alapäässä.
Käyttämättömän vaipan paino riippuu sen kokoluokasta. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä pienempään vaippaan mahtuu vähemmän kosteutta ja isompaan enemmän. Otetaan esimerkiksi vaippa, jonka paino käyttämättömänä on noin 50 g (kokoluokituksessa noin neloskoko eli n. 10-kiloisille). Sen polttoarvo on 0,05 kg * 20 MJ/kg = 1 MJ = 1000 kJ.
Vaippaan on kertynyt nestettä. Oletetaan nesteen lämpötilan olevan 20 astetta Celsiusta. Se pitää ensin kuumentaa 100-asteiseksi ja sitten höyrystää. Veden ominaislämpökapasiteetti on 4,19 kJ/kg*K ja höyrystymislämpö 2260 kJ/kg. Tästä voidaan laskea, että 80 K * 4,19 kJ/kg*K + 2260 kJ/kg = 2595,2 kJ/kg.
Jotta energiatase olisi plusmiinus nolla, olisi vaipassa oltava 1000 kJ / 2595,2 kJ/kg = 385 grammaa nestettä.
Blondi tunnetusti vaihtaa vauvalle vaipan vain kerran viikossa, koska pakkauksessa lukee että 2-4 kg. Me muut vaihdamme vaipan hieman useammin, joten epäilenpä että aika harvassa vaipassa on yli 385 grammaa nestettä. Näin ollen energiatase on lähes poikkeuksetta positiivinen, etenkin kun muistaa että esimerkissä on arvioitu vaipan polttoarvo mitä ilmeisimmin liian pieneksi.
Esimerkissä ei myöskään ole otettu huomioon tilannetta, jossa vaippaan on pelkän nesteen lisäksi tullut sitä ihtiään. Kuten arabien kamelinkakkanuotioista tiedämme, silläkin on oma polttoarvonsa, joka lisää energiataseen positiivisuutta.

Väite kolme oli, että vaipan palamiseen ei kotikonstein saavuteta riittävää kuumuutta. Täydellistä palamista on vaikea päätellä muuten kuin kokeilemalla. Pääasialliset vaippa-ainekset, kuten akryylihappo, ovat leimahduspisteeltään ainakin niin alhaisia, että palavat taatusti. Omien kokemusten mukaan vaipan polton jälkeen tuhkaa penkomalla ei todellakaan löydä minkäänlaisia jäämiä vaipasta. Empiirisesti voi siis todeta, että kodin polttouunissa syntyy niin kova kuumuus, että vaippa palaa ainakin aistihavaintojen ulottumattomiin.
Epäilisin, että tavallisessa takassa tai ainakaan saunan kiukaassa palaminen ei olisi noin täydellistä. Tähän johtopäätökseen olen tullut siksi, että joskus sanomalehtiä sytykkeenä käyttäessä ne kykenee erottamaan tuhkan joukosta muissa tulipesissä paitsi lämpökattilassa. Vaippojen polttamista muualla en ole kokeillut.

Mihin lopputulokseen olen sitten tullut?
Vähän siltä ja väliltä. Jos kriittisellä hetkellä (suom. vaipanvaihto) lämpökattilassa on tuli parhaimmillaan tai siihen ollaan kohta sytyttämässä tuli, niin vaippa on päätynyt sinne. Jos kattila on ollut sammumassa tai kylmillään, niin sekajätteisiin.
Jos joku minua viisaampi kykenee valistamaan polttamisen ihanuudesta tai kamaluudesta, niin siirryn sataprosenttiseen polttoon tai sataprosenttiseen sekajätteeseen heittämiseen.
Kestovaippailun sen ekologisuuden perusteella valinneiden vuosittain Thaimaassa reissaavien ei tarvitse vaivautua vastaamaan.

Joukolla liikenteeseen

Ilmastonmuutoksen, ruuhkien helpottamisen ja monen muun syyn takia ihmisiä kannustetaan jättämään oma auto kotiin ja kulkemaan junalla tai linja-autolla. Syitä siihen, miksi valitettavan harvat näin tekevät, on kolme.

1) Viimeisen kilometrin ongelma.
Joukkoliikenne ei yleensä lähde omalta kotipihalta eikä välttämättä pääty haluttuun kohteeseen. Yleensä on käveltävä/pyöräiltävä noin kilometri kotoa ja kuljettava päätepysäkiltäkin pidempi matka kuin omalla autolla liikkuessa tarvitsisi.

2) Aikataulujen sopimattomuus.
Tämä ongelma on jaettavissa useaan alakohtaan.
a) Vuorojen harvalukuisuus
Tiheään liikennöidyillä teillä ja kaduilla vuoroja on suhteellisen usein. Jos vuorojen määrä on pienempi kuin kerran tunnissa, tämä aiheuttaa jo merkittävän ongelman.
b) Yöajan liikenne
Voi olla, että matka pisteestä A pisteeseen B sujuu ongelmitta. Jos paluumatka on ajoitettava kellonaikaan, jolloin vuoroja ei kulje, on myös menomatka yleensä kuljettava muulla kulkuvälineellä kuin linjurilla tai junalla.
c) Linjojen sopimattomuus ts. vaihdot
Isossa kaavassa Suomen joukkoliikenne on suunniteltu pohjois-eteläsuuntaiseksi. Joensuu-Helsinki (440 km) tai Kokkola-Helsinki (500 km) onnistuvat sujuvasti, vaan yritäpä kulkea väli Joensuu-Kokkola (429 km) niin tiedät mistä on kysymys. Oma ennätys välillä Huitsinnevada-Hornankuusi on kolme linja-autoa, kolme junaa ja 25 tuntia (sisältyi pari noin tunnin mittaista vaihtoyhteyden odotusta) taukoamatonta matkustamista.
Sama ongelma pienemmässä mittakaavassa on jokaisessa kaupungissa. Joukkoliikenne kulkee keskustan kautta. Jos huonojalkainen mummo tahtoo vierailla ystävänsä luona parin kilometrin päässä naapurikaupunginosassa, hänen on ajettava viisi kilometriä keskustaan, vaihdettava linja-autoa ja ajettava toiset viisi kilometriä takaisin.

3) Joukkoliikenteen imago.
Mene täyteen bussiin ja laske siellä olevat 25-70 -vuotiaat siististi pukeutuneet miehet. Jos tarvitset enemmän kuin yhden käden sormet, olet luultavasti sirkkelisahuri. Miehet ja hyvätuloiset naiset kokevat joukkoliikenteen käytön alentavaksi.

Joukkoliikenteen suosion kasvattamiseksi ongelmalle yksi ei ole tehtävissä juuri mitään eikä ongelmalle kaksi varsinkaan yhtään mitään, mikäli puhutaan liiketaloudellisesti kannattavista ratkaisuista eikä viherpiipertelyhörhöilystä. Sen sijaan ongelmalle kolme on. Imago-ongelman ratkaisussa on vain se ongelma, että ratkaisu ei ole poliittisesti korrekti. Ei vaikka se helpottaisi myös ongelmaa numero kaksi ja ehkä aavistuksen verran ykköstäkin.

Imago-ongelma voidaan ratkaista tekemällä joukkoliikenteestä elitististä.

Yleisimmin tarjottu ratkaisu joukkoliikenteen suosion lisäämiseen on päinvastainen eli sen tekeminen ilmaiseksi; tätähän esitetään pääkaupunkiseudulla tasaisin väliajoin ilman että se - onneksi - ottaisi tulta.
Tämä olisi karmea moka. Mikään, mikä on kaikille ilmaista, ei todellakaan ihmisiä kiinnosta. Joukkoliikennevälineet valtaisi pultsarien ja muiden epäsosiaalisten yksilöiden kuten kulttuurimme rikastuttajien armeija. Seuraukset ovat arvattavissa: kunnon kansalaisten joukkopako joukkoliikenteestä.

Vaan ajatellaanpa toisinpäin. Monet kunnat maksavat jo nyt työmatkalaisille osan seutulipun hinnasta. Otetaan käyttöön joukkoliikenteen VIP-kortti, joka myönnetään tietyin ehdoin. Kortti voisi toimia vaikka seuraavasti:
- se on henkilökohtainen
- sillä saa matkustaa oman kotimaakunnan alueella rajatta joukkoliikennevälineissä (metro, linja-auto, junan 2 lk)
- kortti on ladattava ja voimassa kuukauden kerrallaan
- siitä peritään nimellinen, esim. 10 euron kuukausimaksu

Kortista voisi olla olemassa myös B- ja C-luokan kortit, jotka ulkoasultaan olisivat täsmälleen samanlaiset kuin VIP A -kortti. Vain linja-auton, Matkahuollon tms. latauslaite pystyisi sirun avulla erottamaan, minkä luokan kortti on kyseessä. Niiden ero A-korttiin olisi ainoastaan eri hinta eli esim. B-luokan kortilla vaikka 50 euroa (hieman nykyistä keskimääräistä seutulippua halvempi, näiden hinnathan vaihtelevat aika paljon paikkakunnasta riippuen) ja C-luokan kortilla normaali markkinahinta, vaikka 100 euroa.

Ja sitten kortin saamisen ehdot.
- A-kortin saisi jokainen, jonka verotettavat vuositulot ovat yli 30 000 euroa
- B-kortin saisi jokainen, jonka verotettavat vuositulot ovat yli 20 000 euroa tai joka omistaa auton
- jos vuositulojen perusteella kortin saaneella on auto, hän saisi yhdelle perheenjäsenelleen lisäksi B-kortin.

Mikä on homman idea?
Ne ihmiset, joilla on runsaasti verotettavia vuosituloja, maksavat valtiolle enemmän verovaroja. Nyt he saisivat siitä - kerrankin - myös enemmän hyötyä. Eikä tämä hyöty tulisi suoraan tilille, vaan ainoastaan vähäisemmän oman auton käytön ansiosta vähentyneinä henkilökohtaisina kustannuksina. Vähätuloisilta tämä ei olisi pois, koska heidän tilanteensa pysyisi samana. Opiskelija- ym. alennuskortit pyörisivät edelleen samaan tapaan kuin ennenkin.

Mikä olisi seuraus?
Käytännössä ilmaiset matkat juuri niille, joita yritetään joukkoliikenteen käyttäjiksi saada. Jos tämä porkkana ei vedä, niin sitten ei auta mikään. Joukkoliikenteen imagon luulisi VIP-korttien myötä paranevan kummasti, kyseessä kun on klassinen statussymboli. "Katsokaa, minä matkustan linja-autossa, koska olen niitä harvoja jotka saavat tehdä sen ilmaiseksi". Samalla kun VIP A -korttien suosio nousisi, hankittaisiin myös B- ja C-kortteja, jotta voisi uskotella samaa. Eikä olisi pelkoa siitä, että epäsosiaalinen aines valtaisi joukkoliikenteen. Sen määrä luultavasti pysyisi samana, koska muiden lippujen hinnat eivät nousisi, mutta keskimääräiset haitat pienenisivät epäsosiaalisen aineksen prosentuaalisen osuuden pienentyessä.

Millä systeemi rahoitettaisiin?
Tämän takia esityksessä on auton omistukseen liittyvä pykälä. Useimmat meistä tarvitsevat joka tapauksessa oman auton, koska joukkoliikenne on joskus mahdotonta. Nyt systeemi rahoitettaisiin ainakin osaksi autoverolla. Jos omistat auton, olet potentiaalinen saastuttaja ja sinun pitää siitä maksaa haittaveroa. Tämä haittavero käytetään joukkoliikennekulujesi subventoimiseen, koska saat sen ansiosta lippusi halvemmalla. Kun tämä haittavero ei riitä, niin lisäbudjetti otettaisiin tuloverotuksella - kiristynyt verotus tuottaisi haitan vain niille hyvätuloisille, jotka pysyttäytyisivät edelleen oman auton käytössä joukkoliikenteeseen siirtyjien ollessa nettohyötyjinä. Vähätuloisiin tämä ei käytännössä heidän maksamiensa verojen vähäisyyden takia vaikuttaisi suuntaan eikä toiseen.

Systeemin käyttöönotto ratkaisisi omalta osaltaan myös ongelmaa numero 2 eli vuorojen sopimattomuutta. Kun useammat ihmiset käyttäisivät joukkoliikennettä, olisi perustettava uusia vuoroja ja ehkä avattava kokonaan uusia reittejäkin, jolloin myös viimeisen kilometrin ongelma ratkeaisi osittain. Seurauksena joukkoliikenteen peitto kasvaisi ja sen käyttö helpottuisi entisestään - positiivinen kierre.
Tähän asti etenkin syrjäseutujen linja-autoliikenteessä on ollut negatiivinen kierre. Lapsuudesta tutuimmalla linja-automatkalla kulki kymmenkunta vuoroa molempiin suuntiin päivittäin. Sitten yhtiöt huomasivat, että suuri osa vuoroista tuotti tappiota ja lakkauttivat tappiolliset vuorot. Odottivat luonnollisesti, että sen jälkeen toiminta oli voitollista. Vaan mitä tekivät ihmiset? Huomasivat, että muutamat jäljelle jääneet vuorot eivät riittäneet kattamaan heidän tarvettaan. Osa hankki oman auton ja ajotaidottomat mummot muuttivat kirkonkylään. Seuraus olikin se, että aiemmin voitollisetkin vuorot muuttuivat tappiollisiksi. Nykyään kyseisellä pätkällä ei kulje yhtään ainutta vuorolinja-autoa.

Jos ja kun halutaan joukkoliikenteen käyttöä lisätä, se voidaan tehdä mieluummin porkkanalla kuin kepillä. Yksityisautoilun rajoittaminen kasvattaa vain inhoa ja vastarintaa. Oikea tapa on tehdä joukkoliikenne houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Kuten fiksummat huomaavat, rahoitusteknisesti nämä ovat yksi ja sama asia, mutta psykologisesti niiden välinen ero on Himalajan kokoinen.

Sivallus LVI

Ensimmäinen isompi puolue on huolestunut islamin noususta. Olen monta kertaa aiemminkin ihmetellyt sitä, että eduskuntapuolueista useimmissa asioissa lähinnä omia kantojani ovat kristillisdemokraatit, vaikka en ole sen enempää kristitty kuin demokraattikaan.

Sivallus LV

Media toistaa toistamasta päästyään väittämää monikulttuurissa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Tämä on luultavasti totta. Kaksi oleellista asiaa jätetään kuitenkin kertomatta. Lukuisten mahdollisuuksien toteutuminen on epätodennäköistä ja niistä saadut hyödyt ovat suhteellisen pieniä. Vähälukuisten uhkien toteutuminen on todennäköistä ja niiden haitat ovat valtavia.

Sivallus LIV

Näin itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa tuli mieleen eräs ajatus. Kun valkoiset voittivat 1918, se tarkoitti sitä että vasemmisto sai oikeuden sanoa virheelliset ajatuksensa ääneen. Jos punaiset olisivat voittaneet, oikeisto ei olisi saanut sanoa oikeita ajatuksiaan ääneen.

Naisen logiikasta

Syön aamuisin muroja. Vaimolla (sovitaan että hän on nimeltään Salli ;-D) on tapana kaataa murot siististi lasi- tai muovipurkkeihin alkuperäisestä pakkauksestaan. Joskus purkki tyhjenee aamupalalla eikä Salli Brown jostain syystä sitä huomaa täyttää. Tällöin seuraavana aamuna minä otan muroja suoraan alkuperäisestä pakkauksesta enkä täytä lasipurkkia. Kuten jokainen naimisissa oleva tietää, tällainen toiminta tai siis tässä tapauksessa toiminnan puuttuminen herättää joskus jonkin verran keskustelua.

Tähän asti olen selvinnyt selittämällä, että minulle on yhdentekevää, kaadanko murot alkuperäisestä pakkauksesta vai lasipurkista. Aikoinaan S.B. kysyi, enkö sitten halua, että hän siirtää murot lasipurkkiin. Vastasin, että se on ihan hänen valintansa, koska hänkin niitä joskus käyttää. Varmemmaksi vakuudeksi lisäsin, että minusta on kivaa, että hän niin tekee. Miehen on aina syytä kehua vaimoa, jos tilaisuus siihen tarjoutuu. Ei ole niin erityistä väliä, onko kehuihin jotain syytä.

Tässä päivänä muutamana hän kuitenkin yllätti minut kaatamasta pähkinöitä (joita syön murojen kanssa) pussista lasipurkkiin. Seurasi hämmästystä kummastusta siitä, miksi teen tällä tavalla pähkinöiden, mutta en koskaan murojen kanssa. Ja kuten aviomiehet tietävät, ennen kuin ehdin koota itseni selitystä varten, närkästyminen siitä että hän joutuu aina laittamaan murot purkkiin.

Ei auttanut muu kuin antaa yksityiskohtainen selitys siitä, miten miehen logiikka toimii.

Aluksi kerroin, että ei mies oikeasti laske asioita niin tarkasti kuin tulen esittämään. Todellisuudessa miehen päähän on sisäänrakennettu systeemi, jolla hän tekee päätökset parissa hetkessä. Olen nyt kuitenkin purkanut tämän salamaprosessin paloiksi ja hidastanut sitä noin satakertaisesti, jotta systeemi tulisi ymmärrettäväksi myös sille sukupuolelle, jolle looginen ajattelu on tunnetusti hankalaa.

Ensinnäkin tulee ymmärtää, että miehen tavoite kaikessa hänen toiminnassaan on minimaalinen vaiva ja maksimaalinen hyöty. Tässä yhteydessä tilanne on vielä yksinkertaisempi, koska hyöty (syöminen) on joka tapauksessa vakio, joten ei tarvitse tehdä punnitusta vaivan ja hyödyn välillä. Kyse on ainoastaan vaivan minimoimisesta.

Ongelman liikkeelle sysännyt kysymys oli siis: miksi täytän pähkinäpurkin, mutta en muropurkkia.

Aloitetaan pähkinöistä. Pähkinät ovat kilon painoisessa muovisessa pussissa. Jos pähkinöitä kaataa pussista suoraan lautaselle, kohtaa seuraavat ongelmat:
1) Pähkinöitä tarvitsee vain vähän, mutta helposti liikkuvina niitä rojahtaa usein liikaa.
2) Pähkinäpussin kulmaan voi leikata vain suhteellisen pienen reiän, joka tukkeutuu helposti ja purkautuessaan aiheuttaa ongelman 1.
3) Pähkinäpussi ei ole itsekantava, eli sitä on säilytettävä vaakatasossa. Tällöin sen yläpää on rullattava, etteivät pähkinät valuisi kaappiin, kun hyllyllä olevaa pussia pakostakin joskus vahingossa tönäisee. Vastaavasti pussi on tietysti joka kerran rullattava auki, kun pähkinöitä tarvitsee.
Jos pähkinät kaataa purkkiin, joutuu näkemään vaivan joka on suuruudeltaan 20 yksikköä. Koska pussillinen pähkinöitä tekee kaksi purkillista, vaiva on yhteensä 40. Kun pähkinöitä kaataa purkista lautaselle, vaivan suuruus on noin 5 yksikköä. Yksi pähkinäpussillinen riittää 20 aamupalaan, joten vaiva on yhteensä 5 * 20 = 100 yksikköä. Kokonaisvaiva menettelytavasta pähkinät purkkiin on siis 40 + 100 = 140 yksikköä.
Jos taas pähkinöitä kaataa suoraan pussista lautaselle, vaivan suuruus on noin 10 yksikköä, koska pähkinöitä on selvästi vaikeampaa kaataa pussista kuin purkista. Tämä tarkoittaa, että kokonaisvaiva tästä menettelystä on 10 * 20 = 200 yksikköä.
Vaihtoehtoiset menetelmät antavat siis vaivoiksi 140 ja 200 yksikköä. Siksi kannattaa valita pähkinät purkissa -menetelmä.

Sitten tarkastellaan muroja. Murojen tähtääminen purkkiin on vaikeampaa kuin pähkinöiden, koska toisin kuin pähkinäpussin kulma, muropaketin suuaukko ei mahdu purkista sisään vaan on oltava varovainen. Tosin se on myös nopeampaa, joten vaiva on loppujen lopuksi yhtä suuri. Murojen kaataminen purkkiin on myös hankalampaa kuin murojen kaataminen lautaselle, koska lautasen tähtäyspinta-ala on ratkaisevasti suurempi kuin purkin. Kilon muropaketin kaataminen purkkiin on vaivaltaan noin 2 * 20 = 40 yksikköä.
Murojen kaataminen purkista lautaselle taas on vain aavistuksen verran helpompaa kuin murojen kaataminen laatikosta lautaselle. Tämä johtuu siitä, että laatikosta kaadettaessakaan murot eivät liiku yhtä ärhäkästi kuin pähkinät ja aukko taas on niin suuri, että tukkeutumisvaaraa ei ole. Muropaketti on myös itsekantava, joten sotkeutumisriski on pienempi kuin pähkinöillä. Purkin etu laatikkoon nähden on lähinnä siinä, että läpinäkyvästä purkista on helpompi arvioida sopiva kaatamisnopeus. Sanotaan, että purkista kaatamisen vaiva on 5 yksikköä per kerta ja laatikosta kaatamisen 7 yksikköä.
Lisäksi muroja kuluu aamupalalla monin verroin enemmän kuin pähkinöitä. Oletetaan, että kilon laatikko riittää viideksi kerraksi. Tällöin kokonaisvaiva purkista kaatamisessa on 40 + 5 * 5 = 65 yksikköä ja laatikosta kaatamisessa 7 * 5 = 35 yksikköä.
Siksi selviää pienemmällä vaivalla, kun kaataa murot suoraan laatikosta.

Tämän takia mies siirtää pähkinät purkkiin, mutta ei muroja. Selvitäkseen vähemmällä vaivalla.

Tämä prosessi tapahtuu miehen aivoissa sekunnin murto-osissa. Mies ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän osaa kyllä useimmiten selittää sen, jos tarve vaatii. Kuten edellä on tehty.

Naisen logiikka taas toimii toisin. Naiselle työn määrällä ei ole merkitystä, vaan sillä, että saa puuhastella. Jos hänellä tietyllä hetkellä ei ole mitään erityistä tekemistä, hän ottaa murolaatikon ja tyhjentää sen purkkiin. Onhan totta, että murot on hieman helpompi sitten aikanaan kaataa lautaselle purkista kuin laatikosta.

Nainen ei kiinnitä huomiota kokonaisuuteen, vaan yksityiskohtiin. Hän ei ajattele, että murojen tai pähkinöiden kaataminen purkkiin ja niiden kaataminen lautaselle ovat osa samaa prosessia. Naiselle ne ovat erillisiä tapahtumia. Siksi nainen saattaa avoimesti hämmästellä, miksi mies on niin hölmö, että kaataa muroja suoraan laatikosta, vaikka olisi helpompaa kaataa purkista. Mies voi tietysti yrittää selittää asian yksinkertaisesti. Vaihtoehto A: murot kaadetaan laatikosta. Vaihtoehto B: murot kaadetaan ensin laatikosta JA sitten purkista. Kumpi aiheuttaa enemmän työtä?
Valitettavasti tämä ei mene naiselle jakeluun, koska hän ei näe tilannetta prosessina. Nainen ajattelee, että eihän murojen kaatamista purkkiin voi laskea, koska sehän on jo tapahtunut, mikäli murot kerran ovat jo purkissa.

Sama ilmiö on havaittavissa työelämässä. Eräs kaveri totesi miesten ja naisten sijoittamisen eri työtehtäviin toimivan parhaiten yksinkertaisella säännöllä. Naiset on asetettava tehtäviin, joissa tärkeää on työn tekeminen. Eli se, että koko ajan tapahtuu jotakin ja hypitään tehtävästä toiseen. Miehet taas on asetettava tehtäviin, joissa tärkeää on aikaansaaminen. Eli se, että saavutetaan tietty tulos.

Jos työtehtäviin sijoittelu tehdään täsmälleen päinvastoin, miehet stressaantuvat tehtävässä, jossa tapahtuu koko ajan eikä ole hetken rauhaa, kun jatkuvasti tulee keskeytyksiä ja häiriöitä. Naiset taas eivät kykene suoriutumaan prosessista, koska eivät ymmärrä kokonaisuutta ja asioiden välisiä yhteyksiä, ns. punaista lankaa.

P.S. Että mitenkö Salli Brown otti selitykseni? No, sanottakoon että keksin yhden hyvän syyn lisää sille, miksi murot kannattaa pitää pahvilaatikossa. Jos ne olisivat olleet lasipurkissa, kuhmut eivät olisi vieläkään parantuneet.