Telkkarista tuli katsottua jokin aika sitten erinomainen elokuva The Queen. Elokuva sijoittui kesän 1997 kriittisiin tapahtumiin Englannin kuningashuoneessa, kun prinsessa Diana oli juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Helen Mirren teki loistavan roolityön kuningatar Elisabeth II:na. Kuningatar yritti pitää kiinni hovin perinteistä ja noudattaa pidättyväistä linjaa, mutta tuore pääministeri Tony Blair sai hänet ymmärtämään kansan tahdon ja taipumaan. Mirrenin roolityö, jossa tunteet on peitettävä ja silti näytettävä, oli loistava. Elokuva pyrki olemaan mahdollisimman autenttinen todellisten tapahtumien kanssa. Mukana oli runsaasti aitoa dokumenttikuvaa eikä filmissä olekaan kuin muutama pikku lipsahdus, joista osa on tehty tarkoituksella draamallisista tai käytännöllisistä syistä.
Prinsessa Dianan kuolema oli viime vuosikymmenen merkittävimpiä uutistapahtumia. Luin kuolemasta sen jälkeisenä aamuna teksti-tv:stä. Reaktioni oli, että ai jaa. Vasta pari päivää myöhemmin havahduin siihen, ettei kohu tapahtumasta tunnu laantuvan, vaan kasvaa kasvamistaan. En voinut tajuta miksi. Olisin ymmärtänyt reaktion, jos vaikka Yhdysvaltain presidentti olisi kuollut. Nyt oli kuollut nuori nainen, joka oli kuuluisa siksi, että oli joskus ollut naimisissa sellaisen miehen kanssa, joka on kuuluisa siksi että sattuu olemaan äitinsä vanhin poika.
Kuten elokuvasta kävi ilmi, Dianan hautajaiset olivat yksi kaikkien aikojen spektaakkeleista, hänen häihinsä verrattavissa. Paikalle ilmaantui viihdemaailman kerma Steven Spielbergistä alkaen. (Miksi Elton John oli kutsuttu laulamaan Dianan hautajaisissa? To make sure at least one old queen would be seen to cry in public...)
Kuninkuus vaikuttaa nykymaailmassa menneisyyden jäänteeltä. Missään länsimaassa monarkilla ei ole enää minkäänlaista todellista valtaa. Silti ihmiset tuntuvat haluavan kuninkuutta. Niissä länsimaissa, joissa ei ole monarkiaa (Saksa, Itävalta, Irlanti, Islanti, ...) on yleensä presidentti, jonka poliittiset valtaoikeudet ovat olemattomat eli hän on valtiota symbolisoiva henkilö ja parhaimmillaankin mielipidejohtaja - siis eräänlainen kuninkaallinen ilman aatelista syntyperää. Poikkeuksia säännöstä ovat Ranska ja Suomi, joissa presidentillä on todellista valtaa.
Ennen muinoin kuninkuus perustui symboliikan ohella johtajuuteen. Kuningassuvun perustaja oli yleensä henkilö, joka oli riittävän vahva raivatakseen entisen dynastian tieltä pois tai voittaakseen interregnumin seurauksena käytävän kunkkukisan. Jos maassa on ollut riittävän vahva hallitus, niin jälkimmäisessä tapauksessa hallitsijaksi on usein kutsuttu vieraasta maasta henkilö, joka on katsottu sekä kyvykkääksi että sopivaksi - kyvykkyydestä on joskus toki tingitty sopivuuden nimissä.
Muutamaa sukupolvea myöhemmin kuningashuone on sitten taantunut älyllisellä tasolla yleensä tavallisten pulliaisten asteelle, joskus jopa sisäsiitoksen ansiosta alemmaksikin. Poikkeuksia ei löydy.
Taantuman syytkin ovat selvät. Avioliitoissa on perinteisesti katsottu puolison poliittista sopivuutta, ei hänen älyään. Naisissa sukutaustan ohella hallitseva valintatekijä on ollut kauneus. Lisäksi on vaadittu riittävän ylhäistä syntyperää, minkä seurauksena puolisot ovat olleet yleensä enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Kuningatar Viktoria meni naimisiin serkkunsa Albertin kanssa. He saivat yhdeksän lasta, joita naitettiin ympäri Eurooppaa. Sen seurauksena Viktorian jälkeläisiä on ollut Saksan, Kreikan, Romanian, Bulgarian ja nykyäänkin Norjan, Ruotsin, Tanskan, Hollannin, Belgian, Espanjan ja tietysti Ison-Britannian valtaistuimilla. Britannian kruununperimysjärjestys on hauskaa luettavaa. Onko sitten ihme, että kuninkaalliset ovat mitä ovat kun kaikki ovat naineet serkkujaan? Itse asiassa on hämmästyttävää, että useimmat monarkit ovat silti suhteellisen täysijärkisiä. Ruotsi on sivumennen sanoen ollut tässäkin asiassa edistyksellinen. Muilta kuningashuoneilta on kestänyt vuosisatoja degeneroitua, mutta Bernadottet ovat taantuneet vain kahdessasadassa vuodessa hämmästyttävän sotilasuran tehneestä nerokkaasta pikkuporvarilliseen kotiin syntyneestä kuningassuvun perustajasta nykyiselle vain nopeista autoista, muodista ja metsästyksestä välittävälle tasolle. Sanotaankin, että Ruotsin kuningashuoneessa on vain neljä upeaa juttua, kaksi Viktorialla ja kaksi Madeleinella.
Ulkomaisten aatelisten naimisella kuningashuoneeseen on joskus hauskoja seurauksia. Venäjän viimeisin tsaarisuku Romanovit oli pitkään noudattanut vanhaa venäläistä perinnettä, jossa tsaari ei ulkomailla reissaile, ottaa puolisonsa merkittävästä pajarisuvusta ja sulkee hänet ulkomaailmasta. Pietari Suuri muutti tämän, kuten niin monta muutakin asiaa, ottamalla puolisokseen latvialaisesta, mutta puolalaissukuisesta kauppiasperheestä lähtöisin olleen Katariinan. Näin ollen heidän tyttärensä suurherttuatar Anna oli vain puoliksi venäläinen. Anna sai miehensä, Schleswig-Holstein-Gottorpin herttuan kanssa lapsen, josta tuli tsaari Pietari III. Pietari III oli siis neljäsosaksi venäläinen, neljäsosaksi puolalainen ja puoliksi saksalainen. Hänen puolisonsa oli Katariina II, alkujaan saksalainen prinsessa. Heidän lapsensa oli Paavali I, jonka venäläisen veren osuus oli enää 12,5 %. Tosin väitetään Sergei Saltykovin käyneen varmistamassa tsaarisuvun jatkuvuuden Pietari III:n kyvyttömyyden takia, jolloin Paavali I olisi ollut sentään puoliksi venäläinen. Joka tapauksessa Katariina II:n kahdesta pojasta vanhemmalla, Aleksanteri I:llä ei ollut lapsia, joten suku jatkui Nikolai I:n kautta. Nikolain puoliso oli saksalainen prinsessa, kuten myös hänen poikansa Aleksanteri II:n puoliso. Aleksanteri III:n puoliso oli Tanskan prinsessa Maria ja heidän poikansa Nikolai II:n puoliso saksalainen Hessenin prinsessa Alix. Heidän poikansa, tsarevits Aleksei, oli siis verenperimältään enää 1/256 osaltaan venäläinen, yhtä suurelta osin puolalainen, neljäsosalta tanskalainen ja loppuosalta eli lähes puoliksi saksalainen. Vaikka oletettaisiin Saltykovin päässeen välillä sutaisemaan tuloksellisesti, olisi Aleksei ollut vain noin 1,6 -prosenttisesti venäläinen. Onko sitten ihme, jos hallitsija tuntui vieraantuneen kansasta?
Prinsessa Dianan kuoleman aiheuttama kollektiivinen suru johtui suurelta osin juuri samaistumisesta. Diana vaikutti briteistä - ja muistakin - tavalliselta kansalaiselta työskenneltyään lastenhoitajana. Diana oli juuri samanlainen, älyltään ja kyvyiltään parhaimmillaankin keskinkertainen hahmo kuin hänen ihailijansa. Kyseessä oli "hei, minäkin olisin voinut olla tuossa" -ilmiö. Charlesin ja Dianan häiden aikaan jokainen bimbo teinityttö kuvitteli itsensä Dianaksi. Nyt samat perheenemännät, yh-äidit tai sinkkunaiset samaistuivat menehtyneeseen prinsessaan, jonka elämää he olivat tarkkaan seuranneet.
Ihmiset samaistuvat kuninkaallisiin ja ihailevat heitä juuri siksi, että pohjimmiltaan he ovat aivan samanlaisia kuin tavalliset kansalaiset. Jos - valitaan satunnainen monarkia - Belgian kuningas Albert II olisi sattunut syntymään tavalliseen porvarisperheeseen, hän olisi nykyään luultavasti eläkkeellä oleva entinen postivirkailija. Samasta syystä ihmiset eivät samaistu tiedemiehiin. Albert Einsteinia ihailtiin, mutta häneen ei samaistuttu, koska Einsteinin asemaan olisi pystynyt pääsemään kuka tahansa, joka olisi tehnyt samat asiat kuin hän teki. Kuninkaaksi ei pääse, ellei ole valinnut vanhempiaan oikein, nobelistiksi pääsee omilla ansioilla. Poliitikoilla on sama tilanne - Barack Obama ei päässyt Yhdysvaltain presidentiksi vanhempiensa ansiosta kuten ei myöskään George Bush Tyhmempi. Poliitikkoja ei ihailla, koska kenellä tahansa on mahdollisuus nousta heidän asemaansa - tosin tilannetta usein pelastaa poliitikoille yleinen, mutta tiedemiehille harvinainen karisma.
Vaikka pinttyneestä meritokraatista ajatus monarkiasta tuntuu ällöttävältä, on myönnettävä siinä olevan jotakin itua. Kuningashuone on kansalle halpaa viihdettä, sillä korkeatkin kustannukset jaettuna tuotetun huvin määrällä antaa alhaisen lukeman. Siinä samalla monarkki edustaa jatkuvuutta yli poliittisten suuntausten. Kuten elokuvan The Queen kuningatar toteaa vuorosanoinaan, "se on sentään minun hallitukseni".
Viime aikoina on aina silloin tällöin noussut esiin kysymys Euroopan Unionin presidentistä. Tämä on jo ajatuksena kammottava, koska ihmiset äänestäisivät yleensä kansallisuutensa mukaan ja ennen kaikkea siksi, että kukaan ei uskoisi presidentin puolueettomuuteen. Olisiko sittenkin viisaampaa valita Euroopalle keisari monarkistiseksi keulakuvaksi? Ongelma on tosin siinä, että sopivaa ehdokasta on vaikea löytää. Kyseisen henkilön pitäisi olla kuninkaallista sukua, geneettisesti riittävän monikansallinen ja niin fiksu, että degeneroitumista ei olisi muutamaan sukupolveen luvassa. Aikoinaan ehdotettiin puolivakavissaan Otto von Habsburgia, joka olisikin täyttänyt kaikki ehdot ainakin kohtuullisesti. Keisarin poika, neljän eri maan kansalainen ja istui Euroopan parlamentissa 20 vuotta Saksan edustajana. Valitettavasti mies on nykyään jo 96-vuotiaana liian vanha. Väitetään, että Habsburgin istuessa viimeisiä vuosiaan europarlamentissa häntä vastaan kiirehti eräs Suomen edustaja, jolta Habsburg kysyi: "Minne noin kiire?" Suomalainen vastasi: "Futismaaottelua katsomaan." "Jaa mitä peliä", kysyi Habsburg. "Itävalta-Unkari." "Ai, ketä vastaan me pelataan?"
Esimerkillinen demokratia
18 tuntia sitten
