Tätä et tiedä sotahistoriasta

Näin mätäkuun kunniaksi naputtelin kasaan joukon tarinoita, jotka ovat lojuneet työn alla olevassa linkkilistassa ties miten kauan. Nämä eivät kuitenkaan ole mätäkuun juttuja vaan aivan tosia, mikäli Wikipediaan ja muihin lähteisiin on luottaminen. Vuosien varrella on tullut vastaan erikoisia tapauksia ja niitä näkyikin kansioon ”Tätä et tiedä sotahistoriasta” kertyneen vaikka kahdenkin viikkojutun tarpeisiin, mutta menköön nyt kesälukemistona yhdellä rysäyksellä. Aikajärjestyksessä:


21.6.1854 Ja se Oolannin sota oli kauhia

Brittien sotkeutuessa mukaan Krimin sotaan asia koski myös tuolloin Venäjän yhteyteen kuulunutta Suomen suuriruhtinaskuntaa. Royal Navy ilmestyi Itämerelle ja hyökkäsi Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen kimppuun tykistötulella 21.6.1854. Linnoituksesta vastattiin ja yksi ammuksista putosi laivan kannelle sytytyslanka yhä palaen. Kaikki miehet määrättiin heittäytymään matalaksi, mutta aliluutnantti Charles Davis Lucas ei totellut. Hän syöksyi ammuksen luo ja vieritti sen laidan yli mereen, jossa se räjähti. Laivan kapteeni ei rankaissut tottelemattomuudesta, vaan päinvastoin ylensi Lucasin luutnantiksi siltä istumalta. Myöhemmin tuli vielä uusi tunnustus, sillä Lucasille myönnettiin uunituore kunniamerkki, Viktorian risti. Se perustettiin tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta Lucasin teko oli ensimmäinen ristin arvoinen. Ei tosin ensimmäisenä myönnetty eikä ensimmäisenä vastaanotettu, koska esityksiä käsiteltiin jälkikäteen enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Mutta ensimmäinen Viktorian ristin, Britannian korkeimman sotilaskunniamerkin, arvoiseksi katsottu suoritus on siis tehty Suomen aluevesillä. Paria kuukautta myöhemmin kaksi muutakin brittilaivaston sotilasta ansaitsi Viktorian ristin Ahvenanmaalla ja seuraavana vuonnavielä kaksi muuta Viipurin linnan tulituksessa 13.7.1855.
Lucas itse yleni myöhemmin kontra-amiraaliksi asti ja kuoli kolme päivää sen jälkeen, kun Iso-Britannia liittyi ensimmäiseen maailmansotaan.


Helmikuu 1917 Sellikaverit

Helmikuussa 1915 venäläinen vänrikki jäi saksalaisten vangiksi. Hän osoittautui hankalaksi tapaukseksi, karkasi neljä kertaa mutta jäi joka kerran kiinni. Neljännen yrityksen jälkeen hänet siirrettiin erityisvartiointiin Ingolstadtin linnoitukseen.
Maaliskuussa 1916 ranskalainen kapteeni jäi haavoittuneena saksalaisten vangiksi. Hän yritti karata viidesti, jonka jälkeen tie vei Ingolstadtiin.
Siellä ranskalainen ja venäläinen upseeri päätyivät samaan selliin. He havaitsivat molemmat omaavansa epäkonventionaalisia ajatuksia sodankäynnistä, lähinnä idean nopeasti liikkuvasta, mekanisoidusta armeijasta jonka saksalaiset sittemmin kehittivät salamasodaksi. Miehet ystävystyivät, mutta sodan päätyttyä tiet erkanivat omille tahoilleen. Molemmat jatkoivat sotilasuralla, toinen Ranskan armeijassa edeten hitaasti tradionaalisten upseerien paineessa, toinen taas kipeässä upseeripulassa olleessa neuvostoarmeijassa nopeasti yleten.
Vuonna 1936 tiet kohtasivat. Toinen oli urallaan paikalleen juuttunut everstiluutnantti, toinen taas diplomaattisena edustajana maiden välistä avunantosopimusta solmimaan saapunut puna-armeijan nuorin marsalkka. Miehet juttelivat iloisesti vanhoista ajoista ja uusista teorioista. Toisella ei näyttänyt olevan tulevaisuutta armeijassa, toisella taas oli tie auki mihin asti tahansa. Mutta onni oli pian kääntyvä…
Seuraavana vuonna alkoivat Stalinin puhdistukset. Yhtenä ensimmäisistä ammuttiin puna-armeijan marsalkka Mihail Tuhatsevski, vasta 44-vuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin alkoi toinen maailmansota. Saksalaisten hyökätessä Ranskaan panssarieversti Charles de Gaullea kuunneltiin vihdoinkin ja hänen annettiin toteuttaa saksalaismallista strategiaansa. Liian myöhään, mutta de Gaulle onnistui pakenemaan Lontooseen ja perustamaan sinne pakolaishallituksen. Tämä takasi hänelle johtoaseman sodanjälkeisessä Ranskassa. Mahtoikohan de Gaulle presidenttinä ollessaan miettiä, kuinka erilaisen kohtalon koki hänen samanmielinen sellikaverinsa?


21.11.1917 Pitkän linjan tehtävä

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa saksalaisilla oli vielä siirtomaita Afrikassa, Oseaniassa ja Kiinassa. Nämä antautuivat yleensä pikapuoliin ollessaan vihollisten piirittäminä ilman mitään huoltomahdollisuuksia. Poikkeuksen tekin Tanganjika eli nykyisen Tansanian mannerosa, jossa everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Paul von Lettow-Vorbeck kävi alkuasukasjoukkoineen tehokasta sissisotaa aina sodan loppuun asti – tai tarkemmin ottaen kolme päivää pidempäänkin, kunnes uutiset Saksan antautumisesta tulivat perille.
Ymmärrettävistä syistä huolto hieman takkusi. Niinpä saksalaiset tekivät suunnitelman Lettow-Vorbeckin joukkojen huoltamiseksi ilmalaivalla. Koska vetytäydennys ilmalaivaan olisi Afrikassa mahdoton, lento suunniteltiin yksisuuntaiseksi. Ilmalaiva lastattiin tarvikkeilla ja se oli tarkoitus purkaa perillä käyttökelpoisiksi osiksi, kuten teltoiksi. Ilmalaiva lähti liikkeelle keskusvaltojen läheisimmästä tukikohdasta Bulgariasta. Sieltä matkaa Tanganjikaan oli vain reilut viisituhatta kilometriä. Ilmalaiva ehti Sudanin ylle, kun se vastaanotti yllättäen tehtävän keskeytyskäskyn. Neljä päivää tehtävän aloittamisen jälkeen alus palasi Bulgariaan. Syy keskeytykseen on edelleen epäselvä. Ilmeisesti komento tuli Saksan yleisesikunnalta, joka uskoi erheellisesti Lettow-Vorbeckin antautuneen, mutta väitetään myös viestin takana olleen brittien vastavakoilun. Joka tapauksessa ilmalaiva ehti lentää yli 6700 km, mikä osoittaa tehtävän olleen mahdollista onnistua.


Elokuu 1918 Imperialistien hyökkäys Suomeen

Ensimmäisen maailmansodan aikana tuli kiire rakentaa lentotukialuksia. Uusia runkoja ei ehditty tehdä ja niinpä sopiviksi katsottuihin laivoihin lätkäistiin kansi päälle. Näiden lisäksi vesitasojen tukilaivoiksi kelpasi mitä nyt käsiin satuttiin saamaan. Yksi näistä oli brittien HMS Nairana, joka Venäjän sisällissodan sotkuissa oli päätynyt Vienanmerelle. Sieltä lähteneet lentokoneet pommittivat myös Suomelle kuulunutta Alakurttia elokuussa 1918. Hyökkäyksessä kuoli yksi suomalainen sotilas ja yksi siviili. Suomi esitti imperialisteille vastalauseensa aiheesta.
Kumma kyllä, mistään ei löydy tietoa hyökkäyksen tarkasta päivämäärästä. Wikipedian HMS Nairana -artikkelissa on jopa väärä vuosi 1919. Sotasurmahausta löytyy elokuulle 1918 Kuolajärveltä (nykyinen Salla, johon Alakurtti kuului) yksi kuollut päivämäärälle 27.8.1918 kuolinsyynä ”ammuttu”.


26.6.1928 Väärällä puolella

Ison-Britannian korkein mahdollinen sotilasarvo on sotamarsalkka. Nykyään arvoa on tapana myöntää lähinnä puolustusvoimien entisille komentajille tai honoris causa kuninkaallisille. Viimeksi arvo on myönnetty 2014 Michael Walkerille ja esimerkiksi prinssi Charles sai sotamarsalkan arvon 2012. Sotaisimpina aikoina arvoa myönnettiin menestyneille kenraaleille ja siinä sivussa myös liittolaismaiden johtajille. Toisen maailmansodan aikana jonkinlaisissa komentajatehtävissä (jos ei lasketa vasta sodan jälkeen marsalkaksi ylennettyjä) oli kaksitoista: Edmund Ironside, John Dill, John Vereker (eli varakreivi Gort), Archibald Wavell, Alan Brooke, Harold Alexander, Bernard Montgomery, Henry Wilson sekä näiden lisäksi enemmän seremonialliset sotamarsalkat Windsorin herttua ja kuningas Yrjö VI ynnä vielä Etelä-Afrikan pääministeri Jan Smuts. Viimeisin oli entinen buurikenraali, joka oli taistellut brittejä vastaan buurisodassa. Mutta tuossa listassa oli vasta yksitoista nimeä eli yksi puuttuu. Itse asiassa sotamarsalkoista se, jolla taisi olla eniten poliittista valtaa koko sodan aikana. Vuonna 1928 sotamarsalkan arvo oli näet myönnetty ystävyydenosoituksena silloisen liittolaisen valtionpäämiehelle eli Japanin keisari Hirohitolle. Ymmärrettävistä syistä tätä pikkuseikkaa ei liiemmin sodan aikana tai sen jälkeenkään mainostettu. Olihan se vähän noloa, että vastapuolella taisteli Britannian sotamarsalkka. Arvoa ei viitsitty edes peruuttaa luultavasti siksi, että se olisi herättänyt kiusallista huomiota.


Kesäkuu 1937 Väärissä väreissä

Saksalaiset eivät koko toisen maailmansodan aikana saaneet aikaan kunnollisia raskaita pommikoneita, ainakaan riittävissä määrin. Tilapäisversioina esimerkiksi meripartioinnissa sai toimia alkujaan matkustajakoneeksi suunniteltu Junkers Ju-86. Tätä konetta oli ennen sotaa myyty myös ulkomaille ja sielläkin sen käyttökelpoisuus sotatoimiin huomattiin. Etelä-Afrikka oli tilannut seitsemäntoista Junkersia, joista ensimmäiset saapuivat maahan kesäkuussa 1937. Sodan sytyttyä nämä varustettiin syvyyspommein ja lähetettiin partioimaan Atlantille U-venejahtiin. Siinä omat koirat purivat. Myöhemmin osa koneista lähetettiin taistelemaan Abessinian sotaretkelle valtaamaan maata takaisin italialaisilta. Kyllähän sekä akselivallat että liittoutuneet lensivät viholliselta kaapattuja tai vähin vaurioin alas syöksyneitä ja korjattuja koneita, mutta enimmäkseen testimielessä paitsi tietysti suomalaiset, joiden piti ottaa käyttöön kaikki mitä saatiin. Mutta tulevalta viholliselta ostettuja koneita ei tainnut muuten olla tässä laajuudessa sotakäytössä kuin nämä eteläafrikkalaisten Junkersit.


30.9.1938 Monessa mukana

Münchenin sopimusta solmittaessa 30.9.1938 päätettiin Tsekkoslovakian tulevaisuudesta. Tsekkoslovakian edustajia ei kuitenkaan Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian johtajien tapaamiseen pyydetty paikalle. Olisi ehkä pitänyt. Presidentti Beneš oli taiteillut parhaan diplomaattisen kykynsä mukaisesti ilman tulosta. Pää- ja puolustusministeri Jan Syrový ei voinut asialle mitään, vaikka olisi ehkä halunnut. Hänet oli nimetty tehtävään hätätilaratkaisuna vain viikkoa aiemmin. Olisi ehkä pitänyt toimia nopeammin, sillä Syrovýlla oli näyttöä kovista paikoista. Oikeaa silmää peitti musta lappu aivan kuin eräällä paremmin tunnetulla myöhemmällä puolustusministerillä Moshe Dayanilla (Dayanilla lappu oli tosin vasemman silmän päällä). Syrový oli palvellut nuorena miehenä vuoden Itävalta-Unkarin armeijassa, mutta loikannut ensimmäisen maailmansodan alkaessa Venäjän armeijan puolelle taistellakseen tsekkien itsenäisyyden puolesta. Hän näet sattui sodan puhjetessa olemaan sopivasti Varsovassa töissä. Toinen silmä meni taistelussa 1917. Venäjän vallankumousten yhteydessä Syrový päätyi ns. tsekkilegioonan komentajaksi sotimaan kommunisteja vastaan. Kotiinpaluu onnistui vasta 1920. Vastaperustetussa Tsekkoslovakian armeijassa hän yleni nopeasti edeten yleisesikunnan päälliköksi ja päätarkastajaksi. Münchenin kriisin aikana hyvän miehen tarpeessa ollut presidentti kutsui Syrovýn pää- ja puolustusministeriksi. Aika loppui kuitenkin kesken ja Tsekkoslovakialle kävi sittemmin kuten kävi. Saksalaismiehityksen aikana Syrový joutui tunnetun asemansa takia pysymään syrjässä vastarintaliikkeen toiminnassa, mutta onnistui kuitenkin ohjaamaan tsekkilegioonan varoja sen toimintaan.
Sodan päätyttyä tuli sitten kommunistivalta ja Syrovýlle oli käydä ohraisesti. Hän oli kuitenkin onnekas ja vältti sekä kaulakiikun, mielisairaalassa kuolemisen että ikkunasta hyppäämisen selviten 20 vuoden vankeustuomiolla. Normaalissa oikeuskäytännössä ensin etsitään todisteet ja sitten annetaan tuomio, mutta vasemmistolaisessa käytännössä ensin päätetään tuomio ja sitten keksitään todisteet. Syrovýn tapauksessa näissäkin saatiin tehdä jonkin verran töitä, mutta lopulta niitäkin löydettiin kolme: valokuva, jossa Syrový pääministerin asemassa kättelee Hitleriä, toinen valokuva jossa Syrový istuu miehityksen aikaisen kuvernöörin Heineleinin vieressä ja tapaus, jossa hän oli virkansa puolesta myynyt ensimmäisen maailmansodan aikaista vanhentunutta varustusta yksityisille yhtiöille – jotka sattuivat olemaan saksalaisia. Yleisen armahduksen ansiosta Syrový vapautui kuitenkin 1960, mutta jätettiin ilman eläkettä ja työnsaantimahdollisuuksia. Kun nyt nälkään ei kuitenkaan voitu näännyttää, hallitus salli 72-vuotiaan Syrovýn ottaa vastaan työn yövartijana. Vasta vuonna 1967 vapaampien tuulien puhaltaessa hänelle myönnettiin vähäinen eläke ja Prahan kevään aikana 1968 häntä jopa haastateltiin lehdissä, joissa hän sai tuoda esiin oikeusmurhansa. Syrový kuoli 1970 82-vuotiaana.


1.12.1939 Vuokrasopimus

Neuvostoliitto ja Saksa tekivät tunnetusti hyökkäämättömyyssopimuksen 23.8.1939, jonka tarkoituksena oli oikeasti antaa molemmille osapuolille aikaa ennen kuin katsovat sopivaksi hyökätä toisen kimppuun (Saksa ehti ensin, kuten muistetaan) ja siinä sivussa jakaa maiden väliset alueet sopuisasti. Vähemmän tunnettua on se, että sopimuksen seurauksena Saksa sai laivastotukikohdan Neuvostoliitosta. Maa tarvitsi operointimahdollisuuksia Jäämerellä ja niinpä yhteisymmärryksessä sille luovutettiin tukikohta Murmanskin lähettyviltä. Ironisesti tukikohta perustettiin Litsa-joen suistoon, mikä olikin sitten pari vuotta myöhemmin se kohta johon Saksan hyökkäys kohti Murmanskia jumittui kolmeksi vuodeksi. Kovin paljon aktivitetttia keskeneräinen tukikohta ei ehtinyt nähdä, mutta joitakin sukellusveneitä sieltä käsin operoi. Ei nimittäin mennyt kuin muutama kuukausi, kun tukikohta kävi Saksalle tarpeettomaksi Norjan valtauksen myötä. Nyt oli satamia Jäämeren rannalla yllin kyllin, joten saksalaiset pakkasivat kamppeensa ja häipyivät toukokuussa 1940.
Saksalaisten ja neukkujen laivastoyhteistyö jatkui vielä seuraavana kesänä, kun saksalainen kaapparialus Komet purjehti neuvostoliittolaisten jäänmurtajien suosiollisella avustuksella Koillisväylän läpi Atlantilta Tyynellemerelle liittoutuneiden laivoja ahdistelemaan.



24.5.1941 Upottakaa Bismarck!

Saksan pintalaivasto uskaltautui kunnolla ulos tukikohdastaan vain kerran. Taistelulaiva Bismarck saattueineen lähti ahdistelemaan Pohjois-Atlanttia ja onnistui upottamaan taisteluristeilijä Hoodin. Taisteluun osallistuneen taistelulaiva Prince of Walesin kannella 35-vuotias luutnantti, tunnettu näyttelijä Esmond Knight haavoittui Bismarckin kranaatista menettäen toisen silmänsä ja toisestakin näön lähes kokonaan. Muutamaa päivää myöhemmin britit onnistuivat upottamaan Bismarckin. Knight puolestaan jatkoi näyttelijänuraansa lähes täydellisestä sokeudestaan huolimatta.
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin filmattiin kuuluisa elokuva Upottakaa Bismarck!. Esmond Knight näytteli entisen laivansa Prince of Walesin kapteenia. Suuri osa näyttelijäkaartista oli muutenkin sotaveteraaneja, esimerkiksi operaation komentajaa John Toveytä esittänyt Michael Hordern oli palvellut lentotukialus HMS Illustriouksella komentajakapteenina, Kenneth More lentotukialus HMS Victoriouksella luutnanttina ja Michael Goodliffe ollut vuosikausia sotavankina haavoituttuaan Dunkerquen evakuointioperaatiossa jalkaan.


18.1.1943 Viipalointikielto

Leivät myytiin kokonaisina siihen asti, kunnes USA:ssa kehitettiin teollisesti käyttökelpoinen viipalointikone. Vuodesta 1928 alkaen valmiiksi viipaloitu leipä valtasi markkinat. Tammikuussa 1943 tuote koki kuitenkin väliaikaisen takaiskun, kun viranomaiset kielsivät sen myynnin. Viipaloitu leipä näet vaati enemmän pakkausmateriaalia kuin kokonainen. Sota-aikana piti säästää kaikesta. Lopputulos oli kuitenkin näennäinen, sillä säästö oli vähäinen ja ihmisten vastustus voimakasta. Kielto kumottiin sen kestettyä vajaat kaksi kuukautta.


11.8.1943 Post mortem

Uusiseelantilainen luutnantti Lloyd Trigg lensi B-24 Liberator -pommikonettaan meripartiotehtävissä tukikohtanaan Bathurst (nykyinen Banjul) Gambiassa. Koneen miehistö havaitsi saksalaisen sukellusveneen U-468 pinta-ajossa ja hyökkäsi. Sukellusveneen ilmatorjuntatykki sai useita osumia Liberatoriin ja koneen ensimmäiset pommit eivät osuneet. Trigg jatkoi operaatiota liekehtivässä koneessa ja viimeisen hyökkäyksen aikana syvyyspommit putosivat sukellusveneen viereen murskaten sen rungon ja surmaten suuren osan miehistöstä sen upotessa. Liberator syöksyi mereen kolmensadan metrin päähän uppoavasta sukellusveneestä. Sukellusveneen miehistöstä ehti pelastua vain seitsemän, ilmeisesti tornissa olleita. Näiden pelastusveneen tullessa koneen uppoamispaikalle eloonjääneitä ei ollut.
Toinen brittien partiokone havaitsi pelastusveneen myöhemmin ja hälytti paikalle laivan, johon saksalaiset pelastettiin sotavankeuteen. Joukossa oli sukellusveneen kapteeni, yliluutnantti Klemens Schamong. Hän antoi vangitsijoilleen raportin tapahtumista ja liitti siihen lausunnon, jossa suositteli lentäjälle ansiomerkkiä. 2.11.1943 luutnantti Triggille myönnettiin korkein mahdollinen kunniamerkki eli Viktorian risti. Tämä on ainoa Viktorian risti, joka on myönnetty pelkästään vihollisen tarjoamien todisteiden perusteella. Kaksi muutakin Viktorian ristiä myönnettiin toisen maailmansodan aikana saksalaisten esityksestä, mutta niissä oli myös omien todistajien lausuntoja.


13.9.1943 Talonmies

Yhdysvaltain ilmavoimien kadettikoulu sijaitsee Colorado Springsissä. Siellä opiskelevat ilmavoimien suurimmat toivot, joukossa on ollut myös yksi 400 metrin olympiavoittaja. Vuonna 1967 oppilaitoksen talonmieheksi hakeutui vastikään eläkkeelle jäänyt vääpeli. Hän teki työnsä huolella, ei herättänyt mitään huomiota eikä puhunut menneisyydestään. Näin jatkui yli viisitoista vuotta. Sitten kadetti James Moschgat sattui lukemaan kirjaa toisen maailmansodan aikaisista taisteluista Italiassa. Kirjassa kerrottiin sotamies William Crawfordista, joka eräänä syyskuun päivänä tuhosi yksin useita konekivääripesäkkeitä. 25-vuotiaan Crawfordin oletettiin kaatuneen, mutta todellisuudessa hän olikin jäänyt vangiksi. Hänelle myönnettiin Kunniamitali, korkein mahdollinen ansiomerkki. Sen otti vastaan hänen isänsä. Kirjassa oli kuva miehestä ja kadetti huomasi sen muistuttavan kovasti samannimistä kadettikoulun talonmiestä. Moschgat kysyi asiaa talonmieheltä, joka totesi kuivasti: ”Jep, minä olen kuvassa.” Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut koskaan kertonut asiasta, Crawford vastasi: ”Se oli vain yksi päivä elämässäni ja se tapahtui kauan aikaa sitten.”
Kadetit olivat eri mieltä asiasta. Kuultuaan, että Crawfordille ei koskaan järjestetty erillistä tilaisuutta kunniamerkin ansiosta, he pistivät pyörät pyörimään. Vuoden 1984 päättäjäistilaisuuden yhteydessä paikalle oli saatu arvovaltaisin mahdollinen vieras eli presidentti Ronald Reagan, joka ojensi yli 40 vuotta aiemmin ansaitun kunniamerkin Crawfordille.


22.10.1943 Natsien maihinnousu Kanadaan

Vuonna 1977 Labradorin provinssin pohjoisimmassa osassa tutkimusmatkalla ollut tiedemies törmäsi outoon näkyyn. Ikivanhan sääaseman rauniot kököttämässä Jäämeren rannalla. Hän luuli niitä Kanadan armeijan tekosiksi ja unohti koko asian. Muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisyhtiö Siemensin historiikkia kirjoittanut toinen tutkija löysi mielenkiintoisia asiapapereita. Niiden perusteella sääasemaa alettiin tutkia uudelleen ja huomattiin sen olevan saksalaista alkuperää.
Kuten tunnettua, säärintamat saapuvat Eurooppaan Atlantilta. Niinpä on erittäin tärkeää saada tietoa säätilasta siellä. Sukellusveneiden ensimmäinen tehtävä pintautuessa olikin lähettää säätiedot. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä saksalaisilla oli sääasemia Grönlannissa, Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla. Itse asiassa viimeiset saksalaiset antautuivat vasta 6.9.1945, kun Huippuvuorten sääaseman miehistö korjattiin parempaan talteen.
Miehitettyjen asemien lisäksi saksalaiset yrittivät käyttää yleensä huonolla menestyksellä automatisoituja asemia. Tällainen perustettiin myös Kanadaan, jonne U-537 purjehti syksyllä 1943. Sopivan paikan löytämisen jälkeen kymmenkunta saksalaista teki maihinnousun Kanadaan, asensi sääaseman ja naamioi sen kanadalaiseksi esimerkiksi jättämällä paikalle kanadalaisia tupakka-askeja. Kuukauden kuluttua sääasema lakkasi toimimasta tuntemattomasta syystä eikä uutta tiettävästi enää asennettu.


18.6.1944 Sisarenpoika

Italian taisteluissa 21-vuotias brittikapteeni George Lascelles haavoittui ja jäi sotavangiksi. 21 vuotta varmaan osui silmään varsin nuorena ikänä kapteenin arvoiselle upseerille. Lascelles oli kuitenkin ollut rintamaupseerina jo kaksi vuotta ilmeisen menestyksellisesti ja urakehitystä tuskin hidasti sekään, että hän sattui olemaan kuningas Yrjö VI:n sisarenpoika eli nykyisen kuningattaren serkku. Lascelles päätyi sairaalan kautta pahamaineiselle Colditzin linnan upseerileirille, johon tuotiin krooniset pakoyrittäjät tai muut erikoistapaukset. Lascelles kuului jälkimmäisiin yhdessä muutaman muun arvohenkilön kuten Winston Churchillin serkun kanssa. Näitä Hitler aikoi käyttää mahdollisina neuvotteluvaltteina. Neuvostoliittolaisten kanssa tätä oli tiettävästi jo yritettykin, kun Stalingradin taistelun jälkeen saksalaiset ehdottivat sotamarsalkka von Pauluksen vaihtoa vangiksi jääneeseen Stalinin poikaan. Stalinin väitetään tuhahtaneen, että hän ei vaihda marsalkkaa luutnanttiin. Sodan edetessä kävi ilmeiseksi, että myöskään länsiliittoutuneiden merkkihenkilöistä ei olisi hyötyä. Maaliskuussa 1945 Hitler raivonpuuskassaan määräsi Lascellesin teloitettavaksi. Vankileirejä komentanut SS-kenraali Gottlob Berger kieltäytyi noudattamasta määräystä ja vapautti sen sijaan Colditzin leirin odottamaan saapuvia amerikkalaisia. Tämä saattoi pelastaa Bergerin hengen sodan jälkeisissä oikeudenkäynnissä, jossa teko katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi. Berger sai kuolemantuomion sijaan 25 vuoden vankeusrangaistuksen, josta hän istui vain kuusi ja puoli vuotta.


27.6.1944 Kiinalainen juttu

Italialla ei toisen maailmansodan aikana paljon siirtomaita ollut ja nekin vähät menivät, kun liittoutuneet valtasivat Abessinian, Somalimaan ja Libyan. Mutta koko sodan ajan Italia piti hallussaan paria korttelia Tianjinissa, Pekingin lähistöllä.
Vuonna 1901 Kiinan hallitus oli myöntänyt Italialle 46 hehtaarin kokoisen alueen kaupallisiin tarkoituksiin. Toisen maailmansodan aikana alueella oli noin 600 miehen kokoinen italialainen varuskunta. Italian antauduttua japanilaiset miehittivät alueen ilman merkittävää vastarintaa. Mussolinin perustama Italian sosiaalinen tasavalta myönsi omistusoikeuden Japanin tukemalle nukkehallitukselle. Varuskunnan sotilaat saivat enimmäkseen olla vapaasti, jotkut hankalammat vietiin vankileirille. Kotimaahan he palasivat 1947.


26.3.1945 Pelastakaa eversti Waters

Toisen maailmansodan legendaarisimpia kenraaleita oli rämäpäinen George S. Patton (joka muuten oli vuoden 1912 olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viides, heikoimpana lajinaan hieman nolosti pistooliammunta). Patton ei paljon säännöistä piitannut, kun sai jotain päähänsä. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa hän päätti pelastaa vävypoikansa, everstiluutnantti John K. Watersin, sotavankeudesta. Waters oli joutunut vangiksi Tunisiassa 1943 ja hänen tiedettiin olevan Baijerissa vankileirillä. Viralliseksi selitykseksi operaatiolle annettiin leirin kieltämättä huonot olosuhteet, lähinnä vankien nälkiintyminen.
Tehtävä annettiin kapteeni Abraham Baumille, joka kokosi 300 miehen kokoisen iskuryhmän hyökkäämään 80 km etulinjan takana olleelle vankileirille. Maaliskuu 1945, Saksan armeija ei ollut vielä lyöty, 300 miehen iskujoukko ja 80 km matkaa. Aatteleppa ite. Tulee mieleen omalta armeija-ajalta tilanne, jossa vääpeli suunnitelman nähtyään huusi naama punaisena, että kuka Ville viisi vuotta on tämän tehnyt? Johon me vastasimme, että luutnantti X (suoraan kadettikoulusta tullut). Saman kysymyksen voisi tästä operaatiosta tehdä kuka tahansa vähänkin taktiikkaa ymmärtävä, saada vastauksen ”kenraali Patton” ja poistua yhtä tulipunaisena pidätetystä raivosta kuin silloinen vääpelimme.
Operaation järkevyyteen nähden on hämmästyttävää, että iskuryhmä kykeni oikeasti etenemään vankileirin porteille asti, nappaamaan kyytiin parisataa sotavankia (suurin osa ei mahtunut, koska heitä oli luultua enemmän ja osa päätti joka tapauksessa heikon kuntonsa takia jäädä leiriin, mm. vapautusyrityksen yhteydessä haavoittunut Waters) ja palaamaan jonkin matkaa takaisin ennen väijytykseen joutumistaan. Lopputulema oli odotettu: kolmestasadasta iskujoukon miehestä 32 kaatui, kaikki 57 ajoneuvoa menetettiin ja vain 35 onnistui sekasortoisessa tilanteessa palaamaan takaisin omille linjoille loppujen jäädessä sotavangeiksi.
Vain yhdeksän päivää myöhemmin sotavankileiri vapautettiin normaalin etenemisjärjestyksen myötä. Waters itse yleni myöhemmin neljän tähden kenraaliksi, kuten huomattavasti kuuluisampi appiukkonsakin.


Huhtikuu 1945 Vangit vaihtoon

Vankien vaihtaminen jopa sodan aikana on normaali proseduuri. Nykyäänkin esimerkiksi Israel ja palestiinalaismilitantit vaihtavat vankeja keskenään. Esimerkiksi 18.10.2011 Israel sai vaihdossa Hamasilta viisi vuotta aiemmin vangiksi joutuneen panssarivaunun kk-ampujan vapauttaessaan 1027 palestiinalaista vankia. Yleisesti ottaen katsotaan Hamasin voittaneen kaupassa niukasti, sillä noin keskimäärin yksi israelilaissotilas vastaa taisteluarvoltaan noin tuhatta palestiinalaista.
Jopa toisen maailmansodan aikana oli tapana vaihtaa yleensä Punaisen Ristin välityksellä sotavankeja, jotka katsottiin taistelukelvottomiksi. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa vangiksi joutunut saksalaiskenraali Hans Cramer vapautettiin palveluksesta pahan astmansa takia. Brittien tiedustelu käytti tilaisuuden hyväkseen ja paluumatkalla hänet kuljetettiin ”haamuarmeijan” kautta tarkoituksena saada saksalaiset uskomaan, että maihinnousua valmisteltiin Calaisiin eikä Normandiaan. Tiettävästi operaatio onnistui ja niin nökönuukaa ei ollutkaan se, että Cramer päätyi takaisin kenttäharmaisiin joksikin aikaa kunnes joutui pidätetyksi epäiltynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.
Mutta koko toisen maailmansodan uskomattominta vankienvaihtoa tapahtui lähes neljän vuoden ajan Jugoslaviassa aina huhtikuuhun 1945 asti. Partisaaneilla ei ollut mahdollisuutta pitää vangiksi saatuja saksalaisia hallussaan, joten seurauksena olisi ollut niskalaukaus. Mikä taas olisi aiheuttanut kostotoimenpiteitä. Niinpä molempia osapuolia hyödyttävänä ratkaisuna sovittiin puolueeton alue, jolla vankeja vaihdettiin säännöllisesti vuosien ajan – tämä kaikki huolimatta partisaanisodan normaalista armottomuudesta ja raakuudesta.


19.8.1945 Ministeri-vainaa

Hollannin Itä-Intian eli nykyisen Indonesian ollessa japanilaisten miehittämänä siellä oli tietysti olemassa vastarintaliike, jonka tärkein johtaja oli sittemmin maan itsenäistyttyä presidentiksi päätynyt Sukarno. Tunnetusti vastarintaliikkeen johtaminen ja sodan voittaminen onkin melko varma tie valtaan. Japanilaiset puolestaan perustivat paikallisista PETA-nimisen apujärjestön itselleen. Nämä tällaiset viritelmät ovat yleensä aika epävakaita ja tuppaavat vaihtamaan puolta sotaonnen kääntyessä. Niin kävi nytkin. Yksi PETA:an liittyneistä ja tilaisuuttaan odottavista oli Supriyadi (tuohon aikaan indonesialaisilla ei yleensä ollut kuin yksi nimi), joka oli ylennyt upseeriksi ja päätti ryhtyä kapinaan. Sukarno oli sitä mieltä, että Jaavalla japanilaisten ote oli vielä niin napakka, että turha yrittää, mutta Supriyadi päätti toisin. Sukarno oli oikeassa ja ankarien taistelujen jälkeen kapina kukistettiin. Kapinan johtajat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Supriyadi ei ollut teloitettujen joukossa. Itse asiassa kukaan ei tiedä mitä hänelle tapahtui. Tiedetään vain, että häntä ei nähty teloituspäivän 14.2.1945 jälkeen. Hänen uskottiin onnistuneen pakenemaan vuorille. Indonesian itsenäistyessä 19.8.1945 Sukarno nimitti Supriyadin puolustusministeriksi. Tämä ei kuitenkaan ilmestynyt hallituksen kokouksiin, joten tilalle nimitettiin parin kuukauden kuluttua uusi mies. Supriyadista ei näkynyt jälkeäkään ja hänet julistettiin kuolleeksi 9.8.1975.


1951-1953 Kiitollisuudenvelassa

Korean sodan puhjettua YK kehotti jäsenmaitaan lähettämään joukkoja Etelä-Korean tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie otti kehotuksen vakavasti muistaessaan, kuinka häntäkin oli autettu italialaisten miehitettyä maan. Korean sodassa taisteli kaikkiaan kuutisentuhatta etiopialaista. 121 kaatui ja 536 haavoittui. Merkillepantavaa on se, että vangiksi ei jäänyt yksikään. Ei kuulu tapoihin.
Eivätkä korealaiset ole tätä unohtaneet.


1956 Tämä skootteri ei ole lälläripyörä

Laskuvarjojoukkojen pudotuksessa vihollisen selustaan on muutamia logistisia ongelmia senkin jälkeen, kun itse pudotus on onnistunut. Kaksi näistä ovat liikkuvuus ja tulivoima. Ranskalaiset päättivät ratkaista molemmat kerralla rakentamalla laskuvarjolla pudotettavan skootterin, johon oli asennettu sinko. Kaliiperi 75 mm. Sinko oli tarkoitettu irrotettavaksi skootterista ja asetettavaksi konekiväärin jalustalle ennen laukaisua, mutta tarvittaessa sillä kykeni ampumaan vaikka skootterin liikkuessa. Rekyylikään ei ollut ongelma, sillä sinko… niin no, kyllähän lukijat tuntevat singon toimintaperiaatteen. Vastaavalla tuhovoimalla varustetun, singon tapaan painopistelinjasta sivuun asennetun tykin laukaiseminen täyttä vauhtia ajavasta skootterista saa aikaan mielikuvan Ohukainen ja Paksukainen -elokuvaan kuuluvasta kohtauksesta. Tai oikeastaan nykyaikana Mr. Bean voisi sen tehdäkin.

Tiettävästi keksintöä ei koskaan tositoimissa käytetty, vaikka niitä kuusisataa valmistettiinkin.


2.5.1982 Vanhassa vara parempi

Brittiläinen sukellusvene HMS Conqueror seurasi argentiinalaista taisteluristeilijä General Belgranoa (alkujaan amerikkalainen USS Phoenix, joka selvisi mm. Pearl Harborin hyökkäyksestä vaurioitta). Risteilijä pysytteli juuri ja juuri brittien julistaman Falklandia ympäröivän totaalisulkualueen ulkopuolella ja oli hieman epäselvää, voisiko sukellusvene hyökätä. Poliittisessa neuvottelussa rautarouva Margaret Thatcher antoi selvän käskyn: ”Upottakaa se!”.
Sukellusveneen kapteenilla oli varaa valita, mitä ampuisi. Aseistukseen kuului uusimman teknologian mukaisia Tigerfish-torpedoja. Nämä olivat laukaisun jälkeen ohjattavissa ja osuivat varmasti maaliin. Teoriassa. Käytännössä vain 40 % niistä toimi. Koska sukellusvene oli hyvissä asemissa, kapteeni käski ladata putkiin vanhat kunnon Mark VIII -mallin ”ammu ja unohda” -torpedot. Tämä malli oli suunniteltu 1925 eli ikää oli kunnioitettavat 57 vuotta. Kolme tällaista kohti taisteluristeilijää, kaksi osumaa ja taisteluristeilijä upposi 20 minuuttia myöhemmin.
Ei ole tietoa, millä todennäköisyydellä vanhojen torpedojen oletettiin osuvan. Mikäli oletamme uusien Tigerfishien osuvan aina toimiessaan, niin todennäköisyys sille että kolmen tällaisen laukaisemisella yksikään ei toimisi, on peräti 21,6 %, Todennäköisyys vähintään kahdelle osumalle on vain 35,2 %. Sukellusveneen kapteeni taisi olla viisas mies valitessaan vanhan ja luotettavan mallin.