Uusinta: Kuka ja miksi?

Lukijalle: Esitin nämä kysymykset neljä vuotta sitten. Vieläkään en ole saanut näihin tyydyttävää vastausta. Itse asiassa minullle esitettiin jokin aika sitten seuraava kysymys: "Miksi monikulttuurimannekiineiksi valitaan ne kaikkein huonoimmin sopeutuneet ja eniten suomalaisten rasismista valittavat tyypit? Mitä järkeä tässä on?" Vastaukseni oli: "Tämä on erittäin hyvä kysymys. Olen pohtinut samaa asiaa jo vuosia sitten ja paras aikaansaamani teoria on seuraava:
Mokuttajilla on aivan helvetinmoinen alemmuuskompleksi jostakin syystä (useimmilla älyllisten kykyjen riittämättömyys on selitys, mutta poikkeuksia on), jota he haluavat paikata etsimällä joitakin jotka ovat vielä alempana. Samalla tulee monien tapauksessa tyydytettyä hoivaviettiä. Tämä selittäisi sen, miksi monikulttuurimannekiineiksi ei huolita menestyneitä tapauksia - he ovat mokuttajien mielestä pelottavia. Mokuttajille kelpaavat vain ne, joita he voivat katsoa alaspäin.
En ole tähän teoriaan tyytyväinen mutta parempaakaan ei ole tarjolla.":

Tämä aihe on kummitellut mielessäni jo vuosikausia. En kuitenkaan ole löytänyt vastausta otsikon kysymyksiin. Niinpä jätän tämän arvoituksen lukijoilleni tarjoamatta minkäänlaista vihjettä siitä, mitä olen itse ajatellut. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten pidä yhtäkään keksimistäni mahdollisista vastauksista alkuunkaan uskottavana.

Oletetaan aluksi pieni vihreä mies, joka saapui maapallolle reilut 30 vuotta sitten, esimerkiksi Orwellin vuonna 1984. Täällä hän sulautui paikalliseen väestöön ottaen aina haluamansa muodon haluamassaan paikassa siirtyäkseen riittävästi tarkkailtuaan seuraavaan paikkaan ja muotoon. Hänen johtajansa tiesivät maailman asukkaiden jakaneen planeetan eri valtioihin ja erilaisten ihmisten asuttavan eri valtioita. He olivat antaneet agentilleen antaneet tehtäväksi selvittää, mitkä seikat vaikuttivat näiden eri valtioiden menestykseen ceteris paribus. Tarkoittaen siis, että alueiden sää- ja muita luonnonoloja ei tarvitsisi huomioida, ainoastaan ihmisten aiheuttamat seikat.

Tutkimuksen aikaan elettiin 1980-luvun puoliväliä. Se on valittu ajankohdaksi, koska tuolloin tilanne oli yhteiskuntapoliittisesti ollut riittävän pitkään stabiili. Kun katsoo maailmankarttaa 1945 ja 1985, muutokset ovat hyvin vähäisiä. Siirtomaiden itsenäistyminen oli enimmäkseen tapahtunut yli 20 vuotta sitten, joten nekin olivat jo ehtineet näyttää karvansa. Sosialismi ei vielä ollut romahtanut ja aiheuttanut omaa turbulenssiaan.

Koska tarkkailija oli puolueeton, hän luonnollisesti kykeni objektiiviseen, tunteettomaan määrittelyyn. Hänellä ei myöskään ollut painolastinaan ihmisten koulutusta ja kulttuuria, jotka saavat aikaan puolueellisia ennakkokäsityksiä ja joskus jopa estävät tiettyjen oleellisten kysymysten esittämisen sekä havaintojen teon. Eri maiden inhimillisen hyvinvoinnin määrän ja minkä tahansa muun muuttujan välille hän määritti korrelaation. Hän havaitsi viiden muuttujan korreloivan selvästi hyvinvoinnin kanssa. Näistä kolme korreloi erityisen voimakkaasti, kaksi jonkin verran heikommin. Nämä viisi asiaa on perusteltuineen lueteltu seuraavassa. Jokaisen perässä on luku, joka kuvaa sen suhteellista merkitystä. Voimakkaimman tekijän indeksiksi on valittu 100 ja muut vastaavasti suhteessa siihen.


1. Yhteiskuntajärjestelmä (100)

Merkittäviä yhteiskuntajärjestelmiä on kaksi: sosialistinen ja kapitalistinen. Parhaat sosialistiset maat ovat menestyneempiä kuin huonoimmat kapitalistiset. Normisääntö on kuitenkin se, että kapitalistisisten maiden menestys on paljon parempi kuin sosialististen. Poikkeamat säännöstä selittyvät muilla tekijöillä. Parhaiten ero on nähtävissä niissä maissa, jotka ovat jakautuneet kahtia eri yhteiskuntajärjestelmiin, kuten Saksa ja Korea. Molemmissa kapitalistinen puoli on ylivertainen sosialistiseen verrattuna. Sama ilmiö on havaittavissa Kiinassa, joka ei kuitenkaan ole vertailukelpoinen, koska kapitalistinen Taiwan on vain murto-osa sosialistisesta Manner-Kiinasta. Jopa Jemenissä, jonka köyhyys aiheutuu muista seikoista, sosialistinen Etelä-Jemen on Pohjois-Jemeniä köyhempi. Selvin indikaattori järjestelmien paremmuudelle ovat ihmisten siirtymiset puolelta toiselle. Vain aniharvat siirtyvät kapitalistisesta maasta sosialistiseen. Sosialistisista maista siirrytään kapitalistisiin moninkertaisin määrin huolimatta siitä, että sosialistiset maat yrittävät raja-aidoin ja pakolla pitää ihmiset rajojensa sisällä.
Sosialismi on todisteiden valossa kapitalismia huonompi järjestelmä.


2. Etnisyys (83)

Ihmiset voidaan jakaa lukuisiin eri rotuihin, joiden keskinäiset rajat ovat epämääräiset. Ulkonäköä lukuun ottamatta ryhmien sisällä on kaikissa ominaisuuksissa enemmän eroja kuin ryhmien välillä. Esimerkiksi japanilaiset ovat keskimäärin lyhyempiä kuin tanskalaiset, mutta monet japanilaiset ovat pidempiä kuin keskimääräinen tanskalainen.
Yksi suurryhmiin tapahtuvat jako on esimerkiksi eurooppalaiset, afrikkalaiset, seemiläiset, itäaasialaiset ja eteläaasialaiset. Tämä jako jättää huomioitta väestömäärältään vähäiset ryhmät, kuten intiaanit, melanesialaiset ja bushmannit. Jaon toinen ongelma on eteläaasialaisten ryhmä, joka on hyvin epäyhtenäinen. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska muiden muuttujien kuin rodun pysyessä samana yhteiskunnilla ei mainittujen suurrotujen välillä ole merkittäviä eroja – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi eurooppalaiset ja itäaasialaiset ovat muodostaneet yhteiskuntia, jotka ovat olleet muiden muuttujien pysyessä samoina kutakuinkin yhtä toimivia.
Poikkeus säännöstä ovat afrikkalaiset. Yksikään afrikkalaisista koostuva yhteiskunta ei ole onnistunut yhteiskuntana. Ceteris paribus mitä selkeämmin eurooppalaiset ovat hallinneet jotakin Afrikan maata, sitä paremmin se on onnistunut. Tälläkin hetkellä (huom. siis 1985) Afrikan kaksi köyhintä maata ovat Liberia ja Etiopia, jotka ovat ainoat Afrikan maat, jotka eivät ole koskaan olleet siirtomaita. Afrikan menestynein maa on eurooppalaisen vähemmistön hallitsema Etelä-Afrikka, johon pyritään naapurimaista siirtotyöläisiksi. Kaikissa maissa, joissa afrikkalaiset elävät muiden kanssa, he ovat elintasoltaan alimpana. Yksittäistapauksina he voivat menestyä hyvinkin, mutta silloin muun kuin mustan perimän osuus on yleensä suuri. Tällä ei tietenkään yleensä ole mitään tekemistä syrjinnän kanssa: mikään ei yleensä estä minkään rodun edustajaa toimimasta missään tehtävässä tai saavuttamasta mitään ansiota eikä yhdenkään rodun edustaja yleensä saavuta mitään etuisuutta syntyperänsä perusteella.
Keskimääräisiä menestyseroja yhteiskuntien välillä rotu selittää melkoisen vahvasti.


3. Uskonto (81)

Maapallolla on lukuisia uskontoja ja uskontojen sisällä on lukemattomia pieniä variaatioita. Merkittäviä maailmanuskontoja on muutamia, mutta niissäkin on vertailun kannalta yleensä ongelmia. Esimerkiksi hindulaisuus on vallitseva vain Intiassa, mikä estää suorittamasta vertailuja muihin uskontoihin. Samoin buddhalaisten maiden kanssa ceteris paribus samanlaisia maita on vaikea löytää. Ainoat melko luotettavat arviot voidaan tehdä kristinuskosta ja islamista. Näiden kohdalla sekä keskinäinen ero että ero muihin uskontoihin on yleensä selvä. Kristityt maat ovat poikkeuksetta ceteris paribus menestyneempiä maita kuin muut ja kristittyjen maiden sisällä protestanttiset yleensä menestyksekkäämpiä kuin katoliset ja ortodoksiset. Islamilaiset maat taas ovat poikkeuksetta epäonnistuneempia kuin muut. Ei tarvitse muuta kuin verrata Israelia mihin tahansa rajanaapuriinsa. Äkkiseltään voisi luulla, että uskonto on kaikkein voimakkain indikaattori. Näin onkin yhteiskunnallisella tasolla, mutta ei yksilötasolla. Muslimit voivat menestyä siinä missä muutkin yhteiskunnassa, joka ei ole islamilainen. Vastaavasti islamilaisissa yhteiskunnissa muslimit ovat yleensä menestyksekkäämpiä kuin muut, mikä johtuu muiden sorretusta asemasta. Jopa muslimeista koostuva yhteiskunta voi olla kohtuullisen hyvin toimeentuleva, kunhan diktatuuri on pakottanut uskonnon alistettuun asemaan. Kristittyjen yhteiskuntien tasolle se ei silti yllä. Jotkin muslimivaltiot ovat hyvinkin vauraita, mutta se johtuu niiden öljyvaroista. Kärjistetysti sanoen muslimien rikkaus on peräisin siitä, että länsimaat ovat kehittäneet laitteita, joiden toimivuus on riippuvainen muslimimaissa sattumalta sijaitsevasta luonnonvarasta, jonka hyödyntämiseen vaadittavan infrastruktuurin ovat länsimaalaiset suunnitelleet ja kehitysmaalaiset siirtotyöläiset rakentaneet ja ylläpitäneet.
Tietyt uskonnot ovat yhteiskunnalle erityisen haitallisia, mikäli niille annetaan valtaa. Ainakin islam on tällainen.


4. Monikulttuurisuus (34)

Toisin kuin voisi pikaisen tarkastelun perusteella luulla, monikulttuurisuus tai monietnisyys eivät ole mitään ongelmia sinänsä. Etenkin monietnisyys on täysin ongelmatonta – olettaen että eri etniset ryhmät jakavat saman kulttuurin. Tällöin monietnisyyskin katoaa muutamassa sukupolvessa. Monikulttuurisuuskaan ei ole mikään ongelma, mikäli molempien toisistaan poikkeavien kulttuurien edustajat hyväksyvät toisen kulttuurin, minkä merkkinä on yleensä ainakin jonkinasteinen ihmisten siirtyminen kulttuurista toiseen kaksisuuntaisesti. Esimerkiksi Suomessa ortodoksien ja luterilaisten välillä ei esiinny ongelmia ja ihmiset siirtyvät uskonnosta toiseen ongelmitta. Sen sijaan esimerkiksi Pohjois-Irlannissa katolilaisten ja protestanttien välillä on suunnaton juopa. Käytännössä jokainen kulttuuri voi suhtautua vihamielisesti mihin tahansa toiseen kulttuuriin, mutta on muutamia kulttuureja jotka suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin muihin. Varmimpana tällaisen kulttuurin tuntomerkkinä on suvaitsematon suhtautuminen kyseisen kulttuurin hylkäävään ihmiseen, kuten islamilaisessa kulttuurissa.


5. Väentiheys (26)

Liian suuri väestöntiheys on ongelma vain, jos yhteiskunnalla on muitakin ongelmia. Väestöntiheys ei myöskään ole yksioikoinen mittari, vaan siedettävä tiheys on riippuvainen käytettävissä olevista resursseista. Esimerkiksi Hollanti on hyvin tiheään asuttu, mutta silti onnistunut yhteiskunta koska se on kapitalistinen, eurooppalaisten asuttama protestanttinen maa. Sen sijaan Intian ongelmia pahentaa sen ylikansoitus.


Nämä havainnot ovat helposti kenen tahansa tehtävissä. Ei siihen tarvita mitään pientä vihreää miestä. Ainoastaan silmät auki olemista, tilastotietoja ja älyllistä rehellisyyttä. Silti havaintojen esittäjiä kritisoidaan ankarasti, poikkeuksena nykyään sosialismin kritisointi. Sosialismi lienee poikkeus siksi, että se ei kykene elämään loiselämää kapitalismin sisällä, toisin kuin muut neljä. Kritisointia luonnehtii kolme yhteistä tekijää:
1) Yleensä hyökätään kritisoijaa eikä hänen väitettään vastaan, normaalein syyte on rasismi. Vastaväitteet ovat tiivistettävissä siihen, että todetaan "noin ei saa sanoa" sen sijaan, että sanottaisiin "tämän syyn takia väitteesi on virheellinen".
2) Harvat asialliset vastaväitteet perustuvat poikkeustapauksiin tai todellisuudella jossitteluun. Analoginen esimerkki: jos joku väittäisi että "pitkät ihmiset ovat koripallossa parempia kuin lyhyet", vastaväite olisi joko a) "onhan olemassa hyviä lyhyitäkin koripalloilijoita" tai "jos korirenkaat olisivat 150 cm korkeudella, tilanne olisi toinen". Molemmat väitteet ovat kiistatta tosia, mutta kokonaiskuvan kannalta täysin epäoleellisia.
3) Vastaväitteet vyöryttävät lukuisia yleensä tunteisiin vetoavia syitä, jotka koostuvat sanahelinästä vailla substanssia ja tilastotietoa. Tämä on merkki kognitiivisesta dissonanssista eli tietojen ja asenteiden ristiriidasta, jonka seuraus on tietojen hylkääminen asenteiden voittaessa. Yleensä vastaväitteiden sisällöstä näkyy haavekuva ihannemaailmasta, joka poikkeaa reaalimaailmasta. Tunnettu Humen periaate on: "Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä miten niiden tulisi olla." Tästä olen johtanut Jaskan korollaarin: "Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voi päätellä miten ne todella ovat."

Kysymys kuuluukin, miksi tosiasioita ei hyväksytä. Pinnallinen vastaus on hyvin helppo antaa. Ihmiset pyrkivät mukautumaan normiin. Noin 80 % ihmisistä - tämä on suuripiirteinen arvio - on ohjattavissa. Kun normi on näiden tosiasioiden hyljeksiminen, suurin osa määkii muun lammaslauman mukana. Pienellä osalla heistä on toki toivoa, mikäli he altistuvat muullekin tiedonvälitykselle kuin propagandalle. Mikäli jossain asiassa tiedonvälitys on todellisuuden vastaista, voidaan ihmiset jakaa karkeasti seuraavasti:
1) 10 % on ollut silmät auki ja ottanut itse asioista selvää ollen oikeassa.
2) 10 % on niitä vastarannankiiskejä, jotka haluavat periaatteesta inttää vastaan ja ovat siksi tällä kertaa sattumalta oikeassa.
3) 20 % olisi oikeassa, mikäli olisi ottanut asioista selvää, mutta on ollut virallisen totuuden varassa ja uskoo siksi sitä.
4) 50 % on täysin vietävissä olevia lampaita, jotka seuraavat yleistä mielipidettä.
5) 10 % tiedostaa tosiasiat, mutta on liian pelkurimaista antaakseen itselleen luvan olla oikeassa.

Tällä hetkellä ryhmä (3) pienenee kiihtyvällä vauhdilla tosiasioiden iskiessä vasten yhä useamman kasvoja. Se ei kuitenkaan riitä, koska ryhmät (4) ja (5) muodostavat enemmistön. Ne muuttuvat vasta sitten, kun tiedonvälitys muuttuu. Ja kun tiedonvälitys muuttuu valheellisesta todelliseksi tosiasioiden pakottamana, silloin väestön näkemyksissä kyseessä ei ole muutos, vaan suoranainen luhistuminen. Koska ajattelevat ryhmät (1) ja (3) ovat jo totuuden kannalla ja kyse on vain johdettavissa olevan ryhmän muuttamisesta. Paras esimerkki tästä on Natsi-Saksa, jossa suurin osa kansasta oli natsien hiljaisia kannattajia vielä vuoden 1944 lopussa, kiitos virallisen totuuden. Kuinka monta kannattajaa oli vuotta myöhemmin?

Suomessa on kuitenkin periaatteessa vapaa tiedonvälitys. Tästä huolimatta suurin osa mediasta on aivan viime aikoihin asti kirjoittanut pelkkää mokutuspropagandaa. Vain muutama tolkun säilyttänyt toimittaja, kuten Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin on ollut huutavan äänenä korvessa. Tämä johtuu siitä, että siinä missä kansasta 80 % on vietävissä, toimittajista muiden mukana kulkevaan sopulilaumaan kuuluu 90 %. Ei ole toista ammattia, jossa sekä palkan että vaikutusvallan osamäärä ajattelukyvyn kanssa olisi yhtä pahassa epäsuhdassa. Toisaalta siinä missä ohjailtavissa oleva kansa muuttaa mielipidettään hetkessä, toimittajat kaivautuvat tiukemmin entisiin poteroihinsa, koska heidän takinkäännöstään jäisi todisteita.

Tilanne maassa on tällä hetkellä huolestuttava. Suomen kansa on yhtä pahasti jakautunut kuin 1930- tai 1970-luvuilla. Tilanne ei ole yhtä paha kuin 1918 - vielä. Mutta maamme asema huononee koko ajan, kun sen yhtenäisyyttä heikennetään haittamaahanmuuton seurauksilla. Tilanne on sama kaikkialla Euroopassa.

Tällaiset asiat eivät tapahdu omalla painollaan. Niitä ohjaillaan jostakin. Hämmennystä herättää se, mitä hyötyä voi olla Euroopan muuttamisesta sekasortoiseksi kehitysmaaksi. On ymmärrettävää, että asioita tajuamattomat ja hyvää tarkoittavat ihmiset, kuten toimittajat ja avustusjärjestöjen rivityöntekijät työskentelevät tämän tuhoisan tavoitteen hyväksi. Mutta täydellinen arvoitus on se, mikä taho on masinoinut tämän ymmärtämättömyydessään tuhoisan massan liikkeelle.

Jäljelle jää oleellinen kysymys: Kuka tästä hyötyy ja miksi?

Ja ennen kaikkea: miksi Euroopan johtajat hyväksyvät tämän?