Tusina asiaa, joita emme tietäisi ilman TV-sarjoja ja elokuvia

12. Kuka tahansa osaa ampua käsiaseella ja myös osuu ampuen lonkalta tähtäämättä.
Aseita harvemmin säilytetään ladattuina ja varmistamattomina. Anna ihmiselle pistooli niin 50 % ei osaa poistaa varmistinta ja lopuista 50 % ei tiedä, että on tehtävä latausliike. Ja jos pitää valita, ampuako kymmenen metrin päässä olevaa pahista pistoolilla lonkalta vai heittääkö tikalla, useimpien kannattaisi valita jälkimmäinen. Osumatarkkuus olisi suurempi.

11. Painajaisunesta herääminen tapahtuu AINA pomppaamalla äkillisesti istuvaan asentoon sängyssä.
Jos heräät yleensä vähitellen, puoliksi horrostilan kautta etkä koskaan huomaa olevasi istuvassa asennossa, olet selvästikin epänormaali.

10. Pahat ihmiset kertovat aina hyville ihmisille, miksi heidät tapetaan. Hyvien ei tarvitse menetellä vastaavalla tavalla.
Tämä on hyvä tietää, koska sinä aikana kun selitys kestää, ehtii pelastautua. Joko keksii tavan selvitä itse tai sitten ratsuväki ryntää paikalle.

9. Autot syttyvät tuleen kolareissa.
Tämä onkin kätevää. Mistä sitä muuten tietäisi, onko maantien varressa oleva auto pysäköity vai kolaroitu? Valitettavasti autotehtaiden tuotekehittely ei ole täydellistä, ainakin omien havaintojeni mukaan melkoinen osa ojassa olevista autoista on palamattomia. Pitäisikö kutsua kulttuurinrikastuttajat polttamaan?

8. Parkkipaikan löytäminen onnistuu aina.
Vaikka olisi millainen miljoonakaupunki, niin autoa ei koskaan tarvitse pysäköidä kahtakymmentä metriä kauemmas kohteesta. Lähettäkää suomalaiset liikennesuunnittelijat jenkkeihin oppimaan, miten temppu tehdään!

7. Ei ole olemassa 2-5 –vuotiaita lapsia.
Yritäpä saada tuonikäinen lapsi näyttelemään uskottavasti. Lisäksi kaikki vastasyntyneet ovat puhtaita ja noin kolmen kuukauden ikäisen näköisiä. Alle kaksivuotiaaksi asti lapset eivät tee mitään aktiivisesti. Sitten he yhtäkkiä muuttuvat ilman välivaiheita viisivuotiaiksi, jotka puhuvat pikkuvanhasti.

6. Mikäli työpari on eri sukupuolta, nainen ei koskaan ole miestä vanhempi.
Lisäksi nainen on poikkeuksellisen hyvännäköinen ja usein myös kohonnut asemaan, johon vaaditaan pätevöityminen, jollainen saavutetaan normaalisti aikaisintaankymmenen vuotta vanhempana. Milloinkaan ei keski-ikäisen naisen työparina ole nuorta miestä. Paitsi jos tarinan aiheena on epänormaali rakkaussuhde.

5. Autolla voi kaahata vastavirtaan tai jalkakäytävällä koskaan osumatta jalankulkijaan, varsinkaan lapseen.
Lapsiin ei osuta siksi, että jalkakäytävillä liikkuvat ihmiset ovat aina aikuisia. Vieläpä siten, että vanhemmat ja kömpelömmät ovat käytävän reunoilla, kun taas nuoret ja ketterät kävelevät aina ajolinjalla ja ehtivät väistää.

4. Amerikkalaisten kielitaidolla missä tahansa vieraassa kielessä on kolme astetta: A: täysi ummikko, B: muutamia fraaseja tai C: niin sujuva, että käy uskottavasti syntyperäisestä.
Suomalainen kieltenopetus on missannut jotakin oleellista. Opettajat saavat opiskelijat B-tasolle muutamassa viikossa, mutta edes kymmenen vuoden koulutus ei tee tuoreista ylioppilaista lähellekään C-tason tekijöitä. Lopputulos on kummallinen välitila, jollaista ei selvästikään esiinny amerikkalaisen korkeatasoisen kielikoulutuksen käyneillä.

3. Jokaisessa yhteisössä, perheessä tai työpaikalla on täsmälleen yksi homoseksuaali.
Yleensä myös tasan yksi mustaihoinen tai muuhun etniseen vähemmistöön kuuluva. Myös perheessä saattaa olla yksi ihonväriltään poikkeava, vaikka perhe muuten olisi valkoinen. Juuri koskaan tämä ei kuitenkaan ole se kiintiöhomo.

2. Yhdenkään kodin sisustukseen ei kuulu koskaan seinäkelloa.
Kohtaus viisi, otto kolme: … POIKKI! Hyvin meni, viiden minuutin tauko. Kohtaus kuusi, otto yksi: … POIKKI! Voi rähmä, meni uusiksi. Miksei kukaan muistanut kääntää kelloa viittä minuuttia taaksepäin?

1. Lakanat ovat epäsymmetrisiä siten, että ne peittävät naisen kaulaan asti mutta miehen vain vyötäröön.
Okei, voin hyväksyä L-kirjaimen muotoiset lakanat. Mutta en sitä, että mies ja nainen eivät koskaan ole niissä toisinpäin!

Avoin kirje Hesarin toimittajalle

Arvoisa toimittaja Ilkka Malmberg

Me emme tunne toisiamme. Tästä huolimatta tuntuu kuin kirjoittaisin vanhalle tutulle, kun lähestyn tällä tavoin toimittajaa, jonka kirjoituksia olen ihaillen lukenut vuosikausia.

Oma suhteeni sanomalehteen alkoi jo lapsena. Heti lukemaan opittuani aloin lukea lehteä ennen kouluun lähtöä ja siitä lähtien se oli uskollinen seuralaiseni aamukahvin yhteydessä kaikki nämä vuodet. Aluksi luin tietysti Synnyinmaakunnan Lehteä, joka oli ainoa kotiin tuleva lehti. Helsingin Sanomatkin tuli satunnaisesti tutuksi. Niinpä muutettuani opiskelupaikkakunnalle päätin tilata Hesarin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin, Opiskelukaupungin Uutiset ei minua kiinnostanut, koska pidin korkeintaan 50-50 todennäköisyytenä, että valmistuttuani kyseiseen maakuntaan jäisin. Toiseksi, Hesari tarjosi edullista opiskelijatilausta, johon päätin tarttua.

Tuolloin minulle kävi tutuksi myös Ilkka Malmberg. Pidin tavasta, jolla toimittaja asioita käsitteli, suorastaan kadehdin nasevaa ja sujuvaa ilmaisua. Vuodet vierivät, valmistuin ja muutin paikkakuntaa parikin kertaa. Hesari seurasi mukana, välillä aina uuden kotipaikan lehdellä täydennettynä. Vähitellen opin tunnistamaan tietyn kirjoitustyylin niin hyvin, että parin ensimmäisen lauseen jälkeen saatoin sanoa mielessäni että jaahah, se on taas Malmberg asialla. Tarkistin nimen ja ani harvoin huomasin erehtyneeni. Oikeaan osuttuani nojauduin rennosti taaksepäin ja aloin nautiskella. Vuosien varrella elin mukana juttusarjat Tuntemattomasta sotilaasta, Seitsemästä veljeksestä ja ties mistä. Hehtaarin kehitystä seurasin ahmien artikkelit ja visioiden jokaisen muutoksen päässäni. Sukunimistä kertova juttu numerossa 9/2010 sai minut hurahtamaan totaalisesti ja kirjoittamaan siitä kaksiosaisen artikkelin blogiini.

Valitettavasti nautinnossa oli kitkerä mausteensa. Siinä missä nautin Malmbergin ja muutaman muun erinomaisista reportaaseista, Hesarilla oli erinäisiä toimittajia jotka tuntuivat ajavan omaa agendaansa. Näinhän lehdessä on kuitenkin käsittääkseni aina ollut, etenkin kulttuuriosastossa. Edwin Laineen muistelmissa on mainio kertomus Kari Suomalaisen näytelmästä Hirttämätön lurjus, jonka Hesarin kulttuuriosasto henkilökohtaisena kostona tyrmäsi. Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat avasi tilannetta osaltaan, myös syistä miksi Karin kaltainen legenda savustettiin ulos. Vähitellen agendan ajaminen levisi koko toimitukseen. Alkuvuosina sen vielä jotenkuten sieti, kun maahanmuuton haitallisen klusterin riesat olivat vielä vähäiset. Mitä selvemmäksi haitat tulivat, sitä hullummaksi Hesarin pääkirjoitukset ja kolumnit tuntuivat menevän. Viimeisen viiden vuoden aikana aamukahvilta poistui yhä useammin vihainen, Hesarin paperinkeräykseen nakannut mies. Toimittajien todellisuus ja reaalimaailma ei tuntunut kohtaavan.

Toisaalta tämä ei ollut minulle suuri yllätys. Olen ollut paljon tekemisissä ammattikunnan kanssa ja nähnyt, kuinka toimittajien ylimielisyyden ja ammattitaidon osamäärä on suurempi kuin missään muussa tuntemassani ammatissa. Tutuiksi toimittajat ovat tulleet muutenkin, mutta myös monta juttupalkkiota on monesta eri lehdestä tullut kuitattua. Yhdelläkin päätoimittajalla oli epämiellyttävä tapa muuttaa juttuja kielellisesti huonommiksi, joka pari kertaa johti asiavirheeseen. Lopetin kyseiseen lehteen kirjoittamisen. Itse vihaan julkisuudessa olemista, mutta olen siitä huolimatta olosuhteiden pakosta joutunut silloin tällöin haastateltavaksi. Kovin montaa kertaa en ole virheetöntä lainausta nähnyt. Aika harvoin nekään asiat, jotka itse paikalla olleena hyvin tietää ja on nähnyt, ovat lehdessä oikein.

Elin vuosikausia toivossa, että Hesari muistaisi juurensa Päivälehtenä, joka perustettiin nimenomaan suomalaiskansallisten äänitorveksi ja joutui tämän takia useampaan kertaankin ilmestymiskieltoon suuriruhtinaskunnan aikana. Iloitsin muutamien hyvien toimittajien kirjoituksista ja niiden lisäksi satunnaisista valonpilkahduksista. Lopulta Hesarin linja ylitti sietokykyni. Tein raskaan päätöksen ja lakkautin tilauksen. Pelkäsin vieroitusoireita kuin mikäkin nikotinisti. Toisin kävi. Minkäänlaisia ongelmia ei tullut. Otin aamuisin muuta luettavaa ja olin huomattavasti paremmalla tuulella, kun ei tarvinnut lukea - niin no, kuten eduskunnassa pitää sanoa, muunnettua totuutta.
Vanhan nikotinistin tapaan lankesin kyllä vielä kertaalleen. Ei, en tilaukseen enkä edes irtonumeron ostoon. Vapaapäivänäni käytin auton määräaikaishuollossa ja pitkämatkalaisena jäin odottelemaan. Siellä tartuin vapisevin käsin Hesariin. Eikä lehti pettänyt. Heti etusivulla mainittiin nimeltä eräs kunta ja kehuttiin sen olevan humanitaarisen maahanmuuton menestystarina. Yhden kerran olen kyseisen kunnan maahanmuuton kanssa joutunut tekemisiin ja kokemus oli erittäin ikävä. Eipä jäänyt tilauksen lopetus harmittamaan.

Ja Hesarin linja jatkuu. Tosin toimituksessakin alkaa levikin romahdus ilmeisesti hieman hermostuttamaan. Ainakin päätellen siitä, miten siellä reagoitiin, kun jäätiin rysän päältä kiinni yhden oleellisen sanan poistosta jo nettisivuilla julkaistusta artikkelista. Alkoi välittömästi operaatio, jossa puhuttiin "vastuullisesta sananvapaudesta" ja hyökättiin "netissä riehuvaa naisvihaa vastaan". Tuli etsimättä mieleen "neuvostovastaisuus" ja se, mahtoiko yksikään joukkoraiskanneista somaleista olla varsinainen nettiaktiivi.

En voi käsittää, mitä lehtenne kuvittelee saavuttavansa tuolla linjallaan. Kuka tästä on antanut määräyksen ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä? Onko teillä semmoinen käsitys, että ihmiset ovat masokisteja? Luulisi keskustelupalstanne moderaattoreiden kertoneen palautteen sävyn. Tosin olen kuullut, että palstalla linja on löystynyt ja nykyisin päästetään humanitaariseen maahanmuuttoon nuivasti suhtautuvia kommentteja jopa läpi. Ehkä tämä alkaa näkyä toimituksellisessakin linjassa... no ei, joku raja minunkin optimisimillani. Aivan kirkkain silmin minullekin on henkilökohtaisesti media-ammattilainen vakuuttanut, että levikkikäyrän erehdyttävästi lehmän häntää muistuttava muoto johtuu vain ja ainoastaan netistä. Niin no, tavallaan siinä mielessä totta, että nykyään ihmisiä on huomattavasti vaikeampaa sahata silmään monopolin puuttuessa. Mutta kyllä minä lehden tilaisin uudestaan, jos se olisi suomalaiskansallinen tai paremman puutteessa edes puolueeton.

Teen pienen ehdotuksen. Miten olisi artikkeli, joka käsittelisi humanistisen maahanmuuton todellista hintalappua? Enkä tarkoita tällä ainoastaan sitä, kuinka paljon rahaa kuluu siihen, että 90 % tietyistä maahanmuuttajaryhmistä elää täysin valtion kustannuksella ja siitä 10 % työssäkäyvistä ylivoimainen enemmistö työskentelee tulkkeina tai kansanryhmäänsä erikoistuneina sosiaalityöntekijöinä, joilla ei olisi mitään käyttöä suomalaisessa yhteiskunnassa ilman haittamaahanmuuttoa. (Sivumennen sanoen, ensimmäinen havahtumiseni median vääristelyyn tuli kymmenisen vuotta sitten, kun Hesari esitteli humanitaarisen maahanmuuton menestystarinana juuri tällaisen työntekijän tajuamatta ironiaa.)
Tarkoitan tällä sitä, että lasketaan hintalappu myös sille, kuinka paljon haittamaahanmuutto aiheuttaa epäsuoraa vahinkoa maallemme. Mikä on sen hinta sille entiselle työkaverilleni, jota kiintiöpakolainen kamautti kesken kävelyn takaraivoon ryöstötarkoituksessa? Mikä on sen hinta sille lapsuudenystävälleni, jonka somali yritti raiskata? Mikä on sen hinta sille kaverini ala-asteella työskentelevälle opettajavaimolle, joka yrittää pitää häiriköiviä afrikkalaisia kurissa? Mikä on sen hinta sille tuttavalleni, jonka koti tuhoutui kurdin sytyttämässä murhapoltossa? Kaikki esimerkit ovat tosia.
Kyse on siitä, mitä haittamaahanmuutto tekee kansalliselle hyvinvoinnillemme. Sen suoranaiset kustannukset ovat jo valtavat, mutta piilevät sivukustannukset saattavat olla vielä suuremmat. Kuinka paljon maksavat terveydenhuolto ja sairauspoissaolot pahoinpitelyn uhrille? Voiko raiskatuksi tullut tai edes yrityksen kohteeksi joutunut nainen enää koskaan olla tasapainoinen ihminen? Miten paljon huonomman koulutuksen saavat ne suomalaislapset, joiden koululuokassa ei ole ollut työrauhaa ja tasoa on jouduttu laskemaan? Näiltä kaikilta kustannuksilta olisi vältytty ilman haittamaahanmuuttoa. Ja ennen muuta - mitä tämä on tehnyt kansalliselle, keskinäiselle luottamuksellemme, jonka ansiosta Suomi on noussut Euroopan takapajulasta hyvinvointivaltioksi? Kulunut fraasi on "Suomi ei ole enää lintukoto", kun pitäisi kysyä, MIKSI Suomi ei ole enää lintukoto ja MIKSI Suomea yritetään väkisin viedä yhä kauemmas lintukodosta?

Rasistia minusta ei saa tekemälläkään. Olen koettanut blogissanikin antaa ohjeet siitä, miten maahanmuuttaja Suomeen sopeutuu. Pelkään vain pahoin, että median ongelmien peittely toimii painekattilan tavoin. Jonain päivänä paine purkautuu, ja mitä tiukemmin venttiili on puserrettu kiinni, sitä rajumpi tulee olemaan reaktio. Ehkä median pitäisi kantaa todellinen vastuunsa ja tuoda ongelmat esiin sen sijaan, että se noudattaa "vastuullista tiedonvälitystä" niitä peitellen.

Haluan lämpimästi kiittää toimittaja Ilkka Malmbergiä menneistä vuosista. Toivon, että Helsingin Sanomat pysyy pystyssä vielä ne muutamat vuodet, joita eläkkeeseen on matkaa. Olisi kovin surullista, jos hieno ura päättyisi lehden lakkauttamiseen. Olisin mielelläni lukenut juttuja vielä nuo vuodet, mutta valitettavasti lehden yleinen linja riittää kompensoimaan sen helmet.
On harmittavaa, että suhteemme on päätyttävä tällä tavalla. Onneksi kaapin pohjalle on säästynyt vino pino vanhoja Kuukausiliitteitä. Ikävän yllättäessä voi niiden seurassa hypätä matkalle Kaija Saariahon musiikin ymmärtämisyritykseen tai rahtilaivan kyytiin poikki Atlantin valtameren.

Hyvää jatkoa ja terveyttä tuleville vuosille toivottaen

Jaska Brown

P.S. Lopuksi erinäisiä linkkejä muutamiin kirjoituksiin, joissa olen käsitellyt Helsingin Sanomien tekemiä monikulttuurisuuden ylistyksiä.

1. Kuinka Optulan tutkimus maahanmuuttajien moninkertaisista rikosluvuista käännetään osoitukseksi rehellisyydestä
2. Suomi-kuva ulkomailla - miten tehdä kaikkia sääntöjä rikkova tilastollinen tutkimus
3. Kuinka Kuukausiliite yrittää väkisin tehdä somaleista suomalaisia
4. Tahatonta huumoria artikkelien sijoittelussa
5. Miten HS onnistuu kääntämään tutkimustulokset päälaelleen
6. Kuinka toimittajan lähdekritiikki kytkeytyy pois päältä, kun on sopiva tilaisuus
7. Linnanmäen painimaaottelu
8. Mamujen ahtaat asuinolot verrattuna Suomen rakentajiin

Jatkan edelleenkin Hesarin arvostelua, jos aihetta ilmenee. Ainakaan toistaiseksi Bloggaussota ei ole alkanut.

Uusin Maammekirja

Taannoin blogisti Pekka julkaisi erinomaisen luonnehdinnan eri maakunnissa asuvien suomalaisten eroista. Tämä inspiroi minut kirjoittamaan luonnehdinnat eri maakunnista ja myös niiden asukkaista. Tajusin näet että on sitä elämän aikana tullut tahkon lisäksi kierrettyä Suomenmaata enemmän kuin olisin osannut odottaa. Kävin läpi listan Suomen 19 maakunnasta ja huomasin, että olen niistä jokaisessa vieraillut ainakin sen verran, että yöunia on tullut koisittua. Joissakin olen viettänyt pidempäänkin ja muutamassa jopa asunut. Listauksessa on 19 sijaan 20 eri kohdetta, koska olen armollisesti irrottanut Helsingin muusta Uudestamaasta. Helsinkiin kuuluviksi puolestaan luetaan kaikki espoot, vantaat, kauniaiset ja mitä muita siinä nyt onkaan kiinni kasvaneina. Espoo voidaan laskea kaupungiksi vain jos lepakko on lintu koska se on tasalämpöinen ja lentää.

1. Lappi
Aloitetaan pohjoisesta. Lappi on Suomen maakunnista ainoa, jossa on maisema. Muualla on metsää, ja jos se on hakattu pois, liian tasaista. Lapin pääkaupunki on Rovaniemi, jossa sataa aina. Vuotuinen sademäärä ei ole suuri, mutta se tulee tasaisena tihkuna. Talvella, joka kestää Lapissa syyskuusta toukokuuhun ja siinä välissä pari viikkoa kesälläkin, joko sataa lunta tai on 40 astetta pakkasta. Tämän takia lappilaiset ovat rehellisiä: jos kaverilta pöllii moottorikelkasta bensat, se kuolee pakkaseen. Keskinäinen kauhun tasapaino ylläpitää rehellisyyttä. Tosin se on hyvin suhteellista. Suomen Laki III lakkaa olemasta voimassa Lapin rajalla, osa II napapiirillä ja osa I Palojoensuun korkeudella. Rehellisin Lapin mies on Jari Isometsä, joka sanoi lehdistötilaisuudessa olevansa tällainen tunnustaessaan dopingin. Tosin hän ei tunnustanut kokonaan ja osa tunnustuksestakin oli valetta. Kova suoritus Lapin rehellisyysasteikolla silti, kun ottaa huomioon että Lapin Länsipohjasta on tullut kolme hiihdon olympiamitalistia eli Isometsän lisäksi Eero Mäntyranta ja Pertti Teurajärvi. Rehellisiä Lapin miehiä. Olympiamitalin ohella heitä yhdistää se, että kaikki ovat kusseet purkkiin muutakin kuin sallittuja lisäaineita.

2. Pohjois-Pohjanmaa
Pohjanmaa tunnetaan tasaisena seutuna, mutta se ei koske Pohjois-Pohjanmaata. Mitä helvettiä Kuusamo tekee Pohjanmaahan kuulumassa? Ja löytyy mäkiä muualtakin, siitä on omakohtaista kokemusta maakunnassa järjestetyistä SM-maastojuoksuista. Muutenkaan pohjoispohjalaiset eivät ole mitään oikeita pohjalaisia. Oikeat pohjalaiset ovat naurettavia, mutta pohjoispohjalaiset ovat vain helvetin ikävystyttäviä. Ylivoimaisesti mielenkiintoisin maakunnan mies on ollut Kalle Päätalo, jolta kestää 200 sivua taluttaa polkupyörä ulos liiteristä. Siitä voi päätellä, miten tylsiä ne muut ovat.

3. Keski-Pohjanmaa
Keski-Pohjanmaa on olemassa vain siksi, että eteläpohjanmaalaiset eivät halua asua pohjoispohjanmaalaisten naapurissa. Se on vähän niin kuin demilitarisoitu vyöhyke Pohjois- ja Etelä-Korean välissä. Suomen oikeista maakunnista (Ahvenanmaata ei lasketa) se on ylivoimaisesti pienin. Itse asiassa sen pitäisi olla paljon suurempi, mutta kulttuurillisesti
(onko siellä semmoista???) puolet Keskipohjanmaahan kuuluvista kunnista ei kuulu itse maakuntaan, vaan mieluummin Pohjois-Pohjanmaahan, Etelä-Pohjanmaahan tai varsinaiseen Pohjanmaahan. Tämä fakta kertookin keskipohjalaisista enemmän kuin ikinä haluaisimme tietää. Kaikkia pohjalaisia pidetään yleensä erittäin yrittäjähenkisinä. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat erityisen päteviä yrittäjinä. Mutta oletteko koskaan yrittäneet antaa käskyjä pohjalaiselle alaiselle?

4. Etelä-Pohjanmaa
Etelä-Pohjanmaan tuntee siitä, että siellä maisema on vaakasuorassa. Tämän takia koko maakunta peittyy kevättulvien yhteydessä veden alle. Paikalliset asukkaat evakoituvat kiipeämällä latojensa katoille. Ladot ovat puolestaan tunnettuja siitä, että Juhani Palmu on maalannut niitä. Saatuaan jokaisen Etelä-Pohjanmaan ladon maalattua hän sai sopivasti sairauskohtauksen ja joutui luopumaan seuraavasta projektistaan eli kaikkien Etelä-Pohjanmaan AIV-tornien maalaamisesta. Eteläpohjalaisia pidetään yleensä uhoavina, huumorintajuttomina ja tylyinä. Kaikki ovat virheellisiä stereotypioita. Pohjalainen murre on vain semmoista, että hautajaispuhekin kuulostaa uhoamiselta. Ja huumorintajua pohjalaisilta kyllä löytyy. Kukaan ei vain ole koskaan kuullut pohjalaisen nauravan, koska hän tajuaa vitsit vasta seuraavana yönä kello kaksi. Hämäläisiä pidetään hitaina, mutta pohjalaisilla ne vasta pitkät piuhat onkin. Pohjalainen huomaavaisuus taas on sitä, kun nurmoolaisisäntä soittaa Seinäjoen kohdalla puhelun ja ilmoittaa: ”Vaimoo. Moon tulossa kotio. Räplää ittes valmihiksi kostiaksi.”

5. Pohjanmaa
Kolmen maantieteellisesti nimetyn Pohjanmaan lisäksi on olemassa rannikolla sijaitseva varsinainen Pohjanmaa. Se on perustettu ruotsinkielisten reservaatiksi. Kyseessä on Suomen nopeimmin kasvava maakunta, sillä maannousun ansiosta pinta-ala kasvaa vuosi vuodelta. Muut pohjalaiset odottavat vesi kielellä, että Merenkurkku jää kuiville ja ruotsinkieliset muuttavat kannasta pitkin Ruotsiin kaltaistensa pariin. Valitettavasti kyseessä on turha toivo, koska Ruotsissa puhutaan eri kieltä. Itse asiassa Pohjanmaallakin puhutaan montaa eri kieltä, joka kunnassa on omansa. Yleisurheilumaajoukkueessa närpiöläinen Jonathan Åstrand ja uusikaarlepyyläinen Sandra Eriksson tarvitsevat keskusteluunsa tulkiksi jonkun vaasalaisen.

6. Kainuu
Kainuu pitää itseään pienois-Lappina, mutta tämä on vähän sama kuin sanoisi riukua WC:ksi. Paikka on niin syrjäinen, että Ruotsin vallan aikana Kajaanin linna kelpasi vain eristyspaikaksi poliittisesti arveluttaville henkilöille, kuten Johannes Messeniukselle. Itse linnaa ei koskaan käytetty sotatoimissa siitä yksinkertaisesta syystä, että vihollinen ei ikinä löytänyt sitä. Kainuulaiset puolestaan ovat niitä savolaisia, jotka muut savolaiset karkottivat keskuudestaan tai muuten vain eksyivät erämatkallaan löytämättä enää takaisin kotiin. Jokainen kainuulainen on sukunimeltään Heikkinen.

7. Satakunta
Satakunnassa on kaksi kaupunkia, Pori ja Rauma. Ne vihaavat toisiaan syvästi. Pori on olemassa siksi, että jokaisella maakunnalla on oltava pääkaupunki. Rauma taas on olemassa siksi, että muuten raumalaiset jakautuisivat tasaisesti ympäri Suomea, eikä sitä kestäisi kukaan. Itse asiassa koko Rauman olemassaoloa sopii epäillä, koska en yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tunne ketään, joka väittäisi tuntevansa jonkun raumalaisen. Ainoa todistuskappale Rauman olemassaolosta on Rauman Lukko. Kaikki raumalaiset ovat lukkofanaatikkoja. Niin tämäkin kaverini tuntema. Kuulemma joka kesä se kohkaa Lukon uusista vahvistuksista, itkee jos Lukko ei voita kesän Pitsiturnausta ja riemuitsee ulisten jokaisesta Lukon otteluvoitosta liigassa. Kysyin että mitähän se mahtaa tehdä, jos Lukko voittaa mestaruuden?
- Ei voi tietää, se heppu on vasta vähän yli viisikymppinen.

8. Varsinais-Suomi
Varsinais-Suomessa on Turku. Turku taas on oikein mukava paikka. Turkulaiset ovat ystävällistä ja miellyttävää väkeä. Tämä saa ihmettelemään, miksi turkulaisille aina vittuillaan. Loogisesti ottaen tämän täytyy johtua siitä, että turkulaisten maine on peräisin niiltä turkulaisilta, jotka toiset turkulaiset ovat karkottaneet keskuudestaan muualle Suomeen. Heistä on saatu tietynlainen kuva turkulaisista eikä kukaan halua mennä Turkuun sen takia. Ne, jotka uskaltautuvat, yllättyvät positiivisesti. Tämä on esimerkki siitä, että kaikki asiat saadaan positiivisiksi, kunhan ennakko-odotukset asetetaan riittävän matalalle. Etenkin kesäisin Turku on ihastuttava, sillä turkulaiset naiset ovat kauniita. Erityisen maineen he ovat saaneet harjoittamastaan suuseksistä. Tämä ei johdu siitä, että turkulaiset naiset olisivat alalla poikkeuksellisen taitavia, vaan siitä että tätä toimintaa harjoittaessaan he eivät kykene puhumaan. Turun kaikki hyvät puolet näet kompensoituvat Turun murteen myötä ja siksi turkulaisten suu on tukittava hinnalla millä hyvänsä positiivisen illuusion säilyttämiseksi.

9. Ahvenanmaa
Ahvenanmaan merkittävin ongelma on sen pienuus. Jos se olisi suurempi, kaikki suomenruotsalaiset saataisiin mahtumaan sinne, jonka jälkeen koko saariryhmä voitaisiin myydä Ruotsille sopuhintaan. Suomenkielisiä saaristossa ei ole. Tai jos on, he elävät piilokorsuissa verenhimoisen kansalliskaartin pelossa. Ahvenanmaa on virallisesti demilitarisoitu, mutta suomenkielisten metsästys on sallittu ympäri vuoden. Tapporahan maksamisesta on virallisesti luovuttu. Jos suomalainen kuitenkin oikein kovasti yrittää, hän saattaa saada Ahvenanmaan kotipaikkaoikeuden. Tunnen yhden tällaisen. Pääsyvaatimukset ovat tapauksesta päätellen tukeva osakesalkku, yliopistollinen loppututkinto ruotsin kielestä, avioliitto vähintään viisi sukupolvea Ahvenanmaalla asuneen henkilön kanssa ja yli 50 vuoden ikä avioliiton naisosapuolella, ettei lisääntyessään pääsisi saastuttamaan puhdasrotuisia geenejä. Lisäksi on läpäistävä kaksivaiheinen soveltuvuustesti. Ensimmäisessä vaiheessa on pystytettävä juhannussalko ja nielaistava hapansilakka. Mikäli tästä selviää, pääsee kaksi vuotta kestävälle koeajalle, jonka jälkeen voi yrittää toista vaihetta. Siinä on pystytettävä hapansilakka ja nielaistava juhannussalko.

10. Helsinki
Kun Turun palon jälkeen päätettiin Suomelle pääkaupunkia, listattiin kaikki maan kaupungit paremmuusjärjestykseen. Valitettavasti lista oli kirjoitettu huonoimmasta vaihtoehdosta parhaaseen ja Aleksanteri I luuli ylimpänä komeilleen Helsingin olevan paras vaihtoehto. Sen mokan seurauksena meillä on nyt pääkaupunki, joka on liikenteellisesti toivottoman ahtaassa sumpussa, kärsii Suomen paskimmasta ilmastosta (ja se on paljon se), sijaitsee onnettoman syrjässä melkein mistä päin tahansa Suomea katsellen sekä on ensimmäisenä vastassa, mikäli joku päättää hyökätä Suomeen etelästä. Virallisesti Helsinki ei ole maakunta. Vielä. Siitä – ja sen kanssa kimpassa olevista lähikunnista - muodostettaneen lähivuosina oma maakuntansa, joka erotetaan muusta Suomesta piikkilangoin ja miinakentin. Tämä tapahtuu siinä vaiheessa, kun suomalaiset kyllästyvät katselemaan helsinkiläisiä ja elättämään heitä. Tällä ei tarkoiteta sitä, että Helsinki on Suomen suurin savolaiskaupunki – siellä asuu enemmän savolaisia kuin Kuopiossa. Savolaiset ja muut suomalaiset ovat näet jättämässä Helsingin. Kymmenen vuoden kuluttua tyypillisen helsinkiläisen nimi on Abdullah ja hänen lempiharrastuksensa ovat autoroviot. Helsinki pyrkii estämään romahduksensa valtaamalla alueita ja veronmaksajia lähinaapureiltaan, kuten Sipoon tapauksessa onnistui. Kun tämä ei riitä, niin yritetään nielaista kaikki lähikunnat Suur-Helsingiksi. Tämä ratkaisisi ongelman vuosiksi, mutta aikanaan pitäisi sitten yhdistää koko Etelä-Suomi Helsingin kaupungiksi, jotta voimavaroille riittäisi maksajia. Helsingin eristäminen muutamalla megakilometrilla natolankaa ja parilla rekkalastillisella somalitelkkareita tulee halvemmaksi.

11. Uusimaa
Uusimaa on se Suomen maakunta, joka koostuu kerrostaloista, nurmijärveläisistä omakotitaloalueista ja, mikäli tilaa jää, rypsipelloista. Kaikki uusmaalaiset käyvät Helsingissä töissä. Paitsi ne, jotka ovat syntyperäisiä. Heitä on kuitenkin vähän, koska Helsingissä on paljon työpaikkoja ja kukaan ei kuitenkaan halua asua siellä. Parasta Uudellamaalla on ryhtyä eduskuntavaaliehdokkaaksi. Jos sattuu olemaan täysi nobody, mutta saa saman numeron kuin Helsingissä ehdolla oleva julkkis, pääsee kansanedustajaksi.

12. Kanta-Häme
Kanta-Hämeessä ovat ne pellot, jotka eivät mahtuneet Uudellemaalle. Muuta mainittavan arvoista siellä ei sitten olekaan. Kanta-Hämeen luulisi nimensä perusteella olevan Hämeen keskus, mutta todellisuudessa se on kolmesta hämäläismaakunnasta periferia, ja se on jo melkoinen saavutus. Kanta-Hämeen suhde muuhun Hämeeseen on suunnilleen sama kuin Varsinais-Suomen suhde muuhun Suomeen: nimen perusteella menee pahasti harhaan. Kantahämäläiset itse ovat oikein mukavaa porukkaa, kunhan ei jää odottamaan heidän reagoivan mihinkään mitenkään. Jos hämäläiset ovat hitaita, niin kantahämäläiset ovat kantahitaita.

13. Pirkanmaa
Pirkanmaa on kuin Suomi pienoiskoossa: eteläosassa peltoa ja järviä, keskiosassa vähän enemmän järviä, pohjoisosassa erämaisia alueita ja vähemmän järviä. Asutus ei vain ole jakautunut samalla tavalla kuin Suomessa, koska puolet pirkanmaalaisista asuu suunnilleen keskellä maakuntaa eli Tampereella. Tampere taas on sijainniltaan harvinaisen typerä pohjoismaiden suurimmaksi sisämaakaupungiksi. Keskellä kaupunkia on helvetin kapea kannas, johon on ängetty keskusta. Tamperelaisten puolustukseksi on toisaalta sanottava, että tähän on syynsä eli kaupunki syntyi vesivoiman ympärille. Pirkanmaalaiset ja etenkin tamperelaiset ovat kyllä leppoisaa ja mukavaa väkeä. Poislukien se fataali puhevika. Mutta mustan makkaran takia senkin sietää.

14. Päijät-Häme
Päijät-Häme syntyi maakuntauudistuksen yhteydessä samalla tavalla kuin pääkaupunkinsa Lahti: tyhjästä ja ilman tarvetta. Pirkanmaata ei haluttu ulottaa Lahteen asti ja Kanta-Häme ei halunnut Päijät-Hämettä, koska Lahdesta olisi tullut suurin kaupunki. Niinpä keksittiin Päijät-Häme. Paras asia uudessa maakunnassa on sen vaakuna, koska kuvan merenneidolla on komeat tissit. Alkuperäisversiossa ne olivat hieman pienemmät, mutta ennen virallista hyväksymistä neito käytettiin Virossa silikoniasennuksessa (tissien suurentaminen alkuperäisversiosta on muuten ihan totta!). Käytännössä Päijät-Häme = Lahti. Lahti taas on tunnettu urheilustaan, etenkin jalkapallosta. Aikoinaan Lahteen saatiin Suomen ensimmäinen jalkapallohalli. Lahtelaisseurat kiittivät asiasta fuusioitumalla ja putoamalla alasarjoihin. Myös Salpausselän kisat ovat tunnettuja, mutta tietääkö joku ketään lahtelaista hiihtäjää? Mäkihyppääjiä sieltä kyllä tulee, mutta jos Suomessa voisi harrastaa mäkihyppyä useammalla kuin viidellä paikkakunnalla, niin eipä siinäkään lajissa olisi juhlimista. Jääkiekossa puitteet ovat myös kunnossa, mutta Pelicans on luisteleva katastrofi. Yleisurheilustadionia ei varsinaisesti ole, vaan paikka toimii talvisin hiihtostadionina. Lahden Ahkera onkin viisastuneena muiden lajien kohtalosta ihan tyytyväinen lapsipuolen asemaansa ja porskuttaa suomalaisen yleisurheilun kärkiseurojen joukossa.

15. Keski-Suomi
Keski-Suomi on se paikka, josta kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Kuvitelkaa kaikista Suomen muista maakunnista otettavaksi saman verran ihmisiä kustakin ja jättimäinen tehosekoitin, niin saatte Keski-Suomen. Keski-Suomen pääkaupunki on Jyväskylä, joka on kartalta mitattua pinta-alaansa paljon suurempi. Tämä johtuu siitä, että se on pelkkää kirottua mäkeä. Kartalta selviää vain vaakasuora koko. Lance Armstrong olisi voinut harjoitella Tour de Francen vuoristoetappeja varten Jyväskylän pyöräteillä, jos kaupunki sijaitsisi vähänkin ohuemmassa ilmanalassa.

16. Pohjois-Savo
Savo on yhtä helkutin järveä. Sen pääkaupunki on Kuopio, joka on savolaisten mielestä maailman napa. Varmistaakseen ettei maapallo lakkaa pyörimästä, savolaiset rasvaavat aina välillä maapallon akselina toimivaa Puijon tornia. Savolaiset ovat säästeliäitä. Niinpä he eivät tarvitse erikseen maakuntalintua ja -kalaa, koska ne on yhdistetty kalakukoksi. Savolaisia sanotaan lupsakkaiksi ja kieroiksi. Yrittäkää hoitaa jokin asia selväksi savolaisen kanssa, niin tiedätte. Teille ei selviä, mikä tapahtuma on kyseessä, missä se järjestetään, milloin se alkaa ja mitä siellä tehdään. Kuitenkin kaikki savolaiset ovat jonkin ihmeellisen keskinäisen salakielen ymmärryskykynsä ansiosta oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikealla varustuksella. Aina.

17. Etelä-Savo
Etelä-Savossa on kolme kaupunkia, jotka ovat kaikki yhtä tarpeettomia. Mikkeliä ei tarvita enää mihinkään, koska sotia on käyty viimeksi 70 vuotta sitten eikä Päämajalla ole ollut käyttöä. Savonlinnan nimikin paljastaa, että sitä tarvittiin linnansa takia ja viimeksi 1700-luvulla. Pieksämäki puolestaan on olemassa siksi, että siinä kohtaa risteävät junaradat ja rautatieläisten piti asua jossakin. Nykyään VR on karsinut ja automatisoinut, joten Pieksämäki pitäisi lakkauttaa. Eteläsavolaiset ovat muuten aivan kuin pohjoissavolaisia, mutta heidän puheensa ymmärtämiseen ei tarvita tulkkia. Tämä on kovin haitallista, sillä pohjoissavolaisen tunnistaa heti viäntämisestä ja osaa olla varuillaan. Eteläsavolainen pääsee usein yllättämään lörtsyn takaa.

18. Pohjois-Karjala
Pohjois-Karjala on yhtä metsäistä kuin muu Suomi, melkein yhtä järvistä kuin Savo ja melkein yhtä mäkistä kuin Lappi. Siksi Pohjois-Karjalassa liikkuminen oli mahdotonta ennen teiden keksimistä. Niinpä ihmisillä oli tapana naida serkkujaan tai näiden puutteessa läheisempiä sukulaisiaan ja se näkyy. Maakunnan pääkaupunki on Joensuu. Sinne on rakennettu paikallisten mielestä nerokas ruutuasemakaava. Valitettavasti kaupunki on Pyhäselän luoteisrannalla ja kadut ovat järven suuntaisesti. Tuuli taas puhaltaa aina suoraan järveltä. Niinpä kadunkulmissa näkyy pohjoiskarjalaisia kasoissa, joihin he ovat kaatuneet tullessaan nurkan takaa hyytävän tuulen yllättämiksi. Pohjoiskarjalaiset itse ovat savolaisia, jotka kuvittelevat olevansa karjalaisia. Savolaiset eivät laske heitä savolaisiksi, koska he eivät ole riittävän kieroja. Karjalaiset taas eivät hyväksy heitä karjalaisiksi, koska he puhuvat savoa.

19. Etelä-Karjala
Nykyinen Etelä-Karjala on se vähä, mitä jäi jäljelle Leningradin turvallisuuden takaamisen jäljiltä. Tälle puolelle pakkorajaa jäi vain murto-osa karjalaisista muiden hajautuessa tasaisesti ympäri Suomea. Tämä olikin hyvä, sillä kuten Etelä-Karjalasta voidaan havaita, liian suuri karjalaispitoisuus väestössä ylittää kriittisen massan. Ette kuulkaa tiedä vittuilun jalosta taidosta yhtään mitään ennen kuin olette istuneet iltaa eteläkarjalaisseurueessa. Pohjanmaalla olisi vastaavan kielenkäytön jäljiltä joka jannu jo iltayhdeksään mennessä kylmänä puukko kylkiluista törröttäen, mutta karjalaiset sen kuin pälättävät. Ylivoimaisesti parasta Etelä-Karjalassa on Lappeenranta, tai ainoastaan sen tori, tai vielä tarkemmin sanoen vain siellä myytävät lihapiirakat atomi ja vety. Vety on maailman paras eväs: pehmeä lihapiirakka, jossa on välissä kananmuna ja tuhti annos savu- tai keittokinkkua (atomi on joko ilman munaa tai ilman kinkkua, mutta vety on se oikea). Nautitaan kaikilla mausteilla eli sinapilla, ketsupilla, kurkkusalaatilla, raa'alla sipulilla, valkosipulimajoneesilla ja sydäninfarktilla. Jos ihmettelitte miksi Pekka Puska perusti Pohjois-Karjala -projektin eikä Etelä-Karjala -projektia, niin nyt tiedätte.

20. Kymenlaakso
Viimeisimpänä ja ehdottomasti vähäisimpänä maakuntana esitellään Kymenlaakso. Siellä on kaupunki nimeltä Kotka, jossa kenelläkään ei ole mitään työtä koska ahtaajia ja paperimiehiä ei enää tarvita. Siellä on myös toinen kaupunki nimeltä Kouvola, jonka Pahkasika valitsi jo aikapäiviä sitten Suomen turhimmaksi kaupungiksi. Sittemmin Kouvola on yrittänyt peitellä asukaspakoa nielaisemalla itseensä kaikki lähikunnat ja osan kaukaisemmistakin, joten turhuus on vain levinnyt. Mutta totuus ei pala tulessakaan - se on nykyään Suomen 10. suurin kaupunki, mutta 60 vuotta sitten se olisi nykyrajoilla ollut neljänneksi suurin. Kymenlaakson tunnetuin kaupunki on kuitenkin Hamina, koska se on maakunnan paikkakunnista ainoa, missä suuri osa Suomen ylempää keskiluokkaa on ikinä käynyt, kiitos RUK:n. Kymenlaaksolaiset eivät suoranaisesti ole tyhmiä, mutta ei sieltä ole kyllä yhtään viisastakaan kotoisin. Mitään muitakaan maininnan arvoisia attribuutteja ei tule mieleen, vaikka kuinka yrittää. Tasapaksumpaa sakkia kuin kymenlaaksolaiset saa hakea ja löytämättä jää.

Venäjän idea

Toistakymmentä vuotta sitten entinen presidentti Mauno Koivisto julkaisi kirjan Venäjän idea. Kommentoin tuolloin toteamalla: En tiennytkään, että Venäjällä on idea.

Itse asiassa Koivisto oli tuolloin oikeammassa kuin useimmat. Venäjän idea voidaan tiivistää laajenemiseen ja vaikutusvallan lisäämiseen. Kaikki muu, kuten kansalaisten hyvinvointi, on tämän rinnalla jäänyt kauas horisonttiin. Tämä on ollut Venäjän - ja siinä välissä Neuvostoliiton - kantava ajatus siitä lähtien, kun Moskovan ruhtinaskunta päätti 1300-luvulla ryhtyä laajenemaan.

Menestys oli melkoinen. Vain muutamassa sadassa vuodessa vähäisestä ruhtinaskunnasta kehittyi kooltaan maailman suurin valtio, Venäjän keisarikunta. Neuvostoliitto tuotti välillä vähän takapakkia, kun ns. reunavaltiot eli Suomi, Puola ja Baltian maat pääsivät irtautumaan. Toki Baltia otettiin kohta takaisin, mutta pahin takaisku koko 700 vuoden aikana tuli Neuvostoliiton hajottua. Tätä Putinin Venäjä yrittää nyt korvata.

Lännessä on Venäjän aikeista oltu lähes täysin ymmällä. On muisteltu Winston Churchilliä, joka totesi ”Venäjän olevan mysteeriin kääritty arvoitus salaisuuden sisällä.” Todellisuudessa Venäjän ymmärtäminen on huomattavan yksinkertaista. On vain muistettava Venäjän idea: laajeneminen ja vaikutusvallan kasvattaminen. Kun tämän yhdistää siihen, mitä Sunzi sanoo Sodankäynnin taidossa, kaikki on selvää. Ainakin jälkikäteen. Se, mikä tekee ennustamisesta vaikeaa, on muiden pelureiden – lähinnä lännen – arvaamaton reaktio. Vuosi sitten kirjoitin ennusteen Ukrainan, tuolloin lähinnä Krimin, kriisin kehittymisestä. Krimin kohdalla ennuste osui oikeaan, mutta Itä-Ukrainan kohdalla väärään. Oletin näet, että länsi ei siedä Venäjän toimien kiihtymistä ja Ukrainakin edes jossain määrin ryhdistyy. Toisin kävi. Etenkin Ukrainan suoritukset ovat olleet täysin ponnettomia. Hyvä esimerkki tästä on se, että Ukrainan kriisissä puhutaan koko ajan Putinista, joka siis kiistää osallisuutensa. Mutta yli puolet suomalaisistakaan tuskin edes tietää, kuka on Ukrainan presidentti. Tässä alkaa suorastaan epäillä, että Venäjä pitää jollain lailla ainakin osaa Ukrainan johdosta hyppysissään.

Venäjän strategia Ukrainassa näyttää ainakin päällisin puolin saaneen lännen täysin ymmälleen. Venäjä käy Ukrainassa sumusotaa eli kiistää järjestelmällisesti kaiken osallisuutensa. Oikeasti tätä ei usko kukaan. Siksi onkin päähän alkanut hiipiä epäilys lännen toiminnasta. Olisiko länsi sittenkin yhden siirron edellä strategiassa ja ajamassa Venäjää ansaan?

Ehkä länsimaat ovat oppineet siitä, mitä tapahtui 1930-luvulla. Jälkikäteen on oltu kovasti viisaita ja sanottu, että Hitler olisi pitänyt pysäyttää jo 1938 eikä suostua Minskin - eikun hups, Münchenin sopimukseen. Mutta olisiko tämä ollut kuitenkaan viisasta? Jos Hitler olisi tuolloin pysäytetty, hänet muistettaisiin Saksan jaloilleen nostaneena valtiomiehenä, jonka länsivallat syrjäyttivät - ja natsismi eläisi ja voisi hyvin. Nyt hänen annettiin mennä liian pitkälle ja natsismi saatiin kitkettyä kerralla pois. Ehkä länsimaat ovat ajamassa Venäjää samaan tilanteeseen. Tosin Venäjän kanssa on Saksaan verrattuna kaksi ongelmaa: sillä on ydinase ja se on niin suuri, että yksikään ulkovalta ei uskalla antaa yhdenkään kilpailijan saada Venäjää vaikutuspiiriinsä. Toisaalta Venäjä - silloinen Neuvostoliitto - on jo kerran houkuteltu ansaan, joten miksi länsi ei tekisi samaa toiste. 1980-luvulla Ronald Reagan haastoi Neuvostoliiton kulutuskilpaan Tähtien sota -hankkeellaan. Neuvostoliiton talous yski ja lopulta koko maa kaatui. Reagan ei välttämättä ollut Hollywoodin kirkkain tähti, mutta miehellä oli selkeä näkemys ja se riitti.

Jos oletetaan, että Venäjää ollaan houkuttelemassa ansaan, niin oleellinen kysymys on se, mihin asti Venäjälle ollaan valmiita antamaan siimaa. Eli kuinka syvälle Venäjän annetaan koukku nielaista. Tähän kysymykseen on kuitenkin mahdotonta vastata, kun ei ole salakuuntelulaitteita lännen johtajien kabineteissa ja kristallipallokin on sumuinen.

Siksi onkin katsottava, miten Venäjä aikoo edetä. Todennäköisesti maa kerrallaan. Valkovenäjä on jo de facto taskussa, joten sille ei tarvitse tehdä mitään. Tällä hetkellä työn alla on Ukraina. Venäjä kaappaa Ukrainasta niin ison palasen kuin vain pystyy. Jos koko maan valtaus ei onnistu, jätetään konflikti kytemään vastaisen varalle ja siirrytään seuraavaan kohteeseen. Merkittäviä mahdollisuuksia on kolme: Baltia, Suomi ja Keski-Aasia. Näistä Baltia kuuluu NATO:oon ja on siksi ongelmallinen. Toisaalta se oli osa Neuvostoliittoa toisin kuin Suomi. Näillä molemmilla on siis yksi haittapuoli. Helpompi kohde on Keski-Aasia. Siellä on Kazakstan, jonka tilanne on hyvin identtinen Ukrainan kanssa. Molemmissa on suuri venäläisvähemmistö, jota voi käyttää viidentenä kolonnana - toki heidän mielipidettään kysymättä. Lisäksi siinä missä Ukrainalla oli Venäjän vuokraama laivastotukikohta Krimillä, on Kazakstanissa avaruuskeskus Baikonur. Sevastopolin laivastotukikohta piti korvata Novorossijskin tukikohdalla, jonka piti olla valmis 2012. Sattuneista syistä rakennustyöt ovat yhä kesken. Kannattaisi varmaan pitää silmällä, onko Venäjä tekemässä mitään suunnitelmia Baikonurin avaruuskeskuksen korvaamiseksi eli miten Kaukoidän kosmodromi edistyy. Tosin Baikonurin vuokra-aikaa on jäljellä vielä 35 vuotta, mutta maksuista on jo ollutkin sopivasti riitaa.

Mutta eteni Venäjä mihin suuntaan tahansa, sen strategia on sama. Haastetaan riitaa ja kiistetään kaikki. Konflikteja pidetään yllä kaikissa suunnissa ja niihin valmistaudutaan samanaikaisesti. Etenkin venäläisvähemmistöjä muissa maissa hyödynnetään propagandassa. Viimeiset 20 vuotta Venäjä on valittanut esimerkiksi vironvenäläisten huonosta kohtelusta, jonka hyödylliset idiootit ovat jopa nielleet. Totuus on toinen: esimerkkinä Viron maahanmuuttotilastoja (Annual Report on Migration and International Protection Statistics ) vuodelta 2009:
Muuttajia Virosta Venäjälle: 193
Muuttajia Venäjältä Viroon: 505.
Eikä siinä kaikki. Oletettavasti vironvenäläiset saavat Venäjän passin ja muuttoluvan Venäjälle aina halutessaan. Venäjänvenäläiset eivät saa muuttolupaa Viroon tuosta vaan. Millainenhan tilasto olisi jos saisivat? On totta, että Virossa venäläisten asema on heikompi kuin virolaisten. Se ei ole kuitenkaan läheskään niin huono kuin venäläisten asema Venäjällä.

Nettitrollien käytöstä Venäjä onkin jo jäänyt kiinni. Näitä hyödynnetään varmasti johdattelemassa keskustelua väärille uralle ja sumun levittämisessä. Tahtomattaan monet auttavat uskomalla heitä.

Viime aikoina on Suomessa puhuttu paljon venäläisten oudoista maakaupoista. Strategisten kohteiden läheltä on ostettu kiinteistöjä. Tämä ei ole paljastunut Venäjän valtion bulvaanien tekosiksi, mutta kumma olisi jos se ei sitä olisi. Useimmat asian kiistäjät toteavat aivan oikein, että ei niistä käsin spetsnaz-joukkoja johdeta tai asevarastoja rakennella. Mutta todellinen tarkoitus onkin konfliktin luominen. Jos virallinen Suomi reagoisi näihin maakauppoihin, Venäjä saisi syyn välien huonontamiseen. Ja jos tilanne aikanaan kiristyy ja näitä kiinteistöjä ratsataan, niin siitähän saadaan kätevästi casus belli. Kiinteistöjen hankkimisen ainoa järkevä syy on valmistautuminen konfliktin syyn hakemiseen.

On varauduttava myös siihen, että konfliktin kiristyessä jossakin reunamaassa, jonka Venäjä pyrkii seuraavaksi saamaan haltuunsa, käyttöön otetaan sumusodan lisäksi myös ns. märät operaatiot. Jos Ukrainassa nousisi merkittävä kansallinen johtaja, hän joutuisi varsin suurella todennäköisyydellä kohtalokkaaseen autokolariin.

Nykypäivänä tiedustelupalvelujen raportit johtohenkilöistä ovat varsin perusteelliset. Niiden avulla Venäjä - kuten tietysti mikä tahansa muu maa - voi päätellä, ketkä johtajista ovat omalta kannalta hyödyllisiä ja ketkä haitallisia. Haitallisista eli selkärangallisista ja kyvykkäistä voidaan päästä eroon myös järjestämällä sopivia, uran päättäviä skandaaleja. Tyhmät ja taipuisat taas jätetään rauhaan, jolloin noste vie heidät korkeampiin asemiin. Ja tarvittaessa kriisitilanteessa päätöksentekoketju voidaan lamauttaa salamurhin, joista sitten esitetään asianmukaiset valittelut ja kiistetään osallisuus. Tähän voi tietysti todeta, että johtajat kannattaa suojata hyvin. Tämä ei kuitenkaan riitä. Ehkä jopa tehokkaampaa on murhata johtajan läheisiä ihmisiä: jos vaikka asevoimien komentaja murhataan, hänen varamiehensä astuu remmiin. Mutta jos hänen perheensä kuolee vaikka kodin "tulipalossa", johtaja pysyy asemassaan mutta lamaantuu toimintakyvyttömäksi, mikä on komentoketjulle vielä tuhoisampaa.

Venäjä on immuuni kaikelle moraalille ja kunniottaa vain voimaa ja päättäväisyyttä. Ronald Reagan ymmärsi tämän ja se onkin ainoa asia, mitä Venäjästä tarvitsee ymmärtää, kuten hänen saavuttamistaan tuloksista nähdään.

Sivallus CCCXXII

Afganistan ei halua ottaa vastaan Norjan maasta karkoittamia afganistanilaisia. Ymmärrettävää. Eihän yksikään järkevä maa halua päästää afganistanilaisia maahan. Ei edes Afganistan itse. Tässä on linjaus, josta Suomenkin sietäisi ottaa oppia.

Majavaimitaatiot

Ihmiset ovat matkineet majavia ja padonneet tekojärviä jo tuhansien vuosien ajan. Alkuperäisenä tarkoituksena oli kasteluveden saannin turvaaminen kuivina kausina, sittemmin myös tulvahuippujen tasaaminen. Nykyään ylivoimaisesti tärkein syy on vesivoiman rakentaminen. Vesivoimalaitoksessa energian - käytännössä sähkön - tuotanto perustuu veden potentiaalienergian hyödyntämiseen. Veden virratessa alaspäin sen potentiaalienergia muuttuu liike-energiaksi ja otetaan talteen turbiineilla. Mitä suurempi putouskorkeus ja mitä enemmän vettä, sitä enemmän energiaa. Tässä vaiheessa kuvaan astuvat padot, joiden taakse tekojärvet muodostuvat. Toistaiseksi ei näet ole kehitetty turbiineja, jotka pystyisivät toimimaan tehokkaasti muuten kuin jyrkässä pudotuksessa - eikä luultavasti hyötysuhdeperiaatteen takia koskaan kyetäkään kehittämään. Kun saadaan putouskorkeutta nostettua muutamasta metristä jopa kymmeniin metreihin, energiantuotannon määrä moninkertaistuu. Pohjoisissa olosuhteissa vesivoimaa käytetään paljolti säätövoimana eli silloin, kun energian tarve on suurin. Niinpä tekojärvet täyttyvät kesäisin ja tyhjenevät talvisin.

Sähköntuotanto ja siitä saatavat energiamäärät ovat useimmille ihmisille täyttä hepreaa. Selvitetään hieman peruskäsitteitä ja otetaan käyttöön yksinkertaistettu vertailuyksikkö, niin tekojärvien tuottamat energiamäärät hahmottuvat paremmin.
Suomessa käytettävästä sähköstä kotimaassa kyetään tuottamaan vähän yli 80 % ja loput on tuotava ulkomailta. Kulutushuipussa kovilla talvipakkasilla Suomessa saattaa kulua sähköä enimmillään 15 000 MW.
Suomen suurimmat voimalaitokset ovat ydinvoimalaitoksia. Loviisan molempien yksiköiden kapasiteetti on noin 500 MW ja Olkiluodon molempien yksiköiden noin 880 MW. Yhteensä Suomessa kyetään ydinvoimalla tuottamaan siis 2760 MW, joka on hieman alle 20 % kulutusmaksimista. Olkiluodon kolmas ydinvoimala tulee olemaan Suomen suurin, sen ennustettu kapasiteetti on 1600 MW eli noin 10 % Suomen sähkönkulutusmaksimista.
Seuraavassa käytetään tätä Olkiluodon kolmatta yksikköä mittarina, koska sen avulla hahmottaminen on helppoa. Jos sanotaan vaikka, että jonkin voimalan teho on 0,5 olkiluotoa, sen teho on tällöin 0,5*1600 = 800 MW. Tällöin kyseisellä voimalalla kyettäisiin tuottamaan noin 5 % Suomen kokonaisenergiatarpeesta huippukulutuksen aikana. Helppoa, eikö totta? Yksikkö olkiluoto, jonka standardina on tuleva Suomen suurin ydinvoimala, on hyvä yksikkö maallikolle. Se kertoo heti, kuinka suuresta voimalasta on kyse. Samoin sen arvon kertominen kymmenellä paljastaa, kuinka monta prosenttia Suomen energiantarpeesta voimala kykenisi kattamaan. Kannattaa pitää mielessä yksikön valtavuus; Olkiluoto III on siis kooltaan noin kolminkertainen Loviisan kumpaankin yksikköön nähden ja lähes yhtä suuri kuin Olkiluoto I ja II yhteensä.

Suomen suurimmat tekojärvet ovat Lokan ja Porttipahdan altaat. Oikeastaan kyseessä on vain yksi suuri allas, koska niitä yhdistää Vuotson kanava. Lähes kaikki Lokan altaan vesi juoksutetaan Porttipahtaan, koska voimalat on rakennettu Porttipahdan laskujoki Kitiseen. Lokan altaasta lasketaan vain sen verran vettä, että laskujoki Luiro ei kuivu kokonaan ja Lokan kylän energia saadaan tuotettua. Porttipahdan padon putouskorkeus on 30 m ja sen yhteydessä olevan vesivoimalan teho on hieman yli 0,02 olkiluotoa. Se kykenee tuottamaan siis vain 0,2 % Suomen energiantarpeesta. Kuulostaa siltä, että ei ole ollut paljon järkeä pilata Lapin luontoa mokoman takia. Mutta todellisuus paljastuu vasta alajuoksulla. Tekojärvien ansiosta vettä voidaan juoksuttaa silloin kun energiaa tarvitaan, muuten Kemijoen vesistön 16 voimalaitosta tuottaisivat talviaikaan vain murusia. Nyt voimalaitoksista suurin, Petäjäskoski, jauhaa 0,11 olkiluotoa. Yhteensä ne tuottavat 0,6 olkiluotoa, joka on jo melkoinen siivu - siis noin 6 % - Suomen energiankulutuksesta. Eipä ihme, että kolmannen tekojärven eli Vuotoksen rakentamista on puuhattu vuosikymmeniä. Itse altaan yhteyteen tuleva voimalaitos olisi teholtaan vain 0,023 olkiluotoa, mutta
siitä saatava lisävesi nostaisi muiden laitosten energiatuotantoa saman verran. Toisaalta on ollut kummallista, että muut patoaltaat ovat menneet läpi ilman suurempaa kohua. Kuka muistaa edes kuulleensa Vajusen altaasta? Sentään 15 km pitkä ja parin kilometrin levyinen järvi pykättiin Kitiseen kolmekymmentä vuotta sitten (voimalaitoksen teho 0,013 olkiluotoa) ja Vuotoksesta on väännetty jo 60 vuotta.

Tekojärvissä on tietysti riskinsä. Vaikutukset ympäristöön voivat olla yllättäviä. Suomessa muistetaan hyvin, miten Lapin tekojärvien siikakannat ensin räjähtivät ja sitten romahtivat aiheuttaen ammattikalastajille ahdingon. Suosittelen muuten tekojärvien savusiikaa - on sitten aivan hävyttömän hyvää.
Myös paikallinen ilmasto voi muuttua. Siperiassa mahtavan Jenisein patoaminen muutti 30 km alajuoksulle päin olevan miljoonakaupunki Krasnojarskin ilmastoa. Joen talvivirtaus tietysti kasvoi eikä joki enää jäädy kaupungin kohdalla. Seurauksena oli sumuisuuden ja kosteuden lisääntyminen.
Jos taas joki kuljettaa runsaan määrän sedimenttejä, jäävät ne nyt padon taakse. Tämä vaikuttaa joskus alajuoksun viljelymaiden hedelmällisyyteen. Hyvä esimerkki tekojärven pohjaan kertyneestä mutamäärästä on nähtävissä videolla, jossa kuvataan White Salmon River -joessa olleen padon purkaminen räjäyttämällä. Veden laskettua on huikeaa katsella, kuinka mutavyöryt liikkuvat.

Suurin patoihin liittyvä riski on tietysti padon hallitsematon murtuminen. Vuoden 1975 hirmumyrskyjen seurauksena Kiinassa kuoli lähes 200 000 ihmistä patojärjestelmän petettyä. Euroopassa tunnetuimpia on Malpassetin padon romahdus 1959, 423 kuolonuhria. Joskus padot murretaan tarkoituksella, kuten brittien tuhotessa Ruhrin alueen padot tarkoitusta varten suunnitelluilla erikoispommeilla, jotka pudotettiin modifioiduista Lancaster-pommikoneista 1943.

Mutta sitten listaukseen. Seuraavassa kymmenen erikoista tekojärveä ympäri maailman.

10. Rybinskin tekojärvi
Euroopan toiseksi suurin tekojärvi niin ikään Volgajokeen tehdyn Kuibysevin tekojärven jälkeen. Pinta-ala aika tarkkaan sama kuin Suur-Saimaalla. Kun Stalin päättää padota tekojärven, siinä eivät paljon luonnonsuojelijat protestoi. Alle jäi kokonainen Mologan kaupunki ja 130 000 ihmistä piti evakuoida. Tiettävästi 294 hukkui, kun kieltäytyi lähtemästä. Osa uponneista rakennuksista näkyy yhä, etenkin matalan veden aikaan. Koska Rybinsk sijaitsee Volgan yläjuoksulla eikä putouskorkeuskaan Venäjän tasamailla ole suuren suuri, sen voimalaitoksen sähköntuotanto on vaatimaton 0,21 olkiluotoa. Samoin järven täyttyminen kesti peräti kuusi vuotta 1941-47, vaikka tilavuus on pienempi kuin Saimaalla keskisyvyyden ollessa vain 5,6 metriä. Nykyään merkitys sähköntuotannolle ei ole suuri, mutta veden juoksutus talvisin viidelle alajuoksun suuremmalle voimalalle on.

9. Lake Mead
USA:n tilavuudeltaan suurin tekojärvi on tavallaan kaikkien nykyaikaisten tekojärvien kantaisä. Suuren lamakauden aikana sinne rakennettiin Hooverin pato 1931-36, teho 1,3 olkiluotoa. Korkeutta padolla on peräti 221 metriä, mutta verrattuna muihin suurten jokien jättikorkuisiin patoihin sähköntuotanto on vaatimattomampi Colorado-joen suhteellisen vähäisen virtaaman takia. Tekojärvi ulottuu Grand Canyonille asti.

8. Volta
Pinta-alaltaan maailman suurin tekojärvi, 8502 km². Siis melkein kaksi Suur-Saimaata ja 3,6 % Ghanan pinta-alasta. Akosombon pato tuottaa 0,64 olkiluotoa. Rakentamista ehdotettiin ensi kerran jo 1915, mutta suunnitelmia alettiin tehdä 1940-luvulla. Ghanan itsenäistyttyä italialainen yhtiö rakensi padon, joka valmistui 1965. Tekojärvestä on ollut erinäisiä haittoja, mm. bilhartsia ja malariasääsket ovat pystyneet lisääntymään helpommin. Toisaalta järven kalatuotanto on merkittävä ravinnon lähde.

7. Karibajärvi
Kariba on pinta-alaltaan vasta maailman neljänneksi suurin tekojärvi, mutta syvyytensä ansiosta se on maailman tilavin. Järveen mahtuu 180 km³ vettä. Vertailun vuoksi, Suur-Saimaassa vettä on noin viidesosa siitä. Pato rakennettiin Sambian ja Zimbabwen, silloisen Rhodesian, rajalle 1955-59, jolloin molemmat maat olivat vielä Britannian alaisuudessa. Suunniteltu viimeinen vaihe valmistui vasta 1977, jolloin Rhodesiassa käytiin jo veristä sisällissotaa valkoisen vähemmistöhallituksen ja sissien välillä. Voimalaitoksen teho on aika tarkkaan yksi olkiluoto. Nousevan veden tieltä evakuoitiin paitsi asukkaat, myös yli 6000 villieläintä. Järven vesimassan aiheuttama paine on ilmeisesti saanut aikaan lukuisia pieniä maanjäristyksiä vuosien varrella.

6. Smallwoodin tekojärvi
Smallwoodin tekojärvi Kanadassa on siinä mielessä poikkeuksellinen, että sitä ei sulje jokeen tehty pato. Toki Churchill-joki on padottu, mutta erikoisesti. Ensinnäkin, pato on liian korkea eli järven vedet karkaisivat matalammista paikoista toisille laskuväylille. Tämän takia ympäri järveä on näihin kohtiin rakennettu peräti 88 maavallia. Korkein niistä on 36-metrinen ja pisin kuusi kilometriä. Rikkonaista järveä on vinhaa katsella satelliittikuvista. Toiseksi, voimalaitosta ei ole rakennettu siihen kohtaan, missä joki ennen virtasi. Luonnollinen lasku-uoma on lähes kuivunut ja siinä ollut mahtava vesiputous kutistunut puroksi. Uusi lasku-uoma rakennettiin viisitoista kilometriä itään entisestä. Melkoinen urakka, mutta toisaalta laitos tuottaa sähköä 3,4 olkiluotoa.

5. Kolmen rotkon tekojärvi
Kiina päätti tehdä kerralla kunnon tekojärven Jangtsejokeen. Itse järvi ei pinta-alaltaan ole suuren suuri, 1084 neliökilometriä eli semmoista Päijänne-luokkaa. Eikä tilavuuskaan ole kuin vajaat 40 kuutiokilometriä, vain vähän Saimaata enemmän. Mutta muut mitat ovatkin omassa sarjassaan. Padon korkeus on 181 m, mikä selittääkin järven pienuuden. Se on, kuten nimi paljastaa, tehty rotkoon eli syvyyttä on mutta leveyttä ei. Turbiinit jauhavat käsittämättömät 14 olkiluotoa! Eli tällä voimalaitoksella voisi kattaa koko Suomen sähkönkulutuksen ja melkein kolmasosa menisi vielä myyntiin ulkomaille. Tekojärven tieltä siirrettiin 1,24 miljoonaa asukasta. Padon rakentaminen oli ilmeisesti viimeinen isku kiinanjokidelfiinin sukupuutolle.

4. Nasserjärvi
Yksi maailman suurimmista tekojärvistä syntyi, kun Egyptiin rakennettiin Assuanin pato 1970. Tai tarkemmin sanoen Assuaniin oli rakennettu pato jo 1899 brittien toimesta, kuinkas muuten. Tarkoituksena oli hillitä Niilin tulvia. Patoa ehdittiin laajentaakin kahdesti, mutta toisen maailmansodan jälkeen ja Egyptin itsenäistyttyä pato oli jo huonossa kunnossa. Niinpä päätettiin rakentaa paljon suurempi pato hieman yläjuoksulle päin. Pienen ongelman muodostivat muinaisen Egyptin rakennelmat, jotka uhkasivat jäädä veden alle. Abu Simbelin temppeli purettiin ja koottiin uudelleen turvalliseen paikkaan. Padon valmistuttua 1970 järvi nimettiin vaatimattomasti Egyptin presidentti Nasserin mukaan (miltä muuten tuntuisi, jos Lokkaa ja Porttipahtaa nimitettäisiin Urhojärveksi ja Kekkosjärveksi?). Tosin jonkin verran Sudanin puolelle ulottuvaa järveä kutsutaan sillä puolen rajaa Nuubianjärveksi. Tekojärven täyttyminen kesti vuoteen 1976 asti, jolloin voimalaitosta kyettiin lopulta pyörittämään täydellä 1,3 olkiluodon teholla. Alempana sijatseva vanha pato tuottaa lisäksi 0,37 olkiluotoa. Järvi on vaikuttanut monin odotetuin ja odottamattomin tavoin. Helpointa oli ennustaa, että Niilin kuudesta koskesta eli kataraktista kaksi alinta tulee katoamaan järven alle. Odotettuja vaikutuksia olivat myös Niilin tulvien mukanaan tuomien sedimenttien katoaminen - mikä häiritsee vanhoja egyptiläisiä vielä nykyäänkin, koska joen väri on muuttunut - ja kuivuuskausilta välttyminen, joka on pelastanut maataloutta. Sedimenttejä kertyy tekoaltaan pohjalle kuitenkin sitä tahtia, että arvioiden mukaan 300-500 vuoden kuluttua koko Nasserjärvi on pelkkää mutavelliä. Odottamattomiin vaikutuksiin on kuulunut sardiinisaaliin romahdus Egyptin Välimeren rannikolla. Jotkin laskelmat ovat myös osoittautuneet virheellisiksi. Joen sedimenttien puuttuessa odotettiin alajuoksulla tapahtuvan voimakasta eroosiota, mutta tämän määrä olikin vain 10 % arvioidusta.

3. Volgogradin tekojärvi
Volga ei oikeastaan enää ole joki, vaan sarja peräkkäisiä tekojärviä. Ensimmäinen niistä, Ivankovo, on korkeudeltaan merenpinnasta 120 m. Yhdeksäs ja viimeinen on Volgograd ja sillä matkalla Volga ei montaa metriä luontaisesti laske, vaan edellisestä tekojärvestä alkaa melkein heti uusi. Volgograd on maailman suurista tekojärvistä siinä mielessä ainutlaatuinen, että se on matalimmalla. Korkeus merenpinnasta on vain kahdeksan metriä ja padon alapuolella vedenpinta on kymmenen metriä merenpinnan alapuolella, koska Volga laskee kolmisenkymmentä metriä merenpinnan alapuolella olevaan Kaspianmereen. Voimalaitoksen kapasiteetti on matalasta putouskorkeudesta huolimatta hulppeat 1,62 olkiluotoa, kiitos joen suuren virtaaman. Ongelmia Volgan vesivoimalat ovat aiheuttaneet esimerkiksi maailman suurimmalle makean veden kalalle, kitasammelle, jonka kannat ovat täysin istutusten varassa.

2. Manicouaganin tekojärvi
Kanadassa sijaitsevan järven pinta-ala on 1942 km². Hauskaksi asian tekee se, että siinä sijaitsee 2020 km²:n kokoinen saari. Erityisen hauskaa on se, että sekä saari että sitä ympäröivä järvi ovat miltei ympyrän muotoiset. Paikkaa kutsutaankin "Quebecin silmäksi". Erikoinen muoto on peräisin parinsadan miljoonan vuoden takaisesta meteoriitti-iskusta. Voimalaitoksen kapasiteetti on 1,6 olkiluotoa.

1. Sayano-Shushenskajan tekojärvi
Jeniseihin rakennetun padon taakse muodostunut tekojärvi on uskomattoman muotoinen. Joki virtaa kapeassa rotkossa. Padolla on korkeutta 242 metriä ja tuotantokapasiteettia 4 olkiluotoa. Mutta se tekojärvi. Leveimmilläänkin se on padon läheisyydessä muutamat ensimmiset kymmenet kilometrit vain 3-4 kilometriä. Jenisei kiemurtelee 200 kilometriä ylöspäin ja tekojärven luulee jo loppuneen, koska joki on kymmenien kilometrien matkan vain 300 metrin levyinen. Vain sitkeästi 520 metrissä pysyttelevä korkeusmittari paljastaa totuuden. Mutta sitten yhtäkkiä - järvi laajenee yli 200 kilometriä padon jälkeen leveimmilleen, noin kahdeksaan kilometriin. Tätä jatkuu reilut parikymmentä kilometriä, jonka jälkeen järvi päättyy ja joki alkaa, mikä selviää muuttuvasta korkeusmittarin lukemasta. Mutta tekojärvi on merkittävä muustakin syystä. Jenisei on väkivaltainen joki. Rajut tulvat toistuvat usein ja juoksutusten varalta padon viereen rakennettu tulvaväylä onkin huiman näköinen keväisin. Sieltä pystyy laskemaan 7000 kuutiometriä vettä sekunnissa. Suuruusluokasta saa käsityksen, kun kertoo että Suomen suurimman joen eli Kemijoen maksimaalinen kevättulva ei ylitä 5000 kuutiometriä sekunnissa. Voimalaitoksen padon pettämistä pelätään, koska tulvaväylän kapasiteetti ei välttämättä riitä ja padon rakenteissa on havaittu odottamattomia muutoksia. Siellä tapahtui vuonna 2009 jo yksi onnettomuus, jossa sai surmansa 75 laitoksen työntekijää. Jos pato murtuu, Jenisein kapea laakso ei pysty absorboimaan pakenevaa kolmeakymmentä vesikuutiokilometriä. Seuraavana vastassa on pieni Mainskin tasauspato 20 km alavirtaan, voimalan teho 0,2 olkiluotoa ja putouskorkeutta 25 metriä. Etenevä tulva-aalto olisi laskelmien mukaan 50-200 metriä korkea ja kulkisi 200 km/h. Mainskin pato ei kestäisi sitä, vaan olisi myös mennyttä. Ja vaikka kestäisikin, pelkästään aallon korkeus pyyhkäisisi sen yli helposti. Sata kilometriä myöhemmin tulva-aalto tuhoaisi lähes 200 000 asukkaan Abakanin. Sen jälkeen se kohtaisi Krasnojarskin tekojärven, jonka vedenpinta nousisi nopeasti kymmenen metriä. Tällöin se tulvisi Krasnojarskin padon (3,75 olkiluotoa) yli, tuhoten sen laitteiston ja kenties - laskelmien mukaan mahdollista - itse padonkin, jolloin tulvaan liittyisi yli 70 kuutiokilometriä lisää vettä. Padosta vain 40 km alavirtaan on Krasnojarskin miljoonakaupunki...
Kirjailija Mikael Niemi (Populäärimusiikkia Vittulajänkältä) julkaisi jokin aika sitten uusimman teoksensa Veden viemää, jossa hän kuvasi Luulajanjoen patojen murtumista yksi kerrallaan tulvan seurauksena. Koko Luulajanjoen tekojärvien tilavuus on vain vähäinen murto-osa Jenisein kahdesta suuresta tekojärvestä, joten romaanissa kuvatut tapahtumat olisivat pientä verrattuna Jenisein voimaan.

Stalingrad

Luin jokin aika sitten kenraalimajuri evp Jaakko Aatolaisen kirjan Stalingrad. Suosittelen. Yli vuosikymmenen Sotakorkeakoulussa opettanut Aatolainen on tutkinut Stalingradin taistelua pitkään. Lopputulos on yksi parhaista koskaan lukemistani sotahistorian kirjoista ja uskokaa huviksenne, olen lukenut niitä paljon. Myös sotahistorian grand old man Sampo Ahto kehui teosta Sotilasaikakauslehden arvostelussaan (s. 37). Neljä asiaa nostaa kirjan erinomaiseksi:
1) asiantuntemus - vuosien työ näkyy
2) sujuva kirjoitustyyli - olen aina ihmetellyt miten niin mielenkiintoisesta asiasta kuin historia osataan kirjoittaa niin tylsästi
3) täsmällisyys - tilastollisista laskelmista tuli mieleen ruotsalaisten (!) sotahistorioitsijoiden erinomainen kirja Kurskin taistelusta
4) pohdiskelu - harvempi historioitsija uskaltaa esittää "entä jos" -skenaarioita.

Tämä kirjoitus keskittyy edelliseen kohtaan (4) eli siihen, mitä olisi voinut tapahtua jos jokin yksittäinen asia olisi mennyt toisin. Yleensä Stalingradin katastrofin (siis Saksan kannalta) syynä pidetään Hitlerin jääräpäisyyttä kaupungin valtauksen suhteen ja turhaa uskomista Göringin lupaukseen huoltaa motti ilmateitse. Aatolainen kuitenkin osoittaa, että päätös olla vetäytymättä johtui suurelta osin aiemmista kokemuksista ja onnettomien sattumien summasta. Toisaalta tulee muistaa, että historia on tieteistä eksaktein, koska se on ainoa jolla on mahdollisuus olla jälkiviisas.

Kaikkein kauimmainen Stalingradiin johtanut syy löytyy jo vuodelta 1939, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta. Siinä maat sopivat mm. jakavansa Puolan keskenään. Hitler oli todennäköisesti laskenut, että länsivallat eivät lähde sotaan sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan, mikä niiden olisi loogisesti pitänyt tehdä molempien maiden hyökätessä. Stalin oli kuitenkin pykälää ovelampi ja pidätteli joukkojaan kolmatta viikkoa. Siinä vaiheessa kun neuvostoarmeija marssi itärajan yli, Puola oli jo lyöty ja länsivallat sodassa Saksan kanssa. Missä muuten oli länsivaltojen logiikka? Miksi Saksa ei saanut vallata Länsi-Puolaa, mutta Neuvostoliitto sai vallata Itä-Puolan ilman sodanjulistusta? Koskiko Puolan rajojen takuu vain sen länsirajaa? Oli miten oli, Stalinin viivyttely aiheutti aikanaan Hitlerille joutumisen tuhoisaan kahden rintaman sotaan.

Loppuvuodesta 1941 Saksan joukot lyötiin takaisin Moskovan porteilta. Vastahyökkäyksen seurauksena saksalaisia joukkoja jäi saarroksiin Demjanskin ja Holmin motteihin. Ensinmainitussa oli peräti 100 000 ja jälkimmäisessä 5000 miestä. Nämä motit kyettiin huoltamaan ilmateitse ja lähes neljän kuukauden piirityksen jälkeen saksalaiset saivat niihin maayhteyden vuoden 1942 keväthyökkäyksessä. Jos mottien huolto olisi epäonnistunut, olisi syntynyt erilainen ennakkotapaus ja Stalingradia ei välttämättä olisi syntynyt. Nyt Hitler luotti siihen, että se mikä oli toiminut aiemmin toimisi jatkossakin. Ero oli kuitenkin siinä, että Stalingrad oli suurempi ja kalustoa olisi tarvittu selvästi enemmän. Ja vielä oleellisempi ero oli, että lentomatka näihin motteihin oli vain muutamia kymmeniä kilometrejä siinä missä Stalingradiin se oli satoja kilometrejä.

Stalingradissa ongelma oli myös se, että Neuvostoliiton sotateollisuus tuotti jatkuvasti lisää materiaalia siinä missä saksalaiset kärsivät materiaalin hupenemisesta. Ja syy näihin molempiin löytyy saksalaisten omasta toiminnasta. Hyökätessään Neuvostoliittoon Hitler nimenomaisesti kielsi infrastruktuurin "tarpeettoman" hävittämisen. Tarkoitus oli ottaa tehtaat ja liikenneväylät mahdollisimman ehjinä haltuun. Toisaalta tämä mahdollisti operaation, jota Hitler ei uskonut mahdolliseksi eli tehtaiden siirtämisen Uralille. Kuten Hitler Immolassa Mannerheimille totesi, hän ei voinut uskoa, millaisen määrän neuvostopanssareita he saisivat vastaansa. Oma vika. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty, operaatio ei olisi onnistunut. Ja sen ei olisi pitänyt olla edes vaikeaa. Ei joka metrille olisi ilmatorjuntaa riittänyt, ei muuta kuin Stuka-partio liikkeelle ja rautatie poikki rintaman takaa. Korjaus kestää ainakin vuorokauden ja sinä aikana eivät junat liiku. Tai sitten kaukopartiotoimintaa, miina rautatielle ja jytym samalla vaikutuksella. Mutta tuo jälkimmäinen kun ei kuulunut preussilaisen sodankäynnin perinteisiin, Brandenburg-divisioonasta huolimatta. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty 1941, ei Neuvostoliiton sotateollisuus olisi kyennyt 1942 tuottamaan riittävästi materiaalia. Silloin liittoutuneet olisivat joutuneet tuottamaan myös varsinaisen sotamateriaalin Neuvostoliitolle. Nyt ne ainoastaan muonittivat esim. Spam-lihasäilykkeellä, lähettivät suurimman osan puna-armeijan kuorma-autoista ja lähes kaikki Neuvostoliiton uudet veturit. Lentokoneita tuli myös aimo annos, mutta miten olisi käynyt jos ne ja panssarit olisivat olleet lähes täysin tuontitavaraa? Etenkin kun huomioi, että varsinkin länsipanssarit soveltuivat itärintaman oloihin huonommin kuin T-34?

Samalla kun Neuvostoliiton junat jyskyttivät, saksalaisten oma kuljetuskapasiteetti yski. Ensinnäkin tietysti erilaisten raideleveyksien takia. Ne piti joko muuttaa tai sitten leveyden vaihtuessa lasti piti aina purkaa ja siirtää eri junaan. Aikaa ja resursseja vaativaa hommaa. Sitten piti vielä mennä rasittamaan kapasiteettia kuljettamalla neljä miljoonaa juutalaista Puolaan. Vuosina 1941-42 tähän vaadittiin arviolta 2000 junaa. Ehkä näillekin olisi ollut tärkeämpää käyttöä. Samoin - ja tätä Aatolainen ei kirjassaan korosta - ukrainalaisten parempi kohtelu olisi tuonut myötämielistä työvoimaa saksalaisille. Ukrainalaiset eivät holodomorin jäljiltä liiemmin neuvostovallasta pitäneet. Mutta saksalaiset olivat liian voitonvarmoja ja uskoivat selviävänsä omin voimin.

Neuvostoliitto reagoi sotaan välittömästi mobilisoimalla koko kansakuntansa tuottamaan sotatarvikemateriaalia. Myös siitä syystä siirto-operaatio Uralille ja hurjat tuotantolukemat olivat mahdollisia. Saksa puolestaan antoi vasta 17.1.1943 - jolloin Stalingrad oli jo käytännössä mennyttä - "Führerin asetuksen", joka mobilisoi Saksan naiset sotaa palvelevaan työhön. Tämä tarkoitti totaalista liikekannallepanoa, mutta se tapahtui aivan liian myöhään Stalingradin ja sodan lopputulosta ajatellen.

Näillä pelimerkeillä saavuttiin Stalingradiin. Ennen varsinaisen taistelun jossittelua on vielä syytä tarkastella Saksan ja Neuvostoliiton komentoketjuja. Niissä oli mielenkiintoinen ero heikossa kohdassa.

Yksikkötasolla saksalaiset olivat ylivoimaisia. Kun samansuuruiset - ja suunnilleen samoin varustetut - komppaniat ja pataljoonat iskivät vastakkain, saksalaiset olivat ylivoimaisia. Tämä johtui tietysti osin siitä, että saksalaissotilaat olivat paremmin koulutettuja. Suuri merkitys oli kuitenkin sillä, että saksalaiset johtivat mahdollisimman alhaalta ja oma-aloitteisesti. Yksikkötasolla komentoa delegoitiin niin alas kuin mahdollista, mikä sai aikaan joustavan toiminnan jäykkäliikkeiseen neuvostoyksikköön verrattuna. Tämä "edestä johtamisen periaate" aiheutti sen, että saksalaiset kykenivät yksikkötasolla voittamaan itseensä nähden ylivoimaisia neuvostojoukkoja.

Yhtymätasolla asia oli päinvastoin. Hitler ei luottanut kenraaleihinsa, kuten Ahto kirjan arvostelussakin totesi. Ilmeisesti aiheesta, kenraalit eivät liiemmin pitäneet korpraalista joka hallitsi sotahistorian ja -tekniikan heitä paremmin. Stalin puolestaan antoi Zukoville ja kumppaneille suhteellisen vapaat kädet. Toki neuvostoarmeijalla oli ongelmansa, jotka aiheutuivat johdon puutteellisesta koulutuksesta ja Stalinin ennen sotaa kenraalikunnassaan tekemästä apuharvennuksesta, jonka jäljiltä pätevät komentajat olivat harvassa. Mutta ainakin heillä oli vapaat kädet, toisin kuin saksalaisilla virkaveljillään. Hitlerillä oli tapana antaa tuhansien kilometrien päästä toimintaohjeita rykmenttitasolle - joskus alemmaksikin - asti ohittaen kaikki lähempänä olevat ja tilanteesta paremmin ymmärtävät portaat.

Jos toinen osapuolista olisi johtanut strategista tasoa neuvostotapaan ja taktista tasoa saksalaistapaan ja toinen tehnyt päinvastoin, sota olisi ollut kovin yksipuolinen kamppailu.

Näin on siis saavuttu Stalingradiin loppuvuodesta 1942. Saksan logistiikka on venytetty sietokyvyn rajoille, kuljetusmatkat ovat pitkät. Samalla itärintaman joukkoja on heikennetty Hitlerin pelätessä maihinnousua Ranskaan ja Afrikan rintaman vaatimuksista. Itärintamalta on siirretty Ranskaan kaksi Waffen-SS:n eliittipanssaridivisioonaa, kolme muuta panssaridivisioonaa ja viisi jalkaväkidivisioonaa. Stalingradin suunnan menetykset olivat yksi armeijan johtoporras, kaksi panssaridivisioonaa, yksi moottoroitu divisioona ja seitsemän jalkaväkidivisioonaa. Lisäksi muualle itärintamalle siirrettiin kuusi divisioonaa. Seurauksena koko rintaman siipi jouduttiin miehittämään toisarvoisilla joukoilla. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen painopiste osui kehnosti varustettujen ja muutenkin taisteluhaluttomien romanialaisten joukkojen rintamaosalle. Linja romahti hetkessä ja neuvostojoukot kykenivät sulkemaan Stalingradin mottiin. Kysyä sopii, mitä olisi tapahtunut jos Stalingradin rintamalla olisivat olleet ne viisitoista saksalaisdivisioonaa, joita ei kuitenkaan tarvittu lännessä? On kuitenkin helppo jossitella jälkeenpäin - eivät saksalaiset tuolloin tienneet, että Dieppen maihinnousu oli ollut pelkkää harjoittelua ja pelottelua eikä liittoutuneilla ollut aikomustakaan nousta maihin Ranskassa vielä puoleentoista vuoteen.

Stalingrad oli siis motissa. Ja sitten alkoi "onnettomien sattumusten summa". Saarroksiin jääneessä Paulusin 6. armeijassa oli noin 285 000 miestä ja valtava määrä materiaalia. Tämän materiaalin huoltamiseen sekä 6. armeija tuolloin että Aatolainen nykypäivänä ovat laskeneet tarvittavan 1 200 tonnia materiaalia päivää kohti. Junkers 52 -kuljetuskoneiden kapasiteettina tämä edellytti 800 lentoa päivässä, olettaen että ne toimisivat 100 % kapasiteetilla ja onnistumisprosentilla. 6. armeijan esikunta tiesi tämän olevan mahdotonta. Niinpä he tinkivät tämän lähes puoleen ilmoittaen "väliaikaisen hätätilaminimin" olevan 650 tonnia päivässä. Ensimmäinen virhe. Tästä väliporras eli armeijaryhmä B totuttuun tapaan totesi, että alaiset vaativat aina liikaa ja pudottivat vaatimustason 500 tonniin päivässä. Toinen virhe. Lopullinen virhe oli toimittaa tieto Göringille. Tämä takasi, että Luftwaffe hoitaa homman kotiin. Kolmas virhe.

Todellisuudessa koko Saksalla oli vain noin 350 lentokelpoista Junkersia. Vähän yli 500 oli korjattavina tai romutuskunnossa. Kaikista koneista osa tarvittiin muilla rintamilla. Toisaalta muilla koneilla voitiin Junkerseja osin korvata. Göringin ja hänen esikuntapäällikkönsä Jeschonnekin laskelmat - jotka Jeschonnek tajusi virheellisiksi, Göring ei välittänyt - osoittivat, että homma hoituu silti. (Jeschonnek ampui myöhemmin itsensä syyllisyydentunnossaan.) Laskelmien mukaan 250 Junkersia olisi vienyt päivittäin 2 tonnia tarvikkeita kukin, mikä olisi tuonut yhteensä 500 tonnia eli vaadittava, joskin liian pieni minimimäärä. Todellisuudessa kaikki kaatui jo yksittäisen koneen kapasiteettiin, joka oli Venäjän talvessa 1,5 tonnia, ei ihanneolojen 2 tonnia. Lisäksi laskelma ei ottanut huomioon koneiden vaatimaa huoltoa eikä myöskään sellaista pikkuseikkaa, että lento yli vihollisalueen tuo väistämättä menetyksiä. Kuka tahansa mihin tahansa logistiikkaan edes pintapuolisesti perehtynyt olisi voinut laskea käyttöasteen olevan maksimissaan 50 %, joka 1,5 tonnin kuormalla olisi tarkoittanut alle 200 tonnia. Mikä oli alle puolet esitetystä vaatimuksesta ja alle kuudesosa motin todellisesta tarpeesta!

Todellisuus oli vielä kammottavampi. Motin supistuessa ja neuvostojoukkojen edetessä myös lännempänä lentomatkat pitenivät ja vaikeutuivat entisestään. Stalingradiin saatiin päivittäin keskimäärin 86 tonnia tarvikkeita. Tämä oli siis noin kuudesosa siitä, mitä Göring oli luvannut! Todellisesta tarpeesta se oli noin seitsemän prosenttia!

Yksi toisen maailmansodan suurimmista arvoituksista on, miksi Hitler ei ammuttanut Göringiä viimeistään tämän fiaskon jälkeen. Göringillä on täytynyt olla henkivakuutuksena valokuva Hitleristä omassa bar mitzvahissaan.

Kuudes armeija siis oli motissa ja pysyi siellä. Pysyi, koska Paulusin vaatimaa ulosmurtautumislupaa ei tullut. Ja kyseenalaista on se, olisiko koko murtautuminen edes onnistunut. Homma ei ole niin helppoa, että "siitä vaan, antaa mennä". Se vaatii useiden päivien valmistelun ja tänä aikana neuvostojoukot olisivat todennäköisesti valmistelut havainneet ja valmistautuneet puolestaan murtautumisen torjuntaan. Tällöin 6. armeija olisi luultavasti teurastettu Venäjän arolle. Eihän saksalaisten yritys saartorenkaan murtamiseksi ulkopuoleltakaan onnistunut, vaikka heillä oli takanaan huollon tuki eikä neuvostojoukot, kuten Stalingradista ulos murtautuvalla, nääntyneellä 6. armeijalla olisi ollut. Toki voidaan jossitella sillä, miten murtoyritykselle olisi käynyt jos samaan aikaan olisi ulkopuolelta hyökätty pikaisesti takaisin Ranskasta siirrettyjen eliittipanssaridivisioonien voimin.

Lopulta oli jäljellä vain kammottava kohtalo. Paulus antautui 31. tammikuuta. Viimeisinä sanoinaan antautumisen yhteydessä hän pyysi voittajia huolehtimaan miehistään. Toisin kävi. Stalingradin viimeinen merkittävä vastarinta murrettiin 2.2, jolloin traktoritehtaasta lähetettiin viimeinen viesti venäläisten murtautumisesta tehtaaseen. Venäläisten lähteiden mukaan hajanainen vastarinta jatkui vielä kuukauden ajan. Ilmeisesti oikeana valintana, kun katsoo mitä tapahtui vangeille. Vankeja saatiin noin 110 000. Kaikki haavoittuneet, jotka eivät kyenneet kävelemään, tapettiin heti tai jätettiin pakkaseen jäätymään kuoliaiksi. Muut marssitettiin vankileireille. Matkalla tai heti perille saavuttua seuraavan kolmen kuukauden sisällä kuoli 75 000. Loppujen lopuksi leireiltä palasi takaisin Saksaan 5000, suurin osa vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin.