Piiloarvot

Jokainen ideologia, jokainen yritys, jokainen virasto laatii omat julkiset arvonsa. Niitä julistetaan iskulauseissa, visioissa ja missioissa. Jokaisella on olemassa myös piiloarvot eli arvot, joita ei julkisteta ja harvoin edes tiedostetaan. Ne ovat arvoja, joiden mukaan toiminta todella tapahtuu ja jotka ovat toiminnan seurauksia. Kyseiset piiloarvot ovat lähes poikkeuksetta täysin vastakkaisia julkisille arvoille.

Sosialismi korostaa yhteisöä ja on ideologialtaan - siis julkisilta arvoiltaan - yksilökielteinen. Kapitalismin ytimenä taas on yrittäjyys ja yksilökeskeisyys.
Katsotaan 20 vuotta taaksepäin ja verrataan Itä-Eurooppaa Länsi-Eurooppaan. Sosialistinen ja kapitalistinen järjestelmä. Mitkä olivat todelliset arvot, oikea tilanne kulissien takana? Itä-Euroopan sosialistimaissa ihmisten määritelmä tilanteesta oli minä olen tekevinäni valtiolle työtä ja valtio on maksavinaan minulle palkkaa. Ainoat toimivat talousjärjestelmät olivat harmaa talous ja musta pörssi. Valtiolta varastettiin minkä ehdittiin ja jokainen ajatteli vain omaa parastaan. Ihmisistä tuettiin vain niitä, joiden kanssa oli yhteinen blat. Lännessä taas julkinen talous toimi ja valtaosa ihmisistä uskoi yhteiskuntaan.
Kapitalismin julkinen arvo on yksilöllisyys ja se tuottaa toimivan yhteisöllisyyden. Sosialismin julkinen arvo on yhteisöllisyys ja se epäonnistuu ihmisten keskinäisen luottamuksen luomisessa jakaen kansan omiin lokeroihinsa ajamaan vain kukin omaa etuaan.

Nykymaailmassa vastaava ilmiö on havaittavissa, kun vertaa Kiinaa ja USA:ta. Kiinassa on vallassa kommunistipuolue eli yhteisöllisyyden ideologia, josta on vieläpä tehty kiinalainen, konfutselaisuuden värittämä variaatio. Konfutse puolestaan korosti, että ihmisellä on arvoa vain yhteiskunnan palvelijana. Miten todellisuudessa on, voi jokainen arvata tai lukea pari nyky-Kiinaa käsittelevää kirjaa. Yhdysvalloissa puolestaan jo maan perustuslaki antaa sellaisen korostuksen yksilöllisyydelle, ettei vastaavaa ole missään muualla. Ja mikä onkaan lopputulos? Yltiöpäinen amerikkalainen isänmaallisuus, jossa Yhdysvaltain etu loppujen lopuksi ajaa yksilön edun edelle lähes jokaisen amerikkalaisen ajatuksissa.

Afrikkalaisissa yhteiskunnissa ihaillaan usein kyläyhteisön sosiaalista pääomaa, siinä missä länsimaissa kammoksutaan ihmisten jättämistä yksin. Todellisuus on ihan muuta. Heimovihamielisyys ja -sodat, samoin kuin rasismi naapuriheimoja ja -sukuja kohtaan on aivan toisella tasolla Afrikassa kuin Euroopassa. Julkisten arvojen ja piiloarvojen ristiriita jälleen kerran.

Yhteiskuntien sisällä voi vastaavan vertailukohdan löytää rikollisjärjestöjen toiminnoista. Niissä vaaditaan jäseniltä ehdotonta uskollisuutta - omerta lienee useimmille tuttu sana. Kaikenlainen yhteydenpito muihin rikollisjärjestöihin, poliiseista puhumattakaan, on kiellettyä. Petturuudesta rangaistaan usein kuolemalla. Poliisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta kumpi onkaan yleisempää, poliisille vasikoiva rikollinen vai rikollisille tietoja vasikoiva poliisi? Jälleen kerran julkiset arvot osoittautuvat niille vastakkaisia piiloarvoja heikommiksi.

Minulla oli jokin aika sitten tilaisuus seurata sivusta tapahtumia, jotka saivat miettimään julkisten ja todellisten arvojen ristiriitaa. Satuin näkemään seurueen, joka oli kokoontunut yhteen juhlistaakseen ylioppilaaksi pääsemistä. Kyseinen tapahtuma oli vain sattunut 50 vuotta aikaisemmin. Toistakymmentä seniorikansalaista muodosti välittömästi toisilleen tutun luokkayhteisön, joka muisteli vanhoja tapahtumia ja piti keskenään hauskaa.
On kutakuinkin mahdotonta uskoa, että tänä keväänä ylioppilaaksi päässeet juhlistaisivat asiaa samalla tavalla 50 vuoden kuluttua. Luokkia ei enää ole, opetusryhmät vaihtuvat tunnista toiseen. Kuulemma useimmilla on muutaman kaverin läheinen porukka ja kymmeniä puolituttuja. Ei ole enää 30 oppilaan luokkaa, jonka ulkopuoliset olisivat sitten ihan eri tuttavuustasolla ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Tästä huolimatta jokaisen nykykoulun opetussuunnitelmassa on keskeisenä asiana yhteisöllisyys. Jos joku olisi tällaista ehdottanut opetussuunnitelmaan 50 vuotta sitten, hulluna olisi pidetty. Silloin koulun tavoitteena oli opettaa ihmisiä ja kasvattaa heistä kunnon yksilöitä. Yhteisöllisyys syntyi itsestään. Nykyään tilanne on päinvastainen; yritetään muka luoda yhteisöä, kun samalla on hajotettu turvalliset perusryhmät. Lopputuloksena useista opiskelijoista tulee itsekkäitä yksilöitä ja yhteisöllisyys häviää yksilöllisyydelle kuusi - nolla.

Viime päivinä Takkirauta-blogissa riehunutta anarkiakeskustelua tarkkaan seuranneena ja lääkityksensä unohtaneiden kommenteille nauraneena ei voi olla huomauttamatta anarkistien täyttävän julkinen arvo - piiloarvo -teorian täydellisesti. Anarkistit huutavat vapautta, mutta entä jos he pääsisivät valtaan? Tällöin tavallisen kansalaisen maailma olisi pelkkä patteri tabuja ja kieltoja. Anarkisteille vapaus on sitä, että toiset saavat toimia täsmälleen sillä tavalla kuin anarkistit haluavat. Olisi muuten aika hauskaa, jos joku tekisi joskus julman ihmiskokeen. Anarkistille turpiin niin että lätty lätisee ja katsotaan, kuinka monta sekuntia menee että anarkisti huutaa poliisia hätiin ja vaatii rangaistusta. Anarkistinen toiminta kun sallitaan vain niille, jotka ovat anarkistilarppaajien kanssa samaa mieltä, ei suinkaan niille jotka ovat eri mieltä. Mutta heidän mielipiteensähän tunnetusti ovat vääriä ja täytyyhän anarkismillakin olla rajansa.

Uskontojen ideologiat eivät muodosta poikkeusta. Kristinusko julistaa lähimmäisenrakkautta, jonka erinomaisena esimerkkinä on uskonnon symboliksi valittu julma kidutusväline, risti. Inhimillisempää olisi, jos Jeesus olisi hirtetty ja kristityt käyttäisivät tunnuksenaan hirsipuuta. Giljotiini olisi vielä komeampi, mutta se odotti 2000 vuotta sitten vielä keksimistään. Tämän lähimmäisenrakkautta julistavan uskonnon levittämiseksi on tehty enemmän julmuuksia kuin minkään muun uskonnon. Islam tosin on viime aikoina kirinyt kovasti, mutta takamatkaa on vielä reilusti. Ristiretket ja Amerikan ryöstelyn nyt vielä ymmärtää, kun kyseessä ovat pakanat. Toinen juttu on sitten esimerkiksi kolmikymmenvuotinen sota. Tosin sodan syythän olivat taas kerran valtapoliittiset, eivät niinkään uskonnolliset. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että ruohonjuuritasolla tehdyt julmuudet olivat protestanttien ja katolilaisten toisilleen uskonnollisista syistä tekemiä.

Onko sitten olemassa yhtäkään ideologiaa, joka julistaa tiettyjä julkisia arvoja ja on toteuttanut niitä myös käytännössä? Ideologiaa, jolla ei ole piiloarvoja vaan joka on sitä mitä julistaakin olevansa? Ideologiaa, jonka arvot ovat rehellisiä sen itsensä suhteen. Kyllä on. Tarkemmin ajatellen, voi olla sittenkin hyvä että jokaisella ideologialla on julkiset arvot ja niiden kanssa ristiriitaiset, todellisuudessa toteutuvat piiloarvot.

Sivallus XXVII

Kun vajaat parikymmentä vuotta sitten hiihtokisoihin ilmestyi takaa-ajokisa, en voinut olla naureskelematta selostajien todetessa "lähdemme seuraamaan naisten takaa-ajoa." Paremmaksi pisti freestyle, jossa kilpaillaan naisten kumparelaskussa ja nykyään jopa naisten parikumparelaskussa. Luulin jo sen olevan kaiken huippu, mutta sitten huomasin Sulkavan souduissa olevan yhtenä luokkana naisten kirkkoveneet.
Tosin onhan jousiammunnassa kilpailtu jo pitkään naisten vaistoluokassa.

Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu

Otsikon toteamuksen kirjoitti Gertrude Stein muunnelmana Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia esiintyneestä Julian toteamuksesta "Ruusu minkä nimisenä tahansa tuoksuisi yhtä suloiselta".

Tämä tekopyhyyttä kuvastava toteamus asioiden kutsumisesta toisella nimellä alkoi jumputtaa päässä, kun luin maanantain Erkko-Sanomista tarinaa islamilaisesta lainasta. Olin tietoinen siitä, että Koraani kieltää koronoton ja islamilaisen lain mukaan toimiva pankki ei saa siksi periä asiakkailtaan korkoa. Tämä ei kuulostanut ekonomisesti kovin järkevältä toiminnalta, kun inflaatio on kautta historian ollut vallitseva asiaintila. Siksi minulle oli muodostunut islamilaisesta pankkitoiminnasta kuva, jossa lainoja varmaan myönnetään harvoin ja niissä kyse on pankin hyötymisestä jollain muilla tavoin. Pankki voisi esimerkiksi myöntää korotonta lainaa rakennusurakoitsijalle, jonka rakentamaan lähiöön muuttaisi pankille uusia asiakkaita. Lisäksi olin päätellyt, että lainaa otettaessa käsittelykulut ovat luultavasti korkeammat kuin länsimaisessa pankkitoiminnassa.

Artikkelista paljastui kuitenkin toinen totuus. Islamilainen pankki myöntää lainoja, joista ei tosiaankaan makseta dinaariakaan korkoa. Sen sijaan niistä saatetaan maksaa kiinteää kuukausimaksua. Herää kysymys, mitä käytännön eroa kuukausimaksulla on kiinteäkorkoiseen annuiteettilainaan? Vastaus: Erot ovat ... ööö ... siis ... ööö ... no siinä sallitussa lainassa maksetaan joka kuukausi sama maksu ja siinä kielletyssä lainassa joka kuukausi sama maksu.
Vastaavasti asuntolaina järjestetään usein siten, että pankki ostaa halutun asunnon, josta asukas maksaa sitten vuokraa tietyn ajan, jonka jälkeen asunto on hänen. Tosin tätä ei kutsuta vuokraksi, vaan talletusten tekemiseksi. Kun tilillä on sitten riittävästi rahaa, asukas "ostaa" asunnon pankilta. Tuohan kuulostaa jo melkein samalta kuin asumisoikeusasunto...

Koska koronotto on kiellettyä, sitä ei tehdä. Sen sijaan tehdään sitä täysin vastaava toimenpide, jota kutsutaan toisella nimellä. Tämä on tietysti erinomaisen kätevää ja sovellettavissa kaikkiin muihinkin tilanteisiin. Kuvitellaanpa, että Koraani sattuisi kieltämään kamelin panemisen (muistaakseni ei kiellä, tosin Koraanin suomenkielisen version olen lukenut vain vanhana käännöksenä, tai siis "selityksenä", koska arabiankielinen on tunnetusti se ainoa oikea). Tällöin Abdullah voisi toki nussia kamelia, koska Koraani kielsi vain panemisen. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että joku oppinut imaami toteaisi tulkinnan olevan tämä. Jos ei toteaisi, niin silloin voi mennä asiaa toisin tulkitsevan imaamin puheille.

Kuten lehdessä kerrottiin: ""Haaste on siinä, että islamilaiset lainatyypit pitää räätälöidä lähes tapauskohtaisesti. Joka maalla ja islamilaisella koulukunnalla on omat tapansa tulkita näitä melko uusia rahoitusinstrumentteja", Silvonen selittää."
Tulkintoja tehdään toisin sanoen siten, että oppineet miettivät, mikä on koronottoa ja mikä ei. Käytännössä tilanne on se, että lainanottaja maksaa lainanantajalle enemmän rahaa kuin on saanut. Takaisin maksettavan pääoman lisäksi pankille maksettavaa rahaa pitää vain pystyä kutsumaan jollakin muulla nimellä kuin korko.

Meidän länsimaissa kasvaneiden perusvirhe on nähdä islamilainen maailma jonkinlaisena yhtenäisenä monoliittina, jossa on vain yksi ainoa (tai kaksi, sunnalaisuus ja shiialaisuus) oppi. Todellisuudessa esimerkiksi kristinusko on kaikkine suuntauksineen islamia yhtenäisempi. Eikä islamilla ole mitään katolisen kirkon paavia vastaavaa hahmoa, ei lähimainkaan. Jopa saman suuntauksen sisällä kaksi imaamia voi antaa täysin ristiriitaisen fatwan samasta asiasta.
Samalla tavalla islam itsessään on erittäin joustava uskonto. Fanaattisuudessa ja säännöissä kyseessä on vain halu tulkita uskontoa tietyllä tavalla. Jos haluaa toisen tulkinnan, tekee sen.

Pankkitoiminta on erinomainen esimerkki. Korottomuus on kaikissa talousjärjestelmissä varma tie tuhoon, joten korkoa on pakko ottaa. Koska se on kuitenkin kiellettyä, keksitään sille toinen nimi. Äsken mainitut Koraanin käännökset ovat toinen esimerkki. Kyseessä eivät siis ole käännökset, vaan ainoan oikean arabiankielisen alkuperäisversion selitykset. Tosin viimeaikainen tutkimus on horjuttanut jopa arabiankielisen version monoliittisuutta.

Shiialaisilla on oma versionsa ovelasta tulkinnasta. Koraani kieltää sukupuolisen kanssakäymisen muutoin kuin avioliitossa, myös oman käden oikeuden. Niinpä paineen kasvaessa turhan suureksi voi solmia väliaikaisen avioliiton. Tällöin avioliitto sovitaan kestäväksi tietyn ajan, jonka jälkeen se on mitätön. Kun aika on tullut täyteen - tai mies saanut pallinsa tyhjennettyä etuajassa ja ilmoittaa eroavansa - avioliitolla ei ole enää mitään juridisia seurauksia, paitsi että naisen tulee odottaa tietty aika, kunnes saa solmia uuden väliaikaisen avioliiton.

Ainoa asia, mistä muslimit tuntuvat pitävän tiukasti kiinni, on sianlihan syöntikielto. Paitsi jos vaihtoehtona on huonompaa ruokaa. Ulkomaalaisia Suomeen sopeuttanut kaverini kertoi hyviä juttuja entisestä työpaikastaan. Muslimeita varten oli aina varattu vaihtoehtoinen ruoka silloin, kun oli sianlihaa. Tällöin tapahtui jompikumpi kahdesta asiasta. Jos ruokana oli sianlihakastiketta ja vaihtoehtona vaikka naudanlihapihviä, muslimit söivät nautaa. Kun ruokana oli herkullisen näköistä kinkkumureketta ja vaihtoehtona kanaviillokkia, tapahtui jako kahteen. Bosnialaiset totesivat, että ei se halal niin tarkkaa ollutkaan ja popsivat kinkkua. Somalit olivat tiukempia ja ottivat kanaa, tosin ilmeet olivat nyrpeät. Sitten illemmalla yhdellä somaleista petti aina hermo kinkkua miettiessä ja hän hiipi salaa lähikauppaan, mistä osti paketin HK:n sinistä ja söi raakana ilman sinappia.

Tarinan opetus?

Islam on uskontona tulkittavissa aivan halutulla tavalla ja silloinkin, kun kielto on yksiselitteinen, voi siitä tinkiä. Tulkintatavan joustavuudessa ei ole eroa kristinuskoon, jossa Raamatusta löytyy useimmiten haluttua näkemystä tukeva kohta ja tarvittaessa voidaan yksikäsitteinenkin lausuma (mitenkäs se Pate nyt sanoikaan naisen vaikenemisesta seurakunnassa) pragmaattisuuden nimissä sivuuttaa.
Kokonaan toinen kysymys on se, kuinka tämä on hyödynnettävissä. Loogisesti nämä tapaukset osoittavat sen, että islamin lakiin ei voi vedota perusteena. Kielletyt asiat voidaan tehdä sallituiksi kutsumalla niitä toisella nimellä. Käytännössä tällä ei tietenkään ole merkitystä, koska tiedon ja uskon ollessa ristiriidassa usko voittaa aina.

Sivallus XXVI

Monikulttuurisuus on yhtä luotettava kuin terveysside. Molemmat toimivat päin v****a.

Tuutha sie takasii

Suomen pinta-ala on noin 338 000 neliökilometriä, kertovat useimmat tietolähteet. Väärin. Suomen laillinen pinta-ala on noin 383 000 neliökilometriä. Mainittu 338 000 neliökilometriä on Tynkä-Suomen ala. Puuttuva 45 000 neliökilometriä on Neuvostoliiton kahden diktaattirauhan nojalla miehittämää aluetta.

Kun linja tuli nyt ensimmäisessä kappaleessa selvästi vetäistyä, niin luetellaanpa sitten ne tärkeimmät opinkappaleet, joiden mukaan Karjalaa ei tulisi palauttaa Suomelle.

1. Raja on rauhansopimuksen mukainen ja Etyk vahvisti toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat.

2. Venäjä ei voi hyväksyä rajojensa muuttamista.

3. Rajojen muuttaminen olisi Suomelle turvallisuusriski.

4. Alueen nykyisten asukkaiden oikeuksia loukattaisiin.

5. Suomeen syntyisi alueen asukkaista satojentuhansien suuruinen venäläisvähemmistö.

6. Karjalan jälleenrakentaminen maksaisi liikaa.

7. Evakot ovat saaneet omaisuudestaan korvauksen. Miten maan ja muun omaisuuden palautus hoidettaisiin?

Historiallisesti Suomen itärajan paikka on muuttunut monta kertaa. Ennen vuotta 1809 tapahtuneilla rajanmuutoksilla ei kuitenkaan ole merkitystä kahdesta syystä. Ensinnäkään kyse ei ollut Suomen ja toisen valtakunnan välisestä rajasta, vaan Ruotsin ja Venäjän rajasta. Suomen taival oikeusteknisenä yksikkönä alkoi vasta Haminan rauhasta 1809. Toiseksi vasta 1800-luvulla alkoi kansallisvaltioiden aikakausi.

Haminan rauhassa Suomesta tuli Venäjän alainen suuriruhtinaskunta, osa suurempaa valtakuntaa, mutta selvästi oma yksikkönsä. Suuriruhtinaskunnan alue käsitti aluksi rauhanteossa Ruotsin Venäjälle menettämän alueen, mutta kolme vuotta myöhemmin tsaari liitti siihen kansallisvaltio- ja historiallisen ajattelun pohjalta oikeudenmukaisesti ns. Vanhan Suomen eli alueet, jotka Ruotsi oli menettänyt vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa. Lisäksi rajaa tarkastettiin vuonna 1833 Kuusamossa ja Lapissa, joissa rajan kulku oli ollut summittainen. Tässä vaiheessa Suomen ja Venäjän välinen raja oli maan sisällä laillisesti määritelty ja nämä rajat ovat laillinen lähtökohta myöhemmille muutoksille.

Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän raja erosi Tarton rauhan rajoista kahdessa kohtaa: Kannaksella ja Petsamossa. Joskus asiaa tuntemattomat esittävät Suomen käyttäneen Neuvostoliiton heikkoutta hyväkseen ja "vallanneen" sataman Jäämerellä eli Petsamon oikeudettomasti. Todellisuudessa Petsamo tuli Suomelle korvauksena tuosta usein unohdetusta rajanmuutoksesta Kannaksella. Vuonna 1864 rajaa muutettiin siten, että Siestarjoen asetehdas siirtyi Venäjän puolelle. Tällöin Suomelle luvattiin korvauksena käytävä Jäämerelle, mutta se saatiin vasta 56 vuotta myöhemmin. Petsamon rajalinja määriteltiin Suomen ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä - asiasta on muuten hauska kuvaus Valter Keltikankaan kirjassa Seitsemän tuntia erämaata. Jos Suomi olisi halunnut Neuvostoliiton heikkoutta käyttää hyväkseen, Suomeen vapaaehtoisesti liittyneistä Repolasta ja Porajärvestä ei olisi luovuttu. Nyt näin kuitenkin tehtiin, koska Suomella ei ollut niihin mitään kansainvälisoikeudellista legitimiteettiä.

Näin elettiin kaksi vuosikymmentä. Sitten seurasi yleisesti tunnettu rajaselkkaus ja vuotta myöhemmin monin verroin pidempään kestänyt sen oikaisuyritys. Nykyään talvisodan syyt tunnetaan jo niin hyvin, että ei tarvitse enää lässyttää Leningradin turvallisuudesta, vaan voi ihan suoraan sanoa kyseessä olleen puhdas ryöstöretki. Jatkosodassa Suomen armeija kyllä ylitti vanhan rajan - taas pieni yleisen harhaluulon oikaisu, koko menetettyä aluetta ei vallattu missään vaiheessa takaisin vaan pala Kuokkalaa ja pari Suomenlahden saarta jäi Neuvostoliiton haltuun - ja valtasi osan Itä-Karjalaa. Siitä voi kuitenkin todeta, että myöhän sitä ollaan rosvoja, kun rajoja ylitetään. Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät. Tai kuten Airo oli Päämajassa ihmettelijöille todennut jo Clausewitzin sanoneen, että sota on vietävä vihollisen maaperälle.

Väännetäänpä vielä rautalangasta. Jos ihmisten välillä tapahtuisi sama kuin valtioiden välillä, tilanne olisi kutakuinkin seuraava:
Joose, iso korsto, vie Masalta Karjala-merkkisen polkupyörän. Sitten Aatu, vielä isompi korsto, tinttaa Joosea jolloin Masa nappaa pyöränsä takaisin ja samalla lähtevät Joosen tarakalle pistämät kauppaostokset. Mutta Joose kukistaakin Aatun ja vie Masalta sekä omat ostoksensa että Masan pyörän uudelleen napaten samalla äsken unohtamansa Masan Petsamo-merkkisen pyöräilykypärän. Samalla hän tyhjentää Masan lompsan "korvauksena Joosen tontille pyörävarkaisiin tulosta".
Hyvien naapurussuhteiden takia Masa antaa asian olla ja on Joosen kanssa ihan hyvissä väleissä, vaikka fillarin menetys kismittääkin. Sitten päivänä muutamana Joose kuolee ja jättää pojalleen Vladulle pyörän perinnöksi.

Onko Vladulla muka laillinen oikeus saada varastettu omaisuus perinnöksi?

Täsmälleen samasta asiasta on kyse Karjalan kohdalla. Venäjällä ei ole mitään laillisia oikeuksia Neuvostoliiton laittomin keinoin Suomelta ryöstämään alueeseen. Tämän kiistävät vain Aleksanterin-yliopiston neuvostologian desantit. Silti suurin osa suomalaisista suhtautuu nihkeästi Karjalan palautukseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin paasikivimäinen reaalipolitiikan noudattaminen, ei usko Venäjän omistusoikeuteen.

Sitten Karjalan palautuksen vastustajien väitteisiin.

1. Raja on rauhansopimuksen mukainen ja Etyk vahvisti toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat.
Rauhansopimus on laiton, kuten pakotettuina syntyneet sopimukset sekä yleisen juridiikan että oikeustajun mukaan ovat. Jos Etykiä uskottaisiin, meillä olisi yhä kaksi Saksaa, Tsekkoslovakia, Jugoslavia ja Neuvostoliitto. Lievän poikkeuksen tekee Jäniskosken alue, jonka Suomi möi Neuvostoliitolle 1947. Myynnissä oli kuitenkin kyse Pariisin rauhansopimuksen mukaisesta saksalaisen omaisuuden luovutuksesta (voimalaitos ja sitä ympäröivä alue eivät olleet saksalaista omaisuutta, mutta myytiin vastineeksi muusta omaisuudesta). Tämä sopimus oli Suomen hallituksen pakottamatta hyväksymä, mutta sen syy oli pakotetussa rauhassa, jonka takia se kuuluu samaan kategoriaan muiden rajamuutosten kanssa.

2. Venäjä ei voi hyväksyä rajojensa muuttamista.
Ilkeästi voisi sanoa, että ei niin paitsi laajemmalle. Mutta realistisesti, tässä on oikeasti kaksi ongelmaa.
Ensinnäkin muut aluekysymykset. Esimerkkeinä Kaliningradin alue eli entinen Itä-Preussi (Saksan mahdollinen vaade) ja Kuriilien saaret sekä Sahalinin eteläosa (Japani). Jos Karjala palautettaisiin Suomelle, voisivat muut maat vaatia omiaan takaisin. Tämä on ongelmista pienempi, koska Saksan osalta voidaan sanoa sen käyneen Neuvostoliittoa vastaan hyökkäyssotaa, joten oma vika. Samaa voidaan sanoa Japanista, vaikka sen sota ei suuntautunutkaan Neuvostoliittoa vastaan. Näiden maiden vaatimukset eivät siis kestä vertailua Suomen vaatimusten kanssa. Lisäksi jos rajoja muutellaan, on Venäjälläkin oikeus vaatia Neuvostoliiton aikaisten sisäisten rajojen muutosta entiselleen. Venäjä antaisi Karjalan riemusta kiljuen Suomelle, jos saisi vastineeksi Ukrainalta Krimin.
Toiseksi suurvallan kunnia. Venäjä kokisi "alueluovutuksen" arvovaltatappiona ja heikkouden merkkinä. Siksi rajanpalautus on hoidettava siten, että Venäjä hyötyy siitä. Tästä enemmän seuraavassa.

3. Rajojen muuttaminen olisi Suomelle turvallisuusriski.
Tämä viittaa siihen, että jonain päivänä Venäjä vaatii rajat taas uusiksi. Siksi rajanpalautukselle on saatava kunnon turvatakuut. Tai NATO:n sijasta voimme tietysti hakeutua läheisempiin väleihin Venäjän kanssa - usein unohdetaan, miten hyvää aikaa autonomia oikeasti oli Suomelle.
Vakavasti puhuen, Venäjä hyötyisi rajanpalautuksesta. Tällöin se saisi osoitettua oikeudenmukaisuuden tajua länsimaille ja pääsisi parempaan poliittiseen yhteyteen EU:n kanssa. Suomi voisi tuolloin toimia sillanrakentajana Venäjän ja EU:n välillä (tästä lisää kohdassa 5). Venäjän EU-jäsenyys kuulostaa utopialta, mutta ei sekään tulevaisuudessa mahdoton ajatus ole.
Venäjä pääsisi paremmin mukaan EU:n markkinoille. Koiviston öljysatama olisi EU:n alueella ja Pietari lähellä rajaa.

4. Alueen nykyisten asukkaiden oikeuksia loukattaisiin.
Jos ostaa joltakulta varastettua omaisuutta, ostajalla ei ole tavaraan omistusoikeutta vaikka kuinka olisi maksanut oikealla rahalla. Periaatteessa alueen väestöllä ei ole mitään oikeuksia Karjalan alueella.
Käytännössä näin raa'asti ei voi inhimillisistä syistä menetellä. Mutta asiaan on olemassa ratkaisu. Suomi maksoi Neuvostoliitolle valtavat sotakorvaukset. Tuo summa voidaan käyttää alueen asukkaiden hyväksi. Sotakorvausten määrä vastaa nykyrahassa noin 4 miljardia euroa. Luovutetuilla alueilla asuu alle 400 000 ihmistä. Tämä tarkoittaa 10 000 euroa per lärvi.
Alueen asukkaille voi antaa kaksi vaihtoehtoa.
1) Muutto Venäjälle ja Venäjän valtio maksaa 10 000 euroa kouraan. Samalla luopuu kaikista oikeuksistaan jäädä alueelle asumaan.
2) Jäädä asumaan ilman kompensaatiota. Suomen kansalaisuuden saa normaalissa järjestyksessä normaalein vaatimuksin.
Siirtymäaika vaikka viisi vuotta, jona aikana valinta on tehtävä.
Venäjän valtio maksaa siis pois muuttaville korvauksen laittomasti saamistaan varoista. Käyttämättä jääneet varat voi Venäjä pitää, ollaan asiassa suuripiirteisiä.

5. Suomeen syntyisi alueen asukkaista satojentuhansien suuruinen venäläisvähemmistö.
Ei syntyisi. Katso edellinen kohta. Alueelle jäisi ehkä 100-200 000 venäläistä. Mikä parasta, pois muuttaisi todennäköisesti se osa, joka katsoisi 10 000 euron kompensaation olevan niin suuri, että ei Suomessa saisi vastaavaa omalla työllään kerättyä. Todennäköistä on, että suurin osa yritteliäistä kansalaisista jäisi, kun taas epäsosiaalinen aines lähtisi.
Lisäbonuksena Suomi saisi venäjänkielentaitoisen vähemmistön, joka toisi oikein käytettynä aivan uutta potkua idänkauppaan.

6. Karjalan jälleenrakentaminen maksaisi liikaa.
Jos jotakin saa ilmaiseksi, niin eikö se kannata ottaa? Kuka sanoi, että valtion pitäisi maksaa? Antaa yksityisen yritteliäisyyden hoitaa suurin osa, valtio tulee sitten väliin siinä kohdissa missä se on kannattavaa. Totta on, että Karjala on pahasti ränsistynyt. Maisemia katsellessa tulee outo olo - on kuin olisi astunut keskelle 30-luvun Suomi-Filmiä ja outous johtuu siitä että näkee värit. Mutta se on myös tavallaan neitseellistä maaperää, joka vain odottaa hyödyntäjäänsä. Ei siinä valtiota tarvita, kuten monet sieltä mökin hankkineet suomalaiset ovat jo osoittaneet.

7. Evakot ovat saaneet omaisuudestaan korvauksen. Miten maan ja muun omaisuuden palautus hoidettaisiin?
Tämä on, hassua kyllä, yleisesti esitetyistä ongelmista numero yhden ohella vähäisin. Suomi saisi siis omaisuutta Venäjältä. Tällöin on kolme perusvaihtoehtoa: 1) Kaikki siirtyy valtion omistukseen 2) Lailliset omistajat saavat lunastaa omaisuutensa nimellistä tai kohtuullista korvausta vastaan 3) Lailliset omistajat saavat omaisuuden haltuunsa ilmaiseksi. Valittiinpa mikä tahansa vaihtoehto, maan kokonaisvarallisuus kasvaa, joten missä on ongelma? Käytännössä ykkösvaihtoehdon vastainen argumentti on tehottomuus, kakkosen ja kolmosen vastaiset kateus.

Luovutettujen alueiden - Karjalan, Salla-Kuusamon ja Petsamon kysymys on poliittisista syistä vaiettu vuosikymmeniksi. Nyt aluepalautuksesta on lupa puhua ja sitä edistää. Tässä Veikko Lavin sanoin muistutus siitä, mistä Karjalan menettämisessä oli kyse ja miksi emme saa unohtaa.

Sivallus XXV

Presidenttiämme moititaan joskus siitä, että hänellä on s- ja r-viat. Tämä on epäreilua, koska puhevika ei millään tavoin haittaa hänen tehtäviensä hoitoa. Paljon vaarallisempaa on se, että presidentillä on s- d- ja p-vika.

Sivallus XXIV

Jos naisella on kaksiosainen sukunimi, kyseessä on samanlainen varoitusmerkki kuin eläinkunnassa punakeltainen väri. Miehillä samaan viittaa etu- ja sukunimen välissä käytetty keskimmäisen nimen alkukirjain.

Tarkempi selitys ja oma kokemus. Yleensä kaksiosaisia sukunimiä käyttävät ns. "tiedostavat" naiset eli lyhyen matikan lukeneet feministidemarit. Toki tunnen ihan järkeviäkin naisia, joilla on kaksiosainen sukunimi.
Vastaavasti jos miehellä on yleinen nimi, kuten Matti Virtanen, on ymmärrettävää eikä mitään turhamaisuutta, että hän käyttää välissä kirjainta. Erityisesti silloin, jos on olemassa joku toinen samanniminen julkisuuden henkilö, johon on mahdollisuus sotkeutua. Tunnen henkilön, jolla on harvinainen etu- ja sukunimiyhdistelmä, mutta eikös vain ole olemassa toinen samanniminen, joka vieläpä toimii samassa harvinaisessa, mutta melkoisen julkisessa ammatissa. Ovat sopineet käyttävänsä molemmat erottimena keskimmäisen nimensä alkukirjainta.
Tässä taannoin pomo kyseli, olisinko kiinnostunut menemään tiettyyn koulutukseen. Vilkaisin nopeasti aanelosta ja ilmoitin, että kyseessä näyttää olevan sellainen koulutus, jossa puolet luennoitsijoista on naisia, joilla on kaksiosainen sukunimi eli unohda koko juttu, jonninjoutavaa höpötystä. Seuraavana päivänä pomo tuli naureskellen kertomaan, että olin erehtynyt. On tullut tarkempi ohjelma, joka sisältää luennoitsijoiden nimet. Heitä on kahdeksan, joista viisi naisia joilla on kaksiosainen sukunimi.