Törmäsin nettisarjakuvaan tai oikeastaan pilapiirrosblogiin nimeltä Finnish Nightmares.
Piirrosten päähenkilö Matti on vähän kuin suomalainen versio Mr. Beanista eli Nolojen tilanteiden miehestä. Tilanteet, joihin hän joutuu, ovat kuitenkin noloja vain introvertin mielestä. Eli tyypillisen suomalaisen. Nauraa rätkätin moneen kertaan kuvia katsellessa. Tilanteet olivat kovin tutun oloisia. Etenkin nuoruusvuosilta, keski-ikäistyttyä ei enää asioista niin välitä.
Kuinka hyvin Matti sitten kuvaa suomalaista elämää? Tämähän piti tietysti tutkia tilastollisesti. Laskin kaikki piirrokset, jotka olivat varsinaisia vitsejä eivätkä blogissa joskus esiintyneitä sen taustaa kertovien juttujen kuvituksia. Katsoin kuinka moni niistä kuvaa tilannetta, johon olen ainakin kerran elämässäni joutunut.
Saldo koettuja - vieraita oli 30 - 5.
Jos nuo piirrokset eivät kuvaa suomalaisuuden pimeitä puolia, niin en tiedä mikä sitten kuvaisi.
perjantai 14. lokakuuta 2016
tiistai 11. lokakuuta 2016
Monta pientä elefanttia marssi näin
Suomalainen vihervasemmisto eli ns. uuskommunistit janoavat rasismicaustia niin kiihkeästi, että pieninkin mahdollisuus yritetään hyödyntää. Loistavana esimerkkinä tästä, niin yrityksestä, sen epäonnistumisesta kuin jälkihoidostakin vasemmistoliiton vaikuttaja Veronika Honkasalon tuorein tempaus paikallisjunassa.
Konduktööri oli käräyttänyt lauman arabeja ilman matkalippua ja määrännyt nämä poistumaan junasta, kun Honkasalo ryntäsi viereisestä osastosta paikalle kuin pentujaan puolustava tiikeri. Junan konduktööri eli ”kippari” sai niskaansa rajun rasismisyytösryöpyn eikä tilanteessa paljon selitykset auttaneet (mitä pirun selittämistä työtään tekevällä virkamiehellä muuten on ulkopuoliselle noin ylipäätään?). Honkasalo veti ”olen kaupunginvaltuutettu” –kortin esiin rasismikortin pariksi, jolloin kippari toimi kuten kelpo virkamiehen pitää eli tarkisti myös kaupunginvaltuutetun matkalipun. Tämä on tasa-arvoa parhaimmillaan.
Tapauksen jälkeen Honkasalo raivosi Facebookissa rasismista ja vaati VR:ltä kipparin päätä pölkylle, noin vertauskuvallisesti. Pääasiallinen syytös oli se, että muiden kuin arabien matkalippuja ei tarkistettu. VR reagoi nopeasti. Henkilöstöjohtaja Otto Lehtipuu kirjoitti Honkasalon Facebook-sivulle selvittävänsä asian. Kun luin hänen aloituksensa, aloin heti nauraa. Siinä hän totesi Honkasalon nostaneen esiin tärkeän asian. Tämä oli niin tyypillistä Lehtipuuta, ettei paremmasta väliä. Eli annetaan vastapuolelle siimaa ja tyydytys siitä, että häntä kuunnellaan. Olen usein ihmetellyt, miksi noin fiksu ja oikeudenmukainen mies on vihreissä.
Selvityksessä kävi sitten täsmälleen kuten odottaa sopi. Kuvanauha paljasti, että kippari oli tarkistanut kaikkien muiden matkustajien liput ensin ja vasta sitten irakkilauman. Lehtipuu laittoi tiedot asiasta Honkasalon Facebook-sivulle, joka piakkoin katosi. Onneksi se kuitenkin oli jo kaapattu turvaan. Lähetti Honkasalo tosin vaatimattoman anteeksipyynnön, jossa totesi ”tulkintani olleen virheellinen”. Viesti jatkui kuitenkin toteamuksella, että ”koin kuitenkin tilanteen, kohtelun ja asiakaspalvelun epäasiallisena ja halusin puuttua siihen.”
Tämä on niin tyypillistä uuskommunistien toimintaa. Se, miltä tuntuu, on paljon tärkeämpää kuin se, miten asiat todella ovat. Ja omaa virhettä peitellään viimeiseen asti, vieläpä jäljet hävittäen.
Kipparin ammattitaitoa ei taas voi muuta kuin ihailla. Kaveri näki varmasti, että irakilaiset menevät pummilla. Sen havaitseminen on osa ammattiosaamista. Silti hän oli tarpeeksi fiksu siihen, että varmisti selustansa ja tarkasti ensin muiden matkaliput. Jos hän olisi tarkistanut ensin irakkien matkaliput ja olisi syntynyt äläwäbälä – kuten syntyikin ja tämähän Honkasalon hyeenana haaskalle houkutti – häntä olisi voitu syyttää rasismista, kun ei tarkistanut muiden matkalippuja. Eihän hän mitenkään olisi tämän jälkeen ehtinyt, kun irakkijengi olisi vaatinut kaiken huomion. Vielä kannattaa huomata, että hän oli poistamassa matkaliputtomia junasta ilman sakkomaksua. Konduktöörillä ei toki tällaista ole mahdollista määrätäkään, mutta hän ei edes yrittänyt kutsua tarkastajaa paikalle. Tämäkin osoittaa viisautta, sillä tarkastusmaksun määrääminen irakeille olisi vain tuottanut lisää byrokratiaa, jonka maksamme me veronmaksajat. Kuten olisimme maksaneet sen tarkastusmaksunkin.
En tiedä kuinka tiheään tahtiin pääkaupunkiseudun paikallisjunissa konduktöörit ja tarkastajat liikkuvat. Olen äskettäin sellaisella matkustanut ja silloin ei ollut kumpiakaan liikkeellä. Lippu oli kyllä kunnossa. Voi toisaalta olla, että tarkastajat tekivät etnistä piiloprofilointia eivätkä olleet aamukahdeksalta liikkeellä. Kuten eivät ole turvapaikkaläpsyttelijätkään – koko lähes täysi vaunuosasto koostui pottunokista. Tuntui melkein kuin olisi ollut liikkeellä suomalaisessa kaupungissa. Iltapäivällä näkymä rautatieasemalla oli sitten väestötieteelliseltä jakaumaltaan ihan toisenlainen. Tässä olisikin täältä Voiman Pimeältä Puolelta ilmainen vinkki höyrähtäneille: valittakaa rasismista sillä perusteella, että tarkastajia liikkuu silloin kun toiseustoteemit ovat liikkeellä, kun taas aamuisin pelkkien työssäkäyvien liikkuessa tarkastajia ei näy.
Etnisen profiloinnin kieltäminen on hidastanut huomattavasti tarkastajien työtä. Etenkin kun uskon, että tarkastajat eivät profiloi etnisesti. He vain joutuvat rasismisyytösten pelossa tarkastamaan kaikenlaisia sen sijaan että keskittyisivät epäiltyihin. Kyllä konduktöörin, poliisin, myymäläetsivän, tullivirkailijan ja muiden vastaavien ammattitaitoon kuuluu nähdä päältä, ketä kannattaa epäillä ja ketä ei. Esimerkiksi allekirjoittanutta ei koskaan poimita tarkastukseen missään otannassa, paitsi kokonaisotannassa ja täydellisessä satunnaisotannassa. Mutta jos tarkastajalla on omaa päätösvaltaa, minua ei tutkita. Näytän ilmeisesti liian tyhmänrehelliseltä. Enkä usko että tämä muuttuisi mihinkään, vaikka tukka olisi tumma ja rusketus kolme pykälää vahvempi. Pitäisi joskus piruuttaan pukea Salli Brown siihen tietyn vähemmistön muutaman bruttorekisteritonnin vetoiseen perinneasuun ja katsoa kaupungin Prismassa, lähteekö etsivä seuraamaan. Ja vastaavasti laittaa ravi-Amanda tyylikkääseen jakkupukuun ja katsoa, saako sillä kertaa tehdä ostoksensa rauhassa. Luulen että vastaus molempiin kysymyksiin olisi kyllä. Eli kyse ei ole rodusta, vaan ulkoisesta olemuksesta. Varkaan uniformu on varkaan uniformu, vaikka se olisi kenen päällä.
Mietitäänpä vielä kerran äskeisen konduktöörin suorittamaa tarkastusta. Vaunussa oli siis ilmeisesti A) etnisesti suomalaisen näköisiä ja B) etnisesti arabin näköisiä. Ainakin julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan ryhmästä A ei kukaan matkustanut pummilla ja ryhmästä B näin tekivät kaikki. Tästä voivat kaikki tilastollista todennäköisyyttä tuntevat vetää johtopäätöksensä mahdollisen etnisen profiloinnin toimivuudesta. Ja juuri sen takia konduktöörejä on ohjeistettu tarkistamaan kaikki: jos tarkastaisi vain epäilyttävät, seulaan tarttuisi suhteettoman suuri osuus tietynlaisia matkustajia.
Mutta pienikin rasismi tai edes epäily rasismiksi riittää keppihevoseksi. Erinomaisin esimerkki oli tämä ”runopoika-Jimin” kuolema. Siis mitä tapahtui? Tunnettu väkivaltarikollinen potkaisee häntä sylkenyttä narkkaria, joka kaatuu katuun. Kaveri hoidetaan sairaalassa ja kuolee viikkoa myöhemmin toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ja vihervasurit lähtevät rasismin vastaiselle marssille.
Jos vihervasurit tekivät itsensä naurettaviksi, niin vielä pahemmin mokasivat kansallismieliset. Sun Tzu sanoo, että tehokkain tapa on hyökätä vihollisen strategiaa vastaan. Vihervasurien strategia on yrittää niputtaa kaikki suomalaisten etua ajattelevat yhdessä SVL:n kanssa samaan nippuun. Nyt olisi ollut sauma iskeä tähän. Olisi pitänyt sanoutua totaalisesti irti SVL:stä, yrittää saada järjestö tuhotuksi ja saada näin suomalaisten etujen puolustajan viitta harteilleen. Mutta ei. Mitäpä mennään tekemään? Järjestämään vastamielenosoituksia.
Kannattaisi katsoa historiasta, mitkä ovat ne porukat jotka mielenosoituksissa marssivat. Kommunistit. Natsit. Ydinvoiman vastustajat. Turkistarhaterroristit. Muut hörhöt.
Tolkun ihmiset pysyttelevät poissa, kun taas tyhmä sopulilauma ryntää paikalle. Siksi järkiporukan mielenosoitukset on tuomittu epäonnistumaan. Eivät ne vedä väkeä. Meillä on muutakin tekemistä kuin marssia mielenosoituksissa, kuten tehdä töitä ja huoltaa perhettä. Mielenosoitukset on tarkoitettu työmarkkinatukivetoisille vallankumouksellisille.
Toki on ymmärrettävää, että tässä tuppaa olemaan jo kolmas varapäre käytössä ja silloin täysijärkinenkin ryhtyy joskus puuhaamaan jotain niin älytöntä kuin mielenosoitus, vaikka ne pitäisi jättää hörhöporukalle. Jonka logiikka on joltain muulta planeetalta. Kun suomalainen väkivaltarikollinen potkaisee suomalaista narkkaria, kyseessä on rasismi jota vastustamaan masinoidaan tuhansien mielenosoitus. Samaan aikaan Otanmäessä kaksi maahantunkeutujaa ryöstömurhaa suomalaisen, eikä kukaan noista tuhansista lotkauta korvaansa. Kuitenkin tämä tapaus on täysin selvä eikä sitä olisi koskaan sattunut ilman maahantunkeutumisia. Kun taas Helsingin tapauksessa kuolinsyystä ei ole vieläkään mitään tietoa. Ja sitä paitsi jos kuolinsyyksi kuitenkin osoittautuu tuo onneton potku, niin mitä jää viivan alle? Yksi väkivaltarikollinen linnaan ja yksi narkkari vähemmän kadulla. Tätä voisi sanoa win-win –tilanteeksi.
Samoin kuin Otanmäen ja Helsingin tapauksia ja niiden seurauksia sopii vertailla ja asettaa oikeaan perspektiiviin, voi miettiä myös Honkasalon junacaustiyrityksen kanssa samaan aikaan tapahtunutta Puotilan kappelin murhaa, jossa arabi meni ja tappoi täysin sattumalta kohdalle osuneen 86-vuotiaan suomalaismiehen. Molemmista nousi suunnilleen samanlainen kohu. Toinen oli siis olematon tapaus, jonka käyttöarvo perustuu argumentteihin ”musta tuntui pahalta” ja ”niin olisi saattanut tapahtua”. Toinen oli harvinaisen raakalaismainen murha. Jälkimmäisen tekijän kirjoitukset Facebookissa ja muualla antavat kyllä ihan riittävästi viitteitä siitä, että teko ei ollut mitenkään sattuma, vaan rasistisesti suomalaisiin kohdistuva. Kuitenkin koko juttu nousi otsikoihin vain sen takia, että tutkiva journalismi – eikä tällä tarkoiteta valtamediaa - sai vihiä tekijän aiemmasta kuuluisuudesta. Al-Mehsen oli näet aiemmin esiintynyt Palefacen rasisminvastaisella musiikkivideolla Emme suostu pelkäämään. Tästä voisi todeta, että olisiko sittenkin kannattanut pelätä? Paleface itse oli kovasti pahoillaan tapahtuneesta. Hän sai melkoisen ryöpyn niskaansa. Tässä asetun kyllä häntä puolustamaan, vaikka en miehestä totisesti pidäkään. Ei ole Palefacen vika, jos hänen videollaan esiintynyt mies tekee raa’an murhan. Itse asiassa jos rap-videolla esiintyy parisenkymmentä afrikkalaista tai lähi-itäläistä, niin on lähes tilastollinen mahdottomuus että joukossa ei olisi yhtään väkivaltarikollista.
Konduktööri oli käräyttänyt lauman arabeja ilman matkalippua ja määrännyt nämä poistumaan junasta, kun Honkasalo ryntäsi viereisestä osastosta paikalle kuin pentujaan puolustava tiikeri. Junan konduktööri eli ”kippari” sai niskaansa rajun rasismisyytösryöpyn eikä tilanteessa paljon selitykset auttaneet (mitä pirun selittämistä työtään tekevällä virkamiehellä muuten on ulkopuoliselle noin ylipäätään?). Honkasalo veti ”olen kaupunginvaltuutettu” –kortin esiin rasismikortin pariksi, jolloin kippari toimi kuten kelpo virkamiehen pitää eli tarkisti myös kaupunginvaltuutetun matkalipun. Tämä on tasa-arvoa parhaimmillaan.
Tapauksen jälkeen Honkasalo raivosi Facebookissa rasismista ja vaati VR:ltä kipparin päätä pölkylle, noin vertauskuvallisesti. Pääasiallinen syytös oli se, että muiden kuin arabien matkalippuja ei tarkistettu. VR reagoi nopeasti. Henkilöstöjohtaja Otto Lehtipuu kirjoitti Honkasalon Facebook-sivulle selvittävänsä asian. Kun luin hänen aloituksensa, aloin heti nauraa. Siinä hän totesi Honkasalon nostaneen esiin tärkeän asian. Tämä oli niin tyypillistä Lehtipuuta, ettei paremmasta väliä. Eli annetaan vastapuolelle siimaa ja tyydytys siitä, että häntä kuunnellaan. Olen usein ihmetellyt, miksi noin fiksu ja oikeudenmukainen mies on vihreissä.
Selvityksessä kävi sitten täsmälleen kuten odottaa sopi. Kuvanauha paljasti, että kippari oli tarkistanut kaikkien muiden matkustajien liput ensin ja vasta sitten irakkilauman. Lehtipuu laittoi tiedot asiasta Honkasalon Facebook-sivulle, joka piakkoin katosi. Onneksi se kuitenkin oli jo kaapattu turvaan. Lähetti Honkasalo tosin vaatimattoman anteeksipyynnön, jossa totesi ”tulkintani olleen virheellinen”. Viesti jatkui kuitenkin toteamuksella, että ”koin kuitenkin tilanteen, kohtelun ja asiakaspalvelun epäasiallisena ja halusin puuttua siihen.”
Tämä on niin tyypillistä uuskommunistien toimintaa. Se, miltä tuntuu, on paljon tärkeämpää kuin se, miten asiat todella ovat. Ja omaa virhettä peitellään viimeiseen asti, vieläpä jäljet hävittäen.
Kipparin ammattitaitoa ei taas voi muuta kuin ihailla. Kaveri näki varmasti, että irakilaiset menevät pummilla. Sen havaitseminen on osa ammattiosaamista. Silti hän oli tarpeeksi fiksu siihen, että varmisti selustansa ja tarkasti ensin muiden matkaliput. Jos hän olisi tarkistanut ensin irakkien matkaliput ja olisi syntynyt äläwäbälä – kuten syntyikin ja tämähän Honkasalon hyeenana haaskalle houkutti – häntä olisi voitu syyttää rasismista, kun ei tarkistanut muiden matkalippuja. Eihän hän mitenkään olisi tämän jälkeen ehtinyt, kun irakkijengi olisi vaatinut kaiken huomion. Vielä kannattaa huomata, että hän oli poistamassa matkaliputtomia junasta ilman sakkomaksua. Konduktöörillä ei toki tällaista ole mahdollista määrätäkään, mutta hän ei edes yrittänyt kutsua tarkastajaa paikalle. Tämäkin osoittaa viisautta, sillä tarkastusmaksun määrääminen irakeille olisi vain tuottanut lisää byrokratiaa, jonka maksamme me veronmaksajat. Kuten olisimme maksaneet sen tarkastusmaksunkin.
En tiedä kuinka tiheään tahtiin pääkaupunkiseudun paikallisjunissa konduktöörit ja tarkastajat liikkuvat. Olen äskettäin sellaisella matkustanut ja silloin ei ollut kumpiakaan liikkeellä. Lippu oli kyllä kunnossa. Voi toisaalta olla, että tarkastajat tekivät etnistä piiloprofilointia eivätkä olleet aamukahdeksalta liikkeellä. Kuten eivät ole turvapaikkaläpsyttelijätkään – koko lähes täysi vaunuosasto koostui pottunokista. Tuntui melkein kuin olisi ollut liikkeellä suomalaisessa kaupungissa. Iltapäivällä näkymä rautatieasemalla oli sitten väestötieteelliseltä jakaumaltaan ihan toisenlainen. Tässä olisikin täältä Voiman Pimeältä Puolelta ilmainen vinkki höyrähtäneille: valittakaa rasismista sillä perusteella, että tarkastajia liikkuu silloin kun toiseustoteemit ovat liikkeellä, kun taas aamuisin pelkkien työssäkäyvien liikkuessa tarkastajia ei näy.
Etnisen profiloinnin kieltäminen on hidastanut huomattavasti tarkastajien työtä. Etenkin kun uskon, että tarkastajat eivät profiloi etnisesti. He vain joutuvat rasismisyytösten pelossa tarkastamaan kaikenlaisia sen sijaan että keskittyisivät epäiltyihin. Kyllä konduktöörin, poliisin, myymäläetsivän, tullivirkailijan ja muiden vastaavien ammattitaitoon kuuluu nähdä päältä, ketä kannattaa epäillä ja ketä ei. Esimerkiksi allekirjoittanutta ei koskaan poimita tarkastukseen missään otannassa, paitsi kokonaisotannassa ja täydellisessä satunnaisotannassa. Mutta jos tarkastajalla on omaa päätösvaltaa, minua ei tutkita. Näytän ilmeisesti liian tyhmänrehelliseltä. Enkä usko että tämä muuttuisi mihinkään, vaikka tukka olisi tumma ja rusketus kolme pykälää vahvempi. Pitäisi joskus piruuttaan pukea Salli Brown siihen tietyn vähemmistön muutaman bruttorekisteritonnin vetoiseen perinneasuun ja katsoa kaupungin Prismassa, lähteekö etsivä seuraamaan. Ja vastaavasti laittaa ravi-Amanda tyylikkääseen jakkupukuun ja katsoa, saako sillä kertaa tehdä ostoksensa rauhassa. Luulen että vastaus molempiin kysymyksiin olisi kyllä. Eli kyse ei ole rodusta, vaan ulkoisesta olemuksesta. Varkaan uniformu on varkaan uniformu, vaikka se olisi kenen päällä.
Mietitäänpä vielä kerran äskeisen konduktöörin suorittamaa tarkastusta. Vaunussa oli siis ilmeisesti A) etnisesti suomalaisen näköisiä ja B) etnisesti arabin näköisiä. Ainakin julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan ryhmästä A ei kukaan matkustanut pummilla ja ryhmästä B näin tekivät kaikki. Tästä voivat kaikki tilastollista todennäköisyyttä tuntevat vetää johtopäätöksensä mahdollisen etnisen profiloinnin toimivuudesta. Ja juuri sen takia konduktöörejä on ohjeistettu tarkistamaan kaikki: jos tarkastaisi vain epäilyttävät, seulaan tarttuisi suhteettoman suuri osuus tietynlaisia matkustajia.
Mutta pienikin rasismi tai edes epäily rasismiksi riittää keppihevoseksi. Erinomaisin esimerkki oli tämä ”runopoika-Jimin” kuolema. Siis mitä tapahtui? Tunnettu väkivaltarikollinen potkaisee häntä sylkenyttä narkkaria, joka kaatuu katuun. Kaveri hoidetaan sairaalassa ja kuolee viikkoa myöhemmin toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ja vihervasurit lähtevät rasismin vastaiselle marssille.
Jos vihervasurit tekivät itsensä naurettaviksi, niin vielä pahemmin mokasivat kansallismieliset. Sun Tzu sanoo, että tehokkain tapa on hyökätä vihollisen strategiaa vastaan. Vihervasurien strategia on yrittää niputtaa kaikki suomalaisten etua ajattelevat yhdessä SVL:n kanssa samaan nippuun. Nyt olisi ollut sauma iskeä tähän. Olisi pitänyt sanoutua totaalisesti irti SVL:stä, yrittää saada järjestö tuhotuksi ja saada näin suomalaisten etujen puolustajan viitta harteilleen. Mutta ei. Mitäpä mennään tekemään? Järjestämään vastamielenosoituksia.
Kannattaisi katsoa historiasta, mitkä ovat ne porukat jotka mielenosoituksissa marssivat. Kommunistit. Natsit. Ydinvoiman vastustajat. Turkistarhaterroristit. Muut hörhöt.
Tolkun ihmiset pysyttelevät poissa, kun taas tyhmä sopulilauma ryntää paikalle. Siksi järkiporukan mielenosoitukset on tuomittu epäonnistumaan. Eivät ne vedä väkeä. Meillä on muutakin tekemistä kuin marssia mielenosoituksissa, kuten tehdä töitä ja huoltaa perhettä. Mielenosoitukset on tarkoitettu työmarkkinatukivetoisille vallankumouksellisille.
Toki on ymmärrettävää, että tässä tuppaa olemaan jo kolmas varapäre käytössä ja silloin täysijärkinenkin ryhtyy joskus puuhaamaan jotain niin älytöntä kuin mielenosoitus, vaikka ne pitäisi jättää hörhöporukalle. Jonka logiikka on joltain muulta planeetalta. Kun suomalainen väkivaltarikollinen potkaisee suomalaista narkkaria, kyseessä on rasismi jota vastustamaan masinoidaan tuhansien mielenosoitus. Samaan aikaan Otanmäessä kaksi maahantunkeutujaa ryöstömurhaa suomalaisen, eikä kukaan noista tuhansista lotkauta korvaansa. Kuitenkin tämä tapaus on täysin selvä eikä sitä olisi koskaan sattunut ilman maahantunkeutumisia. Kun taas Helsingin tapauksessa kuolinsyystä ei ole vieläkään mitään tietoa. Ja sitä paitsi jos kuolinsyyksi kuitenkin osoittautuu tuo onneton potku, niin mitä jää viivan alle? Yksi väkivaltarikollinen linnaan ja yksi narkkari vähemmän kadulla. Tätä voisi sanoa win-win –tilanteeksi.
Samoin kuin Otanmäen ja Helsingin tapauksia ja niiden seurauksia sopii vertailla ja asettaa oikeaan perspektiiviin, voi miettiä myös Honkasalon junacaustiyrityksen kanssa samaan aikaan tapahtunutta Puotilan kappelin murhaa, jossa arabi meni ja tappoi täysin sattumalta kohdalle osuneen 86-vuotiaan suomalaismiehen. Molemmista nousi suunnilleen samanlainen kohu. Toinen oli siis olematon tapaus, jonka käyttöarvo perustuu argumentteihin ”musta tuntui pahalta” ja ”niin olisi saattanut tapahtua”. Toinen oli harvinaisen raakalaismainen murha. Jälkimmäisen tekijän kirjoitukset Facebookissa ja muualla antavat kyllä ihan riittävästi viitteitä siitä, että teko ei ollut mitenkään sattuma, vaan rasistisesti suomalaisiin kohdistuva. Kuitenkin koko juttu nousi otsikoihin vain sen takia, että tutkiva journalismi – eikä tällä tarkoiteta valtamediaa - sai vihiä tekijän aiemmasta kuuluisuudesta. Al-Mehsen oli näet aiemmin esiintynyt Palefacen rasisminvastaisella musiikkivideolla Emme suostu pelkäämään. Tästä voisi todeta, että olisiko sittenkin kannattanut pelätä? Paleface itse oli kovasti pahoillaan tapahtuneesta. Hän sai melkoisen ryöpyn niskaansa. Tässä asetun kyllä häntä puolustamaan, vaikka en miehestä totisesti pidäkään. Ei ole Palefacen vika, jos hänen videollaan esiintynyt mies tekee raa’an murhan. Itse asiassa jos rap-videolla esiintyy parisenkymmentä afrikkalaista tai lähi-itäläistä, niin on lähes tilastollinen mahdottomuus että joukossa ei olisi yhtään väkivaltarikollista.
lauantai 8. lokakuuta 2016
Uusinta: Toi löi ekax takasin
Lukijalle: Loogisesti ottaen on itsestään selvää, että kuljemme kohti seuraavaa sotaa. Tuskin nimittäin sitä viimeistä on käyty. Tässä odotellessa voi muistella tällä reilun neljän vuoden takaisen jutun myötä, että sotia on aloitettu paljon huonommistakin syistä kuin nykyään olisi tarjolla:
Maailmassa on käyty tuhansia sotia, joiden aloittamiseen on ollut aina syynsä. Tässä kymmenen sotaa, joiden syynä on ollut harvinaisen vähäjärkinen casus belli.
10. Balkanin sodat 1912-13
1900-luvun alkupuoliskolla Balkanin niemimaan valtiokartta oli kovin erilainen kuin nykyään, erilainen kuin ennen Itä-Euroopan mullistuksia, erilainen kuin ennen toista maailmansotaa ja jopa erilainen kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kreikka oli niemenkärjessä yksin ainoana rajanaapurinaan Osmanien valtakunta eli Turkki. Turkin Euroopan puoleisen alueen pohjoisnaapureita puolestaan olivat Bulgaria, Serbia, Itävalta-Unkari ja Montenegro.
Turkki oli hävinnyt sodan Italiaa vastaan 1911-12, mikä Italian sotahistoria tuntien oli saavutus sinänsä. Tästä rohkaistuneina Kreikka, Bulgaria, Serbia ja Montenegro vetivät oikeat johtopäätökset, löivät hynttyyt yhteen ja päättivät vallata Turkin Euroopan puoleiset alueet.
Ensimmäisenä liikkeelle lähti Montenegro, joka julisti Turkille sodan 8.10.1912. Muut kolme liittolaista hyppäsivät mukaan 17.10. Alkumenestys oli huomattava; Skopje ja Saloniki vallattiin. Aselevosta sovittiin 3. joulukuuta. Turkki lähti mukaan rauhanneuvotteluihin, joiden seurauksena Albania sai itsenäisyyden ja Turkki luopui Euroopan puoleisista alueistaan Dardanelleja ja Konstantinnopolia lukuun ottamatta. Neuvotteluissa ei kuitenkaan päästy lopulliseen sopimukseen, vaan ne katkesivat 23.1.1913. Aselepo raukesi 3.2.1913 ja taistelut jatkuivat. Asioiden sotkemiseksi joissakin lähteissä kahden kuukauden tauon jälkeen jatkuneet taistelut lasketaan omaksi sodakseen nimellä Toinen Balkanin sota, jolloin vastaavasti myöhempi sota tunnetaan nimellä Kolmas Balkanin sota. Uudet taistelut päättyivät rauhaan 30.5.1913 jo aiemmin sovituin aluemuutoksin.
Vaan eipä aikaakaan, niin taas rytisi. Bulgaria oli tyytymätön rauhanneuvottelujen tuloksiin muiden maiden saatua reilusti enemmän hyötyä. 16.6.1913 Bulgaria hyökkäsi Serbiaan ja Kreikkaan. Montenegro riensi Serbian avuksi ja Turkki tuli sotkemaan pakkaa hyökkäämällä sekin Bulgariaan. Myös Romania riensi apajille. Toisen (tai kolmannen, laskutavasta riippuen) Balkanin sodan lopputulos oli odotettu, bulgaarit ottivat pahasti selkäänsä. Aselepo solmittiin 31. heinäkuuta ja seuranneessa rauhassa Bulgaria menetti suurimman osan Ensimmäisessä Balkanin sodassa saamistaan alueista. Montenegro, Serbia ja Kreikka jakoivat Bulgarian uudet alueet keskenään, mutta kiitos Venäjän tuen Bulgaria sai pitää osan itsellään. Romania sai Dobrudzan alueen Bulgarialta ja Albanian itsenäisyys vahvistettiin.
9. Sansibarin sota
Nykyisin Tansaniaan kuuluva Sansibarin saaristo oli, uskomatonta kyllä, arabimaa. Pääsaari Sansibar oli ollut omanilaisten sulttaanien hallinnassa vuodesta 1698. Samalla se toimi myös arabien orjakaupan keskuksena, mikäli tämä nykyään poliittisesti epäkorrekti totuus sopii paljastaa. Britit olivat tapansa mukaan tunkeneet nokkansa joka paikkaan, niin Sansibariinkin, jossa heillä oli joltisenkinlaista vaikututusvaltaa sulttaanin touhuihin.
1896 entinen sulttaani heitti lusikkansa nurkkaan, mahdollisesti sitten vallan kaapanneen veljenpoikansa Khalid bin Bargashin suosiollisella avustuksella. Kuningatar Viktoria ei ollut huvittunut. Britannia esitti uhkavaatimuksen, mutta sulttaani kieltäytyi luopumasta vallasta. Aikarajan mentyä umpeen 27. elokuuta kello yhdeksän brittilaivasto avasi tykkitulen ja maihinnoussut merijalkaväki aloitti hyökkäyksen kohti sulttaanin palatsia. Sulttaani noudatti arabien perinteistä taktiikkaa ja juoksi karkuun ensimmäisen laukauksen kuultuaan. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Sansibar antautui.
Sodan lopputulos oli 500 kuollutta tai haavoittunutta sansibarilaista ja yksi haavoittunut britti. Tästä voidaan päätellä, että sansibarilaisilla ei ollut paljon käyttöä Gatling-konekivääreillään tai sitten tähtäys oli musliminormin mukaisesti luokattoman huonoa. Sansibar jatkoi virallisesti sulttaanikuntana, mutta de facto siitä tuli Britannian siirtomaa.
8. Chinchasaarten sota
Etelä-Amerikan valtiot itsenäistyivät 1800-luvun alkupuolella Espanjan hallusta ja sekös espanjalaisia nyppi. Revanssihenki eli vielä pitkään ja niinpä tilaisuuden tullessa Espanja oli valmis yrittämään uudelleen jalansijaa maanosassa, mutta lievänä haittana oli Monroen oppi, jonka mukaan Yhdysvallat suojeli Etelä-Amerikkaa eurooppalaisilta valtapyrkimyksiltä.
Hyvä tekosyy tarjoutui 1863, jolloin Yhdysvallat olikin sopivasti sotkeutunut omaan sisällissotaansa. Perulaisessa pikkukaupungissa syntyi mellakka, jossa kaksi espanjalaista joutui tappeluun 40 perulaisen kanssa. Toinen espanjalaisista kuoli. Etelä-Amerikassa vierailulla ollut espanjalainen laivasto-osasto purjehti Peruun ja vaati hyvitystä. Kun hyvitystä ei tullut, osasto purjehti merelle ja valtasi guanon louhinnasta tunnetut Chinchasaaret. Linnunpaskan päällystämien, puolustamattomien saarten valtaaminen ei kuulosta kovin merkittävältä operaatiolta, mutta todellisuudessa kyseisten saarten guanotuotanto toi 60 % Perun valtion tuloista. Siinä sivussa Espanjan laivasto sulki Perun merkittävimmät satamat.
Muissa Etelä-Amerikan valtioissa nousivat antiespanjalaiset tunteet pintaan. Jo ennen sodanjulistusta Espanjan laivasto kärsi nöyryyttävän tappion Chilelle Papudon taistelussa 7. marraskuuta 1865. Peru ja Chile ryhtyivät sotaan Espanjaa vastaan seuraavan vuoden alussa. Ecuador liittyi mukaan tammikuun lopussa ja Bolivia (jolle kuului vielä tuolloin rannikkoa) maaliskuussa. Seurasi muutamia rannikkokaupunkien pommituksia ja pari laivastotaistelua, kunnes Espanjan laivasto vetäytyi tukialueen puuttuessa Filippiinien kautta emämaahan. Rauhansopimukset solmittiin toistakymmentä vuotta myöhemmin.
7. Italian-Kirkkovaltion sota
Italian yhdistyttyä pikkuvaltioista jäi maan keskelle vielä paavin hallitsema Kirkkovaltio. Yhdistymisen aikana Italia (siis lähinnä Sardinia) oli saanut tukea Ranskalta, eihän italialaisten sodankäynnistä ilman apuja olisi mitään tullutkaan. Kirkkovaltio jäi kuitenkin itsenäiseksi, koska siellä sattui olemaan ranskalainen varuskunta, joten italialaiset eivät uskaltaneet vallata sitä. Saksan-Ranskan sodan puhjettua 1870 Napoleon III kutsui Roomassa olleen varuskunnan kotimaahan hätiin, jolloin Italia päätti tarttua tilaisuuteen. Italian armeija ylitti Kirkkovaltion rajan, jolloin paavi koetti välttää verenvuodatusta ja komensi armeijansa vetäytymään Roomaan. Italialaiset piirittivät kaupungin, mutta eivät välittömästi uskaltaneet hyökätä, olihan heillä vain nelinkertainen ylivoima. Paavi päätti antautua, mutta vasta kun joukot olisivat kunnian nimisä esittäneet edes nimellistä vastarintaa. Kolmen tunnin tykistökeskityksen jälkeen Italian armeija marssi kaupunkiin. Taistelussa kaatui 19 paavin miestä ja 49 italialaista. Tämän sankarillisen esityksen ansiosta lähes jokaisessa italialaisessa kylässä on katu nimeltä via XX Settembre.
6. Suomen ja Iso-Britannian sota
Suomen liityttyä operaatio Barbarossaan länsiliittoutuneet suhtautuivat ymmärtäväisesti talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltaukseen, mutta varsin nihkeästi etenemiseen Neuvostoliitolle kuuluneille alueille. Britannia esitti epävirallisen uhkavaatimuksen etenemisen lopettamisesta. Valitettavasti Suomi ei aivan ehtinyt saavuttaa strategisia tavoitteitaan ennen brittien kärsivällisyyden loppumista, vaan britit julistivat sodan Suomen itsenäisyyspäivänä 1941. Suomen viimeiset hyökkäykset päättyivät vain muutamia päiviä tämän jälkeen. Kyseessä oli hyvin harvinaislaatuinen tapaus, jossa kaksi demokraattista maata on jopa virallisesti sodassa keskenään. Näitä ei maailmanhistoriassa ole kovin montaa tapahtunut ja useimmissa niissä ainakaan toinen maista ei ole ollut aito demokratia tai sitten sotaa ei ole julistettu eikä taisteluja käyty.
Taisteluja ei varsinaisesti käyty Suomen ja Iso-Britannian välilläkään. Noloa asiassa oli se, että britit kyllä hyökkäsivät kertaalleen Suomen maaperälle, mutta tekivät sen jo 31.7.1941 eli yli neljä kuukautta ennen sodanjulistusta. Brittiläiseltä lentotukialukselta lähtenyt lentokoneosasto pommitti Petsamon satamassa olleita saksalaisia ja suomalaisia laivoja ilman merkittävää menestystä - muutama uponnut pikkualus ja kaksi alasammuttua lentokonetta. Britit menettivät 16 lentokonetta ja seitsemän lentäjää kaatui.
Sodan jälkeen suomalaiset olivat tyytyväisiä siihen, että britit olivat julistaneet sodan. Sen ansiosta valvontakomissioon saatiin brittijäseniä. Itse asiassa joitakin suomalaisia harmitti se, että amerikkalaiset eivät olleet ryhtyneet sotaan, valvontakomission koostumus olisi ollut tällöin vielä suosiollisempi.
5. Espanjan-Amerikan sota
Espanja oli menettänyt suurimman osan siirtomaistaan 1800-luvun alkupuolella. Merkittävimmät jäljelle jääneet olivat Kuuba ja Filippiinit, joissa molemmissa kapinalliset kävivät sissisotaa itsenäisyyden puolesta 1800-luvun lopulla. Vuonna 1898 Kuuban kapinalliset saivat autonomian. Reilu viikko tämän jälkeen amerikkalainen taistelulaiva USS Maine räjähti taivaan tuuliin Havannan satamassa. Räjähdyksen syy jäi epäselväksi. Yhdysvaltain lehdistö, mediamogulit Joseph Pulizer ja William Randolph Hearst etunenässä, syytti espanjalaisia. Hearst lähetti toimittajansa Kuubaan. Tämä reportoi, että olosuhteet eivät vaikuttaneet sotaisilta. Hearstin väitetään vastanneen, että sinun hommasi on toimittaa jutut ja valokuvat, hän kyllä järjestää sodan.
Osin lehdistön painostuksen jälkeen Yhdysvaltain kongressi ryhtyi käsittelemään asiaa ja vaati Espanjaa vetäytymään Kuubasta. Espanjalle tuli pupu pöksyyn. Hätäpäissään espanjalaiset julistivat diplomaattisuhteet katkaistuksi. Tällöin kongressi, tätä iloisesti tekosyynä käyttäen, julisti Kuuban merisaartoon. Kaksi päivää myöhemmin Espanja julisti sodan ja kongressi totesi asiaintilan 25.4.1898 kaksi päivää tämän jälkeen.
Itse sodassa kävi kuten odottaa sopi. Filippiineillä ja Kuubassa käytyjen taistelujen jälkeen Espanja nöyrtyi ja vihollisuudet päättyivät 12.8.1898. Kuuban itsenäisyys tunnustettiin, Filippiinit, Puerto Rico ja Guam siirtyivät Yhdysvaltain hallintaan.
4. Sikasota
Kanada kuului vielä 1800-luvulla varsin kiinteästi brittiläiseen imperiumiin. Sen ja Yhdysvaltojen välinen raja Vancouverin saaristossa oli kulultaan hieman epäselvä, koska Oregonin sopimuksessa vuonna 1846 raja määrättiin kulkevaksi Juan de Fucan salmea pitkin. Ongelma syntyi siitä, että salmessa ovat San Juanin saaret eikä sopimus määrittänyt, kummalta puolelta niitä raja kulkee.
15.6.1859 amerikkalainen maanviljelijä Cutler, joka oli muuttanut saarelle, havaitsi suuren sian tonkivan puutarhaansa. Raivostuneena hän ampui possun. Sika puolestaan kuului niin ikään saarella asuvalle irlantilaiselle, joka oli kanadalaisen, legendaarisen Hudson Bay Companyn palveluksessa. Miehet eivät päässeet sopimukseen korvauksista ja britit uhkasivat pidättää Cutlerin. Amerikkalaiset lähettivät joukkoja saarelle suojellakseen uudisasukkaita. Britit vastasivat lähettämällä laivasto-osaston.
Tilanne alkoi kärjistyä huolestuttavasti, mutta ennen laukaustenvaihtoa diplomaatit saivat asiat järjestykseen. Sovittiin, että molemmat osapuolet vähentävät saarella olevien joukkojensa määrän 100 mieheen ja pysyvät tiukasti omilla alueillaan. Vuosien varrella tilanne rauhoittui ja joukot vierailivat toistensa luona pitäen hauskaa. Vasta 1872 rajasta päästiin sopimukseen ja San Juanin saari katsottiin Yhdysvaltain alueeksi.
3. Kulkukoirasota
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kreikan ja Bulgarian väliset suhteet olivat ymmärrettävistä syistä jännittyneet. Rajavartioiden välillä sattui pikkukahakoita aina silloin tällöin. Lopulta 22. lokakuuta 1925 nähtiin onnettomien yhteensattumien summa. Eräällä kreikkalaisella rajavartijalla oli lemmikkikoira, joka sattui karkaamaan Bulgarian puolelle rajaa. Sotilas seurasi perässä ja bulgarialaiset rajavartijat ampuivat hänet. Kostoksi Kreikka hyökkäsi Bulgariaan yrittäen miehittää Petrichin rajakaupungin vaadittuaan sitä ennen rangaistusta tekijöille, anteeksipyyntöä ja rahallista korvausta (rajavartijasta, ei koirasta). Kansainliitto vaati Kreikan vetäytymistä ja kumma kyllä, Kreikka suostui. Niitä harvoja kertoja, kun kyseinen pulju sai jotain hyödyllistä aikaan. Bulgarian armeija kärsi tusinan miehen tappiot Kreikan menetysten ollessa kymmenkertaiset. Viitisenkymmentä bulgarialaista siviiliä kuoli.
2. Jalkapallosota
El Salvadorin ja Hondurasin väliset suhteet olivat 1960-luvun lopulla kovasti jännittyneet. Honduras oli asukasluvultaan pienempi, mutta pinta-alaltaan yli viisinkertainen. Maassa asui yli kolmesataatuhatta elsalvadorilaista vierastyöläistä. Honduras sääti lain, jonka mukaan ulkomaalaiset maanviljelijät menettivät maansa. Tuhansia elsalvadorilaisia joutui poistumaan takaisin kotimaahansa.
Samaan aikaan Keski- ja Pohjois-Amerikan alueen neljä karsintalohkoa alueen ainoasta paikasta (isäntämaa Meksikon lisäksi) jalkapallon vuoden 1970 MM-kisoihin oli täydessä vauhdissa. Kuinka ollakaan, El Salvador ja Honduras voittivat molemmat omat lohkonsa ja päätyivät vastakkain välierävaiheessa. Välierät käytiin kaksiosaisena otteluna ja enemmän pisteitä kerännyt joukkue selviäisi finaaliin, maalierolla ei ollut merkitystä. Ensimmäinen ottelu käytiin 8. kesäkuuta 1969 Hondurasissa isäntämaan voittaessa 1-0. Toisessa ottelussa El Salvadorissa viikkoa myöhemmin osat vaihtuivat, tällä kertaa numerot olivat 3-0. Molempien ottelujen jälkeen puhkesi mellakoita. Seurasi play-off puolueettomalla maaperällä Meksikossa. 26. kesäkuuta peli oli tasan varsinaisen peliajan päättyessä, mutta jatkoajan jälkeen taululla komeilivat lukemat 3-2 El Salvadorille.
Samana päivänä El Salvador katkaisi suhteensa Hondurasiin, perusteena "Hondurasin haluttomuus puuttua elsalvadorilaisille tapahtuneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin". Saman tien alkoivat rajakahakat.
Varsinaiset sotatoimet alkoivat 14. heinäkuuta El Salvadorin ilmavoimien hyökätessä Hondurasiin. Iskuja seurasi maavoimien hyökkäys ja El Salvador onnistui valtaamaan vähäisiä alueita. Hondurasilaiset voittivat kuitenkin pian ilmaherruuden ja iskivät huoltoyhteyksien kimppuun. Tarviketoimitusten tyrehtyessä hyökkäys pysähtyi. Amerikan valtioiden järjestö OAS neuvotteli tulitauon 18. heinäkuuta ja kaksi päivää myöhemmin taistelut taukosivat lopullisesti.
Historiallisesti sota oli merkittävä siinä mielessä, että se oli viimeinen kerta, kun mäntämoottorihävittäjät kävivät keskinäisiä ilmataisteluja. 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen F-51 Mustangit ja F-4U Corsairit näkivät vielä kerran toimintaa. Hondurasilainen kapteeni Fernando Soto saavutti Corsairillaan peräti kolme ilmavoittoa yhdessä päivässä yhden alasammutuista koneista ollessa Mustang.
Sodassa menehtyi noin kolmetuhatta ihmistä, suurin osa siviilejä. Virallinen rauhansopimus allekirjoitettiin vasta 1980 ja rajasopimus 1992.
Entä miten karsintafinaalissa sitten kävi? El Salvador kohtasi Haitin syyskuussa kahdesti, voittaen vieraissa ja häviten kotona. Taas uusinta puolueettomalla maaperällä, jonka El Salvador voitti ja selvisi seuraavan vuoden MM-kisoihin. Itse kisoissa maa olikin sitten heittopussi häviten kaikki kolme alkulohkopeliään tekemättä maalin maalia.
1. Sota Jenkinsin korvasta
Vuonna 1731 Espanjan rannikkovartiosto pysäytti brittiläisen kapteeni Robert Jenkinsin prikin lähellä Kuuban rannikkoa ja nousi tekemään tarkistusta. Vartijat syyttivät Jenkinsiä merirosvouksesta ja seuranneessa hulabaloossa Jenkinsiltä leikattiin vasen korva irti. Espanjalaisten päällikkö meni vielä uhoamaan, että sama tapahtuisi Englannin kuninkaalle, mikäli tämä jäisi kiinni salakuljetuksesta.
Sitten kului seitsemän vuotta. Britannian ja Espanjan välien kiristyessä tarvittiin jokin hyvä tekosyy ja joku muisti tapauksen. Jenkins määrättiin tekemään välikohtauksesta selvitys parlamentin edessä. Mies esitteli silvottua korvaansa (purkkiin säilöttynä) ja tämä tapaus katsottiin casus bellin arvoiseksi loukkaukseksi Britanniaa kohtaan. Sota Espanjaa vastaan julistettiin 23. lokakuuta 1739. Kolme vuotta myöhemmin sota muuttui osaksi Itävallan perimyssotaa, joka päättyi 1748. Melkoinen sotku yhdestä korvalehdestä.
Jenkins itse sai komentoonsa Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian omistaman laivan 1740-luvun alussa. Sen jälkeen mies katosi historian hämärään.
Maailmassa on käyty tuhansia sotia, joiden aloittamiseen on ollut aina syynsä. Tässä kymmenen sotaa, joiden syynä on ollut harvinaisen vähäjärkinen casus belli.
10. Balkanin sodat 1912-13
1900-luvun alkupuoliskolla Balkanin niemimaan valtiokartta oli kovin erilainen kuin nykyään, erilainen kuin ennen Itä-Euroopan mullistuksia, erilainen kuin ennen toista maailmansotaa ja jopa erilainen kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kreikka oli niemenkärjessä yksin ainoana rajanaapurinaan Osmanien valtakunta eli Turkki. Turkin Euroopan puoleisen alueen pohjoisnaapureita puolestaan olivat Bulgaria, Serbia, Itävalta-Unkari ja Montenegro.
Turkki oli hävinnyt sodan Italiaa vastaan 1911-12, mikä Italian sotahistoria tuntien oli saavutus sinänsä. Tästä rohkaistuneina Kreikka, Bulgaria, Serbia ja Montenegro vetivät oikeat johtopäätökset, löivät hynttyyt yhteen ja päättivät vallata Turkin Euroopan puoleiset alueet.
Ensimmäisenä liikkeelle lähti Montenegro, joka julisti Turkille sodan 8.10.1912. Muut kolme liittolaista hyppäsivät mukaan 17.10. Alkumenestys oli huomattava; Skopje ja Saloniki vallattiin. Aselevosta sovittiin 3. joulukuuta. Turkki lähti mukaan rauhanneuvotteluihin, joiden seurauksena Albania sai itsenäisyyden ja Turkki luopui Euroopan puoleisista alueistaan Dardanelleja ja Konstantinnopolia lukuun ottamatta. Neuvotteluissa ei kuitenkaan päästy lopulliseen sopimukseen, vaan ne katkesivat 23.1.1913. Aselepo raukesi 3.2.1913 ja taistelut jatkuivat. Asioiden sotkemiseksi joissakin lähteissä kahden kuukauden tauon jälkeen jatkuneet taistelut lasketaan omaksi sodakseen nimellä Toinen Balkanin sota, jolloin vastaavasti myöhempi sota tunnetaan nimellä Kolmas Balkanin sota. Uudet taistelut päättyivät rauhaan 30.5.1913 jo aiemmin sovituin aluemuutoksin.
Vaan eipä aikaakaan, niin taas rytisi. Bulgaria oli tyytymätön rauhanneuvottelujen tuloksiin muiden maiden saatua reilusti enemmän hyötyä. 16.6.1913 Bulgaria hyökkäsi Serbiaan ja Kreikkaan. Montenegro riensi Serbian avuksi ja Turkki tuli sotkemaan pakkaa hyökkäämällä sekin Bulgariaan. Myös Romania riensi apajille. Toisen (tai kolmannen, laskutavasta riippuen) Balkanin sodan lopputulos oli odotettu, bulgaarit ottivat pahasti selkäänsä. Aselepo solmittiin 31. heinäkuuta ja seuranneessa rauhassa Bulgaria menetti suurimman osan Ensimmäisessä Balkanin sodassa saamistaan alueista. Montenegro, Serbia ja Kreikka jakoivat Bulgarian uudet alueet keskenään, mutta kiitos Venäjän tuen Bulgaria sai pitää osan itsellään. Romania sai Dobrudzan alueen Bulgarialta ja Albanian itsenäisyys vahvistettiin.
9. Sansibarin sota
Nykyisin Tansaniaan kuuluva Sansibarin saaristo oli, uskomatonta kyllä, arabimaa. Pääsaari Sansibar oli ollut omanilaisten sulttaanien hallinnassa vuodesta 1698. Samalla se toimi myös arabien orjakaupan keskuksena, mikäli tämä nykyään poliittisesti epäkorrekti totuus sopii paljastaa. Britit olivat tapansa mukaan tunkeneet nokkansa joka paikkaan, niin Sansibariinkin, jossa heillä oli joltisenkinlaista vaikututusvaltaa sulttaanin touhuihin.
1896 entinen sulttaani heitti lusikkansa nurkkaan, mahdollisesti sitten vallan kaapanneen veljenpoikansa Khalid bin Bargashin suosiollisella avustuksella. Kuningatar Viktoria ei ollut huvittunut. Britannia esitti uhkavaatimuksen, mutta sulttaani kieltäytyi luopumasta vallasta. Aikarajan mentyä umpeen 27. elokuuta kello yhdeksän brittilaivasto avasi tykkitulen ja maihinnoussut merijalkaväki aloitti hyökkäyksen kohti sulttaanin palatsia. Sulttaani noudatti arabien perinteistä taktiikkaa ja juoksi karkuun ensimmäisen laukauksen kuultuaan. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Sansibar antautui.
Sodan lopputulos oli 500 kuollutta tai haavoittunutta sansibarilaista ja yksi haavoittunut britti. Tästä voidaan päätellä, että sansibarilaisilla ei ollut paljon käyttöä Gatling-konekivääreillään tai sitten tähtäys oli musliminormin mukaisesti luokattoman huonoa. Sansibar jatkoi virallisesti sulttaanikuntana, mutta de facto siitä tuli Britannian siirtomaa.
8. Chinchasaarten sota
Etelä-Amerikan valtiot itsenäistyivät 1800-luvun alkupuolella Espanjan hallusta ja sekös espanjalaisia nyppi. Revanssihenki eli vielä pitkään ja niinpä tilaisuuden tullessa Espanja oli valmis yrittämään uudelleen jalansijaa maanosassa, mutta lievänä haittana oli Monroen oppi, jonka mukaan Yhdysvallat suojeli Etelä-Amerikkaa eurooppalaisilta valtapyrkimyksiltä.
Hyvä tekosyy tarjoutui 1863, jolloin Yhdysvallat olikin sopivasti sotkeutunut omaan sisällissotaansa. Perulaisessa pikkukaupungissa syntyi mellakka, jossa kaksi espanjalaista joutui tappeluun 40 perulaisen kanssa. Toinen espanjalaisista kuoli. Etelä-Amerikassa vierailulla ollut espanjalainen laivasto-osasto purjehti Peruun ja vaati hyvitystä. Kun hyvitystä ei tullut, osasto purjehti merelle ja valtasi guanon louhinnasta tunnetut Chinchasaaret. Linnunpaskan päällystämien, puolustamattomien saarten valtaaminen ei kuulosta kovin merkittävältä operaatiolta, mutta todellisuudessa kyseisten saarten guanotuotanto toi 60 % Perun valtion tuloista. Siinä sivussa Espanjan laivasto sulki Perun merkittävimmät satamat.
Muissa Etelä-Amerikan valtioissa nousivat antiespanjalaiset tunteet pintaan. Jo ennen sodanjulistusta Espanjan laivasto kärsi nöyryyttävän tappion Chilelle Papudon taistelussa 7. marraskuuta 1865. Peru ja Chile ryhtyivät sotaan Espanjaa vastaan seuraavan vuoden alussa. Ecuador liittyi mukaan tammikuun lopussa ja Bolivia (jolle kuului vielä tuolloin rannikkoa) maaliskuussa. Seurasi muutamia rannikkokaupunkien pommituksia ja pari laivastotaistelua, kunnes Espanjan laivasto vetäytyi tukialueen puuttuessa Filippiinien kautta emämaahan. Rauhansopimukset solmittiin toistakymmentä vuotta myöhemmin.
7. Italian-Kirkkovaltion sota
Italian yhdistyttyä pikkuvaltioista jäi maan keskelle vielä paavin hallitsema Kirkkovaltio. Yhdistymisen aikana Italia (siis lähinnä Sardinia) oli saanut tukea Ranskalta, eihän italialaisten sodankäynnistä ilman apuja olisi mitään tullutkaan. Kirkkovaltio jäi kuitenkin itsenäiseksi, koska siellä sattui olemaan ranskalainen varuskunta, joten italialaiset eivät uskaltaneet vallata sitä. Saksan-Ranskan sodan puhjettua 1870 Napoleon III kutsui Roomassa olleen varuskunnan kotimaahan hätiin, jolloin Italia päätti tarttua tilaisuuteen. Italian armeija ylitti Kirkkovaltion rajan, jolloin paavi koetti välttää verenvuodatusta ja komensi armeijansa vetäytymään Roomaan. Italialaiset piirittivät kaupungin, mutta eivät välittömästi uskaltaneet hyökätä, olihan heillä vain nelinkertainen ylivoima. Paavi päätti antautua, mutta vasta kun joukot olisivat kunnian nimisä esittäneet edes nimellistä vastarintaa. Kolmen tunnin tykistökeskityksen jälkeen Italian armeija marssi kaupunkiin. Taistelussa kaatui 19 paavin miestä ja 49 italialaista. Tämän sankarillisen esityksen ansiosta lähes jokaisessa italialaisessa kylässä on katu nimeltä via XX Settembre.
6. Suomen ja Iso-Britannian sota
Suomen liityttyä operaatio Barbarossaan länsiliittoutuneet suhtautuivat ymmärtäväisesti talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltaukseen, mutta varsin nihkeästi etenemiseen Neuvostoliitolle kuuluneille alueille. Britannia esitti epävirallisen uhkavaatimuksen etenemisen lopettamisesta. Valitettavasti Suomi ei aivan ehtinyt saavuttaa strategisia tavoitteitaan ennen brittien kärsivällisyyden loppumista, vaan britit julistivat sodan Suomen itsenäisyyspäivänä 1941. Suomen viimeiset hyökkäykset päättyivät vain muutamia päiviä tämän jälkeen. Kyseessä oli hyvin harvinaislaatuinen tapaus, jossa kaksi demokraattista maata on jopa virallisesti sodassa keskenään. Näitä ei maailmanhistoriassa ole kovin montaa tapahtunut ja useimmissa niissä ainakaan toinen maista ei ole ollut aito demokratia tai sitten sotaa ei ole julistettu eikä taisteluja käyty.
Taisteluja ei varsinaisesti käyty Suomen ja Iso-Britannian välilläkään. Noloa asiassa oli se, että britit kyllä hyökkäsivät kertaalleen Suomen maaperälle, mutta tekivät sen jo 31.7.1941 eli yli neljä kuukautta ennen sodanjulistusta. Brittiläiseltä lentotukialukselta lähtenyt lentokoneosasto pommitti Petsamon satamassa olleita saksalaisia ja suomalaisia laivoja ilman merkittävää menestystä - muutama uponnut pikkualus ja kaksi alasammuttua lentokonetta. Britit menettivät 16 lentokonetta ja seitsemän lentäjää kaatui.
Sodan jälkeen suomalaiset olivat tyytyväisiä siihen, että britit olivat julistaneet sodan. Sen ansiosta valvontakomissioon saatiin brittijäseniä. Itse asiassa joitakin suomalaisia harmitti se, että amerikkalaiset eivät olleet ryhtyneet sotaan, valvontakomission koostumus olisi ollut tällöin vielä suosiollisempi.
5. Espanjan-Amerikan sota
Espanja oli menettänyt suurimman osan siirtomaistaan 1800-luvun alkupuolella. Merkittävimmät jäljelle jääneet olivat Kuuba ja Filippiinit, joissa molemmissa kapinalliset kävivät sissisotaa itsenäisyyden puolesta 1800-luvun lopulla. Vuonna 1898 Kuuban kapinalliset saivat autonomian. Reilu viikko tämän jälkeen amerikkalainen taistelulaiva USS Maine räjähti taivaan tuuliin Havannan satamassa. Räjähdyksen syy jäi epäselväksi. Yhdysvaltain lehdistö, mediamogulit Joseph Pulizer ja William Randolph Hearst etunenässä, syytti espanjalaisia. Hearst lähetti toimittajansa Kuubaan. Tämä reportoi, että olosuhteet eivät vaikuttaneet sotaisilta. Hearstin väitetään vastanneen, että sinun hommasi on toimittaa jutut ja valokuvat, hän kyllä järjestää sodan.
Osin lehdistön painostuksen jälkeen Yhdysvaltain kongressi ryhtyi käsittelemään asiaa ja vaati Espanjaa vetäytymään Kuubasta. Espanjalle tuli pupu pöksyyn. Hätäpäissään espanjalaiset julistivat diplomaattisuhteet katkaistuksi. Tällöin kongressi, tätä iloisesti tekosyynä käyttäen, julisti Kuuban merisaartoon. Kaksi päivää myöhemmin Espanja julisti sodan ja kongressi totesi asiaintilan 25.4.1898 kaksi päivää tämän jälkeen.
Itse sodassa kävi kuten odottaa sopi. Filippiineillä ja Kuubassa käytyjen taistelujen jälkeen Espanja nöyrtyi ja vihollisuudet päättyivät 12.8.1898. Kuuban itsenäisyys tunnustettiin, Filippiinit, Puerto Rico ja Guam siirtyivät Yhdysvaltain hallintaan.
4. Sikasota
Kanada kuului vielä 1800-luvulla varsin kiinteästi brittiläiseen imperiumiin. Sen ja Yhdysvaltojen välinen raja Vancouverin saaristossa oli kulultaan hieman epäselvä, koska Oregonin sopimuksessa vuonna 1846 raja määrättiin kulkevaksi Juan de Fucan salmea pitkin. Ongelma syntyi siitä, että salmessa ovat San Juanin saaret eikä sopimus määrittänyt, kummalta puolelta niitä raja kulkee.
15.6.1859 amerikkalainen maanviljelijä Cutler, joka oli muuttanut saarelle, havaitsi suuren sian tonkivan puutarhaansa. Raivostuneena hän ampui possun. Sika puolestaan kuului niin ikään saarella asuvalle irlantilaiselle, joka oli kanadalaisen, legendaarisen Hudson Bay Companyn palveluksessa. Miehet eivät päässeet sopimukseen korvauksista ja britit uhkasivat pidättää Cutlerin. Amerikkalaiset lähettivät joukkoja saarelle suojellakseen uudisasukkaita. Britit vastasivat lähettämällä laivasto-osaston.
Tilanne alkoi kärjistyä huolestuttavasti, mutta ennen laukaustenvaihtoa diplomaatit saivat asiat järjestykseen. Sovittiin, että molemmat osapuolet vähentävät saarella olevien joukkojensa määrän 100 mieheen ja pysyvät tiukasti omilla alueillaan. Vuosien varrella tilanne rauhoittui ja joukot vierailivat toistensa luona pitäen hauskaa. Vasta 1872 rajasta päästiin sopimukseen ja San Juanin saari katsottiin Yhdysvaltain alueeksi.
3. Kulkukoirasota
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kreikan ja Bulgarian väliset suhteet olivat ymmärrettävistä syistä jännittyneet. Rajavartioiden välillä sattui pikkukahakoita aina silloin tällöin. Lopulta 22. lokakuuta 1925 nähtiin onnettomien yhteensattumien summa. Eräällä kreikkalaisella rajavartijalla oli lemmikkikoira, joka sattui karkaamaan Bulgarian puolelle rajaa. Sotilas seurasi perässä ja bulgarialaiset rajavartijat ampuivat hänet. Kostoksi Kreikka hyökkäsi Bulgariaan yrittäen miehittää Petrichin rajakaupungin vaadittuaan sitä ennen rangaistusta tekijöille, anteeksipyyntöä ja rahallista korvausta (rajavartijasta, ei koirasta). Kansainliitto vaati Kreikan vetäytymistä ja kumma kyllä, Kreikka suostui. Niitä harvoja kertoja, kun kyseinen pulju sai jotain hyödyllistä aikaan. Bulgarian armeija kärsi tusinan miehen tappiot Kreikan menetysten ollessa kymmenkertaiset. Viitisenkymmentä bulgarialaista siviiliä kuoli.
2. Jalkapallosota
El Salvadorin ja Hondurasin väliset suhteet olivat 1960-luvun lopulla kovasti jännittyneet. Honduras oli asukasluvultaan pienempi, mutta pinta-alaltaan yli viisinkertainen. Maassa asui yli kolmesataatuhatta elsalvadorilaista vierastyöläistä. Honduras sääti lain, jonka mukaan ulkomaalaiset maanviljelijät menettivät maansa. Tuhansia elsalvadorilaisia joutui poistumaan takaisin kotimaahansa.
Samaan aikaan Keski- ja Pohjois-Amerikan alueen neljä karsintalohkoa alueen ainoasta paikasta (isäntämaa Meksikon lisäksi) jalkapallon vuoden 1970 MM-kisoihin oli täydessä vauhdissa. Kuinka ollakaan, El Salvador ja Honduras voittivat molemmat omat lohkonsa ja päätyivät vastakkain välierävaiheessa. Välierät käytiin kaksiosaisena otteluna ja enemmän pisteitä kerännyt joukkue selviäisi finaaliin, maalierolla ei ollut merkitystä. Ensimmäinen ottelu käytiin 8. kesäkuuta 1969 Hondurasissa isäntämaan voittaessa 1-0. Toisessa ottelussa El Salvadorissa viikkoa myöhemmin osat vaihtuivat, tällä kertaa numerot olivat 3-0. Molempien ottelujen jälkeen puhkesi mellakoita. Seurasi play-off puolueettomalla maaperällä Meksikossa. 26. kesäkuuta peli oli tasan varsinaisen peliajan päättyessä, mutta jatkoajan jälkeen taululla komeilivat lukemat 3-2 El Salvadorille.
Samana päivänä El Salvador katkaisi suhteensa Hondurasiin, perusteena "Hondurasin haluttomuus puuttua elsalvadorilaisille tapahtuneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin". Saman tien alkoivat rajakahakat.
Varsinaiset sotatoimet alkoivat 14. heinäkuuta El Salvadorin ilmavoimien hyökätessä Hondurasiin. Iskuja seurasi maavoimien hyökkäys ja El Salvador onnistui valtaamaan vähäisiä alueita. Hondurasilaiset voittivat kuitenkin pian ilmaherruuden ja iskivät huoltoyhteyksien kimppuun. Tarviketoimitusten tyrehtyessä hyökkäys pysähtyi. Amerikan valtioiden järjestö OAS neuvotteli tulitauon 18. heinäkuuta ja kaksi päivää myöhemmin taistelut taukosivat lopullisesti.
Historiallisesti sota oli merkittävä siinä mielessä, että se oli viimeinen kerta, kun mäntämoottorihävittäjät kävivät keskinäisiä ilmataisteluja. 25 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen F-51 Mustangit ja F-4U Corsairit näkivät vielä kerran toimintaa. Hondurasilainen kapteeni Fernando Soto saavutti Corsairillaan peräti kolme ilmavoittoa yhdessä päivässä yhden alasammutuista koneista ollessa Mustang.
Sodassa menehtyi noin kolmetuhatta ihmistä, suurin osa siviilejä. Virallinen rauhansopimus allekirjoitettiin vasta 1980 ja rajasopimus 1992.
Entä miten karsintafinaalissa sitten kävi? El Salvador kohtasi Haitin syyskuussa kahdesti, voittaen vieraissa ja häviten kotona. Taas uusinta puolueettomalla maaperällä, jonka El Salvador voitti ja selvisi seuraavan vuoden MM-kisoihin. Itse kisoissa maa olikin sitten heittopussi häviten kaikki kolme alkulohkopeliään tekemättä maalin maalia.
1. Sota Jenkinsin korvasta
Vuonna 1731 Espanjan rannikkovartiosto pysäytti brittiläisen kapteeni Robert Jenkinsin prikin lähellä Kuuban rannikkoa ja nousi tekemään tarkistusta. Vartijat syyttivät Jenkinsiä merirosvouksesta ja seuranneessa hulabaloossa Jenkinsiltä leikattiin vasen korva irti. Espanjalaisten päällikkö meni vielä uhoamaan, että sama tapahtuisi Englannin kuninkaalle, mikäli tämä jäisi kiinni salakuljetuksesta.
Sitten kului seitsemän vuotta. Britannian ja Espanjan välien kiristyessä tarvittiin jokin hyvä tekosyy ja joku muisti tapauksen. Jenkins määrättiin tekemään välikohtauksesta selvitys parlamentin edessä. Mies esitteli silvottua korvaansa (purkkiin säilöttynä) ja tämä tapaus katsottiin casus bellin arvoiseksi loukkaukseksi Britanniaa kohtaan. Sota Espanjaa vastaan julistettiin 23. lokakuuta 1739. Kolme vuotta myöhemmin sota muuttui osaksi Itävallan perimyssotaa, joka päättyi 1748. Melkoinen sotku yhdestä korvalehdestä.
Jenkins itse sai komentoonsa Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian omistaman laivan 1740-luvun alussa. Sen jälkeen mies katosi historian hämärään.
keskiviikko 5. lokakuuta 2016
Sun Tzu ja haittamaahanmuutto
"Sota on Valtion elinkysymys, elämän tai kuoleman piiri, tie säilymiseen tai tuhoon. Sen huolellinen tutkiminen on välttämätöntä."
Näillä sanoilla kiinalainen kenraali Sun Tzu aloitti noin 2500 vuotta sitten teoksensa Sodankäynnin taito. Teos on idän ohella myös lännessä inspiroinut lukemattomia sotilasjohtajia Napoleonista Mannerheimiin. Sotateoriassa se ja Clausewitzin klassikko Vom Kriege ovat kaksi kaikkien aikojen tärkeintä teosta. Sun Tzun kirjaa on käytetty liikkeenjohdon oppikirjana, urheilussa taktisena oppaana ynnä lukuisilla muilla aloilla. Luen itsekin kirjan noin kerran vuodessa läpi ammatillisista syistä.
Kuinka Sun Tzun opit sitten purevat nykypäivän tilanteeseen, jossa islam levittäytyy Eurooppaan? Tosiasiahan on, että me olemme jo sodassa. Kuten Sun Tzu sanoo: Sotataidon huippu on vihollisen kukistaminen ilman taistelua. Mitä muutakaan tämä on kuin matalan intensiteetin sotaa? Tämän tosiasian hyväksyminen on avain siihen, miten Sun Tzun kirjoituksia voidaan soveltaa nykytilanteeseen.
Haittamaahanmuuton ymmärtämisessä oleellinen ongelma on se, että tässä yritetään selittää järjettömyyttä järjellä. On turhaan yritetty etsiä järjellisiä motivaatioita niille, jotka kannattavat massamaahanmuuttoa. Hurjan pyörittämisen jälkeen vaskooliin on jäänyt ainoastaan maailmaasyleilevä "kaikkia on autettava", johon ei pure edes se, että kuka enää auttaisi kehitysmaita jos länsimaatkin muuttuvat kehitysmaiksi. Tai mikään muukaan logiikka. Toisin sanoen massamaahanmuuton kannatuksen selittää ainoastaan pelkkä typeryys. Tämä nyt ei ole sinänsä mikään yllätys, koska Adlai Stevensonia lainatakseni "vaalien voittamiseen ei riitä ajattelevien ihmisten kannatus, vaan tarvitaan enemmistö." Kummallista on se, että millä ihmeellä tämä metelöivä lauma on saatu masinoitua länsimaisen sivistyksen tuhoa kannattavaksi viidenneksi kolonnaksi. Ei tarvitse pukeutua kovin paksuun foliohattuun ajatellakseen, että tämän takana täytyy olla jokin järkevä suunnittelu, joka on saanut sekä median että kansalaisjärjestöt määkimään lammaskatraana ja länsimaisen sivistyksen puolustajat demonisoitua.
Toki todennäköisempi ja uskottavampi selitys on silkka typeryys ilman mitään suurempaa suunnitelmaa takana. Mikäli näin on, ihmiskunnalla ei taida olla paljon toivoa. Niinpä tutkitaan sitä mahdollisuutta, että tässä on vastassa jokin konkreettinen vihollinen, jolloin Sun Tzun oppeja voidaan soveltaa.
Sun Tzu käsittelee teoksessaan kahden armeijan välistä taistelua eli käytännössä kahden kenraalin kamppailua, sillä kenraalithan armeijat muovaavat ja päätökset tekevät. Lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että länsimailla on vastassaan jokin sellainen taho, joka käy suunnitelmallista sotaa meitä vastaan. Ainakin yksi tämän tahon strategisista operaatioista on länsimaiden selkärangan mädättäminen sisältäpäin. Tämän olettamuksen jälkeen voidaan tarkastella, kuinka hyvin Sun Tzun opit selittävät tätä kamppailua, miten parhaillaan tapahtuvat asiat ovat ymmärrettävissä ja kuinka käännämme taistelun voitoksemme.
(Huomautus: Käytän sitaateissa ensimmäistä Sodankäynnin taidon suomenkielistä käännöstä vuodelta 1981. Uudempi, suoraan kiinan kielestä tehty käännös vuodelta 2005 on ehkä täsmällisempi, mutta vanhan käännöksen teksti on sujuvampaa ja ehkä jopa uskollisempi alkuperäisteokselle, koska ei pyri sanatarkkaan käännökseen. Esimerkiksi avauslause kuuluu uudessa käännöksessä seuraavasti: "Sota on valtion elinkysymys, kuoleman tai elämän tanner, tie olemassaoloon tai tuhoon. On välttämätöntä tutkia sitä huolellisesti." Asiasisältö on sama, mutta vanha käännös on selvästi iskevämpi ja sujuvampi.)
Moraalisella vaikutusvallalla tarkoitan sitä, mikä saa alamaiset elämään sopusoinnussa hallitsijoidensa kanssa, niin että he seuraavat näitä elämässä ja menevät kuolemaan tuntematta kuolemanpelkoa.
Otetaan esimerkiksi toisen maailmansodan historia. Yllä mainittu periaate oli voimassa kaikissa sotaa käyneissä maissa, enemmän tai vähemmän. Tosiasia on, että jos Natsi-Saksalla olisi ollut vastassaan nykyisessä moraalisessa tilassa olevat länsimaat, hakaristilippu liehuisi koko Euroopan yllä edelleen. Selvästikin jokin on mädättänyt selkärankamme.
Kaikki sodankäynti perustuu harhaanjohtamiseen.
Lukekaa mitä tahansa valtamediaa ja selvittäkää sitten, miten asia on oikeasti tapahtunut. Sumuverhoa lasketaan kaikkien epämiellyttävien tapausten ylle.
Saata hänen kenraalinsa raivon valtaan ja hämmennä hänet.
Vastassa ei ole selkeä, armeijamaisesti organisoitu vihollinen, vaan satapäinen Hydra.
Uskottele olevasi heikompi ja rohkaise hänen ylimielisyyttään.
Jokaiselle hulluudelle löytyy aina ymmärtäjiä, jotka pitävät muslimeja niin ali-ihmisinä, etteivät vaadi ylimielisyydessään heiltä samoja pelisääntöjä kuin länsimaalaisilta.
Kun hän on yhtenäinen, aiheuta hajaannusta.
Tämä on ainakin onnistunut; välinpitämättömiä lukuun ottamatta länsimaalaiset ovat jakautuneet enimmäkseen ääripäihin. Eli äärioikeaan ja ääriväärään.
Hyökkää siellä, missä hän ei ole valmistautunut, ryntää hyökkäykseen kun hän ei odota sinua.
Kuten historia osoittaa, kaikissa suurissa, valmistelluissa tapahtumissa kuten olympialaisissa muslimiterrorin uhka on viimeisinä kymmeninä vuosina ollut tilastollisesti laskien nolla. Lähes kaikki iskut ovat tulleet suojaamattomiin, pehmeisiin kohteisiin.
Vaikka olemmekin kuulleet ajattelemattoman nopeista toimista sodassa, emme ole vielä nähneet älykästä operaatiota, jota olisi pitkitetty. Sillä koskaan ei ole käyty pitkittynyttä sotaa, josta maa olisi hyötynyt.
Liittouma voitti Irakin sodan 2003. Siitä on kolmetoista vuotta. Ihan sama kuin levottomuudet olisivat jatkuneet Saksassa vielä vuonna 1958.
Sodassa on siten ensisijaisen tärkeää hyökätä vihollisen strategiaa vastaan.
Länsimaiden voittostrategia historiallisessa kilpailussa on ollut sivistys, joka on lävistänyt koko kansakunnan rikkaimmasta köyhimpään. Tällä hetkellä meillä on ensimmäinen nuorisosukupolvi, jonka yleissivistys on heikompi kuin vanhemmillaan. Kiitos koulutuksen tason laskun, josta melkoinen osa aiheutuu haittamaahanmuuton suoranaisista riesoista ja sen aiheuttamista kustannuksista, jotka kertautuvat kantaväestön koulutukseen.
Sen jälkeen on paras hajottaa hänen liittoumansa.
Eli kansallisen yhtenäisyyden murentaminen sekavan monikulttuuripullamössön tieltä.
Tämän jälkeen paras vaihtoehto on hyökätä hänen armeijaansa vastaan.
"Armeijalla" tulee tässä käsittää ihmisiä sinänsä. Terrori-iskuihin turvaudutaan kuitenkin suhteellisen harvoin, niiden kokonaishaitat ovat selvästi pienemmät kuin haittamaahanmuuton muut kustannukset.
Huonoin toimintalinja on hyökätä kaupunkeja vastaan. Hyökkää kaupunkeihin vain kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Tässä uudempi suomennos on parempi: Huonoin vaihtoehto on hyökätä linnoitettuihin kaupunkeihin. Oletteko nähneet terroristien iskevän armeijan kasarmeille?
Saavuttaaksesi varmasti sen, mihin hyökkäät, hyökkää paikkaan, jota vihollinen ei suojele. Voidaksesi pitää mitä puolustat, puolusta paikkaa johon vihollinen ei hyökkää.
Eli isketään heikkoihin kohteisiin. Pidetään oma valta-alue omalla maalla eikä edes yritetä ottaa virallisesti haltuun länsimaiden ghettoja - vielä.
Vihollinen ei saa tietää, missä aion ryhtyä taisteluun. Sillä jos hän ei tiedä, missä aion taistella, hänen on valmistauduttava monissa paikoissa. Ja kun hän valmistautuu monissa eri paikoissa, on vastus valitsemassani kohdassa vähäinen.
Maahan tunkeutuminen on helppoa siksi, että rajoja ei voida vartioida joka paikassa riittävän tehokkaasti. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että luvatta maahan tulleet ajetaan pois välittömästi heidän jäätyään kiinni.
Voittamattomuus riippuu omasta toiminnasta, vihollisen haavoittuvuus hänestä.
Islamilaiset maat ovat onnistuneet myymään länsimaalaisille myytin itsestään uhreina. Mikä on aika huvittavaa siihen nähden, että niiden harvojen varakkaiden muslimimaiden vauraus johtuu siitä, että ne sattuvat istumaan öljylähteiden päällä. Eikä öljylle olisi mitään käyttöä, ellei länsimainen sivistys olisi luonut sitä tarvitsevaa teknologiaa ja infrastruktuuria, joka mahdollistaa öljylähteiden hyödyntämisen. Islamilaisen terrorin takia voisi tietysti boikotoida islamilaisten maiden valmistamia tuotteita, mutta kun sellaisia ei ole. Mitä länsimaiden haavoittuvuuteen tulee, teknologiamme on täysin ylivertaista muslimimaihin nähden. Meidän haavoittuvuutemme korreloi täydellisesti moraalisen rappion tilan kanssa.
Ne, jotka eivät käytä paikallisia oppaita, eivät pysty hyödyntämään maaston tarjoamia etuja.
Tämä on helppo käsittää. Islam levittäytyy sivistysmaihin ja hyödyntää siellä asuvia muslimeja.
Paikalliset agentit ovat niitä vihollisalueen ihmisiä, jotka otamme palvelukseemme.
Länsimaiset islam-larppaajat, jotka ovat kääntyneet muslimeiksi.
Salaiset agentit ovat niitä vihollisen virkamiehiä, jotka otamme palvelukseemme.
Se virkakoneiston osa, joka mädättää länsimaisen yhteiskunnan perustaa rakentamalla muslimeille erioikeuksia.
Armeijalta voidaan ryöstää sen taistelutahto ja sen komentajalta viedä rohkeus.
Kun länsimaalaisia syyllistetään olemattomasta rasismista, tarkoitus on muuttaa heidät apaattisiksi ja pelokkaiksi.
Kun vihollisen lähettiläät puhuvat nöyrästi, mutta hän jatkaa valmistelujaan, hän lähtee hyökkäykseen.
Jokaisen terrori-iskun jälkeen vakuutellaan, kuinka tämä ei ole "oikeaa islamia" ja samaan aikaan haittamaahanmuutto jatkuu.
Tämä kaikki on jo tapahtunut. Tästä eteenpäin kyse on enää siitä, kuinka länsimaiden tulee toimia voittaakseen. Myös siihen Sun Tzu antaa selkeät ohjeet:
Sotaoperaatioiden vaikein ongelma on asettua vihollisen asemaan ja nähdä hänen suunnitelmansa sisältäpäin.
Meidän ymmärryksemme islamista on pahasti puutteellinen. Emme tunne Koraania, meillä ei ole riittävästi arabian kieltä hallitsevia asiantuntijoita. Meidän on perehdyttävä viholliseen paremmin. Ennen muuta on pyrittävä ymmärtämään, miksi niin suuri osa länsimaalaisista haluaa oman kulttuurinsa tuhoa.
Keskitä voimasi vihollista vastaan, ja tuhannenkin li'n päästä voit tuhota hänen kenraalinsa. Näin saavutetaan oma päämäärä taitavasti ja älykkäästi.
Viedään sota vihollisen maaperälle, kuten myös Clausewitz opetti. Tässä tarkoitetaan etenkin vaikuttamista länsimaiden yleiseen mielipiteeseen. Sen luulisi olevan helppoa - ei tarvitse tehdä muuta kuin kertoa totuus. Käytännössä tämä on hankalaa siksi, että on jo niin kauan kerrottu valheita kulttuurien samanarvoisuudesta.
Sulje solat, peruuta passit, katkaise yhteydenpito vihollisen lähettiläisiin ja määrää temppelineuvosto toteuttamaan suunnitelmat sinä hetkenä kun vihollisuudet aloitetaan.
Haittamaahanmuutolle on laitettava välittömästi totaalinen esto. Tai tarkemmin sanoen, kyllä länsimaihin saa tulla muslimeja, kunhan koko ajan lähetämme pois useampia kuin tulee tilalle. Onhan olemassa se pieni mahdollisuus, että muslimimaihin palaa joitakin järkeviä, jotka ovat nähneet todelliset syyt länsimaiden menestykseen ja yrittävät rakentaa oman maansa paremmaksi.
Kun vihollinen jättää sinulle tilaisuuden, käytä se pikaisesti eduksesi. Ennakoi hänen toimensa ja valtaa jotain hänelle arvokasta. Etene salaisen aikataulun mukaan.
Islamin ainoa vauraus perustuu öljyyn. Yksi mahdollisuus islamin musertamiseksi on poistaa länsimaiden riippuvuus tästä luonnonvarasta hyödyntämällä muita energiamuotoja tai omia öljylähteitä, kuten öljyhiekkaa. Länsimaissa mädätys perustuu viestintään. Vaihtoehtoisten viestintäkanavien luominen saattaa pakottaa valtamedian muuttamaan linjaansa, kun lukijat vähenevät.
Sodan doktriinin mukaan on seurattava vihollisen tilannetta taistelun ajankohdan päättämiseksi.
Ennen kaikkea kyse on siitä, milloin länsimaalaisten mitta on tullut täyteen.
Ole aluksi ujo kuin neito. Kun vihollinen jättää sinulle mahdollisuuden, ole nopea kuin jänis, eikä hän pysty kestämään iskuasi.
Kuten Sun Tzu totesi, pitkittyneet kampanjat eivät hyödytä ketään. Iskun on oltava nopea, tehokas, päättäväinen ja ennen kaikkea riittävän kova, jotta se on ratkaiseva.
On viisi luonteenpiirrettä, jotka kenraalissa ilmetessään ovat vaarallisia.
1. Jos hän on uhkarohkea, hänet voidaan surmata.
2. Jos pelkuri, vangita.
3. Jos pikaistuva, petkuttaa.
4. Jos hänen kunniantuntonsa on liian herkkä, häntä voi herjata.
5. Jos hän on sääliväinen, häntä voi ahdistaa.
Näistä ainakin kolme keskimmäistä viidestä sopii muslimeihin kuin suutarin sormi sian perseeseen. Ensimmäinenkin jossain määrin, viides tuskin. Joka tapauksessa yksikin riittäisi, kunhan vastustaja on päättäväinen ja hänen heikkouttaan osataan hyödyntää.
Voiton saavuttaminen heikkoa vihollista vastaan on helppoa, jos on tahtoa ja noudattaa Sun Tzun ohjeita:
Sen vuoksi selvitä itsellesi vihollisen suunnitelmat ja tiedät, mikä strategia menestyy ja mikä ei.
Pakota hänet liikkeeseen ja varmistu hänen liikkeidensä kaavasta.
Arvioi hänen valmistelunsa ja varmistu näin taistelukentästä.
Suorita tunnusteluja ja selvitä, missä hänen voimansa on vahva ja missä riittämätön.
Kaavojen ja hahmojen pohjalta laadin suunnitelmat voittoa varten, mutta rahvas ei tätä ymmärrä. Vaikka kaikki näkevät ulkoiset ilmiöt, ei kukaan ymmärrä kuinka olen luonut voiton.
Siksi, kun olen saavuttanut voiton, en toista taktiikkaani, vaan vastaan muuttuviin olosuhteisiin lukemattomin eri tavoin.
Armeijaa voidaan verrata veteen, sillä samoin kuin vesi välttää ylämaata ja kiiruhtaa alaville maille, välttää armeija voimaa ja iskee heikkouksiin.
Ja kuten vesi muovaa uomansa maaston mukaan, niin armeija rakentaa voittonsa suhteessa viholliseen.
Ja kuten vedellä ei ole pysyvää muotoa, ei sodassakaan ole pysyviä olosuhteita.
Näin sitä, joka osaa saavuttaa voiton muuttamalla taktiikkaansa vihollisen tilanteen muuttuessa voidaan kutsua jumalaiseksi.
Me olemme paljon vahvempia kuin muslimit. Jos länsimaat haluasivat, ne voisivat perustaa Kaaban aukiolle jättimäisen sikalan. Islam on olemassa vain länsimaiden armosta. Se ei muodosta minkäänlaista uhkaa länsimaille. Todellinen uhka on länsimaiden sisäinen haluttomuus sivistyksen puolustamiseen.
Usein esitetään kysymys:
- Oletko huolestunut islamin vaikutuksesta länsimaihin?
Siihen ainoa oikea vastaus on:
- Ei, en ole ollenkaan huolestunut islamista. Olen huolestunut länsimaiden haluttomuudesta käsitellä islamia.
Näillä sanoilla kiinalainen kenraali Sun Tzu aloitti noin 2500 vuotta sitten teoksensa Sodankäynnin taito. Teos on idän ohella myös lännessä inspiroinut lukemattomia sotilasjohtajia Napoleonista Mannerheimiin. Sotateoriassa se ja Clausewitzin klassikko Vom Kriege ovat kaksi kaikkien aikojen tärkeintä teosta. Sun Tzun kirjaa on käytetty liikkeenjohdon oppikirjana, urheilussa taktisena oppaana ynnä lukuisilla muilla aloilla. Luen itsekin kirjan noin kerran vuodessa läpi ammatillisista syistä.
Kuinka Sun Tzun opit sitten purevat nykypäivän tilanteeseen, jossa islam levittäytyy Eurooppaan? Tosiasiahan on, että me olemme jo sodassa. Kuten Sun Tzu sanoo: Sotataidon huippu on vihollisen kukistaminen ilman taistelua. Mitä muutakaan tämä on kuin matalan intensiteetin sotaa? Tämän tosiasian hyväksyminen on avain siihen, miten Sun Tzun kirjoituksia voidaan soveltaa nykytilanteeseen.
Haittamaahanmuuton ymmärtämisessä oleellinen ongelma on se, että tässä yritetään selittää järjettömyyttä järjellä. On turhaan yritetty etsiä järjellisiä motivaatioita niille, jotka kannattavat massamaahanmuuttoa. Hurjan pyörittämisen jälkeen vaskooliin on jäänyt ainoastaan maailmaasyleilevä "kaikkia on autettava", johon ei pure edes se, että kuka enää auttaisi kehitysmaita jos länsimaatkin muuttuvat kehitysmaiksi. Tai mikään muukaan logiikka. Toisin sanoen massamaahanmuuton kannatuksen selittää ainoastaan pelkkä typeryys. Tämä nyt ei ole sinänsä mikään yllätys, koska Adlai Stevensonia lainatakseni "vaalien voittamiseen ei riitä ajattelevien ihmisten kannatus, vaan tarvitaan enemmistö." Kummallista on se, että millä ihmeellä tämä metelöivä lauma on saatu masinoitua länsimaisen sivistyksen tuhoa kannattavaksi viidenneksi kolonnaksi. Ei tarvitse pukeutua kovin paksuun foliohattuun ajatellakseen, että tämän takana täytyy olla jokin järkevä suunnittelu, joka on saanut sekä median että kansalaisjärjestöt määkimään lammaskatraana ja länsimaisen sivistyksen puolustajat demonisoitua.
Toki todennäköisempi ja uskottavampi selitys on silkka typeryys ilman mitään suurempaa suunnitelmaa takana. Mikäli näin on, ihmiskunnalla ei taida olla paljon toivoa. Niinpä tutkitaan sitä mahdollisuutta, että tässä on vastassa jokin konkreettinen vihollinen, jolloin Sun Tzun oppeja voidaan soveltaa.
Sun Tzu käsittelee teoksessaan kahden armeijan välistä taistelua eli käytännössä kahden kenraalin kamppailua, sillä kenraalithan armeijat muovaavat ja päätökset tekevät. Lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että länsimailla on vastassaan jokin sellainen taho, joka käy suunnitelmallista sotaa meitä vastaan. Ainakin yksi tämän tahon strategisista operaatioista on länsimaiden selkärangan mädättäminen sisältäpäin. Tämän olettamuksen jälkeen voidaan tarkastella, kuinka hyvin Sun Tzun opit selittävät tätä kamppailua, miten parhaillaan tapahtuvat asiat ovat ymmärrettävissä ja kuinka käännämme taistelun voitoksemme.
(Huomautus: Käytän sitaateissa ensimmäistä Sodankäynnin taidon suomenkielistä käännöstä vuodelta 1981. Uudempi, suoraan kiinan kielestä tehty käännös vuodelta 2005 on ehkä täsmällisempi, mutta vanhan käännöksen teksti on sujuvampaa ja ehkä jopa uskollisempi alkuperäisteokselle, koska ei pyri sanatarkkaan käännökseen. Esimerkiksi avauslause kuuluu uudessa käännöksessä seuraavasti: "Sota on valtion elinkysymys, kuoleman tai elämän tanner, tie olemassaoloon tai tuhoon. On välttämätöntä tutkia sitä huolellisesti." Asiasisältö on sama, mutta vanha käännös on selvästi iskevämpi ja sujuvampi.)
Moraalisella vaikutusvallalla tarkoitan sitä, mikä saa alamaiset elämään sopusoinnussa hallitsijoidensa kanssa, niin että he seuraavat näitä elämässä ja menevät kuolemaan tuntematta kuolemanpelkoa.
Otetaan esimerkiksi toisen maailmansodan historia. Yllä mainittu periaate oli voimassa kaikissa sotaa käyneissä maissa, enemmän tai vähemmän. Tosiasia on, että jos Natsi-Saksalla olisi ollut vastassaan nykyisessä moraalisessa tilassa olevat länsimaat, hakaristilippu liehuisi koko Euroopan yllä edelleen. Selvästikin jokin on mädättänyt selkärankamme.
Kaikki sodankäynti perustuu harhaanjohtamiseen.
Lukekaa mitä tahansa valtamediaa ja selvittäkää sitten, miten asia on oikeasti tapahtunut. Sumuverhoa lasketaan kaikkien epämiellyttävien tapausten ylle.
Saata hänen kenraalinsa raivon valtaan ja hämmennä hänet.
Vastassa ei ole selkeä, armeijamaisesti organisoitu vihollinen, vaan satapäinen Hydra.
Uskottele olevasi heikompi ja rohkaise hänen ylimielisyyttään.
Jokaiselle hulluudelle löytyy aina ymmärtäjiä, jotka pitävät muslimeja niin ali-ihmisinä, etteivät vaadi ylimielisyydessään heiltä samoja pelisääntöjä kuin länsimaalaisilta.
Kun hän on yhtenäinen, aiheuta hajaannusta.
Tämä on ainakin onnistunut; välinpitämättömiä lukuun ottamatta länsimaalaiset ovat jakautuneet enimmäkseen ääripäihin. Eli äärioikeaan ja ääriväärään.
Hyökkää siellä, missä hän ei ole valmistautunut, ryntää hyökkäykseen kun hän ei odota sinua.
Kuten historia osoittaa, kaikissa suurissa, valmistelluissa tapahtumissa kuten olympialaisissa muslimiterrorin uhka on viimeisinä kymmeninä vuosina ollut tilastollisesti laskien nolla. Lähes kaikki iskut ovat tulleet suojaamattomiin, pehmeisiin kohteisiin.
Vaikka olemmekin kuulleet ajattelemattoman nopeista toimista sodassa, emme ole vielä nähneet älykästä operaatiota, jota olisi pitkitetty. Sillä koskaan ei ole käyty pitkittynyttä sotaa, josta maa olisi hyötynyt.
Liittouma voitti Irakin sodan 2003. Siitä on kolmetoista vuotta. Ihan sama kuin levottomuudet olisivat jatkuneet Saksassa vielä vuonna 1958.
Sodassa on siten ensisijaisen tärkeää hyökätä vihollisen strategiaa vastaan.
Länsimaiden voittostrategia historiallisessa kilpailussa on ollut sivistys, joka on lävistänyt koko kansakunnan rikkaimmasta köyhimpään. Tällä hetkellä meillä on ensimmäinen nuorisosukupolvi, jonka yleissivistys on heikompi kuin vanhemmillaan. Kiitos koulutuksen tason laskun, josta melkoinen osa aiheutuu haittamaahanmuuton suoranaisista riesoista ja sen aiheuttamista kustannuksista, jotka kertautuvat kantaväestön koulutukseen.
Sen jälkeen on paras hajottaa hänen liittoumansa.
Eli kansallisen yhtenäisyyden murentaminen sekavan monikulttuuripullamössön tieltä.
Tämän jälkeen paras vaihtoehto on hyökätä hänen armeijaansa vastaan.
"Armeijalla" tulee tässä käsittää ihmisiä sinänsä. Terrori-iskuihin turvaudutaan kuitenkin suhteellisen harvoin, niiden kokonaishaitat ovat selvästi pienemmät kuin haittamaahanmuuton muut kustannukset.
Huonoin toimintalinja on hyökätä kaupunkeja vastaan. Hyökkää kaupunkeihin vain kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Tässä uudempi suomennos on parempi: Huonoin vaihtoehto on hyökätä linnoitettuihin kaupunkeihin. Oletteko nähneet terroristien iskevän armeijan kasarmeille?
Saavuttaaksesi varmasti sen, mihin hyökkäät, hyökkää paikkaan, jota vihollinen ei suojele. Voidaksesi pitää mitä puolustat, puolusta paikkaa johon vihollinen ei hyökkää.
Eli isketään heikkoihin kohteisiin. Pidetään oma valta-alue omalla maalla eikä edes yritetä ottaa virallisesti haltuun länsimaiden ghettoja - vielä.
Vihollinen ei saa tietää, missä aion ryhtyä taisteluun. Sillä jos hän ei tiedä, missä aion taistella, hänen on valmistauduttava monissa paikoissa. Ja kun hän valmistautuu monissa eri paikoissa, on vastus valitsemassani kohdassa vähäinen.
Maahan tunkeutuminen on helppoa siksi, että rajoja ei voida vartioida joka paikassa riittävän tehokkaasti. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että luvatta maahan tulleet ajetaan pois välittömästi heidän jäätyään kiinni.
Voittamattomuus riippuu omasta toiminnasta, vihollisen haavoittuvuus hänestä.
Islamilaiset maat ovat onnistuneet myymään länsimaalaisille myytin itsestään uhreina. Mikä on aika huvittavaa siihen nähden, että niiden harvojen varakkaiden muslimimaiden vauraus johtuu siitä, että ne sattuvat istumaan öljylähteiden päällä. Eikä öljylle olisi mitään käyttöä, ellei länsimainen sivistys olisi luonut sitä tarvitsevaa teknologiaa ja infrastruktuuria, joka mahdollistaa öljylähteiden hyödyntämisen. Islamilaisen terrorin takia voisi tietysti boikotoida islamilaisten maiden valmistamia tuotteita, mutta kun sellaisia ei ole. Mitä länsimaiden haavoittuvuuteen tulee, teknologiamme on täysin ylivertaista muslimimaihin nähden. Meidän haavoittuvuutemme korreloi täydellisesti moraalisen rappion tilan kanssa.
Ne, jotka eivät käytä paikallisia oppaita, eivät pysty hyödyntämään maaston tarjoamia etuja.
Tämä on helppo käsittää. Islam levittäytyy sivistysmaihin ja hyödyntää siellä asuvia muslimeja.
Paikalliset agentit ovat niitä vihollisalueen ihmisiä, jotka otamme palvelukseemme.
Länsimaiset islam-larppaajat, jotka ovat kääntyneet muslimeiksi.
Salaiset agentit ovat niitä vihollisen virkamiehiä, jotka otamme palvelukseemme.
Se virkakoneiston osa, joka mädättää länsimaisen yhteiskunnan perustaa rakentamalla muslimeille erioikeuksia.
Armeijalta voidaan ryöstää sen taistelutahto ja sen komentajalta viedä rohkeus.
Kun länsimaalaisia syyllistetään olemattomasta rasismista, tarkoitus on muuttaa heidät apaattisiksi ja pelokkaiksi.
Kun vihollisen lähettiläät puhuvat nöyrästi, mutta hän jatkaa valmistelujaan, hän lähtee hyökkäykseen.
Jokaisen terrori-iskun jälkeen vakuutellaan, kuinka tämä ei ole "oikeaa islamia" ja samaan aikaan haittamaahanmuutto jatkuu.
Tämä kaikki on jo tapahtunut. Tästä eteenpäin kyse on enää siitä, kuinka länsimaiden tulee toimia voittaakseen. Myös siihen Sun Tzu antaa selkeät ohjeet:
Sotaoperaatioiden vaikein ongelma on asettua vihollisen asemaan ja nähdä hänen suunnitelmansa sisältäpäin.
Meidän ymmärryksemme islamista on pahasti puutteellinen. Emme tunne Koraania, meillä ei ole riittävästi arabian kieltä hallitsevia asiantuntijoita. Meidän on perehdyttävä viholliseen paremmin. Ennen muuta on pyrittävä ymmärtämään, miksi niin suuri osa länsimaalaisista haluaa oman kulttuurinsa tuhoa.
Keskitä voimasi vihollista vastaan, ja tuhannenkin li'n päästä voit tuhota hänen kenraalinsa. Näin saavutetaan oma päämäärä taitavasti ja älykkäästi.
Viedään sota vihollisen maaperälle, kuten myös Clausewitz opetti. Tässä tarkoitetaan etenkin vaikuttamista länsimaiden yleiseen mielipiteeseen. Sen luulisi olevan helppoa - ei tarvitse tehdä muuta kuin kertoa totuus. Käytännössä tämä on hankalaa siksi, että on jo niin kauan kerrottu valheita kulttuurien samanarvoisuudesta.
Sulje solat, peruuta passit, katkaise yhteydenpito vihollisen lähettiläisiin ja määrää temppelineuvosto toteuttamaan suunnitelmat sinä hetkenä kun vihollisuudet aloitetaan.
Haittamaahanmuutolle on laitettava välittömästi totaalinen esto. Tai tarkemmin sanoen, kyllä länsimaihin saa tulla muslimeja, kunhan koko ajan lähetämme pois useampia kuin tulee tilalle. Onhan olemassa se pieni mahdollisuus, että muslimimaihin palaa joitakin järkeviä, jotka ovat nähneet todelliset syyt länsimaiden menestykseen ja yrittävät rakentaa oman maansa paremmaksi.
Kun vihollinen jättää sinulle tilaisuuden, käytä se pikaisesti eduksesi. Ennakoi hänen toimensa ja valtaa jotain hänelle arvokasta. Etene salaisen aikataulun mukaan.
Islamin ainoa vauraus perustuu öljyyn. Yksi mahdollisuus islamin musertamiseksi on poistaa länsimaiden riippuvuus tästä luonnonvarasta hyödyntämällä muita energiamuotoja tai omia öljylähteitä, kuten öljyhiekkaa. Länsimaissa mädätys perustuu viestintään. Vaihtoehtoisten viestintäkanavien luominen saattaa pakottaa valtamedian muuttamaan linjaansa, kun lukijat vähenevät.
Sodan doktriinin mukaan on seurattava vihollisen tilannetta taistelun ajankohdan päättämiseksi.
Ennen kaikkea kyse on siitä, milloin länsimaalaisten mitta on tullut täyteen.
Ole aluksi ujo kuin neito. Kun vihollinen jättää sinulle mahdollisuuden, ole nopea kuin jänis, eikä hän pysty kestämään iskuasi.
Kuten Sun Tzu totesi, pitkittyneet kampanjat eivät hyödytä ketään. Iskun on oltava nopea, tehokas, päättäväinen ja ennen kaikkea riittävän kova, jotta se on ratkaiseva.
On viisi luonteenpiirrettä, jotka kenraalissa ilmetessään ovat vaarallisia.
1. Jos hän on uhkarohkea, hänet voidaan surmata.
2. Jos pelkuri, vangita.
3. Jos pikaistuva, petkuttaa.
4. Jos hänen kunniantuntonsa on liian herkkä, häntä voi herjata.
5. Jos hän on sääliväinen, häntä voi ahdistaa.
Näistä ainakin kolme keskimmäistä viidestä sopii muslimeihin kuin suutarin sormi sian perseeseen. Ensimmäinenkin jossain määrin, viides tuskin. Joka tapauksessa yksikin riittäisi, kunhan vastustaja on päättäväinen ja hänen heikkouttaan osataan hyödyntää.
Voiton saavuttaminen heikkoa vihollista vastaan on helppoa, jos on tahtoa ja noudattaa Sun Tzun ohjeita:
Sen vuoksi selvitä itsellesi vihollisen suunnitelmat ja tiedät, mikä strategia menestyy ja mikä ei.
Pakota hänet liikkeeseen ja varmistu hänen liikkeidensä kaavasta.
Arvioi hänen valmistelunsa ja varmistu näin taistelukentästä.
Suorita tunnusteluja ja selvitä, missä hänen voimansa on vahva ja missä riittämätön.
Kaavojen ja hahmojen pohjalta laadin suunnitelmat voittoa varten, mutta rahvas ei tätä ymmärrä. Vaikka kaikki näkevät ulkoiset ilmiöt, ei kukaan ymmärrä kuinka olen luonut voiton.
Siksi, kun olen saavuttanut voiton, en toista taktiikkaani, vaan vastaan muuttuviin olosuhteisiin lukemattomin eri tavoin.
Armeijaa voidaan verrata veteen, sillä samoin kuin vesi välttää ylämaata ja kiiruhtaa alaville maille, välttää armeija voimaa ja iskee heikkouksiin.
Ja kuten vesi muovaa uomansa maaston mukaan, niin armeija rakentaa voittonsa suhteessa viholliseen.
Ja kuten vedellä ei ole pysyvää muotoa, ei sodassakaan ole pysyviä olosuhteita.
Näin sitä, joka osaa saavuttaa voiton muuttamalla taktiikkaansa vihollisen tilanteen muuttuessa voidaan kutsua jumalaiseksi.
Me olemme paljon vahvempia kuin muslimit. Jos länsimaat haluasivat, ne voisivat perustaa Kaaban aukiolle jättimäisen sikalan. Islam on olemassa vain länsimaiden armosta. Se ei muodosta minkäänlaista uhkaa länsimaille. Todellinen uhka on länsimaiden sisäinen haluttomuus sivistyksen puolustamiseen.
Usein esitetään kysymys:
- Oletko huolestunut islamin vaikutuksesta länsimaihin?
Siihen ainoa oikea vastaus on:
- Ei, en ole ollenkaan huolestunut islamista. Olen huolestunut länsimaiden haluttomuudesta käsitellä islamia.
lauantai 1. lokakuuta 2016
Uusinta: Toisen maailmansodan erikoisimmat sotilaskohtalot
Lukijalle: Tämä juttu neljän ja puolen vuoden takaa tuli mieleen, kun Ilta-Sanomat julkaisi jutun listakympistä. Vinkiksi lehdelle tässä yhdeksän muuta erikoista tapausta:
Toinen maailmansota oli niin iso rähinä, että kaikki siitä kerrotut jutut ovat tosia - vaikka ne eivät pitäisi kyseisen henkilön kohdalla paikkaansa, niin todennäköisesti löytyy joku vastaavan kohtalon kokenut. Ainakin melkein. Seuraavassa kymmenen tapausta, jotka ovat erikoisia millä mittakaavalla tahansa.
10. Viimeinen jousimies
Brittiläinen armeijan upseeri Jack Churchill erosi palveluksesta 1936 ja ryhtyi lehtimieheksi. Toisen maailmansodan alettua hän ilmoittautui takaisin armeijan leipiin. Churchillin yksikkö lähetettiin siirtoarmeijan mukana Ranskaan. Jousiammuntaa MM-tasolla harrastanut mies osallistui saksalaispartion väijytykseen antamalla iskumääräyksen. Tämä tapahtui ampumalla partiota johtanut vääpeli pitkäjousella.
Sittemmin Churchill liittyi kommandojoukkoihin ja osallistui operaatioihin Norjassa, Italiassa ja Jugoslaviassa. Useimmiten pitkäjousi aseenaan. Ei toki pelkästään - oli hänellä turvana Claymore-miekka. Jugoslaviassa tuuri loppui kesken ja haavoittunut Churchill jäi tajuttomana saksalaisten vangiksi. Ennen sodan loppumista hän ehti paeta kerran ja joutui kiinnijäätyään keskitysleirille. Saksan antauduttua Churchill ehti vielä rahdata itsensä Burmaan sotimaan japanilaisia vastaan. Kuultuaan Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista hän totesi: Pahuksen jenkit. Ilman niitä oltaisiin voitu tapella vielä kymmenen vuotta!
9. Kiinalainen juttu
Kiinalaisten taistellessa Japania vastaan toisessa maailmansodassa ja sittemmin keskenään yksi kansallisten joukkojen komentajista oli vasta 32-vuotiaana everstiksi ylennyt Tsiang Wei-kuo. Nopeaan ylenemiseen lienee kolme syytä, 1) kyvykkyys, 2) se että hän sattui olemaan Tsiang Kai-Sekin ottopoika ja 3) erinomainen sotilaallinen peruskoulutus.
Viimeisimmän takana oli näet Saksan armeija. Tsiang oli lähetetty 30-luvun loppupuolella Saksaan saamaan nykyaikaista sotilaallista oppia ja tulos oli onnistunut. Wehrmachtin kiinalaisvahvistus suoritti jopa arvostetun alppijääkärikoulutuksen. Anschlussin aikaan hän oli upseerikokelas ja osallistui Itävallan miehitykseen ajamalla komentamansa panssarivaunun maahan. Pian tämän jälkeen hänet ylennettiin luutnantiksi. On kieltämättä jotenkin omituista katsella valokuvaa kiinalaisesta miehestä Natsi-Saksan upseerin univormussa. Vuotta myöhemmin Tsiangin panssariyksikkö oli jo asemissa Puolan rajalla lähtökäskyä odotellen, kun hänet kutsuttiin kotimaahansa. Siellä hän taisteli panssarijoukoissa komentaen pataljoonaa ja sittemmin rykmenttiä.
8. Pako yli aavan meren
Saksalainen hävittäjälentäjä Franz von Werra ammuttiin alas taistelussa Englannista ja jäi sotavangiksi. Kaksi ensimmäistä pakoyritystä päättyi lyhyeen, mutta kolmas oli jo lähellä onnistumista. Tuolloin hän naamioitui hollantilaiseksi RAF:n pilotiksi ja yritti saada käyttöönsä koneen, jolla olisi paennut Saksaan. Tukikohdan komentaja epäili tarinaa ja oli soittamassa varmistavaa puhelua, jolloin von Werra käveli ulos arvatessaan kohta paljastuvansa ja määräsi mekaanikon luovuttamaan hänelle koneen. Hän ehti Hurricanen ohjaamoon asti ennen kuin laivueenkomentaja juoksi paikalle ja pidätti von Werran pistoolilla uhaten.
Tämän jälkeen von Werra lähetettiin pikaisesti Kanadaan. Siellä hän onnistui pakenemaan vankijunasta ja ylittämään USA:n rajan tammikuussa 1941. Koska maa ei vielä ollut sodassa Saksan kanssa, hän antautui poliisille. Saksan konsuli onnistui järjestämään von Werran salaa Meksikoon - aiemmin USA:han pakenemaan onnistunut saksalainen sotavanki oli kolmen kuukauden vankilakeikan jälkeen palautettu Kanadaan - ja siitä eteenpäin Saksaan, johon hän palasi huhtikuussa 1941.
Von Werra on ilmeisesti ainoa saksalainen sotavanki, joka onnistui pakenemaan Amerikan mantereelta takaisin Saksaan. Hän palasi lentopalvelukseen ja ehti taistella itärintamalla, mutta katosi jäljettömiin lokakuussa 1941 Pohjanmeren yllä.
7. Omituisten vekotinten kerho
Brittiläinen ensimmäisen maailmansodan veteraani ja panssariupseeri, kenraalimajuri Percy Hobart kotiutettiin täysinpalvelleena 55-vuotiaana 1940. Kotiutuksen pääasiallinen syy piili yksityisajattelija Hobartin epäkonventionaalisissa ajatuksissa. Päättäväinen mies ei luovuttanut niin vähällä vaan värväytyi kotijoukkojen riveihin - korpraalina. Hobart organisoi kotikylänsä puolustuksen viimeisen päälle ja sai pian ylennyksen alueen varapäälliköksi. Tämä ei jäänyt huomaamatta. Sotateoreetikko Liddell Hartin kritisoitua Hobartin erottamista itse Winston Churchill tarttui asiaan ja otti Hobartin seuraavana vuonna takaisin vakinaisen armeijan riveihin. Haittaa ei tainnut olla siitäkään seikasta, että Montgomery oli Hobartin lankomies.
Hobart sai tehtäväkseen polkaista pystyyn uuden panssaridivisioonan. Resurssien puutteessa suunnitelmasta oltiin kuitenkin luopumassa pian sen käynnistämisen jälkeen. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin. Dieppen maihinnousu oli osoittanut konventionaalisten panssarivaunujen heikkouden rannikkopuolustusten murtamisessa. Kukapa muukaan olisi ollut parempi suunnittelemaan erikoispanssarivaunuja kuin Hobart? Divisioona muutettiin erikoisyksiköksi ja Normandian maihinnousun tapahtuessa sen ihmepanssarit mursivat saksalaisten esteitä. Joukkoon kuului bunkkereiden puhdistamiseen suunniteltuja liekinheitinpanssari, jättimörssärillä varustettu panssari bunkkereiden tuhoamiseen, pehmeälle alustalle rullamattoa levittävä panssari, kettinkiruoskilla miinakenttää raivaava panssari, siltapanssarivaunu ja panssaroitu puskutraktori, ihan vain muutamia mainitakseni.
6. Tuplaässät
Harry von Bülow-Bothkamp liittyi keisarillisen Saksan armeijaan 17-vuotiaana ja sen lentojoukkoihin joulukuussa 1916. Päästyään hävittäjälentäjäksi hän ehti ennen sodan päättymistä ampua alas kuusi viholliskonetta. Hänen veljensä Konrad kuoli lento-onnettomuudessa syyskuussa 1918 ollessaan Suomessa kouluttamassa lentäjiä. Kaksi muuta veljeä kaatui sodassa, jättäen Harryn ainoaksi lapseksi. Von Bülow-Bothkamp palasi palvelukseen kapteenina vastaperustettuun Luftwaffeen 1935. Huolimatta yli 40 vuoden iästään hän oli taistelulentäjänä Ranskan sotaretkellä saavuttaen 12 ilmavoittoa. Kahden maailmansodan ässälentäjä kuulostaa todella erikoiselta tapaukselta, mutta kaikesta huolimatta kyseessä ei ole ainutlaatuinen suoritus. Theo Osterkamp saavutti ensimmäisessä maailmansodassa peräti 32 ilmavoittoa ja toisessa vielä kuusi lisää Englannin taistelussa, vaikka olikin jo lähes viisikymppinen.
5. Jenkki Puna-armeijan hoivissa
Kersantti Joseph Beyrle hyppäsi tuhansien muiden laskuvarjojääkäreiden tavoin Normandiaan 1944 kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä. Räjähdeasiantuntijaksi koulutettu Beyrle koki sen normaalin kohtalon ja ajautui hypyssä pahasti eksyksiin. Hän onnistui räjäyttämään taivaan tuuliin yhden voimalaitoksen, mutta jäi saksalaisten vangiksi muutaman päivän kuluttua. Seuraavien seitsemän kuukauden aikana lannistumaton mies pakeni kolmesti ja jäi kiinni kahdesti. Kolmannella yrittämällä hän suuntasi itään yrittäen murtautua neuvostojoukkojen linjoille. Lopulta Beyrle törmäsi punatähtisiin panssarivaunuihin ja kohotti kätensä huutaen "Amerikansky tovaritsh!. Päästyään pataljoonankomentajan juttusille taisteluintoinen mies sai puhuttua itsensä joukkojen mukaan. Räjähde-ekspertille olikin seuraavan kuukauden aikana töitä, aina siihen asti kunnes hän haavoittui ilmahyökkäyksessä. Tuona aikana pataljoona vapautti myös Beyrlen entisen vankileirin. Sairaalassa vieraillut marsalkka Zukov lähetti Beyrlen saattueen mukana Moskovaan Yhdysvaltain lähetystöön, josta hänet palautettiin huhtikuussa 1945 kotimaahan. Siellä hänet oli jo julistettu kaatuneeksi 10.6.1944. Beyrle meni seuraavana vuonna naimisiin ja vihkiseremonian suoritti sama pappi, joka oli toimittanut hänen hautajaisensakin.
Beyrle on ilmeisesti ainoa sotilas, joka palveli toisessa maailmansodassa sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton armeijassa. Hänen poikansa John Beyrle jatkoi perheen venäläistraditioita toimimalla Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläänä 2008-12.
4. Katso mutsi, ilman jalkoja!
Vuonna 1931 tuolloin 21-vuotias brittiläinen hävittäjälentäjä Douglas Bader suoritti etukäteen suunnittelemattoman laskeutumisen sillä seurauksella, että hänen molemmat jalkansa jouduttiin amputoimaan, toinen polven ylä-, toinen alapuolelta. RAF lähetti miehen siviiliin, mutta Bader opetteli lentämään proteeseilla ja ryhtyi siviilipilotiksi. Poliittisen tilanteen kiristyessä 1939 hän onnistui puhumaan itsensä takaisin ilmavoimiin ja pääsi taistelutehtäviin vuoden lopulla selvitettyään testit. Kaarroissa ja silmukoissa koettiin odottamaton yllätys; jalattomuutensa ansiosta Bader kykeni kiskomaan tiukempia mutkia kuin muut. Tuohon aikaan ei ollut painepukuja ja g-voimien pakatessa veren pois päästä Baderin tapauksessa verellä oli vähemmän paikkoja minne mennä, joten se pysyi päässä pidempään ja sitä oli siellä enemmän.
Kokeneella miehellä oli rutkasti enemmän lentotunteja kuin sen ajan piloteilla ja se yhdessä taitolentokokemuksen ja tuon lievän fyysisen edun kanssa näkyi tuloksissa. Elokuuhun 1941 mennessä hän oli saavuttanut 20 varmaa ilmavoittoa. Tuolloin onni kuitenkin loppui kesken miehitetyn Ranskan yllä. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta, mitä taistelun tuoksinassa tapahtui, mutta Baderin kone vaurioitui kuitenkin niin pahoin, että hänen oli hypättävä. Valitettavasti toinen proteeseista jäi jumiin ja Bader sai sen irroitettua itsestään vasta viime hetkellä. Sotavangiksi jäänyt mies joutui näin tulemaan jonkin aikaa toimeen vain toisella proteesilla. Adolf Gallandin aloitteesta ja Hermann Göringin suostumuksella brittiläinen pommikone kävi pudottamassa Baderin varaproteesin laskuvarjolla Luftwaffen lentokentälle ilman vaaraa tulla alasammutuksi.
Saatuaan jalkansa Bader yritti sananmukaisesti ottaa jalat alleen ja paeta sairaalasta. Pakoyritys onnistui, mutta ilmiantaja paljasti miehen pikaisesti. Sotavankileirillä hän teki niin monta pakoyritystä, että saksalaiset lopulta uhkasivat takavarikoida proteesit. Kerran yritys onnistui, mutta Bader jäi taas kiinni muutaman päivän sisällä. Lopulta hänet siirrettiin sodan loppuajaksi Colditzin erikoisvankilaan.
Bader ei ollut ainoa jalaton taistelulentäjä. Hänen itäinen kollegansa oli Aleksei Maresjev, joka ammuttiin alas vihollisalueella ja palellutti jalkansa niin pahoin 18 päivän paluumatkan aikana, että ne jouduttiin amputoimaan. Vuotta myöhemmin hän palasi hävittäjälentäjäksi ja kasvatti ilmavoittojensa määrän yhteentoista. Ilman toista kättä taas lensi James MacLachlan, joka menetti vasemman kätensä kyynärpään alapuolelta Maltan taistelussa. Mies palasi puikkoihin vain 16 päivää myöhemmin, mikä ohittaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmän taistelulentäjän Hans-Ulrich Rudelin saavutuksen. Rudel odotti sentään kuusi viikkoa jalkansa amputoinnin jälkeen ennen kuin kapusi maaliskuussa 1945 taas Stukansa ohjaimiin tuhoten vielä 26 panssarivaunua ennen sodan loppumista.
3. Avaruusnatsi
Oswald Teichmüller oli nero; matematiikan tohtori jo 24-vuotiaana. Siinä sivussa hän oli kiihkeä natsi, puolueen jäsen jo vuodesta 1931. Ennen toista maailmansotaa Teichmüller tutki kvasikonformisten kuvausten merkitystä funktioteoriassa. Wehrmachtin palvelukseen hänet kutsuttiin kesällä 1939, vasta 26-vuotiaana. Peruskoulutuksen jälkeen Teichmüller osallistui Norjan valtaukseen, mutta siirrettiin 1941 Berliiniin työskentelemään salakirjoitusten parissa. Stalingradin taistelun jälkeen Saksan miesvahvuus itärintamalla oli kriittinen ja palvelukseen kutsuttiin aiemmin vapautettuja. Teichmüller olisi välttynyt taisteluilta erikoisosaamisensa ansiosta, mutta fanaattisena natsina ilmoittautui vapaaehtoiseksi toukokuussa 1943. Hänen divisioonansa otti osaa Kurskin ja Harkovan taisteluihin. Harkovan aikaan Teichmüller oli lyhyellä kotimaan lomalla ja divisioona oli sillä välin pahoin tuhoutunut. Hän yritti liittyä sen jäännöksiin, mutta kaatui syyskuussa 1943.
Sodan jälkeen suomalainen matemaatikko Lars Ahlfors määritteli Teichmüllerin tutkimusten pohjalta käsitteen Teichmüllerin avaruus. Historian ironiaa on, että Ahlforsin artikkeli, jossa hän kokosi intohimoisen natsin tutkimustyön tulokset, julkaistiin israelilaisessa matematiikkalehdessä.
Vastoin yleistä luuloa natsismi näyttää kiehtoneen älykkönuoria. Saksan lupaavin nuori shakinpelaaja ja vahvana ehdokkaana tulevaksi maailmanmestariksi pidetty Klaus Junge oli niinikään fanaattinen natsi. Junge oli voittanut hallitsevan maailmanmestari Alehinin kertaalleen vasta 18-vuotiaana 1942. Hän kieltäytyi antautumasta kaatuen nuorena luutnanttina Lüneburgin nummella huhtikuussa 1945.
2. Rautaristin ympärileikkaus
Jatkosodassa Suomen Karjalan armeijan mukana Laatokan Karjalaan hyökkäsi myös saksalainen 163. divisioona. Tarkoitus oli, että Saksan etelästä hyökkäävät joukot olisivat edenneet Syvärille, jossa ne olisivat ensimmäisen yhteyden saaneet turvallisuussyistä saksalaisiin joukkoihin. Kuten historiasta muistetaan, Suomen armeija kyllä saavutti Syvärin pohjoisesta, mutta saksalaisten eteneminen etelästä jäi kesken. Niinpä saksalainen divisioonakin siirrettiin pois Suomen rintamalta hyökkäysvaiheen päätyttyä.
Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua monenlaista. Hyökkäyksen aikana saksalainen polkupyöräosasto oli jäänyt saarroksiin. Suomalaisen osaston komentajalle annettiin tehtäväksi murtaa saartorengas. Tehtävä onnistui ja kiitollinen saksalaiskomentaja, majuri Pilgrim tuli ojentamaan pelastajia komentaneelle suomalaiselle rautaristiä. Luutnantti Salomon Klass kieltäytyi kunniasta. Vähitellen saksalaisupseerille selvisi, että luutnantti puhui sujuvaa saksaa siksi, että hänen kotikielensä oli jiddish. Saksalainen nousi ylös, puristi Klassin kättä ja totesi, että hänellä ei ole henkilökohtaisesti mitään Klassia vastaan tämän juutalaisuuden takia. Sitten hän sanoi Heil Hitler ja poistui.
Salomon Klass ylennettiin sittemmin kapteeniksi ja hän toimi jatkosodassa jonkin aikaa pataljoonankomentajana.
Monet muutkin Suomen juutalaiset olivat saksalaisten kanssa tekemisissä, koska he osasivat yleensä kieltä sujuvasti. Ongelmia ei ollut, saksalaiset ottivat asiat asioina eivätkä halunneet nostaa juutalaiskysymystä esiin.
1. Tule pois piilosta, sota on loppunut!
Japanilainen sotilas ei antaudu. Tämä oli iskoistettu miesten mieliin liiankin tiukasti. Niinpä Filippiinien Lubangin saarelle sijoitettu vänrikki Hiroo Onoda jäi muutaman miehen kanssa jatkamaan sissisotaa 125 neliökilometrin kokoisen saaren tultua vallatuksi alkuvuodesta 1945. Neljän miehen ryhmä teki sissi-iskuja surmaten ainakin 30 filippiiniläistä. Lokakuussa 1945 he lukivat lentolehtisestä sodan päättyneen. Tarkan tutkimuksen jälkeen he päättivät sen olevan väärennös.
Yksi miehistä kyllästyi vuonna 1949 ja lähti omilleen antautuen kuuden kuukauden kuluttua. Kolme muuta jatkoi piileskelyä. 1952 heille pudotettiin lentokoneesta kirjeitä ja perhevalokuvia, mutta jälleen kerran he päättivät kyseessä olevan pelkkä ovela temppu. Japani ei koskaan antautuisi. Kaksi vuotta myöhemmin yksi miehistä ammuttiin heidän törmättyään etsintäpartioon.
Vuodet kuluivat ja kaksi jäljelläolevaa miestä eli millä mitäkin sattuivat käsiinsä saamaan. Lopulta lokakuussa 1972 korpraali Kozuka sai surmansa poliisien luodeista välikohtauksessa, jota voi pitää toisen maailmansodan viimeisenä taisteluna. Jo 1959 kotimaassaan kuolleeksi julistettu Onoda jäi yksin, mutta tämä tapaus sai monet uskomaan hänen olevan yhä piilopaikassaan. Kaksi vuotta myöhemmin saarelle tuli japanilainen opiskelija Norio Suzuki, joka onnistui löytämään Onodan. Onoda kieltäytyi yhä antautumasta, koska esimies oli antanut hänelle käskyn jatkaa taistelua. Suzuki palasi Japaniin ja etsi käsiinsä kyseisen majuri Taniguchin. Hänet lennätettiin Lubangiin, jossa Onoda etsittiin uudelleen ja Taniguchi vapautti hänet palveluksesta 9. maaliskuuta 1974. Näin Onoda ei teknisesti ottaen koskaan antautunut, vaan luovutti esimiehelleen kotiutuksen yhteydessä Arisaka-kiväärinsä, 500 patruunaa ja useita käsikranaatteja. Filippiinien presidentti Marcos antoi hänelle armahduksen sodan päättymisen jälkeen tehdyistä tapoista ja muista rikoksista, koska "erikoiset olosuhteet oli huomioitava".
Palattuaan Japaniin Onodasta tuli julkisuuden henkilö, mistä hän ei pitänyt. Pari vuotta myöhemmin hän muuttikin karjankasvattajaksi Brasiliaan veljensä luo. Vuonna 1984 hän palasi pysyvästi Japaniin. Parin päivän päästä 90 vuotta täyttävä Onoda on tiettävästi yhä elossa. (Lisäys 2016: Onoda kuoli 91-vuotiaana 2014 Tokiossa.)
Onoda ei kuitenkaan ollut viimeinen antautunut Japanin armeijan sotilas. Teruo Nakamura antautui 18.12.1974 eli yli puoli vuotta myöhemmin Morotain saarella. Nakamura ei kuitenkaan noussut Onodan kaltaiseen maineeseen kolmesta syystä: hän oli taiwanilainen eikä japanilainen, hän oli arvoltaan sotamies eikä upseeri ja hän oli sodan jälkeen vain piileskellyt eikä jatkanut taistelua.
Toinen maailmansota oli niin iso rähinä, että kaikki siitä kerrotut jutut ovat tosia - vaikka ne eivät pitäisi kyseisen henkilön kohdalla paikkaansa, niin todennäköisesti löytyy joku vastaavan kohtalon kokenut. Ainakin melkein. Seuraavassa kymmenen tapausta, jotka ovat erikoisia millä mittakaavalla tahansa.
10. Viimeinen jousimies
Brittiläinen armeijan upseeri Jack Churchill erosi palveluksesta 1936 ja ryhtyi lehtimieheksi. Toisen maailmansodan alettua hän ilmoittautui takaisin armeijan leipiin. Churchillin yksikkö lähetettiin siirtoarmeijan mukana Ranskaan. Jousiammuntaa MM-tasolla harrastanut mies osallistui saksalaispartion väijytykseen antamalla iskumääräyksen. Tämä tapahtui ampumalla partiota johtanut vääpeli pitkäjousella.
Sittemmin Churchill liittyi kommandojoukkoihin ja osallistui operaatioihin Norjassa, Italiassa ja Jugoslaviassa. Useimmiten pitkäjousi aseenaan. Ei toki pelkästään - oli hänellä turvana Claymore-miekka. Jugoslaviassa tuuri loppui kesken ja haavoittunut Churchill jäi tajuttomana saksalaisten vangiksi. Ennen sodan loppumista hän ehti paeta kerran ja joutui kiinnijäätyään keskitysleirille. Saksan antauduttua Churchill ehti vielä rahdata itsensä Burmaan sotimaan japanilaisia vastaan. Kuultuaan Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista hän totesi: Pahuksen jenkit. Ilman niitä oltaisiin voitu tapella vielä kymmenen vuotta!
9. Kiinalainen juttu
Kiinalaisten taistellessa Japania vastaan toisessa maailmansodassa ja sittemmin keskenään yksi kansallisten joukkojen komentajista oli vasta 32-vuotiaana everstiksi ylennyt Tsiang Wei-kuo. Nopeaan ylenemiseen lienee kolme syytä, 1) kyvykkyys, 2) se että hän sattui olemaan Tsiang Kai-Sekin ottopoika ja 3) erinomainen sotilaallinen peruskoulutus.
Viimeisimmän takana oli näet Saksan armeija. Tsiang oli lähetetty 30-luvun loppupuolella Saksaan saamaan nykyaikaista sotilaallista oppia ja tulos oli onnistunut. Wehrmachtin kiinalaisvahvistus suoritti jopa arvostetun alppijääkärikoulutuksen. Anschlussin aikaan hän oli upseerikokelas ja osallistui Itävallan miehitykseen ajamalla komentamansa panssarivaunun maahan. Pian tämän jälkeen hänet ylennettiin luutnantiksi. On kieltämättä jotenkin omituista katsella valokuvaa kiinalaisesta miehestä Natsi-Saksan upseerin univormussa. Vuotta myöhemmin Tsiangin panssariyksikkö oli jo asemissa Puolan rajalla lähtökäskyä odotellen, kun hänet kutsuttiin kotimaahansa. Siellä hän taisteli panssarijoukoissa komentaen pataljoonaa ja sittemmin rykmenttiä.
8. Pako yli aavan meren
Saksalainen hävittäjälentäjä Franz von Werra ammuttiin alas taistelussa Englannista ja jäi sotavangiksi. Kaksi ensimmäistä pakoyritystä päättyi lyhyeen, mutta kolmas oli jo lähellä onnistumista. Tuolloin hän naamioitui hollantilaiseksi RAF:n pilotiksi ja yritti saada käyttöönsä koneen, jolla olisi paennut Saksaan. Tukikohdan komentaja epäili tarinaa ja oli soittamassa varmistavaa puhelua, jolloin von Werra käveli ulos arvatessaan kohta paljastuvansa ja määräsi mekaanikon luovuttamaan hänelle koneen. Hän ehti Hurricanen ohjaamoon asti ennen kuin laivueenkomentaja juoksi paikalle ja pidätti von Werran pistoolilla uhaten.
Tämän jälkeen von Werra lähetettiin pikaisesti Kanadaan. Siellä hän onnistui pakenemaan vankijunasta ja ylittämään USA:n rajan tammikuussa 1941. Koska maa ei vielä ollut sodassa Saksan kanssa, hän antautui poliisille. Saksan konsuli onnistui järjestämään von Werran salaa Meksikoon - aiemmin USA:han pakenemaan onnistunut saksalainen sotavanki oli kolmen kuukauden vankilakeikan jälkeen palautettu Kanadaan - ja siitä eteenpäin Saksaan, johon hän palasi huhtikuussa 1941.
Von Werra on ilmeisesti ainoa saksalainen sotavanki, joka onnistui pakenemaan Amerikan mantereelta takaisin Saksaan. Hän palasi lentopalvelukseen ja ehti taistella itärintamalla, mutta katosi jäljettömiin lokakuussa 1941 Pohjanmeren yllä.
7. Omituisten vekotinten kerho
Brittiläinen ensimmäisen maailmansodan veteraani ja panssariupseeri, kenraalimajuri Percy Hobart kotiutettiin täysinpalvelleena 55-vuotiaana 1940. Kotiutuksen pääasiallinen syy piili yksityisajattelija Hobartin epäkonventionaalisissa ajatuksissa. Päättäväinen mies ei luovuttanut niin vähällä vaan värväytyi kotijoukkojen riveihin - korpraalina. Hobart organisoi kotikylänsä puolustuksen viimeisen päälle ja sai pian ylennyksen alueen varapäälliköksi. Tämä ei jäänyt huomaamatta. Sotateoreetikko Liddell Hartin kritisoitua Hobartin erottamista itse Winston Churchill tarttui asiaan ja otti Hobartin seuraavana vuonna takaisin vakinaisen armeijan riveihin. Haittaa ei tainnut olla siitäkään seikasta, että Montgomery oli Hobartin lankomies.
Hobart sai tehtäväkseen polkaista pystyyn uuden panssaridivisioonan. Resurssien puutteessa suunnitelmasta oltiin kuitenkin luopumassa pian sen käynnistämisen jälkeen. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin. Dieppen maihinnousu oli osoittanut konventionaalisten panssarivaunujen heikkouden rannikkopuolustusten murtamisessa. Kukapa muukaan olisi ollut parempi suunnittelemaan erikoispanssarivaunuja kuin Hobart? Divisioona muutettiin erikoisyksiköksi ja Normandian maihinnousun tapahtuessa sen ihmepanssarit mursivat saksalaisten esteitä. Joukkoon kuului bunkkereiden puhdistamiseen suunniteltuja liekinheitinpanssari, jättimörssärillä varustettu panssari bunkkereiden tuhoamiseen, pehmeälle alustalle rullamattoa levittävä panssari, kettinkiruoskilla miinakenttää raivaava panssari, siltapanssarivaunu ja panssaroitu puskutraktori, ihan vain muutamia mainitakseni.
6. Tuplaässät
Harry von Bülow-Bothkamp liittyi keisarillisen Saksan armeijaan 17-vuotiaana ja sen lentojoukkoihin joulukuussa 1916. Päästyään hävittäjälentäjäksi hän ehti ennen sodan päättymistä ampua alas kuusi viholliskonetta. Hänen veljensä Konrad kuoli lento-onnettomuudessa syyskuussa 1918 ollessaan Suomessa kouluttamassa lentäjiä. Kaksi muuta veljeä kaatui sodassa, jättäen Harryn ainoaksi lapseksi. Von Bülow-Bothkamp palasi palvelukseen kapteenina vastaperustettuun Luftwaffeen 1935. Huolimatta yli 40 vuoden iästään hän oli taistelulentäjänä Ranskan sotaretkellä saavuttaen 12 ilmavoittoa. Kahden maailmansodan ässälentäjä kuulostaa todella erikoiselta tapaukselta, mutta kaikesta huolimatta kyseessä ei ole ainutlaatuinen suoritus. Theo Osterkamp saavutti ensimmäisessä maailmansodassa peräti 32 ilmavoittoa ja toisessa vielä kuusi lisää Englannin taistelussa, vaikka olikin jo lähes viisikymppinen.
5. Jenkki Puna-armeijan hoivissa
Kersantti Joseph Beyrle hyppäsi tuhansien muiden laskuvarjojääkäreiden tavoin Normandiaan 1944 kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä. Räjähdeasiantuntijaksi koulutettu Beyrle koki sen normaalin kohtalon ja ajautui hypyssä pahasti eksyksiin. Hän onnistui räjäyttämään taivaan tuuliin yhden voimalaitoksen, mutta jäi saksalaisten vangiksi muutaman päivän kuluttua. Seuraavien seitsemän kuukauden aikana lannistumaton mies pakeni kolmesti ja jäi kiinni kahdesti. Kolmannella yrittämällä hän suuntasi itään yrittäen murtautua neuvostojoukkojen linjoille. Lopulta Beyrle törmäsi punatähtisiin panssarivaunuihin ja kohotti kätensä huutaen "Amerikansky tovaritsh!. Päästyään pataljoonankomentajan juttusille taisteluintoinen mies sai puhuttua itsensä joukkojen mukaan. Räjähde-ekspertille olikin seuraavan kuukauden aikana töitä, aina siihen asti kunnes hän haavoittui ilmahyökkäyksessä. Tuona aikana pataljoona vapautti myös Beyrlen entisen vankileirin. Sairaalassa vieraillut marsalkka Zukov lähetti Beyrlen saattueen mukana Moskovaan Yhdysvaltain lähetystöön, josta hänet palautettiin huhtikuussa 1945 kotimaahan. Siellä hänet oli jo julistettu kaatuneeksi 10.6.1944. Beyrle meni seuraavana vuonna naimisiin ja vihkiseremonian suoritti sama pappi, joka oli toimittanut hänen hautajaisensakin.
Beyrle on ilmeisesti ainoa sotilas, joka palveli toisessa maailmansodassa sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton armeijassa. Hänen poikansa John Beyrle jatkoi perheen venäläistraditioita toimimalla Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläänä 2008-12.
4. Katso mutsi, ilman jalkoja!
Vuonna 1931 tuolloin 21-vuotias brittiläinen hävittäjälentäjä Douglas Bader suoritti etukäteen suunnittelemattoman laskeutumisen sillä seurauksella, että hänen molemmat jalkansa jouduttiin amputoimaan, toinen polven ylä-, toinen alapuolelta. RAF lähetti miehen siviiliin, mutta Bader opetteli lentämään proteeseilla ja ryhtyi siviilipilotiksi. Poliittisen tilanteen kiristyessä 1939 hän onnistui puhumaan itsensä takaisin ilmavoimiin ja pääsi taistelutehtäviin vuoden lopulla selvitettyään testit. Kaarroissa ja silmukoissa koettiin odottamaton yllätys; jalattomuutensa ansiosta Bader kykeni kiskomaan tiukempia mutkia kuin muut. Tuohon aikaan ei ollut painepukuja ja g-voimien pakatessa veren pois päästä Baderin tapauksessa verellä oli vähemmän paikkoja minne mennä, joten se pysyi päässä pidempään ja sitä oli siellä enemmän.
Kokeneella miehellä oli rutkasti enemmän lentotunteja kuin sen ajan piloteilla ja se yhdessä taitolentokokemuksen ja tuon lievän fyysisen edun kanssa näkyi tuloksissa. Elokuuhun 1941 mennessä hän oli saavuttanut 20 varmaa ilmavoittoa. Tuolloin onni kuitenkin loppui kesken miehitetyn Ranskan yllä. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta, mitä taistelun tuoksinassa tapahtui, mutta Baderin kone vaurioitui kuitenkin niin pahoin, että hänen oli hypättävä. Valitettavasti toinen proteeseista jäi jumiin ja Bader sai sen irroitettua itsestään vasta viime hetkellä. Sotavangiksi jäänyt mies joutui näin tulemaan jonkin aikaa toimeen vain toisella proteesilla. Adolf Gallandin aloitteesta ja Hermann Göringin suostumuksella brittiläinen pommikone kävi pudottamassa Baderin varaproteesin laskuvarjolla Luftwaffen lentokentälle ilman vaaraa tulla alasammutuksi.
Saatuaan jalkansa Bader yritti sananmukaisesti ottaa jalat alleen ja paeta sairaalasta. Pakoyritys onnistui, mutta ilmiantaja paljasti miehen pikaisesti. Sotavankileirillä hän teki niin monta pakoyritystä, että saksalaiset lopulta uhkasivat takavarikoida proteesit. Kerran yritys onnistui, mutta Bader jäi taas kiinni muutaman päivän sisällä. Lopulta hänet siirrettiin sodan loppuajaksi Colditzin erikoisvankilaan.
Bader ei ollut ainoa jalaton taistelulentäjä. Hänen itäinen kollegansa oli Aleksei Maresjev, joka ammuttiin alas vihollisalueella ja palellutti jalkansa niin pahoin 18 päivän paluumatkan aikana, että ne jouduttiin amputoimaan. Vuotta myöhemmin hän palasi hävittäjälentäjäksi ja kasvatti ilmavoittojensa määrän yhteentoista. Ilman toista kättä taas lensi James MacLachlan, joka menetti vasemman kätensä kyynärpään alapuolelta Maltan taistelussa. Mies palasi puikkoihin vain 16 päivää myöhemmin, mikä ohittaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmän taistelulentäjän Hans-Ulrich Rudelin saavutuksen. Rudel odotti sentään kuusi viikkoa jalkansa amputoinnin jälkeen ennen kuin kapusi maaliskuussa 1945 taas Stukansa ohjaimiin tuhoten vielä 26 panssarivaunua ennen sodan loppumista.
3. Avaruusnatsi
Oswald Teichmüller oli nero; matematiikan tohtori jo 24-vuotiaana. Siinä sivussa hän oli kiihkeä natsi, puolueen jäsen jo vuodesta 1931. Ennen toista maailmansotaa Teichmüller tutki kvasikonformisten kuvausten merkitystä funktioteoriassa. Wehrmachtin palvelukseen hänet kutsuttiin kesällä 1939, vasta 26-vuotiaana. Peruskoulutuksen jälkeen Teichmüller osallistui Norjan valtaukseen, mutta siirrettiin 1941 Berliiniin työskentelemään salakirjoitusten parissa. Stalingradin taistelun jälkeen Saksan miesvahvuus itärintamalla oli kriittinen ja palvelukseen kutsuttiin aiemmin vapautettuja. Teichmüller olisi välttynyt taisteluilta erikoisosaamisensa ansiosta, mutta fanaattisena natsina ilmoittautui vapaaehtoiseksi toukokuussa 1943. Hänen divisioonansa otti osaa Kurskin ja Harkovan taisteluihin. Harkovan aikaan Teichmüller oli lyhyellä kotimaan lomalla ja divisioona oli sillä välin pahoin tuhoutunut. Hän yritti liittyä sen jäännöksiin, mutta kaatui syyskuussa 1943.
Sodan jälkeen suomalainen matemaatikko Lars Ahlfors määritteli Teichmüllerin tutkimusten pohjalta käsitteen Teichmüllerin avaruus. Historian ironiaa on, että Ahlforsin artikkeli, jossa hän kokosi intohimoisen natsin tutkimustyön tulokset, julkaistiin israelilaisessa matematiikkalehdessä.
Vastoin yleistä luuloa natsismi näyttää kiehtoneen älykkönuoria. Saksan lupaavin nuori shakinpelaaja ja vahvana ehdokkaana tulevaksi maailmanmestariksi pidetty Klaus Junge oli niinikään fanaattinen natsi. Junge oli voittanut hallitsevan maailmanmestari Alehinin kertaalleen vasta 18-vuotiaana 1942. Hän kieltäytyi antautumasta kaatuen nuorena luutnanttina Lüneburgin nummella huhtikuussa 1945.
2. Rautaristin ympärileikkaus
Jatkosodassa Suomen Karjalan armeijan mukana Laatokan Karjalaan hyökkäsi myös saksalainen 163. divisioona. Tarkoitus oli, että Saksan etelästä hyökkäävät joukot olisivat edenneet Syvärille, jossa ne olisivat ensimmäisen yhteyden saaneet turvallisuussyistä saksalaisiin joukkoihin. Kuten historiasta muistetaan, Suomen armeija kyllä saavutti Syvärin pohjoisesta, mutta saksalaisten eteneminen etelästä jäi kesken. Niinpä saksalainen divisioonakin siirrettiin pois Suomen rintamalta hyökkäysvaiheen päätyttyä.
Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua monenlaista. Hyökkäyksen aikana saksalainen polkupyöräosasto oli jäänyt saarroksiin. Suomalaisen osaston komentajalle annettiin tehtäväksi murtaa saartorengas. Tehtävä onnistui ja kiitollinen saksalaiskomentaja, majuri Pilgrim tuli ojentamaan pelastajia komentaneelle suomalaiselle rautaristiä. Luutnantti Salomon Klass kieltäytyi kunniasta. Vähitellen saksalaisupseerille selvisi, että luutnantti puhui sujuvaa saksaa siksi, että hänen kotikielensä oli jiddish. Saksalainen nousi ylös, puristi Klassin kättä ja totesi, että hänellä ei ole henkilökohtaisesti mitään Klassia vastaan tämän juutalaisuuden takia. Sitten hän sanoi Heil Hitler ja poistui.
Salomon Klass ylennettiin sittemmin kapteeniksi ja hän toimi jatkosodassa jonkin aikaa pataljoonankomentajana.
Monet muutkin Suomen juutalaiset olivat saksalaisten kanssa tekemisissä, koska he osasivat yleensä kieltä sujuvasti. Ongelmia ei ollut, saksalaiset ottivat asiat asioina eivätkä halunneet nostaa juutalaiskysymystä esiin.
1. Tule pois piilosta, sota on loppunut!
Japanilainen sotilas ei antaudu. Tämä oli iskoistettu miesten mieliin liiankin tiukasti. Niinpä Filippiinien Lubangin saarelle sijoitettu vänrikki Hiroo Onoda jäi muutaman miehen kanssa jatkamaan sissisotaa 125 neliökilometrin kokoisen saaren tultua vallatuksi alkuvuodesta 1945. Neljän miehen ryhmä teki sissi-iskuja surmaten ainakin 30 filippiiniläistä. Lokakuussa 1945 he lukivat lentolehtisestä sodan päättyneen. Tarkan tutkimuksen jälkeen he päättivät sen olevan väärennös.
Yksi miehistä kyllästyi vuonna 1949 ja lähti omilleen antautuen kuuden kuukauden kuluttua. Kolme muuta jatkoi piileskelyä. 1952 heille pudotettiin lentokoneesta kirjeitä ja perhevalokuvia, mutta jälleen kerran he päättivät kyseessä olevan pelkkä ovela temppu. Japani ei koskaan antautuisi. Kaksi vuotta myöhemmin yksi miehistä ammuttiin heidän törmättyään etsintäpartioon.
Vuodet kuluivat ja kaksi jäljelläolevaa miestä eli millä mitäkin sattuivat käsiinsä saamaan. Lopulta lokakuussa 1972 korpraali Kozuka sai surmansa poliisien luodeista välikohtauksessa, jota voi pitää toisen maailmansodan viimeisenä taisteluna. Jo 1959 kotimaassaan kuolleeksi julistettu Onoda jäi yksin, mutta tämä tapaus sai monet uskomaan hänen olevan yhä piilopaikassaan. Kaksi vuotta myöhemmin saarelle tuli japanilainen opiskelija Norio Suzuki, joka onnistui löytämään Onodan. Onoda kieltäytyi yhä antautumasta, koska esimies oli antanut hänelle käskyn jatkaa taistelua. Suzuki palasi Japaniin ja etsi käsiinsä kyseisen majuri Taniguchin. Hänet lennätettiin Lubangiin, jossa Onoda etsittiin uudelleen ja Taniguchi vapautti hänet palveluksesta 9. maaliskuuta 1974. Näin Onoda ei teknisesti ottaen koskaan antautunut, vaan luovutti esimiehelleen kotiutuksen yhteydessä Arisaka-kiväärinsä, 500 patruunaa ja useita käsikranaatteja. Filippiinien presidentti Marcos antoi hänelle armahduksen sodan päättymisen jälkeen tehdyistä tapoista ja muista rikoksista, koska "erikoiset olosuhteet oli huomioitava".
Palattuaan Japaniin Onodasta tuli julkisuuden henkilö, mistä hän ei pitänyt. Pari vuotta myöhemmin hän muuttikin karjankasvattajaksi Brasiliaan veljensä luo. Vuonna 1984 hän palasi pysyvästi Japaniin. Parin päivän päästä 90 vuotta täyttävä Onoda on tiettävästi yhä elossa. (Lisäys 2016: Onoda kuoli 91-vuotiaana 2014 Tokiossa.)
Onoda ei kuitenkaan ollut viimeinen antautunut Japanin armeijan sotilas. Teruo Nakamura antautui 18.12.1974 eli yli puoli vuotta myöhemmin Morotain saarella. Nakamura ei kuitenkaan noussut Onodan kaltaiseen maineeseen kolmesta syystä: hän oli taiwanilainen eikä japanilainen, hän oli arvoltaan sotamies eikä upseeri ja hän oli sodan jälkeen vain piileskellyt eikä jatkanut taistelua.
tiistai 27. syyskuuta 2016
Vesiputoukset
Sarjassamme maantieteellisiä erikoisuuksia ovat tällä kertaa vuorossa vesiputoukset. Tekstissä mainitut tilastotiedot ovat enimmäkseen peräisin vesiputousten tietokannasta. Suomen osalta löytyy erinomainen sivusto Suomen vesiputouksista.
Maailman korkeimpana vesiputouksena mainitaan kaikissa lähteissä Venezuelassa sijaitsevat Angelin putoukset, putouskorkeutta hulppeat 979 metriä, joista 807 yhtenäisenä pystysuorana pudotuksena. Komea näky kieltämättä, mutta toisaalta Rio Kerepacupai Meru -joki on varsin vaatimaton virtaamaltaan, keskimäärin vain 14 m3/s, mikä vastaa Suomessa sellaista parin-kolmenkymmenen kilometrin mittaisen joen virtaamaa. Putouksen vesimäärä ei siis ole valtava. Ehkä jossain päin maailmaa on puropahanen, joka putoaa pystysuoralta seinämältä vielä korkeammalta. Onhan ihan varmaa, että ainakin sateella jossain kohtaa Mount Thorin maailmanennätysseinämältä valuu vesinoro 1250 metriä suoraan alas. Näin ollen pelkkä putouksen määritelmä on kyseenalainen. Puhumattakaan siitä, mikä sitten mahtaa olla näyttävin putous, kun otetaan huomioon putouskorkeuden lisäksi virtaama. Eihän Angel Falls olisi mitään, jos sen putouskorkeus olisi sama 51 metriä kuin maailmankuululla Niagaralla. Toisaalta mitä olisikaan Niagara, jos se putoaisi Angel Fallsin tapaan 807 metriä pystysuoraan?
Luonnolliselta kuulostava tapa mitata vesiputouksen mahtavuutta vaikuttaisi ensiajatuksella olevan putouskorkeuden ja virtaaman tulo. Tällä tavoin laskettuna maailman mahtavimmat vesiputoukset saadaan järjestykseen. Seuraavassa listassa on putouksen nimi, joki jossa se sijaitsee, putouskorkeus metreinä, keskivirtaama kuutiometreinä sekunnissa ja näiden tulo. Arvot on otettu aiemmin mainitusta vesiputousten tietokannasta. Korkeutena on käytetty sen listaamaa suurinta vapaata pudotusta. Voi olla, että tämä arvo on joissakin tapauksissa epävarma ja joissakin tapauksissa saattaa olla, että osa vedestä virtaa muuta kautta kuin korkeimman pudotuksen reittiä.
1. Inga Falls, Kongo, 21 x 25768 = 541128
2. Guaíra Falls, Parana, 40 x 13309 = 532360
3. Khone Phapheng Falls, Mekong, 21 x 11610 = 243810
4. Paulo Afonso, Saõ Francisco, 59 x 2832 = 167088
5. Livingstone Falls, Kongo, 6 x 25060 = 150360
6. Kaieteur, Potaro, 226 x 660 = 149160
7. Niagara, Niagara, 51 x 2407 = 122757
8. Victorian putoukset, Sambesi, 105 x 1088 = 114240
9. Iguassun putoukset, Iguassu, 64 x 1746 = 111744
10. Sivanasamudram, Kaveri, 98 x 934 = 91532
Angel Falls ei pääse lähellekään listaa tuloksella 807 x 14 = 11289.
Euroopan suurin tällä mittarilla on Dettifoss Islannissa Jökulsá á Fjöllum -joessa, 51 x 399 = 20349. Suomen suurin on tietysti Pihtsusköngäs Pihtsusjoessa, 1,7 x 17 = 28,9.
Kuten listasta havaitaan, tämä mittaustapa ei taida olla visuaalisesti kovin pätevä. Onhan listaviitosena putouskorkeudeltaan vain kuusimetrinen Livingstone Falls, mutta kun se sattuu olemaan virtaamaltaan mahtavassa Kongojoessa. Suhteellisuudentajua asiaan saa huomaamalla, että jos Amazonjoessa olisi sen alajuoksulla vain yhden metrin korkuinen vesiputous, se olisi listan nelosena.
Koska kyse on putouksesta, ei virtaamasta, lienee järkevämpää antaa putouskorkeudelle enemmän painoarvoa kuin virtaamalle. Lisätään edelliseen laskutapaan kertoimeksi putouskorkeus toiseen kertaan eli lasketaan putouskorkeuden toisen potenssin ja virtaaman tulo. Tällöin saadaan lista, mikä taitaa parhaiten kuvata vesiputousten mahtavuutta.
Suomen ylivoimaisena ykkösenä säilyy Pihtsusköngäs tuloksella 49,13. Tämä on varsin vaatimaton arvo ja siksi jatkossa puhutaankin suoraan tuhansien pisteiden tarkkuudella, jolloin Pihtsuskönkään arvo on 0,049. Tosin jos Jyrävä hyväksytään yhtenäiseksi putoukseksi, se on ykkönen niin tällä listalla tuloksella 3,7 kuin äskeiselläkin tuloksella 183. Suora putouskorkeus kun on maailmanlistallakin vähintäänkin kyseenalainen määrittelykysymys. Äskeisen listan Euroopan ykkönen Dettifoss saa tuloksen 1037. Uudeksi Euroopan ykköseksi nousee 612 metriä putoava Norjan Langfossen tuloksella 2996. Tosin putous ei kyllä ole pystysuoraa putousta, vaikka se tietokannassa on sellaiseksi luokiteltu.
Yllättävää on, että Niagara tipahtaa niukasti Top 10-listalta jäämällä yhdenneksitoista. Sen 51 metrin putouskorkeus ei riitä, vaikka itse joki on virtaamaltaan yli nelinkertainen vaikka Kemijokeen nähden. Toisaalta tässä listassa muutamat putoukset ovat edellä mainituista syistä vähintäänkin kyseenalaisia: onko putous todella suoraa (kuten Niagarassa) ja virtaako kaikki vesi korkeimman suoran pudotuksen kautta vai kiertääkö loivempaa koskireittiä? Kymmenen ensimmäisen lista on suunnilleen sama kuin ensimmäinen listaus. Kolme nimeä vaihtuu, mutta vanhat nimet menevät aika lailla uuteen järjestykseen. Jokaisen putouksen kohdalla tekstissä myös linkki videoon.
10. Iguassun putoukset, Iguassu, 7151 pistettä
Iguassu ei oikeastaan ole vesiputous, vaan spektaakkeli. Se on 2-3 kilometriä leveä, koostuu noin 275 rinnakkaisesta putouksesta, putouskorkeutta 64 metriä ja virtaamaa kolmen Kemijoen verran. Siis keskimäärin. Tulva-ennätys on tähän nähden 26-kertainen virtaama, yli 45000 kuutiometriä sekunnissa. Kun Eleanor Roosevelt kävi putouksilla, hän totesi: "Niagara-parka!". Putous on mahtavuudessaan vasta tämän listan kymmenes, mutta näyttävyydessään se olisi ensimmäinen - tai toinen listaykkösen jälkeen.
9. Virginia Falls, South Nahanni River, 8100 pistettä
Kanadan Luoteisterritoriossa virtaa South Nahanni -joki noin tuhannen kuutiometrin vauhdilla sekunnissa syöksyen Virginia Fallsin putouksissa 90 metriä suoraan alas. Putouksen jakaa kahtia Mason's Rock -kallio, joka törröttää raivoavan veden keskeltä kuin lähes satametrinen torahammas.
8. Sivanasamudram, Kaveri, 8970 pistettä
Kemijoen suuruusluokkaa oleva Kaveri virtaa Etelä-Intiassa. Putouskorkeus on 98 metriä, mutta joki jakautuu putousten kohdalla useiksi haaroiksi yli puolen kilometrin leveydelle. Suurin osa vedestä tulee alas useina putouksina kuohuen niiden välissä koskina. Suoran pudotuksen kautta tulee vain pieni osa joen virtaamasta, etenkin kun jokeen rakennettiin jo 1902 Intian ensimmäinen vesivoimala.
7. Jog Falls, Sharavathi, 9793 pistettä
Edellistä putousta huomattavasti näyttävämpi intialainen putous vieläpä samassa osavaltiossa eli Karnatakassa on Jog Falls. Virtaama on vaatimattomampi, vain 153 m3/s, mutta pudotus on lähes koko leveydeltä pystysuoraa ja sitä riittää 253 metriä. Virtaama vaihtelee suuresti. Ennen monsuunin alkamista putoukset kuihtuvat muutamaksi puroksi. Tilannetta sekoittaa vielä muutama kilometri ylävirtaan rakennettu vesivoimala, jonka energiantuotanto säätelee virtaamaa.
6. Paulo Afonso, Saõ Francisco, 9858 pistettä
Nykyään vesivoimalaitos käyttää suurimman osan putousten vedestä, mutta ennen sen rakentamista keskimäärin 2853 m3/s ja tulva-aikana viisinkertainen määrä vettä syöksyi sata metriä alaspäin ensin koskessa ja lopulta 59-metrisessä putouksessa. Näyttävä se on silti edelleen.
5. Inga Falls, Kongo, 11363 pistettä
Inga Falls on maailman suurin vesiputous - virtaamaltaan. Kongo on virtaamaltaan maailman toiseksi suurin joki ja putoukset sijaitsevat sen alajuoksulla. Keskimääräinen virtaama on yli 25000 m3/s eli semmoiset viisikymmentä Kemijokea. Joki putoaa 15 km matkalla 96 metriä alaspäin. Kuitenkaan Inga Falls ei ole varsinainen vesiputous, vaan käsittämättömän suuri koski. Suurimmaksi pystysuoraksi pudoukseksi on listattu 21 metriä ja pisteet on laskettu sen mukaan. Luultavasti tämän pystysuoran osion kautta virtaa kuitenkin vain murto-osa vedestä.
4. Victorian putoukset, Sambesi, 11995 pistettä
Eli afrikaksi "Jylisevä Savu". Useimmiten vertailukohtana käytetään Niagaraa, johon nähden Victoria on yli tuplasti niin korkea ja noin tuplasti leveä. Toisaalta sen keskivirtaama on "vain" noin kaksi Kemijokea eli 1088 m3/s, suunnilleen puolet Niagarasta. Mutta sadekautena normaalivirtaama on Niagaraa suurempi ja ennätysvirtaama on kaksinkertainen Niagaran ennätykseen verrattuna. Nähtävyytenä pystysuoraan vajoavat toistasataa metriä vettä ovat toki omaa luokkaansa yhtenäisenä putouksena. Halutessaan putouksilla saa hurjan kokemuksen uimalla "Devil's Pool'issa" eli luonnonaltaassa juuri putousten yläpuolella. Halutessaan voi vilkaista suoraan sata metriä alas vedessä köllötellessään.
3. Angelin putoukset, Rio Kerepacupai Meru, 13418 pistettä
Virallisesti maailman korkein vesiputous yltää listakolmoseksi, kiitos valtavan putouskorkeutensa. Virtaama on vain neljätoista kuutiometriä sekunnissa, mutta putouskorkeus kompensoi sen näyttävyydessään.
2. Guaíra Falls, Parana, 21294 pistettä
Tätä putousta ei enää ole olemassa. Mahtava Parana-joki virtasi yli 13000 kuutiometriä sekunnissa pudoten 40 metriä alaspäin. Aina vuoteen 1982 asti, jolloin putouksista sata kilometriä alavirtaan valmistui Itaipun pato, aikoinaan maailman suurin vesivoimala. Joen voimasta kertoo parhaiten se, että sadekauden takia patoaltaan täyttymiseen kului vain kaksi viikkoa, vaikka sillä on pituutta pitkälti toistasataa kilometriä.
1. Kaieteur, Potaro, 33710 pistettä
Listaykkösenä on Kaieteur, joka on ainutlaatuinen yhdistelmä korkeutta ja virtaamaa. Kumpikaan ei ole maailmanennätystasoa, mutta virtaama 660 m3/s ja 226 metriä pystysuoraa pudotusta tekevät siitä maailman merkittävimmän vesiputouksen tällä mittarilla. On jotenkin oikeudenmukaista, että näin laskien ykköspaikan saa putous, joka on yhtenäinen sekä leveydeltään että putoukseltaan eli täysin klassisen mallinen vesiputous.
Maailman korkeimpana vesiputouksena mainitaan kaikissa lähteissä Venezuelassa sijaitsevat Angelin putoukset, putouskorkeutta hulppeat 979 metriä, joista 807 yhtenäisenä pystysuorana pudotuksena. Komea näky kieltämättä, mutta toisaalta Rio Kerepacupai Meru -joki on varsin vaatimaton virtaamaltaan, keskimäärin vain 14 m3/s, mikä vastaa Suomessa sellaista parin-kolmenkymmenen kilometrin mittaisen joen virtaamaa. Putouksen vesimäärä ei siis ole valtava. Ehkä jossain päin maailmaa on puropahanen, joka putoaa pystysuoralta seinämältä vielä korkeammalta. Onhan ihan varmaa, että ainakin sateella jossain kohtaa Mount Thorin maailmanennätysseinämältä valuu vesinoro 1250 metriä suoraan alas. Näin ollen pelkkä putouksen määritelmä on kyseenalainen. Puhumattakaan siitä, mikä sitten mahtaa olla näyttävin putous, kun otetaan huomioon putouskorkeuden lisäksi virtaama. Eihän Angel Falls olisi mitään, jos sen putouskorkeus olisi sama 51 metriä kuin maailmankuululla Niagaralla. Toisaalta mitä olisikaan Niagara, jos se putoaisi Angel Fallsin tapaan 807 metriä pystysuoraan?
Luonnolliselta kuulostava tapa mitata vesiputouksen mahtavuutta vaikuttaisi ensiajatuksella olevan putouskorkeuden ja virtaaman tulo. Tällä tavoin laskettuna maailman mahtavimmat vesiputoukset saadaan järjestykseen. Seuraavassa listassa on putouksen nimi, joki jossa se sijaitsee, putouskorkeus metreinä, keskivirtaama kuutiometreinä sekunnissa ja näiden tulo. Arvot on otettu aiemmin mainitusta vesiputousten tietokannasta. Korkeutena on käytetty sen listaamaa suurinta vapaata pudotusta. Voi olla, että tämä arvo on joissakin tapauksissa epävarma ja joissakin tapauksissa saattaa olla, että osa vedestä virtaa muuta kautta kuin korkeimman pudotuksen reittiä.
1. Inga Falls, Kongo, 21 x 25768 = 541128
2. Guaíra Falls, Parana, 40 x 13309 = 532360
3. Khone Phapheng Falls, Mekong, 21 x 11610 = 243810
4. Paulo Afonso, Saõ Francisco, 59 x 2832 = 167088
5. Livingstone Falls, Kongo, 6 x 25060 = 150360
6. Kaieteur, Potaro, 226 x 660 = 149160
7. Niagara, Niagara, 51 x 2407 = 122757
8. Victorian putoukset, Sambesi, 105 x 1088 = 114240
9. Iguassun putoukset, Iguassu, 64 x 1746 = 111744
10. Sivanasamudram, Kaveri, 98 x 934 = 91532
Angel Falls ei pääse lähellekään listaa tuloksella 807 x 14 = 11289.
Euroopan suurin tällä mittarilla on Dettifoss Islannissa Jökulsá á Fjöllum -joessa, 51 x 399 = 20349. Suomen suurin on tietysti Pihtsusköngäs Pihtsusjoessa, 1,7 x 17 = 28,9.
Kuten listasta havaitaan, tämä mittaustapa ei taida olla visuaalisesti kovin pätevä. Onhan listaviitosena putouskorkeudeltaan vain kuusimetrinen Livingstone Falls, mutta kun se sattuu olemaan virtaamaltaan mahtavassa Kongojoessa. Suhteellisuudentajua asiaan saa huomaamalla, että jos Amazonjoessa olisi sen alajuoksulla vain yhden metrin korkuinen vesiputous, se olisi listan nelosena.
Koska kyse on putouksesta, ei virtaamasta, lienee järkevämpää antaa putouskorkeudelle enemmän painoarvoa kuin virtaamalle. Lisätään edelliseen laskutapaan kertoimeksi putouskorkeus toiseen kertaan eli lasketaan putouskorkeuden toisen potenssin ja virtaaman tulo. Tällöin saadaan lista, mikä taitaa parhaiten kuvata vesiputousten mahtavuutta.
Suomen ylivoimaisena ykkösenä säilyy Pihtsusköngäs tuloksella 49,13. Tämä on varsin vaatimaton arvo ja siksi jatkossa puhutaankin suoraan tuhansien pisteiden tarkkuudella, jolloin Pihtsuskönkään arvo on 0,049. Tosin jos Jyrävä hyväksytään yhtenäiseksi putoukseksi, se on ykkönen niin tällä listalla tuloksella 3,7 kuin äskeiselläkin tuloksella 183. Suora putouskorkeus kun on maailmanlistallakin vähintäänkin kyseenalainen määrittelykysymys. Äskeisen listan Euroopan ykkönen Dettifoss saa tuloksen 1037. Uudeksi Euroopan ykköseksi nousee 612 metriä putoava Norjan Langfossen tuloksella 2996. Tosin putous ei kyllä ole pystysuoraa putousta, vaikka se tietokannassa on sellaiseksi luokiteltu.
Yllättävää on, että Niagara tipahtaa niukasti Top 10-listalta jäämällä yhdenneksitoista. Sen 51 metrin putouskorkeus ei riitä, vaikka itse joki on virtaamaltaan yli nelinkertainen vaikka Kemijokeen nähden. Toisaalta tässä listassa muutamat putoukset ovat edellä mainituista syistä vähintäänkin kyseenalaisia: onko putous todella suoraa (kuten Niagarassa) ja virtaako kaikki vesi korkeimman suoran pudotuksen kautta vai kiertääkö loivempaa koskireittiä? Kymmenen ensimmäisen lista on suunnilleen sama kuin ensimmäinen listaus. Kolme nimeä vaihtuu, mutta vanhat nimet menevät aika lailla uuteen järjestykseen. Jokaisen putouksen kohdalla tekstissä myös linkki videoon.
10. Iguassun putoukset, Iguassu, 7151 pistettä
Iguassu ei oikeastaan ole vesiputous, vaan spektaakkeli. Se on 2-3 kilometriä leveä, koostuu noin 275 rinnakkaisesta putouksesta, putouskorkeutta 64 metriä ja virtaamaa kolmen Kemijoen verran. Siis keskimäärin. Tulva-ennätys on tähän nähden 26-kertainen virtaama, yli 45000 kuutiometriä sekunnissa. Kun Eleanor Roosevelt kävi putouksilla, hän totesi: "Niagara-parka!". Putous on mahtavuudessaan vasta tämän listan kymmenes, mutta näyttävyydessään se olisi ensimmäinen - tai toinen listaykkösen jälkeen.
9. Virginia Falls, South Nahanni River, 8100 pistettä
Kanadan Luoteisterritoriossa virtaa South Nahanni -joki noin tuhannen kuutiometrin vauhdilla sekunnissa syöksyen Virginia Fallsin putouksissa 90 metriä suoraan alas. Putouksen jakaa kahtia Mason's Rock -kallio, joka törröttää raivoavan veden keskeltä kuin lähes satametrinen torahammas.
8. Sivanasamudram, Kaveri, 8970 pistettä
Kemijoen suuruusluokkaa oleva Kaveri virtaa Etelä-Intiassa. Putouskorkeus on 98 metriä, mutta joki jakautuu putousten kohdalla useiksi haaroiksi yli puolen kilometrin leveydelle. Suurin osa vedestä tulee alas useina putouksina kuohuen niiden välissä koskina. Suoran pudotuksen kautta tulee vain pieni osa joen virtaamasta, etenkin kun jokeen rakennettiin jo 1902 Intian ensimmäinen vesivoimala.
7. Jog Falls, Sharavathi, 9793 pistettä
Edellistä putousta huomattavasti näyttävämpi intialainen putous vieläpä samassa osavaltiossa eli Karnatakassa on Jog Falls. Virtaama on vaatimattomampi, vain 153 m3/s, mutta pudotus on lähes koko leveydeltä pystysuoraa ja sitä riittää 253 metriä. Virtaama vaihtelee suuresti. Ennen monsuunin alkamista putoukset kuihtuvat muutamaksi puroksi. Tilannetta sekoittaa vielä muutama kilometri ylävirtaan rakennettu vesivoimala, jonka energiantuotanto säätelee virtaamaa.
6. Paulo Afonso, Saõ Francisco, 9858 pistettä
Nykyään vesivoimalaitos käyttää suurimman osan putousten vedestä, mutta ennen sen rakentamista keskimäärin 2853 m3/s ja tulva-aikana viisinkertainen määrä vettä syöksyi sata metriä alaspäin ensin koskessa ja lopulta 59-metrisessä putouksessa. Näyttävä se on silti edelleen.
5. Inga Falls, Kongo, 11363 pistettä
Inga Falls on maailman suurin vesiputous - virtaamaltaan. Kongo on virtaamaltaan maailman toiseksi suurin joki ja putoukset sijaitsevat sen alajuoksulla. Keskimääräinen virtaama on yli 25000 m3/s eli semmoiset viisikymmentä Kemijokea. Joki putoaa 15 km matkalla 96 metriä alaspäin. Kuitenkaan Inga Falls ei ole varsinainen vesiputous, vaan käsittämättömän suuri koski. Suurimmaksi pystysuoraksi pudoukseksi on listattu 21 metriä ja pisteet on laskettu sen mukaan. Luultavasti tämän pystysuoran osion kautta virtaa kuitenkin vain murto-osa vedestä.
4. Victorian putoukset, Sambesi, 11995 pistettä
Eli afrikaksi "Jylisevä Savu". Useimmiten vertailukohtana käytetään Niagaraa, johon nähden Victoria on yli tuplasti niin korkea ja noin tuplasti leveä. Toisaalta sen keskivirtaama on "vain" noin kaksi Kemijokea eli 1088 m3/s, suunnilleen puolet Niagarasta. Mutta sadekautena normaalivirtaama on Niagaraa suurempi ja ennätysvirtaama on kaksinkertainen Niagaran ennätykseen verrattuna. Nähtävyytenä pystysuoraan vajoavat toistasataa metriä vettä ovat toki omaa luokkaansa yhtenäisenä putouksena. Halutessaan putouksilla saa hurjan kokemuksen uimalla "Devil's Pool'issa" eli luonnonaltaassa juuri putousten yläpuolella. Halutessaan voi vilkaista suoraan sata metriä alas vedessä köllötellessään.
3. Angelin putoukset, Rio Kerepacupai Meru, 13418 pistettä
Virallisesti maailman korkein vesiputous yltää listakolmoseksi, kiitos valtavan putouskorkeutensa. Virtaama on vain neljätoista kuutiometriä sekunnissa, mutta putouskorkeus kompensoi sen näyttävyydessään.
2. Guaíra Falls, Parana, 21294 pistettä
Tätä putousta ei enää ole olemassa. Mahtava Parana-joki virtasi yli 13000 kuutiometriä sekunnissa pudoten 40 metriä alaspäin. Aina vuoteen 1982 asti, jolloin putouksista sata kilometriä alavirtaan valmistui Itaipun pato, aikoinaan maailman suurin vesivoimala. Joen voimasta kertoo parhaiten se, että sadekauden takia patoaltaan täyttymiseen kului vain kaksi viikkoa, vaikka sillä on pituutta pitkälti toistasataa kilometriä.
1. Kaieteur, Potaro, 33710 pistettä
Listaykkösenä on Kaieteur, joka on ainutlaatuinen yhdistelmä korkeutta ja virtaamaa. Kumpikaan ei ole maailmanennätystasoa, mutta virtaama 660 m3/s ja 226 metriä pystysuoraa pudotusta tekevät siitä maailman merkittävimmän vesiputouksen tällä mittarilla. On jotenkin oikeudenmukaista, että näin laskien ykköspaikan saa putous, joka on yhtenäinen sekä leveydeltään että putoukseltaan eli täysin klassisen mallinen vesiputous.
lauantai 24. syyskuuta 2016
Uusinta: Kyyrölä
Lukijalle: Tämä kirjoitus oli blogin ensimmäisiä vuonna 2009. Harvempi tietää, että Suomessa on ollut venäjänkielinen pitäjä vieläpä itsenäisyyden aikana. Paikkakunnan asukkaat olivat suomalaisia siinä missä muutkin ja taistelivat sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä tuli etsimättä mieleen, kun Perparim Hetemaj kieltäytyi pelaamasta Suomen maajoukkueessa Kosovoa vastaan. Kyseessä on sentään muutamaa pykälää vähemmän vakava asia kuin sotatila. Mitähän Kyyrölän venäjänkielisille olisi tuumattu, jos he olisivat talvisodan syttyessä todenneet että, "izviniete, ei nyt oikein nappaa". Hetemaj'n kieltäytyminen kertoo kyllä kaiken tarpeellisen hänen lojaliteetistaan Suomelle. Kansalaisuus pois tuommoisilta! Pelottavinta asiassa on se, että Hetemaj sukuineen sentään on ns. "varsinaisista" maahanmuuttajista niitä parhaiten sopeutuneita. Tässä mamuille mallia Kyyrölän asukkaista. Jos haluatte Suomen kansalaisiksi, niin olkaa sitten suomalaisia aivan tappiin asti:
Kuntien toiminnan tehostamiseksi on pienistä kunnista muodostettu suurempia yksiköitä ja monet pikkukunnat ovat liittyneet naapurikaupunkiin. Tämän vuoden (2009)ensimmäisenä päivänä tapahtui yli 30 kuntaliitosta. Kokonaan toinen juttu on sitten se, saavutetaanko liitoksilla mitään merkittäviä etuja vai tehdäänkö jopa persnettoa. Kokemuksia löytyy molemmista tapauksista.
Kuntaliitoksissa on ollut kolme merkittävää aaltoa, joista rajuin on käynnissä juuri nyt. Se alkoi vuosituhannen alussa ja loppua ei ole näkyvissä. Edellinen aalto alkoi 60-luvun loppupuolella ja kesti kymmenisen vuotta. Ensimmäinen ja määrällisesti vaatimattomin oli sotien jälkeen, jolloin lähinnä tynkäkunniksi jääneet yhdistyivät naapuripitäjiin. Näiden aaltojen välissä tapahtuneet liitokset ovat olleet satunnaisia yksittäistapauksia, yleisimmin maalaiskunnan liittyminen samannimiseen kaupunkiin.
Ennen vuotta 1946 tapahtui itsenäisessä Suomessa yksi ainoa kuntaliitos. Vuonna 1934 Kyyrölän pitäjä liitettiin Muolaaseen.
Nykyään kuntia lakkautetaan liian vähäisen väkiluvun perusteella. Kyyrölän noin 2 000 asukkaan pitäjä olisi nykypäivänä tappolistalla välittömästi. Tuolloin parintuhannen asukkaan pitäjät olivat kuitenkin elinvoimaisia. Maasta löytyi useita kymmeniä kuntia, joiden väkiluku oli Kyyrölää pienempi. Mikä sitten oli Kyyrölän lakkauttamisen syy?
Vuonna 1709 Ruotsin kuningas Kaarle XII, joka käytti päätään vain kruunutelineenä, oli ottamassa pahasti turpiinsa Suuressa Pohjan sodassa. Kaarle ymmärsi logistiikasta tasan yhtä paljon kuin keskiverto hapansilakka strategisen ymmärryksen muistuttaessa erehdyttävästi hakkuupölkyn vastaavaa ja sen seurauksena Pultavan taistelussa kävi kehnosti. Kuningas ratsasti Turkkiin muutamaksi vuodeksi ja lyöty armeija yritti selviytyä kuten parhaaksi näki. Venäjän tsaarilla, megalomaanisella psykopaatti Pietari Suurella oli ruotsalaisen kollegansa kaikki huonot ominaisuudet, mutta sen vastapainoksi joitakin hyviäkin, kuten strategista älliä ja kiinnostusta muuhunkin kuin metsästykseen ja ratsastukseen. Hän saavutti tavoitteensa eli Itämeren rannan ja alkoi pykätä sinne kaupunkia, jonka nimeksi tuli vaatimattomasti Pietari. Venäläisten sotajoukkojen oli varmistettava kaupungin selusta (olette ehkä kuulleet, että tätä käytettiin myöhemminkin tekosyynä erinäisille rajaselkkauksille) ja ne etenivät Karjalan kannakselle.
Ruotsin armeijan rippeet pistivät ymmärrettävästi hanttiin ja kun talvikin yllätti (tuohon aikaan sodittiin yleensä vain kauniilla ilmalla), Venäjän joukot joutuivat leiriytymään muutamaksi kuukaudeksi. Pajari Grigori Petrovitsh Tshernysevin joukot asettuivat autiolle paikalle puron rantaan, johon ruotsalaiset olivat heidät pysäyttäneet. Pajari mieltyi seutuun ja antoi Jumalalle lupauksen, että jos hän seuraavana kesänä onnistuu valtaamaan Viipurin, hän perustaa maatilan alueelle. Valtaus onnistui. Vuonna 1721 solmittiin vihdoin Uudenkaupungin rauha, jossa Ruotsin ja Venäjän raja kulki Saimaan poikki. Tshernysev sai tsaarilta palkkioksi haluamansa maa-alueen. Muutama vuosi rauhan solmimisen jälkeen Tshernysev rahtasi Volgan rannoilta aluksi 20 maaorjaperhettään paikalle, eihän pajarin nyt sopinut itse ryhtyä maanviljelijäksi. Kumma kyllä, seutu oli säilynyt asumattomana siihen asti. Maaorjat asutettiin neljään pikkukylään, joista suurimman nimeksi annettiin Krasnoje Selo, ”kaunis kylä”. Tuonaikaisessa venäjän kielessä Krasnoje merkitsi kaunista, nykyvenäjässä punaista. Myöhemmin Tshernysev toi vanhoilta tiluksiltaan vielä yhdeksän perhettä lisää ja sittemmin vielä yhden seppäperheen, kun sellainen oli kaiken kiireen keskellä unohtunut pakata muuttokuormaan.
Maaorjuus oli tuon ajan tapa Venäjällä. Se ei kuitenkaan ollut automaattista, ja niinpä Karjalan kannaksen suomalaiset talonpojat säilyivät vapaina, vaikkakin heidän asemansa heikkeni. Maaorjia olivat alueella vain sinne siirretyt venäläiset. Ei ole tietoa, missä määrin Krasnoje Selon - suomenkieliseltä nimeltään Kyyrölän - maaorjat olivat yhteyksissä ympäröivään suomalaisväestöön. Ilmeisesti erittäin vähän, koska suurin osa maaorjista ei luultavasti poistunut tiluksilta koko elämänsä aikana ja kielimuuri oli esteenä. Tällaisena tilanne kesti koko 1700-luvun.
Suomen sodassa Ruotsin kuninkaiden suuruudenhullut unelmat tuhoutuivat lopullisesti eikä maa ole uskaltanut 200 vuoteen sotia, kun ei enää voi luottaa suomalaisten apuun. Haminan rauhan jälkeen Aleksanteri I liitti edeltäjiensä aiemmin valtaamat suomalaisalueet liberaaliksi testilaboratorioksi perustamaansa Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla hän vakuutti pitävänsä Ruotsin vallan alla säädetyt lait voimassa. Koska maassa saattoi olla vain yksi ainoa laki eikä Ruotsin laki sallinut maaorjuutta, vapautuivat kyyröläiset maaorjuudesta ja saivat lunastaa maapalstansa itselleen. Kyyrölän maaorjat vapautuivat viisikymmentä vuotta ennen muita venäläisiä, jotka vapautti vasta Aleksanteri II vuonna 1861.
Kyyrölä säilyi silti täysin venäläisenä ja venäjänkielisenä. Ensimmäinen suomalainen talonpoika muutti kylään vuonna 1870. Vuoteen 1914 asti suhteet suomenkielisiin olivat vähäisiä ja jännitteettömiä, jopa Venäjän lepsun tsaarin Nikolai II:n sortokausien ja yleisen venäläisvihan aikana. Vasta tuolloin alkoi esiintyä ongelmia, jotka vähitellen kasvoivat. Vuonna 1918 osa kyyröläisistä liittyi punaisiin ruuan ja päivärahan houkuttelemina, mutta kun huhut punaisten pakkoliikekannallepanosta levisivät, melkoinen osa kylän nuorista pisti valkoisen nauhan käteensä ja ryhtyi taisteluun. Tämä ilmeisesti pelasti kylän valkoisten kostolta, koska nytkin jälkiselvittelyissä ammuttiin satakunta punaisia tukenutta kyläläistä ilman oikeudenkäyntiä.
Kyyrölästä oli tehty pitäjä vuodesta 1890 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen Kyyrölä jatkoi itsenäisenä kuntana vielä reilut viisitoista vuotta. Ainoa muutos oli se, että vuodesta 1923 lähtien kunnan viralliseksi kieleksi vaihtui venäjän tilalle suomi. Kyyrölän lakkauttamisen syyt eivät olleet kielipoliittisia, kuten ajankohdasta (1934) voisi helposti kuvitella, vaan maantieteellisiä. Kyyrölä ja Muolaa muodostivat reikäleipäkunnan jo ennen kuin koko termi oli keksitty. Kyyrölä sijaitsi Muolaan sisällä, aika tarkkaan keskellä kuntaa. (Sotahistorian harrastajille tuo muutaman rinnakkaisen järven muodostama luonnoneste on tuttu ja Kyyrölä sijaitsee aika tarkkaan myös sen keskipisteessä.) Esimerkiksi Muolaan kunnanlääkäri ja apteekki olivat Kyyrölässä. Liikenneyhteyksien kehittyessä on ymmärrettävää, että kunnan keskellä sijaitseva toinen kunta ei pysty säilymään itsenäisenä, paitsi tietysti jos nimi sattuu olemaan Kauniainen ja enemmistö asukkaista ei puhu venäjää vaan ruotsia.
Kyyröläiset sopeutuivat nopeasti itsenäiseen Suomeen, olihan heillä takanaan jo yli sata vuotta rauhanomaista rinnakkaiseloa suuriruhtinaskunnassa. Kuntaliitoksen jälkeen kyyröläisillä oli jatkuvasti omat edustajansa kaikissa Muolaan kunnan lautakunnissa eikä kieliriitoja esiintynyt ainakaan mainittavissa määrin. Kyyröläiset valvoivat omia etujaan, mm. koulut pysyivät venäjänkielisinä. Kyyrölään kehittyi myös teollisuutta, tunnetuimpana saviruukkujen valmistus. Saviastioiden valmistuksen tietotaito oli peräisin Venäjältä ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kyyröläiset kauppiaat latoivat erikokoiset saviruukut sisäkkäin tilan säästämiseksi kiertäessään ympäri Suomea, josta tuli sanonta ”sisäkkäin ko kyyröläisen potit”. Perinnettä jatkaa yhä Kyyrölän Savi Oy.
Talvisodan syttyessä Kyyrölän miehet astuivat asevelvollisuuden suorittaneina Suomen armeijan palvelukseen, samoin jatkosodassa. Sodissa kaatui Sota-arkiston tietokannan mukaan 40 Kyyrölässä syntynyttä. Sodan jälkeen kyyröläisten evakkotie vei pääosin Hämeenlinnan seudulle, jossa he assimiloituivat suomalaisväestöön. Venäjän kieli lienee jo pääosin unohtunut. Kyyröläiset tunnistaa nykyään vain sukunimistään, tunnetuin kyyröläisten jälkeläinen on pitkään työministerinä ollut Tarja Filatov.
Suomen Kuvalehti teki välirauhan aikana jättiurakan kokoamalla kirjan Vapautemme hinta, kuvakooste talvisodan sankarivainajista. Kun kirjan avaa Muolaan kunnan kohdalta ja peittää nimet, ei kyyröläisistä voi yleensä erehtyä. Aukeaman sankarivainajien kasvoissa on monia niin tyypillisen venäläisen näköisiä, ettei sen venäläisemmäksi voi tulla. Silti he taistelivat poikkeuksetta Suomen armeijan riveissä toisia venäläisiä vastaan. Silti Kyyrölän asukkaat jättivät kotiseutunsa lähtien evakoiksi kohti tuntematonta, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus jäädä Äiti-Venäjän huomaan omalle kotiseudulleen.
Sotien jälkeen kyyröläisistä on pääosin vaiettu. Tämä on varsin ymmärrettävää edellä mainituista syistä; ei oikein istunut Neuvostoliiton ihanuuteen, että edes kulttuurillisesti ja etnisesti venäläiset eivät halunneet siellä asua. Samasta syystä sopii ihmetellä sitä, että jos Virossa venäläisillä on niin kovin vaikeaa, miksi vain harvat muuttavat Venäjälle? Venäjän kansalaisuuden he saisivat hetkessä niin halutessaan. Jos tilanne olisi toisinpäin ja Viroon muuttava venäläinen saisi halutessaan Viron passin, tulijoita (jopa ilman tankkeja) riittäisi, jos vain huolittaisiin. Kyyröläisten esimerkin pitäisi riittää vaientamaan myös Suomen antifasistiset Venäjän-ihannoijat, mutta eihän heihin järkipuhe auta.
Kyyröläisten tapaus voidaan ottaa vertailukohdaksi myös nykypäivän elintasopakolaisiin ja monikulttuurisuuteen. Kyyröläiset elättivät itse itsensä ja assimiloiutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että mitään ongelmia ei syntynyt. Voisiko joku kuvitella, että nykypäivän maahanmuuttajat toimisivat yhtä yksimielisesti samoin ja edes haluaisivat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä hyvin? Että he 1) kunnioittaisivat suomalaisia arvoja, 2) rikastuttaisivat maatamme omista maistaan peräisin olevilla taidoilla 3) säilyttäisivät samalla omat tapansa 4) eivät yrittäisi vainota suomalaisia oman uskontonsa varjolla ja 5) olisivat valmiita puolustamaan maata oman henkensä uhalla?
Kuntien toiminnan tehostamiseksi on pienistä kunnista muodostettu suurempia yksiköitä ja monet pikkukunnat ovat liittyneet naapurikaupunkiin. Tämän vuoden (2009)ensimmäisenä päivänä tapahtui yli 30 kuntaliitosta. Kokonaan toinen juttu on sitten se, saavutetaanko liitoksilla mitään merkittäviä etuja vai tehdäänkö jopa persnettoa. Kokemuksia löytyy molemmista tapauksista.
Kuntaliitoksissa on ollut kolme merkittävää aaltoa, joista rajuin on käynnissä juuri nyt. Se alkoi vuosituhannen alussa ja loppua ei ole näkyvissä. Edellinen aalto alkoi 60-luvun loppupuolella ja kesti kymmenisen vuotta. Ensimmäinen ja määrällisesti vaatimattomin oli sotien jälkeen, jolloin lähinnä tynkäkunniksi jääneet yhdistyivät naapuripitäjiin. Näiden aaltojen välissä tapahtuneet liitokset ovat olleet satunnaisia yksittäistapauksia, yleisimmin maalaiskunnan liittyminen samannimiseen kaupunkiin.
Ennen vuotta 1946 tapahtui itsenäisessä Suomessa yksi ainoa kuntaliitos. Vuonna 1934 Kyyrölän pitäjä liitettiin Muolaaseen.
Nykyään kuntia lakkautetaan liian vähäisen väkiluvun perusteella. Kyyrölän noin 2 000 asukkaan pitäjä olisi nykypäivänä tappolistalla välittömästi. Tuolloin parintuhannen asukkaan pitäjät olivat kuitenkin elinvoimaisia. Maasta löytyi useita kymmeniä kuntia, joiden väkiluku oli Kyyrölää pienempi. Mikä sitten oli Kyyrölän lakkauttamisen syy?
Vuonna 1709 Ruotsin kuningas Kaarle XII, joka käytti päätään vain kruunutelineenä, oli ottamassa pahasti turpiinsa Suuressa Pohjan sodassa. Kaarle ymmärsi logistiikasta tasan yhtä paljon kuin keskiverto hapansilakka strategisen ymmärryksen muistuttaessa erehdyttävästi hakkuupölkyn vastaavaa ja sen seurauksena Pultavan taistelussa kävi kehnosti. Kuningas ratsasti Turkkiin muutamaksi vuodeksi ja lyöty armeija yritti selviytyä kuten parhaaksi näki. Venäjän tsaarilla, megalomaanisella psykopaatti Pietari Suurella oli ruotsalaisen kollegansa kaikki huonot ominaisuudet, mutta sen vastapainoksi joitakin hyviäkin, kuten strategista älliä ja kiinnostusta muuhunkin kuin metsästykseen ja ratsastukseen. Hän saavutti tavoitteensa eli Itämeren rannan ja alkoi pykätä sinne kaupunkia, jonka nimeksi tuli vaatimattomasti Pietari. Venäläisten sotajoukkojen oli varmistettava kaupungin selusta (olette ehkä kuulleet, että tätä käytettiin myöhemminkin tekosyynä erinäisille rajaselkkauksille) ja ne etenivät Karjalan kannakselle.
Ruotsin armeijan rippeet pistivät ymmärrettävästi hanttiin ja kun talvikin yllätti (tuohon aikaan sodittiin yleensä vain kauniilla ilmalla), Venäjän joukot joutuivat leiriytymään muutamaksi kuukaudeksi. Pajari Grigori Petrovitsh Tshernysevin joukot asettuivat autiolle paikalle puron rantaan, johon ruotsalaiset olivat heidät pysäyttäneet. Pajari mieltyi seutuun ja antoi Jumalalle lupauksen, että jos hän seuraavana kesänä onnistuu valtaamaan Viipurin, hän perustaa maatilan alueelle. Valtaus onnistui. Vuonna 1721 solmittiin vihdoin Uudenkaupungin rauha, jossa Ruotsin ja Venäjän raja kulki Saimaan poikki. Tshernysev sai tsaarilta palkkioksi haluamansa maa-alueen. Muutama vuosi rauhan solmimisen jälkeen Tshernysev rahtasi Volgan rannoilta aluksi 20 maaorjaperhettään paikalle, eihän pajarin nyt sopinut itse ryhtyä maanviljelijäksi. Kumma kyllä, seutu oli säilynyt asumattomana siihen asti. Maaorjat asutettiin neljään pikkukylään, joista suurimman nimeksi annettiin Krasnoje Selo, ”kaunis kylä”. Tuonaikaisessa venäjän kielessä Krasnoje merkitsi kaunista, nykyvenäjässä punaista. Myöhemmin Tshernysev toi vanhoilta tiluksiltaan vielä yhdeksän perhettä lisää ja sittemmin vielä yhden seppäperheen, kun sellainen oli kaiken kiireen keskellä unohtunut pakata muuttokuormaan.
Maaorjuus oli tuon ajan tapa Venäjällä. Se ei kuitenkaan ollut automaattista, ja niinpä Karjalan kannaksen suomalaiset talonpojat säilyivät vapaina, vaikkakin heidän asemansa heikkeni. Maaorjia olivat alueella vain sinne siirretyt venäläiset. Ei ole tietoa, missä määrin Krasnoje Selon - suomenkieliseltä nimeltään Kyyrölän - maaorjat olivat yhteyksissä ympäröivään suomalaisväestöön. Ilmeisesti erittäin vähän, koska suurin osa maaorjista ei luultavasti poistunut tiluksilta koko elämänsä aikana ja kielimuuri oli esteenä. Tällaisena tilanne kesti koko 1700-luvun.
Suomen sodassa Ruotsin kuninkaiden suuruudenhullut unelmat tuhoutuivat lopullisesti eikä maa ole uskaltanut 200 vuoteen sotia, kun ei enää voi luottaa suomalaisten apuun. Haminan rauhan jälkeen Aleksanteri I liitti edeltäjiensä aiemmin valtaamat suomalaisalueet liberaaliksi testilaboratorioksi perustamaansa Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla hän vakuutti pitävänsä Ruotsin vallan alla säädetyt lait voimassa. Koska maassa saattoi olla vain yksi ainoa laki eikä Ruotsin laki sallinut maaorjuutta, vapautuivat kyyröläiset maaorjuudesta ja saivat lunastaa maapalstansa itselleen. Kyyrölän maaorjat vapautuivat viisikymmentä vuotta ennen muita venäläisiä, jotka vapautti vasta Aleksanteri II vuonna 1861.
Kyyrölä säilyi silti täysin venäläisenä ja venäjänkielisenä. Ensimmäinen suomalainen talonpoika muutti kylään vuonna 1870. Vuoteen 1914 asti suhteet suomenkielisiin olivat vähäisiä ja jännitteettömiä, jopa Venäjän lepsun tsaarin Nikolai II:n sortokausien ja yleisen venäläisvihan aikana. Vasta tuolloin alkoi esiintyä ongelmia, jotka vähitellen kasvoivat. Vuonna 1918 osa kyyröläisistä liittyi punaisiin ruuan ja päivärahan houkuttelemina, mutta kun huhut punaisten pakkoliikekannallepanosta levisivät, melkoinen osa kylän nuorista pisti valkoisen nauhan käteensä ja ryhtyi taisteluun. Tämä ilmeisesti pelasti kylän valkoisten kostolta, koska nytkin jälkiselvittelyissä ammuttiin satakunta punaisia tukenutta kyläläistä ilman oikeudenkäyntiä.
Kyyrölästä oli tehty pitäjä vuodesta 1890 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen Kyyrölä jatkoi itsenäisenä kuntana vielä reilut viisitoista vuotta. Ainoa muutos oli se, että vuodesta 1923 lähtien kunnan viralliseksi kieleksi vaihtui venäjän tilalle suomi. Kyyrölän lakkauttamisen syyt eivät olleet kielipoliittisia, kuten ajankohdasta (1934) voisi helposti kuvitella, vaan maantieteellisiä. Kyyrölä ja Muolaa muodostivat reikäleipäkunnan jo ennen kuin koko termi oli keksitty. Kyyrölä sijaitsi Muolaan sisällä, aika tarkkaan keskellä kuntaa. (Sotahistorian harrastajille tuo muutaman rinnakkaisen järven muodostama luonnoneste on tuttu ja Kyyrölä sijaitsee aika tarkkaan myös sen keskipisteessä.) Esimerkiksi Muolaan kunnanlääkäri ja apteekki olivat Kyyrölässä. Liikenneyhteyksien kehittyessä on ymmärrettävää, että kunnan keskellä sijaitseva toinen kunta ei pysty säilymään itsenäisenä, paitsi tietysti jos nimi sattuu olemaan Kauniainen ja enemmistö asukkaista ei puhu venäjää vaan ruotsia.
Kyyröläiset sopeutuivat nopeasti itsenäiseen Suomeen, olihan heillä takanaan jo yli sata vuotta rauhanomaista rinnakkaiseloa suuriruhtinaskunnassa. Kuntaliitoksen jälkeen kyyröläisillä oli jatkuvasti omat edustajansa kaikissa Muolaan kunnan lautakunnissa eikä kieliriitoja esiintynyt ainakaan mainittavissa määrin. Kyyröläiset valvoivat omia etujaan, mm. koulut pysyivät venäjänkielisinä. Kyyrölään kehittyi myös teollisuutta, tunnetuimpana saviruukkujen valmistus. Saviastioiden valmistuksen tietotaito oli peräisin Venäjältä ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kyyröläiset kauppiaat latoivat erikokoiset saviruukut sisäkkäin tilan säästämiseksi kiertäessään ympäri Suomea, josta tuli sanonta ”sisäkkäin ko kyyröläisen potit”. Perinnettä jatkaa yhä Kyyrölän Savi Oy.
Talvisodan syttyessä Kyyrölän miehet astuivat asevelvollisuuden suorittaneina Suomen armeijan palvelukseen, samoin jatkosodassa. Sodissa kaatui Sota-arkiston tietokannan mukaan 40 Kyyrölässä syntynyttä. Sodan jälkeen kyyröläisten evakkotie vei pääosin Hämeenlinnan seudulle, jossa he assimiloituivat suomalaisväestöön. Venäjän kieli lienee jo pääosin unohtunut. Kyyröläiset tunnistaa nykyään vain sukunimistään, tunnetuin kyyröläisten jälkeläinen on pitkään työministerinä ollut Tarja Filatov.
Suomen Kuvalehti teki välirauhan aikana jättiurakan kokoamalla kirjan Vapautemme hinta, kuvakooste talvisodan sankarivainajista. Kun kirjan avaa Muolaan kunnan kohdalta ja peittää nimet, ei kyyröläisistä voi yleensä erehtyä. Aukeaman sankarivainajien kasvoissa on monia niin tyypillisen venäläisen näköisiä, ettei sen venäläisemmäksi voi tulla. Silti he taistelivat poikkeuksetta Suomen armeijan riveissä toisia venäläisiä vastaan. Silti Kyyrölän asukkaat jättivät kotiseutunsa lähtien evakoiksi kohti tuntematonta, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus jäädä Äiti-Venäjän huomaan omalle kotiseudulleen.
Sotien jälkeen kyyröläisistä on pääosin vaiettu. Tämä on varsin ymmärrettävää edellä mainituista syistä; ei oikein istunut Neuvostoliiton ihanuuteen, että edes kulttuurillisesti ja etnisesti venäläiset eivät halunneet siellä asua. Samasta syystä sopii ihmetellä sitä, että jos Virossa venäläisillä on niin kovin vaikeaa, miksi vain harvat muuttavat Venäjälle? Venäjän kansalaisuuden he saisivat hetkessä niin halutessaan. Jos tilanne olisi toisinpäin ja Viroon muuttava venäläinen saisi halutessaan Viron passin, tulijoita (jopa ilman tankkeja) riittäisi, jos vain huolittaisiin. Kyyröläisten esimerkin pitäisi riittää vaientamaan myös Suomen antifasistiset Venäjän-ihannoijat, mutta eihän heihin järkipuhe auta.
Kyyröläisten tapaus voidaan ottaa vertailukohdaksi myös nykypäivän elintasopakolaisiin ja monikulttuurisuuteen. Kyyröläiset elättivät itse itsensä ja assimiloiutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että mitään ongelmia ei syntynyt. Voisiko joku kuvitella, että nykypäivän maahanmuuttajat toimisivat yhtä yksimielisesti samoin ja edes haluaisivat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä hyvin? Että he 1) kunnioittaisivat suomalaisia arvoja, 2) rikastuttaisivat maatamme omista maistaan peräisin olevilla taidoilla 3) säilyttäisivät samalla omat tapansa 4) eivät yrittäisi vainota suomalaisia oman uskontonsa varjolla ja 5) olisivat valmiita puolustamaan maata oman henkensä uhalla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
