Anteeksipyynnöstä irtisanoutuminen

Nykyään on kovasti muodissa vaatia anteeksipyyntöä milloin mistäkin ja irtisanoutua jos jonkinlaisista ajatuksista. Kovin usein asioista joita ei ole edes tehnyt ja ajatuksista joita ei ole ainakaan toteuttanut jos lienee edes ajatellut.

Joka ainoa ihminen joutuu silloin tällöin tilanteeseen, jossa hänen toimintansa on loukannut toista ihmistä. Nykyään vieläpä tilanteeseen, jossa hän ei ole edes toiminut tavalla jolla toinen luulee hänen toimineen ja on siksi loukkaantunut.
Tällöin loukatuksi itsensä kokeva osapuoli joskus vaatii ja vielä useammin selkeästi osoittaa odottavansa anteeksipyyntöä.
Henkilökohtaisesti olen jo vuosia sitten ryhtynyt noudattamaan menettelytapaa, joka perustuu vastapuolen arviointiin eikä tilanteen arviointiin. Kyseessä on Tuntemattoman sotilaan Koskelaa lainaten ”se pienimmän riesan tie”.

Arvio tehdään vastapuolen perusominaisuuksien ja tilanteen mukaisen käytöksen perusteella. Arvioita on kolme mahdollista:
(1) Vastapuoli on sekä riittävän fiksu, sivistynyt että rauhallinen kyetäkseen käymään rakentavaa keskustelua
(2) Vastapuoli ei kykene käymään rakentavaa keskustelua kiihtymystilansa takia
(3) Vastapuoli ei kykene käymään rakentavaa keskustelua kognitiivisten kykyjensä tai luonnevikansa takia

Tapaus (1) on luonnollisesti helpoin ratkaista, joskin käytännössä yleensä aikaavievin. Samalla kylläkin valitettavasti harvinaisin. Tällöin voidaan istahtaa yhdessä vaikka kahvikupillisen ääreen ja käydä asia läpi alusta alkaen eli selvittää miten tilanteeseen päädyttiin. Useimmiten havaitaan kyseessä olleen molemminpuolinen väärinkäsitys, jolle voidaan sitten yhdessä nauraa. Muissa tapauksissa päädytään neuvotteluratkaisuun ja havaitaan anteeksipyyntöjen olevan tarpeettomia. Loogisesti ottaen anteeksipyyntöhän tarkoittaa sitä, että on tehnyt jotain pahassa tarkoituksessa. Se että jollekulle aiheutuu ikäviä seurauksia, ei tarkoita sitä että se olisi välttämättä – sivistyneiden ihmisten kesken käytännössä ei koskaan – tehty pahassa tarkoituksessa. Kun kylätiehen tehdään oikaisua, niin väistämättä käy siten että oikaisu häiritsee jonkun mökkiläisen rauhaa enemmän kuin vanha tie olisi häirinnyt. Mutta kun vanha tie oli liikennemääriin nähden kelvoton, se oli pakko oikaista ja toinen linjausvaihtoehto olisi taas häirinnyt kymmenen kyläläisen pihapiiriä. On suhteellisen helppoa valita kymmenen vakioasukkaan ja yhden mökkiläisen välillä.

Tapaus (2) purkautuu joko tapauksen (1) tai (3) menettelytavaksi. Tapaukseksi (1), mikäli on mahdollista joko odottaa siinä tilanteessa tai siirtää itse asia parin päivän päähän jolloin tunteet ovat toivottavasti jäähtyneet. (Tässä tapauksessa on tietysti oletettu, että loukkaantunut osapuoli on parhaassa tilassaan kykenevä rakentavaan keskusteluun.) Mikäli kyseessä on sinänsä ilmeisen fiksu ja sivistynyt mutta kiihtynyt ihminen ja tapaus on kiireellinen, on siirryttävä tapauksen (3) menettelytapaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa itse olet poistumassa kahvilasta, tuntematon omaa huolimattomuuttaan törmää kahvikuppi kourassa, kahvi kaatuu lattialle ja hän syyttää kaikesta huolimatta kiihtyneenä teitä. Siinä on itsellä kiire, tapaus on vähäinen eikä ole mitään järkeä jäädä odottelemaan rauhoittumista saati sitten siirtää asiaa parilla päivällä.

Tapaus (3) on näinä ankeina aikoina valitettavasti yleisin. Tällöin pitää itse olla kiihtymättä (mikä on operaation hankalin osa) ja muistaa, ettei sana ”anteeksi” aiheuta sen sanojalle palovammoja äänihuuliin. Vastaanottajan se varsin usein rauhoittaa eli tarkoitus saavutettu.
Oleellista on se, että anteeksi saa pyytää ja pahoitella, mikäli ei sitä ollenkaan tarkoittaisikaan. Tämä vain yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että vastapuolta ei arvosta sen vertaa, että pitäisi häntä tasavertaisena. Jos vastapuoli on sillä tasolla, että hänen kanssaan ei kykene keskustelemaan sivistyneesti, dialogi on aivan turhaa. Helpommalla selviää pahoitteluilla.
Toki asiassa on eri vakavuusasteita. Edellisessä kohdassa mainittu kahvin kaatuminen lattialle ei ole vakavaa – vaikka oletkin oikeassa, pyydät anteeksi ja ostat uuden kahvin. Vähemmällä selviät. Tässä ei ole kysymys edes siitä, että toinen osapuoli jollain lailla hyötyisi kustannuksellasi – ei hän siitä lattialle kaatuneesta kahvista mitään saa irti. Kun taas ykköskohdassa mainittu tuohtunut mökkiläinen on kieltämättä suuremman kokoluokan tapaus – onhan uusi tie häiritsemässä hänen mökkirauhaansa. Siinä tapauksessa voi pahoitella että tielautakunta nyt päätyi tälläiseen ratkaisuun jota se itse ei voi enää muuttaa ja todeta, että ylempiin hallintoportaisiin voi valittaa, ehkä vähän neuvoakin kuinka valitus tehdään. Jos mökkiläisellä on vähän järkeä, hän tajuaa ettei tällainen perusteeton valitus mene kuitenkaan läpi ja rauhoittuu, jos taas järkeä ei ole hän painelee naputtelemaan valitusta. Molemmissa tapauksissa suuttumus teitä kohtaan jos nyt ei kokonaan kadonnut niin putosi ainakin murto-osaan, kun osoititte sympatiaa ja annoitte neuvon.

Viimeisin tapaus eli vastapuoli on joko kognitiivisten kykyjensä tason tai luonnevikansa takia kyvytön rakentavaan keskusteluun tulee pitää mielessä myös nykyisessä yhteiskunnallisessa vastakkainasettelussa.
Tietty porukka kirkuu mielenosoituksissa demokraattisesti valittua hallitusta vastaan ja vaatii natsien eroa. Suoraan sanottuna tässä alkaa sielunsa silmin nähdä jo piikkilanka-aidan sisäpuolelta ja krematoriosta nousevan rasvaisen savupatsaan, kun sitä älämölöä katselee ja kuuntelee ”ei natseja mihinkään” -ulinaa. ”Mihinkään” kun antaa ymmärtää, että heidän ideologiansa vastaisella ihmisellä ei ole oikeutta olemassaoloon. Se jää epäselväksi, riittäisikö heille kuvitellun natsin käännyttäminen heidän kannalleen. Tämä vaihtoehto tosin on teoreettinen, sillä hehän eivät suostuisi keskustelemaan ”natsin” kanssa. Mikä on myöskin ymmärrettävää, sillä argumenttien loppuessa alkaa huuto.
Yksinkertainen sääntö: jos käyttäytyy kuin uhmaikäinen pikkulapsi, ansaitsee myös uhmaikäisen pikkulapsen kohtelun. Sillä erolla toki, että aikuiselta voi pyytää anteeksi turhaankin, pikkulasta kohtaan se olisi epäreilua sillä hänen kehityksensä vastuulliseksi ihmiseksi on vielä todennäköistä.

Olen aika usein yrittänyt käydä keskustelua vasemmalle kallellaan olevien kanssa. Jo lähtökohta on epätasa-arvoinen: he voivat ilmaista heti missä seisovat, kun taas jos minä teen näin keskustelu päättyy ennen kuin on alkanutkaan. Vasemmistolaisia kun on kolmea sorttia eli naiivit, irrationaaliset ja opportunistit. Irrationaalisella eivät paukut riitä muihin kuin papukaijamaiseen iskulauseiden toisteluun, naiivi taas ei halua vähällä luopua käsityksistään joiden sisimmässään tietää olevan väärin ja opportunisti ei lähde väittelyyn jonka tietää häviävänsä.
Niinpä pitää lähteä liikkeelle stealth-moodissa eli paljastamatta omia korttejaan. Otetaan varovasti faktoja esiin ja katsotaan, missä vaiheessa ja millä tavalla tosiasiavastainen vetäytyy keskustelusta.
Irrationaalinen vetää natsikortin esiin huutaen ettei tuollaisten kanssa keskustella.
Opportunisti alkaa hymyillä ja siirtyy muihin asioihin.
Naiivi yleensä suuttuu ja sanoo, että ei noin saa sanoa, parhaassa tapauksessa sisuksissa itävä epäilyksen siemen saa lannoitetta.
Naiivi on siis näistä se, jolla on vielä toivoa: Siperia opettaa. Irrationaalisille ei ole mitään tehtävissä, opportunisti saattaa toki loikata jos tilanne on aivan toivoton mutta harvemmin näin käy, sillä liikkuvilta rattailta on vaikea hypätä toisille.

Mikäli vasemmiston aate olisi oikeassa, heillä ei olisi mitään syytä kieltäytyä keskustelusta. Saattaisipa saada uuden käännynnäisen. Keskustelusta kieltäytyminen on osoitus päinvastaisesta: sisäinen tietous siitä, että vastapuolen argumentteja ei pysty kumoamaan. Silloin on helpompaa kirkua kurkku suorana ”Ei natseja minnekään!” ja vaatia perussuomalaisten lakkauttamista.


Tällä kirjoituksella irtisanoudun useimmista anteeksipyytämisistä. Käytännössä ainakin sellaisista, joita on vaadittu. Jos anteeksipyyntöä vaaditaan ilman että sen tarpeellisuudesta on kyetty keskustelmaan, on anteeksipyynnön vaatija alentanut itsensä sille tasolle, ettei hänelle esitettyä anteeksipyyntöä tarvitse ottaa vakavasti. Kuten vanha sanonta kuuluu, diplomatia on sitä että osaa sanoa raivotautiselle piskille ”kiltti koira” niin kauan kunnes löytää tarpeeksi jykevän kepin.

Sama koskee irtisanoutumisia ties milloin mistäkin. Loogisesti ottaen eihän natsismista voi irtisanoutua, jos ei koskaan ole ollut natsi. Toki siitä voi irtisanoutua rääkyvän väkijoukon rauhoittamiseksi, mutta eihän sellainen lausunto oikeasti mitään merkitse.


Aito ja rehellinen anteeksipyyntö on sitten aivan toinen asia. Siinä tulee olla keskinäinen kunnioitus.
Toistakymmentä vuotta sitten entisessä työpaikassani olin mukana toimikunnassa, jossa esitettiin eräs operaatiosuunnitelma. Pidin sitä huonona strategisena valintana ja tein kantani selväksi asiaa ajaneelle henkilölle. Toisaalta kyseessä oli ns. ”matalan riskin ja pienen voittomahdollisuuden tilanne” jossa ei ollut paljon hävittävää. Niinpä en nostanut älämölöä, kun suunnitelma päätettiin kuitenkin toteuttaa. Vastoin odotuksiani seurauksena oli menestys, joka ylitti asiaa ajaneen henkilönkin odotukset.
Joitakin kuukausia myöhemmin satuin kyseisen henkilön kanssa samaan aikaan naulakolle (emme olleet organisaatiossa suoranaisesti tekemisissä tuota yhtä toimikuntaa lukuun ottamatta) ja sanoin, että minulla olisi vähän asiaa. Hän katsoi kummastuneesti. Kysyin muistaako hän, että vastustin tätä suunnitelmaa. Hän sanoi muistavansa. Sanoin, että olin väärässä ja pyydän anteeksi silloista näkemystäni. Hän nyökkäsi ja sanoi, ettei anteeksipyyntöön ole tarvetta – se oli minun silloinen johtopäätökseni, jonka olin perustellut. Seuraavaksi hän kiitti minua siitä, että minulla oli rohkeutta tunnustaa virheeni. Oli minun vuoroni hämmästyä. Jäi mieleen mitä vastasin: ”Kyllä miehellä pitää olla sen verran selkärankaa, että pystyy pyytämään anteeksi silloin kun on ollut väärässä.”