Tyhjiä paikkoja näkyi olevan riittävästi, joten asetin takkini ja laukkuni toiselle istuimelle. Aioin käyttää ainakin osan matkasta työskentelyyn. Istuin käytävän puolelle, jotta vastaantulevien autojen valot eivät pimeässä talvi-illassa häikäisisi. Kaivoin ikkunanpuoleisella penkillä olevasta laukusta läppärin ja muutaman paperin. Läppärin laitoin syliini ja paperit takin päälle viereiselle istuimelle, josta voisin niitä tarvittaessa vilkaista. Hommia olisi jonkin verran, mutta olipa matkaakin.
En ollut kiinnittänyt huomiota kanssamatkustajiin, kun ei ollut näkynyt sen paremmin tuttuja kuin erityistä silmäniloa herättäviä naisiakaan. Kohta oli kuitenkin pakko kiinnittää, koska aivan käytävän toisella puolella, aavistuksen verran takaoikealla istui pari ehkä kuusikymppistä naista, jotka alkoivat puhua pälistä. En kuunnellut, mutta en voinut olla kuulemattakaan. Ihan tavanomaista juoruilua, mutta asiaa – tai oikeastaan kälätystä – tuntui riittävän.
Keskityin työskentelyyn. Pystyn aika hyvin sulkemaan ulkomaailman päästä pois halutessani, ainakin jos on kyse asioista jotka eivät minulle millään tavoin kuulu. Jonkin ajan kuluttua huomasin kuitenkin silmänurkastani, että aina pulinan tauotessa käytävänpuoleinen nainen kuikuili omia tekosiani. Ei hän tietenkään siltä matkalta voinut saada läppärin näytöstä tekstistä selvää, mutta huomasin pään kurotuksen joka kerran kun nostin jonkin paperin käteeni tarkistaakseni jotain tietoa. Siinähän katselet, tuumailin. Ei se kuitenkaan saa selvää ellei nyt mikään ihmeellinen kotkankatse ole. Ja vaikka olisikin, ei näissä papereissa tällä kertaa ole mitään salaista.
Näin mentiin aikansa. Vähitellen alkoi tuo ainainen kuikoilu ärsyttää. Sain hommat hoidettua, suljin tietokoneen ja laitoin paperit laukkuun, josta kaivoin matkalukemiseksi Jared Diamondin uusimman. Siitäkin tuntui naapuri olevan kovasti kiinnostunut, että mitäs tuo nyt plärää.
Melkein saman tien kännykkäni soi. Arvasin ajankohdasta heti, kuka siellä soittaa ja miksi. Näyttöön vilkaistuani totesin olleeni oikeassa ainakin ensimmäisen osan suhteen – Sallihan se siellä. Samassa mieleeni välähti pirullinen ajatus … jos vain Sallin asia olisi se mitä arvelen, puhelu hoituisi nopeasti ja voisin hänen kysymykseensä vastata sopivan epämääräisesti…
- No moi.
- Moi. Ootko aikataulussa?
Lupaavalta kuulosti, eiköhän tämä tästä…
- Joo, kaikki kunnossa.
- Pitäis käydä vielä kaupassa.
- Tuutko asemalle?
- No en tietenkään, tuu kauppaan ja ajetaan sieltä sitten kotiin.
- Tämä sopii.
- Okei. Nähdään siellä.
No niin. Nyt ei saa sanoa että heippa vaan.
- Kuittaan.
- Heippa.
Kännykkä mykistyi. Pidin sitä edelleen korvallani ja laskin hiljaa mielessäni viisi sekuntia kunnes avasin suuni.
- No semmoinen vanha punainen kuplavolkkari.
...
- Niin niin. Just se. Kuvaile sen naamataulua.
...
- Oliko viikset?
...
- No en minä tiedä ... ai ne. Suihkuturbiinit.
...
- Suihkuturbiinit, sanoin. No totta hitossa ovat.
...
- Kyllähän isoista turbiineista pystyy menemään vaikka mies läpi ja jäämään silti henkiin.
Tässä vaiheessa vilkaisin syrjäsilmällä takaoikealle. Salakuuntelija vaikutti Lootin vaimolta, joka oli juuri katsonut olkansa yli Sodomaa.
- No se on kyllä sivuseikka tässä sotkussa. Saitko toimitettua ne sinne mihin piti?
...
- Hyvä. Kunhan Naukkarinen saa ne käsiinsä, niin sitten päästään asiassa eteenpäin.
...
- Siis Malesiassa? Eikö sen pitänyt olla Hongkongissa?
...
- Mitä helvettiä? Naukkarinen makaa perse homeessa Malesiassa, kun sen pitäisi olla jo oikeastaan Dubaissa valvomassa asennuksia. Miten voi kestää noin kauan yksinkertainen hakureissu?
...
- Et käske. Hoitakoot Cargogroupin pojat, se on niiden duuni. Käske sen painella suoraan Kruppin tehtaille.
Vilkaisu syrjäsilmällä. Salakuuntelijan naapurikin oli jo jähmetyttynyt ja levittänyt korvansa kuin hellekaudella jäähdyttelevä afrikannorsu.
...
- No ei helvetissä Berliinin kautta. Oletko koskaan kuullut Frankfurtista? Maailman suurimpia lentokenttiä?
...
- Kunhan nyt hoitaa sen. Kakstoista ja puoli kierrosta.
...
- Ei todellakaan enää ainuttakaan pingviiniä.
...
- Ihan normisäädöillä. Pidä tasaisena, ei yli neljänsadan asteen missään tapauksessa, katsokin ettei käy kuten Nokian rähmäkäpälille.
...
- Ei siihen enempää väkeä tarvita. Toisaalta selvitään ilman lomautuksia, kun tuo urakka tuli päälle.
Viereisessä penkissä istuvan tädin silmät vaikuttivat teevadeilta.
- Tuhat per lärvi.
...
- Joo, tee niin. Leasingilla, ilman muuta.
...
- Olen olen tosissani. Voi tulla hyvinkin kylmä.
...
- Ei tässä. En nyt ihan kaikkea voi tässä puhua, linja ei ole salattu.
Nyt käänsin jo reilusti päätäni ja mulkaisin. Tädit havahtuivat ja katselivat linja-auton kattoa tyyliin "eihän me tässä mitään".
- Joo, kyllä mä sen teen. Mutta tästä ei järjestetä mitään lehdistötilaisuutta.
...
- No joo joo. Tärkeä tilaisuus, lässyn lässyn ja normaalit puheet. Iltapukulinja.
...
- Se nyt painaa sihteeriään aina kun on tilaisuus.
...
- Miespuolinen? Ha! Joko se on tullu vanhaksi tai sitten homoksi.
...
- Grillimakkaraa.
...
- Siinä viitisenkymmentä. Eli tarvitaan varastotilaa.
...
- No just niin, samaa mieltä. Sen hautaustoimiston maine olis kyllä menny siinä viimekeväisessä.
...
- Siis et sä tiennyt? Nehän vuokrasi hotellihuoneen ja käytti sitä välivarastona.
...
- Ei tietenkään, nehän olis ruvennu jo haiseen. Pari päivää vaan.
...
- Niin joo, oli siitäkin huhuja. Mutta eihän ne kiinni jääny.
...
- Joo, hommaa se alihankintana.
...
- Okei, selvä. Tää oli tässä. Onks kymmenen aikaan hyvä?
...
- Selvä, mennään näillä. Moro vaan!
Otin kännykän korvalta ja painoin näppäintä. Takaoikealla vallitsi syvä hiljaisuus. Poimin kirjani sylistä ja keskityin siihen kaikessa rauhassa. Kesti kokonaiset viisi minuuttia, ennen kuin tädit alkoivat keskustella ilmoista. Omalla pysäkilläni nousin käytävälle. Tädit vetäytyivät ainakin puoli metriä kauemmas kohti ikkunaa. Tunsin katseet selässäni vielä kävellessäni poispäin asemalta.
Odottamaton pelko
14 tuntia sitten
5 kommenttia:
Tämähän kuuluu sarjaan ”suomalaisia tähtihetkiä”. Off-topicina tulee mieleen se, kun 1970-luvulla oli mukavaa matkustaa linja-autolla. Silloin kulki vielä postiautotkin. Myöhemmin kun tuli muutettua Helsinkiin, niin siellä tuli kehitettyä pysyvä inho kaikenlaisiin julkisiin kulkuneuvoihin. Oli sitten kyseessä bussi, metro, ratikka tai paikallisjuna, niin aina sinne riitti kaikenlaisia hörhöjä. Nyttemmin pitäydyn omassa autossa.
Nähtävästi kaikenlaisia hörhöjä riittää edelleenkin :D
Onneksi se puhelin ei alkanut siinä vaiheessa soida uudestaa, kun tuota valepuhelua teit, olis käynyt kuin yhdelle kaverille marketissa joskus 90-luvulla, että puhelin alkoiki soida kun kaveri oli "puhumassa" puhelimeen :)
-jpt-
Yrjö: Olen minäkin joskus metrolla ajanut ja ymmärrän hyvin sieltä tulleen inhon. Kaukoliikenteessä ei onneksi vastaavaa ole juuri näkynyt.
Sanna: Kiva olla hullun maineessa - saa tehdä kaikenlaista hauskaa!
jpt: Tuo riski oli tietysti olemassa...
Joskus kaipaan aikoja ennen kännykkää, kun junissa ja linjureissa oli yleensä hyvin hiljaista. Jos junassa oli täyttä, niin saattoi mennä tupakkiosastolle, jossa oli väljempää.
Lähetä kommentti