Tinian, Mariaanit, 6. elokuuta 1945 klo 2.25 paikallista aikaa
Eversti
Paul Tibbets kapusi viimeisenä miehenä tikkaita pitkin B-29 -koneeseen hyvästeltyään kenraali Farrellin. Juuri ennen
Enola Gayn sisäänmenoluukkua hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. Tibbets kurtisti kulmiaan lentokentän hämärässä nähdessään viestiupseerin juoksevan kohti konetta huutaen kenraalille. Hän pysähtyi odottamaan.
- Sir, tehtävä on peruttu! Viime hetken määräys! Viesti tuli juuri hetki sitten!
Washington, Yhdysvallat, samaan aikaan
Presidentti Harry S. Truman hörppäsi päiväkahviaan. Hän ei ollut erityisen uskonnollinen mies ja oli varmaan elämässään kiroillut kymmenen kertaa enemmän kuin rukoillut. Nyt hän kuitenkin lausui hiljaisen rukouksen toivoen, että hänen käskynsä oli ehtinyt ajoissa. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt, mutta ensimmäisen maailmansodan veteraanina Truman tiesi että armeijassa yleensä kaikki mahdollinen ja osa mahdottomistakin onnistutaan sössimään.
Hän oli tehnyt päätöksensä katsottuaan vielä kerran
filmin Alamogordon testiräjäytyksestä. Ei, tuota asetta ei sodassa käytettäisi. Ei hänen luvallaan. Näin ajatellessaan hän kirosi vielä kerran Rooseveltin kuolemaa. Ilman sitä hän ei olisi joutunut tästä päättämään. Atomipommi oli helvetinkone, sanan kaikissa merkityksissä. Ehkä se olisi pakottanut Japanin antautumaan. Mutta edes siitä ei voinut olla varma. Niinpä hän oli päätöksensä tehnyt.
Saitama, Tokion esikaupunkialue, 13. kesäkuuta 1946
Kenraali Douglas MacArthur nyökkäsi kuultuaan rintamavastuussa olevan majurin selostuksen. Oikeastaan tämä oli selustaa, varsinainen rintama oli reilun kymmenen kilometrin päässä Tokiossa. Tai sen raunioissa - tuskin kaupungissa kovin montaa taloa enää pystyssä oli. Keisarikin oli jo kuollut, ainakin heidän tietojensa mukaan. Ja se "oikea" rintama vajaa sata kilometriä pohjoisempana oli oikeastaan lakannut olemasta amerikkalaisjoukkojen päästyä yhteyteen venäläisten kanssa.
Helvetin kommarit, ajatteli MacArthur. Edellisen vuoden elokuun puolivälissä puna-armeija oli hyökännyt rajan yli Sahalinilla
Japanin hallitsemaan saaren eteläosaan vallaten sen
muutamassa päivässä. Sen jälkeen neukut, perkeleet, olivat jääneet istumaan perse homeessa odottaen että amerikkalaiset ja britit nousisivat maihin Japanin pääsaarilla. Valloittaakseen heti pääsaarten taistelun alettua niistä pohjoisimman eli Hokkaidon, kun japanilaiset siirsivät joukkonsa pois pohjoisesta yrittäessään torjua länsiliittoutuneiden hyökkäystä. Ja ne saastaiset vinosilmät olivat melkein onnistuneet, kirosi MacArthur. Helvetin japsit. Helvetin Truman, joka oli kieltänyt ydinaseen käytön.
Maihinnousuoperaatio oli alkanut tasan kuukautta suunniteltua myöhemmin, 1. joulukuuta 1945. Pääsaarista eteläisimmälle, Kyushulle, oli noustu kolmesta eri kohdasta. Pahaksi onneksi japanilaiset eivät olleet menneet halpaan ja uskoneet hämäysyrityksiä, joiden mukaan maihinnousu olisi tapahtunut pääsaarista pienimmälle eli Shikokulle. Vaikka Japanin tuotanto niin sota- kuin elintarvikkeidenkin suhteen oli tuhottu lähes olemattomaksi, raivokas vastarinta heitti kahdella kolmesta maihinnousurannasta liittoutuneet takaisin mereen. Ja ainoa onnistunut maihinnousu oli tietysti ollut itärannikolla, josta oli vuoristoinen tie marssia valtaamaan Kyushua. Saaren miehittämiseen kului melkein puoli vuotta.
Se hyvä puoli epäonnistumisesta oli ollut, että pääsaari Honshulle tehtävää maihinnousua oli voitu aikaistaa parilla viikolla, koska yhden sillanpään huoltamiseen kului vähemmän logistiikkaa kuin kokonaisen Kyushun. Kalustoa päämaihinnousuun oli enemmän käytettävissä.
Toinen maihinnousu oli alkanut 15. helmikuuta 1946 rohkealla maahanlasku-maihinnousuoperaatiolla suoraan Kanton tasangolle Tokion lähelle. Yllättäen japanilaiset eivät edes yrittäneet tosissaan puolustaa avointa maastoa, vaan antoivat liittoutuneiden luoda tukialueensa liiemmin häiritsemättä. Helvetti repesi sitten, kun sieltä tunkeuduttiin pois. Nälkiintyneet japanilaiset taistelivat raivokkaasti jokaisesta sentistä kaikin mahdollisin asein ja keinoin. MacArthur oli aikonut näännyttää Tokion kiertämällä sen. Tokio kierrettiin ja nääntyi. Mutta se ei silti antautunut. Eikä näyttänyt antautuvan vieläkään. Se oli pakko vallata. Miehiä kaatuisi lisää. Ennen maihinnousua ilmavoimien kenraali LeMay oli sanonut, että amerikkalaisia kaatuisi Japanin valtauksessa puoli miljoonaa. Hänelle oli naurettu, sillä virallinen huonon skenaarion arvio liikkui sadan ja kahdensadan tuhannen välillä. Todellisuudessa LeMay oli osoittautunut optimistiksi. Kaatuneita oli jo nyt yli puoli miljoonaa. Vaikka määrä ei enää siitä merkittävästi kasvaisikaan, hinta oli osoittautunut paljon hirvittävämmäksi mitä oli kuviteltu. Japanilaisten kärsimyksiä kukaan ei jaksanut edes laskea. MacArthur muisti kuulleensa arvion kymmenestä miljoonasta kuolleesta viimeisen vuoden aikana. Sitä, mitä venäläisten valtaamalla alueella oli tapahtunut, ei osattu edes arvioida. Kanton taistelujen aikana puna-armeija oli ylittänyt Tsugarunsalmen ja vallannut suurimman saaren Honshun pohjoisosan suhteellisen helposti. Japanin armeijan kaikki raskaampi aseistus oli maan eteläosissa, siis se mitä enää jäljellä oli.
Vastarinnan hintaa ja hirvittävyyttä nosti japanilaisten haluttomuus antautua. Nyt koko maa oli Tokion viimeisiä kortteleita vaille vallattu, mutta vallattujen alueiden selustasta nousi aina vain uudelleen yhä uusia ja uusia piilossa olleita pesäkkeitä, jotka maksoivat ihmishenkiä. Vasta keisariperheen kuolema oli alkanut murtaa japanilaisten taistelutahtoa. Yksi rintaman taakse jääneistä pesäkkeistä oli täällä. Majuri Johnson oli juuri selittänyt MacArthurille tilanteen, kun poterosta nousi japanilaisnainen vauva sylissään alkaen kävellä kohti amerikkalaisia huutaen hädissään.
- IYE!!!!!!!, huusi yksi amerikkalaisista hädissään yrittäen kieltää naista lähestymästä.
Tämä ei kuitenkaan välittänyt komennosta, vaan jatkoi etenemistään kauhistunut ilme kasvoillaan ojentaen vauvaa eteenpäin ikään kuin tarjoten tätä sotilaille, vaikka nämä olivat vielä kaukana.
- Ampukaa hänet!, karjaisi majuri Johnson.
- EI!, huusi MacArthur. - Emme ammu naisia ja lapsia, jotka yrittävät päästä turvaan!
Nainen oli sillä aikaa edennyt vain
kymmenen metrin päähän kenraalista, kun hänen kimononsa avautui sen verran, että sen alla olevat räjähteet paljastuivat. Sekunnin murto-osaa myöhemmin ajastin toimi.
Kenraali MacArthurista ei koskaan tullut Japanin miehitysarmeijan ylipäällikköä. Sen sijaan hänestä tuli Yhdysvaltain historian korkea-arvoisin sankarivainaja.
Iwaki, 37. leveyspiiri, 1. toukokuuta 1947
Kapteeni Charles Brooks katsoi laskeutuvaa puomia. Kahden Japanin välinen raja oli suljettu lopullisesti. Typerämpää rajalinjaa olisi vaikeampi keksiä, Brooks tuumi. Väliaikaiseksi USA:n ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeiden rajaksi oli sovittu 37. pohjoinen leveyspiiri. Tarkoitus oli järjestää Japanin hallinto myöhemmin järkevämmällä tavalla, mutta osapuolten näkemyserot estivät sen. Välit kiristyivät nopeasti ja tästä päivämäärästä lähtien rajaa ei enää ylitettäisi ilman lupaa.
Rajalinjan älyttömyys näkyi parhaiten Iwakin kaupungissa, joka oli yksi harvoista sodan tuhoilta suurimmaksi osaksi säästyneistä paikkakunnista. Suurin osa kaupungista jäi pohjoisen puolelle, mutta etelään jäi esimerkiksi satama. Tai oikeastaan tämä oli vasta toiseksi älyttömin paikka, Brooks ajatteli. Kaikkein älyttömintä oli
Noton niemimaalla länsirannikolla. Leveyspiiri kulki sen poikki siten, että niemimaan 60 kilometriä pitkä pohjoisosa jäi rajalinjan pohjoiselle puolelle ilman maayhteyttä. Mutta minkäs teit, kun sopia ei voinut.
Brooks oli tyytyväinen siitä, että hänen komennuksensa Japanissa olisi kohta ohi. Hän oli varma siitä, että molemmat Japanit julistautuisivat itsenäisiksi eikä siitä hyvä seuraisi. Brooks oli hyvin tietoinen siitä, että hänen katselemansa rajapuomin pohjoispuolella maata hallitsi neukkujen suosiollisella avustuksella Tadashi Nakamura, Neuvostoliitossa sota-aikana oleskellut aiemmin tuntematon, vasta reilu kolmikymppinen kovan linjan kommunisti. Se, mitä Brooks ei tiennyt, oli että Japanin eteläosa toimisi ensin. Reilua vuotta myöhemmin Brooksin ollessa jo seuraavassa komennuspaikassaan Teksasissa Shigeru Yoshida julisti Tokiossa Etelä-Japanin itsenäiseksi nimellä Japanin tasavalta. Ja pian sen jälkeen Tadashi Nakamura julisti Japanin demokraattisen kansantasavallan syntyneeksi uudessa pääkaupungissa Niigatassa.
Wakayama, 29. elokuuta 1950
Majuri Charles Brooks kirosi taas kerran. Hän luuli päässeensä Japanista eroon ikuisiksi ajoiksi, mutta tässä sitä taas oltiin. Ja vielä kusisemmassa paikassa kuin viimeksi, jolloin hän oli Euroopan rintamalta joutunut Japaniin vasta taistelujen juuri päättyessä. Nyt oltiin
Wakayaman sillanpäässä ja Brooksin komentama jalkaväkipataljoona oli juuri purkautunut satamalaiturille valmistautuen lähtöön suoraan rintamalle parinkymmenen kilometrin päähän.
Vähän yli kaksi kuukautta aiemmin Pohjois-Japanin kommunistidiktaattori Tadashi Nakamura oli määrännyt armeijansa hyökkäykseen yli 37. leveyspiirin. Vaikka pohjoisen väkiluku oli paljon etelää vähäisempi, oli sen armeija ja aseistus ylivertainen. USA oli käytännössä riisunut Japanin tasavallan aseista samalla kun Neuvostoliitto oli pumpannut Japanin demokraattiseen kansantasavaltaan melkoisen osan toisen maailmansodan ylijäämäkamoistaan. Pohjoisen T-34 -panssarit olivat vyöryneet salamasodassa Tokion kaduille vain neljässä päivässä. Koko Etelä-Japani jäi hyökkäyksen jalkoihin parissa kuukaudessa. Osakan kukistuttua tie oli avoinna kaikkialle. Etelä-Japanin armeija jäi saarroksiin Wakayaman alueelle. Pohjoinen valtasi koko muun Honshun ja käytännössä puolustamattomat Kyushun ja Shikokun saaret. Etelä-Japanin hallitus alkoi valmistautua evakuoimaan itsensä Okinawalle pakolaishallitukseksi, mikäli Wakayama kukistuisi.
Mutta YK:n päätöslauselma avasi liittoumalle mahdollisuuden iskeä takaisin. Brooksin komentama pataljoona oli osa valtavaa operaatiota, jossa USA:n vähäisen Japanin osaston tueksi lähetettiin valtava määrä uusia joukkoja sekä kalustoa.
Operaatio onnistui viime hetkellä. Pohjoisen hyökkäys pysäytettiin ja asemat saatiin vakiintumaan. Sitten YK:n joukot eli käytännössä USA veti yllätyskortin hihastaan. Aivan kuin vajaat viisi vuotta aiemmin se teki
maihinnousun pääkaupungin viereen Kanton tasangolle. Tajuttuaan tilanteen muuttuneen radikaalisti Pohjois-Japani veti kiireesti raskaimman aseistuksensa ja parhaat joukkonsa pois ennen näiden joutumista saarroksiin.
Hokkaidon saaren yllä, 5. huhtikuuta 1951
Luutnantti
Malvin Whitfield tähysti pimeyteen taka-ampumostaan. B-29 oli luotettava sotaratsu, mutta toisen maailmansodan aikainen kalusto alkoi olla jo vanhentunutta. Siksi he lensivät enää öisin pommittaessaan Hokkaidoa. Vihollisen MiG-15 -suihkuhävittäjät olivat päivisin liian iso riski. Tämä oli Whitfieldin 25. taistelulento. Enää pari lisää, niin komennus olisi ohi. Jälleen kerran kohteena olivat Hakodaten satamat. Sitä kautta vahvistukset pääsaarelle tulisivat, taas kerran.
Muutama kuukausi sitten Japanin sota oli jo näyttänyt ratkaistulta. YK:n joukot olivat vallanneet koko pääsaari Honshun lukuun ottamatta sen pohjoisinta osaa, Aomoria. Pohjoisimmalta saarelta Hokkaidoltakin oli jo vallattu sillanpää yllätysmaihinnousulla puolustamattomaan Kushiroon sen itärannikolla. Yhtäkkiä kaikki oli kääntynyt ylösalaisin. Neuvostoliiton 1945 itseensä liittämästä Sahalinista alkoi virrata tuhansittain kiinalaisjoukkoja sekä Hokkaidoon että Honshun rintamalle. Yllätetyt YK:n joukot joutuivat evakuoimaan sillanpääasemansa Hokkaidosta ja keskittämään kaikki voimansa kiinalaisten Honshulla aloittamaa hyökyaaltoa vastaan. Turhaan. Melkein koko Neuvostoliiton kauppalaivasto rahtasi kiinalaisia joukkoja Japaniin. Toista miljoonaa kiinalaista yhdessä Pohjois-Japanin kommunistiarmeijan kanssa muodosti yli kaksinkertaisen miesylivoiman. Neuvostoliiton lipun alla purjehtivien laivojen kimppuun ei uskallettu hyökätä, koska se olisi aiheuttanut ydinsodan riskin. Ja virallisesti kiinalaiset olivat vapaaehtoisia, joten Kiinaakaan ei voitu vetää mukaan sotaan. Laivat purkivat lastinsa Hokkaidon pohjoispuolen satamiin, josta joukot kuljetettiin maan- ja rautateitse Hakodateen. Sieltä nyt Pohjois-Japanin lipun alla purjehtivat laivat veivät ne kolmikymmenkilometrisen salmen yli Honshuun. Neuvostoliittokaan ei sentään uskaltanut riskeerata niin paljon, että olisi toiminut suoraan sotatoimialueella, antoi vain kaluston käyttöön. Yöaikaan lyhyt matka onnistui yleensä MiG-hävittäjien suojaamana. Nykyään Pohjois-Japani oli jo sen verran röyhkeä, että kuljetti joukkoja suoraan Vladivostokista Honshulle omilla aluksillaan, koska rintamalinja oli jo sen verran kaukana. Kiinalaisten hyökkäys oli pakottanut Etelä-Japanin ja YK:n joukot peräytymään Tokion eteläpuolelle vuodenvaihteen jälkeen. Mutta vain väliaikaisesti. Vain paria kuukautta myöhemmin Tokio vallattiin uudelleen vastahyökkäyksessä, joka pysähtyi suunnilleen 37. leveyspiirille. Siellä rintamalinjat olivat olleet siitä lähtien. Sota oli ollut raakaa puolin jos toisinkin. Pohjoisjapanilaiset tappoivat ja kiduttivat sotavankeja tarpeen mukaan ja huvin vuoksi. Eteläjapanilaiset tappoivat kaikki kommunisteiksi epäilevänsä
joukkoteurastuksissa.
Luutnantti Whitfield kirosi hiljaa mielessään MiGejä ja koko sotaa. Mutta hän tiesi myös, että kohta se olisi hänen osaltaan ohi. Ensin Koreaan, joka oli YK:n joukkojen tukialue. Siellä saisi huokaista sodan jäljiltä. Korea oli kovasti kehittymässä teollisuusihmeeksi. Japanilla menisi jälleenrakennuksessa vuosikausia riippumatta siitä, miten tässä sodassa kävisi. Tokio oli jyrätty toisessa maailmansodassa maan tasalle ja saatu muutamassa vuodessa kutakuinkin rakennettua kaupungin näköiseksi. Ja tässä sodassa se oli vaihtanut omistajaa neljä kertaa - toistaiseksi. Siinä kaupungissa ei tainnut olla paskahuussia isompaa pytinkiä enää pystyssä, tuumi Whitfield. Vaan eipä se hänen murheensa enää pitkään olisi. Kone laskeutuisi kohta Nagoyaan ja huomenna hän juoksisi taas kerran lentokenttää ympäri. Ensi vuonna hän olisi jo siviilissä ja jos kaikki menisi suunnitellusti, hän puolustaisi Helsingin olympialaisissa kolme vuotta sitten Lontoossa voittamaansa 800 metrin olympiakultaa.
Niigatan lentokenttä, 21. syyskuuta 1953
Luutnantti
Yukio Inokuma kiihdytti MiG-15 -hävittäjänsä nousunopeuteen ja veti sauvasta. Hän vilkaisi hetken heti lentokentän vieressä alkavaa merta ja jatkoi nousuaan ylemmäs. Kukaan ei seurannut häntä. Lentoaika Etelä-Japanin lähimmälle kentälle oli alle 20 minuuttia. Toivottavasti liian lyhyt. Inokuma oli päättänyt loikata ideologisista syistä. Hän ei ollut tietoinen siitä, että saisi sadantuhannen dollarin palkkion kiitokseksi lentokuntoisen MiG-hävittäjän tuomisesta länsimaisten eksperttien tutkittavaksi ja testattavaksi.
Inokuma ylitti demarkaatiolinjan. Se kulki kiemurrellen alkuperäisen 37. leveyspiirin ympärillä, lännessä pohjoisempana ja idässä etelämpänä, vain 70 kilometrin päässä Tokion keskustasta. Sota oli päättynyt vajaat kaksi kuukautta aiemmin. Rauhanneuvottelut oli käyty rintamalinjalla sijainneessa Hagan kylässä, jonne oli sovittu perustettavaksi
yhteinen turvallisuusvyöhyke, noin kymmenen hehtaarin kokoinen alue jota valvoivat molempien Japanien joukot yhdessä YK:n joukkojen kanssa. Tällä vyöhykkeellä tapahtuivat osapuolten neuvottelut ja sotavankien vaihdot. Japanien keskinäinen raja oli sovittu kulkemaan rintamalinjaa myöten, jonne perustettiin
neljä kilometriä leveä demilitarisoitu vyöhyke. Myöhemmin vyöhyke miinoitettiin perusteellisesti ja kuten odottaa sopi, yhteinen turvallisuusvyöhyke jaettiin kahteen osaan. Raja kulki neuvottelurakennusten keskeltä.
Tsukuba, 22. tammikuuta 1968
Japanin tasavallan erikoisjoukot huusivat vielä kerran antautumiskäskyn. Asiaa harkittuaan
Yoshitaro Nagata astui ulos talosta kädet ylhäällä. Hän ei sittenkään halunnut toimia määräysten mukaisesti ja ampua itseään kiinnijäämisen vaihtoehtona. Suurin osa hänen kolmestakymmenestä toveristaan oli jo kuollut. Loputkin hajaantuneesta iskujoukosta jahdattaisiin kiinni seuraavan viikon aikana ja tapettaisiin. Vain yksi Pohjois-Japanin erikoisjoukoista valitusta eliitin eliitistä kykenisi ylittämään demarkaatiolinjan ja pakenemaan takaisin omalle puolelle. Tehtävän epäonnistumisesta huolimatta
Toshihito Ishimarusta tulisi kommunistisen Pohjois-Japanin kenraali ja varapuolustusministeri.
Nagata makasi maassa tyynenä, kun Etelä-Japanin sotilaat tutkivat hänet kovakouraisesti. Hän oli kestänyt pahempaakin. Koulutuksen aikana osaston kohtelu oli ollut äärimmäisen raakaa ja tehokasta. Heidät oli piesty useita kertoja lähitaisteluharjoituksissa, he olivat nukkuneet yönsä hautausmaalla tuoreiden ruumiiden seassa ja juosseet pitkiä matkoja raskaat reput selässään katkeamispisteeseen asti. Kaikista valmisteluista huolimatta tehtävä oli epäonnistunut. Heidän oli
pitänyt tappaa Japanin tasavallan presidentti hänen virka-asunnossaan Tokiossa. Rajan ylitys oli onnistunut, mutta epäonnekseen he olivat törmänneet metsätöissä olleisiin veljeksiin. Ironista kyllä, iskujoukon kohtaloksi koitui heidän ideologinen puhdasoppisuutensa. Jotkut olisivat halunneet tappaa veljekset, mutta sen sijaan heille luennoitiin kommunismin hyödyistä ja päästettiin vapaaksi. Veljekset eivät pitäneet vaikenemislupaustaan, vaan kipittivät välittömästi poliisiasemalle. Alkoi ihmisjahti, joka päättyi osittain vain sadan metrin päässä presidentin virka-asunnosta. Nagata oli onnistunut pakenemaan, mutta jäänyt kiinni seuraavana päivänä. Myöhemmin hänestä tulisi pappi ja Etelä-Japanin tiedustelupalvelun tärkeä tietolähde. Mutta sitä hän ei vielä voinut aavistaa, toisin kuin sen että hänen vanhempansa teloitettaisiin hänen kiinnijäämisensä ja myöhemmän petturuutensa takia.
Murhayrityksen ja muutaman muun välikohtauksen seurauksena Japanin tasavallan ja Japanin demokraattisen kansantasavallan jo ennestään kylmät välit hyytyivät vuosikausiksi entistä kylmemmiksi. Etelä-Japani suunnitteli välittömästi koston ja päätti surmata vastaavalla iskulla
Tadashi Nakamuran, Pohjois-Japanin "Suuren Johtajan". Iskujoukko koulutettiin, mutta lähtökäskyä ei tullut. Koko operaatiosta jäi käteen vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin tehty
menestyselokuva, joka löi kaikki katsojaennätykset Etelä-Japanissa.
Tokio, 17. syyskuuta 1988
Yleisö räjähti huutoon, kun 76-vuotias
Naoto Tajima juoksi stadionille olympiasoihtua kantaen. Vanhan miehen askel oli yhä kevyt, aivan kuin 52 vuotta aiemmin, jolloin hän oli voittanut kolmiloikan olympiakultaa Berliinissä. Saavuttuaan olympialaisen soihtumaljan juurelle hän ojensi soihdun toiselle vanhalle, mutta yhä ryhdikkäälle miehelle. 84-vuotias
Chuhei Nambu kapusi portaat ylös soihtumaljan vierelle ja ojensi soihdun vielä kerran eteenpäin. Sen otti vastaan häntä vuotta nuorempi
Mikio Oda, Japanin ensimmäinen olympiavoittaja. Hän oli ottanut kolmiloikan olympiakultaa Amsterdamissa 1928. Nambu oli voittanut saman lajin Odan ja Tajiman välissä. Nämä kolme miestä oli valittu tästä syystä soihtuviestin viimeisiksi lenkeiksi. Nambun kohdalla valintaan oli vielä yksi lisäsyykin, hän oli
syntyjään Sapporosta, Pohjois-Japanin puolelta. Se kuvasti Japanin yhtenäisyyttä, mutta oli myös näpäytys Tadashi Nakamuralle, joka oli vaatinut kisoja jaettavaksi, kieltäytynyt kuitenkin kaikista tarjotuista esityksistä ja lopulta odotetusti määrännyt Pohjois-Japanin boikotoimaan kisoja.
Menestykseksi muodostuneet
olympiakisat olivat parasta mahdollista lääkettä Etelä-Japanin kansalliseen traumaan. Japanilaisille oli ollut kova pala niellä heidän entisen siirtomaansa Korean nousu valtavaksi talousmahdiksi. Kuten myös se, että yhtenäinen Korea oli
järjestänyt olympialaiset jo vuonna 1964. Mutta nyt Etelä-Japani oli nousemassa uudeksi talousihmeeksi. Jonain päivänä Hitachi, Sony, Toyota ja Nissan olisivat yhtä tunnettuja nimiä kuin Daewoo, Hyundai ja Samsung. Nyt Etelä-Japani unohtaisi olympiahuumassa hetkeksi senkin, että joka ilta golfkenttien ylle levitettiin varmuustoimenpiteenä vaijerit Pohjois-Japanin maahanlaskuhyökkäyksen varalta.
Utsunomiyasta etelään, 15. kesäkuuta 2000
Japanin tasavallan presidentti astui rajan yli eteläpuolelle. Hän oli tyytyväinen.
Huippukokous Japanin demokraattisen kansantasavallan presidentin
Tadao Nakamuran kanssa oli sujunut loistavasti. Presidentit olivat allekirjoittaneet
julistuksen, jossa he ilmoittivat pyrkivänsä Japanien rauhanomaiseen yhdistymiseen. Katkeruus alkoi vähitellen jäädä taakse, presidentti ajatteli. Uudet miehet remmissä, me nykyjohtajat emme enää muista Japanin sotaa. Emme olleet silloin edes syntyneitä tai olimme pikkulapsia, kuten Nakamura. Entisen diktaattorin Tadashi Nakamuran kuoltua kuusi vuotta sitten hänen poikansa Tadao oli ottanut vallan. Neuvotteluyhteys oli saavutettu ja Etelä-Japanin uutta linjaa kutsuttiin aiheestakin
päivänpaistepolitiikaksi.
Presidentti palasi todellisuuteen. Kyllä hän hyvin tiesi, että yhdistymisjulistus oli pelkkiä korulauseita. Nakamura tajusi kyllä tasan tarkkaan, että yhdistyminen veisi häneltä vallan. Mutta Etelä-Japanin tavoite olikin hivuttaa pikkuhiljaa. Kunhan tieto etelän vauraudesta vain leviäisi nälänhädästä kärsivään pohjoiseen, niin yhdistyminen olisi väistämätön. Ja se leviäisi kyllä. Olihan tämän tapaamisen tärkein anti
Utsinomiyan teollisuusalueen perustaminen rajan läheisyyteen. Siellä Pohjois-Japanin työläiset valmistaisivat eteläjapanilaisia tuotteita lännen markkinoille. Tieto vuotaisi vähitellen ja väistämättä nakertaen Pohjois-Japanin kommunismia, presidentti ajatteli.
Se, mitä hän ei voinut tietää oli Nakamuran oveluus. Pohjois-Japani suostui kyllä yhteistoiminta-alueeseen, mutta vain saadakseen kipeästi tarvitsemiaan valuuttatuloja. Työläiset olivat tiedustelupalvelun rautaisessa otteessa ja informaatiota vuoti paljon vähemmän kuin eteläjapanilaiset olivat laskeneet. Ja koko päivänpaistepolitiikan ajan pohjoinen kiristi etelältä ruoka-apua ja muita myönnytyksiä vähäisin teoin, kuten ydinohjelmaansa näennäisesti hidastamalla ja suostumalla joihinkin Japanin sodan erottamien perheiden lyhyisiin tapaamisiin.
Etelä-Japanissa valta vaihtui ja uudet johtajat tuskastuivat hitaaseen edistykseen. Lopullisesti päivänpaistepolitiikan päätti
Pohjois-Japanin ensimmäinen ydinkoe.
Haga, 5. heinäkuuta 2012
Masao Ono heilutti Japanin yhdistymislippua. Siinä oli kuvattu Japanin kartta vaaleansinisellä värillä valkoisella pohjalla. Sadat tarkkaan valitut pohjoisjapanilaiset tekivät samoin. Ono asteli eteenpäin kohti turvallisuusvyöhykkeen rajaa. Hänen matkansa Pohjois-Japaniin oli kulkenut Venäjän kautta ja oli laiton, koska kaikki kontaktit Pohjois-Japanin kanssa piti hyväksyttää hallituksella. Ono oli Japanin yhdistymiskomitean varapuheenjohtaja. Käytännössä yhdistymiskomitea oli Pohjois-Japanin propagandaelin, mutta Etelä-Japanin oli pakko sietää sitä niin ikään propagandasyistä. Tällä kertaa Ono oli kuitenkin mennyt liian pitkälle. Hän oli käynyt neuvottelemassa Pohjois-Japanin uuden, nuoren johtajan
Kenji Nakamuran kanssa. Kolmannen polven diktaattori oli eteläjapanilaisten yleisen mielipiteen mukaan osoittautunut vähintään yhtä pahaksi kuin isänsä ja isoisänsä, vaikka olikin käynyt nuorena koulua sveitsiläisessä yksityisoppilaitoksessa. Mutta valta turmelee ja kommunismissa saavutettavissa oleva totaalinen valta turmelee totaalisesti.
Pohjois-Japanin romahdusta oli odotettu jo pitkään. Mutta Japanin kansa oli sitkeää ja vaikka tietoa tihkuikin, ei diktatuuri näyttänyt romahtavan sitten millään. Toisaalta melkein kaikki vallassaolevat eteläjapanilaispoliitikot olivat tästä tyytyväisiä. Toki he toivoivat yhdistymistä, mutta he tiesivät Saksan kokemuksesta, mitä se maksaisi. Japanissa tilanne olisi vielä pahempi, koska ero oli jatkunut pidempään, maiden elintasokuilu oli vielä suurempi ja ne olivat olleet käytännössä sotatilassa viimeiset 60 vuotta. Jokaisen eteläjapanilaisen poliitikon toive oli sama kuin poliisin rukous: "Herra, jos sen täytyy tapahtua, älä anna sen tapahtua
minun vartiovuorollani". Pohjois-Japani ei ollut avautunut pätkääkään nuorimman Nakamuran hallituskaudella. Vain sen verran nuorennusleikkaus näkyi otteissa, että
viihde oli muuttunut pönöttävästä kommunistityylistä lennokkaampaan suuntaan.
Ono lähestyi rajaa. Tällä yhteisellä neuvotteluvyöhykkeellä rajan merkkinä oli kymmenen sentin levyinen, hieman maasta kohollaan oleva betoninen koroke. Ono kääntyi vielä kerran ympäri huutaen "Eläköön yhdistynyt Japani!" Sitten hän
astui rajan yli. Etelä-Japanin turvallisuuspalvelun rotevat miehet nappasivat tiukan otteen hänen kainaloistaan ja kantoivat puoliväkisin näkymättömiin pohjoisjapanilaisten huutaessa protestejaan.
Japanin yhdistyminen ei näyttänyt vieläkään olevan näköpiirissä. Virka-asunnossaan Tokiossa suoraa lähetystä seurannut Japanin tasavallan presidentti pyöritti päätään ja ajatteli, olisiko sittenkin selvitty vähemmällä jos Japaniin olisi pudotettu atomipommi. Vaikka Hiroshimaan.
(Kirjoittajan loppuhuomautus: Tarinan uskomattomuudesta tai uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Mutta on yksi ehkä yllättävä asia, joka tekee tästä epäuskottavan. Jos Hiroshimaan ja Nagasakiin ei olisi koskaan pudotettu atomipommeja, niiden käytöstä sodassa ei olisi ollut kokemuksia. Ja väitän, että tässä tapauksessa niitä olisi käytetty Korean - tai tässä tarinassa Japanin - sodassa 1950-53. Tai viimeistään Kuuban ohjuskriisin aikana. Jolloin seuraus olisi todennäköisesti ollut maailmanlaajuinen ydinsota. Olen aina ollut sillä kannalla, että Hiroshima ja Nagasaki pelastivat maailman ydinsodalta. Ilman niistä saatuja kokemuksia ydinaseen käyttökynnys olisi ollut paljon alempana.)
6 kommenttia:
Tämä oli mielenkiintoinen ja hyvin todentuntuinen vaihtoehtohistoria, jossa Korean tapahtumat oltiin siirretty sujuvasti Japaniin. Kiitokset tästä. Kun näitä tällaisia olen itsekin väsäillyt, niin käy mielessä se, kuinka pienistä sattumista historian kulku on kiinni. Niin kuin tässä tapauksessa Trumanin päätöksestä olla käyttämättä ydinasetta. Olen kyllä lukenut väitteitä, joissa sanotaan että Japanin puolustus oli romahtamassa, mutta japanilaiset sotilaat olivat sitkeitä enkä itse usko, että fanaattisuus olisi ainakaan vähentynyt vihollisen tehdessä maihinnousun pääsaarille. Ja mitä todennäköisimmin Neuvostoliitto olisi käynyt poimimassa omat marjat koriinsa ja tulos olisi hyvinkin voinut olla tuollainen.
Tästä tulee mieleen toinen vaihtoehtohistoria. Entäs jos Japani olisi päättänyt vuonna 1941 että jätetäänpä se Pearl Harbor härkkimättä ja hyökätään idästä ”pohjoisten resurssien alueelle” Neuvostoliiton kimppuun samaan aikaan kuin Saksa oman hyökkäyksensä aloitti? Se ei olisi pakottanut Yhdysvaltoja ainakaan siinä vaiheessa osallistumaan sotaan. Kuinka hänessä olisi mahtanut käydä?
Enpä ollut ajatellut tosiaan Japanin sotaa koskaan tältä suunnalta vaan samalta kuin Ykäkin eli jos Keisari olisikin lähtenyt Neuvostoliittoon. Muuten, Unto Parvilahden kirjassa on yksi hemmetin hyvä viittaus Japaniin, joka luovutti sodan jälkeen korkeimman muslimijohtajansa Stalinille. Parvilahti tapasi imaamin vankilassa ja tapahtuman kuvaus on yhtä absurdi kuin Kätkäläisen kuuluisa Warren katsastus.
Seuraava ajatuksen kulku on jo kovin korkealentoista, mutta ehkä siitä voisi jotain koittaa lohmaista: mitäpä jos Suomi olisi keväällä 1940 tosiaan päättänyt ottaa Ranskan ja Englannin avun vastaan. Stalin olisi miehittänyt Suomen ja suomalaiset olisivat ehkä vetäytyneet Norjaan, Ruotsiin ja Ahvenanmaalle. Stalin ei olisi siis koskaan kuulunut Liittoutuneisiin vaan ollut natsi-Saksan liittolainen, mitä se toki olikin vuodet heinäkuuhun 1941 asti, ja mikä historiankirjoituksesta yleensä unohtuu.
Oletetaan että Yhdysvallat olisi tullut mukaan Euroopan sotaan ja Saksan miehityksen jälkeen sen olisi pitänyt lähteä rynnimään kohti Siperian tundria - ehkä joskus 1945 loppuvuodesta sen jälkeen, kun Hiroshiman pommi olisi paukautettu. Veikkaan että sotaväsymys olisi iskenyt uuden mantereen poikiin, ja sota olisi ratkottu pommittamalla kaikki suuret venäläiskaupungit ydinasein. Jos joku olisi paremmin kuin nyt, niin varmuudella voi sanoa, että sosialismi ideologiana olisi nuijittu lyttyyn ja sen kannattajat demonisoitu yhtä täydellisesti kuin natsismin.
Ja Pietarissa varmaan puhuttaisiin pääkielenä Suomea eri murteissaan. Pakkoruotsia unohtamatta.
Rakastan vaihtoehtohistoriaa, ja suurena japaniharrastajana tämä lämmitti sydäntä. Tarkkaa, terävää ja monien vastaavien kirjoitusten yläpuolella. tsiisas.
Ilman ydinpommia Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olisivat jossain vaiheessa ottaneet yhteen.Ydinase sietäisi saada Nobelin rauhanpalkinnon,se esti kolmannen maailmansodan.
Tietenkään se ei ikinä tule saamaan sitä ja sitä tullaan aina syyttämään kylmästä sodasta.Vaikka se esti kuuman sodan.
Japanin päätös olla hyökkäämättä Neuvostoliittoon kesällä 1941 perustui ymmärtääkseni paljolti heidän aiempiin kokemuksiinsa Puna-armeijasta Hasan-järven taistelussa heinä-elokuussa 1938 ja Halhin-Golin taistelussa touko-syyskuussa 1939. Molemmissa kärsityt tappiot saivat japanilaiset arvioimaan Siperian liian pahaksi palaksi vaikka Wehrmacht lännessä olisi kovasti auttanutkin.
USA puolestaan muodosti oman uhkansa reagoituaan Japanin hyökkäykseen Ranskan Indokiinaan syyskuussa 1940 ensin lopettamalla lentobensiinin toimitukset ja heinäkuussa 1941 öljyntoimitukset. Näin Japanin oli pakko lähteä valtaamaan öljyä jostain, ja helpoimmaksi arvioitiin Alankomaiden Itä-Intia, nykyinen Indonesia. Sitä ennen USA oli pelattava jotenkin pois muodostamasta mahdollista selustauhkaa, ja siihen näyti tarjoutuvan loistava tilaisuus kun Pacific Fleet siirrettiin San Diegon tukikohdastaan Pearl Harboriin.
Se meni sitten mönkään tunnetulla tavalla, mutta hyökkäämällä Neuvostoliittoon samaan aikaan Saksan kanssa Japani olisi ottanut mittavan riskin joutua parin-kolmen vuoden kuluessa kahden rintaman sotaan N-Liittoa ja USA:aa vastaan, ellei N-Liitto olisi taipunut sitä ennen rauhaan.
Kiitoksia kommenteista. Käsittääkseni Japanin hyökkäyssuunta johtui resurssien puutteesta. Tarvittiin kumia ja bensiiniä eikä kumpaakaan ollut saatavissa Siperiasta. Ja lienee aivan totta, ettei Japanin sotakoneisto olisi kyennyt Siperiassa pitkälle etenemään, se oli siihen rakenteeltaan sopimaton. Sen sijaan se olisi luultavasti ratkaissut sen, että Saksa olisi voittanut "lännessä", kun NL ei olisi kyennyt siirtämään joukkoja Siperiasta Moskovan tietä tukkimaan.
Lähetä kommentti