Mies joka voitti miehen

Ammattinyrkkeilyssä maailmanmestaruudet on perinteisesti ratkottu siten, että hallitseva mestari on hävinnyt kehässä ja hänet voittaneesta on tullut uusi mestari. Joskus mestari on ilmoittanut luopuvansa tittelistä, joskus häneltä on riistetty titteli, yleensä syynä haluttomuus sen puolustamiseen nimettyä haastajaa vastaan. Aiemmin, noin 1970-luvun alkupuolelle asti tilanne oli vielä suhteellisen selkeä. Painoluokkia oli kymmenkunta (perinteisesti kahdeksan eli kärpäs-, kääpiö-, höyhen-, kevyt-, väli-, keski-, raskas keski- ja raskassarja), mutta 1960-luvulla alkanut kehitys on johtanut siihen, että niitä on nykyisin seitsemäntoista. Mikä on etenkin alemmissa painoluokissa huvittavan ja säälittävän rajamailla, kun kahden painoluokan välillä on pienimmillään 1,4 kg suuruinen ero. Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, maailmassa on peräti neljä merkittävää nyrkkeilyjärjestöä (WBA, WBC, IBF ja WBO), joista jokainen tunnustaa oman mestarinsa. Muutamat mestarit tunnustaa toki useampikin kuin yksi järjestö, mutta periaatteessa mestareita voi siis olla yhtäaikaisesti 68. Tätä kirjoitettaessa "mestareita" on 61 ja lisäksi kaksi titteliä on avoinna. On myös olemassa muutamia pikkuliittoja, jotka tunnustavat joissakin sarjoissa omat mestarinsa, mutta niitä ei näiden neljän suuren rinnalle yleensä noteerata. Muutos on ollut melkoinen verrattuna perinteiseen kahdeksan mestarin järjestelmään.

Se mestaruus, joka ihmisiä luonnollisesti eniten kiehtoo on absoluuttinen eli raskaan sarjan mestaruus. Tämä titteli pysyttelikin pisimpään yhtenäisenä yhdessä kenties seuraavaksi eniten arvostetun tittelin eli keskisarjan kanssa. Nyrkkisääntö (pun intended) näyttääkin olevan, että mitä vähemmän arvostettu sarja, sitä enemmän hajallaan mestaruudet ovat olleet. Ottaen huomioon pitkän historian, raskaansarjan mestareita on ollut suhteellisen vähän, yhteensä 79 John L. Sullivanista alkaen.

Halusin tutkia, miten mestaruus on siirtynyt mieheltä toiselle ja kuinka monta nyrkkeilijää on aina ollut kahden mestarin välissä. Esimerkiksi Muhammad Alista Mike Tysoniin on ollut vain yksi nyrkkeilijä välissä, koska molemmat ottelivat Larry Holmesia vastaan. Ali-Tyson erotusluku on siis yksi. Tällä hetkellä Tyson Furya pidetään raskaansarjan ykkösmestarina. Ensimmäistä mestaria, John L. Sullivania ja Furya erottaa toisistaan neljätoista nyrkkeilijää (James J. Corbett - James J. Jeffries - Jack Johnson - Jess Willard - Jack Dempsey - Jack Sharkey - Joe Louis - Rocky Marciano - Archie Moore - Muhammad Ali - George Foreman - Shannon Briggs - Vitali Klitshko - Kevin Johnson, joista Archie Moore ja Kevin Johnson eivät ole olleet raskaansarjan mestareita), joten Sullivan-Fury -erotusluku on 14.

Halusin selvittää vastaavan luvun kaikille mestareille. Tämä urakka oli liian suuri, koska mestareita oli 79. Näistä mestareista valtaosa on kuitenkin tullut kuvioihin 1980-luvulta eteenpäin tittelin hajottua väliaikaisesti ennen Tysonia ja uudelleen hänen jälkeensä. Päätin ottaa mukaan vain ne nyrkkeilijät, jotka olivat jollain järkevällä kriteerillä "kiistattomia" mestareita. Jäljelle jäi 39 eli karsiutuneita oli 40.

Ketkä sitten ovat olleet kiistattomia mestareita? Otin kriteeriksi joko sen, että mestaruus oli kiistattomasti tunnustettu tai sitten "mies joka voitti miehen" -periaatteen. Jälkimmäinen tarkoittaa, että hyväksyin kiistanalaisessa tapauksessa mestariksi sen, joka oli voittanut edellisen kiistattoman mestarin. Tällä systeemillä pääsikin varsin pitkälle. Varsinaisia ongelmakohtia oli vain neljä. Seuraavassa selvityksessä käydään läpi raskaansarjan mestaruussiirtymät ja miten mikäkin kiistanalainen kohta tulkitaan.

Ensimmäinen yleisesti tunnustettu mestari oli John L. Sullivan, jonka mestaruuskauden tulkitaan yleensä alkaneen Paddy Ryanista otetulla voitolla 7.2.1882 paljain nyrkein käydyssä ottelussa. Tästä eteenpäin mestaruus siirtyi eteenpäin aina kulloisenkin mestarin lopulta voittaneelle nyrkkeilijälle seuraavasti: Sullivan -> James J. Corbett -> Bob Fitzsimmons -> James J. Jeffries.

Jeffries oli ensimmäinen mestari, joka luopui tittelistään voittamattomana. Hänen seuraajakseen hyväksyttiin yleisesti Marvin Hart, joka kukisti avoimeksi jääneestä mestaruudessa käydyssä ottelussa Jack Rootin. Kehätuomarina ottelussa oli Jeffries itse, joten hän pääsi antamaan seuraajalleen siunauksensa. Hart kuitenkin hävisi mestaruuden heti ensimmäiselle haastajalleen Tommy Burnsille, joka hävisi sen myöhemmin Jack Johnsonille. Tässä vaiheessa Jeffries houkuteltiin takaisin kehään. Hän hävisi paluuottelunsa Johnsonille, joka sai näin ollen nimiinsä mestaruuden lisäksi katkeamattoman ketjun "miehenä joka on voittanut miehen". Johnsonista eteenpäin siirtymät olivat Johnson -> Jess Willard -> Jack Dempsey -> Gene Tunney.

Tunneyn mestaruuskautta seuraa ensimmäinen neljästä merkittävästä ongelmakohdasta. Tunney luopui mestaruudestaan voittamattomana eikä enää palannut kehään. Hän oli urallaan voittanut kaikki muut ottelunsa, mutta hävinnyt kertaalleen kauan ennen mestariksi tuloaan Harry Grebille, jonka oli voittanut kolmesti myöhemmin. Tunneyn vetäytymisen jälkeen hyväksyttiin kuitenkin yleisesti, että avoimeksi jääneen mestaruuden kohtalon ratkaisisivat keskinäisellä ottelulla Max Schmeling ja Jack Sharkey. Ottelun tulos oli kyseenalainen. Sharkey löi neljännessä erässä Schmelingiä vyön alle eikä tämä kyennyt jatkamaan. Sharkey hylättiin ja Schmeling julistettiin mestariksi. Schmeling puolusti mestaruuttaan kerran ennen kuin antoi Sharkeylle uusintaottelun, jonka tämä voitti. Sharkey on samalla ainoa suora linkki Schemlingiä edeltäneisiin mestareihin, sillä hän hävisi kerran Jack Dempseylle. Tunney ei koskaan kohdannut ainuttakaan seuraajaansa eikä Schmeling ainuttakaan edeltäjäänsä, vaan mestaritason yhteys tämän katkoksen kohdalla kulkee Dempsey-Sharkey -ottelun kautta. Schmelingistä eteenpäin mestaruussiirtymät menivät seuraavasti: Schmeling -> Jack Sharkey -> Primo Carnera -> Max Baer -> James J. Braddock -> Joe Louis.

Louis luopui mestaruudestaan voittamattomana. Hän oli aiemmin hävinnyt ainoastaan Max Schmelingille. Louisin vetäytymisen jälkeen raskaassa sarjassa oli ensi kertaa kaksi mestaria: Ezzard Charlesin tunnusti mestariksi amerikkalainen NBA-järjestö (josta myöhemmin kehittyi nykyinen WBA) hänen voitettuaan Jersey Joe Walcottin. Eurooppalainen EBU puolestaan tunnusti mestariksi Lee Savoldin, mutta sitä ei kukaan ottanut vakavasti. Savoldin mestaruus kuihtui olemattomiin Louisin palattua kehään ja hävittyä Charlesille, josta tuli kiistaton mestari. Charlesin jälkeen mestaruussiirtymät olivat: Charles -> Jersey Joe Walcott -> Rocky Marciano.

Marciano vetäytyi kehästä voittamattomana. Tämä aiheutti toisen merkittävän ongelmakohdan mestaruussiirtymissä. Samalla Marcianoon katkeaa raskaansarjan mestarien suora yhteys keskenään: Marciano tai kukaan häntä edeltävä mestari ei koskaan kohdannut ketään Marcianoa seurannutta mestaria kehässä. Selkein yhteys Marcianon ja hänen seuraajiensa välillä kulkee raskaan keskisarjan mestari Archie Mooren kautta. Marciano kukisti Mooren viimeisessä ottelussaan ja avoimesta tittelistä ottelivat Moore ja Floyd Patterson. Patterson tunnustettiin kiistattomaksi mestariksi. Siirtymät Pattersonista eteenpäin: Patterson -> Ingemar Johansson -> Patterson -> Sonny Liston -> Muhammad Ali.

Alin suostuttua uusintaotteluun Sonny Listonia vastaan WBA ja NYSAC (New Yorkin nyrkkeilykomissio) riistivät Alilta tittelin ja antoivat sen Ernie Terrellille, joka voitti mestaruusottelussa Eddie Machenin. Ali voitti Terrellin ja palautti mestaruuden yhtenäiseksi. Tosin kovin moni ei Terrelliä mestarina pitänytkään, mutta tämä anekdootti kannattaa ennakkotapauksena huomata, sillä tällaisesta mestaruuden riistämisestä ja uuden kruunaamisesta tuli 80-luvulta eteenpäin suorastaan normi. Alilta itseltään riistettiin mestaruus hänen kieltäydyttyään asepalveluksesta ja jouduttua ottelukieltoon. Kaksi järjestöä julisti omat mestarinsa, Jimmy Ellisin ja Joe Frazierin. Näiden keskinäisen ottelun voitti Frazier, joka voitti sittemmin kehään palanneen Alin palauttaen näin kiistattoman mestaruutensa myös "mies joka voitti miehen" -mestaruudeksi. Siirtymät tästä eteenpäin: Frazier -> George Foreman -> Ali -> Leon Spinks -> Ali.

Spinksin suostuttua uusintaotteluun Alia vastaan WBC riisti häneltä tittelin ja antoi sen ilman ottelua Ken Nortonille. Tämä siirto aloitti raskaan sarjan tittelien ensimmäisen merkittävän hajaantumisvaiheen. Ali vetäytyi kehistä, Norton hävisi Larry Holmesille. WBA:n avoin titteli siirtyi mieheltä toiselle. Samaan aikaan Holmes hallitsi pitkään WBC:n ja sittemmin uutena liittona mukaan tulleen IBF:n titteliä yleisesti parhaaksi tunnustettuna mestarina kahden muun mestarin jäädessä hänen varjoonsa. "Mies joka voitti miehen" -ketju ei kuitenkaan katkennut. Ali palasi kehään ja hävisi Holmesille, jolloin myös "lineaalinen mestaruus" eli "mies joka voitti miehen" siirtyi Holmesille. Holmes hävisi aikanaan Michael Spinksille, joka voitti kaikki käymänsä ottelut viimeistä lukuun ottamatta. Järjestöelämän sekoiluja kuvastaa parhaiten se, että voittamattomalta Spinksiltä riistettiin mestaruus ennen hänen toiseksi viimeistä otteluaan, joka ei siis ollut enää minkään liiton tunnustama mestaruusottelu, vaikka ns. lineaalinen mestaruus olikin pelissä.

Tällä välin uusi nouseva tähti Mike Tyson oli jo ehtinyt ottaa kahden liiton mestaruudet ja Spinksin vetäydyttyä vielä kolmannenkin. Spinks houkuteltiin palaamaan kehään Tysonia vastaan. Kahden voittamattoman raskaansarjan mestarin ottelu päättyi nopeasti Tysonin tyrmättyä Spinksin vain 91 sekunnissa. Tysonin jälkeen, osin jo aikanakin, MM-arvo hajosi peräti neljään osaan taas uuden järjestön WBO:n tultua mukaan kuvioon. Lineaalinen "mies joka voitti miehen" -mestaruus sen sijaan säilyi katkeamattomana pitkään. Sen siirtymät Tysonista eteenpäin olivat: Tyson -> James Douglas -> Evander Holyfield -> Riddick Bowe -> Holyfield -> Michael Moorer -> Foreman -> Shannon Briggs -> Lennox Lewis -> Hasim Rahman -> Lewis.

Kun tässä on moitittu mielivaltaisia tittelinriistoja ja uusien mestarien keksimistä, niin tämä kehityskulku osoittaa, että jotain järkeäkin asiassa on. Lineaalinen mestaruus siirtyi kovien haastajien puuttuessa vähitellen epämääräisille vesille. Jo historian ensimmäistä vasenkätistä mestaria Michael Mooreria pidettiin tuurimestarina, mutta viimeistään hänen häviönsä peräti 45-vuotiaalle George Foremanille osoitti, että raskaassa sarjassa oli useitakin lineaalista mestaria parempia iskijöitä. Tällainen ei kuitenkaan ollut Shannon Briggs, jolle Foreman hävisi viimeisen ottelunsa skandaalimaisella tuomiolla. Ottelussa ei kuitenkaan ollut pelissä yksikään mestaruus, sillä WBA ja IBF olivat riistäneet Foremanilta mestaruudet tämän kieltäydyttyä kohtaamasta näiden asettamia haastajia. Lohdutukseksi Foreman sai kuitenkin parilta pikkuliitolta (IBA ja WBU) mestaruudet, mutta niitä ei kukaan ottanut vakavasti. Jopa nämä pikkuliitot hylkäsivät Foremanin ennen Briggs-ottelua, joten panoksena oli ”vain” lineaalinen mestaruus. Briggs ei siis ollut minkään liiton mestari voitettuaan Foremanin 1997, mutta hänestä kyllä kehittyi varteenotettava nyrkkeilijä ja WBO:n lyhytaikainen mestari 2006-7. Ironista asiassa on se, että heti Foreman-ottelun jälkeen Briggs kohtasi WBC:n mestari Lennox Lewisin, jota pidettiin yleisesti ajan parhaana nyrkkeilijänä. Lewis voittikin Briggsin ja samalla lineaalisen mestaruuden tyrmäyksellä viidennessä erässä.

Lewis menetti mestaruutensa lyhytaikaisesti Rahmanille, mutta otti sen heti uusintaottelussa takaisin luopuen tittelistä muutamaa ottelua myöhemmin. Tämä luopuminen on kolmas merkittävä ongelmakohta ”mies joka voitti miehen” –periaatteessa. Kenestä seuraaja? Uransa kahdesta tappiosta ensimmäisen Lewis oli kärsinyt Oliver McCallille, mutta voittanut tämän uusinnassa (kuten myös Rahmanin). McCall ei ainakaan tullut kysymykseen, koska voitto Lewisistä oli tullut jo seitsemän vuotta aiemmin ja sen jälkeen hän oli pudonnut kauas terävimmästä kärjestä. Lewisin voittanut Rahman oli jo ehtinyt hävitä sekä Evander Holyfieldille että John Ruizille sillä välin. Holyfield oli puolestaan hävinnyt Rahman-voittonsa jälkeen Chris Byrdille ja James Toneylle. John Ruiz taas oli ottanut selkäänsä Roy Jonesilta. Sekasotku.

Ratkaisuksi tulee deus ex machina. Uransa viimeisessä ottelussa Lewis oli voittanut Vitali Klitshkon kiistanalaisella tavalla. Ottelu oli keskeytetty kuudennessa erässä Klitshkon silmäkulmahaavan takia. Keskeytyshetkellä Klitshko johti pistein. Oli luonnollista, että WBC määräsi Klitshkon ottelemaan avoimesta tittelistä ykköshaastaja Corrie Sandersin kanssa. Tilanteen sekavuutta kuvastaa parhaiten se, että päästäkseen otteluun Sandersin oli ensin luovuttava WBO:n mestaruudesta. Tämä ottelu oli arvostetun The Ring –lehden maailmanmestaruusotteluksi tunnustama. Myös tästä syystä ottelun voittanutta Klitshkoa voidaan pitää seuraavana mestarina.

Vitali Klitshko aiheuttaa kuitenkin neljännen ja viimeisen ongelmakohdan ”mies joka voitti miehen” –periaatteessa. Hän ilmoitti marraskuussa 2005 vetäytyvänsä. Syntyi tarve uudelle mestarille, mutta eipä mennä vielä siihen. Klitshko nimittäin palasi kehään 2008 ja voitti paluuottelussaan WBC:n mestari Samuel Peterin. Tämän jälkeen hän kävi vielä yhdeksän voitokasta ottelua, kunnes lopetti uudelleen 2013 käytyään viimeisen ottelunsa vuotta aiemmin. Kuka siis uudeksi mestariksi ja milloin?

Tässä on turvauduttava uudelleen deus ex machinaan ja The Ring –lehteen. Vitali Klitshkon viisi vuotta nuorempi veli Wladimir Klitshko oli nyrkkeilijä, jota hän ei tietenkään voinut kohdata. Pikkuveljestä tuli IBF:n mestari 2006 ja lisäksi WBO:n mestari 2008. Kun hän kohtasi WBA:n mestari Ruslan Chagajevin, The Ring tunnusti tämän mestaruusotteluksi. Tosin WBA ei tunnustanut, mutta ei nyt mennä poliittisiin sotkuihin. Niinpä Wladimir Klitshkoa voidaan pitää lineaalisena mestarina tästä lähtien. Isoveljen paluuta kehään ei lasketa, koska useimmat asiantuntijat olivat sillä kannalla, että ajatuksenakin mahdottoman ottelun olisi voittanut pikkuveli. Nuorempi Klitshko hallitsi raskasta sarjaa kuusi vuotta, kunnes hävisi marraskuussa 2015 Tyson Furylle, joka on siis nykyinen ”mies joka voitti miehen” –mestari.

Sitten pääasia eli listaus siitä, kuinka monta nyrkkeilijää erottaa keitäkin raskaansarjan mestareita toisistaan. Voi olla, että jokin yksittäinen virhe on pujahtanut joukkoon, mutta tuskin paria enempää. Korjauksia otetaan vastaan. Edetään järjestyksessä ensimmäisestä mestarista viimeiseen, luettelossa luku joka kertoo kuinka monta miestä erottaa listan nimeä kustakin mestarista. Nolla tarkoittaa sitä, että kyseiset nyrkkeilijät ovat otelleet keskenään. Lihavoitu nimi tarkoittaa, että nyrkkeilijät ovat kohdanneet mestaruusottelussa, jossa panoksena on ollut lineaalinen mestaruus.

HUOM: Välissä Marciano - Patterson on tilansäästön takia katkos, koska kuten aiemmin todettiin, Marciano tai yksikään häntä edeltänyt mestari ei koskaan kohdannut ketään Marcianoa seurannutta mestaria. Marcianoa edeltävistä nyrkkeilijöistä yhteydet on lueteltu vain Marcianoon asti, samoin häntä seuranneista. Heidän erotuslukunsa puuttuviin voidaan laskea lisäämällä Marcianon kohdalla olevaan lukuun heidän erotuslukunsa Marcianoon plus yksi. Esimerkiksi Sullivanin ja Furyn erotusluku on 14, koska Sullivanista Marcianoon on 7 ja Marcianosta Furyyn 6. Vastaavasti on menetelty Marcianosta eteenpäin eli esimerkiksi Tysonin ja Johnsonin erotusluku on 8, koska Tysonin ja Marcianon on 3 ja Marcianon ja Johnsonin 4. Tästä syystä Marcianon kohdalla on lueteltu kaikki nyrkkeilijät, jotta eri puolilla Marciano-Patterson -rajaa olevien nyrkkeilijöiden erotusluku voitaisiin laskea suoraan Marcianon listauksesta.

John L. Sullivan:
0: Corbett.
1: Fitzsimmons, Jeffries. 2: Burns, Johnson. 3: Hart, Willard. 4: Dempsey. 5: Tunney, Sharkey. 6: Schmeling, Carnera, Louis. 7: Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

James J. Corbett:
0: Sullivan, Fitzsimmons, Jeffries.
1: Johnson. 2: Hart, Burns, Willard. 3: Dempsey. 4: Tunney, Sharkey. 5: Schmeling, Carnera, Louis. 6: Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

Bob Fitzsimmons:
0: Corbett, Jeffries, Johnson.
1: Sullivan, Hart, Burns, Willard. 2: Dempsey. 3: Tunney, Sharkey. 4: Schmeling, Carnera, Louis. 5: Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

James J. Jeffries:
0: Corbett, Fitzsimmons, Johnson.
1: Sullivan, Hart, Burns, Willard. 2: Dempsey. 3: Tunney, Sharkey. 4: Schmeling, Carnera, Louis. 5: Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

Marvin Hart:
0: Burns, Johnson.
1: Fitzsimmons, Jeffries, Willard. 2: Corbett, Dempsey. 3: Sullivan, Tunney, Sharkey. 4: Schmeling, Carnera, Louis. 5: Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

Tommy Burns:
0: Hart, Johnson.
1: Fitzsimmons, Jeffries, Willard. 2: Sullivan, Corbett, Dempsey. 3: Tunney, Sharkey. 4: Schmeling, Carnera, Louis. 5: Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

Jack Johnson:
0: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns, Willard.
1: Corbett, Dempsey. 2: Sullivan, Tunney, Sharkey. 3: Schmeling, Carnera, Louis. 4: Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

Jess Willard:
0: Johnson, Dempsey.
1: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns, Tunney, Sharkey. 2: Corbett, Schmeling, Carnera, Louis. 3: Sullivan, Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.

Jack Dempsey:
0: Willard, Tunney, Sharkey.
1: Johnson, Schmeling, Carnera, Louis. 2: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns, Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano. 3: Corbett. 4: Sullivan.

Gene Tunney:
0: Dempsey.
1: Willard, Sharkey. 2: Johnson, Schmeling, Braddock, Louis. 3: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns, Carnera, Baer, Charles, Walcott, Marciano. 4: Corbett. 5: Sullivan.

Max Schmeling:
0: Sharkey, Baer, Louis.
1: Dempsey, Carnera, Braddock, Charles, Walcott, Marciano. 2: Willard, Tunney. 3: Johnson. 4: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 5: Corbett. 6: Sullivan.

Jack Sharkey:
0: Dempsey, Schmeling, Carnera, Louis.
1: Willard, Tunney, Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano. 2: Johnson. 3: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 4: Corbett. 5: Sullivan.

Primo Carnera:
0: Sharkey, Baer, Louis.
1: Dempsey, Schmeling, Braddock, Charles, Walcott, Marciano. 2: Willard, Tunney. 3: Johnson. 4: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 5: Corbett. 6: Sullivan.

Max Baer:
0: Schmeling, Carnera, Braddock, Louis.
1: Sharkey, Charles, Walcott, Marciano. 2: Dempsey. 3: Willard, Tunney. 4: Johnson. 5: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 6: Corbett. 7: Sullivan.

James J. Braddock:
0: Baer, Louis.
1: Schmeling, Sharkey, Carnera, Charles, Walcott, Marciano. 2: Dempsey. 3: Willard, Tunney. 4: Johnson. 5: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 6: Corbett. 7: Sullivan.

Joe Louis:
0: Schmeling, Sharkey, Carnera, Baer, Braddock, Charles, Walcott, Marciano.
1: Dempsey. 2: Willard, Tunney. 3: Johnson. 4: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 5: Corbett. 6: Sullivan.

Ezzard Charles:
0: Louis, Walcott, Marciano.
1: Schmeling, Sharkey, Carnera, Baer, Braddock. 2: Dempsey. 3: Willard, Tunney. 4: Johnson. 5: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 6: Corbett. 7: Sullivan.

Jersey Joe Walcott:
0: Louis, Charles, Marciano.
1: Schmeling, Sharkey, Carnera, Baer, Braddock. 2: Dempsey. 3: Willard, Tunney. 4: Johnson. 5: Fitzsimmons, Jeffries, Hart, Burns. 6: Corbett. 7: Sullivan.

Rocky Marciano:
0: Joe Louis, Ezzard Charles, Jersey Joe Walcott.
1: Max Schmeling, Jack Sharkey, Primo Carnera, Max Baer, James J. Braddock, Floyd Patterson, Muhammad Ali.
2: Jack Dempsey, Ingemar Johansson, Sonny Liston, Joe Frazier, George Foreman, Leon Spinks, Larry Holmes.
3: Jess Willard, Gene Tunney, Michael Spinks, Mike Tyson, Evander Holyfield, Riddick Bowe, Michael Moorer, Shannon Briggs.
4: Jack Johnson, James Douglas, Lennox Lewis, Hasim Rahman, Vitali Klitshko.
5: Bob Fitzsimmons, James J. Jeffries, Marvin Hart, Tommy Burns, Wladimir Klitshko.
6: James J. Corbett, Tyson Fury.
7: John L. Sullivan.

Floyd Patterson:
0: Johansson, Liston, Ali.
1: Marciano, Frazier, Foreman, L.Spinks, Holmes. 2: M.Spinks, Tyson, Holyfield, Bowe, Moorer, Briggs. 3: Douglas, Lewis, Rahman, V.Klitshko. 4: W.Klitshko. 5: Fury.

Ingemar Johansson:
0: Patterson.
1: Liston, Ali. 2: Marciano, Frazier, Foreman, L.Spinks, Holmes. 3: M.Spinks, Tyson, Holyfield, Bowe, Moorer, Briggs. 4: Douglas, Lewis, Rahman, V.Klitshko. 5: W.Klitshko. 6: Fury.

Sonny Liston:
0: Patterson, Ali.
1: Johansson, Frazier, Foreman, L.Spinks, Holmes. 2: Marciano, M.Spinks, Tyson, Holyfield, Bowe, Moorer, Briggs. 3: Douglas, Lewis, Rahman, V.Klitshko. 4: W.Klitshko. 5: Fury.

Muhammad Ali:
0: Patterson, Liston, Frazier, Foreman, L.Spinks, Holmes.
1: Marciano, Johansson, M.Spinks, Tyson, Holyfield, Bowe, Moorer, Briggs. 2: Douglas, Lewis, Rahman, V.Klitshko. 3: W.Klitshko. 4: Fury.

Joe Frazier:
0: Ali, Foreman.
1: Patterson, Liston, Spinks, Holmes, Holyfield, Bowe, Moorer, Briggs. 2: Marciano, Johansson, M.Spinks, Tyson, Lewis, Rahman, V.Klitshko. 3: Douglas, W.Klitshko. 4: Fury.

George Foreman:
0: Ali, Frazier, Holyfield, Moorer, Briggs.
1: Patterson, Liston, L.Spinks, Holmes, Tyson, Douglas, Bowe, Lewis, Rahman, V.Klitshko. 2: Marciano, Johansson, M.Spinks, W.Klitshko. 3: Fury.

Leon Spinks:
0: Ali, Holmes.
1: Patterson, Liston, Frazier, Foreman, M.Spinks, Tyson, Holyfield, Moorer. 2: Marciano, Johansson, Douglas, Bowe, Briggs, Lewis. 3: Rahman, V.Klitshko. 4: W.Klitshko. 5: Fury.

Larry Holmes:
0: Ali, L.Spinks, M.Spinks, Tyson, Holyfield.
1: Patterson, Liston, Frazier, Foreman, Douglas, Bowe, Moorer, Lewis, Rahman. 2: Marciano, Johansson, Briggs, V.Klitshko. 3: W.Klitshko. 4: Fury.

Michael Spinks:
0: Holmes, Tyson.
1: Ali, L.Spinks, Douglas, Holyfield, Moorer, Lewis. 2: Patterson, Liston, Frazier, Foreman, Bowe, Briggs, Rahman, V.Klitshko. 3: Marciano, Johansson, W.Klitshko. 4: Fury.

Mike Tyson:
0: Holmes, M.Spinks, Douglas, Holyfield, Lewis.
1: Ali, Foreman, L.Spinks, Bowe, Moorer, Briggs, Rahman, V.Klitshko. 2: Patterson, Liston, Frazier, W.Klitshko. 3: Marciano, Johansson, Fury.

James Douglas:
0: Tyson, Holyfield.
1: Foreman, Holmes, Spinks, Bowe, Moorer, Lewis, Rahman. 2: Ali, L.Spinks, Briggs, V.Klitshko. 3: Patterson, Liston, Frazier, W.Klitshko. 4: Marciano, Johansson, Fury.

Evander Holyfield:
0: Foreman, Holmes, Tyson, Douglas, Bowe, Moorer, Lewis, Rahman.
1: Ali, Frazier, L.Spinks, M.Spinks, Briggs, V.Klitshko. 2: Patterson, Liston, W.Klitshko, Fury. 3: Marciano, Johansson.

Riddick Bowe:
0: Holyfield.
1: Ali, Frazier, Foreman, Tyson, Douglas, Moorer, Briggs, Lewis, Rahman. 2: Patterson, Liston, L.Spinks, Holmes, M.Spinks, V.Klitshko. 3: Marciano, Johansson, W.Klitshko. 4: Fury.

Michael Moorer:
0: Foreman, Holyfield.
1: Ali, Frazier, L.Spinks, Holmes, M.Spinks, Tyson, Douglas, Bowe, Rahman. 2: Patterson, Liston, Briggs, Lewis, V.Klitshko. 3: Marciano, Johansson, W.Klitshko. 4: Fury.

Shannon Briggs:
0: Foreman, Lewis, V.Klitshko.
1: Ali, Frazier, Tyson, Holyfield, Bowe, Rahman. 2: Patterson, Liston, L.Spinks, Holmes, M.Spinks, Douglas, Moorer, W.Klitshko, Fury. 3: Marciano, Johansson.

Lennox Lewis:
0: Tyson, Holyfield, Briggs, Rahman, V.Klitshko.
1: Foreman, Holmes, M.Spinks, Douglas, Bowe, W.Klitshko. 2: Ali, Frazier, L.Spinks, Moorer, Fury. 3: Patterson, Liston. 4: Marciano, Johansson.

Hasim Rahman:
0: Holyfield, Lewis, W.Klitshko.
1: Foreman, Holmes, Tyson, Douglas, Bowe, Moorer, Briggs, V.Klitshko, Fury. 2: Ali, Frazier, M.Spinks. 3: Patterson, Liston, L.Spinks. 4: Marciano, Johansson.

Vitali Klitshko:
0: Briggs, Lewis.
1: Foreman, Tyson, Holyfield, Rahman, W.Klitshko, Fury. 2: Ali, Frazier, Holmes, M.Spinks, Douglas, Bowe, Moorer. 3: Patterson, Liston, L.Spinks. 4: Marciano, Johansson.

Wladimir Klitshko:
0: Rahman, Fury.
1: Lewis, V.Klitshko. 2: Foreman, Tyson, Holyfield, Briggs. 3: Ali, Frazier, Holmes, M.Spinks, Douglas, Bowe, Moorer. 4: Patterson, Liston, L.Spinks. 5: Marciano, Johansson.

Tyson Fury:
0: W.Klitshko.
1: Rahman, V.Klitshko. 2: Holyfield, Briggs, Lewis. 3: Foreman, Tyson. 4: Ali, Frazier, Holmes, M.Spinks, Douglas, Bowe, Moorer. 5: Patterson, Liston, L.Spinks. 6: Marciano, Johansson.

Keskimäärin pienin erotusluku on Muhammad Alilla, 2,84. Hänellä on siis keskimäärin lyhin yhteys muihin mestareihin. Vastaavasti suurin keskimääräinen erotusluku on John L. Sullivanilla, 7,84. On ilmeistä, että Sullivan tuleekin pitämään tätä ennätystä ikuisesti, koska hän kohtasi mestareista vain Corbettin. Ainoastaan pitkät katkokset tulevaisuuden mestarien välillä voisivat tätä muuttaa. Nykyisen mestarin Tyson Furyn keskimääräinen erotusluku on 6,42.

Eniten muita mestareita ovat kohdanneet Joe Louis ja Evander Holyfield, molemmat kahdeksan. Molemmat ovat hävinneet kolmelle. Holyfield on voittanut seitsemän, Louis kuusi. Louisin saldo on 7-3, Holyfieldin 8-4 ja yksi tasapeli. Holyfield on kohdannut näistä mestareista seitsemän lineaalisessa mestaruusottelussa, kun taas Louis vain neljä.

Puhtaissa mestaruusotteluissa eniten muita mestareita onkin kohdannut Holyfield, seitsemän. Vain yhden ainoan muun mestarin ovat kehässä kohdanneet Sullivan, Tunney, Johansson, Bowe ja toistaiseksi Fury.

Mikäli tarkasteluun otetaan myös ne mestarit, jotka eivät ole voittaneet lineaalista mestaruutta mutta ovat edes joskus olleet jonkin merkittävän liiton mestareita, eniten muita mestareita on jälleen kohdannut Holyfield, peräti viisitoista.

Ja lopuksi mielenkiintoinen kysymys. Kuka olisi ollut kaikkien aikojen paras siinä tapauksessa, että kaikki nyrkkeilijät saisivat otella parhaassa kunnossaan?
Vastaus on mielenkiintoinen, koska siinä tulee verrata eri aikakausia. Ansioikkain ja perusteellisin vertailu, tosin hieman kärjekäs sellainen, toteaa asian selkeästi yksinkertaisella kriteerillä: nyrkkeilijöiden koko on kasvanut niin paljon, että nykyajan mestarit ovat parhaita. Iso ja taitava kaveri voittaa selvästi pienemmän ja taitavamman kaverin. Kylmä tosiasia on, että nykyään raskaansarjan miehet ovat niin isoja, että entisajan mestareilla ei olisi paljon sanomista keskinäisessä ottelussa. Nykyisten iskijöiden taidot ovat kuitenkin vähintään samaa luokkaa, fyysinen kunto luultavasti jopa parempi ja kokoa on selvästi enemmän.
Jack Johnson, Jack Dempsey, Joe Louis ja Rocky Marciano olivat kaikki suuria mestareita aikanaan. Mutta esimerkiksi Rocky Marciano, ainoa voittamattomana vetäytynyt raskaansarjan mestari, oli vain 180-senttinen ja noin 85-kiloinen. Nykypäivänä hän ei edes pääsisi raskaaseen sarjaan, vaan ottelisi 90-kiloisissa - ja olisi pieni sinnekin. Marcianon aikana ei myöskään ollut muita suuria nimiä parhaimmillaan. Hän vältteli pitkään raskaan keskisarjan mestari Archie Moorea, jonka lopulta voitti viimeisessä ottelussaan. Moore puolestaan hävisi selvästi avoimesta tittelistä käydyn ottelun vasta nousussa olleelle Floyd Pattersonille. Pattersonin ollessa parhaimmillaan sekä Sonny Liston että Muhammad Ali pyyhkivät hänellä lattiaa mielin määrin. Johtopäätös: Ali olisi hiepittänyt Marcianoa miten huvittaa.
Entä seuraava suuri mestari Mike Tyson? (Useimmat haluavat jostain syystä unohtaa Larry Holmesin.) Ali itse sanoi (haastattelussa 10:50 alkaen), että Tyson olisi voittanut, mikäli he olisivat kohdanneet ollessaan molemmat parhaimmillaan. Ali oli ilmeisen oikeassa. Hänellä oli uransa aikana eniten ongelmia juuri pienten, rajusti päällekäyvien vastustajien kuten Joe Frazierin kanssa. George Foreman liiskasi Frazierin kuin torakan, vaikka hävisikin niukasti Alille. Mutta Tyson oli vain 178-senttinen. 196-senttinen Lennox Lewis, 201-senttinen Vitali Klitshko, 198-senttinen Wladimir Klitshko ja 206-senttinen Tyson Fury olisivat pitäneet jabillaan Tysonin etäisyyden päässä ja paukutelleet sekä massansa että paremman kuntonsa ansiosta yläilmoista turpiin muitakin menneiden aikojen mestareita, kuten aiemminkin linkattu tutkimus väittää. Ja kuten Lewis todellisuudessa Tysonille tekikin. Tosin Tyson oli jo tuolloin parhaat päivänsä nähnyt.
Ainoan merkittävän epäilyn tälle teorialle esittää George Foreman, joka teki nelikymppisenä paluun otellen tasaväkisesti parhaita vastaan. Foreman tosin oli 193-senttinen ja pärjäsi valtavalla iskuvoimallaan. Lisäksi hän hävisi sekä Holyfieldille että Briggsille.

P.S. Tätä tehdessäni tutkin samalla, miten lineaalinen mestaruus olisi siirtynyt niissä tapauksissa, joissa mestari on luopunut tittelistään. Se osoittautui varsinaiseksi suoksi, koska mahdollisia siirtymiskriteerejä oli useita. Listaukset kommenteissa. Jokainen listaus päättyy siihen, kun siirtymämestaruus on siirtynyt miehelle, joka sillä hetkellä / myöhemmin siitä hetkestä eteenpäin voittamattomana piti varsinaista mestaruutta hallussaan. Suomalaisten kannalta tämä on mielenkiintoista sikäli, että parissa vaihtoehdossa mestaruus näyttää olevan siirtymässä Robert Heleniukselle, olettaen että Samuel Peter ilmoittaa lopettavansa.