Nuoret sankarit

"Ei se juniorimenestys mitään ratkaise. Useimmat juniorimestarit eivät saavuta aikuisten sarjoissa mestaruuksia, voittajat tulevat yleensä niistä jotka junioreissa ovat olleet ynnä muita.

Tätä lausuntoa eri variaatioissaan kuulee urheilupiireissä hyvin usein. Lausuma on erinomainen esimerkki tilastoharhasta eli tilanteesta, jossa olemassaolevaa faktaa tulkitaan väärin.

Lausunnossa ei sinänsä ole mitään virheellistä. Mikäli tarkastellaan aikuisten sarjan arvokisavoittajia, on totta (ainakin luultavasti), että suurin osa heistä ei ole voittanut juniorien maailmanmestaruutta. Ongelma on lausunnon tulkinta. Suurin osa ihmisistä - yleensä jopa lausunnon sanoja - käsittää sen siten, että on todennäköisempää että esimerkiksi juniorien MM-viitosella on suurempi todennäköisyys kehittyä yleisen sarjan huipuksi kuin voittajalla.

Katsotaanpa vaikka vuoden 2013 yleisurheilun MM-kisoja. Yksilölajien maailmanmestareista peräti 11 oli voittanut joskus aiemmin nuorten maailmanmestaruuden: Usain Bolt, LaShawn Merritt, Jehue Gordon, Bogdan Bondarenko, Raphael Holzdeppe, Teddy Tamgho, David Storl, Mesert Defar, Jelena Isinbajeva, Valerie Adams ja Jelena Lasmanova. Vakuuttavaa. Toisaalta 13 maailmanmestaria jäi nuorten MM-kisoissa muille sijoille ja 17 maailmanmestaria ei koskaan edes ottanut osaa nuorten MM-kisoihin! Tästä äkkinäinen johtopäätös on se, että mieluummin kannattaa olla pois juniorien arvokisoista kuin voittaa niissä. Tyypillinen virheellinen johtopäätös. Juniorien MM-kisat järjestetään joka toinen vuosi, niissä on noin 40 lajia ja koska urheilijan huippu-ura kestää noin kymmenen vuotta, niin juniorien maailmanmestareita pyörii urheilupiireissä noin 200. Heistä siis 11 voitti viime kisoissa aikuisten maailmanmestaruuden. Niitä urheilijoita, jotka olivat mukana nuorten MM-kisoissa mutta eivät voittaneet, on jo kolmisen tuhatta. Lisäksi maailmassa on kymmeniätuhansia urheilijoita, jotka eivät koskaan ottaneet osaa juniorien MM-kisoihin. Onko sitten ihme, että suuresta populaatiosta tulee enemmän mestareita?

Totuus paljastuu, kun tarkastelee sijoituksia yksitellen. Moskovan maailmanmestareista 11 oli siis myös nuorten mestareita. Muita nuorten MM-kisoissa parhaimmillaan yksilölajissa kahdeksan parhaan joukkoon yltäneitä oli vuoden 2013 aikuisten maailmanmestareiden joukossa seuraavasti: kuusi hopeamitalistia, yksi pronssimitalisti, yksi neljänneksi sijoittunut, yksi viidenneksi sijoittunut ja yksi kahdeksanneksi sijoittunut. Kolme sijoittui tätä huonommin ja 17 ei siis ollut koskaan nuorten MM-kisoissa joko loukkaantumisen tai riittämättömän tason takia. Tämän perusteella nuorten arvokisamenestys takaa siis sitä todennäköisemmän aikuisten maailmanmestaruuden, mitä paremmin on nuorissa menestynyt. Se, että suurin osa aikuisten voittajista on sellaisia, jotka eivät ole nuorissa voittaneet, johtuu yksinkertaisesti nuorten sarjassa mestaruutta vaille jääneiden ylivoimaisen suuresta määrästä verrattuna mestareihin.

Kaikkein helpoimmin mahdollisen "menestysharhan" havaitsee, kun tutkii nuorten MM-kisoissa menestyneiden urheilijoiden aikuisiän suorituksia. Otin aineistoksi vuoden 2002 nuorten MM-kisat. Niissä kisoissa urheilivat 1983 ja myöhemmin syntyneet. He ovat siis nyt 32-vuotiaita ja nuorempia. Todennäköisesti he ovat jo parhaan aikuistason suorituksensa tehneet. Ehkä vielä paremman verrokkiryhmän saisi vuoden 2000, 1998 tai 1996 nuorten MM-kisojen menestyjistä, mutta vuosi 2002 valikoitui kohteeksi käytännön syistä. Ne olivat nimittäin varhaisimmat nuorten MM-kisat, joista löytyi Tilastopajasta täydelliset tulokset, joista suoraan urheilijan nimeä klikkaamalla sai tämän henkilökohtaiset tiedot näkyville. Niistä taas pystyi yhdellä vilkaisulla näkemään, mikä on ollut paras sijoitus aikuisten arvokisoissa.

Poimin aineistosta jokaisen yksilölajissa kahdeksan parhaan sijoittuneen ja katsoin hänen parhaan suorituksensa yksilölajissa aikuisten täyden ohjelman (eli ei esim. maastojuoksussa) MM-kisoissa tai olympialaisissa. Yksilölajeja oli kisoissa yhteensä 40 (naiset ja miehet yhteensä). 8 x 40 = 320, mutta ihan näin montaa urheilijaa ei ollut listassa, koska muutama urheilija oli päässyt kahdeksan joukkoon kahdessa lajissa. Lisäksi poimin "kontrolliryhmäksi" kahdeksan parhaan ulkopuolelta sekä 12. että 20. sijoittuneet. Jos loppukilpailussa ei ollut näin montaa, niin karsinnoissa rannalle jääneet laitettiin tuloksen perusteella järjestykseen.

Käytännön syistä rajoituin tiedonkeruussa niihin urheilijoihin, jotka olivat myöhemmin selvinneet aikuisten MM-kisoissa tai olympialaisissa yksilölajissa kahdeksan parhaan joukkoon. Suurin osa vastaavaan saavutukseen vuoden 2002 juniorien MM-kisoissa päässeistä ei tietenkään samaan enää aikuisten arvokilpailuissa yltänyt. Tämä on ymmärrettävää, koska juniorien MM-kilpailuissa on noin kaksi ikäluokkaa siinä missä aikuisten arvokilpailuissa toistakymmentä. Näin ollen odotusarvoisesti esim. juniorien maailmanmestarille mediaanisijoitus aikuisten arvokisoissa olisi noin kuudes. Aineistossa se oli todellisuudessa seitsemäs eli neljästäkymmenestä mestarista sekä 20. että 21. parhaiten aikuisten arvokilpailuissa menestyneet olivat molemmat olleet seitsemänsiä.

Kaikkiaan neljästäkymmenestä vuoden 2002 juniorien MM-kilpailuissa mestaruuden ottaneista urheilijasta 22 on selvinnyt aikuisten arvokilpailuissa kahdeksan parhaan joukkoon. Kaikki suoritukset vastaavasti luetellen:

Sija / aikuisten arvokilpailuissa kahdeksan joukkoon päässeet
1. / 22
2. / 15
3. / 6
4. / 8
5. / 6
6. / 6
7. / 6
8. / 7
12. / 5
20. / 2

Yhteenveto: Ylivoimaisesti eniten aikuismenestyjiä tuli voittajista, myös hopeamitalistit ovat menestyneet hyvin. Sen sijaan sijoille 3-8 juniorina päätyneet ovat menestyneet keskenään kutakuinkin yhtä hyvin aikuisina. Kontrolliryhmänä mukana olleissa 12. ja 20. sijassa laskua on jo havaittavissa.

Arvio: Jos tutkimus tehtäisiin suuremmalla aineistolla ts. otettaisiin useampia nuorten MM-kilpailuja mukaan, todennäköisesti sijoituksista saataisiin aikaan kauniisti laskeva kaari.

Johtopäätös: Nuorena menestyminen ei takaa aikuismenestystä eikä varsinkaan menestymättömyys signaloi menestymättömyyttä, mutta todennäköisyys menestykseen aikuissarjoissa kasvaa voimakkaasti, mikäli on nuorena menestynyt.

Tämä johtopäätös pätee erityisen hyvin aikuisten arvokilpailuissa voittaneiden kohdalla. Vuoden 2002 junioren MM-kisoissa nähtiin 19 urheilijaa, jotka ovat aikuisina nousseet korkeimmalle pallille MM-kilpailuissa ja/tai olympialaisissa. Heistä kuusi - Usain Bolt, Janeth Jepkosgei, Meseret Defar, Blanka Vasic, Valerie Adams ja Caroline Klüft - voitti lajinsa jo 2002 Kingstonissa. Hopeapallille nuorina nousivat Sanya Richards, Tirunesh Dibaba, Melaine Walker ja Olga Rypakova (viimeisin tosin seitsenottelussa, kun olympiakulta tuli kolmiloikassa). Pronssia nuorina saivat Bershawn Jackson ja Vivian Cheryuiot (jälkimmäisen tapauksessa edellä olivat Defar ja Dibaba). Neljänneksi Kingstonissa tuli myöhemmistä arvokisavoittajista Jesse Williams, viidenneksi Allyson Felix, Zuzana Hejnova ja Olha Saladuha sekä kuudenneksi Nelson Evora. Kiekonheittäjä Robert Harting jäi karsinnan kolmanneksitoista pudoten ensimmäisenä finaalista ja kolmiloikkaaja Caterine Ibargüen oli karsinnan 17. Myöhemmät voittajat tulivat siis entistä painotetummin hyvin menestyneiden keskuudesta.