Asuin elämäni ensimmäiset vajaat kaksikymmentä vuotta kodissa, jossa oli asuintilaa alle kahdeksan neliömetriä per henki. Aluksi. Loppuvaiheessa oli väljempää, kun vanhemmat sisarukset muuttivat vähitellen pois. Vanhemmat olivat pula-ajan lapsia, jo varsin iäkkäitä syntyessäni. Molemmat köyhistä kodeista. Se näkyi. Äiti säästi aina kaiken, "ei ikinä tiedä milloin sitä tarvitsee". Sota oli opettanut. Riittävän kuvan asiasta varmaan saa, kun kerron että hän pesi käytetyt jugurttipurkit ja varastoi ne. Vasta joskus 90-luvulla hän lopulta suostui hävittämään ne. Tosin yksi hyllyllinen piti silloinkin jättää varmuuden vuoksi. Valitettavasti täytyy myöntää, että sama hamstrausgeeni on periytynyt. Sallilta saa asiasta kuulla aina välillä, hänen taustansa kun on erilainen. Mutta sota-ajan lasten jälkeläisenä olen oppinut pitämään kaiken tallessa ja ruuasta aina kuukauden varmuusvaran säilykkeinä.
Periaatteessa perheen taloudellisen aseman olisi pitänyt parantua ajan myötä. Suomi vaurastui, vanhemmat lapset kasvoivat ja palkat olivat nousussa. Vähän ennen kymmenettä syntymäpäivääni perhettä kohtasi kuitenkin epäonni, joka syöksi yli vuosikymmeneksi velkakierteeseen. Muistan hyvin seuraavan joulun. Koulun joulujuhlan jälkeen kotona äiti otti minut puhutteluun ja sanoi, että toivoo minun ymmärtävän, että tänä jouluna ei saa joululahjoja. Ymmärsinhän minä, vaikka ei se silti harmitusta poistanut.
Vuodet vierivät. Kasvoin, menin töihin, lukioon, armeijaan, sitten opiskelemaan. En oikeastaan osannut ajatella, mitä jäin paitsi taloudellisen ahdingon takia. Minusta oli normaalia, että kesäloma vietettiin ajamalla autolla kahdenkymmenen kilometrin päähän viikoksi metsään telttailemaan. Toki luokkakaverit kävivät Kanarialla, mutta en kadehtinut. Olin minäkin viettänyt kerran yhden yön Ruotsissa, kun nuorena naimisiin mennyt vanhempi veljeni otti minut heidän perheensä mukaan automatkalle. Seuraavan kerran nukuin yön ulkomailla vasta aikuisena Norjassa, oman autoni takakontissa. Myöhemmin tuli sitten Norjassa oltua pidempäänkin, mutta se olisi kokonaan toinen tarina. Lapsena jos jossain käytiin, niin yövyttiin sukulaisten ja tuttavien nurkissa. Hotellissa olin ensimmäistä kertaa elämässäni vasta kolmekymppisenä ja silloinkin työnantajan laskuun.
Toki koulussa törmäsi vaikeuksiin, kun ei ollut oikean merkkisiä farkkuja. Tai ei siis ollut farkkuja, vaan milloin mitkäkin housut jotka halvalla tai jonkun vanhoina sai. Siitä sai kyllä kuulla, mutta opin olemaan välittämättä. Seuraukset aikuisiässä olisivat voineet olla kahdenlaiset. Toisaalta olisin voinut saada siitä palavan tahdon pukeutua jonain päivänä aina tyylikkäästi. Mutta siitä seurasikin välinpitämättömyys pukeutumista kohtaan - ominaisuus josta saa kyllä tyttäriltään kuulla.
Harrastuksiin ei ollut mahdollisuuksia. Läheisellä kentällä pelattiin futista kaveriporukassa ja siinä se. Talvella hiihdettiin ja luisteltiin. Muistan, että yhden kerran elämässäni isä kuskasi (äidillä ei ollut ajokorttia) minut johonkin lastentapahtumaan. Vähän eroa nykypäivään, kun lapsia kuskaa harrastuksiin monta kertaa viikossa. Omiin, itse valittuihin harrastuksiin alkoi olla rahaa siinä vaiheessa, kun meni 12-vuotiaana kesätöihin ja pari vuotta myöhemmin vakinaisiin osa-aikatöihin opiskelun ohella. Oli viikkorahakin, mutta siitä ei paljon säästettäväksi ollut. Tarkistin rahanarvolaskurista. Kun olin ala-asteella, sain viikkorahaa määrän joka vastaa nykyrahassa noin 0,40 euroa. Yläasteella tuli korotus, arvo nykyrahassa 0,65 euroa. Lukiossa tienesti oli jo nykyrahassa 0,85 euroa viikossa. Kun lukiossa täytin 18, ilmoitin että viikkorahaa ei tarvitse enää maksaa. Tuolloin tienasin omilla töillä sen verran, että viikkoansiot vastasivat aika tarkkaan neljän vuoden viikkorahoja.
Koulukaverit saivat piiskarahaa hyvistä opintosuorituksista. Yhdelle luokkakaverille luvattiin satanen jokaisesta todistuksen kiitettävästä ja joka kokeesta, josta tulisi vähintään seiska, kymmenen markkaa ja kiitettävästä kaksikymppiä. Muilla oli samanlaisia bonuksia, ei tosin yhtä suuria. Normi oli kai viisikymppiä todistuksen kiitettävästä. Yläasteella rohkaisin luontoni ja menin kysymään, josko sitä lohkeaisi minullekin. Tuli lupaus, että todistuksen lukuaineiden kympeistä tulisi viisi markkaa jokaisesta. Sanoin että pitäkää tunkkinne. Tosin hieman kohteliaammin, mutta tuota tarkoitin.
Toki mummo pisti silloin tällöin kympin kouraan. Ja joka kerta minulla oli syyllinen olo. Tuntui, että se on väärin. Saada jotain vastikkeetta. Kerran muistan kieltäytyneeni. Siitä tuli vielä syyllisempi olo, koska mummo loukkaantui. Anteeksi näin jälkikäteen sinne haudan taakse. Kenties hän halusi jollain lailla korvata sitä, että ei jaksanut enää olla lastenlasten kanssa. Etenkin kun oli ollut ainoa isovanhempi jo siinä vaiheessa kun menin kouluun - muut olivat kuolleet jo ennen syntymääni tai ollessani aivan pieni.
Mutta sitten asiaan. Elin lapsuuteni suomalaisittain taloudellisesti ahtaissa oloissa. Minkälaiset jäljet se on minuun jättänyt? Olen havainnut, että monet käyttäytymismallit ovat varmasti sieltä peräisin.
Vaatteista mainitsinkin jo. Inhoan vaatekaupassa käymistä, nykytahti eli kerran vuodessa on jo liikaa. Silloin pyrin hankkimaan kaiken, mitä seuraavan vuoden aikana tarvitsee.
Muutenkin kaupassakäynti ahdistaa. Muistot lapsuudesta ja nuoruudesta, kun kaupassakäynti merkitsi sitä, että nyt on yksinkertaisesti pakko ostaa jotakin välttämätöntä. Kun mihinkään muuhun ei ole varaa. Opiskeluaikana mietti ostokset tarkkaan. Kun sitten aikanaan vaurastui, oli jo liian vanha oppimaan tuhlaamisen jaloa taitoa. Tai edes huolettomuuden. En saa kerta kaikkiaan mieleeni, milloin olisin ostanut viimeksi jotain karamelleja (kurkkupastilleja ei lasketa) edes lapsille. Turhaa rahanmenoa.
Kerran vuosia sitten, pian valmistumisen jälkeen, piti työkaverille hankkia konjakkipullo yhteisen rahankeräyksen jälkeen. Jostain syystä rasti osui minulle. Kun sitten juhlatilaisuudessa pidin puhetta, totesin että "Arskalle lahjaa ostaessa piti sitten käydä sellaisessa kaupassa, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Tästä voitte päätellä, että kyseessä on joko viinaa tai sitten naisten alusvaatteita." En ole koskaan ymmärtänyt, kuinka voisin tuhlata rahani viinaan tai tupakkaan.
Ruokaostoksissa yritän olla tarkkana ja pidän silmällä kilo- enkä pakkaushintoja. Kulutustarvikkeita ostaessa periaatteena on "jos kykenet kietomaan kätesi sen ympärille, kyseessä on liian pieni pakkauskoko". Kun ostaa kerralla paljon, tulee halvemmaksi. Eikä ruokaa haaskata: jos lapsi ei jaksa juoda maitolasiaan tyhjäksi, sitä ei missään nimessä kaadeta pois, vaan laitetaan jääkaappiin odottamaan seuraavaa ruokailua. Tämä jos mikä on kodin peruja - yleisin ruokalaji oli tähteet.
Parturikäynnit. Elämäni ensimmäisen parturireissun tein jo 25 ylitettyäni, kun isosisko ei sattunut olemaan saatavilla ja oli pakko siistiä fleda työpaikkahaastatteluun. Vieläkin koen ahdistavana varata parturiaikaa kolme kertaa vuodessa - rahanmenoa.
Mietin tähänastista elämääni ja päätöksiä, jotka olen tehnyt. Havaitsin, että erittäin moni periaatteeni ja ratkaisuni juontuu alitajuisista lapsuuden taloudellisiin ahdinkoihin liittyvistä muistikuvista. Tai sitten konkreettisista tottumuksista - kun on elämänsä ensimmäiset 25 vuotta viettänyt tietäen, että rahaa ei ole. Kyse ei ole siitä, että mitä ostaa, vaan mitä on pakko ostaa, vaikka siihen ei oikeastaan olisi varaa. Negatiivisista seurauksista voi ainakin sanoa, että usein olen ollut liian arka ottamaan riskiä. Jotkut tilaisuudet ja teot ovat menneet sivu suun, kun olen taloudellisen riskin pelossa omasta tahdostani jäänyt syrjään. Positiiviset seuraukset voi tiivistää muutamaan perusasiaan:
1. Älä ota riskejä - tai ainakin varmista, että sinulla on turvaverkko.
Työpaikkaa vaihtaessa pitää olla uusi katsottuna ennen kuin edellisestä irtisanoutuu. On oltava suhdeverkosto, jonka kautta tarjoutuu tilaisuuksia. Jätä pieniä palveluksia taaksesi kuin Mario Puzon Kummisetä - et voi ikinä tietää, mikä niistä palaa luoksesi moninkertaisena. Vakuutusyhtiöiden tarkoitus on tahkota rahaa, joten älä ota vakuutuksia - paitsi niihin asioihin, jossa on kiinni suhteettoman suuri osa omaisuudestasi, kuten kotisi.
2. Tilillä pitää aina olla varmuusvara.
Luottorajat ovat Saatanasta. Niin köyhä ei ihminen olekaan, ettei kuukauden bruttopalkkaa voisi pitää koko ajan käteisenä saatavilla. Tai no, olin minä autokoulun maksettuani viittäkymppiä vaille peeaa, mutta se olikin viimeinen kerta.
3. Vältä velkaa kuin ruttoa.
Paitsi asuntovelkaa. Asunto on ihmiselle välttämätön ja jos on töitä, sijoitus kannattaa. Kulutustavaroita ei osteta velaksi.
4. Osta aina parasta laatua - tai sitten halvinta, mikä täyttää minimivaatimukset.
Laatuun kannattaa satsata, se toimii ja ennen kaikkea kestää. Toisaalta mitä väliä on sillä, ostaako merkkikaurahiutaleita vai samaa tavaraa kaupan omalla tuotemerkillä.
5. Teknisistä laitteista osta aina toiseksi uusinta mallia.
Ostin äskettäin uuden kameran. Se oli kauppaketjun varaston viimeinen malli kyseistä, edellisvuonna markkinoilta poistunutta versiota. Ainoa ero uudempaan oli erilainen mallimerkintäleima ja 40 % alhaisempi hinta.
6. Osta käytettyä ja kierrätä.
Auton kallein kilometri on se, jolla se ajetaan kaupan kynnyksen yli. En ole koskaan ostanut uutta autoa, vaikkakin pari kertaa melkein uuden. Hintaero on huikea. Kirjahyllyssä oli vuosikausia satojen antikvariaateista, alennuksista ja kirjaston poistomyynneistä ostettujen sekä muutamien lahjaksi saatujen ja pakollisten kurssikirjojen joukossa tasan yksi kirja, joka oli ostettu kirjakaupasta täydellä hinnalla. Pikkulasten vaatteet on suurimmaksi osaksi saatu sukulaisilta ja kavereilta, niitä ei ehdi käyttää puhki lasten kasvaessa. Nuorimmaisen kasvettua niistä yli on laitettu sitten vahinko kiertämään vaatesäkkien muodossa - ei palautusoikeutta.
7. Opeta lapsille rahan arvo.
Suurin virhe, jonka vanhempani tekivät omassa talouskasvatuksessani, oli vastikkeeton viikkoraha ja palkaton työvelvollisuus. Omille lapsilleni en maksa viikkorahaa senttiäkään. Enkä myöskään teetä ilmaisia hommia normaalin omien tavaroiden suurin piirtein järjestyksessä pitämisen ja perussiivouksen ohella. Kun pihalta tyhjenevät marjapuskat, niin saldo punnitaan ja siitä maksetaan. Tai polttopuiden kantaminen pinoon ja sieltä pannuhuoneeseen - se on rahalla korvattavaa hommaa kiinteällä kuutiotaksalla. Tai vanhemmille lapsille nuorempien vahtiminen silloin, kun vanhemmilla on jotain menoa. Itse pitävät kirjaa siitä, mitä ovat tehneet ja palkkapäivänä lasketaan rahat kouraan. Ainakin tähän asti voi todeta, että ovat enimmäkseen oppineet eikä ansaittu raha ole mennyt turhuuksiin.
Onko Ylen toimittaja narsisti?
15 tuntia sitten
44 kommenttia:
Mitäs mitäs... Tämähän on täysin vastoin valtavirtaideologiaa - hyvinvointivaltion keskeiset opit hylätty ja haukuttu! Ja kaiken kukkuraksi lapset aivopesty samaan harhaoppisuuteen. Kyllä on jo perusteet huostaanottoon ja isä linnaan Auerin seuraksi.
Etkö tiedä, että on tasan kaksi tapaa hoitaa jälkeläisten kasvatus? Joko abortti tai aivopesu Puolueen oppien mukaan. Ja Puolueen ensimmäinen, tärkein ja pyhin lupaus on, että mikään ei koskaan keneltäkään lopu. raha on niin vanha keksintö että sitä pitää olla kaikilla. Ja yhtä paljon.
Melko samankaltaiset jutut kuin minun lapsuudessani. Ja nykyisellään minulla on lähes identtiset 7 perusasiaa (kaupunkilaisversioina). Enkä koskaan ole kokenut itseäni köyhäksi. En edes sinä vuonna kun elin peruspäivärahalla.
Niin, jos verrataan sitä, ketkä laskettiin köyhiksi vuonna 1974 ja ketkä taas 2014, niin ero on melkoinen. Nykymittareilla me taidettiin olla vuonna 1974 kaikki köyhiä, mutta ei se elämä millään muotoa köyhältä tuntunut. Silloin kun ei oltu vielä keksitty lukuisaa määrää asioita, joita ilman nykyihminen ei kuulemma pärjää.
Persaukisuus on täälläkin päässä tuttua, ja sen myötä nykyistä vakavaraisuuttaan osaa arvostaa. Vakavaraisuudella en tarkoita sitä, että ranteet notkuisivat rahan painosta, vaan sitä yksinkertaista seikkaa, että ruokakaupassa voi miettiä sitä, mitä haluaa syödä. Ei sitä, mitä on varaa syödä.
Vaatepuolella annan ehdottomana neuvona sen, että kannattaa käyttää Varustelekan palveluja. Kohtuuhintaista, kestävää ja mukavaa ja lisäksi kaiken voi tilata netistä eikä tarvihe mennä lähellekään vaatekauppaa.
Ihan yhtä pihi en oo, mutta nähtävästi minuunkin on jättänyt lapsuuskodin köyhyys jälkensä. Kaverit meni ratsastamaan, mulle osoitettiin siskon vanhoja suksia että siinä sulle harrastus. Viikkorahaa ei ollut.
Vihaan velanottoa, mutta mies (ainoa lapsi ja tottunut saamaan mitä haluaa ja varsinkin sitä vastikkeetonta rahaa) yrittää käännyttää minua uskomaan, että kukaan näissä tuloluokissa ei kykene selviämään ilman velkaa. Siis velkaa pitää ottaa ihan tavan menoihin, muka. Ja lomareissuun. Ja uusi autokin olis kiva. Kieltäytyy ymmärtämästä, kun sanon, että ihmisen pitää mitoittaa menonsa tulojen mukaan. Perkeleellisen turvatonta elämää.
Onkohan tuo enemmänkin sukupolviasia? Kasvoin itse melko varakkaassa perheessä ja kadehdin duunareiden pedagogisesti vähemmän kunnianhimoisesti kasvatettuja lapsia, koska tuntui, ettei meille ostettu ikinä mitään koska se ei ollut kasvattavaa tai oli muuten kaupallista tai huonoa.
Telkkarikin heitettiin pois, videoista tai videopeleistä ei ollut puhettakaan.
Tosin sitten jos jotain tarvitsimme, ei ollut epäilystä etteikö sitä olisi saanut. Liikunta- ja harrastusvälineitä, vaatteita jne. Nämä olivat aina laadukasta merkkiä ja mahdollisuuksien mukaan - huomaan nyt - kotimaisia. Ulkomaillakin käytiin, vaikka nykymittapuulla nekin reissut olisivat varmaan aika vaatimattomia.
Ehkä tässä on vain takana meidän keski-ikäisten vuosisatainen jurnutus siitä, miten nykylapset tai nuoret pääsevät helpolla.
KT, eiköhän ne pahimmat suurtuhlarit länsimaiden skaalassa löydy Yhdysvalloista - siellä kotitaloudet ovat keskimäärin velkaantuneet puolitoista vuosipalkkaansa. USA:ta ei ole tapana pitää hyvinvointivaltiona.
Mutta asiaan. X-sukupolvi oli viimeinen, joka opetettiin säästäväisyyteen ja siihen, ettei raha kasva puussa ja että sillä on arvo. Toisaalta me olimme myös viimeinen sukupolvi, joka kasvoi maailmassa jossa oli täystyöllisyys ja jossa suunnilleen tolkullinen ihminen saattoi aina luottaa siihen, että löytää työpaikan.
Maailma on muuttunut niistä päivistä rajusti. Eikä välttämättä parempaan suuntaan.
Säästäväisyyden ongelma on siinä, että jos kaikki säästävät eikä kukaan osta eikä kuluta, lopputuloksena on kysynnän tyrehtyminen ja taantuman paheneminen lamaksi.
Velattomuudessa olennaista ei ole se, että voi käydä huonosti jos hommat pissivät. Velattomuudessa on parasta se, että velattomuus on vapautta - se on riippumattomuutta, ja velka on aina sitoumus, ts. velallinen on aina riippuvuussuhteessa velkojaansa. Tämä jää monilta huomaamatta.
Todettakoon vielä, että kukaan ei ole ikinä rikastunut palkkatuloilla. Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että palkkatulot kasvavat aritmeettisessa sarjassa, ts. lineaarisesti eivätkä riipu edellisen kuun palkoista. Ne eivät siis kasva sen enempää korkoa kuin myöskään koronkorkoa. Toinen syy on se, että palkkatuloja verotetaan progressiivisesti, eli mitä enemmän tienaat, sitä enemmän maksat veroja myös progressiivisesti.
Ainoa tapa tulla rikkaaksi ovat pääomatulot, ts. korkotulot, vuokratulot, osingot, osakkeiden myyntivoitot, osakeannit, johdannaiset jne. Raha tulee rahan luo, ja pääomatulot toisaalta kasvavat eksponentiaalisesti (= tulot kasvavat sen mukaan mitkä edelliset tulot olivat) ja toisaalta niitä verotetaan tasaprosentin mukaan.
Ikävä kyllä jotta ihmisellä voisi olla pääomatuloja, hänen on pakko ottaa riskejä, ja siihen kuuluu myös velkavivun käyttö ja epäeettiset toimenpiteet kuten lyhyeksi myynti. Pääomatulojen hankkiminen vaatii "win big - lose big" -mielenlaatua ja mentaliteettia, ja lehmän hermoja.
Ruukinmatruuna on itse vaurastunut pörssikeinottelulla. Tietenkin kaikki on ollut laillista, mutta kaikki ei välttämättä ole ollut eettistä. Mutta sitä kutsutaan kapitalismiksi.
Näin pääsääntöisesti käyttöomaisuus on h*lvetin huono investointi, poislukien veneet, soittimet ja taide. Auton ostaminen uutena on harvinaisen typerä veto. Äläkä ikinä osta mitään sellaista uutena, minkä saa käytettynä puoleen hintaan.
KT: Huostaanoton pelossa en näitä omalla nimellä kirjoitakaan...
Yksi Turkkulaanen: Köyhäksi kokeminen on eri asia kuin köyhänä oleminen. Rupesin itsekin tajuamaan vasta aikuisena, mitä se on ollut.
Yrjöperskeles: Niin juttiinta. Ei se, mitä nyt on entiseen nähden, vaan se, mitä on muihin aikalaisiin verrattuna.
Sanna: Rahankäyttö on asia, josta saa helposti parisuhteessa riidan aikaan. Kertovat ainakin näin.
Anonyymi: Kun mainitsin noista viikkorahoista, niin kerrottakoon että peruskoulussa luokan toiseksi alhaisin viikkoraha oli kaverilla, jonka vanhemmat olivat luultavasti kaikkein varakkaimmat. Tietääkseni me kaksi olemme pisimmälle kouluttautuneita siinä missä eniten viikkorahaa repineistä monet ovat jättäneet koulunsa kesken.
IM: En halunnut tässä yhteydessä käsitellä sijoittamista, mutta hyvin pitkälti allekirjoitan jälkimmäisen kommentin.
Siinäpä se. Köyhyys on pitkälti kokemus, ei objektiivinen asiantila.
Sanotaan, että ahne ei ikinä koe itseään riittävän vauraaksi, vaikka hänellä olisi miljoonatulot ja miljardiomaisuus. Vastaavasti jopa kuinka pienituloinen ihminen voi kokea itsensä vauraaksi, jos hän tyytyy vähään ja nauttii siitä mitä on, eikä tavoittele kuuta taivaalta.
Meillä lapset (vai pitäisikö sanoa jo nuoret) ovat tankanneet päähänsä meribiologiaa, tähtitiedettä, oseanografiaa, maantiedettä ja about kaikkea mahdollista mereen liittyvää. Vuoden päästä lähdemme isoille vesille. Vaikka siinä alkuinvestointi on iso, itse merielämä on halpaa: kulut ovat noin 5000 euroa vuodessa per venekunta. Siihen kuuluvat sapuska, juomavesi, polttoaine ja välttämättömät huollot. Paljosta voi säästää, kun tekee asiat itse ja opettlee huoltamaan moottorin, maston, takilan, köksän ja elektroniikan itse. Otamme mukaan ompelu- ja työstökoneen pakollisia korjauksia varten. Ja meri tarjoaa kalaa sekä planktonia.
Me emme ikinä ole ostaneet yhtään tietokonetta uutena. Olemme joko besorganneet niitä käytettyinä, tai rakentaneet kierrätysosista. Kaikissa pyörii Linux. Siinä olemme säästäneet pitkän lantin.
Nykypäivänä sanat "omatoimisuus" ja "korjaaminen" tuntuvat olevan kirosanoja. Ikäänkuin rikkimennyttä ei voisi enää fiksata saati paikata, ja ikäänkuin tuhlaaminen olisi jokin kulttuurin sanelema pakko.
Tuo viikkorahajuttu, minkä mainitsit, on varsin jännä. Noin se on meilläkin mennyt. Mitä hemmotellumpi muksuilla on ollut lapsuus ja varsinkin teini-ikä, sitä lyhytjänteisempiä heistä on kasvanut. Kun miettii omaa ikäluokkaansa Metallikaupungissa, niin juuri noin on käynyt.
Jaska, elää pittää niin että se viimenen ateria jää velaksi ;)
-jpt-
Täytyy sanoa, että muistuttaa myös hieman omaa taustaa. Sinänsä olen vasta rapiat kakskymppinen ja juuri muuttanut isoon kaupunkiin aluvuokralaiseksi kotoa pikkukaupingista. Omassa perheessä on 5 nuorempaa sisarusta, eikä vanhemmilla ollut mitään suuria tuloja, joten kaikki piti jakaa, eikä mitään reissuja täälläkään oikein tehty, koska kaikki fyffe meni elämiseen. Viikkorahojakaan ei ollut koskaan ja kotitöistä saattoi saada ehkä euron tai kaksi, tai isommasta hommasta ehkä vitosen tai joskus jopa kympin. Hyvistä numeroista todistuksissa (9, 10) sai myös kaksi euroa.
Tosin toinen vanhemmista keskittyi ja keskittyy nykyään aika hyvin kurlaamaan kohtuullisia summia kurkusta alas, mitä sekin vaikuttaa elämiseen.
Nyt kun itselläni on vakityö (vaikkei tosin vielä ammattikoulutusta, mutta se saa odottaa nyt jonkun aika), niin tälläinen elämäntilanne, jossa tilille ilmestyy minulle tähdellisiä summia, on aivan outo.
Kyllä tosin itseenikin on tausta jollakin tasolla jättänyt jäljet, ellei kyseessä ole puhtaasti OCD. Tulot ova rapiat 1200 kk, vuokra 130, mutta silti tulee syötyä lähinnä nuudeleita ja makaroonia, eikä juuri lainkaan lihaa, ettei rahaa kuluis. Jos laskin oikein, olen säästänyt joulukuuhun mennessä 10 000 € opiskelurahaa.
Mutta olen sinänsä samaa mieltä. Aika moni ihan oikeaa kunnon viikkorahaa saanut ja muutenkin taloudellisesti helpommin päässyt tuttavakin ei yksinkertaisesti osaa käsitellä rahaa ja käyttää kaiken, odotellen, että jokos se sossu/äiti/isä/jne antaa vähän lisää.
Tietyt ongelmat tuntuvat kulkevan käsi kädessä sosioekonomisen tilanteen kanssa (köhköh alkoholi köh), mutta joillekin tekisi hyvää katsoa maailmaa vähän kulmasta, jossa ei voi saada mitä haluaa.
IM: Huvittava yksityiskohta muuten on se, että mitä ilmeisimmin tunnet IRL sen mainitsemani luokkakaverin - samaan aikaan samassa oppilaitoksessa ja muutamia yhteisiä harrastuksia...
jpt: ... ja mieluiten vielä siten, että saa ysikymppisenä sydärin suoraan pukilta tuoreimman miss Suomen kanssa.
LONE EAK: Tervetuloa kommentoimaan. Mistäpäs se OCD saisi alkunsa, ellei kokemuksista? Tai ainakin jotain sinne päin viittaava, vaikkei diagnoosiin riittäisikään.
Omalla kohdalla ongelmia ei aiheuttanut vanhempien vähäinen alkoholinkäyttö. Vähän kauempana suvussa juoppoja oli kyllä enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omien vanhempien alkoholinkäyttö oli reilusti suomalaisen keskiarvon alapuolella.
Tsemppiä eteenpäin, tuolla asenteella pääset pitkälle!
No niin, tuhlari tässä ilmoittautuu, hei. Enpä osaa sanoa, mistä johtuu, tarkalleen. Ei meillä noin kireällä eletty, mutta välillä kyllä piti kitkutella enkä todellakaan saanut sitä enkä tätä pienenä. Veljeni, joka on 10 vuotta nuorempi, sai esimerkiksi paljon enemmän, koska vanhempieni tilanne oli siihen mennessä parantunut. Tämä siis toteamus, en ole katkera millään tapaa, koska en koe jääneeni paitsi mitään erityistä.
Mutta minulla kyllä menee melkeinpä se, mikä tuleekin ja velkaakin valitettavasti on. Olen velkaa avomiehelleni (ei onneksi ongelma, korko ei juokse) ja Kelalle opintotuista. Jälkimmäinen etenkin on totta kai omaa tyhmyyttä, tienasin liikaa enkä pitänyt huolta tukien palautuksista. Eli toisin sanoen kulutin liikaa. Enkä edes mihinkään kovin järkevään. Heikkouksiani ovat kengät ja hyvä ruoka, vaatteisiin ja etenkin alkoholiin kuluu hyvin vähän. Niin ja matkustelu, siihen kyllä menee, välillä reissaan niin paljon kuin budjetti suinkin antaa myöten. Tietysti tulotkin ovat tällä hetkellä aika pienet, kun olen osa-aikatöissä ja opiskelen yhä.
Mutta joo, totta se on, että olen liian lepsu rahan kanssa. Olen jo niin kyllästynyt kykenemättömyyteeni, että annoin luottokorttini miehen haltuun, joten en voi tuhlailla määrättömiä. Kuten todettua, en erityisesti shoppaile, mutta jos ruokakaupasta ostaa mystisiä herkkuja päivittäin, kyllä siitäkin aika iso summa kasvaa. Olen kovasti ylellisyyksien perään, itse asiassa ja minua hieman harmittaa, etten voi käydä esimerkiksi kauneushoidoissa, koska ei ole varaa. Samoin söisin mieluusti ulkona useammin. Kahvilla kyllä käynkin, riivin vaikka viimeiset pennoset kaapin pohjalta, että saan vaniljalatten. Jonkun muun mielestä toki täysin turhia juttuja, mutta minulle ei.
Minua ei itse asiassa edes hävetä. No, velkojen kertyminen kyllä vähän, mutta ei se, että tykkään ylellisyyksistä. Jos palkkani olisi normi eli saisin käteen esim. 1800-2000e, eläisin kyllä oikein kelvollisesti ylellisyykseni päivineni ja säästöönkin jäisi.
T. Ex-Arawn
Yksi asia, mitä tulee välttää viimeiseen saakka, on avioero. Se on varma tapa pohjalle ja köyhyyteen. Varsinkin naisille avioero on taloudellinen katastrofi.
Syy on ilmeinen. Kun kaksi ihmistä splittaa, menot tuplaantuvat. Lisäksi pitää etsiä kaksi känpppää ja sisustaa ne, kaksi autoa jne.
Taloussanomissa oli jokunen aika sitten juttua köyhyydestä ja miten nuoret kokevat sen. Nuorten mielestä köyhyyden syynä eivät ole niinkään laiskuus, huono koulutus, tyhmyys, aineväärinkäyttö tai saamattomuus, vaan avioero, työttömyys ja sairaudet sekä onnettomuudet. Näistä oikeastaan vain avioero on sellainen asia, jolle itse voi tehdä jotain.
Avioliittoon tulisi suhtautua kuin liikeyritykseen: sitä koko ajan hoitaen, vaalien ja kasvattaen. Ettei tapahtuisi sitä henkistä, sosiaalista ja taloudellista konkurssia.
Hyvä tapa ymmärtää rahan arvo on laskea "tupakka-aski" (normaalin tupakanpolttajan päiväannos) tai "pullakahvi" (yleinen jälkiruoka). Molemmat ovat yleensä noin 4-5 euroa. Se tuntuu vähältä, mutta pitkälle aikavälille jyvitettynä se on todella paljon.
Ruukinmatruuna on laskenut, että jos polttaa askin päivässä, pelkkään nikotiiniin kuluu vuodessa minimissään 365*4 = 1460 euroa, Marlboron tai Nortin polttajalle noin 2000 euroa. Siis savuna ilmaan, pelkkänä paheena.
Purjehdusta pidetään usein porhojen eliittilajina. Kuitenkin tupakoitsija polttaa kymmenessä vuodessa todella hyvän perheveneen savuna ilmaan.
Jos polttaa askin päivässä ja ostaa pullakahvin aterian päätteeksi, siihen menee 7-10 euroa. Eli vuodessa 2500-3600 euroa. Pelkkään turhuuteen. Sillä hinnalla saa jo hyvän käytetyn auton.
Köyhyys on mielentila, eivätkä ne suuret tulot vaan ne pienet menot. Eliminoimalla jo nuo vähäiset päivittäiset kulut rahat saa riittämään yllättävän pitkälle. Tai voi ajatella niin, että jos ei ole ikinä polttanut tai ottanut pullakahveja jälkkäriksi niin tällöin virtuaalitilille kertyy tuo määrä rahaa, jonka voi sitten käyttää johonkin muuhun fiksumpaan. Puoliso mm. hankki jokin aika sellaisen kitaran, joka yhdistetään yleensä tosiammattilaisiin, ja jonka jälleenmyyntiarvo on suunnilleen sama kuin ostohintakin (veneet, soittimet ja taide ovat yleensä hyviä investointeja). Ruukinmatruuna itse sijoittaa joka kuu 100-150 euroa pörssiosakkeisiin.
Kaikkein paras investointi on taide. Se tuottaa iloa ja nautintoa itselle, ja se säilyttää arvonsa aika hyvin.
Ei nyt pullakahvista tingitä ainakaan jos sen saa työpaikan puolesta tai kahvikassan kautta tai työpaikkaruokalasta. Pullakahvi on kansanperinne.
Pullakahveista sanoisin että ne pienet elämän ilot, mikä siinä herkullista munkkipossua kahvin kanssa on mussuttaa jonkun huoltiksenpöydälle unohtamaa iltalehtee lukiessa :)
-jpt-
IM: Just noin pikkumenoista. Pienistä puroista ne isot virrat kasvavat.
Avioeroja olen nähnyt riittävän läheltä sen verran paljon, että taloudellinen katastrofi on liioittelua, joskin ymmärrän sinun käyttäneen hyperbolaa. Taloudelliset vaikeudet ovat kyllä tosiasia. Mutta naiselle vai miehelle, riippuu yleensä henkilöstä ja ennen kaikkea lasten olemassaolosta. Pareton 80/20 säännöllä jakauma menee kutakuinkin seuraavasti:
Jos lapsia ei ole, taloudellinen ahdinko koskee eron jälkeen naista. Hänen palkkansa on yleensä ollut pienempi ja menotkin kasvavat, kun mies ei enää hoida kodin huoltotöitä. Jos taas lapsia on, taloudellinen ahdinko koskee eron jälkeen miestä. Tunnetusti kaikkein kallein barbienukke on Avioero-Barbie, koska sen mukana tulevat Kenin lapset, Kenin talo, Kenin auto ja Kenin rahat.
Jaska: Suomessa ositus kyllä menee puoliksi tai sitten avioehdon mukaan. Epäilemättä voi olla tilanteita, joissa puoliso putsaa toisen, mutta ei se kyllä mikään sääntö ole. Ja vaikka mies maksaisi elatustukea lasten mukaan, aika usein se tuki on laskettu alakanttiin niin, että lähivanhempi, useimmiten äiti, päätyy silti vastaamaan suurimmasta osasta kuluista.
Meillä lähipiirissä kävi niin, että hyvätuloinen pari, lääkäri ja eläinlääkäri, splittasivat. Heillä oli yksi yhteinen tytär.
Molemmilla elintaso laski rajusti, mutta ei kuitenkaan onneksi köyhyysrajan puolelle. Se kirpaisi kumpaakin pahasti - vaikka siis olivatten todella hyvätuloisia.
Entäpä, jos poliisi ja perushoitaja splittaavat?
Punainen sammakko:
"Ositus menee puoliksi tai avioehdon mukaan."
Niin menee. Ja jos menee puoliksi, niin kumman luulet yleensä tienanneen yhteisestä omaisuudesta suuremman osan eli menettävän enemmän?
Ja vaikka mies maksaisi elatustukea lasten mukaan, aika usein se tuki on laskettu alakanttiin niin, että lähivanhempi, useimmiten äiti, päätyy silti vastaamaan suurimmasta osasta kuluista.
Tämä on historiallisesti totta. Vaan ei ole enää. Ennen lapset todellakin JÄIVÄT lähivanhemmalle. Tiedän tapauksen, jossa etävanhempi (muuten nainen) ei saanut lastaan tavata yli kymmeneen vuoteen kuin muutaman kerran, vaikka samassa kaupungissa asui ja eli kunnollista elämää, mm. maksoi elatusmaksuja. Mutta nykyään lapset viettävät normaalisti paljon aikaa etävanhemmankin luona, aika usein jopa vuoroviikkosysteemillä eli puoliksi. Tiedän tapauksia (huom. monikko), joissa isä maksaa elatusmaksuja vaikka lapset ovat puolet ajasta hänen luonaan. Vaikka tarvikehankinnat olisivatkin enimmäkseen äidin tehtävä, niin arvaapa kuka saa lapsilisät ja elatusmaksut?
IM: Jälkimmäisessä tapauksessa ilmeisesti käy siten, että velkainen omakotitalo vaihtuu kahteen velkaiseen kerros- tai rivitaloasuntoon tai vuokra-asumiseen.
Minulla on muuten teoria moneen avioeroon, josta saa kirjoittaa jos ottaa tulta (olen itsekin harkinnut mutta en tiedä vielä tarpeeksi). Moni mies ei saa "arvoistaan" naista, koska a) avioliittoiässä miehet eivät vielä ole tarpeeksi houkuttelevia ja b) parempitasoiset naiset elävät promiskuiteettia. Niinpä he päätyvät yksiin naisen kanssa, joka ei yksinkertaisesti vastaa oikeaa tasoa - seurauksena onneton avioliitto ja ero. "Vika" löytyy usein kritisoimastasi löyhästä sukupuolimoraalista, joka mahdollistaa korkeatasoisille naisille tämän elämäntavan ja vie korkeatasoisilta miehiltä heille sopivat puolisoehdokkaat pois markkinoilta.
JB: Erittäin todennäköisesti teoriasi on oikea.
Täälläpäässä kuultiin juuri, että serkun (samalla lapsuudenystävä) liitto on murtunut. Hän meni aikoinaan naimisiin peruskouluaikaisen luokkatoverinsa kanssa, ja heillä oli niinsanotusti "taivaassa solmittu" liitto. Mutta niin siinä kävi, että likemmä 30 kimppavuoden jälkeen dumarin nuija kopsahti.
Jaska: Jos lapset asuvat vanhempien luona yhtä paljon, silloin voidaan myös sopia, ettei elareita maksa kukaan tai ne ovat hyvin pieniä. Näitä sopimuksia kyllä on. Totta, on kyllä kaikenlaisia perhetapauksia eikä läheskään aina päästä sopuun, mutta katkerat riitaperheet ovat silti niitä poikkeuksia, vaikka niistä saakin ne mehevimmät anekdootit.
Tästä on ihan dataakin, että yksin jäävän naisen köyhyysriski on suurempi kuin yksin jäävän miehen. Ei tätä millään anekdooteilla muuksi muuteta.
Minusta on myös epäreilua tuo selitys siitä, miten mies vaan kartuttaa omaisuutta ja vaimo ei juurikaan. Yhä edelleen vaimoilla on faktisesti enemmän vastuuta lapsista ja kotitöistä ja käytännössä, mitä suurituloisempi mies, sen enemmän sitä vastuuta usein on, koska niitä suuria tuloja ei revitä mistään 8h/päivä ja tikkana kotiin kaitsemaan lapsia -työstä. Usein vaimo mahdollistaa miehelle sen, että mies voi tätä raskasta duunia painaa JA olla perheellinen. Mutta koska siitä ei kerry tiskiin selvää rahaa, sillä ei sitten ilmeisesti ole väliä ja nainen on ahne kakkiainen erotilanteessa, kun jutut laitetaan tasan.
Jälleen, anekdootteja varmasti on ahneista naisloisista, mutta niin on ahneista miesroistoistakin, joten anekdoottien todistusvoima on aika... joo.
Ja mitä tulee teoriaasi, miehet saavat kyllä ihan oikeantasoisen naisen. JOs he eivät ole kyllin houkuttelevia kovatasoisille naisille, se tarkoittaa sitä, että heidän tasonsa EI OLE korkea. Ajan mittaan miehen taso voi toki nousta ja jos vaimon ei nouse, sehän repii siihen eroa sitten.
Minulla on eroista, ainakin vanhempieni ikäisten eroista, toinen teoria: vaimot ovat vain kyllästyneet passaamaan miehiä. Havainnointini mukaan mies sietää huonoa avioliittoa paremmin, koska miehelle avioliitto ei ole niin keskeinen osa elämää ja koska hän silti usein sentään saa ylläpidon kotona, kun vaimo siivoaa, pyykkää ja laittaa ruokaa. Mies voi paeta avioliittoa harrastuksiin, työhön ja jopa toisen naisen helmoihin (eikä hän helpolla hae eroa edes toisen naisen vuoksi - miksi hakisin, jos voi pitää molemmat, seksiseuran JA kodinhoitajan). Naiselle taas, etenkin nyt vanhempieni ikäluokan naiselle (50-70v), huono liitto ei anna lasten lähdön jälkeen oikeastaan juuri muuta kuin taloudellisen turvan, aina ei sitäkään. Onko ihme, jos nämä naiset sitten mieluummin hakevat eroa.
T. Ex-Arawn
Toinen juttu on, että havainnointinit mukaan ne parit, joiden pitäisi erota, pysyvät yhdessä ja ne, joiden ei pitäisi, eroavat. Tarkoitan tällä sitä, että on suunnaton joukko ihmisiä, jotka roikkuvat väkivaltaisissa ja/tai muuten tuhoisissa ja ahdistavissa parisuhteissa eivätkä millään lähde. Ja moni antaa syyksi sen, ettei halua rikkoa lasten perhettä.
Sitten ne, joilla menee vähän niin ja näin, ottavat ja eroavat. Itse syytän tästä kyllä molempia osapuolia, kummatkin typerehtivät oikein lahjakkaasti. Jos molemmat puhaltaisivat samaan hiileen, homman voisi saada toimimaan, mutta onhan sekin aika paljon vaadittu, että toinen osapuoli yksin kannattelisi perhettä sillä välin, kun toinen vaan raapii omaa napaansa, oli tapa raapia mikä hyvänsä.
Ex-Arawn
PS, tuo on sangen totta.
Serkun tapauksessa kävi niin, että hän oli hävittäjälentäjä, ja koska hän ei tosiaankaan ollut sitä tyyppiä, joka ikäännyttyään jäisi lentämään Hornetin sijasta kirjoituspöytää, hän jäi Ilmavoimista eläkkeelle.
Hänen vaimonsa oli alun kolmattakymmenettä vuotta sydän syrjällä pelännyt, että sattuuko puolisolle jotain. Kun molemmilla nyt elämäntilanne muuttui - serkku jäi eläkkeelle ja vaimolla ei enää ollut tarvetta pelätä jatkuvasti - tämä muutos oli sitten lopulta niin raju, ettei kumpikaan enää sopeutunut. Jos asiaa kysytään, niin ero oli aika lailla turha.
Mutta mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, niin viisi vuotta ja he ovat taas yhdessä. Onhan heillä kolme todella upeaa yhteistä lasta.
PS: Minusta on myös epäreilua tuo selitys siitä, miten mies vaan kartuttaa omaisuutta ja vaimo ei juurikaan. Yhä edelleen vaimoilla on faktisesti enemmän vastuuta lapsista ja kotitöistä ja käytännössä, mitä suurituloisempi mies, sen enemmän sitä vastuuta usein on, koska niitä suuria tuloja ei revitä mistään 8h/päivä ja tikkana kotiin kaitsemaan lapsia -työstä. Usein vaimo mahdollistaa miehelle sen, että mies voi tätä raskasta duunia painaa JA olla perheellinen. Mutta koska siitä ei kerry tiskiin selvää rahaa, sillä ei sitten ilmeisesti ole väliä ja nainen on ahne kakkiainen erotilanteessa, kun jutut laitetaan tasan.
Miten naisella on suurempi vastuu lapsesta, jos mies mahdollistaa työllään naisen kotihoidon. Kuulostaa enemmänkin työnjaolta minun korvaani. En sano, että sen on välttämättä mentävä niin, että nainen hellan ääreen ja mies sorvin. Lasten hankinta on kuitenkin valinta, ja naisella on biologiastakin johtuen enemmän suoraa vastuuta varsinkin ensimmäisinä vuosina. Nainen, joka lapsia hankkii, saa siis heittää vähäksi aikaa haaveet uraputkesta romukuoppaan, molempia kun ei voi saada. Jos nainen mahdollistaa miehelle "raskaan duunin" painamisen ja perheellisyyden, mahdollistaa mies naiselle kotona olemisen ja perheellisyyden (tämä on tuskin kovin yleistä enää nykypäivänä. Meinaan vaan, että ei siinä sinänsä mitään pahaaa ole). Avioero tuossa tilanteessa on paha paikka, mutta ei ole myöskään ihan oikein, jos vaimo tuosta vain kahmii mieheltä jopa puolet omaisuudesta. Eikös tässä tapauksessa huoltajuus pitäisi mennä miehelle, jolla talous on jo valmiiksi kunnossa? Ai niin, mutta huoltajuushan myönnetään johdonmukaisesti naisille.
Jenkeissä tilanne on erityisen hieno, koska - paitsi että huoltajuus menee yleensä naisille - miehillä on erotilanteessa elatusvelvollisuus vankeuden uhalla. USA:ssa avioliitto on miehille paska diili.
PS: Ja mitä tulee teoriaasi, miehet saavat kyllä ihan oikeantasoisen naisen.
Ei nyt ihan näin. Naiset pyrkivät yleisesti ottaen naimaan mahdolliimman korkean statuksen omaavan miehen, eli he tähtäävät siihen 20 % miehistä. Luonnossahan tämä johtaisi seksin kasautumiseen johtaville uroksille, mutta kulttuureissa monogaaminen avioliitto on tasoittanut eroja hyvin. Koska nykyaikana avioliitto on kokenut melko totaalisen konkurssin, jakautuvat myös seksi ja parisuhteet epätasaisemmin. Siinä missä aikaisemmin tasoisensa ihmiset löysivät toisensa, on varsinkin miehille vaikeampi löytää lainkaan kumppania nykyään. Tämän voi palauttaa lopulta biologiaan: naiset ovat ne jotka valitsevat kenen kanssa, milloin ja missä pariutuvat.
PS: JOs he eivät ole kyllin houkuttelevia kovatasoisille naisille, se tarkoittaa sitä, että heidän tasonsa EI OLE korkea.
Niin, naisilla on kovat kriteerit. Ei, etteikö heillä pitäisi olla oikeutta päättää, vaan hauskaa olisi, jos kriteerit olisivat rationaaliset.
Viimeisestä kommentistasi olen muuten samaa mieltä. Periaatteessa hyvän avioliiton osaavat pilata molemmat osapuolet ihan silkkaa laiskuuttaan.
Mitä tulee postauksen alkuperäiseen aiheeseen, tässä ilmoittautuu yksi säästäväinen. En ole ikinä elänyt materiaalisessa puutteessa, joten säästäväisyys ei ole mitenkään kantapään kautta opittua. Olen minäkin perheen nuorimpana tottunut tosin esimerkiksi siihen, että käytin veljiltä ylijääneitä vaatteita koulussa. En ole Jaskan tapaan kovin kiinnostunut siitä, mitä puen ylleni, joten yläasteiässä marssin kouluun isovelin 80-luvulta peräisin oleva värikäs tuulitakki päällä ja verkkarit jalassa. Tämä siis 2000-luvulla.
Inhoan shoppailua ja kaupoissa käyntiä yli kaiken. Uusia vaatteita en ole ostanut kahteen vuoteen (suosittelen Yrjön tavoin Varustelekaa, sieltä saa laatua edullisesti), kalsareita ja sukkia kun saa aina jouluna ja synttärinä lahjaksi :p . Ja nehän ovat ne useimmin vaihtoon joutavat.
Elokuvissa käyn ehkä kerran kaksi vuodessa ja konsertissa samaten ehkä kerran. Suurin investointini tähän mennessä taitaa olla syntetisaatori ja sen vahvistin, jotka nekin rahoitin pääosin intin päivärahoilla (asiaa helpotti kieltämättä se, että faijalta sai sotkurahoja).
Kun Matruunakin otti puheeksi, niin soittimiin kannattaisi tosiaan satsata. Haaveenani onkin joskus, jos kerrytän tarpeeksi varallisuutta, ostaa kosketinsoittimia koko rahalla: Hammond B3-urut (+Leslie), Minimoog, Oberheim OB-Xa, Roland D-50, Roland JV-1080, Korg Karma, Prophet 5, Linn Drum Machine, Roland TR-808 ja vielä varmaan jotain mitä ei nyt heti tullut mieleen. Jälleenmyyntiarvokin olisi varmasti hyvä.
PS: Jos lapset asuvat vanhempien luona yhtä paljon, silloin voidaan myös sopia, ettei elareita maksa kukaan tai ne ovat hyvin pieniä. Näitä sopimuksia kyllä on.
On. Totesit, että riitaperheet ovat poikkeuksia. No, sanoisin että ehkä kolmasosa riitelee, kolmasosa tekee sovun mutta elarimaksut ovat epätasapainossa, kolmasosa sopii alennetuista maksuista. Karkeasti. Mutta joka tapauksessa epätasapaino on hyvin yleistä. Piti ihan tarkistaa KELA:n sivuilta miten asiat menevät. Lapsen elatuksen tarpeeksi on arvioitu 420 euroa/kk. Tästä sanoisin kokemuksesta, että yksi sana on väärin. Se on tarpeeksi. Jos korvataan se sanalla määräksi, puhutaan asiaa. Tuon verran lapseen varmaan mediaanisti kuluu Suomessa. Mutta tarve on kyllä pienempi, omilla lapsilla on taatusti menty kaikki asumistilavaatimuksetkin huomioiden joskus reilusti alle, arvioisin että alle 300 euroa riittää takuulla. Mutta lasketaan nyt huvin vuoksi tuolla 420 egellä. Oletetaan kaksi lasta.
Elatustuen minimi on 153,63 €/kk. Jos elatusvelvollinen ei kykene tuota määrää maksamaan, KELA korvaa erotuksen. Lapsilisää saa 1. lapsesta 104,19 euroa ja 2. lapsesta 115,13 euroa. Vähennetään elatuksen tarpeesta lapsilisä ja elatustuki. 420*2 - 104,19 - 115,13 - 153,63*2 = 313,42 euroa. Tämä jää siis lähivanhemman maksettavaksi. Etävanhempi maksaa 153,63*2 = 307,26 euroa. Eli kuusi euroa vähemmän.
Menot menevät siis aika lailla tasan jos etävanhemmalle ei koidu lapsista mitään kuluja elatustuen lisäksi. Mutta aika harvassa tapauksessa etävanhempi ei pidä lapsiaan lainkaan luonaan. Ja mikäli vanhemmat eivät asu naapureina, kuljetuskulut menevät kaikissa tietämissäni tapauksissa joko puoliksi tai kokonaan etävanhemman maksettaviksi.
"Äidin vastuusta lapsista" Korppi on oikeus jo totesikin osuvasti, että kyseessä on työnjako. Näin sen itsekin olen kokenut niinä vuosina, kun olen ollut huushollin ainoa tulonlähde. Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuutan, että olisin mieluusti jäänyt itse kotirouvaksi lapsia hoitamaan muutamaksi vuodeksi, jos se olisi ollut taloudellisesti mahdollista.
Jos molemmat puhaltaisivat samaan hiileen, homman voisi saada toimimaan, mutta onhan sekin aika paljon vaadittu, että toinen osapuoli yksin kannattelisi perhettä sillä välin, kun toinen vaan raapii omaa napaansa, oli tapa raapia mikä hyvänsä.
Kumarran maahan ja tomuun asti tämän viisauden edessä. Rakkaus on tahtolaji.
K.o.o: PS: JOs he eivät ole kyllin houkuttelevia kovatasoisille naisille, se tarkoittaa sitä, että heidän tasonsa EI OLE korkea.
Niin, naisilla on kovat kriteerit. Ei, etteikö heillä pitäisi olla oikeutta päättää, vaan hauskaa olisi, jos kriteerit olisivat rationaaliset.
Tarkoitin juuri sitä, että kun mies on alle kolmikymppinen, hän ei kelpaa ikäisilleen tasoisilleen naisille. Yli kolmikymppisenä miehen ikäiset tasoiset naiset taas eivät enää kelpaa miehelle. Vaikka tämä ilmiö pätisi vain 20 %:iin populaatiosta, sillä on valtavat kerrannaisvaikutukset. Merkittävin seuraus on juuri se, että alle kolmikymppisenä pariutuva mies joutuu hyvin usein ottamaan naisen, joka ei varsin pian vastaa enää hänen tasoaan.
Jaska: "Tarkoitin juuri sitä, että kun mies on alle kolmikymppinen, hän ei kelpaa ikäisilleen tasoisilleen naisille. "
Ei, kun juuri näin se ei mene. Miehen taso on juuri se, minkälaisille naisille hän kelpaa. Jos hän ei kelpaa ikäisilleen hottiksille naisille, näiden taso on miestä korkeampi. Tai sitten sinulla on ihan eri käsitys näistä MA-hommista kuin mihin olen yleensä törmännyt. Sen yleisen mukaan kun on aika tyypillistä, että nuorten miesten MA on tosiaan alempi kuin ikäistensä naisten, koska naiset ja miehet arvostavat eri asioita kumppaneissa.
Jaska: Lasten kulut riippuvat varmaan lapsistakin. Epäilemättä, jos lapsilleen ei juuri muuta hanki kuin ruoan, halpoja vaatteita ja asumisen niin siihen ei paljoa mene. Usein hankitaan muutakin, pelejä, tietokoneita, kännyköitä, harrastuksia, pyöriä, otetaan lapset matkoille mukaan jne. Eikä tämä nyt ole pelkästään jotain, mitä lähivanhemmat harrastavat. Minä en aio edes puolustella tätä ihmiselle, jonka mielestä kaikki moinen on varmaan ihan turhaa, koska siitä ei päästä kyllä puusta pitkään. Jos se on sinulle turhaa niin on. Selkeästi muille vanhemmille ei ole.
Minulla on kollega, jonka poika on hyvä uimari. SM-tason uimari. Mahdollinen MM-lupaus jopa, voisi joskus edustaa Suomea kansainvälisesti. En edes tiennyt, miten paljon uimiseen uppoaa rahaa tuolla tasolla, mutta kollega on jo itkun partaalla, että miten perhe saa rahat riittämään - toinen lapsi asuu jo muualla, joten kaikki, ihan kaikki pistetään tähän uimariin. Eivät ole edes eronneet, mutta silti isä ja äiti eivät enää tiedä, mitä tekisivät peruspalkallaan. Uikkaritkin maksavat tuolla tasolla satasia. Ehkä se on ihan turhaa, ehkä pitäisi vaan sanoa tälle pojalle, että uinti loppuu nyt tähän, koska se on turhaa rahantuhlausta... (Tiedän, kyseessä on poikkeus, hyvin harva on missään lajissa edes SM-tasolla.)
Eniveis, se, mikä minua turhauttaa näissä keskusteluissa on vastakkain asettelu. Joko etäisät ovat perseestä, eivät maksa mitään ja juoppoja kaikki tai lähiäidit ovat ahneita pissapäitä. En nyt jaksa enää väitellä aiheesta, tulee vaan paha mieli niiden tavisten puolesta, jotka yrittävät vain pärjätä. Mutta eipä se kai minulta ole pois eivätkä hekään varmaan huomaa, kuinka heitä täällä halveksitaan.
Korpille sanon tosin yhden asian. Jos ja kun vaimo on kotona, hoitaa lapset ja miehen ja mahdollistaa miehelle uran rakentamisen ja kovapalkkaiseen työhön keskittymisen niin se on silti MIEHEN omaisuutta, joka avion aikana karttuu?... Selvä. En minä voi tähän tosiaan enää mitään sanoa.
Paitsi yhden asian. This is why we cannot have nice things.
PS: ...niin se on silti MIEHEN omaisuutta, joka avion aikana karttuu?
Siis, totta kai mies on omaisuudellaan vastuussa lapsista siinä missä nainen omalla panoksellaan (jos oletetaan tällainen kotiäiti-töissäkäyvä mies -pari). Lasten hankinta on miehellekin valinta, ja miehellä täytyy olla yhtä lailla vastuuta. Ongelma onkin siinä, että huoltajuus menee yleensä äidille riippumatta tämän todellisesta kyvystä hoitaa lastaan. Miksei huoltajuus menisi miehelle, jolla on jo valmiiksi työtä ja omaisuutta (taustaoletuksena on nyt se, ettei mies ole perhettään pahoinpitelevä sika)? Kun vaimo sitten haukkaa puolet omaisuudesta, lapsen ja saa elatusmaksut päälle, on mies siinä tilanteessa haukannut kasan paskaa.
Elatusvelvollisuutta en sinänsä vastusta. Jos huoltajuus menee perustellusti äidille, on ihan oikein nakittaa miehelle elatusmaksuja.
(Edellinen kommentti poistettu kirjoitusvirheiden vuoksi)
Eli katsotaanpas. Omaisuus kuuluu miehelle, koska mies tienaa. Vaimo hoitaa lapset ja kodin eli on ns. asiantuntija niissä hommissa. Erotilanteessa lapset pitäisi kuitenkin antaa miehelle, koska miehellä on rahaa ja vaimolla ei (ennen kuin vaimo ryöstää puolet miehen rahoista, koska laki sallii).
Ymmärsinkö oikein?
PS: Luulisinpa että meillä on pieni väärinkäsitys. Sanot, että miehen taso on juuri se, minkälaisille naisille hän kelpaa. Totta. Tarkoitin kuitenkin sitä, että naiset eivät diskonttaa miehen tulevaa tasoa nykyhetkeen. Eli 20-25 -vuotias tuleva huippuammattimies ei kelpaa ikäluokkansa parhaille naisille. Sen sijaan hän kelpaa 30-35 -vuotiaana ikäluokkansa huippunaisille - mutta yleensä nämä huippunaiset eivät enää kelpaa hänelle. Mikäli sattuu vielä olemaan vapaana eikä ole kymmenen vuotta aiemmin ottanut ikäistään, mutta selvästi alempitasoista naista.
Ongelma on siis siinä, että samanikäiset omassa ikäluokassaan tietyllä tasolla olevat eivät nykyään natsaa keskenään. Vaikka tämä väittämä pätisi vain 20 % tapauksista, on sillä isot kerrannaisvaikutukset muihin. Nuori huippumies joutuu kelpuuttamaan alemman tason nuoren naisen, jolloin ongelma siirtyy alemman tason nuorelle miehelle. Kolmevitonen huippumies, joka on siihen asti ollut naimaton, taas ottaa puolisokseen nuoren naisen aiheuttaen samalla nuoremmille miehille entistä suuremman naispulan, sekä jättämällä jonkun ikäisensä naisen naimattomaksi.
Mutta pitänee kirjoitella aiheesta ihan oma juttunsa lähiviikkoina.
Ja siinä, että lasten kulut ovat vanhemmista (ja lapsista) riippuvaisia, olet täysin oikeassa. Jos etävanhempi haluaa ostaa uusimman iPhonen aina mallin vaihtuessa, niin ei se ole kielletty elatusmaksujen päälliseksi.
Mitä vastakkainasetteluun tulee, niin kai jokainen (terve) vanhempi lapsilleen hyvää haluaa ja parhaansa yrittää.
Korpin ja Sammakon keskusteluun siitä, kenen ovat rahat, en ota muuta kantaa kuin sen minkä tein Sallille selväksi ennen kuin toinen sormus sujahti sormeen. Se, mikä on ennen avioliittoa tienattu, on kummankin omaa. Se, mikä avioliiton jälkeen on tienattu, on yhteistä riippumatta siitä kuka sen on tienannut ja jos kantapäät pistetään vastakkain, niin tämä osa omaisuudesta menee sitten tasajakoon. Eli sillä ei ole paskan väliä, jos toinen on ollut kotona hoitamassa lapsia - avioliiton aikana tienatut rahat ovat yhteisiä ja sillä selvä. Jokainen tekee tietysti omat ratkaisunsa, mutta tämä oli meidän ja voin kokemuksesta suositella.
Niin, ja piti vielä lisätä että en siis tarkoita sitä että omaisuus olisi miehen hankkima siksi, että vaimo olisi ollut kotona hoitamassa lapsia. Vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että mies yleensä on paremmin palkatussa työssä. Omaisuudenkartutusvertailuun ei voi huomioida sitä aikaa, kun toinen on kotona lapsia hoitamassa. Tarkoitin verrata vain sitä aikaa, kun molemmat puolisot ovat työssä. Tai sitä, että toinen on työssä ja toinen työttömänä tai opiskelijana. Enkä hyväksy edes sitä aikaa, jossa toinen on työttömänä siksi, että on pitänyt muuttaa toisen työn perässä. Omaisuudenkartutusvertailussa lasketaan vain diskonttaamalla se, kuinka paljon molemmat olisivat tienanneet ilman lapsia tai jos ei olisi pitänyt luopua työstä aviopuolison takia.
En vain ymmärrä, miksi 20-25-vuotiaan _tulevan_ huippuammattilaisen pitäisi kelvata kenellekään? Kun ei kukaan voi olla varma, mitä siitä ihmisestä tulee. Maailma on täynnä parikymppisiä tulevia ammattilaisia, joista ei tule yhtään mitään ja jos nainen lyöttäytyy yhteen tällaisen kanssa, naista varmaan syytetään sitten jostain muusta.
Itse en näe tätä minkäänlaisena ongelmana. Jokunen nuori nainen vanhemmalle miehelle poolista pois ei ole mikään ongelma.
Mitä, jos kokeillaan kääntää asia toisin päin. Miksi syy on aina NAISTEN preferensseissä? Miksi aina naisten pitäisi muuttaa parinvalintatapojaan (mikä ei muuten tule tapahtumaan)? Mitäs, jos miehet lakkaisivat juoksemasta niiden nuorten ja kiinteiden naisten perässä? Aika äkkiä näiden naisten pitäisi kelpuuttaa ihan kenet vaan saisivat, koska suurin osa naisistakaan ei lopulta halua olla yksin. Mutta ei, miesten preferenssit ovat mitä ovat, naisten pitäisi vaan oppia poimimaan ne helmet (miesten mielestä helmet).
-----
Meillä miehen kanssa omaisuus ei ole yhteistä. Jos ero tulisi, mies pitäisi omansa ja minä omani, lähinnä kämpän sisustusjutut jaettaisiin selkeästi toiselle kuuluvia juttuja lukuun ottamatta (esim. miehen harrastusvälineet). No, emme ole naimisissa vielä, mutta 12v yhdessä kuitenkin. Tilanne olisi ehkä eri, jos olisi lapsia, mutta ei ole eikä tule.
Jaska: On totta, että miehillä on usein suuremmat palkat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että mies mitenkään itsestäänselvästi kartuttaisi yhteistä pesää enemmän kuin nainen. Se on ihan perhekohtaista. Osassa perheistä paremmin tienaava esimerkiksi pistää massia omiin harrastuksiinsa ja sen sellaiseen ja varsinaiset laskut, lainat yms. maksetaan tasan.
Eli jos sille linjalle lähdettäisiin, että osituksessa katsotaan palkkoja avioajalta niin pitäisi myöskin selvittää rahojen käyttö. Hommasta tullee aika mutkikasta.
Eli katsotaanpas. Omaisuus kuuluu miehelle, koska mies tienaa. Vaimo hoitaa lapset ja kodin eli on ns. asiantuntija niissä hommissa. Erotilanteessa lapset pitäisi kuitenkin antaa miehelle, koska miehellä on rahaa ja vaimolla ei (ennen kuin vaimo ryöstää puolet miehen rahoista, koska laki sallii).
Ymmärsinkö oikein?
Siis, erotilanteessa lasten huoltajuus tulisi sopia tilanteen mukaan. Annoin tuossa ehkä virheellisesti ymmärtää, että erotilanteet olisivat jotenkin samanlaisia ja niissä voitaisiin näin ollen kategorisesti soveltaa samoja ohjeita. Eikä niin tietenkään ole. Muutenkin niitä pareja, joissa mies tekee ansiotyötä ja nainen on kotona, on vähemmistö. Ja ideaalitilanteessa pari sopisi huoltajuudesta yhdessä, ja koska Avioehto on myös olemassa voidaan omaisuudenkin jaosta sopia reilusti.
Eli ei nyt niin, että lapset menisivät johdonmukaisesti miehelle, jolla olisi omaisuutta enemmän (muutenkaan niitä tapauksia, joissa vaimo olisi vailla työkokemusta ja persaukinen tuskin on olemassa). Mutta jos parilla sattuu olemaan huomattava taloudellinen kuilu, en näe syytä miksei paremmin toimeentuleva voisi sukupuolesta riippumatta saada huoltajuuden ainakin aluksi. Kuten sanoin, ongelma on kuitenkin siinä, että huoltajuus menee lähes johdonmukaisesti äidille riippumatta tämän todellisesta kyvystä huolehtia jälkikasvustaan.
Eli vielä: en sano, että huoltajuuskiistoissa lasten tulisi mielummin mennä miehille. Jos mahdollista, huoltajuudesta sovitaan yhdessä, jos ei, menköön lapsi kelvollisimmalle sukupuolesta riippumatta.
Ja lisäisin vielä sen, etten tarkoittanut että omaisuus kuuluu vain miehelle. Mies tienaa, jotta voisi elättää perheensä. Eli ei se nyt ihan niin mene, että hän ikään kuin itselleen tienaisi. Vielä: lasten hankkiminen on valinta, josta kantavat vastuun isä ja äiti. kysymys on lopulta työnjaosta (eivätkä naiset kotia ihan yksin pyöritä. Miehen vastuulle tuppaavat jäämään teknisluontoiset hommat, huollot, pienet rempat ja auto yms.).
Se nyt on toivottavasti ollut selvää, että olen puhunut tietynlaisista ideaalitapauksista. Ei näissä kommenteissa voi huomioida nyansseja ja sitä, että "on sitä toisenkinlaisia miehiä/naisia/perheitä". Joo, eivät kaikki isät kanna vastuutaan ja varmasti ei kaikkia huoltajuuspäätöksiä tehdä epäoikeudenmukaisesti.
Miksi syy on aina NAISTEN preferensseissä?
Naisten preferenssit ovat sangen kriittiset lajillemme. Naiset ovat lisääntymisen näkökulmasta pullonkaula (max. yksi lapsi per vuosi parinkymmenen vuoden ajan), miehet kulutustavaraa (max. miljardi siitettyä lasta). Ja tämä ero vaikuttaa sukupuolidynamiikkaan sangen dramaattisesti. Naiset ovat siis ne, jotka päättävät kenen kanssa, missä ja milloin pariutuvat. Koska emme onneksi elä kivikaudella, ovat tällaiset puhtaasti biologiasta johtuvat erot onneksi tasoittuneet. Siksi ei myöskään nyky-yhteiskunnassa ole rationaalista toimia kivikautisten vaistojensa mukaan.
Jaska, aika turhaa hävetä sitä jos lähisukulainen antaa rahaa. Tarkoitan tuota kun kerroit mummosta.
Sen sijaan voi hyvällä omallatunnolla hävetä jos joutuu hakemaan rahaa kunnan sossusta ja/tai Kelasta. Toiset ovat tehneet työtä josta saaduilla palkoilla ovat kustantaneet Kelan toiminnan, maksamalla veroja valtiolle sekä niitä maksuja jokta menevät Kelalle.
Miksi avioerotapauksissa lapsi annetaan melkein oletusarvoisesti äidille huollettavaksi? Tuomioistumia vaivaa jokin äiti-myytin palvonta. Ikään kuin äiti olisi lähtökohtaisesti ja oletusarvoisesti parempi huoltaja. Ilmeisesti äidin pitää olla juoppo tai narkkari tai tuomittu vankilaan ennen kuin isällä on edes mahisia saada huoltajuus. Ehkä oli kärjistetty ilmaisu mutta tajusitte kai mitä tarkoitin.
Ei pitäisi olla etukäteen mitään oletusarviota siitä kumpi vanhemmista on parempi huoltaja lapselle/lapsille. Pitäisi arvioida kummankin kohdalla se kumpi sopii paremmin huoltajaksi. Jos äiti on parempi huoltajaksi niin lapsi hänelle. Jos isä on parempi huoltajaksi niin lapsi hänelle.
Nykyisin noita avioeroja tapahtuu kuin liukuhihnlalta ja melko lyhyenkin suhteen jälkeen. Voi olla että kumppanit ovat tunteneet toisensa liian lyhyen aikaa ja menneet kimppaan liian lyhyen ajan kuluessa.
Ehkä avioeroja ei tapahtuisi niin paljon jos isille myönnettäisiin huoltajuuksia nykyistä useammin. En sentään tarkoita että 50 prosenttia huoltajuuspäätöksistä pitäisi kiintiöidä isille. Tavallaan kummallekin vanhemmalle pitäisi luoda pelko siitä että jos tulee avioero niin menettää lapsen. Pelko siitä että menettää avioeron jälkeen lapsen huoltajuuden toiselle vanhemmalle voisi olla hyvä keino hillitä avioeroja. Kauhun tasapaino?
Vieras: En tiedä onko häpeäminen turhaa (oli tai ei, näin koin joka tapauksessa), mutta kieltäytyminen oli ainakin epäkohteliasta.
Lasten määräämisestä äideille olen varovasti samalla kannalla kanssasi. "Kauhun tasapaino" kuitenkin pakottaisi ihmiset olemaan epäonnistuneessa suhteessa, mutta toisaalta se ehkä kannustaisi tekemään huonolle suhteelle jotain muutakin kuin eropaperit.
Nykyisin noita avioeroja tapahtuu kuin liukuhihnlalta ja melko lyhyenkin suhteen jälkeen. Voi olla että kumppanit ovat tunteneet toisensa liian lyhyen aikaa ja menneet kimppaan liian lyhyen ajan kuluessa.
Tästä rohkenen olla lähes päinvastaisella kannalla. Väitän, että aika moneen avioeroon on syynä se, että on tunnettu ihan liian pitkään kunnes on menty naimisiin ja ihan liian pitkään kunnes on hankittu lapsia. Monille - etenkin naisille - suhteen huipentuma on prinsessahäät ja eihän huipulta voi mennä kuin alaspäin. Prinsessahäillä taas pelkkä valmistelu kestää yleensä toista vuotta, joten pari on todennäköisesti ollut jo vuosia yksissä. Tilanne on toinen, jos häät ovat alku, ei huipentuma. Vastaavasti, jos suhde on kestänyt vuosia, on jo ehtinyt tottua ja vähän turtuakin puolisoon tietynlaisena. Sitten kun suhteeseen pelmahtaa sinappitehdas, kaikki muuttuu. Monille - etenkin miehille - tämä on liian iso muutos. Tilanne on usein toinen, jos lapsi tulee parin vuoden sisään suhteen alkamisesta. Silloin suhde rakentuu perheeksi jo alusta alkaen.
Meillä kävi niin, että aloimme seurustelemaan kun ruukinmatruuna oli 19. ja kihloihin kun mittarissa oli 23. Siitä sitten naimisiin 27-vuotiaana. Ei mitkään prinsessahäät, vaan järkisellaiset maistraatissa ja sitten bileet kotona.
Avioliiton kestävyys on kääntäen verrannollinen häiden hintaan.
Eka muksu tuli päälle kolmikymppisenä. Ehkä olimme jo niin yhteenkasvaneet tuossa vaiheessa - ja myös henkisesti riittävän kypsiä vanhemmuuteen - ettei suhde kärsinyt, vaan lujittui.
IM: Ei mitkään prinsessahäät, vaan järkisellaiset maistraatissa ja sitten bileet kotona.
No, me sentään vuokrattiin pieni tila bileitä varten. Muuten kuulosti tutulta. Ja hääthän voivat olla järkisellaiset, vaikka itse avioliitossa nyt ei mitään järkeä olisikaan...
Avioliiton kestävyys on kääntäen verrannollinen häiden hintaan.
Tai ainakin sillä on selvä negatiivinen korrelaatio.
Minä aloin seurustella 19-vuotiaana. Kihloihin mentiin... uh, olisko 2-3 vuotta sitten? Eli siinä, kun olin 28-29-vuotias. Ei meillä tosin sormuksia ole enkä ole edes pitänyt meteliä, koska muuten jengi kyselisi "koska häät" ja minun olisi pakko vastata, että sitten, kun mies pääsee hääkammonsa yli. :D Tai tarkemmin sanottuna aviokammonsa, koska meikä nyt menee vaikka maistraatissa naimisiin, jos ne hääbileet olisivat kynnyskysymys.
Myönnän, että olisi kiva "päästä" naimisiin, mutta toisaalta, olen löytänyt hyvän ja itselleni sopivan yksilön enkä aio päästää sitä menemään. Meille ei tule lapsia eikä omaisuuttakaan ole sen kummemmin, tuskin tulee olemaankaan, joten mitään pakottavaa tarvetta aviolle ei ole. Jos tuo nyt on pysynyt tuossa 12 vuotta ilman nimeä paperissa niin kaipa se pysyy jatkossakin.
Lähetä kommentti