Terveen järjen kritiikki

Minulta on joskus kysytty, miksi olen maahanmuuttokriittinen. Vastaus on yksinkertainen: siksi, että ne maahanmuuttajaryhmät, joita kritisoin, ovat suomalaisuuskriittisiä.

Hesarin uusimman kuukausiliitteen kannessa on kolme somalityttöä huivit päässä. Otsikko kirkuu: Perus suomalaisia!

Minun puolestani olkoot suomalaisia. Ongelma on siinä, että he eivät edes halua olla suomalaisia. Aloitetaan vaikka kansikuvasta: tuon ikäisillä suomalaisilla tytöillä ei ole tapana pitää hiukset peittävää huivia.

Paneudutaan sitten itse juttuun. Ensimmäisenä pomppaavat silmille toimittajan ja kuvaajan nimet. Molemmat ovat naisia. Kuukausiliitteen kirjoittajista vähemmistö ja valokuvaajista vielä ilmeisempi vähemmistö on naisia. Todennäköisyys sille, että satunnaiseen juttuun on sattumalta valikoitunut kaksi naista tekijöiksi, on häviävän pieni. Oleellinen kysymys kuuluu: onko tekijöiksi valittu naiset siksi, että haastateltavat ovat muslimityttöjä? Jos joku uskoo, että kyseessä on sattuma, valitan: herkkäuskoisuuteen ei ole olemassa lääkitystä. Vielä oleellisempi kysymys kuuluu: olisiko tekijöiksi valittu tietoisesti naiset, jos olisi pitänyt haastatella suomalaistyttöjä? Ja vastaus kuuluu: ehkä toimittajaksi, mutta kuvaajalla ei varmasti olisi ollut mitään väliä.

Artikkelissa hehkutetaan, kuinka suomalaisia he ovatkaan. Ovat jopa katsoneet lapsena Pikku Kakkosta ja tykänneet Pikku Myystä. Onneksi ovat jo sen ikäisiä, että pikkukakkosaika on jäänyt taakse - nykyohjelmista Pipsa Possu tuskin kuuluisi suosikkeihin. Mutta: Amal ja Anisa käyttävät monien suomensomalialaisten naisten tapaan hameita, mutta Shugri pukeutuu myös housuihin. ... "Hiukset pitää peittää." "Ja kaula ja käsivarret." Siis oikeasti. Kuinka moni on ylipäätään nähnyt nykyään jonkun suomalaisteinin pukeutuvan hameeseen. Jos joku kiihkouskovainen kantasuomalainen pakottaisi tyttärensä pukeutumaan huiviin ja kaulan sekä käsivarret peittäviin vaatteisiin, lastensuojeluviranomaisille lähtisi ilmoitus ennen kuin ehtisi sanoa "laestadius".

Kovasti kehutaan, kuinka vanhemmatkin ovat suomalaistuneet. Äidit ovat olleet kaksikymmentä vuotta kotiäiteinä, mutta saaneet silti ajokortit ja oppineet suomeakin sen verran, että pärjäävät kaupoissa ja virastoissa. Kovasti hämmästellään sitä, että suomalaisten perheiden äideillä on työt ja ammatit. Tyttöjen isillä on kuitenkin ammatit, kun ovat Suomessa opiskelleet. Kahden työstä ei mainita mitään, mutta kolmas nostetaan malliesimerkiksi: hän on yhteisöpedagogi, joka työskentelee nuorisojärjestössä, joka tarjoaa toimintaa somalialaissyntyisille nuorille ja lapsille. Tällaiselle veronmaksajien kustantamalle työlle olisikin Suomessa suurta tarvetta, ellei olisi somaleja työllistämässä. Kuvitelkaapa muuten huviksenne, että joku yrittäisi perustaa nuorisojärjestön, joka tarjoaisi ”toimintaa suomalaissyntyisille nuorille ja lapsille”. Tarkempia tietoja syntyvästä paskamyrskystä voi kysellä RoPS:in valmentajaparalta Juha Maliselta, joka erehtyi toteamaan joukkueensa olevan ”liigan suomalaisin”. Jo tällaisesta lausunnosta tuli kuormallinen niskaan.

Amalin, Anisan ja Shugrin vanhemmat sanovat toisinaan, että heidän lapsistaan on tullut suomalaisia. Joskus he sanovat sen huvittuneesti, joskus ärtyisästi.
Huomatkaa vaihtoehdot. Ylpeästi ei ollut lueteltujen adjektiivien joukossa. Suomalaisuus on siis jotain, jolle joko nauretaan tai sitten se on negatiivista.

”Justin Bieberit ja One Directionit”, Amal sanoo, ”on kiellettyy musiikkii”.
Pointsit somalivanhemmille hyvästä mausta. Mutta kuvitelkaas, mitä lastensuojeluviranomaiset sanoisivat, jos suomalaisteineiltä kiellettäisiin ne. Tosin jutussa kyllä kerrotaan, että kyllä niitäkin kuunnellaan – joko salaa tai paheksunnan säestämänä.

Oleellisin tulee kuitenkin esiin viimeisessä kappaleessa:
”Mä en tiedä, miten vois ikinä ruveta...”
Siis suomalaisen pojan kanssa.
”On joitain suomalaisia poikia, joiden kanssa mä puhun, mut ne on vaan kavereita... Nekin tietää, ja mä tiedän, ettei meille synny sellaista... Just sillee.”
Tulee puhetta ulkomailla asuvista sukulaisista ja tuttavista. Yksi tytöistä muistaa naisen, joka on naimisissa brittimiehen kanssa, vaikka mies ei ole muslimi.
Amal (kauhistuneena): ”Ei oo muslimi!”
Anisa (rauhallisesti): ”Siis islamissa muslimimies voi kyllä mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka on kristitty tai juutalainen. Mut nainen ei pysty solmimaan sellaista avioliittoa, jos mies ei ole muslimi.”
Tällaisessa tapauksessa ainoa vaihtoehto on siviilivihkiminen.
Amal (edelleen kauhistuneena): ”Mut sellainen on väärin!”
Anisa (edelleen rauhallisena): ”Niin niin. Mut ei sille asialle voi tehdä mitään.”

Suomalaisia muka. Ja paskat. Huvittavinta on kaksoisstandardi. Ei nouse mitään kohua siitä, että muslimitytöille on mahdotonta mennä naimisiin suomalaisten kanssa. Sen sijaan kohu nousee siitä, kun opetusministeri kysyy seiskaluokkalaisilta, kuinka moni voisi mennä naimisiin mosambikilaisen kanssa ja vain muutama käsi nousee.

Sivuhuomautuksena voi todeta, että musliminaisiin kohdistuvaan rasismiin ei kiinnitetä selvästikään riittävästi huomiota. Käsittääkseni Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen esittelylistassa on neljä muslimipelaajaa. Naismaajoukkueen listassa ei ole ainakaan umpisuomalaisista nimistä päätellen ainuttakaan. Nuorisomaajoukkueista valitsin satunnaisotantaan alle 20-vuotiaiden maajoukkueet. Poikien nimilistassa oli kuusi, jotka nimestä päätellen ovat jostain Afrikan tai Lähi-Idän maasta, lisäksi muutama joiden nimi on selvästi ei-suomalainen, mutta jätetään huomioitta. Vastaavasta tyttöjen maajoukkueesta löytyy yksi, jonka sukunimi on afrikkalaistaustainen, etunimi kyllä voi olla ihan suomalainen. Otoksessa on siis arvion mukaan yksitoista ”taustaista” pelaajaa, joista yksi on naispuolinen. Todennäköisyys sille, että näin vino jakauma syntyisi sattumalta, on alle 0,6 %. Toki aiheesta voi vetää myös sen johtopäätöksen, että jalkapalloliiton rasismi kohdistuu helpommin nais- kuin miespuolisiin ulkomaalaistaustaisiin.

Mutta asettaudutaanpa empaattisesti toisen ihmisen asemaan. Kuvittelenpa että olisin lähtenyt vastaavassa käänteisessä tilanteessa pakoon Suomesta. Miten suhtautuisin uuteen kotimaahani Somaliaan:

Suomessa ei ollut muuta kuin köyhyyttä ja sotaa. Kaikki klaanit riehuivat toisiaan vastaan kalasnikovit ja puukot kourissa. Pahimpia olivat fundamentalistikristityt. Ei siellä voinut elää. Onnekseni pääsin pakoon tänne Somaliaan. Oli tietysti aluksi vaikeaa, kun kieli ja kulttuuri olivat täysin tuntemattomia. Vastaanottokeskuksessa sai kuitenkin katon pään päälle ja lämpimän aterian. Suhtautuminen oli ymmärtävää, vaikka kovasti meitä rasismista varoiteltiin. Kieliopintoja tarjottiin ja niihin tietysti oli pakko paneutua kunnolla, jos halusi sopeutua. Mua ottaa helvetisti päähän nämä jotkut suomalaiset, jotka eivät yksinkertaisesti viitsineet. Pilaavat meidän muiden maineen somalien silmissä. Pahinta oli se, että toivat sen verenhimoisen uskontonsa mukanaan. Mulla ainakin avautui silmät, kun näki kuinka hyvin toimivan yhteiskunnan islam oli saanut aikaan. Joka ainoa kristitty maa on samanlainen persläpi kuin Suomi, paitsi ehkä ne joista löytyy helvetisti öljyä. En mä ole muslimiksi kääntynyt, mutta kristinuskolla haistatan pitkät. Somalit tosin ovat varoitelleet, että pitää olla suvaitsevainen. Mä en ole. Ihonvärilleni mä en mitään mahda, mutta kulttuurilleni mahdan. Hommasin koulutuksen ja menin töihin. Joskus on tuntemattomat vittuilleet, että saatanan kalpeanaama, mutta suhtautuminen on muuttunut kun olen haukkunut Suomen persläveksi, kehunut Somaliaa, kertonut olevani töissä ja inhoavani niitä suomalaisia, jotka loisivat somalien verorahoilla. Yksi hyvä homma tässä maassa on se, että ei ole niitä kännisiä ryyppyporukoita. Kaikki käyttävät vain khatia ja ovat sen ansiosta leppoisia, toisin kuin viinapäissään olijat Suomessa. Khatissa on sekin hyvä puoli, että sitä voi vetää tasaisesti ympäri vuorokauden, myös töissä ollessa. Vaan yritäpä samaa alkoholin kanssa. Jopa Suomessa siitä olisi saanut potkut, kun taas täällä khat on OK milloin tahansa. Lapset ovat jo täysin somalialaistuneet. Olen yrittänyt vähän suomea opettaa, mutta ei niitä kiinnosta. Eikä siinä mitään, nyt ollaan Somaliassa ja ollaan somalialaisia. Olen Somalialle ikuisesti kiitollinen siitä, että se antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään.

Oletteko tavanneet yhtään ainutta jostain Paskastaniasta tullutta, joka puhuisi noin? No, Arman Alizad vähän tuohon suuntaan ja siinä vaikuttaakin olevan hyvä tyyppi. Hän on toiminut kuten ohjelista kuuluu eivätkä hänen Suomessa oloaan paheksu muut kuin suvaitsevaiset, hänellä kun on tapana twiittauksissaan irvailla tavalla joka veisi kantasuomalaisen käräjäoikeuteen. Eivät suomalaiset ole rasisteja ihonväriä, vaan kulttuuria kohtaan. Tästä luonnollinen seuraus on tietysti se, että kun on kokenut ulkonäöltään tietynlaisten ihmisten olleen poikkeuksetta paskiaisia, niin kyllä tällaisen vastaan tullessa suhtautuu varauksellisesti. Kyseessä ei ole ennakkoluulo, vaan tilastollinen ennakkoarvio. Sama kuin 170-senttisen hepun nähdessään arvioi, että kyseessä tuskin on koripalloilija. Onhan sellaisiakin nähty, mutta hyvin harvoin. Kun joudun silloin tällöin harvakseltaan Helsingissä käymään, niin on murheellista seurata aina samaa ilmiötä. Tulen aamujunalla asemalle, poistun työtehtäviin. Paikalla näkyy valkonaamaisia heppuja kiirehtimässä töihin ja opiskelemaan. Viimeksi parinsadan metrin kävelymatkalla vastaan tuli tasan yksi, joka oli selvästi ei-suomalaistaustainen, ilmeisesti vietnamilainen. Kun sitten teen iltapäivällä tai illalla saman matkan toiseen suuntaan, asemalla tuntuu kuin olisi tullut Mogadishuun tai Bagdadiin. Eikä kovin monella tunnu olevan kiirettä mihinkään. Missä hitossa tämä jengi oli aamutuimaan? Mitä ennakkoarvioihin ja kokemuksiin tulee, aina uutterat vapaaehtoiset kaivoivat tänäkin vuonna raiskausrikoksista annetut tuomiot esiin. Tuomittujen yleisimmän etunimen paikkaa piti viimevuotiseen tapaan hallussaan Muhammad.

Toinen kuukausiliitteen tarinaa vastaava juttu oli Hesarin viime viikon Nyt-liitteeksi kutsutussa paperinhaaskauksessa. Entinen Herttoniemen jengipomo Fuaad Amin on nyt 23-vuotias sähkömiehen opintoja suunnitteleva varastotyöntekijä. Kyllä tuon tason kaverista kannattaa jo juttu tehdäkin – onhan hän melkein jo opiskelemassa ammattiin iässä, jossa suurimmalla osalla suomalaisista on tutkinto eikä ole edes istunut vankilassa, kaikki pahoinpitelyt ja varkaudet kun tapahtuivat ennen rikosoikeudelliseen vastuuseen joutumista.

Erityisen huvittavaa jutussa on se, että paperilehteen meni ilmeisesti sensuroimaton versio. Sama versio oli myös jonkin aikaa verkossa. Nyt verkossa oleva versio on editoitu siten, että jengin tekemiä ryöstöjä ja varkauksia on poisteltu. Samoin on poistettu kommenttiosasto, jonka 60 kommentista perimätiedon mukaan valtaosa kertoi, millaisia pahoinpitelyjä ja ryöstöjä kyseisen rikkauden jengi organisoi ja miltä tuntui joutua sellaisen kohteeksi.

Vaikka nyt ihqutetaankin, kuinka kaikki on kunnossa, niin uskaltaako kukaan laskea, kuinka paljon tämä on meille kaikille veronmaksajille tullut kustantamaan? Varkaudet maksamme jokainen tuotteiden korkeampina hintoina ja vartijakuluina. Pahoinpitelyn kohteeksi joutuneiden henkiset ja fyysiset hoitokulut? Sosiaalityöntekijöiden palkat ja kaikki infrastruktuuri, jota on tarvittu? Kaikki sosiaalituet, joita on tullut nostettua? Saa tehdä aika pitkää päivää varastotyöntekijänä päästäkseen ennen kansaneläkettä nettomaksajan puolelle. Hyvä kuitenkin, että töitä on – Suomessa on varmasti niin huutava pula ammattitaitoisista varastomiehistä, että niiden aihioita kannattaa tänne rahdata.

Olen iloinen, että Amin on saanut elämänsä järjestykseen ja toivon, että hän pysyy nyt kulkemallaan tiellä. Toivottavasti hänen pahoinpitelemänsä ihmiset ja kaikki ne kauppiaat, joiden omaisuutta hän ehti ryöstää, ymmärtävät antaa hänelle anteeksi. Ihminen ansaitsee uuden mahdollisuuden.

Maahanmuuttajilla on mahdollisuutensa omaksua suomalaiset arvot ja käyttäytyä rakentavasti. Jos tähän löytyy vilpitön halu ja myös käytännön toteutus, olen ensimmäisenä barrikaadeilla rasismia vastaan. Minulla on ollut ilo ja kunnia jollain lailla tuntea yksi Paskastaniasta lähtöisin oleva henkilö, jonka käyttäytyminen ja toiminta kelpaisivat malliksi kenelle tahansa, niin mamuille kuin kantiksillekaan. Sitä en tiedä, kokeeko hän olevansa suomalainen, mutta toivoisin näin olevan. Tämän vastapainoksi maahan on valitettavasti päästetty paljon sellaista porukkaa, jolle ainoaksi tueksi voisi lahjoittaa sen kalossin, jonka kuvan ansaitsevat perseeseensä.

Odottelen kuitenkin, milloin Hesari tekee jutun ihan tavallisesta suomalaisesta nuoresta, joka on hoitanut koulunsa kunnialla, mennyt töihin ja solminut avioliiton. Joka sanoo, että tämä on suomalainen tapa ja sellaisena miljoona kertaa toimivampi kuin monikulttuurisuus, sen osoittaa jo pelkkä eri maiden vertailu. Tai edes antaisi ymmärtää, että Suomi on hyvä maa ja suomalaiset enimmäkseen kunnollisia ihmisiä. En odota hengitystäni pidättäen. Mutta älköön Hesari myöskään enää odottako tilausmaksuani. Teillä on aikaa tämän tilauskauden päättymiseen asti muuttua. Sen jälkeen pitäkää tunkkinne. Etenkin kun kuukausiliitteen Ilkka Malmberg ja Unto Hämäläinen jäänevät lähiaikoina eläkkeelle. Jääkö sinne jäljelle ketään, jolla on jotain sanottavaa? Siis järkevää sellaista.