Välihuomautus 166 : Rutto vai kolera?

Nämä presidentinvaalit ovat olleet yhtä sirkusta, jossa tuntuu olevan pelkästään pellejä ja ehkä pari jonglööriä. Ainoa hyvä puoli on ollut se, että ei ole ollut vaikeaa valita ketä äänestää.
Ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisesti paras ehdokas oli lyhyen matikan lukenut tupakoiva vegetaristisivari. Ja jos tämä ei kerro tasosta riittävästi, niin yhtä ylivoimainen kakkonen oli puolimarokkolainen hihhuli.
Toisella kierroksella pitää sitten valita imbesillin ja sosiopaatin välillä. Onneksi valinta on helppo, sillä imbesilli saattaa joskus olla vahingossa oikeassa.

Viekää tuhkatkin uurnasta

Suomen tasavallan historian kolmattatoista presidenttiä valitaan lähiaikoina. En ole taikauskoinen, mutta aavistuksen verran ihmetyttää voiko olla sattumaa että tällä kerralla ehdokaslista on kykyprofiililtaan kaikkien aikojen kehnoin. Asiassa tosin lohduttaa se, että keskimääräisestä tasosta huolimatta presidentiksi ei silti voi tulla huonompaa kuin jo on koettu, sillä olivathan vuodet 2000-2012 kaikkien aikojen ylivoimainen pohjanoteeraus.
Toinen lohduttava seikka on toki se, että presidentin valtaoikeudet ovat pienemmät kuin viime vuosituhannella. Tosin tämän lohduttavuus on toki riippuvainen siitä, kuka presidentiksi valitaan. Mikäli oletetaan kaikkien yhdeksän ehdokkaan todennäköisyys samaksi, niin 7/9 todennäköisyydellä saamme kiitellä valtaoikeuksien supistamista ja 2/9 todennäköisyydellä harmitella sitä.

Vaalikoneita voi toki käyttää ehdokkaan löytämiseen. Tällä kertaa kokeilin neljää vaalikonetta ja ne toimivat jopa kiitettävän hyvin. Kaikissa niistä kaksi huonointa olivat aina samat ja samassa järjestyksessä, jopa selvällä erolla toisiinsa sekä muihin ehdokkaisiin. Niin ikään kärkikaksikko oli aina sama, mutta siinä oli sen verran vaihtelua että yhdessä koneessa muiden koneiden selkeä kakkonen olikin niukasti ykkönen. Sijoilla 3-7 ollut harmaa massa oli sitten varsin satunnaisessa järjestyksessä, vaikkakin kolmessa neljästä koneesta seitsemäs oli sama ehdokas ja siinä neljännessäkin koneessa vasta viides.
Tällä kertaa vaalikoneista ei löytynyt ristiriitaisiksi kutsumiani kysymyksiä kuin yksi täysin selkeä esimerkki. Normaaliin tapaan piti valita akselilta ”täysin eri mieltä” – ”täysin samaa mieltä” itselle sopiva vastaus. En enää muista missä vaalikoneessa oli väite, jonka asiasisältö oli ”Suomen ulkopolitiikan ensisijainen tavoite tulisi olla maapallon ympäristökysymysten ratkaiseminen”. Olen ehdottomasti tästä täysin samaa mieltä. Vastasin kuitenkin ”täysin eri mieltä” siksi, että se mitä väitteella tarkoitettiin oli melko varmasti täsmälleen eri asia kuin mitä minä sillä tarkoitan. Toisin sanoen ”täysin samaa mieltä” tarkoittaa väitteen laatijoiden mukaan menetelmiä, joilla ympäristökysymykset eivät taatusti tule ratkaistua ja todellisesta ongelmasta ei haluta tabuna edes keskustella saati sitten puuttua siihen. Ja tällöin ei todellakaan halua kannattaa menetelmiä, jotka eivät toimi ja jotka kysymyksessä ovat piilo-oletuksena. Sen takia järkevä vastaus on muutettava täsmälleen päinvastaiseksi.

Seuraavassa listataan näiden vaalien ehdokkaat paremmuusjärjestyksessä – tai oikeastaan huonommuusjärjestyksessä, sillä kehnoimmasta aloitetaan.
Järjestys on määräytynyt sillä perusteella, miten hyvää tai huonoa jälkeä kyseinen henkilö saisi presidenttinä aikaan. Ei siis sillä perusteella kuinka hyviä tai huonoja hänen näkemyksensä ovat. Nämä ovat nimittäin eri asioita, kuten listasijoitusten 9 ja 8 perusteluista käy ilmi.


9. Pekka Haavisto

Sakka pohjalla. Yleisesti ottaen ihmisen todellinen luonne tulee esiin siitä, miten hän kohtelee alaisiaan. Olin jo ennen Ilta-Sanomien paljastusjuttua kuullut erinäisiä vähemmän mairittelevia tarinoita. Jutussa kuitenkin nimettömänä – ymmärrettävästi – pysyttelevä ulkoministeriön virkamies tiivisti Haaviston asenteen loistavalla tavalla: ”Hän ei halua kuulla sellaisia mielipiteitä, faktoista puhumattakaan, jotka eivät edesauta hänen tavoitettaan.”
Satunnaisesti tapaamilleen ihmisille Haavisto antaa kuitenkin itsestään täysin toisenlaisen kuvan. Tämä lienee kodin perintöä. Vastoin yleistä luuloa Haavisto on vauraasta ja sivistyneestä porvariskodista ja näin ollen oppinut käyttäytymään sujuvasti sekä miellyttävästi. Molemmat vanhemmat olivat poikkeuksellisen ansioituneita opettajia, isä rehtori, äiti kemian oppikirjojen tekijä.
Haaviston vaalitappioista on aina syytetty homoutta, mutta todellisuudessa se on tuonut hänelle enemmän ääniä kuin on vienyt. Jotkut kun äänestävät homoa täysin muista asioista riippumatta. On kieltämättä änkyröitä, jotka eivät äänestäisi homoa missään tilanteessa, mutta he ovat lähes kaikki sellaisia jotka eivät äänestäisi Haaviston linjoilla olevaa heteroakaan missään tilanteessa.


8. Li Andersson

Lienee yllätys, että Li Andersson on vähemmän huono ehdokas kuin Haavisto. Kaikissa kokeilemissani vaalikoneissa Andersson oli Haavistoa kehnompi eli jokaisessa pahnanpohjimmainen jopa varsin selkeällä erolla aina toiseksi viimeiseksi jääneeseen Haavistoon.
Presidenttinä Andersson olisi kuitenkin parempi kuin Haavisto. Haavisto näet sujuvana supliikkimiehenä kykenisi tekemään Suomelle paljon enemmän vahinkoa kuin avoimesti haitallinen Andersson, joka ei saisi ajamiaan asioita läpi.


7. Alexander Stubb

Alexander Stubb on niin tyhmä, ettei osaisi kaataa edes kusta pois saappaasta vaikka sanottaisiin että lue ne pohjaan kirjoitetut ohjeet. Miten saatanan idiootti pitää olla, jos ei saa lyhyen matematiikan YO-kokeesta alinta hyväksyttyä arvosanaa parempaa ja sössii reaalikokeesta hylätyn? Kenen tahansa peruskoulun käyneen pitäisi saada parempi aivan kylmiltään.
Stubbin tietämättömyys paljastui Lasten tentissä, jossa hän sai oikein vain vastauksen siihen, missä maassa on eniten hevibändejä asukasta kohti. Stubb ei tiennyt, mikä on Kenian pääkaupunki vaikka on käynyt siellä eikä tiennyt mangustin olevan eläin. Stubbin mielestä viisi potenssiin kolme on 75. Tämä olisi pelkästään hävettävää, jos hän ei sitä tietäisi mutta pelottavaa koska hän ei edes tiedä olevansa väärässä. Eikä sekään ole vaarallista ettei tiedä Minna Canthin kirjoittaneen näytelmää Työmiehen vaimo (itsekään en ollut aivan sataprosenttisen varma tästä), mutta se että luulee Väinö Linnan olleen näytelmäkirjailija, on todella huolestuttavaa.
Se asia mitä Stubbista aina kehutaan, on kielitaito. Stubbin sanotaan hallitsevan viittä kieltä: suomea, ruotsia, englantia, saksaa ja ranskaa. Mitään sanottavaa hänellä ei kylläkään ole yhdelläkään näistä kielistä. Hänen äidinkielensä on ruotsi ja etsikääpä Ahvenanmaan (ja ehkä Pohjanmaan rannikkokuntien) ulkopuolelta suomenruotsalainen, joka ei puhu sujuvaa suomea niin ihmeen teette. Mitä englannin taitoon tulee, niin muutaman vuoden asuminen senkielisessä maassa ja englanti kotikielenä auttavat kummasti asiaan. Ranskan kielestä en osaa sanoa, mutta saksaa Stubb puhuu varsin sujuvasti, osaa vastata haastattelijoiden kysymyksiin lonkalta täysin keskustelutasolla. Vaan tuskin pitäisi Ukrainan parlamentissa puhetta kyseisellä kielellä tai edes osaa Suomen kannalta merkittävimmän ulkomaan eli Venäjän kieltä.


6. Jutta Urpilainen

En olisi uskonut sitä päivää näkeväni, että asetan demarin kokoomuslaisen edelle. Mutta Urpilainen on tämän maan parhaita demareita, mikä toisaalta on vähän sama kuin toteaisi jonkun olevan pisimpiä kääpiöitä. Tekemissäni vaalikoneissa Urpilainen sijoittui yleensä kolmanneksi viimeiseksi, mutta toisin kuin Stubb, hän on varovainen ja ei tekisi äkkinäisiä muutoksia. Lisäksi olen kuullut Urpilaisesta hyvää hänen entisiltä alaisiltaan, mikä painaa paljon vaakakupissa.


5. Mika Aaltola

Aaltola lähti presidenttikisaan, kun sai kansalta kannatusta. Se on kuitenkin sulanut aika nopeaan tahtiin kun uutuudenviehätys on haihtunut. Ja hyvä niin. Yritin lukea yhtä Aaltolan kirjoista. Aika harvan kirjan olen jättänyt kesken mutta puoltaväliä pidemmälle en tätä jaksanut. Kesti aikansa kunnes tajusin mitä Aaltolan teksti muistuttaa. Voisin kuvitella että jos olisin yrittänyt kirjoittaa ollessani vahvojen lääkkeiden vaikutuksen alaisena, olisin tuottanut samanlaista sekavaa tajunnanvirtaa.


4. Harry Harkimo

Harkimolla on hyviä ajatuksia ja häntä tulee kunnioittaa siksi, että mies on saanut kukoistamaan sellaisia bisneksiä, mihin juuri kukaan ei ole uskonut. Samoin siksi, että hän on lukihäiriöstään huolimatta raivannut tiensä noin pitkälle. Harkimon miinuksena ovat arvaamattomuus ja vauhtisokeus, mitkä taas eivät ole järin hyviä ominaisuuksia tasavallan presidentille.


3. Olli Rehn

Olli Rehnin kampanjaslogan ”Vakaa kuin kallio” on kaikista ehdokkaista parhaiten kantajaansa kuvaava. Rehniä syytetään karisman puutteesta, mutta näin sanovat eivät ole hänen kanssaan keskustelleet – kyllä se säteilee. Rehn on myös fiksu, ehkä jopa älykkäin koko sakista.
Rehnin asiapuolella oleva ongelma on se, että hän on osa sellaista poliittista järjestelmää, joka on aikansa elänyt ja jonka kannattamat asiat joutavat pois. Tämä on selitys sille, että Rehn pärjäsi kaikissa tekemissäni vaalikoneissa selvästi huonommin (sijat 5-7) kuin odotin (3). Nostan Rehnin silti kolmanneksi hänen vakautensa ja älynsä ansiosta. Tuulisina aikoina hän olisi varmasti kohtalainen presidentti.


2. Sari Essayah

Essayahista ei oikeastaan ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Toisenlaisella onnella (lue: median tuella) hän olisi saattanut tehdä saman kuin Elisabeth Rehn vuonna 1994 ja edetä aivan Mäntyniemen kynnykselle, hyvällä tuurilla jopa sen yli. Hänen kannaltaan epäonnista on se, että Essayah lakkasi olemasta lehdistön ihannetyttö siinä vaiheessa kun kävelyura päättyi ja ura kristillisdemokraateissa alkoi. Edes puolimarokkolaisuus, joka yleensä aiheuttaa kritiikittömän ihastusreaktion mediassa, ei auta ilmeisesti siitä syystä ettei nainen itse aiheesta liiemmin innostu.
Essayah on ainoa ehdokas, jota olisin voinut kuvitella äänestäväni ensimmäisellä kierroksella taktisisista syistä parhaan ehdokkaan sijaan. Tämä olisi kuitenkin vaatinut sen elisabethrehnmäisen nosteen, josta ei ole pienintäkään merkkiä. Siksi – ja myös uskonnollisista syistä – hän jää hopealle tässä kisassa.


1. Jussi Halla-aho

Kuvitelkaapa millainen haisunäädän kusimyrsky olisi noussut, jos Halla-aho olisi menestynyt Lasten tentissä yhtä umpisurkeasti kuin Stubb.
Kun Maaseudun Tulevaisuus tutki, ketä presidenttiehdokasta vastustetaan eniten, tulos oli odotettu. Mitä mediat sitten uutisoivat? Sen, että 46 prosenttia ei äänestäisi Halla-ahoa missään tilanteessa. Itse hämmästelin kyllä enemmän tämän negaatiota ja olisin otsikoinut skandaalihakuisemmin: ”Peräti 54 prosenttia olisi valmis äänestämään Halla-ahoa!” Jostain syystä yleensä klikkiotsikoiden taitajina pidetyt toimittajat eivät tähän täkyyn tarttuneet.
Kun sitten vielä huomioidaan, että aika moni jäisi tässä vaiheessa nukkuvien joukkoon toisenkin ehdokkaan ollessa kelvoton, on selvää, että Halla-aholla on vastoin median väitteitä kuitenkin mahdollisuutensa toisella kierroksella. Itse asiassa en yhtään ihmettelisi, jos Stubbin kampanjatoimisto olisi tehnyt laskuvirheen. Hehän kuvittelevat, että Halla-aho olisi suupala ja yrittävät siksi pudottaa Haaviston toiselta kierrokselta. Todellisuudessa voisi käydä niin, että jo ensimmäisessä vaalitentissä Halla-aho jauhottaisi Stubbin niin pahoin, että tämä katkaisisi taktisista syistä vaikka jalkansa jotta välttyisi jatkomokilta ja suosion sulamiselta.
Mutta on turha toivoa, että media kääntäisi Halla-ahosta uutisoinnin edellä mainittujen suosiollisempien – ja realistisempien – otsikoiden suuntaan. Jos Halla-aho jonain päivänä kävelisi vetten päällä, media otsikoisi: ”Halla-aho ei osannut uida!”


Vain kaksi ehdokasta on tästä joukosta sellaisia, jotka varmasti ajaisivat Suomen etua. Sijoilla 3-5 olevat saattaisivat tätä yrittää, mutta se on vähintäänkin epävarmaa. Sijoilla 4-5 olevat luultavasti epäonnistuisivat Suomen edun ajamisessa, vaikka yrittäisivät. Sijoilla 6-7 eivät ajaisi Suomen etua, mutta sijalla 6 oleva luultavasti epäonnistuisi ainakin jossain määrin haitan tekemisessä. Sijoilla 8-9 olevat olisivat Suomen kannalta yksikäsitteisesti haitallisia ja molemmat ovat tehneet sen myös selväksi.

Miksi Ukrainan sota jatkuu kauan

Laajalti ihmetellään, miksi Ukrainassa soditaan yhä eikä lähes kaksi vuotta kestäneeseen sotaan saada päätöstä. Historia opettaa vanhan totuuden: sota on helpompi aloittaa kuin lopettaa. Tuskin Putin olisi määrännyt panssareita liikkeelle, jos olisi tiennyt mitä siitä seuraa.
Sota Ukrainassa voi päättyä periaatteessa neljällä eri tavalla, joista on luonnollisesti lukemattomia alivariaatioita. Niistä kolme ymmärretään yleensä varsin hyvin ja tiedetään, miksi ne eivät ole toteutuneet:

1) Sota voi päättyä, mikäli Ukraina on valmis luovuttamaan Venäjälle riittävästi. Venäjä tuskin vaatii Ukrainan täydellistä alistumista. Vähimmillään Venäjälle saattaisi riittää Krimin ja Donetskin alueen luovuttaminen, luultavasti yhdistettynä Ukrainan lupaukseen pysyä poissa NATO:sta. Melko varmasti rauha saataisiin aikaan, mikäli Ukraina suostuisi rajan vetämiseen nykyisille rintamalinjoille NATO-option poissulkemisen lisäksi. Käytännössä varmaa olisi, että rauha tulisi hetkessä mikäli Ukraina suostuisi luovuttamaan ne alueet, jotka Venäjä on lainsäädännöllisesti liittänyt jo itseensä, vaikka ei niitä edes kontrolloi.
Tämä vaihtoehto on ymmärretty yleensä mahdottomaksi jo taktisista syistä eli onhan se kansainvälisoikeudellisesti väärin, mikäli maan sallitaan liittää itseensä alueita röyhkeän hyökkäyssodan seurauksena. Strategiset syyt ovat jääneet hieman heikommalle ymmärrykselle, mutta useimmat kommentoijat ovat aivan oikein huomauttaneet, että mikäli Venäjän sallitaan tämä tehdä kerran, se tekee sen vielä uudelleen heti kun uskoo mahdollisuuden koittaneen. Kuten on tehnyt viimeiset 700 vuotta.

2) Sota voi päättyä, mikäli Ukraina kykenee lyömään Venäjän armeijan ja valtaamaan miehitetyt alueet takaisin. Tämän vaihtoehdon toteutuminen on erittäin epätodennäköistä, kuten useimmat asiaan vähänkin perehtyneet ymmärtävät. Mahdollinen se olisi vain siinä tapauksessa, että Venäjä romahtaa sisäisesti sekasorron tilaan. Tämä vaihtoehto taas kuuluu ennemminkin tapauksiin 3 ja 4, tässä oletetaan että Venäjän hallinto pysyy kutakuinkin nykyisessä tilassaan.
Se, että Ukraina voittaisi taistelukentällä, on käytännössä mahdotonta jo pelkästään Ukrainan itsensä takia. Ennen sotaa Ukrainaa pidettiin – eikä todellakaan aiheetta – samanlaisena läpikorruptoituneena persläpenä kuin Venäjää. Jos Ukrainan paikalla maantieteellisesti ja poliittisesti (ei NATO-jäsen) olisi esimerkiksi väestöllisesti samaa kokoluokkaa oleva Puola, tilanne olisi aivan toinen. Toinen syy siihen, että Ukraina ei kykene lyömään Venäjää taistelukentällä, on lännen tuki – tai oikeastaan sen vähäisyys. Lännen johtajat kun ovat heikkoja ja tekevät tyypillisen heikon johtajan ratkaisun: reagoivat pienimmällä mahdollisella voimalla jonka TOIVOVAT riittävän. Historia opettaa, että tämä strategia toimii ani harvoin ja silloinkin vain tuurilla. Edes diktatoriselle johtajalle tyypillinen ratkaisu eli reagoidaan pienimmällä mahdollisella voimalla jonka USKOTAAN riittävän toimii historian valossa vain 50-prosenttisesti, mistä viimeisin esimerkki onkin juuri Putinin päätös hyökätä Ukrainaan. Tyypillinen vahvan johtajan ratkaisu taas on reagoida pienimmällä mahdollisella voimalla, jonka TIEDETÄÄN riittävän. Se yleensä toimii, joskaan ei aina sillä tieto saattaakin joskus osoittautua vääräksi. Tällaista reaktiota on turha odottaa länneltä. Se pelkää Venäjää ja sen ydinaseita tajuamatta, että ainoa tapa öykkäreiden pysäyttämiseen on käyttää riittävää väkivaltaa. Sanotaan, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Tässä erehdytään pahoin, koska lopputulos voiman edessä näyttää siltä että Venäjä todella kunnioittaisi sitä. Näin ei ole. Venäjä ei kunnioita voimaa, vaan pelkää sitä. Mutta palaamme tähän huomioon myöhemmin.

3) Putin suostuu rauhanneuvotteluihin ja on valmis myöntämään Ukrainalle sen mitä se haluaa. Kovasta uhosta huolimatta on varsin todennäköistä, että Ukraina suostuu Krimin viralliseen luovuttamiseen Venäjälle, ainakin jos sen NATO-optioita ei rajoiteta.
Tämä vaihtoehto on suljettu pois yleensä joko siksi, että Putinia pidetään hulluna diktaattorina, joka ei kestäisi tällaista nöyryytystä, mikä voi olla ihan tottakin. Enemmän kuin tätä nöyryytystä Putin kuitenkin pelkää Venäjän kansan ja pienempien pamppujen reaktiota tällaiseen tappioksi koettuun sopimukseen. Tunnetusti sodan hävinneet diktaattorit voivat piakkoin kantaa päätään kainalossaan. Se, että Putin kykenisi saamaan Ukrainalta niin paljon että voisi selittää sodan voitoksi, on useimpien arvion mukaan mahdotonta.

Kuten todettu, nämä kolme vaihtoehtoa ovat yleisesti hyvin ymmärrettyjä. Tajutaan, miksi nämä ovat hyvin epätodennäköisiä tapoja sodan päättymiseen lähitulevaisuudessa. Niinpä lähdetään toiveajattelun puolelle ja odotetaan sitä viimeistä vaihtoehtoa:

4) Putin syrjäytetään vallankaappauksessa ja valtaan astuu hallitus (tai diktaattori), joka on valmis solmimaan rauhan.
Tätä on odotettu lähes koko sodan kestämisen ajan. Ei ole kuitenkaan vaivauduttu ajattelemaan oleellista kysymystä. Sota on helpompi aloittaa kuin lopettaa ja aivan samalla tavalla vallankaappaus on helpompi tehdä kuin pitää valta hallussaan.
Kuvitellaan aluksi se huono vaihtoehto eli Putinin syrjäyttää klikki, joka haluaa jatkaa sotaa ja vallata Ukrainan. Tällaisia tyyppejä on Kreml täynnä, kukapa ei unelmoisi johtajuudesta? Tähän ei kuitenkaan uskalleta mennä, sillä tämä aiheuttaisi juuri sen suuren riskin, että Venäjällä syntyisi sekasorto, joka mahdollistaisi Ukrainan voiton taistelukentällä. Mikä taas tarkoittaisi varsin pikaista uuden juntan likvidointia. Muistellaanpa kuinka monta vallankumousta vuonna 1917 olikaan ja mitä tapahtui itärintamalla maaliskuun vallankumouksen jälkeen.
Toinen vaihtoehto on se, että Putinin syrjäyttää klikki, joka haluaa päättää sodan. Huvittavana ajatuksena vaikkapa jopa niin, että se olisi valmis vetäytymään kaikilta miehitetyiltä alueilta. Tällainen klikki kokisi heikoksi koettuna täsmälleen saman kohtalon: sen elinaika jäisi varsin lyhyeksi.

Vaihtoehdon 4 itsetuhoisen luonteen takia kukaan täysijärkinen ei halua siihen ryhtyä. Luonnollisena seurauksena puolestaan on se, että kaikki vallantavoittelijat toivovat jonkun muun ryhtyvän siihen ja tekevän likaisen työn, jonka jälkeen voikin sitten aloittaa vastavallankumouksen ja saada vallan pysyvämmin käsiinsä.
Mikäli ihmettelette edelleen, miksi kukaan ei yrittänyt viime kesänä pysäyttää Prigozhinin marssia kohti Moskovaa, niin eiköhän tämä selvennä asian. Kaikki Kremlin pikkupomot pitivät sormiaan ristissä Prigozhinin puolesta, mutta Putin onnistui puhumaan itsensä ulos tästäkin umpikujasta. Niinpä toinen vallankaappaus jäi tekemättä, kun ensimmäinenkään ei onnistunut.


Tuossa tulikin tärkein. On turha toivoa Putinin syrjäyttämistä, koska on ilmeistä ettei hänen syrjäyttäjänsä kykenisi pitämään valtaa käsissään.
Kirjoituksen loppuosassa käsittelen muutamia yksittäisiä havaintoja ja spekulaatioita. Näistä huomautan, että saatan aivan hyvin olla väärässä. Tulinhan vain muutamaa päivää ennen hyökkäystä kirjoittaneeksi, etten usko sodan syttymiseen. Puolustuksekseni totean kuitenkin loppukaneettini kyseisestä tekstistä: ”Toisaalta Venäjä on myös oikeasti valmis hyökkäämään Ukrainaan. Kaikki valmistelut voivat olla hämäystä, mutta mikäli länsi erehtyy viestimään, ettei aio puuttua tilanteeseen, Kiovassa ei kovin kauaa ole sinikeltainen lippu salossa. Kun Venäjä saa tilaisuuden, se käyttää sen.” Kuten nykyään tiedämme, Venäjä uskoi ettei länsi aio protesteja ja kauppasaartoja lukuun ottamatta sekaantua asiaan.

Kiinan tuki Venäjälle on herättänyt kummastusta. Useimmat tarkkailijat väittävät, että Kiina on valinnut puolensa näin siksi, että se ei halua olla USA:n kanssa samalla puolella. Haastaahan Kiina tällä hetkellä USA:ta maailman johtavana talousmahtina.
Harva johtopäätös on yhtä perusteellisesti väärässä. Kiina ei tue Venäjää USA:ta ärsyttääkseen vaan siitä huolimatta. Kiina olisi mieluummin ärsyttämättä USA:ta, mutta se on katsonut tämän pienemmäksi haitaksi kuin Venäjän tukemisesta mahdollisesti saatavat edut.
Kiina tavoittelee Venäjältä jotakin, mitä se tuskin uskoo saavansa. Tunnettu periaate on kuitenkin se, että isoa kalaa kannattaa pyytää vaikka ei saisikaan. Kiina pyörittää omia projektejaan Afrikassa enkä ole ollenkaan vakuuttunut tämän toiminnan pyyteettömyydestä. Historiallisesti Kiina on aina ollut kiinnostunut Amurin alueesta, josta se kiisteli Venäjän kanssa avoimesti vuoteen 1852 asti. Tuolloinen rauhansopimus saatiin tehtyä Kiinan heikkouden takia, nämä yrittivät normaaliin tapaan voittaa aikaa mutta uutta tilaisuutta ei tarjoutunut. Venäjän ollessa heikkoudentiloissaan 1900-luvun maailmansotien aikana Kiina oli itsekin huonossa hapessa. Nyt tilanne on toinen ja tunnetusti kiinalaiset eivät unohda.
Kiina tukee Venäjää vain heikentääkseen sitä. Kiina on laskenut, että Venäjälle annettu tuki pidentää sotaa ja aiheuttaa Venäjän heikkenemistä enemmän kuin resurssien puutteessa pikaisesti solmittu epäedullinenkin rauha tekisi. On epätodennäköistä, että Venäjä heikentyisi riittävästi itärajan uudelleenjärjestelyä ajatellen, mutta Kiina ei jätä tämän mahdollisuuden voimistamistilaisuutta käyttämättä. Maassa on toista miljardia asukasta, mikä on valtaviinkin luonnonvaroihin nähden liikaa. Siperian rikkaudet houkuttaisivat edullisemmassakin tilanteessa olevaa kansakuntaa, saati sitten Kiinaa.

Kiinan paras mahdollisuus perustuu siihen, mitä säännöillisin väliajoin medioissa toistetaan: Venäjän hajoamiseen pikkuvaltioihin.
Tätä utopiaa elättäville suosittelen tutustumista mihin tahansa ei-topografiseen Venäjän karttaan: etniseen, taloudelliseen, uskonnolliseen, logistiseen, … ihan mihin tahansa. Pelkästään Flightradaria vilkaisemalla voi todeta, että varmaan alle 10 % Venäjän sisäisestä kaupallisesta lentoliikenteestä on sellaista, jonka kumpikaan päätepiste ei ole Moskova tai Pietari. Ulkomaille suuntautuvassa liikenteessä prosenttiosuus on samaa luokkaa ja mikäli karsitaan pois Siperian suurkaupunkien yhteydet Keski-Aasian entisiin neuvostotasavaltoihin, niin kovin monta todelliselle ulkomaille suuntaavaa konetta ei Moskovan ja Pietarin ulkopuolelta ilmaan nouse. Venäjän infrastruktuuri on rakennettu erittäin keskussuuntaisesti. Logistisesti maan hajoaminen olisi painajainen.
Ja millä perusteella maa ylipäätään hajoaisi? Ympäri maailman eri itsenäisyysliikkeet perustuvat lähes poikkeuksetta erilaiseen etnisyyteen, erilaiseen uskontoon tai erilaiseen kieleen. Venäjällä kaikki puhuvat venäjää sujuvasti, vaikka se olisikin vasta toinen kieli (mitä se on varsin harvalla muutenkin). Erilaiset etnisyydet taas ovat pieniä ja hajallaan, yleensä vieläpä venäläisenemmistöisten alueiden ympäröiminä. Aika turha odottaa itsenäistä Kazanin kaanikuntaa Venäjän enklaavina. Päälle päätteeksi Lenin ja Stalin kieroina paskiaisina vetelivät ”kotimaiden” rajat tahallaan siten, että niiden sisään jäi täysvenäläisiä alueita ja siinä sivussa osa vaikkapa täysin mordvalaisia kyliä jäikin Mordvan ulkopuolelle.

Lännessä on viime aikoina esitetty strategiaa, jossa Ukrainalle annettaisiin riittävästi apua siihen, että se kykenisi estämään Venäjän etenemisen mutta ei kykenisi toisaalta murskaamaan Venäjää taistelukentällä. Kuten edellä todettiin, tämän ajattelun yksi peruste on pelko Venäjän kostosta länsimaille. Tämä argumentti on sinänsä oikea, mutta ikävä kyllä se lienee pakko hylätä vähäisen painoarvonsa takia. Toinen argumentti puolestaan on pahasti virheellinen, sillä se perustuu ajatukseen että Venäjälle tuotettaisiin niin paljon tappioita, että se olisi pakotettu luopumaan sodasta. Tämä on virheellinen tyypillisestä syystä eli länsimaat uskovat Venäjän operoivan länsimaiden kanssa samoilla preferensseillä. Näin ei ole. Venäjän kansaa on rääkätty tuhat vuotta ja se ei ole muuhun tottunutkaan. Venäjä kestää tappioita miten paljon tahansa myös syistä, joista kohta enemmän lisää.
Se, että länsimaat projisoivat Venäjään virheellisesti omaa moraaliaan, ei ole mitenkään syytös länsimaita kohtaan. Kaikki muutkin toimivat saman virheen. Se, että myös Venäjä toimii näin, lienee itse asiassa koko sodan syy. Venäjän ajatusmaailman mukaan muut maat pyrkivät hyökkäämään Venäjälle ja tuhoamaan sen. Siksi se näki hyökkäyksen Ukrainaan ainoaksi vaihtoehdokseen; mikäli Ukraina olisi lähentynyt länttä entisestään, Venäjä olisi kokenut sen uhaksi. Tämä ajattelumalli kumpuaa tietenkin Venäjän omasta ajattelumallista: Venäjä on aina pyrkinyt alistamaan ja valtaamaan naapurimaitaan. Se kuvittelee muidenkin toimivan samoin.
Kirjoitin jo pian hyökkäyksen alun jälkeen, että mikäli Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa, on vain ajan kysymys mikä maa on seuraavana vuorossa. Putinin panssarit ajavat täsmälleen niin pitkälle kunnes ne pysäytetään tai Englannin kanaali tulee vastaan, jolloin tulee pakkostoppi siihen asti kunnes saadaan tarpeeksi paatteja kasaan.
Mikäli tätä Venäjän ominaisuutta ei lännessä opita vihdoinkin ymmärtämään, voimme yhtä hyvin nostaa valkoisen lipun salkoon Brysselissä. Itse asiassa tulee jotenkin mieleen 1700-luku ja Sprengtporten ynnä Anjalan liitto. Venäjä oli miehittänyt Suomen kahdesti 1700-luvulla ja nipistellyt kaakkoisrajalta paloja pois. Ymmärrettävistä syistä monet näkivät – aivan oikein – Ruotsin olevan liian heikko turvatakseen Suomen ja arvioivat Venäjän lopulta valtaavan maan, jolloin oli poliittisesti järkevä ratkaisu lieventää tätä prosessia. Eurooppa on ikävä kyllä tällä hetkellä pääosin haittamaahanmuuton takia samanlaisessa heikkouteen vajovassa tilassa kuin 1700-luvun Ruotsi. Ilman ryhdistäytymistä voimme suosiolla ruveta ranskan sijaan opiskelemaan venäjää, onpahan väistämätön sitten helpompaa.

Toisaalta Ukrainankin toimintaa voi ihmetellä. Tuntuu siltä että maa sotii käsijarru päällä. Kun Suomi kävi talvisotaa, eivät suomalaiset urheilijat kilpailleet ulkomailla, paitsi Taisto Mäki kävi Paavo Nurmen kanssa jenkeissä sotilaskomennuksella rahaa hankkimassa. Edes jatkosodan aikana ei paljon reissailtu, vaikka kotimaassa lomilla kilpailtiinkin. Viljo Heino sai 1944 komennuksen pois rintamalta harjoittelemaan ja pst-kersantin käskettiin rikkoa kympin ME, minkä hän tekikin.
Vaan entäpä Ukraina? Miehet näkyvät kilpailevan ampumahiihdossakin maailmancupia, vaikka luulisi rintamalla olevan tarkka-ampujille parempaakin käyttöä. Viime kesänä katselin ristiriitaisin tuntein Espoossa Mykhola Kokhanin ylivoimaista voittoa alle 22-vuotiaiden EM-kisojen moukarinheitossa. Iloitsin Ukrainan kullan puolesta, mutta toisaalta ei voinut olla ajattelematta etteikö 22-vuotiaalla riskillä ja terveellä miehellä olisi muka jotain tehtävää maansa puolustamisessa. Ukrainan jalkapalloliigakin pyörii täyttä häkää, mitä nyt kolme joukkuetta kuudestatoista pelaa evakossa muualla kuin kotistadionillaan Luhanskissa, Harkovassa tai Donetskissa. Kaikilla muilla paitsi yhdellä joukkueella kuudestatoista on myös ulkomaalaispelaajia, jotka näkyvät tulevan suunnilleen kaikkialta muualta paitsi ei yhtäkään Venäjältä. Pelaapa paikallisessa lentopalloliigassakin tällä kaudella Suomen maajoukkuemies Eemi Tervaportti.

Alussa todettiin, että Venäjällä kukaan ei halua tehdä sitä ensimmäistä vallankaappausta, koska se ei olisi pitkäikäinen. Entäpä se vaihtoehto, että Venäjän kansa nousisi kapinaan?
Älkää hyvät ihmiset unta nähkö. Venäjä, vaikka onkin yhtenäinen, on syntynyt eri kansakuntien sekä geneettisestä että kulttuurillisesta sekoituksesta: Venäjän kansan koostumus ja kulttuuri on paitsi slaavien, myös suomalais-ugrilaisten, mongolien ja muslimien sekoitus. Monien hyvien ominaisuuksiensa – vieraanvaraisuus, huumorintaju, sitkeys – ohella on ikävä kyllä sanottava, että venäläisyys koostuu kaikkien siihen vaikuttaneiden kansojen huonoimpien ominaisuuksien sekoituksesta.
Venäläisyys koostuu:
- suomalais-ugrilaisten alkoholin väärinkäytöstä
- mongolien valloitushalusta
- muslimien ylimielisyydestä
- slaavien orjamentaliteetista (sana slavery tms useimmissa kielistä tulee juuri slaaveista)
Tähän keitokseen lisätään vielä se, että venäläisten satoja vuosia kestänyt maaorjuus opetti kansan alemmat luokat pois kaikesta oma-aloitteisuudesta ja kommunismi tuhosi kirotut intellektuellit.
Jäljelle jäi se yksi sana, joka tiivistää venäläisyyden kaikkein parhaiten: pelkuruus.
Pelkuruus on se asia, joka lopulta paljastuu venäläisyyden syvimmäksi ytimeksi. Venäläinen alistuu slaavillisesti orjuuteen pelkonsa takia. Venäläinen on sodassa urhea vain siksi, että hän valitsee mieluummin edessä odottavan todennäköisen kuin takana odottavan varman kuoleman. Venäläinen voi olla ja onkin ystävällinen ja sydämellinen pienessä seurueessa, mutta silloin kun venäläisillä on ylivoima, heistä tulee öykkäreitä, jotka käyttäytyvät kuten muutkin pelkurimaiset koulukiusaajat. Venäläinen ei kunnoita vastustajansa voimaa; hän ainoastaan pelkää sitä. Alistetuksi tultuaan venäläisellä ei ole muuta pakotietä kuin votka.

Venäjä liitti Ukrainasta itseensä jopa sellaisia osia, joita se ei kyennyt valtaamaan. Tämä on jopa venäläisen imperialismin mittakaavaan suhteutettuna röyhkeää ja jopa ainutkertaista. En tiedä, onko kyse Venäjän mielikuvituksen puutteesta vai mistä, että se ei vienyt tätä päätöstä loogiseen loppuunsa asti ja julistanut saman tien koko Ukrainaa itseensä liitetyksi. Tällöin olisikin helpompaa todeta, että siellä ei käydä sotaa, vaan siellä kapinoidaan hallitusta vastaan. Jolloin ase kädessä kiinni saadut viholliset voidaankin tuomita vankilaan eikä sotavankeuteen.
Ehkä ainoa syy siihen, että Venäjä ei ole tätä julistusta tehnyt, lienee ymmärrys siitä että tämä todennäköisesti poistaisi harhaluulot Venäjästä yhä useammilta ja saisi ukrainalaiset taistelemaan entistä sitkeämmin. Tarkemmin ajatellen mielikuvituksen puute ei voi olla kyseessä, sillä onhan Venäjä esittänyt paljon mielikuvituksellisempiakin väittämiä. Todennäköisin syy lienee kuitenkin se, että tällainen julistus olisi selkeän rehellinen ja rehellisyys taas onkin ainoa asia, mistä Venäjää ei voi syyttää.

Vaikka edellä todettiinkin Venäjän olevan yhtenäinen, on sillä toki omat vähemmistönsä ja niistä aiheutuvat ongelmansa. Tällä hetkellä Tšetšenia on suhteellisen rauhalliseksi ostettu, mutta muslimikansallisuuksien tilkkutäkissä Dagestanissa on levotonta. Toistaiseksi Venäjä tarvitsee muslimivähemmistöjään sotimiseen, mutta en pidä ollenkaan mahdottomana etteikö Putinille olisi tällaiselle riskejä aiheuttavalle sakille oma suunnitelmansa. Venäjällä ei ole tarvetta edes arabimaiden liehittelyyn, öljyä kun löytyy omastakin takaa toisin kuin länsimailla. Epäilen vahvasti, että Kremlin kassakaapissa on suunnitelma siitä mitä Kaukasuksen muslimivähemmistöille tehdään jos aihetta on. Ja koska venäläiset ovat huonoja keksimään mitään originaalia, on tämä suunnitelma melko varmasti käännetty saksankielisestä alkuperäisversiosta.


Entä mikä olisi sitten tie rauhaan Ukrainassa?
Rauha edellyttää sitä, että Venäjältä löytyy kaikesta huolimatta sivistyneitä johtajia, jotka pääsevät valtaan. Venäjällä on mahtavat luonnonvarat. Mikäli yhteiskunta saadaan järjestettyä ja venäläisiin luotua tulevaisuudenuskoa, mikään mahti maailmassa ei voi estää Venäjän nousua sivistyneiden ja vauraiden kansakuntien joukkoon. Kiina on edennyt valtavasti viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana paljon huonommista lähtökohdista ja heikommilla resursseilla.
Venäjän uudella johdolla on kuitenkin oltava jotain annettavaa. Siksi toistan sen, mitä olen sanonut jo vuosikausien ajan: Venäjän on saatava Krim. Tällä tavalla rauha saadaan markkinoitua edes jonkinlaisena voittona. Krimin ukrainalaisvähemmistö voi valita joko uskollisuuden Venäjälle tai sitten muuton Ukrainaan. Samoin Donbassin alueen venäläisvähemmistö voi valita joko ukrainalaisuuden tai muuton Venäjälle. Viidettä kolonnaa ei pidä jättää kumpaankaan maahan. Sata vuotta sitten Kreikka ja Turkki tekivät väestönvaihdon, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Nyt olisi syytä tehdä sama, tällä kertaa jopa ilman silloisia väkivaltaisuuksia.
Krimin siirto Ukrainaan oli Hrustsovin virhe. Neuvostojohtajien väkivaltaiset rajansiirrot on kumottava. Venäjän oikeus Krimiin on miltei yhtä suuri kuin Suomen oikeus Tarton rauhan ja Japanin oikeus vaatimiinsa pariin Kuriilien saareen.
Tässä piileekin mahdollisuus rauhaan. Japani saattaisi olla halukas toimimaan välittäjänä. Mikäli se lupaisi Ukrainalle riittävän apupaketin, maa saattaisi suostua luopumaan Krimistä. Tämän vastineeksi Japani saisi vaatimansa saaret, joilla Venäjä ei loppujen lopuksi tee yhtään mitään. Mikäli Venäjällä valtaan nousee johto, joka on valmis tekemään tilin menneisyytensä kanssa, se ymmärtää maan edun olevan ystävälliset välit Japanin kanssa. Kuten myös sen, että on parempi olla ystävällinen Suomi rajanaapurina ja porttina Eurooppaan. Mikäli raja kulkisi Terijoella, olisivat Euroopan markkinat lähellä Pietaria, mikä hyödyttäisi Venäjää. Tämä edellyttäisi Venäjältä ajattelun kääntämistä myös toisen kannalta katsovaksi. Onhan se erittäin tragikoomista, että Venäjä perusteli aikoinaan rajan siirtoa Leningradin (Pietarin) turvallisuudella. Lopputulema kun oli siis se, että Venäjän toiseksi suurimman kaupungin turvallisuuden nojalla se katsoi oikeutetuksi hyökätä naapurimaahan ja liittää sen toiseksi suurimman kaupungin (Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki 1939) itseensä. Mikäli Venäjä haluaa Krimin, sen on osoitettava olevansa valmis oikaisemaan muutkin historian vääryydet ja palautettava sille kuulumattomat alueet muille maille saadakseen vastineeksi sille kuuluvat alueet. Väestönvaihtoineen kaikkineen.
Ja jos Japani ja Suomi eivät riitä takuumiehiksi, niin onhan Venäjän hallussa myös Königsberg, joka väliaikaisesti Kaliningradina tunnetaan. Olisikohan Saksa kiinnostunut…

Takaisin maan pinnalle. On siis ilmeistä, että Ukrainan sota tulee jatkumaan vielä pitkään. Venäläiset eivät pelkuruuttaan uskalla syrjäyttää diktaattoriaan. Länsimaat eivät pelkuruuttaan halua tukea Ukrainaa riittävästi. Ja ennen muuta venäläiset eivät halunne maastaan vaurasta ja menestyvää, vaan pelkuruuttaan tyytyvät jatkamaan tuhatvuotista orjuuttaan.
Toivoa kuitenkin on, mikäli nuoremmasta polvesta löytyy yhtä rohkeita yksilöitä kuin tämä 83-vuotias nainen:

En tajua, millä ihmeellä hän on selvinnyt Brezhnevin ja Putinin aikakaudet. Siinä välissä oli toki vähän vapaampaa.

Välihuomautus 165 : Syntyperäiset edustajat

Jussi Halla-aho herätti pienimuotoista kohua pohdiskelemalla, pitäisikö kansanedustajiksi hyväksyä ainoastaan syntyperäiset suomalaiset.
Mikäli tällainen laki olisi ollut aina voimassa, edustajanpaikka olisi jäänyt saamatta ainakin seuraavilta kansanedustajilta:
Hella Wuolijoki (1946-1947, syntyjään virolainen ja muutti Suomeen 18-vuotiaana)
Jutta Zilliacus (1975-1987, Viron kansalainen kymmenvuotiaaksi asti)
Ben Zyskowicz (1979-, Puolan kansalainen viisivuotiaaksi asti)
Anne Berner (2015-2019, Sveitsin kansalainen vuoteen 2015 asti, mutta suomalaissyntyinen)
Hussein al-Taee (2019-2023, irakilaissyntyinen)
Nasima Razmyar (2015-2017, 2023-, afganistanilaissyntyinen)

Kuten listasta näkyy, niin puolet porukasta on ollut selvästi Suomelle haitallisia (yksi jopa kaksi sukupolvea itsestään alaspäin). Näin ollen voisi tästä näkökulmasta kallistua syntyperäisyyden puolelle.
Tämä ei kuitenkaan ole kelvollinen peruste, sillä kyseisellä perustella voisi evätä melkoisen suuren prosenttiosuuden kansanedustajaehdokkuuksista.
Kelvollinen peruste olisi esimerkiksi turvallisuus ja luotettavuus, minkä takia vuoteen 2000 asti ministeriksikään eivät päässeet kuin syntyperäiset kansalaiset. Nykyään ainoastaan presidentin tehtävä on ulkomaalaissyntyisten ulottumattomissa.

Kansanedustajaksi tulisi edelleen päästä nykyisillä ehdoilla eli pelkkä kansalaisuus riittää. Tämä olisi Suomen kannalta parempi ratkaisu. Mietitäänpä nyt hetki nimittäin sitä, mitä seuraisi jos kansanedustajilta edellytettäisiin syntyperäisyyttä.
Nyt kansanedustajiksi pääsee joitakin sellaisia, joiden ainoa tarkoitus on olla monikulttuurimannekiini. Malliesimerkki tästä on ”rauhan-Taee”. (Toki näitä monikulttuurimannekiineja voi tulla myös syntyperäisistä ”suomalaisista”, mitenkään yhtä nykykansanedustajaa mainitsematta.) Heitä on äänestetty suurelta osin siksi, että he nyt ovat mitä ovat. Jos heidän ehdokkuutensa olisi poissuljettu, eivät nämä heitä äänestävät yhtäkkiä äänestäisi fiksua ehdokasta, vaan saman puolueen yhtä haitallista, joskin suomalaissyntyistä ehdokasta. Joka olisi korvaamaansa ulkomaalaissyntyistä haitallisempi, koska päästäkseen suomalaisena eduskuntaan täytyy olla kyvykkäämpi kuin pelkällä monikulttuurisuusikonin maineella ratsastavan - kilpailu on kovempaa. Ja kyvykäs haitallinen saa lähes aina enemmän vahinkoa aikaan kuin vähemmän kyvykäs.