Islamin nakerrus

Tuplis kirjoitti taannoin erinomaisen esseen alfamies- betamies- ja feministiyhteiskunnista. Kirjoituksessa hän antaa yhtenä esimerkkinä alfamiesyhteiskunnasta islamilaisen yhteiskunnan luokitellen sen kunniakulttuurin alalajiin. Väite on jossain määrin yleistävä, mutta oleellisin osin kiistatta tosi.
Toisaalla kirjoituksessa hän toteaa, että alfamiesyhteiskunnista betamiehet pyrkivät mahdollisuuksien mukaan betamies- tai mieluiten feministiyhteiskuntiin. Tämä on helposti todennettavissa, kun tarkastelee siirtolaisten sukupuolijakaumaa. On huomattava, että nämä siirtolaisbetat eivät ole enää uudessa kotimaassaan betoja. Jokaisen betamiehen haave on olla alfa. Betayhteiskuntaan syntyneet miehet (feministiyhteiskunnan miehistä nyt puhumattakaan) eivät uskalla esiintyä kuin alfat, kulttuurillinen ehdollistuminen on niin tiukasti syväkoodattu. Sen sijaan alfayhteiskuntaan syntyneet betat voivat esiintyä kuin alfat, paitsi jos alfamiehet kyykyttävät heitä. Betamiesten yhteiskunnassa alfat eivät kyykytä, joten siirtolaisbetat pääsevät riehumaan vapaasti alfoina.
Lyhyesti sanottuna: alfamiehet vetoavat naisiin. Betamiesten yhteiskunnassa syntyperäisiä alfoja ei ole saatavilla, joten sinne muuttaneet alfoiksi tekeytyneet betat ovat naisten suosiossa. Vika ei siis ole naisissa, vaan kulttuurierossa. Ei siis pidä paikkaansa vanha väittämä, jonka mukaan suomalainen nainen olisi kuin kompassi: perä osoittaa aina kohti etelää. Kyse ei ole etelän miehestä sinänsä, vaan alfamiehestä.

Kuten Tuplis kirjoitti, alfojen yhteiskunta ei ole innovatiivinen. Alfojen energia menee moniavioisessa kulttuurissa naisten vahtimiseen ja betat eivät viitsi vaivautua. Periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, että kyseinen yhteiskunta on kuin laho liiteri; yksi kunnon potku ja rytinä käy. Sotilaallinen voima perustuu betamiesten enemmistöön ja jos nämä eivät vaivaudu, yhteiskunta on mennyttä.
Koska islamilaiset yhteiskunnat (samoin kuin monet muutkin alfayhteiskunnat) ovat kestäneet ongelmia, niillä on täytynyt olla jokin järjestelmä tämän betojen haluttomuuden kompensoimiseksi. Monissa se on ollut pakko, joka on yleensä toiminut hyvin puolustustaistelussa. Islam on kuitenkin ollut pelottava valloittaja kautta historian. Ja valloitusarmeija on koostunut betamiehistä. Miksi?
Muhammad oli fiksu mies. Sitouttaakseen betamiehet hän lupasi heille paratiisin. Kärsi maan päällä, mutta kun kaadut jihadissa, saat vapaalipun paratiisiin, missä viini virtaa ja halukkaita naisia riittää, hän sanoi. Ja betat uskoivat, koska ihminen haluaa aina uskoa parempaan. Erityisen tehokkaaksi armeijan teki lupaus sankaruuden seurauksista; kun elämä maan päällä oli surkeaa, oli intoa kaatua taistelussa. Sillä välin alfat hässivät haaremiaan kaukana rintamalta minkä ehtivät.

Nyky-Euroopan elämäntapaa uhkaa jälleen kerran islam. Vastavoimana islamille voitaisiin käyttää edellä tehtyjä havaintoja. Kuten Suntzi asian ilmaisi, kaikkein tehokkainta on hyökätä vihollisen strategiaa vastaan.

Islamin strategia on siis seuraava:
1) Alfamiehet ovat moniavioisia maan päällä
2) Betamiehille luvataan paratiisi kuoleman jälkeen
3) Omista naisista pidetään tiukasti kiinni, jotta heitä riittäisi alfoille
4) Samalla käännytetään vieraita naisia, jotta useampi beta nousisi alfaksi.

Tätä strategiaa vastaan voidaan hyökätä seuraavin tempuin:

1) Moniavioisuus muslimimaissa tulee hyväksyä. Tällöin sikäläisistä miehistä mahdollisimman moni jää ilman. Seuraa yhteiskunnallista levottomuutta.

2) Islamin pyhä sota on mitätöitävä sivistyksellä. Aika harva betamiehistä on enää valmis menemään riemusta kirkuen kuolemaansa, jos päässä takoo pienikin epäilys siitä, että Muhammad olisikin puhunut liirumlaarumia paratiisista. Tuhat vuotta sitten tilanne oli vähän erilainen, kun iltaisin ei katseltu televisiota vaan kamelinlannasta tehtyä nuotiota. Nykyään luonnontieteellinen sivistys on muslimimaissakin sitä tasoa, että mitä tahansa ei betakaan purematta niele.

3) Siirtolaisuuteen on saatava sukupuolikiintiöt. Mikään länsimaa ei saa ottaa vastaan yhdestäkään maasta sukupuolijakaumaltaan vinoutunutta väestöä. Nykyään muslimimaista tuleva siirtolaisuus on kovin yksipuolista - etenkin jos lasketaan vain yksittäiset siirtolaiset, ei perheitä.

4) Länsimaihin muuttaneet muslimilapset on integroitava perusväestöön mahdollisimman tehokkaasti. Erityisesti tämä koskee tyttöjä. Jos on vähänkin todisteita, että tytön isä tms. sukulainen rajoittaa hänen oikeuksiaan, niin menolippu takaisin Medinaan.

Seuraukset:
Länsimaissa muslimimaista tullut väestö integroituu paremmin. Seka-avioliittojen määrä pysyy samana, mutta jakauma muuttuu rajusti muslimimies-länsinainen -suunnasta musliminainen-länsimies -suuntaan. Lähiöt rauhoittuvat, kun sukupuolijakauma on tasaisempi. Tunnetusti ylijäämämiehet aiheuttavat aina levottomuudet.
Muslimimaissa sisäiset levottomuudet kasvavat. Betamiehet ovat tyytymättömiä nähdessään länsimaiden korkeamman elintason ja kituessaan naisen puutteessa (tuttu tilanne nykyäänkin). Ero nykytilanteeseen on siinä, että länsimaihin ei enää olekaan asiaa. Tällöin oman tilanteen paranemiseksi on toimittava omassa maassa. Muslimiyhteiskunta natisee liitoksissaan sisältäpäin.
Lisäbonuksena todettakoon, että jos alfamiehet klassiseen tapaan haluaisivat kääntää huomion oman maan levottomuuksista rupeamalla rähisemään länsimaille, ei muslimimaista olisi mitään vastusta, koska betamiehet ovat täysin sitoutumattomia yhteiskuntaan.

Kissan häntä

Jukka Keskisalo juoksi uuden SE:n. Mitäs minä sanoin. Sitä paitsi Jari Kupila kirjoitti Suomen Urheilulehdessä päivää blogitukseni jälkeen hyvin samanlaisen analyysin. Ennusteeni meni pieleen siinä, että aika oli 8.10,67, ei 8.0..., kuten ennustin. Syytä tähän en tiedä, kun en ole juoksua nähnyt. En viitsinyt valvoa riittävän pitkään ja video sanoi työehtosopimuksensa yksipuolisesti irti.
Kukas se kissan hännän nostaa ellei kissa itse...

Sivallus XXXVI

Rakastuminen on kuin löysä paska.
1. Se tulee jos on tullakseen eikä auta, vaikka kuinka pinnistelisi vastaan.
2. Kun se on tullut, sitä on mahdotonta piilotella.
3. Useimmiten lopputulos on vain helvetinmoinen sotku.
Mutta toisaalta:
4. Jos se osuu oikeaan aikaan oikeaan kohteeseen, kurja olo helpottuu valtavasti.

Sivallus XXXV

Radiossa soi taas kerran Joan Osbournen kappale If God Was One of Us. Kappaleessa lauletaan What would you ask if you had just one question eli Mitä kysyisit (jumalalta), jos sinulla olisi vain yksi kysymys. Pisti miettimään.
Oma kysymykseni olisi: "Uskotko itseesi?"

Esteitä juoksussa

Suomen ainoa toivo MM-kisojen kestävyysjuoksussa on urakkansa suorittanut. Jukka Keskisalo sanoi itse olevansa tyytyväinen suoritukseensa; sijoitus oli tavoitteen mukainen, taktiikka onnistui ja juoksu kulki. Ennen juoksua odotin suuria. Jos voittoaika olisi vähän päälle 8.10, voittajan todennäköisin kotimaa olisi Suomi. Toisin kävi, voittaja kellotti niukasti yli kahdeksan minuuttia ja Keskisalo oli aseeton. Miksi näin oli? Miksi suomalainen ei kyennyt yllättämään suosikkeja?

Jukka Keskisalo on europidiksi todellinen poikkeuslahjakkuus. Ensimmäisen kerran näin hänen juoksevan 13-14 –vuotiaana. Jo tuolloin iskin silmäni loistavaan motoriikkaan. Näki, että kyseessä on biomekaanisesti saman luokan lahjakkuus kuin Lasse Virén. Askel oli vielä keskenkasvuisen pojan hiomaton timantti, mutta ainesta löytyi. Ajattelin, että tuosta kaverista saattaa vielä tulla jotakin. Nimenomaan saattaa, koska nuorelle miehelle löytyy paljon muutakin tekemistä kuin juoksu ja vamma-alttiutta samoin kuin epäonnistunutta valmennusta ei voi ennustaa.

Meni muutama vuosi ja Keskisalo voitti maastojuoksussa 17-vuotiaiden Suomen mestaruuden selvällä erolla. Muutama vuosi lisää ja nuorukainen oli MM-kisojen estejuoksussa yhdeksäs. Vielä kolme vuotta ja Euroopan mestaruus. Viime vuonna olympialaisissa estefinaalin taktiikka oli kuin Keskisalolle rakennettu. Jos mies ei olisi tyrinyt itseään sairastuvalle törmäämällä esteeseen viimeistelyharjoituksissa, jättiyllätys olisi ollut lähellä.

Olympialaisten jälkeen valmentaja vaihtui. Tommy Ekblomin tilalle tuli Coloradon susi Risto Ulmala. Valinta oli oikea. Ekblom oli valmentanut Keskisaloa jo seitsemän vuotta, joka on järkevä maksimiaika. Seitsemässä vuodessa repertuaari on yleensä käyty loppuun ja molemminpuolinen kyllästyminen alkaa olla lähellä. Ulmala oli valmentajana tuore ja kokematon mies. Silti suhtauduin luottavaisesti tilanteeseen. Uusi valmentaja ei ollut mikään poikkeuslahjakkuus juoksijana, mutta oli silti kyennyt piiskaamaan itsensä suorituksiin, jotka eivät Suomessa koskaan saaneet lähellekään ansaitsemaansa arvostusta. Näennäisenä miinuksena oli estejuoksukokemuksen puute – mies ei urallaan juossut yhtään estekisaa. Se ei haittaa, koska Ekblom oli hionut Keskisalon estetekniikan maailman parhaaksi. Keskisalo on siinä mielessä harvinaislaatuinen juoksija, että hänen estetekniikkansa ei koostu ainoastaan esteen ylityksestä, vaan myös askelluksen huolellisesta rytmittämisestä lähes aitajuoksijoiden tapaan. Harvoin näkee miehen sipsuttavan esteelle tultaessa ja silloinkin vain, jos kilpakumppanit ovat sotkeneet rytmin yllättävällä tavalla.

Tulokset olivat aluksi hyvät. Ennätykset ropisivat matkalla kuin matkalla – tosin vitosella ja kympillä ne olivatkin luokattomat, kun vertaa vaikkapa Tapio Kantasen vastaaviin. Lapinlahden kaksi tonnia oli mahtava näytös. Yhtä hienoa askelta suomalaiselta kestävyysjuoksijalta ei ole nähty sitten Lasse Virénin päivien – tosin Santtu Mäkinen pääsi aikoinaan lähelle. (Miksi Mäkinen ei koskaan noussut arvokisoissa palkintopallille, on sitten ihan toinen juttu.)
Monacossa piti Tapio Kantasen päivälleen 33 vuotta vanhan SE:n kaatua. Jos Keskisalo olisi juossut matkan tappamisen meiningillä, näin olisi myös käynyt. Nyt eroa jäi 33 sadasosaa. Syitä oli kaksi. Ensinnäkin Keskisalo juoksi – kenties Pekingin tapaista katastrofia peläten – lähes koko matkan toista rataa. Optimijuoksuun nähden lisämatkaa kertyi arvioni mukaan 50 – 60 metriä. Ajassa kuusi-kahdeksan sekuntia. Toisaalta Keskisalon pakotti kakkosradalle se, että radalla oli runsaasti samantasoisia juoksijoita eikä ykkösradalla ollut tilaa. Toki hän olisi voinut sinne tilaa raivata, mutta se olisi tarkoittanut huonompaa estetekniikkaa muutamalla esteellä. Ajassa kolme-neljä sekuntia. Ykkösrataa juosten aika olisi siis ollut kahdesta viiteen sekuntia parempi kuin nyt. Jos kyseessä olisi ollut MM-finaali, SE olisi kaatunut. Nyt Keskisalo – aivan oikein – varoi loukkaantumista ja teki ehjän juoksun.

Monacon jälkeen seurasi vuoristoleiri, jossa kävi sitten kuten niin monelle ennenkin. Leirillä olo ja sieltä alastulo on kellosepän hommaa, johon yhdistetään lotto. Tällä kertaa elimistö ei ehtinyt toipua alkuerään mennessä. Juoksu oli hyvän näköistä, huomasi kyllä että askel on mitä pitää, mutta terävyys puuttui. Viimeisellä kierroksella ei irronnut jo tutuksi käynyttä näkymättömältä vaikuttavaa vauhdin kiristymistä. Seurauksena alkuerästä jatkoonpääsy vasta aikavertailun kautta.

Kunto siis oli hyvä. Se ei vain ollut vielä valmis. Kaksi päivää finaaliin. Ehtisivätkö vuoristoharjoittelun edut realisoitua sinä aikana?

Neljätoista miestä finaalin lähtöviivalla. Viidestoista, marokkolainen, oli kusaissut purkkiin väärää ainetta. Kamera kiertää miehestä toiseen. Aina ennen juoksun alkua katson jokaista silmiin, niistä näkee voittajan. Suurin ennakkosuosikki on Kenian Brimin Kiprop Kipruto, hallitseva maailmanmestari, Pekingin olympiavoittaja ja Ateenan hopeamitalisti, yksi lajin kaikkien aikojen suurimmista nimistä. Kipruton katse on pälyilevä, hermostunut. Tänään ei ole hänen päivänsä. Ezekiel Kemboi, toinen kenialainen, katsoo päättäväisesti suoraan eteen, kilpakumppaneita vilkuilematta. Juuri ennen starttia hän vetää henkeä posket pullollaan ja puhaltaa. Tässä taitaa olla voittaja? Keskisalon katsetta en näe, hän on ykkösradalla ja olin juuri hetken toisessa huoneessa, jos hänet esiteltiin. Kaikkia ei ohjaaja näyttänyt.

Startti. Keskisalon alkuerän kiusankappale Ruben Ramolafi, Etelä-Afrikka, ryntää kärkeen. Heti ensimmäinen kierros paljastaa raa’an totuuden: tänään ei juosta Jukan vauhtia. Mennään ME-kyytiä. Pirun Ramolafi, minkä teit. Miksi? Et kuitenkaan pysty tuota vauhtia vetämään loppuun asti. Onneksi Jukka ei lähde menoon mukaan, vaan jättäytyy kauemmas. Toisen kierroksen aikana vauhti hidastuu vähän. Kilometrin väliaika ei enää ole ME-vauhtia, Jukan aika on noin 2.43. Ulmala sanoi ennen lähtöä, että 2.45 tahtia. Hyvältä näyttää. Jos vauhti hidastuu, voi sittenkin olla Jukan päivä. Kahdeksan minuutin miesten kirivoimaa on kulunut ensimmäisen kierroksen hullutteluun. Jukka on juossut viisaammin. Kärki on mennyt liian kovaa ja välillä ruuhkautunut, joutunut sipsuttamaan esteelle. Jukka on saanut juosta sisärataa ja ylittää esteet silmiä hivelevällä tyylillään. Mutta mitä helvettiä, kengännauha on auki! Toivottavasti se ei haittaa menoa, voittihan Edwin Moseskin aikoinaan 400 metrin aitojen maailmanmestaruuden tossu auki.
Ensimmäisen kilometrin rauhallisemman loppuosan jälkeen vauhti kiristyy toisella kilometrillä. Neljäs kierros. Nyt ei ole Jukan askel täysin kunnossa, etummainen jalka ei ojennu ihan niin kuin pitäisi. Vauhdin kiristyminen näkyy, parin metrin hajurako kärkiryhmään venähtää kymmeneksi, sitten kahdeksikymmeneksi. Se Maamme-laulusta. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että kärkiryhmä menisi mielettömän kovaa, sillä Jukan toinen kilometri on kolmisen sekuntia ensimmäistä hitaampi. Sijoitus on jotain toisella kymmenellä, takana on ainakin Ruotsin Musse, mutta hänen finaaliin selviämisensä olikin yllätys – mies ei tänä vuonna ole ollut entisen veroisessa kunnossa.
Viimeinen kilometri. Neljä miestä ratkaisee maailmanmestaruuden eikä Kipruto ole siinä joukossa! Jukkaa vastaan alkaa tulla miehiä selkä edellä. Ei silti syytä riemuun, Jukan vauhti ei ole kiristynyt vaan muiden pudonnut. Ero kärkinelikköön on toivottoman suuri.
Viimeisellä takasuoralla Kemboi lähtee. Ero kasvaa, mutta loppusuoran aikana toiset saavat kiinni. Eivät kuitenkaan tarpeeksi, maailmanmestaruus jälleen Keniaan. Jukka tulee maaliin 14 sekuntia myöhemmin, kahdeksantena. Kantasen SE kestää yhä, kahdella sekunnilla.

Keskisalon juoksu oli taktisesti täydellinen. Hän ei lähtenyt kärkiryhmän vauhtihullutteluun. Hän juoksi ykkösrataa. Hän onnistui rytmittämään askeleensa esteille oikein.
Keskisalo itsekin on tyytyväinen. Sijoitus parani yhdellä kuuden vuoden takaisesta. Ainoastaan kengännauhan aukeaminen harmittaa, mutta hän sanoo, ettei se vaikuttanut.

Taktisesti täydellinen juoksu. Mutta oliko se strategisesti täydellinen, riippuu siitä minkä strategian mukaan asiaa tarkastellaan.
Keskisalo on strategisesti eurooppalainen juoksija. Hän tietää kykyjensä rajat ja reagoi juoksussa niiden mukaisesti. Jos kärki menee liian kovaa, Keskisalo ei lähde mukaan koska tietää ettei jaksaisi loppuun asti. Jos vauhti on 8.15 -tahtia, Keskisalo kyttää kärkiryhmän hännillä ja luottaa loppukiriinsä. Jos mennään 8.25 -vauhdissa, Keskisalon löytää lähempää kärkeä, koska hän tietää ettei kiri pure suhteessa kilpakumppaneihin yhtä tehokkaasti kuin kovemmassa kyydissä.
Afrikkalaiset juoksijat toimivat toisin. He eivät ole yhtä analyyttisia kuin eurooppalaiset. Yleisin strategia on roikkua mukana niin kauan kuin sielu sietää. Sitten katketaan tai ei. Harvoin näkee kaukana kärkijoukon takana olevan afrikkalaisjuoksijan nousevan viimeisen kierroksen aikana sijalta 10 sijalle 6, kuten Keskisalo joskus tekee. Jos afrikkalaisilla on jokin taktiikka, se on yleensä yksinkertainen. Mike Kosgein ainoa ohje John Ngugille Soulin vitosen finaalissa oli vetää kolmas kierros 58 sekuntiin. Se toimi. Näissä MM-kisoissa Zersenay Tadessen suoritus kympiltä oli myös hyvä esimerkki: ainoa mahdollinen taktiikka Bekelen voittamiseksi oli vetää väli 5-9 kilometriä pirun kovaa. Bekele oli kovilla, mutta ei hyytynyt. En tiedä, mitä olisi tapahtunut jos Tadesse olisi älynnyt vähän hellittää ja kiskaista sitten kolmanneksi viimeisen kierroksen alle minuutin. Luultavasti Bekele ei olisi ollut lyötävissä millään taktiikalla. Silti oleellista on, että Tadesse ei reagoinut siihen, että tasaisen tappavat 63 sekunnin kierrokset eivät toimineet ja olisi ehkä kannattanut improvisoida.
Eurooppalainen tyyli tuo todennäköisesti parhaat lopputulokset. Afrikkalaisen tyylin etu on siinä, että jos todellinen kunto onkin arvioitua parempi, saakin mahdollisena pidettyä aikaa paremman tuloksen. Rautalankaa: juoksija arvioi olevansa 8.15 kunnossa ja kärki menee 8.05. Eurooppalaisella tyylillä juokseva juoksee kutakuinkin 8.15, jos on arvioidussa kunnossa tai sitä paremmassa. Afrikkalaisella tyylillä juokseva juoksee 8.25, jos on arvioidussa kunnossa tai sitä huonommassa. Jos on arvioitua paremmassa kunnossa, aika on 8.05.
Tämä menee peliteorian ja todennäköisyyslaskennan puolelle: kumpi on tärkeämpää, saada vähintään tietty aika vai yrittää riskillä mahdollisimman hyvää sijoitusta.
Jos hakee omaa ennätystään, kannattaa juosta eurooppalaisittain jos uskoo olevansa riittävän hyvässä kunnossa. Jos on sitä mieltä, että on ihan sama onko neljäs vai kahdestoista, kannattaa juosta afrikkalaisittain. Keskisalo valitsi tällä kertaa ensimmäisen strategian.
Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten on, että afrikkalaisjuoksijoista eniten eurooppalaisittain juoksevat Gebrselassie ja Bekele. Ehkä heillä on varaa siihen. Tai sitten eurooppalainen tyyli tuottaa kuitenkin paremmat tulokset. Tähän viittaa sekin, kun vertaa afrikkalais- ja eurooppalaisjuoksijoiden fyysistä olemusta. Kahdesta samantasoisesta juoksijasta afrikkalainen on poikkeuksetta eurooppalaista enemmän juoksijan näköinen; pitkät ja hoikat sääret, parempi askellus. Samantasoisista juoksijoista afrikkalaiset ovat yleensä lahjakkaampia.

Kysymys kuuluu: olisiko Keskisalon pitänyt sittenkin lähteä riskillä kärkiryhmän mukaan? Ja me vastaamme: ei olisi. Ei tällä kertaa. Ei tuossa kunnossa eikä tuossa vauhdissa. Kärki meni liian kovaa eikä Keskisalo ole vielä täydellisessä kunnossa. Askeleen lennokkuus ei edes loppukilpailussa ollut samaa tasoa kuin Lapinlahdella ja Monacossa. Voi olla, että se on sellainen jo seuraavassa kilpailussa. Silloin ennätystilastoista pyyhitään vihdoinkin 8.12,60 pois ja tilalle kirjoitetaan aika, joka todennäköisesti on 8,0....

Sivallus XXXIV

Myös naiset ovat kovin innostuneita Usain Boltista. Luulisi, että naisia ei niinkään kiinnostaisi maailman nopein mies, vaan maailman kestävin mies.

Sivallus XXXIII

Onhan se tietysti selkeää, että MM-kisoissa urheilijalla on etupuolella numeron sijasta nimi. Mutta kieltämättä huvittaa, kun näkee naisurheilijan, jonka rintamuksessa lukee suorasanainen komento Koita.

Kannas 1944

Valkeasaari 9.6.1944 kello kuusi aamulla. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet samaa rintamalinjaa jo lähes kolme vuotta. Miehittävä joukko on kuitenkin uusi, sillä JR 1 on ottanut rintamavastuun vain kolme viikkoa aiemmin. Vuosia kestänyt asemasota päättyy äkkirytinällä yli 200 lentokoneen pommittaessa asemia ja venäläisen tykistön aloittaessa jatkosodan historian siihen asti rajuimman keskityksen. Myöhemmin päivällä puna-armeijan jalkaväki valtaa osan asemia. Suomalaisten vastahyökkäys onnistuu vain osittain.
Tämä on vasta alkua. Seuraavana päivänä kello viisi aamulla alkaa eräs koko toisen maailmansodan tehokkaimmista tulivalmisteluista. Seuraavan kahden tunnin aikana suomalaisten juoksuhaudat, esteet ja korsut tuhoutuvat, miehet hautautuvat elävältä hiekkaan, aseet likaantuvat toimintakyvyttömiksi ja maasto peittyy kymmenien metrien korkeuteen kohoavaan pölypilveen. Jalkaväen ja panssarien hyökkäyksen alkaessa JR 1:n toimintamahdollisuudet ovat jo menneet. Rykmentin komentaja everstiluutnantti Tauno Viljanen määrää joukkonsa vetäytymään Rajajoen yli. Seuraavana päivänä käy ilmi, että rykmentti on menettänyt vahvuudestaan 28 %, mm. kahdeksan komppanianpäällikköä.

Seuraavat kaksi viikkoa Kannaksella tunnettiin neljänkymmenen vuoden ajan nimellä Kannaksen läpijuoksu, nykyisin niitä kutsutaan vetäytymisvaiheeksi. Suomalaisten pääasema murtui kaikkialla, VT-linja piti vain osittain, VKT-linja taipui mutta kesti, Salpalinjaa ei onneksi tarvittu.
Kaikki alkoi Valkeasaaren läpimurrosta. Yleensä tappion kärsineen joukko-osaston komentaja vapautetaan tehtävistään ja ura katkeaa siihen. Everstiluutnantti Viljaselle kävi toisin. Hän joutui tosin luovuttamaan rykmentin komennon kesäkuun lopussa, mutta häntä ei siirretty selustaan rehumestariksi, kuten moni epäonnistunut upseeri. Viljasesta tehtiin aluksi Aunuksen Ryhmän operatiivisen osaston päällikkö (hän siis vastasi Itä-Karjalan manööverien käytännön suunnittelusta) ja kuukautta myöhemmin hän palasi Kannakselle III Armeijakunnan esikuntapäälliköksi. Sodan jälkeen Viljanen yleni kenraaliluutnantiksi asti, joten miestä arvostettiin korkealle Valkeasaaresta huolimatta.
Yli viisikymmentä vuotta Valkeasaaren jälkeen JR 1:n esikunnassa palvellut upseeri kehui haastattelussa Viljasen maasta taivaaseen. Koko taistelun ajan komentajan vieressä seissyt silloinen nuori luutnantti sanoi Viljasen tehneen oikein kaiken, mitä tehtävissä oli. Puna-armeijan läpimurtoa ei voinut estää, sen olivat jo saksalaisten kokemukset itärintamalla osoittaneet. Doktriinina oli keskittää painopisteeseen niin suuri materiaalinen ylivoima, että läpimurto onnistui aina - tämä oli neuvostodoktriini pitkään, kuten Pentti Syrjä erinomaisessa muistelmateoksessaan Gruppa Finlandija kertoo. Saksalaisten saamiin kokemuksiin nähden oli hämmästyttävää, että JR 1 kykeni suureksi osaksi säilyttämään toimintakykynsä eikä tuhoutunut kokonaan, kuten saksalaisille joukko-osastoille yleensä vastaavassa tilanteessa kävi. Päinvastoin, JR 1 siirrettiin muutaman päivän levon ja täydennyksen jälkeen takaisin rintamaan. Kysyin tältä esikuntaupseerilta, tuliko hyökkäys yllätyksenä. Vastaus jäi ikiajoiksi mieleeni: "Rykmentin jokainen mies tiesi, että kohta sieltä tullaan ja kovaa."

Historiankirjoitus väittää hyökkäyksen tulleen päämajalle kuin faksi Jäätteenmäelle: yllättäen ja pyytämättä. Aivan kuten tuohon kuuluisaan faksiin, liittyy hyökkäykseenkin erinäisiä seikkoja, jotka saavat epäilemään sen yllätyksellisyyttä.
Lisäksi voi yhtä hyvin ihmetellä, miksi hyökkäystä ei saatu pysähtymään aiemmin. Martti V. Terä kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten kirjan Kesäkuun kriisi 1944, jossa hän yksityiskohdittain osoitti, kuinka suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä VT-linjalle. Vaikka kirjaa vaivaa tuo historioitsijoille kovin yleinen Viisaus Jälkimys -viruksen aiheuttama tauti, on Terän väitteissä vinha perä. Materiaali olisi riittänyt, jos sitä olisi käytetty oikein. Kokonaan toinen asia sitten on, olisiko 1944 ollut tarpeeksi tietoa vihollisen aikeista ja käytettävissä olleista joukoista, jotta omia joukkoja olisi uskallettu venyttää VT-asemassa niin äärimmilleen kuin siinä esitetyt skenaariot edellyttävät.

Suomen ulkopoliittinen tilanne 1944 oli lievästi sanoen hankala. Länsivaltojen apuun eikä edes myötätuntoon ei voinut luottaa puupennin vertaa. Neuvostoliitto oli osoittanut muutamaa vuotta aiemmin halukkuutensa Suomen miehittämiseen. Ainoa ystävä oli inhottu Natsi-Saksa, joka oli romahtamassa.
Suomi halusi rauhaa. Paasikivi oli lentänyt talvella salaa Moskovaan neuvottelemaan ja saanut tylyt ehdot: Moskovan rauhan raja tai ei mitään. Oli hyvin todennäköistä, että Stalin ei bluffannut. Neuvostoliitto ei tuosta tavoitteestaan tinkisi, vaikka Mannerheim kuinka pitäisi Itä-Karjalaa panttina rauhanneuvotteluista. Saksa oli häviämässä sodan ja Neuvostoliitto voisi sen jälkeen vallata vaikka koko Suomen, jos vain tahtoisi. Suomen kohtalo ratkeaisi Saksan yhteydessä, väitetään marsalkan sanoneen.
Mutta entä jos Suomi onnistuisi sittenkin solmimaan erillisrauhan? Ei vielä, koska Saksa oli liian vahva eikä sitä hyväksyisi. Mutta sitten, kun Saksa olisi ratkaisevasti heikentynyt eikä enää uhka Suomelle (muistellaanpa miten Unkarille kävi Horthyn tehtyä erillisrauhan). Eikä erillisrauhaa Moskovan rauhan rajoilla voinut ajatellakaan, kun armeija seisoi vankoiksi uskotuissa asemissa Kannaksella ja syvällä Itä-Karjalassa. Mutta jos armeija olisi samoissa asemissa kuin Talvisodan lopussa? Silloin kansan olisi pakko hyväksyä ankarat rauhanehdot - etenkin jos Suomi saisi edes pienen lievennyksen, pidettyä Viipurin ja vastikään uudistetun Saimaan kanavan?

Tässä tilanteessa kaukonäköisen strategin johtopäätös voisi olla seuraava: odotetaan suurhyökkäystä, sen tullessa vetäydytään hallitusti, pysäytetään hyökkäys linjalle jossa vihollisen huoltotoimenpiteet ovat jo vaikeutuneet ja rauhanneuvottelut ovat järkeviä. Samalla on pelattu aikaa, jolloin Saksa on merkittävästi heikentynyt. Lisäksi vihollinen on lyöty torjuntataistelussa, jolloin sen halut miehittää maata myöhemmin lienevät vähentyneet.

Jos tämä strategia valitaan, sen operatiivinen toteuttaminen järkevästi edellyttäisi huolellista valmistelua. Kannasta on linnoitettava halutuissa kohdissa, varsinainen etulinja on jätettävä minimimiehitykselle, takamaastoon on siirrettävä liikkuvaan sodankäyntiin erikoistuneita, vastaiskuun valmiita joukkoja. On varauduttava tiedustelemaan vihollisen hyökkäyksen etenemistä, varmistettava että joukoille saadaan uusia, panssarintorjuntaan soveltuvia aseita. Samalla on estettävä alempia portaita (armeijakunta- ja divisioonatasoa) valmistautumasta torjumaan hyökkäystä jo pääasemassa.

Todellisuudessa ennen suurhyökkäystä tapahtui seuraavaa:

3.2.1943. Tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen pitää valtionjohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta, jossa hän kertoo Saksan häviävän sodan ja Moskovan rauhan ehtojen olevan parasta, mitä Suomi voi toivoa. Kuusi päivää myöhemmin hän pitää saman esityksen eduskunnalle, jossa valtaosa edustajista pitää väitteitä liian pessimistisinä.

Maalis-huhtikuun vaihde 1943. Ulkoministeri Ramsay vierailee Berliinissä, jossa von Ribbentrop tekee selväksi, että erillisrauha on mahdoton.

8.2.1944. Neuvostoliitto ilmoittaa olevansa halukas rauhaan.
Helmikuun alkupuoli. Panssaridivisioona siirretään Aunuksesta Karjalan kannakselle.

16.2. Käsky Kannaksen Ryhmä lakkauttamisesta. Käsky tulee voimaan 4.3, josta alkaen Kannaksella ei ole enää yhtenäistä johtoa. Puolustuksesta vastaa kaksi erillistä, suoraan Päämajan alaista armeijakuntaa.

23.2. Paasikivi palaa Tukholmasta, jossa hän on neuvotellut Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. On käynyt ilmi, että Neuvostoliiton vähimmäisvaatimus on Moskovan rauhan raja.

Maaliskuun alku. Eversti Paasonen antaa kaukopartiotoiminnasta vastaavalle ErP 4:lle määräyksen valmistella ns. Matti-partioita, joiden on tarkoitus jättäytyä vihollisen valtaamalle alueelle tekemään tiedustelua. Painopiste määrätään Kannakselle.

4.3. Kannaksen IV AK:n komentajaksi tulee kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Hänet tunnetaan pätevänä, mutta aina optimistisena ja laiskanpulskeana upseerina. Armeijakunnan vastuualue on juuri se, josta suurhyökkäys myöhemmin tulee.

20.3. Saksalaiset miehittävät rauhantunnusteluja tehneen Unkarin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Romanialle käy samasta syystä vielä huonommin eli saksalaisten miehitys epäonnistuu ja Neuvostoliitto hyökkää sen varjolla, jolloin maa joutuu taistelutantereeksi. Unkarin opetus näyttää, miten erillisrauhan yrittäjille käy.

21.3. Mannerheim antaa käskyn laatia suunnitelma siviilien evakuoimisesta Kannakselta.

Kevät. Suomeen hankitaan Saksasta uusia
panssarintorjunta-aseita. Koulutusta niiden käyttöön ei juuri anneta salassapitosyistä, vaan se on tarkoitus aloittaa kesäkuussa.

1.4. Paasikivi palaa salaiselta vajaan viikon kestäneeltä matkalta Moskovasta ja vahvistaa rauhansopimuksen lähtökohtana olevan Moskovan rauhan rajat.

Toukokuu. VT-asemassa on varustelutöissä ylipäällikön reservinä toimivat Ratsuväkiprikaati (jalkautettu) ja hänen luottomiehensä Pajarin komentama vajaalukuinen 3.D. VKT-linjalla varustelutöissä ja koulutettavana on armeijan iskukykyisin ja vastahyökkäyksiin nähden tehokkain yksikkö, Panssaridivisioona.

8.5. Tukholman sotilasasiamies eversti Stewen lähettää japanilaisten tietoihin perustuvan raportin, jossa kerrotaan puna-armeijan keskittäneen Kannakselle suuret voimat, jotka saavuttavat taistelukelpoisuuden kesä-heinäkuussa. Virallisen tiedon mukaan raporttia ei esitetty Mannerheimille.

10.5. Mannerheim antaa yhtymille käskyn olla joka hetki valmiina suurhyökkäyksen torjuntaan.

17.5. Ylipäällikkö määrää 3.D:n Pohjois-Suomessa olevan loppuosan siirrettäväksi Kannakselle.

25.5. Tiedustelupäällikkö Paasonen kertoo muistelmissaan saaneensa haukut päämajoitusmestari Airolta, koska on ylipäällikölle antamissaan raporteissa varoittanut hyökkäysuhasta.

28.5. Suomalaiset saavat vangiksi venäläiskersantin, joka antaa tietoja hyökkäysvalmisteluista ja Kannakselle siirtyneistä lisävoimista. Havaitaan myös vihollisen kaivautuvan lähemmäs suomalaisasemia.

Kesäkuun alku. Ilmakuvat paljastavat puna-armeijan valtavat keskitykset, mutta virallisen selityksen mukaan päämaja jättää ne huomioitta tiedonsiirron hitauden takia.

6.6. Maaselän alueella reservinä ollut 4.D alkaa siirtyä rintamaan Syvärille, josta irtautuu koko sodan linjassa ollut 7.D.

9.6. Suurhyökkäys alkaa.

Suomi / Ruotsi on käynyt Venäjän / Neuvostoliiton kanssa sotaa n kertaa. Joka kerran, kun Suomeen on tosissaan hyökätty, painopiste on ollut Kannaksen kautta suuntautuvassa iskussa. Mistä mahtoi tulla se suuri viisaus, ettei 1944 hyökkäys tulisikaan sieltä? Vai oliko kyseessä sittenkin poliittisten realiteettien tunnustaminen ja vahinkojen minimoinnin yrittäminen?
Kannaksella olevien joukkojen valmistautumista hyökkäyksen torjuntaan virallisen doktriinin mukaisesti pääasemassa oli vaikeutettu. Yhtenäistä johtoa ei enää ollut, joten koordinointi oli hankalaa. Tulevalle painopistesuunnalle oli juuri siirretty 10. D, joka kaksi vuotta linnoitustöissä oltuaan oli taisteluarvoltaan alhaisempi - uhrattavissa? III AK:n komentajana oli Laatikainen, joka suhtautui suurhyökkäyksen uhkaan luonteenomaisella optimismillaan.
Panssaridivisioona oli Viipurin lähellä. Miksi pitää vastaiskukykyisin joukko-osasto Kannaksella, jos hyökkäystä odotettiin Itä-Karjalan kautta? Ja jos pitää sitä Kannaksella, miksi niin kaukana etulinjasta?
Samaan aikaan Itä-Karjalassa aloitettiin divisioonien vaihtoa. Taisteluarvoltaan oletettavasti heikompi 4.D oli siirtymässä rintamavastuuseen, kun taas sen tilalle ylipäällikön reservissä oltiin siirtämässä oletettavasti vahvempaa 7. D:aa. Mikä oli 7. D:lle tarkoitettu tehtävä? Virallisesti siirtyä Maaselän alueelle, mutta pitikö sen oikeasti olla lähtökuopissa valmiina siirtymään nopeasti Kannakselle?

Oliko skenaario seuraava: puna-armeija murtaa pääaseman, mutta suomalaiset selviävät vähin tappioin. VT-linja kuluttaa neuvostojoukkojen hyökkäysvoiman, mutta murtuu - parhaassa tapauksessa saattaa jopa kestää. Viimeistään VKT-linjalla suomalaiset pysäyttävät hyökkäyksen. Rauhanneuvotteluissa saattaa hyvällä onnella käydä niin, että Moskovan rauhan raja tulee muuten voimaan, mutta Suomi saa pitää Saimaan kanavan ja Viipurin.

Jos näin oli, tuli hyökkäys odotettua aiemmin. Vaikutti siltä, että ylin johto odotti hyökkäystä vasta noin kuukautta myöhemmin. Saattaa jopa olla, että parin ensimmäisen päivän ajan suurhyökkäystä uskottiin vain alustavaksi tunnusteluksi. Kun se tuli jo kesäkuun alussa, jouduttiin hätätilaratkaisuihin.

Kuuterselässä vastahyökkäykseen määrättiin Jääkäriprikaati. Miksi ei tarkoitukseen paremmin soveltuvaa Panssariprikaatia? Uudet Sturm-vaunut olivat tehokkaita, mutta ilman oikeita panssareita saavutettua etua ei pystytty hyödyntämään. Oliko vastahyökkäyksen tarkoitus vain voittaa aikaa eikä tarkoituskaan onnistua?
Suurhyökkäyksen alettua Syvärille etulinjaan siirtymässä ollut 4.D teki täyskäännöksen ja siirrettiin Kannakselle. Sen kärkenä ollut JR 5 purkautui Perkjärven asemalta junista suoraan taisteluun, mikä oli ilmiselvä paniikkiratkaisu. Välttämätön kylläkin, täytti rintamalinjassa olleen tyhjänä ammottaneen aukon. (Sukulaismies kertoi aika hurjia tarinoita, miltä homma näytti parikymppisen mosurin näkökulmasta.)
Viipuria puolustamaan määrättiin 20. Prikaati, jonka taisteluarvo oli heikko. Viipuri menetettiin vähäisellä vastarinnalla, josta eversti Kemppi joutui myöhemmin sotaoikeuden eteen - jälkimaailman silmissä vailla omaa syytään. Mannerheim piti Viipurin menetystä myöhemmin sotiemme suurimpana yksittäisenä katastrofina. Oliko tarkoitus, että Viipuria olisi puolustanut jokin suurempi ja pätevämpi joukko-osasto - joko 7.D tai sitten jopa PsD?
Kun tilanne Kannaksella oli pahimmillaan, perustettiin vain kolme kuukautta aiemmin lakkautettu Kannaksen Ryhmä uudestaan 15.6. Komentajaksi määrättiin tuttuun deux ex machina -tapaan kenraaliluutnantti Lennart Oesch, joka hoiti homman kotiin.
Suurhyökkäys pysäytettiin VKT-linjalle. Se oli Neuvostoliiton strategisista iskuista ainoa, joka ei saavuttanut tavoitteitaan. Rauha solmittiin Moskovan rauhan rajoilla, paitsi että Petsamo menetettiin ja Hangon sijaan Porkkala meni vuokralle.

Entä jos olisi toimittu Martti V. Terän esittämällä tavalla ja suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä aiemmin? Olisiko Neuvostoliiton arvovalta antanut tinkiä Moskovan rauhan rajoista? Edes Viipurin ja Saimaan kanavan verran? Rajan vetäminen VT-linjalle Tarton rauhan rajoista puhumattakaan olisi ollut mahdotonta. Olisiko eduskunta suostunut Moskovan rauhan ehtoihin, kun armeija olisi seisonut "vankoissa" asemissa lähellä vuoden 1939 rajaa?
Todellinen uhka olisi syntynyt loppuvuodesta 1944, jolloin Viro jäi puna-armeijan jalkoihin. Siihen asti saksalais-virolaiset joukot olivat pitäneet puolensa Sinimäkien taistelussa. Kun saksalaiset vetäytyivät Virosta, oli Suomen etelärannikko avoinna maihinnousua varten. Joukkoja ei olisi mitenkään riittänyt sekä rintamalle että rannikolle. Rauha oli tehtävä niin kauan kuin etelärannikko oli saksalaisten suojaama.

Sodan jälkeen sattui muutamia mielenkiintoisia tapahtumia. Tiedustelupalvelun aineisto tuhottiin lähes täysin, mikä olikin valvontakomission uhan alla odotettavissa. Mielenkiintoista on sitten se, ketkä sodanjohdosta puhuivat ja ketkä vaikenivat.
Päämajoitusmestari Aksel Airo tunnettiin Vaikenevana Kenraalina. Ilmari Turja kertoo kirjoissaan, kuinka jopa Kekkonen yritti saada Airoa kirjoittamaan muistelmiaan. Airo oli vain sanonut, että mitä se enää hyödyttäisi. Miksi muuten aktiivinen Airo (kirjoitti kirjan asekätkennästä, oli kaksi kautta eduskunnassa, useiden yhtiöiden luottamustehtävissä ja vahvistamattoman tiedon mukaan olisi ollut puolustusvoimien komentaja maan joutuessa sotaan) vaikeni?
Tiedustelupäällikkö Paasonen kirjoitti muistelmansa. Niistä välittyy minä olin oikeassa, muut väärässä -sävy. Mielenkiintoista muuten on, miksi Mannerheim halusi kirjallisesti kokemattoman Paasosen toimittamaan omat muistelmansa? Halusiko Mannerheim varmistaa, että kesän 1944 tapahtumat välittyvät juuri hänen valitsemassaan muodossa?

Oliko Karjalan kannaksen menetys kesällä 1944 sotilaallinen, yllätyshyökkäyksestä ja alivoimasta aiheutunut tappio vai poliittisiin realiteetteihin perustuva, suunniteltu uhraus, jossa tehtiin ainoastaan virhearvio hyökkäyksen ajankohdasta?

Sivallus XXXII

Mitä tapahtuu, jos laittaa kameraan punasilmäisyyden eston päälle ja ottaa valokuvan särjestä?

Sivallus XXXI

Oletteko tulleet koskaan ajatelleeksi, että kukkia nuuhkiessamme me itse asiassa haistelemme kasvien sukupuolielimiä?

Sivallus XXX

Ihme on tapahtunut: Matti täyttää tänään 60 vuotta - mutta Teppo ei!

Autius

Viime vuonna kuollut kirjailija Michael Crichton teki kirjallaan Aikamatka ilmeisesti fysikaalisesti kaikkien aikojen realistisimman kuvauksen ajassa liikkumisen mahdollisuuksista. Kirjassa ryhmä arkeologeja siirtyy 1300-luvun Ranskaan. Teoksessa esitelty teknologia vaikutti hämmentävän uskottavalta, mutta suurimman vaikutuksen teki yhdessä kohtauksessa oivallettu psykologinen efekti. Vain muutama hetki keskiajalle siirtymisen jälkeen arkeologit vaistosivat jonkin olevan pielessä. Tällöin heidän jo aiemmin lyhyitä vierailuja keskiajalle tehnyt oppaansa nauroi ja kehotti kuuntelemaan. Tämä hämmensi entisestään arkeologeja, jotka sanoivat etteivät kuule mitään. Opas selitti, että juuri se heitä häiritsikin. He olivat nykyajassa niin tottuneita kuulemaan jatkuvaa taustamelua, että hiljaisuus tuntui kammottavalta, creepy oli sana, jota Crichton alkuperäisversiossa käytti.

Nykyihmiset ovat tottumattomia hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Olisi mielenkiintoista, jos joku sosiologi tekisi tutkimuksen, kuinka moni länsimainen ihminen on edes joskus elämänsä aikana ollut ulkosalla paikassa, johon ei kuulu ulkopuolista meteliä. Tai viettänyt 24 tuntia havaitsematta merkkiäkään muista ihmisistä. Me suomalaiset olemme poikkeusasemassa muihin verrattuna. Veikkaanpa, että suomalaisilla kyseisen tutkimuksen positiivisten tulosten prosenttiosuus olisi moninkertainen verrattuna muiden EU-maiden kansalaisiin. Silti se olisi hämmästyttävän pieni. En edes uskalla arvioida, millainen.

Useimmille suomalaisille rauhan tyyssija merkitsee kesämökkiä. Vaan ajatellaanpa tarkemmin. Luultavasti varsin harva mökkipiha täyttää oikeasti äänettömyyden kriteerin. Etäisyyttä vähänkin isommalle tielle tulee olla monta kilometriä, muutoin taustalta kuuluu tasainen humina. Se jää hädin tuskin havaittavana normaalisti huomioitta, mutta kun korviaan höristää, sen pystyy kuulemaan.
Eikä etäisyys valtatiestä vielä riitä. Harvassa ovat mökit, joilla ei ole muutamaa naapuria kuulomatkan päässä. Tai rantamökit, jotka saavat olla rauhassa moottoriveneiltä ja vesiskoottereilta. Ei hiljaisuuden määritelmäksi riitä se, että "olipas hiljainen hetki", vaan hiljaisuuden tulee olla taukoamatonta, pitkäaikaista ihmisen aiheuttamien äänien puuttumista. Se, kuinka pitkä hiljaisuus lasketaan riittäväksi, on tietysti määrittelykysymys. Ehkä kriteerinä voisi pitää, että ulos mennessä on todennäköistä, että seuraavat viisi minuuttia vallitsee rikkumaton hiljaisuus.
Viisi minuuttia vaikuttaa lyhyeltä ajalta. Sitä se ei ole. Väitän, että alle puolet suomalaisista on elämänsä aikana kokenut viisi minuuttia täydellistä ihmisen aiheuttamien äänien puuttumista. Itse aiheutettuja ääniä ei tietenkään lasketa, paitsi jos ne ovat peittäneet alleen muuten kuultavissa olleet äänet.

Täydellisen hiljaisuuden paikkoja ei ulkoilmassa ole paljon. Suomessa niitä on Salpausselän eteläpuolella hyvin harvassa, jos lainkaan. Jos väritetään kartalta kohdat, joista on asfaltoidulle tielle alle viisi kilometriä, niin aika vähän jää valkoista aluetta. Niilläkin seuduilla tiheä paikallistieverkosto tai asutuksen äänet saattavat yllättää - hiljaisuuden kokeminen on satunnaista, ei odotettavissa oleva tapahtuma.
Maan keskiosissa - Salpausselältä napapiirille - tilanne on jo parempi. Tieverkko ja asutus on harvempi, jolloin mahdollisia hiljaisuuden saarekkeita löytyy enemmän. Silti hiljaisuus on niissäkin poikkeus, ei normi. Metsäautotielle on tuskin mistään matkaa paria kilometriä enempää, lentokoneet hurahtavat yli ja lähellä pörräävät metsurien ja kesämökkiläisten moottorisahat.
Hiljaisuuden vyöhykkeitä on Suomessa kaksi. Lapin tiettömät erämaat ja laivareittien ulkopuoliset merialueet. Niillä molemmilla pystyy kulkija pysähtymään ja kuuntelemaan rikkumatonta hiljaisuutta. Kuten Crichton kirjassaan ilmaisi, kokemus saattaa olla hämmentävä.

Hiljaisuuteen liittyy täydellinen erkaneminen moderneista viestintävälineistä. Kännykän sulkeminen saattaa tuntua vaikealta, niin riippuvaisia meistä on tullut reaaliaikaisesta viestinnästä. Siinä ei enää ole kyse pelkästä hiljaisuudesta, vaan autiudesta, hetkellisestä sulkeutumisesta maailman ulkopuolelle. Nykyihmiselle se on todellinen extreme-kokemus, matka oman itsensä tuntemiseen.

Autius tarkoittaa sitä, ettei millään tavoin edes kykene aistimaan muiden kuin omassa ryhmässä olevien ihmisten läsnäoloa. Vaikka ryhmä olisi hiiskahtamatta ja tähyilisi herpaantumatta joka suuntaan, mitään ihmisen aiheuttamaa ääntä ei kuuluisi eikä taivaalla näkyisi suihkarin vanaa tai horisontissa purjevenettä. Autius on sitä, että H-hetkestä (eli hetkestä, jolloin viimeinen ryhmän ulkopuolisesta ihmistoiminnosta tehty havainto on ohi) alkaen ei voi tietää, ovatko kaikki muut ihmiset koko maailmassa menehtyneet. Kun tällainen tila on saavutettu, ajanotto napsahtaa käyntiin. Ajanotto katkeaa, kun seuraava havainto muista ihmisistä tehdään. Kuinka moni on edes kerran elämässään saavuttanut vähintään tuloksen 24 tuntia?

Jo kaveriporukassa tehty autiusretki on melkoinen irtiotto. Todella rankaksi meno muuttuu, kun sen tekee yksin. Kuinka moni on viettänyt yksin kokonaisen vuorokauden näkemättä mitään merkkiä muusta ihmiselämästä? Kuinka moni tietää tai edes uskoo olleensa paikassa, josta matkaa lähimpään toiseen ihmiseen on vähintään kilometri? Ja tärkein kysymys: kuinka moni pystyy henkisesti siihen vapaaehtoisesti? Lähtemään yksinäisyyteen, sulkemaan kännykkänsä ja eristäytymään täydellisesti edes vuorokaudeksi, ilman korvalappustereoita? Tulokset voivat olla mielenkiintoisia. Kiireisen nykyihmisen kannattaisi edes joskus tehdä se, viettää aikaa oman itsensä kanssa. Siitä oppii, mutta mitä siitä oppii, on erittäin yksilöllistä. Ainakin jotakin itsestään, luultavasti vielä muutakin.

Sivallus XXIX

Päivän Erkko-Sanomissa oli mokutus Islamilaista oikeutta Helsingissä, jossa ihasteltiin kovasti moskeijoissa tapahtuvaa perhesovittelutyötä. En viitsi asiaa käsitellä tarkemmin, mutta eräs yksityiskohta pisti silmään. Imaami Khodr Chehab luetteli ongelmia, joiden takia kiistojen sovittelua tarvitaan: "Mies ei kohtele naista hyvin, nainen ei tottele miestä, lasten kasvatuksesta on erimielisyyksiä."

Lihavointi lisätty jälkeenpäin.

Siis ongelma on, että nainen ei tottele miestä. Odotan feministien vastalauseryöppyä ja Chehabin julkista teilausta. (En pidätä hengitystä.)

Ajatusleikki: kuvitelkaapa, että Jukka Paarma linjaisi kirkon perhesovittelutyön yhdeksi ongelmaksi, että nainen ei tottele miestä.

Sivallus XXVIII

Katselin uinnin MM-kisoja ja jouduin pettymään. Ohjelmassa luvattiin naisten rintauintia, mutta nehän etenivätkin käsien ja jalkojen avulla.