Kuinka pitkälle pötkit?

Ihmisten on erittäin vaikea hahmottaa, kuinka kovaa juoksuradalla oikeasti mennään. BBC päätti antaa asiasta vähän makua. Brittien Yle laittoi muutaman vapaaehtoisen kokeilemaan juoksumatolla Mo Farahin vauhtia. Maton nopeudeksi säädettiin vauhti, joka vastasi Farahin 5000 metrin ennätystä. Tässä vaiheessa pyydän lukijaa tekemään rehellisen arvion siitä, kuinka pitkän matkan hän itse kestäisi Farahin kyydissä. Totuus paljastuu myöhemmin.

Videolle päätyneitä testaajia oli kolme: normaalin näköinen nuori nainen, hyväkuntoiselta vaikuttanut nainen ja kovakuntoinen mies. Ensimmäinen ei oikeastaan pystynyt juoksemaan lainkaan, vaan valui matolla koko ajan taaemmas pudoten kyydistä viiden sekunnin jälkeen. Toinen kesti 15 sekuntia. Kolmas testaaja putosi pelistä minuutin ja 21 sekunnin kuluttua.

Jutussa ei kerrottu, mutta oletan juoksumaton olleen normaalisti säädetty eli 1 % nousukulmaan. Tämä kompensoi puuttuvan ilmanvastuksen melko tarkkaan, mitä jutun kommenteissa ihmeteltiin.

Jos useimmilta asiaan vihkiytymättömiltä kysyy, millaista Cooper-vauhtia juoksijat menevät, vastaukset ovat yleensä keskenään samaa suuruusluokkaa. Cooper on erittäin hyvä mittari, koska kaikilla on siitä kokemusta. Noin normisti ihmiset veikkaavat, että Farah ja kumppanit kipittävät vitosen noin 3500-3800 -Coopervauhtia. Jatkokysymyksenä voi pyytää arvioimaan, millaista vauhtia maratonilla pidetään ME-kyydissä. Veikkaukset ovat yleensä vähän yli kolmen tonnin luokkaa, jotain 3200 on varmaan mediaani. Totuus on sitten ihan muuta. Mo Farahin ennätys vitosella - joka on muuten yli 15 sekuntia huonompi kuin Kenenisa Bekelen ME - on 12.53,11. Sillä vauhdilla mentäisiin Cooperissa 4656 metriä! Maratonin ME on Dennis Kipruto Kimetton 2.02.57. Sillä vauhdilla mentäisiin Cooperissa 4118 metriä! Sadan metrin matka sujahtaa Farahin vitosen nopeudella 15,46 ja maratonin ME-vauhdilla 17,48.

Itse asiassa pystytään melkoisen hyvin laskemaan, kuinka kauan minkäkintasoinen kuntoilija pystyisi ylläpitämään minkäkinlaista juoksuvauhtia. Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF julkaisee pistetaulukkoa, jonka avulla voidaan verrata eri lajien suoritusten tasoa. Taulukossa kaikki tulokset on pisteytetty suunnilleen siten, että tuhannen pisteen suoritus on jo hyvää kansallista tasoa. Lajissa saavutettu tulos T muutetaan pisteiksi kaavalla a * (b - T)^c, missä a, b ja c ovat lajikohtaisia vakioita. Kenttälajeissa kaava on muuten sama, paitsi että suluissa oleva lauseke on (T - b). Vakio a on kerroin, vakio b ns. "nollatulos", mitä paremmasta ainoastaan saa pisteitä (esim. 100 metrillä se on 17 sekuntia) ja c on eksponentti, joka määräytyy sen mukaan, miten jyrkkä tulosten nousu on harrastelijatasolta huipulle. Moniottelujen pistetaulukot noudattavat samaa laskukaavaa, mutta niiden vakiot ovat hieman erilaisia kuin tässä taulukossa eli sama tulos antaa eri pistemäärän. Huvittavaa muuten on, että IAAF ei kerro käyttämänsä mallinnuksen laatua siinä esiintyvien kertoimien arvoista nyt puhumattakaan, mutta niiden ratkaiseminen onnistuu kun tietää mitä tekee.

Tämän taulukon avulla voi tehdä kohtullisen arvion siitä, kuinka kauan kykenisi pysymään missäkin vauhdissa mukana.

Perusarvoksi otetaan Cooperin testin tulos. Esimerkkinä lasketaan 3200 metrin tasoisen juoksijan suoritus. 3200 metriä Cooperin testissä tarkoittaa 3200/720 = 4,44 metriä sekunnissa. Juoksunopeutta verrataan siihen tulokseen, jonka juoksija saavuttaisi tällä nopeudella 3000 metrillä. (Selvitykseen on valittu Cooper-tulokset välillä 2000-4000 metriä sadan metrin välein. Huonolla Cooperin tuloksella 3000 metrin aika olisi jonkin verran huonompi kuin tällä tavalla laskettu ja hyvällä Cooperin tuloksella parempi - ainoa täsmälleen oikea saadaan tietysti 3000 metrin Cooper-tuloksella. Erot ovat kuitenkin sen verran pieniä, etten viitsinyt käydä laatimaan tälle korjauskerrointa.)
Tällä vauhdilla 3000 metriin menisi aikaa 3000/4,44 = 675 sekuntia = 11.15,00. Tämä antaa taulukon mukaan 221 pistettä.
Saatua pistemäärää verrataan muilla juoksumatkoilla saatuihin tuloksiin. Taulukosta löytyvät pisteytykset 100, 200, 300, 400, 600, 800, 1000, 1500, 2000, 3000, 5000 ja 10000 metrille sekä 15, 20, 25 ja 30 kilometrille ynnä maratonille, myös maili ja puolimaraton löytyvät mutta ne ovat sen verran lähellä muita matkoja että niitä ei huomioitu. Sieltä etsitään pisin matka, jossa pistemäärä 221 tuottaa paremman tuloksen kuin verrokkimatkan - Mo Farahin 5000 metriä - keskinopeudella ko. matkalla tulisi. Tässä esimerkissä kyseessä oleva matka on 300 metriä, jolla Mo Farahin keskinopeudella aika olisi 46,39, mutta 221 pistettä vastaava suoritus on 46,21. 221 pisteen urheilija pysyisi Mo Farahin kyydissä siis vähintään 300 metriä.
Seuraavaksi katsotaan tätä pidempi matka eli 400 metriä. Farahin vauhdilla 400 metrin aika olisi 61,85, mutta 221 pistettä vastaa aikaa 64,28. 221 pisteen urheilija ei siis kestäisi 400 metriä Farahin kyydissä.
Tarkemman arvon saamiseksi lasketaan samalla systeemillä kuin toisessa taannoisessa tutkimuksessani. Eli oletetaan juoksijan edenneen 300 metriin asti ajassa 46,21, juoksunopeuden pudonneen sillä hetkellä sellaiseksi että 400 metrin kohdalla aika olisi 64,28 ja lasketaan, missä kohtaa tasaista vauhtia etenevä Farah sujahtaa ohi. Koska hän ei ollut 300 metrin kohdalla kuin 0,18 sekuntia jäljessä, tähän ei kauan mene ja tulos on 307 metriä.
Arvio: Keskimääräinen 3200 metrin Cooper-kunnossa oleva juoksija pysyisi Mo Farahin vitosen kyydissä 307 metriä. Tässä esiintyy luonnollisesti jonkin verran vaihtelua - enemmän pikamatkoille suuntautunut 3200 metrin Cooper-tyyppi pysyisi ääritapauksessa jopa yli 400 metriä kyydissä, kun taas dieselkoneella varustettu 3200 metrin Cooper-tyyppi hyytyisi jo 200 metrin jälkeen. Enemmistö 3200 metrin kunnossa olevista katkeaisi kuitenkin aika lähellä - sanoisin plusmiinus 30 metriä - 307 metrin kohtaa.

Vastaavalla tavalla voidaan laskea kaikki lukuarvot 3000 metrin Cooper-tuloksesta ylöspäin. Sitä alemmissa täytyy turvautua hieman muunteluun, koska alle 3000 metrin Cooper-tuloksilla Farahin kyydissä ei pysyisi edes 200 metriä. Tällöin toiseksi vertailukohdaksi tulisi 100 metriä, jonka tulosta ei ole mielekästä vertailla siksi, että siinä startti tuo lisäaikaa tulokseen. Tätä varten piti tehdä korjausmuunnos. Se toimii siten, että 100 metrin ajasta vähennetään sekunti. Vastaavasti, koska 100 metrin matka on taulukon lyhin, piti kehittää vertailujärjestelmä sitä lyhyemmille eli 50 ja 25 metrille. Oletetaan esimerkiksi, että 100 metrin tulos olisi taulukon mukaan 16 sekuntia, mikä on hitaampi kuin Farahin vauhti. Tällöin tulokseksi otetaan sekuntia nopeampi eli 15 sekuntia. Vastaavasti, mikäli tämäkin olisi hitaampi kuin tarvittava nopeus, laskettaisiin 50 metrin aika siten, että taulukon antama arvo jaettaisiin kahdella ja vähennettäisiin sekunti eli 16/2 - 1 = 7 sekuntia ja 25 metrin aika vastaavasti eli 16/4 - 1 = 3. Tämä sekunnin pudotus eliminoi lähtökiihdytyksen eli vertailussa käytetään "lentävää lähtöä". Mikäli 25 metrin aikakin olisi hitaampi kuin Farahin vauhti, voidaan olettaa juoksijan maksiminopeudenkin olevan Farahin vauhtia hitaampi. Tämä raja tulee vastaan aika tarkkaan Cooper-tuloksella 2200 metriä.

Toinen tapaus, jossa taulukon rajat tulevat vastaan, ovat Cooper-tulokset joiden 3000 metrin vauhti on taulukon alinta pistearvoa huonompi. Ensimmäinen tällainen on 2600 metriä, josta saatava vauhti ei yllä edes taulukon alimpaan eli yhteen pisteeseen. Tällöin on oletettu pisteytyksen kulkevan negatiiviseksi lineaarisella mallilla (jollainen se ei ole, mutta tämä antaa negatiivisilla arvoilla varsin uskottavia tuloksia) siten, että muutoksen suuruus on sama kuin viimeinen tunnettu muutos eli kahdesta yhteen pisteeseen. Esimerkiksi 3000 metrillä kahden pisteen tulos on 4,59 sekuntia nopeampi kuin yhden pisteen tulos, joten on oletettu negatiivisella puolella yhden pisteen arvon olevan 4,59 sekuntia. Muilla matkoilla on tehty vastaava oletus, jolloin saadaan niille vertailukelpoiset tulokset. Esimerkiksi 2200 metrin Cooper-tahti vastaa 3000 metrillä -32 pistettä.

Sitten tuloksiin. Äsken todettiin, että 3200 metrin Cooperin juoksija pysyisi Mo Farahin vitosen kyydissä noin 307 metriä. Farahin tuloksen lisäksi laskin vertailuarvot muutamalle muulle tulokselle, joiden arvelen lukijaa kiinnostavan.
Toisena sarakkeena on maratonin ME-vauhti eli Kimetton 2.02.57. Kimetton kyydissä 3200 metrin Cooper-juoksija pysyisi noin 557 metriä.
Kolmantena sarakkeena on naisten 5000 metrin SE-vauhti eli Annemari Sandellin 14.56,22. Sandelllin kyydissä 3200 metrin Cooper-juoksija pysyisi noin 634 metriä.
Viimeisenä sarakkeena on naisten 10000 metrin Kalevan Kisoihin vaadittava tulosraja eli 38.00,00. Siinä kyydissä 3200 metrin Cooper-juoksija pysyisi noin 3430 metriä.

Cooper	5000 m	Maraton	5000 m	10000 m
metriä	Mo Farah	ME	Naisten SE	N KK-raja
	12.53,11	2.02.57	14.56,22	38.00,00
2000	0	28	32	215
2100	0	37	44	267
2200	25	52	67	383
2300	31	82	106	440
2400	40	115	133	627
2500	53	146	177	711
2600	71	186	217	829
2700	106	234	272	979
2800	128	292	349	1051
2900	161	372	422	1448
3000	207	431	474	2033
3100	244	488	544	2555
3200	307	557	634	3430
3300	373	651	762	5559
3400	425	775	879	7215
3500	471	889	1017	10453
3600	527	1028	1190	16761
3700	599	1201	1437	23991
3800	682	1446	1804	30773
3900	808	1820	2408	41077
4000	896	2367	2853	-

Taulukossa on nolla Farahin sarakkeessa 2000 ja 2100 metrin Cooper-tulosten kohdalla siksi, että tuossa kunnossa olevan juoksijan maksimaalinen juoksunopeus on todennäköisesti hitaampi kuin Farahin keskinopeus. Samoin viimeisessä sarakkeessa naisten kympin kohdalla on viiva 4000 metrin Cooper-tuloksen kohdalla, koska laskukaavan mukaan tuossa kunnossa oleva todennäköisesti kykenisi ylläpitämään kyseistä vauhtia maratonin ajan eikä siitä pidemmälle ole mielekästä laskea (taulukosta löytyy myös 100 kilometrin pisteytys, mutta sen ero maratoniin on niin suuri että tulokset eivät ole uskottavia).

Sattumoisin taulukossa tulee yhdessä kohtaa näkyviin tämän laskusysteemin heikkous. Kuten alussa todettiin, 3000 metriä vertailuarvoksi ottamalla 4000 metrin Cooper-juoksijat juoksisivat sen kovempaa kuin suoraan juoksunopeudesta laskien ja 2000 metrin Cooper-juoksijat hitaammin. Annemari Sandellin 5000 metrin SE on juostu hieman 4000 metrin Cooper-vauhtia kovempaa, joten oikeasti 4000 metrin Cooper-kunnossa oleva juoksija pysyisi kyydissä todennäköisesti yli neljän kilometrin matkan, ei alle kolmea kilometriä kuten laskukaava antaa. Tämä virhe tasoittuu pikkuhiljaa alaspäin mentäessä eli 3500 metrin Cooper-juoksijalle laskettu vähän toista kilometriä alkaa olla jo varsin lähellä totuutta. Sama ilmiö hieman lievempänä on maratonsarakkeessa, koska maratonin ME-vauhti on vain jonkin verran Sandellin vauhtia nopeampaa.

MM-maratonilla Ylen selostaja teki ansiokasta tutkivaa journalismia juoksemalla kärjen mukana reitin vieressä muutaman kymmenen metriä havainnollistaakseen katsojille, kuinka kovaa oikeasti mennään. Puuskutuksen lomassa mies arveli, että tässä kyydissä pysyisi reilut 400 metriä. Selostusvuoron siirtyessä varsinaisille selostajille nämä naureskelivat, että 200 metriäkin olisi tehnyt kokeilijalle tiukkaa. Asiantuntemus oli kohdillaan, kuten taulukosta näkee. Pysyäkseen ratakierroksen verran kyydissä mukana pitäisi olla suunnilleen kolmen tonnin Cooper-kunnossa. Selostajan habitus viittasi enemmän 2600 metrin paikkeille, missä se 200 metriä onkin aika lähellä totuutta. Pointsit asiantuntemuksesta selostamoon.

Entä sitten BBC:n juoksumattotesti? Ensimmäinen testaaja olisi pysynyt Farahin kyydissä noin 30 metriä ja kuten hän totesikin, juoksi aivan täysillä. Mikä vastaa täsmälleen sitä, mitä taulukko sanoo. Toinen nainen juoksi 15 sekuntia eli vähän alle 100 metriä. Taulukon mukaan hän olisi silloin 2600-2700 metrin Cooper-kunnossa, mikä sutjakkuuteen täsmääkin. Viimeisenä testannut mies oli tosi kova kaveri, kovempi kuin ulkomuoto antoi ymmärtää. Hän kesti hieman yli 500 metriä eli oli sen mukaan yli 3500 metrin Cooper-kunnossa.

Kalevan Kisoissa asiantuntemattomat naureskelevat usein "sunnuntaihölkkääjille", mutta vauhtisokeus paranee varmaan taulukkoa katsomalla. Päästäkseen mukaan naisten kympille pitää olla suunnilleen 3500 metrin Cooperin kunnossa. Kovakuntoinen mies eli 3000 metriä Cooperissa pysyisi naisten kympin tulosrajan vauhdissa pari kilometriä.

P.S. Juuri sopivasti heti tämän jutun kirjoittamisen jälkeen Iltiksessä oli juttu siitä, kuinka paljon eri lajien urheilijat Cooperissa juoksevat. Osassa testejä epäilen, että testiä ei ole juostu tosissaan ja parissa saattoi olla hieman muistikuvan tuomaa lisäarvoa. Mutta suurin osa tuloksista oli varsin uskottavia. Jutun kommenteissa sen sijaan puhuttiin niin paljon paskaa, että kävin pihalla näyttämässä niitä kännykän ruudulta kasvimaalle. Kyllä muuten ensi kesänä tulee komea sato!

Uusinta: Viime vuosisadan unohdetut sodat

Lukijalle: Kun tässä on tullut käsiteltyä satunnaisesti lähinnä toista maailmansotaa, niin palautellaanpa mieliin sotia joita kukaan ei enää muista:

1900-lukua nimitetään usein ihmiskunnan historian verisimmäksi eikä syyttä. Koskaan ei sodissa ole kuollut lähellekään samaa määrää ihmisiä eikä koskaan ole käyty yhtä monia sotia. Toisaalta väestö on kasvanut voimakkaammin kuin koskaan aiemmin ja kasvaneen väestömäärän ansiosta tilastollinen todennäköisyys sodassa kuolemiselle oli varmasti pienempi kuin useina aikaisempina vuosisatoina. Joka tapauksessa viime vuosisadalta muistetaan lähinnä kaksi maailmansotaa, Vietnam, Korea, ehkä muutama muukin ja mahdolliset paikalliset sodat eri puolilla maapalloa. Moni täysimittainen sota on ehtinyt jäädä unholaankin. Tässä niistä kymmenen, listattuna merkittävyytensä, unohtuneisuutensa, seuraustensa ja uhriensa mukaan arvioituun järjestykseen.

10. Neuvostoliiton-Japanin sota

Mantsurian alue on aina ollut Venäjän ja Kiinan kiistojen aiheena. Lisämausteensa soppaan on tuonut Mongolia, mutta kun Japani soti Kiinassa 30-luvun lopulla, soppa kiehui yli äyräiden. Japanin, Neuvostoliiton ja Mongolian joukkojen välillä oli ollut jo useita rajakahakoita parin vuoden ajan. Toukokuussa 1939 Mongolian armeijan ratsuväkiosasto tunkeutui kiistellylle alueelle. Japanin nukkevaltion Mantsukuon joukot ajoivat heidät pois, jolloin mongolialaiset palasivat seuraavana päivänä suuremmin voimin. Tällöin Japanin armeija tuli Mantsukuon avuksi. Vastaavasti Neuvostoliitto lähetti joukkoja Mongolian tueksi.
Kesäkuun lopussa olikin sitten täysi rähinä päällä. Syyskuun puoliväliin asti raivonneissa taisteluissa kuoli kymmeniätuhansia sotilaita molemmilta osapuolilta. Lopputulos oli elokuussa alkaneen neuvostojoukkojen hyökkäyksen onnistuminen ja täydellinen voitto. Seuraus oli Japanin ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus alkuvuodesta 1941, mikä vaikutti merkittävästi operaatio Barbarossan epäonnistumiseen; NL kykeni siirtämään Kaukoidästä joukkoja torjumaan Saksan etenemistä, kun ei tarvinnut merkittävästi pelätä Japanin iskua selustaan. Neuvostoliitto sanoi sittemmin hyökkäämättömyyssopimuksen irti, kun oli aika iskeä Japaniin toisen maailmansodan lopussa. Irtisanominen tapahtui 5.4.1945, perusteena se että Japani oli liitossa Neuvostoliittoon hyökänneen Saksan kanssa ja sodassa Neuvostoliiton liittolaisten USA:n ja Britannian kanssa. Kuten päivämäärästä huomataan, Stalin ei pitänyt irtisanomisella kummempaa kiirettä.
Halhin-Golissa käytyjen taistelujen merkitys toiselle maailmansodalle oli mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että niissä neuvostojoukkojen komentajana niitti strategista oppia muuan Georgi Zukov. Muistelmissaan hän kertoo varsin laajasti kyseisistä taisteluista ja tuntuu kovasti arvostavan niistä saamaansa kokemusta. Ilmeisesti myös korkein johto luotti Zukoviin jo tuolloin, koska ammuskelun alettua hänet lennätettiin paikalle suoraan esikuntaharjoituksesta Valko-Venäjältä.


9. Eritrean-Etiopian sota

Eritrea, alunperin Italian siirtomaa, kuului Etiopiaan vuodesta 1935 vuoteen 1991 asti. Itsenäistymistä edelsi 30 vuoden sissisota Addis Abeban keskushallitusta vastaan. Maiden välit olivat näin ollen vähemmän lämpimät, etenkin kun rajalinja autiomaassa oli vähän epämääräisesti merkitty. Vuonna 1997 perustettu rajakomitea ei saanut tulosta aikaan. Niinpä seuraavana vuonna 6.toukokuuta Eritrean armeija vyöryi Etiopian hallussa olleelle Badmen alueelle. Tooosi fiksua Eritrealta aloittaa rähinä, kun ottaa huomioon, että Etiopiassa on noin 16-kertainen määrä populaatiota. Tosin Vanhanen-Lynnin tutkimuksen mukaan etiopialaisten keskimääräinen ÄO on 69 ja eritrealaisten lienee samaa luokkaa, mikä selittänee päätöksen järkevyysasteen. Ainakin sen henkilökohtaisesti tuntemani tilastollisesti luotettavan otoksen (yksi) mukaan eritrealaisilla taitaa olla vielä vähemmän muumeja laaksossa kuin etiopialaisilla.
Sota riehui sitten varsin paikallisena parin vuoden ajan. Molemmat maat käyttivät satoja miljoonia aseistukseen, joten on turha väittää kehitysavun katoavan epämääräisiin kohteisiin. Sodankäynti muuttui ensimmäistä maailmansotaa muistuttavaksi juoksuhautataisteluksi. Raportit ovat "sodan sumun" hälventämiä, mutta ilmeisesti etiopialaiset luottivat massaan tehden rintamahyökkäyksiä eritrealaisten puolustautuessa vastaiskuin. Kymmeniä panssarivaunuja tuhoutui ja ihmishenkiä menetettiin kymmieniätuhansia, ehkä jopa toistasataatuhatta. Siviilitappiot olivat vähäiset alueen harvan asutuksen ansiosta. Sota päättyi 18.6.2000 ja alueelle luotiin YK:n valvoma puskurivyöhyke. Tyypilliseen tapaan välttävällä onnistumisella.


8. Bangladeshin itsenäisyyssota

Intian itsenäistyessä Britannian hallinnosta maa jaettiin kahteen osaan. Jakoperusteena oli kunkin alueen pääasiallinen uskonto, hindut Intiaan ja muslimit Pakistaniin. Tästä seurasi kuitenkin sellainen pikkuruinen ongelma, että Pakistan koostui kahdesta täysin erillisestä alueesta, Länsi-Pakistanista (nyk. Pakistan) ja Itä-Pakistanista (nyk. Bangladesh). Maiden välille kertyi yli neljätuhatta kilometriä merimatkaa. Linnuntietä matkaa oli kylläkin vain puolitoistatuhatta kilometriä, mutta välissä oli Intia, jonka kanssa suhteet olivat vähemmän lämpimät.
Itäpakistanilaiset olivat ymmärrettävistä syistä tyytymättömiä tilanteeseen. Maan hallinto ja eliitti sijaitsi Länsi-Pakistanissa. Vaikka enemmistö asukkaista oli itäpakistanilaisia, Itä-Pakistaniin käytetty budjetin osuus oli koko yhteiselon ajan noin 40 % siitä, mitä Länsi-Pakistaniin käytettiin.
Marraskuussa 1970 Itä-Pakistaniin iski kaikkien aikojen tuhoisin pyörremyrsky tappaen puolisen miljoonaa ihmistä. Länsi-Pakistan ei olisi voinut vähemmän välittää. Tästä Itä-Pakistania asuttavat bengalit suivaantuivat sen verran pahasti, että aloittivat aseellisen kapinan seuraavassa maaliskuussa. Pakistanin armeija määrättiin palauttamaan järjestystä, mikä taas niillä leveysasteilla on tapana toteuttaa tappamalla sopivaksi katsottu määrä siviilejä. Tämänkertaisen operaation arviot vaihtelevat kahdensadantuhannen ja kolmen miljoonan välillä. Itä-Pakistan julistautui itsenäiseksi 26.3.1971 nimellä Bangladesh.
Sotaa käytiin aluksi sissisotana. Pakistanin armeija oli koostunut lähes täysin länsipakistanilaisista, joten bangladeshiläiset joutuivat turvautumaan epäsymmetriseen sodankäyntiin. Pakistanin huoltoyhteydet emämaahan olivat kuitenkin sen verran hankalat, että aika pelasi heitä vastaan. Suurin riski oli Intia, joka tuki avoimesti Bangladeshiä. Intian ja Pakistanin välit kiristyivät sille asteelle, että Pakistan aloitti 3. joulukuuta sodan ilma-iskulla Intian lentokentille. Länsirintamalla sota pysyi enimmäkseen ilma- ja merisotana, vaikka Intia valtasikin pieniä alueita Pakistanissa. Idässä Pakistanin isku osoittautui massiiviseksi virheeksi. Intian armeija vyöryi Bangladeshiin ja kymmenisen päivää kestäneen sodan jälkeen Pakistanin maassa olleet joukot antautuivat. Bangladeshin itsenäisyys tunnustettiin rauhansopimuksessa. Sodassa kaatui vähän toistatuhatta intialaista, vajaa kymmenentuhatta pakistanilaista ja kolmisen miljoonaa bangladeshiläistä siviiliä.


7. Hererosota

Nykyinen Namibia oli aikoinaan nimeltään Saksan Lounais-Afrikka. Tämä siis ennen ensimmäistä maailmansotaa, jonka jälkeen Saksa menetti kaikki siirtomaansa. Hererot ovat eräs eteläisen Afrikan monista bantuheimoista. Vuonna 1904 kävi ilmi, että saksalaiset aikovat rakentaa rautatien hereroiden laidunmaiden poikki. Hereroilla oli muutenkin pinna kireällä olosuhteiden heikennyttyä, joten kapina alkoi yllätyshyökkäyksellä, jossa kuoli toistasataa saksalaista. Pääkaupunki Windhoek joutui osin eristyksiin. Emämaasta avuksi lähetettiin 14000 miehen joukko, jota komensi kenraaliluutnantti Lothar von Trotha. Hän paneutuikin tehtäväänsä päättäväisyydellä, josta voi hyvin kuvitella Heydrichin ja Eichmannin imeneen oppia vajaa neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Natsien tultua valtaan von Trothan mukaan nimettiinkin katu Münchenissä. Nykyään se on nimeltään Herero Strasse.
Kapina kukistettiin nopeasti ja eloonjääneet hererot vietiin leireille orjatyöhön. Vuonna 1904 hereroita arvioitiin olleen noin 80 tuhatta. Seuraavana vuonna heitä oli 25 tuhatta ja orjatyön loputtua muutama vuosi myöhemmin 15 tuhatta. Noin 80 % hereroista tapettiin muutamassa vuodessa. Tarinan opetus on kuitenkin siinä, että kansanmurhat eivät ole kovinkaan tehokas väestökontrollin väline; vain sata vuotta myöhemmin hereroja on jo 240 tuhatta eli kolme kertaa niin paljon kuin ennen kansanmurhaa ja viisitoistakertaisesti sen verran kuin kansanmurhan jälkeen.


6. Puolan-Neuvosto-Venäjän sota

Puola, kuten Suomi ja Baltian maat, oli itsenäistynyt Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aikaisessa ja jälkeisessä sekamelskassa. Ongelma oli Puolan itäraja. Toisin kuin Suomi, Puola ei ollut suuriruhtinaskunta ja siksi sitä oli Venäjän alaisuudessa ollessaan hallittu ilman selkeää tullirajaa Venäjän kanssa. Puola oli tyytymätön väliaikaiseen rajalinjaan. Venäjällä riehui yhä sisällissota eikä punaisten voitto ollut vielä läheskään varmaa. Puola veti oikeat johtopäätökset ja päätti ottaa sen mikä sille mielestään kuului; voitti Venäjän sisällissodan kumpi puoli tahansa, se tuskin olisi halukas neuvottelemaan.
Ensimmäiset kahakat puhkesivat helmikuussa 1919 ja Puolan hyökkäys alkoi suuremmassa mittakaavassa huhtikuussa. Vilna ja Minsk vallattiin, Ukrainan kansallinen armeija liittoutui Puolan kanssa ja aseveljet valtasivat Kiovan neuvostojoukoilta toukokuussa 1920. Tässä vaiheessa puna-armeija oli kuitenkin jo käytännössä voittanut sisällissodan ja pystyi vastaamaan Puolan etenemiseen. Kiova vaihtoi uudelleen omistajaa ja puna-armeija saartoi elokuussa jo Varsovaa. Puolan kansallisssankariksi noussut Pilsudski kuitenkin johti joukkonsa onnistuneeseen vastahyökkäykseen, joka murskasi liian pitkälle huoltolinjoiltaan edenneet neuvostojoukot. Sota päättyi aselepoon lokakuussa, mutta rauhansopimus solmittiin vasta 18.3.1921. Siinä Puola sai nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosat ja mm. Liettuan nykyisen pääkaupungin Vilnan.
Sodassa kaatui noin satatuhatta sotilasta, kutakuinkin yhtä paljon molemmilta puolilta. Oleellinen kysymys kuitenkin on, mitä olisi tapahtunut bolsevikkivallalle ja maailmanhistorialle, jos Puola olisi ollut liikkeellä vuotta aiemmin, jolloin valkoisten armeija oli vielä voimissaan ja puna-armeija veitsen terällä. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt jos Suomi, muut reunavaltiot ja länsivaltojen tuki olisivat kaikki olleet mukana kukistamassa bolsevikkeja eikä homma olisi jäänyt itsenäisten yrittäjien varaan.


5. Slovakian-Unkarin sota

Münchenin sopimuksen 1938 jälkimainingeissa tapahtui pari myöhemmän historiankirjoituksen kuoliaaksi vaikenemaa aluemuutosta. Saksan tekemä Tsekkoslovakian sudeettialueiden ja myöhemmin Tsekin miehitys kyllä muistetaan, mutta Puolan ja Unkarin Tsekkoslovakialta nappaamat alueet yleensä häveliäästi unohdetaan. Tsekkoslovakia joutui luovuttamaan Unkarille toistakymmentätuhatta neliökilometriä unkarilaisenemmistöistä aluettaan marraskuussa 1938. Tämä ei kuitenkaan unkarilaisille riittänyt. Hitler sekaantui asiaan ja ilmoitti Slovakian johtajalle, että tämän olisi parasta julistaa maa itsenäiseksi, tai hän päästäisi unkarilaiset irti. Jozef Tiso teki työtä käskettyä ja Slovakiasta tuli itsenäinen valtio 14.3.1939. Tällä varjolla Hitler pääsi sitten miehittämään sudeettialueiden lisäksi loppuosan Tsekistä.
Kymmenen päivää myöhemmin, 23.3.1939 aamunkoitteessa Unkari teki yllätyshyökkäyksen Slovakiaan. Reilun viikon ikäisen valtion armeija oli täysin valmistautumaton, melkoinen osa sotilaista oli yhä matkalla uusiin yksiköihinsä. Ymmärrettävistä syistä Tsekkoslovakian armeijan valtaosa kun oli ollut sijoitettuna Tsekin alueelle. Unkarilaiset etenivät aluksi nopeasti, mutta sekasorron keskellä slovakit saivat yllättäen koottua voimansa vastahyökkäykseen. Eteneminen pysähtyi väliaikaisesti, ja ennen kuin uusiin manöövereihin ehdittiin ryhtyä, aina rauhanhaluinen Natsi-Saksa tuli väliin onnistuen neuvottelemaan tulitauon heti sodan aloitusta seuranneena päivänä. Vähäiset kahakat jatkuivat vielä viikon ajan ja rauhansopimus allekirjoitettiin 4.4 Budapestissa. Slovakia luovutti Unkarille 1697 neliökilometriä alueestaan. Sodassa kaatui muutamia kymmeniä sotilaita molemmilta osapuolilta.


4. Ecuadorin-Perun sota

Ecuadorin ja Perun välinen itäraja oli maiden itsenäistymisestä lähtien ollut kiistan kohteena. Keskellä Amazonasin viidakkoa ei selvää rajalinjaa oltu sovittu, merkitsemisestä nyt puhumattakaan. Kolmantena osapuolena kiistassa oli Kolumbia, joka halusi myös pääsyn Amazonin pääuomalle. Peru ja Kolumbia solmivat vuonna 1922 sopimuksen, joka takasi Kolumbialle osan sen vaatimista alueista. Sopimus pidettiin kuitenkin salassa, koska itse asiassa osaa näistä alueista hallinnoi Ecuador...
Sopimus paljastui joidenkin vuosien kuluttua ja aiheutti huomattavasti närää perulaisten keskuudessa - nämä kun tunsivat maansa alueita luovutetun Kolumbialle. Seurauksena maat kävivät lyhyen sodan 1932-33, jossa suurin osa menehtyneistä sotilaista kuoli viidakkokuumeisiin eikä taisteluissa.
Ecuadorilaisetkaan eivät olleet asiasta huvittuneita, mutta solmivat kuitenkin Perun kanssa 1936 sopimuksen, jossa rajalinjaksi tunnustettiin de facto hallussa pidettyjen alueiden mukainen jako. Tässä unohdettiin sellainen pikku ongelma, että suurinta osaa viidakosta ei kumpikaan osapuoli hallinnoinut.
Muutaman vuoden kuluessa Perun ja Ecuadorin välit kiristyivät vähä vähältä äärimmilleen. Sotahistorialle kovin yleiseen tapaan jäi epäselväksi, kuka ampui ensin takaisin, mutta 5.7.1941 oli jo täysi rähinä päällä. Maailmalla konflikti jäi sen pikkuseikan varjoon, että joku Hitler oli pari viikkoa aikaisemmin tunkenut lapionsa Stalinin hiekkalaatikkoon.
Perun joukot olivat lukumäärältään ja varustukseltaan (mm. tsekkiläisiä panssarivaunuja) ylivertaiset ja pakottivat ecuadorilaiset perääntymään. Perulaiset valtasivat kiistellyn alueen ja pommittivat ilmasta Ecuadoria, saipa yksi kaatunut lentäjä myöhemmin kansallissankarin asemankin. Ecuador pyysi pian tulitaukoa, joka astuikin voimaan 31.7.1941. Seuraavassa tammikuussa solmitussa rauhassa Ecuador luopui aluevaatimuksistaan ja Peru suostui vetäytymään miehittämiltään alueilta.
Sopimus osoittautui kuitenkin latinolaiseen tapaan epätäydelliseksi. Maat päätyivät lyhyeen sotaan vielä kahdesti, 1981 (ei varsinaisia taisteluja) ja 1995 (rajakahakoita, joitakin kymmeniä kuolonuhreja). Vuonna 1998 osapuolet sopivat vihdoin rajan sijainnin täsmällisesti.


3. Ugandan-Tansanian sota

Kahjoista kahjoin hallitsija, kunnianarvoisa Idi Amin oli kaapannut vallan Ugandassa 1971. Suhteet naapurimaa Tansaniaan olivat kireät, koska se oli antanut turvapaikan syrjäytetylle Milton Obotelle ja toimi hallitusta vastustavien kapinallisten tukialueena.
Vuonna 1978 Amin oli syönyt eväänsä (mm. poliittiset kilpailijat...) loppuun presidenttinä ja hänen vastaisensa ryhmittymät kapinoivat. Amin lähetti uskolliset joukkonsa ajojahtiin, kapinalliset pakenivat Tansanian puolelle ja Aminin joukot perässä. Uganda julisti sodan Tansanialle, aikomuksenaan tuhota kapinallisleirit ja liittää osa Kageran alueesta itseensä.
Tansania mobilisoi armeijansa ja alkoi löylyttää taisteluhaluttomia ugandalaisia. Tässä vaiheessa toinen kahjo, Muammar Gaddafi, lähetti tuhansia libyalaisia virkaveljensä avuksi. Tämä ei paljon lohduttanut, koska Ugandan armeija juoksi karkuun sitä tahtia, että ihmetyttää vieläkin että maan ainoa kestävyysjuoksun arvokisavoittaja on naispuolinen. (Lisäys 30.8.2017: Tämän jutun ensimmäisen julkaisun jälkeen Stephen Kiprotich voitti kultaa maratonilla sekä Lontoon olympialaisissa että Moskovan MM-kisoissa.) Tansanian armeija valtasi pääkaupunki Kampalan 10.4.1979 ja seuraavana vuonna Obote palasi presidentin virkaan. Amin pakeni aluksi Libyaan ja sittemmin Saudi-Arabiaan, jossa hallitus myönsi hänelle turvapaikan ja muhkean määrärahan arvostettuna vanhempana valtiomiehenä.


2. Kreikan-Turkin sota 1919-22

Ottomaanien valtakunta oli ollut selkäänsäottavana osapuolena ensimmäisessä maailmansodassa ja sen seurauksena maa oli ympärysvaltojen hallinnassa. Sisällissodassa nuorturkkilaiset Kemal Atatürkin johdolla yrittivät saada maata haltuunsa. Tähän soppaan kreikkalaiset menivät sitten tyrkkäämään lusikkansa. Turkissa oli lähes kahden miljoonan asukkaan kreikkalaisvähemmistö ja kuten viimeaikaisesta talouspolitiikasta tiedämme, vaatimattomuus, suhteellisuudentaju ja suuruudenhulluuden vähäisyys eivät ole kreikkalaisten merkittävimpiä ominaisuuksia. Niinpä he vaativat itselleen koko Turkin rannikkoa ja palaa sisämaasta. Ympärysvallat tukivat ajatusta.
15.3.1919 kaksikymmentätuhatta kreikkalaista sotilasta rantautui Smyrnaan (nyk. Izmir) ja aloitti valloitusretken. Kesän 1920 lopussa Kreikka miehitti suurinta osaa länsi-Anatoliasta. Lokakuussa kreikkalaiset aloittivat taas uuden hyökkäyksen, toivoen pääsevänsä ratkaisutaisteluun kehnosti varustettuja turkkilaisia vastaan. Turkkilaiset onnistuivat kuitenkin perääntymään hallitusti ja hyvässä järjestykssä, jolloin klassiseen tapaan hyökkääjän huoltolinjat pitenivät yli sietokyvyn. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin: Kreikan kuningas Aleksanteri I joutui lemmikkiapinansa puremaksi, sai verenmyrkytyksen ja kuoli. Perijää ei ollut, joten Kreikan poliitikkojen mielenkiinto suuntautui sisäpoliittiseen taisteluun. Kuninkaaksi tuli Aleksanterin isä, jo aiemmin kruunusta luopunut Konstantinos I. Tämä taas pisti armeijan komentoketjun uusiksi nimittäen omat, epäpätevät suosikkinsa johtoasemiin.
Seuraukset olivat arvattavat: alkuvuodesta 1921 Kreikan armeija kohtasi turkkilaiset kahdessa taistelussa, joista ensimmäisessä eteneminen pysäytettiin ja toisessa kreikkalaiset pakotettiin perääntymään. Seuraavana kesänä kreikkalaiset yrittivät vielä kerran strategisen tason hyökkäystä huonolla menestyksellä. 1922 turkkilaiset käynnistivät oman vastahyökkäyksensä murskaten Kreikan armeijan elokuussa.
Aselepo solmittiin lokakuussa 1922. Kreikkalaiset joutuivat vetäytymään miehittämiltään alueilta. Seurasi Kreikan ja Turkin väestönvaihto, jossa puolitoista miljoonaa kreikkalaista muutti Turkista Kreikkaan ja puoli miljoonaa turkkilaista Kreikasta Turkkiin. Sodassa kuoli virallisten lukujen mukaan kymmenisentuhatta turkkilaista ja kaksinkertainen määrä kreikkalaisia. Merkittävimmät tappiolukemat tulivat kuitenkin turkkilaisten suorittamista kreikkalaisten kansanmurhista; varmaa tietoa ei koskaan saada, mutta kuolleita oli satojatuhansia.


1. Kiinan-Vietnamin sota

On yleinen harhaluulo, että Vietnamin sota loppui amerikkalaisten joukkojen poistumiseen 1973. Tosiasiassa Etelä-Vietnam kukistui vasta kaksi vuotta myöhemmin ja Vietnamista tuli yhtenäinen kommunistinen maa 1976. Levottomuudet eivät silti päättyneet tähän, vaan Vietnam soti Kamputseassa 1978-9.
Maailmanpoliittisesti merkittävimmäksi olisi saattanut kuitenkin muodostua Vietnamin kiista pohjoisen rajanaapurin Kiinan kanssa. Vietnamin sodan aikana nähtiin taas kerran, että vihollisen vihollinen on ystävä. Neuvostoliitto oli tukenut Vietnamia Kiinan suhtautuessa nuivemmin molempiin perinteisiin vihollisiinsa. 70-luvun lopulla Vietnamin ja NL:n välit lämpenivät entisestään, mikä taas sai Kiinan hermostumaan. 15.2.1979 Kiina sanoi irti jo käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi jääneen ystävyyssopimuksensa NL:n kanssa. Välien kiristymisen syyksi kelpasivat aina hyväksi havaitut keppihevoset vähemmistöjen kohtelusta (Vietnamissa asui puolisen miljoonaa kiinalaista) ja rajakiistat (muutama saarenpahanen Etelä-Kiinan merellä).
17.2.1979 Kiinan joukot vyöryivät Vietnamin rajan yli noin kahdensadantuhannen miehen vahvuudella. Eteneminen oli aluksi nopeaa vietnamilaisten välttäessä suoraa taistelua ja turvautuessa vanhastaan tehokkaaksi todettuun sissitaktiikkaan. Toimi tälläkin kertaa ja kiinalaiset tyytyivät miehittämään vain joitakin rajakaupunkeja. 6.3 Kiina julisti "tien Hanoihin tulleen avatuksi" ja ilmoittivat antaneensa vietnamilaisille kelpo opetuksen. Tämän jälkeen joukot vetäytyivät takaisin rajan taakse 16.3 mennessä, jolloin vietnamilaiset puolestaan totesivat antaneensa kiinalaisille kelpo opetuksen. Tappiolukemat jäivät epäselviksi, mutta kaatuneita oli yhteensä 20-100 tuhannen välillä.
Sota olisi saattanut osoittautua kohtalokkaaksi maailmanhistorialle, mikäli Neuvostoliitto olisi lähtenyt auttamaan liittolaistaan. Deng Xiaoping oli etukäteen varoittanut NL:ää, että Kiina oli valmis täyteen sotaan, mikäli NL hyökkäisi. Pohjoiset rajajoukot olivat täydessä valmiudessa, vakinaisen armeijan pääosa siirrettiin alueelle ja satojatuhansia siviilejä evakuoitiin valmiustoimena. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jos Kiina olisi hyökännyt täydellä voimallaan Vietnamiin, olisi saattanut käydä toisinkin. Neuvostoliiton ja Kiinan sodan seurauksia voi vain arvailla. Nyt siltä vältyttiin, Kiina sai viestinsä läpi - Kaakkois-Aasia on meidän takapihaamme, näpit irti. Voitte kaveerata Vietnamin kanssa, mutta vain leikisti.
Kirjahyllyssäni on yli 700-sivuinen Vietnamin sodan historia. Siinä Kiinan-Vietnamin sota kuitataan yhdellä rivillä Vietnamin sodan seurauksia käsittelevässä luvussa. Kaikista tässä listassa luetelluista sodista siitä on kuitenkin eniten opittavaa. Sota opetti, että Kiina on aina valmis käyttämään tarpeelliseksi katsomiaan keinoja puolustaakseen valtaansa etupiiriinsä kuuluvaksi katsomillaan alueilla. Laskelmoidusti, kuten rajoitettu hyökkäys ja perääntyminen osoittivat. Tästä taas nähdään, että kiinalaiset ajattelevat aina pitkällä tähtäimellä ja harkitun opportunistisesti. Kun Tsou En-Lailta kysyttiin hänen näkemystään Ranskan suuresta vallankumouksesta, vastaus oli: "Liian aikaista arvioida." Länsimaisia liikemiehiä ja poliitikkoja opastetaankin olemaan äärimmäisen kärsivällisiä ja johdonmukaisia kiinalaisten kanssa neuvotellessaan (eli kilpaillessaan!). Voiko tämän pöljempää neuvoa antaa! Jos kestävyysjuoksijan valmentaja katsoo urheilijansa päävastustajaksi kovan kirimiehen, hän ei takuulla sano: Vastassasi on maailman paras kirimies, joten pidä huolta että loppukirisi on kunnossa. Ei todellakaan, strategiansa mestaria vastaan ei pidä kilpailla hänen omilla aseillaan vaan hyökätä hänen strategiansa kimppuun. Siksi länsimaisten aseet Kiinaa vastaan eivät ole kärsivällisyys ja laskelmointi, vaan arvaamattomuus ja moraalisuus.

Uutiskatsaus 34/2017

1. Torilla tavataan

Aluksi on huomautettava, että kirjoitan tätä tuoreeltaan lauantai-aamuna kello kuusi. Sen jälkeen on varmaan tullut runsaasti lisätietoa.
Ennusteeni terrori-iskujen määrästä eri Euroopan maissa osoittautui Suomen osalta vääräksi. Odotusarvo kahden keskihajonnan tarkkuudella antoi Suomessa kesäkuun alusta 2017 vuosi eteenpäin tapahtuivien ihmishenkiä vaativien muslimiterrori-iskujen määräksi 0 - 0,8 kappaletta ja tällaisen iskun todennäköisyydeksi 11,3 prosenttia. Odotettavissa olikin, että 1-2 ennusteessa olevan maan kohdalla ennuste osoittautuu vääräksi. Tällä kertaa Musta Pekka jäi Suomen käteen.
Tämänhetkiset tiedot Monikulttuurisuussodan Turun taistelusta antavat omien tappioiden lukumääräksi kaksi kaatunutta ja kahdeksan haavoittunutta. Vangiksi on saatu yksi haavoittunut, mutta häntä ei ole vielä päästy kuulustelemaan.
Odotettuun tapaan viides kolonna ei halua tunnustaa, että käymme sotaa. Vasta melkoisen nyhtämisen jälkeen tuli tunnustus, että tekijä on "ulkomaalaistaustainen". Seuraavaksi vanhamedia nosti esiin pari sopivaa etnistä taustaa olevaa läsnäolijaa, jotka olivat yrittäneet estää tekoa. Kaikki kunnia heille, rohkeasti tehty. Moitteet medialle, koska vähäisistä tiedoista on jo käynyt ilmi, että myös suomalaiset toimivat parhaansa mukaan tilanteessa. Seuraavaksi on odotettavissa, että vanhamedia muistaa joskus kauan sitten joidenkin suomalaisten mielenterveyspotilaiden murhanneen satunnaisia ohikulkijoita.

Nykytoimittajat 1939

Vanhamedian suurin huolenaihe näyttää olevan, että me Suomen etua ajavat lietsoisimme vihaa tapauksen johdosta. Siitä ei ole pelkoa. Me lietsomme realismia. Ja kun kehotetaan ymmärtämään toista osapuolta, niin Vasarahammer tiivisti tilanteen hyvin: Minusta me täällä voiman pimeällä puolella ymmärrämme vastapuolta. Sen ymmärryksen perusteella vastapuoli tarvitsee herätyksen todellisuuteen. He ajavat politiikkaa, jonka seurauksena Suomeen tulee jatkossakin Turun marokkolaisen terroristin kaltaisia. He eivät itse katso olevansa pahoja ihmisiä. Käytännössä heidän toimintansa kuitenkin kasvattaa terrorismin riskiä Suomessa.
Pääministeri Sipilä, jonka käsissä on jo aika monen suomalaisen verta, huomautti heti ehtiessään että mitään yhteyksiä terrorismiin ei välttämättä ole. Tämä on kieltämättä totta. Vaihtoehtoja on kaksi kappaletta:
1) Kyseessä on terrorismi. Tällöin syyllisiä ovat - terroristien itsensä lisäksi - ne henkilöt, jotka ovat terroristit Suomeen kutsuneet esim. tarjoamalla talonsa asuttavaksi.
2) Kyseessä ei ole terrorismi. Tällöin syyllisiä ovat - tekijän itsensä lisäksi - ne henkilöt, jotka ovat tämänkaltaista rikollista toimintaa moninkertaisesti kantaväestöön nähden harjoittavaa väkeä Suomeen kutsuneet esim. tarjoamalla talonsa asuttavaksi.
Molemmissa tapauksissa ratkaisu ongelmiin on varsin yksinkertainen. Ei päästetä kyseistä väestöä Suomeen ja sisään jo livahtaneet lähetetään takaisin. Sipilä ja kumppanit tekivät virheen, mutta heille annettakoon kaikin mokomin mahdollisuus korjata se.
On tietysti totta, että suurin osa haittamaahanmuuttajista ei ole rikollisia, vaan ainoastaan kuluerä. Osa rikoksiin syyllistymättömistä tosin ryhtyisi rikollisiksi, mikäli kantaväestöltä ei verotettaisi ja heille jaettaisi suojelurahaa kotouttamistuen, sossutukien ja suojatyöpaikkojen muodossa. Ja on toki joukossa jopa kansantaloutta hyödyttäviäkin tapauksia. Aivan samoin kuin suurin osa jätevedestä on täysin puhtaita vesimolekyylejä. Se ei silti tarkoita, että jätevettä kannattaisi tuottaa juotavaksi. Tai haittamaahanmuuttajia työvoimapulan poistajiksi. Voidaan aina selittää, että vain harva muslimi on terroristi. Se ei lohduta pätkääkään, koska - kuten juuri havaitsimme - ei ole olemassa luotettavaa tapaa seuloa terroristit pois muiden haittamaahanmuuttajien keskuudesta.
Tässä yhteydessä muistutetaan Yhdysvaltain lukuisan japanilaisväestön pelätyistä terroriteoista toisen maailmansodan aikana. Niitä ei sattuneista syistä tapahtunut. Riski oli kuitenkin selvästi pienempi kuin nykyisten turvapaikanhakijoiden muodostama riski. Siitä huolimatta ennakkotoimenpiteisiin ryhdyttiin.
Ylipäätään en ole koskaan ymmärtänyt turvapaikkasysteemin juridista oikeutusta. Jos henkilö X on maan A kansalainen ja maa B myöntää hänelle turvapaikan, sehän tarkoittaa että maa B ei hyväksy maan A hallituksen toimia. Mikä kaiken järjen mukaan olisi casus belli eli sodan syy. Mikäli maa B haluaa antaa maalle A niin suuren epäluottamuslauseen, että antaa A:n kansalaiselle X turvapaikan, sen tulisi samalla julistaa sota B:lle. Toki mihinkään aktiivisiin sotatoimiin ei tarvitsisi ryhtyä, jos ei sattuisi huvittamaan.


2. Ja kuinkas sitten kävikään?

Kaikkien rasistien isä Jussi Halla-aho vaati Helsingin kohtuuhintaisten asuntojen kohdistamisen työssä käyville ja sanoi maahanmuuton olevan riski turvallisuudelle. Vastapuolella suomalaisten hyvinvointitaistelussa oleva Jan Vapaavuori puolestaan halusi lisää matuja eikä pitänyt turvallisuusriskiä minkäänlaisena tekijänä. Haastattelussa oli aika hauskat perättäiset lauseet: "Myös maahanmuuttajien keskittyminen pääkaupunkiseudulle pitäisi huomioida valtionosuuksissa, sillä kotouttaminen vaatii isoissa kaupungeissa paljon resursseja." "Maahanmuuttoa tarvitaan lisää ja päättäjien on tehtävä kaikkensa, jotta työkykyiset ja -haluiset pääsisivät töihin." Logiikkaan perehtynyt on havaitsevinaan näiden lauseiden välillä hienoista ristiriitaa, mutta Vapaavuorta ja muita vihervasemmistolaisia ei olekaan koskaan logiikan jättiläisinä pidetty. Voi kun olisivat edes logiikan kääpiöitä, niin Suomella menisi paremmin.
Vapaavuori antoi haastattelunsa maanantaina, Halla-aho tiistaina. Perjantaina saatiin sitten Turussa maistaa monikulttuurisuutta ja nähtiin, onko haittamaahanmuutto uhka turvallisuudelle vai ei.


3. Työllisyystilastoja

Pisin haittamaahanmuuttokokemus Suomella on somaleista. Somaleja on Suomessa ollut jo kohta 30 vuotta. Otsikon jutussa todetaan, että joka toinen työvoimaan kuuluva Suomen somalialainen on työtön. Siinäkin on hieman lievennystä, sillä lukema on 55 prosenttia.
Todellisuus on sitten ihan toinen. Tilastosta luulisi, että tosiaankin peräti 45 prosenttia työikäisistä on töissä. Vaan kun puhuttiinkin "työvoimaan kuuluvista". Tähän eivät kuulu opiskelijat, työikäiset eläkeläiset tai "omaa kotitaloutta hoitavat". Etenkin jälkimmäiseen ryhmään kuuluu somaleista varmasti paljon suurempi osa kuin suomalaisista, mahdollisesti myös työikäisiin eläkeläisiin. Jos laskettaisiin kaikki työikäiset, tuo 45 prosentin työllisyysaste putoaisi roimasti. Niin putoaisi myös kantasuomalaisilla, mutta melko varmasti ei suhteellisesti yhtä paljon.
Mutta se suurin ero syntyy siitä, mitä työtä tehdään. Mitään tilastoja ei ole olemassa, mutta noin karkeasti sanoen voi olla varma siitä, että yli puolet työssä olevista somaleista työskentelee somalinkielen tulkkeina, monikulttuurisuuskoordinaattoreina, somaleihin erikoistuneena sosiaalityöntekijänä tai jossain vastaavassa työssä, jolle ei olisi mitään tarvetta ilman haittamaahanmuuttoa. Oikein hyvässä tapauksessa joku saattaa olla tukityöllistettynä jossain muuallakin. Kaikista oikeissa töissä olevista on varmaan jo tehty lehtijuttu. Ainakin päätellen siitä, että jos edes puolisomali pääsee vaikka ylioppilaaksi, niin sitä pitää hehkuttaa.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Sitähän otsikkolinkin jutussa kovasti pohditaan. Minulla on ehdotus. Se on vähän samantapainen kuin vastaukseni erääseen kysymykseen. Joskus vuosia sitten keskusteltiin palestiinalaisten hankalasta tilanteesta Israelissa, jolle minulla ei riittänyt ymmärrystä - mitäs eivät aikoinaan suostuneet maan jakoon ja menettivät senkin mitä olisivat saaneet ja mitäs ovat ruvenneet terroristeiksi. Enempi palestiinalaisia ymmärtävä pyysi minua asettumaan heidän asemaansa ja kysyi, mitä muka itse tekisin, jos olisin palestiinalainen. Vastasin: "Kääntyisin juutalaiseksi". Samankaltaisen ohjeen annan Suomen somalialaisille, tai tarkemmin sanottuna kaksi vaihtoehtoa:
1) Heittäkää somalikulttuuri - se olematon sellainen - huuthelkkariin islamia myöten ja ruvetkaa suomalaisiksi.
2) Muuttakaa takaisin Somaliaan ja rakentakaa siitä täällä saamanne mallin mukaan sivistysvaltio.


4. Oli hepokatti maantiellä poikittain...

Persujen ex-pj (ai miten tuo tuntuikaan hyvältä) Timo Soini moitti Halla-ahoa Raimo Vistbackan "mauttomasta ajojahdista". Olisi varmaan pitänyt tyytyä vain "harjaamiseen", se kun ei siis ajojahtia Soinin mielestä ole. Siinä pata kattilaa soimaa.
Soinin mieleen voisi kyllä palauttaa sen haastattelun, jonka hän antoi lokakuussa 2015. Siellä kysyttiin: "Onko perussuomalaiset hajoamassa?" Soinin sanatarkka vastaus oli: "Ei. Mihinkä ne nyt menisivät? Ei niillä ole mitään, minne mennä. Ei siellä maantiellä mukavaa ole."
Timo Soini: Onko siellä maantiellä (nyk. sininen tulevaisuus, engl. blue reform, josta suora käännös "masentava uudistus") mukavaa?


5. Klikkibaitti

Uutinen on vanha, mutta oli jäänyt linkkikansioon. Jostain syystä lestadiolaisten suviseuroista tehdään joka vuosi ne samat jutut. Tällä kertaa oli kuitenkin yksi uusikin. Kun tuhannet ihmiset kokoontuvat, tavaroita katoaa ja niinpä pitää olla myös oma löytötavaratoimisto. Iltis otsikoi siitä kertovan jutun: Suviseurat jätti jälkeensä tuhansia löytötavaroita – nyt löytyi esine, jollaista ”ei ole ikinä ennen tullut vastaan”
Olin ihan varma, että kysessä oli kondomipakkaus.
No, ei sentään. Esine oli rasia täynnä lasten maitohampaita. Ei kerrottu, kuinka paljon mutta veikkaan että paljon.


6. Viheltää!

Tässä katsauksessa käsitellään paljon urheilua, kun nuo MM-kisat äskettäin käytiin. Aloitetaan kuitenkin vanhalla uutisella heinäkuun puolelta. Kolminkertainen (tai tuolloin vielä kaksinkertainen) maailmanmestari Pawel Fajdek tempaisi Madridissa 80,82. Hieno heitto, mutta kylmiä väreitä nostatti se, että 80 metrin viivalla seisoi toimitsija katsomassa aivan muualle. Siinä oli hengenlähtö lähellä.
On muuten hämmästyttävää, kuinka harvoin yleisurheilukentillä sattuu onnettomuuksia. Keihäät, moukarit ja kiekot lentävät pitkälle ja osuessaan tekevät pahaa jälkeä. Kaikki muistavat Tero Pitkämäen keihästämän pituushyppääjä Salim Sdirin, mutta keihäässä on sattunut paljon muitakin osumia. Harvempi muuten tietää, että Montrealin olympialaisissa puolustavan olympiavoittaja Anatoli Bondartshukin moukari lensi juoksuradalle, jossa parhaillaan verryttelivät 5000 metrin alkuerän juoksijat. Lähinnä putoamispaikkaa oli muuan Lasse Virén. Siinä oli neljännen kultamitalin menetys lähellä. Bondartsuk itse sai pronssia. Eivätkä muutkaan lajit ole riskittömiä. Täydessä juoksuvauhdissa oleva keskittynyt urheilija ei ehdi väistää hortoilijoita ja liikemäärä on melkoinen. Muutama vuosi sitten seurasin sananmukaisesti aitiopaikalta, kun alle 22-vuotiaiden EM-kisoissa Tampereella silloinen Yleisurheilun Kuvalehden päätoimittaja ehti astua jo askeleen kentältä radan puolelle etukaarteen alkuun huomaamatta, että miesten 4 x 400 metrin viestin vaihto oli jo päällä. Viime hetken pysähdys ja peruutus estivät katastrofin, mutta kärkijuoksijat varmaan säikähtivät. Olen itsekin kerran hölmöillyt. Vuosia sitten toimitsijana ollessa piti singahtaa kentän toiselle puolelle kiireesti, jolloin ajatuksissani menin lyhintä reittiä - suoraan kuulantyöntöpaikan ohi huomaamatta, että verryttely oli jo alkanut. Onneksi toinen toimitsija oli tarkkana ja tarttui minusta kiinni ennen kuin ehdin iskemäalueelle. Pahoitteluni vihamiehilleni.


7. Huimaava heitto

Useita kertoja arvokisoissa esiintynyt moukarinheittäjä Tuomas Seppänen kertoi sairastavansa hankalaa ammattitautia. Diagnoosi on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Inhottavampi juttu lajiin, jossa pyöritään kovaa vauhtia. Olen kerran saanut saman diagnoosin ja kun kuulin taudin nimen, ilmoitin että jos tämä on jumalauta hyvänlaatuinen niin en perkele todellakaan halua tietää, millainen mahtaa olla pahanlaatuinen. Useimmiten syynä on sisäkorvaan kertynyt sakka. Onneksi hoito-ohje on olemassa: tehdään tietynlainen liikesarja huolella ja rauhallisesti, niin sakka menee sinne minne se kuuluu tasapainoaistia häiritsemästä. Ainakin omalla kohdalla lääkärin neuvottua konstin huimaus lakkasi kuin taikasauvan iskusta eikä ole sen koommin palannut. Hämmästyttävä tunne, kun maailma on toista vuorokautta mennyt yhtä saatanan karusellia ja pysähtyy yhtäkkiä.


8. Formulavauhtia

Säännöllisin väliajoin media jaksaa muistuttaa, että autokuskit ovat oikeasti kovia urheilijoita. Tämä vain saattaa pidemmällä tähtäimellä kalahtaa omaan nilkkaan, sillä moottorikilpailujen mielenkiinto perustuu melkoiselta osalta katsojien toiveajatteluun "no kyllä mäkin tohon pystyisin, jos saisin tilaisuuden". Kovin moni ei pääse formulaa testaamaan, mutta kuka tahansa voi käydä lenkillä ja lähteä radalle, jos uskoo pärjäävänsä. Todellisuudessa sohvaperuna ei formuloissa pärjäisi, sillä kuskit kieltämättä ovat kovassa kunnossa. Tosin tarinoissa on usein ollut hieman väritystä mukana. Tällä kertaa "kaapista ulos" tuli Valtteri Bottas, jonka kuntotulosten luulisi masentavan formulawannabe-porukkaa. Etenkin kun tulokset olivat jopa sillä tavoin linjassaan, että ne ovat siltä osin uskottavia. Bottas kertoi juosseensa Cooperissa hurjat 3550 metriä ja kymmenentuhatta metriä aikaan 37 ja jotain. IAAF:n pistetaulukossa, joka mahdollistaa vertailun eri lajien välillä, 3000 metrin tulos 10.08 antaa 438 pistettä. 10.08 on sitä vauhtia, joka tuo Cooperissa 3550 metriä. Kolmella tonnilla aika olisi ehkä hieman parempi, sanotaan kymmenen minuuttia tasan. Se on taulukossa 469 pisteen suoritus. Tämä vastaa kymmenellätuhannella metrillä 36.47, mikä natsaa hyvin Bottasin kertomaan. On luultavaa, että muun lajin edustaja tekee suhteessa hieman paremman tuloksen Cooperissa kuin kympillä, koska juoksijoilla on kevyempi ruumiinrakenne.


9. Lisää treeniä

Maastojuoksun ensimmäisen virallisen maailmanmestaruuden 1973 voittanut Pekka Päivärinta lyttäsi suomalaisyleisurheilijoiden asenteen. Valmentajat ovat todenneet, että riittää juosta 6-7000 kilometriä vuodessa. "Lätsä" sanoi, että ei riitä alkuunkaan. Vaaditaan 10 000 kilometriä. Vaikka olen Lätsän kanssa ollut eri kannalla monta kertaa, niin tässä hän on oikeassa. Muistutan kuitenkin, että useimmiten vika ei ole niissä jotka edes yrittävät. Vika on niissä, jotka eivät yritä. Riittävän kovaan työhön on valmiita vain harva. Kestävyyslahjakkuudetkin räpeltävät mieluummin salibandyssa, kun selviää helpommalla. Ja harvoilla kestävyyslajiyrittäjillä on mahdollisuus valita juoksun lisäksi suunnistus, triathlon, hiihto, ampumahiihto ja muutama pienempi laji, joissa kilpailu on monin verroin helpompaa - montako afrikkalaista alan harrastajaa olette nähneet? Tässä taannoin eräs nuori kahden lajin kestävyysurheilija pohti, kumman valitsee. Sanoa pamautin suoraan, että kannattaa valita hiihto. Puhdasta matematiikkaa on, että jos on hiihtäjänä Suomen kahdeksanneksi paras, pääsee arvokisoihin. Jos on juoksijana Suomen toiseksi paras, se ei yleensä riitä arvokisaedustukseen menestyksestä nyt puhumattakaan. Jos on hiihtäjänä Suomen toiseksi paras, kamppailee arvokisamitaleista.
Juoksuun jää jäljelle sen verran vähän lahjakkuuksia, että ei ole ihmekään että riittävän kovaa harjoittelua yrittävät eivät sitä kestä - he eivät välttämättä ole riittävän lahjakkaita kestämään harjoittelua. Nykynuorisosta vain harvalla on riittävästi lapsena tehtyä liikuntaa, jotta kroppa kestäisi tehotreenit. Ja 1970-luvulla raju kilpailu ruokki menestystä, jolloin edes SM-tasolle ei ollut asiaa ilman tiettyä lahjakkuustasoa ja riittävää harjoitusmäärää. Nykyään tosissaan yrittävien määrä on sen verran alhaalla, että kestävyysmatkoillakin saattaa Kalevan Kisojen tulosrajan saavuttaa, vaikka ei olisi enimmilläänkään harjoitellut edes 4000 kilometriä vuodessa. Tosin menestystä sillä määrällä ei vielä tule, siihen vaadittiin jo tuo 6000 kilometriä.


10. Tasa-arvoa vaikka väkisin

IAAF teki juuri ennen MM-kisoja pikapäätöksen hyväksyä naisten 50 kilometrin kävelyn ohjelmaan. Syynä oli pelko oikeusjutusta ja huonosta PR:stä, kun amerikkalainen naiskävelijä Erin Talcott vaati lajille MM-arvoa. Lopputulos? Kisa käytiin miesten kilpailun yhteydessä, siihen osallistui seitsemän kävelijää, joista neljä pääsi maaliin. Kaksi keskeytti ja yksi hylättiin. Oli vähintäänkin runollista oikeutta, että hylätyn nimi oli Erin Talcott.
Varsinainen MM-kilpailun irvikuva. Ceterum censeo olen sillä kannalla, että kävelyt pitäisi poistaa IAAF:n alaisuudesta omaksi lajikseen. Jos on tarkoitus mennä kovaa, niin juoskaa sitten. Koko kävely ei sitä paitsi ole sama laji kuin se oli vielä vuosikymmeniä sitten. Sääntötulkinta on löystynyt siten, että nykyhuipuista ei yksikään pääsisi diskaamatta maaliin, jos heidät heitettäisiin aikakoneella taaksepäin. Kova laji kieltämättä, mutta eihän se oikein ole aikuisen miehen hommaa olla lätkät kourassa silmä kovana tiiraamassa, oikeniko polvi tarpeeksi ja oliko maasta irtautuminen pidempi kuin 60 millisekuntia. Ja joo, olen ollut tuotakin tekemässä. Melkein kaikki on tullut koettua, tosin muutama vuosi sitten edesmenneelle Juoksija-lehden perustaja Tapio Pekolalle olin aina kateellinen siitä, että hän on ollut jopa naisten viestijoukkueen kapulana.


11. Puutaheinää

MM-kisojen kohujuoksija Caster Semenya voitti 800 metriä, mutta jäi 1500 metrillä pronssille, vaikka olikin kisan kovin jätkä. Semenyan osanotto-oikeudesta on väännetty pitkään. Hän oli välillä pannassa, mutta sitten sai taas kilpailla kun käytti testosteronitasoja alentavaa lääkitystä. Nyt IAAF lopetti lääkityksen vaatimisen ja Semenya palasi vaatimattomien vuosien jälkeen taas voittajaksi. Johonkin kohtaan pitäisi raja vetää ja näiden todisteiden jälkeen olen muuttanut aiempaa näkemystäni. Semenya ei kuulu naisten kilpailuihin. Hänessä ei ole naista yhtään sen enempää kuin merkintä passissa. Olen nähnyt hänet siviiliasussa läheltä ja jos en olisi tuntenut, olisin ilman muuta pitänyt miehenä. Hänellä on vaimo, joka on raskaana (miten?). Hurjimpien huhujen mukaan hänellä on ollut piilokivekset, jotka on teini-iässä poistettu leikkauksella.
Intersukupuolisuus itsessään on vakava paikka ihmiselle ja vaatii voimia ihmiseltä itseltään sekä ymmärrystä muilta. Mutta jos kerran on intersukupuolinen, niin sitten ei ole nainen eikä ole oikeutta kilpailla naisten sarjassa.
Vaan joillakin poliittinen korrektius ajaa kaiken muun edelle, kuten Eurosportin kommentaattori Susanna Kallurilla, joka lasketteli sekavaa puutaheinää ja olkiukkoja, anteeksi olkijotakin: – En ymmärrä, miksi hänen pitäisi lääkitä itseään. Hän on syntynyt naiseksi, ja hän on sellainen kuin on. Se, että sitä kutsutaan sairaudeksi, jonka oireita ovat parrankasvu ja matala ääni... Pitäisiko meidän kieltää Charlotte Kallaa kilpailemasta, koska hänellä on tavallista naista parempi hapenottokyky Pitäisikö Blanka Vlasic hylätä, koska hänellä on pitkät jalat? Entä Ian Thorpe, koska hänen jalkansa ovat kokoa 55? Mielestäni kaikkien kuuluu olla sellaisia kuin he ovat. Huippu-urheilu ei ole reilua. Tässä ollaan nyt heikoilla jäillä, hän tykitti.
Niin totisesti ollaan. Jotenkin tuntuu siltä, että Susanna Kallur saattaisi olla toista mieltä asiasta, jos häneltä olisi jäänyt pika-aitojen Euroopan mestaruus 2006 saamatta jonkun intersukupuolisen semenya-tyypin takia. Puhumattakaan siitä, että ehkä tulevaisuudessa naisten sarjassa saa kilpailla, kunhan ilmoittaa tuntevansa itsensä naiseksi.


12. Vikkelä maskotti

Lontoon MM-kisojen maskotti Hero-siili sai ansiosta maineen kaikkien aikojen vikkelimpänä ammattikuntansa edustajana. Hyvä niin, edes Ranskaa edustanut estejuoksuporsastelija Mahedine Mekhnissi-Benabbad ei saanut Heroa tönäistyä kumoon, kuten parille aiemmalle maskotille on hänen käsittelyssään tapahtunut. Ilmeisesti tästä suivaantuneena hän yritti saada pronssimitalisti Evan Jagerin hylättyä, jotta olisi itse noussut mitaleille. Jager oli kompuroinut toisen vesiesteen jälkeen, jolloin kaksi hänen askelistaan oli osunut rataviivan sisäpuolelle. Mekhnissi-Benabbadin pitäisi opiskella vähemmän koraania ja enemmän yleisurheilun sääntökirjaa. Jälkimmäisessä sanotaan aivan selvästi (sääntö 163/4b): Kilpailijaa ei tule hylätä, jos hän astuu tai juoksee suoralla ratansa sisä- tai ulkopuolella, estejuoksussa vesihaudan ”poikkeamareitin” suoran osan sisä- tai ulkopuolella tai kaarteessa oman ratansa ulkoreunan ulkopuolella, saamatta siitä mitään olennaista hyötyä, ja ilman että ketään muuta juoksijaa olisi häiritty. "Hyödyllä" tarkoitetaan esim. sitä, että juoksija ohittaa toisen juoksijan sisäkentän kautta. Periaatteessa juoksija voisi vaikka pompata aina kaarteen jälkeen sisäkentälle ja juosta siellä, kunhan tulisi ennen seuraavan kaarteen alkua takaisin radalle eikä ohittaisi ketään sisäkentällä juostessaan. Enemmän matkaahan hän vain itselleen kerryttää tällä tavoin, kuten Jagerillekin kävi.


13. Eksyminen matkalla

Ennen naisten estejuoksun finaalia katsoin tarkasti jokaista juoksijaa. Voittajan näkee tappajan katseesta, häviäjän pälyilystä. Ennakkosuosikki, olympiavoittaja ja ME-nainen Ruth Jebet ei säväyttänyt. Ilmoitin mitalikolmikon olevan Chepkoech - Coburn - Jebet. En vain uskaltanut jättää Jebetiä kokonaan pois mitaleilta, vaikka mieli teki laittaa Jepkemoi hänen tilalleen. No, mitalikolmikko oli Coburn - Frerichs - Jepkemoi. Jebet oli vasta viides. Frerichs tuli täysin puskista, paransi ennätystään yli 15 sekuntia ja toi jenkeille kaksoisvoiton. Mutta huikeinta oli se, mitä omalle ykkösvalinnalleni Chepkoechille tapahtui. Hän oli kärjessä ensimmäiselle vesiesteelle tultaessa - ja juoksi sen ohi! Vasta toisten hypätessä esteelle hän huomasi, mitä tapahtui, jarrutti, kääntyi takaisin ja veti toisen U-käännöksen aitoen esteen yli lähes nollavauhdista. Videolta näkee, että Chepkoech nousee vesihaudasta kahdeksan sekuntia kärkeä jäljessä. Seuraavalla kierroksella hän kaatui kuivaesteellä menettäen siinäkin useita sekunteja! Siitä huolimatta hän nousi vielä kärkitaistoon mukaan, mutta lopussa eivät enää paukut riittäneet. Hän oli neljäs häviten voittajalle vajaat kahdeksan sekuntia...


14. Ällöttävää

Naisestejuoksussa pysyäksemme: Suomen Sandra Eriksson ei tällä kertaa ollut mukana, koska on vasta toipumassa. Camilla Richardsson karsiutui odotetusti alkuerissä. Molemmat estejuoksijamme ovat suomenruotsalaisia. Valitettavasti molemmat ovat joutuneet sen takia ilmeisesti saman ahdistelijan uhreiksi. Törkyturpa on kehottanut "puhumaan suomea tai vaihtamaan hurrien edustajaksi". Toivon että en koskaan joudu tämän paskapään kanssa samaan tilaan - en hänen itsensä vaan oman itseni takia. Molemmat estejuoksijamme ovat suomalaisia. He vain sattuvat olemaan ruotsia äidinkielenään puhuvia suomalaisia. Camilla puhuu sitä paitsi oikein hyvin suomeakin. Sandra ymmärtää hyvin, mutta puhuu paljon huonommin, mutta hän onkin asunut jo vuosia Ruotsissa henkilökohtaisista syistä. Suomessa asuessaan hän yritti kovasti opiskella parempaa suomen kieltä - autoin muutaman kerran itsekin. Nykyään suomen kieli on sen verran ruosteessa, että taannon hänen blogiinsa kommentoidessani kirjoitin varmuuden vuoksi ruotsiksi. Suomenruotsalaiset ovat suomalaisia siinä missä me suomea äidinkielenämme puhuvat. Olen yrittänyt, jos kielitaito sen sallii, puhua ruotsia heidän kanssaan. Tosin useimmat suomenruotsalaiset, kuten Camilla, puhuvat suomea paremmin kuin minä ruotsia, joten tositilanteessa kommunikointi onnistuu yleensä parhaiten siten, että molemmat puhuvat omaa äidinkieltään. Tosin Sandran kanssa se on niillä ja rajoilla, koska hänen suomensa on päässyt vähän ruostumaan.


15. "Heikkoa" menestystä

Suomen menestystä MM-kisoissa pidettiin yleisesti ottaen kehnona. Tämä pitää paikkansa, jos vertaa aiempiin kisoihin - ja erityisesti jos vertaa kultaiseen 70-lukuun. Tosiasiat on kuitenkin muistettava. Ei yleisurheilu ole mitään hiihtoa tai jääkiekkoa. Se on tolkuttoman globaali laji. On täysin käsittämätöntä, kuinka keihäänheitosta jaksetaan aina sanoa, että "eihän sitä harrasteta juuri missään". Esimerkiksi vuoden 2016 miesten keihäänheiton maailmantilastossa on 50 parhaan joukossa edustettuna 28 eri maata. Joka maanosasta vieläpä vähintään kolme eri maata, aina Oseaniaa (Australia, Uusi-Seelanti ja Fidzi) myöten. Haastan lukijaa esittämään yleisurheilun ulkopuolelta jonkin lajin, jossa viidenkymmenen parhaan joukossa on useamman maan edustajia kuin keihäänheitossa. Vihjeeksi sanottakoon, että taatusti ei onnistu edes lajeista globaaleimmaksi virheellisesti väitetyssä jalkapallossa. Jääkiekossa ei riitä edes viidentuhannen parhaan pelaajan listaaminen, että saataisiin yhtä monen maan edustajia kuin keihäänheitossa löytyy viidenkymmenen joukosta.
Mikäli katsotaan yleisurheilun tasoa eri maissa, Suomi oli viime vuonna maailman 22. kovin maa. Se toinen todella globaali laji eli jalkapallo on valovuoden päässä. Mikään globaali yksilölaji ei yllä lähellekään. Joukkuelajeista kovasti hehkutettu miesten koripallomaajoukkue on maailmanlistalla sijalla 32 eli ei pärjää yleisurheilulle, naisten maajoukkue ei edes mahdu 77 rankatun joukkoon. Myöskin ansiokkaasti esiintynyt miesten lentopallomaajoukkue on sijalla 18 eli niukasti yleisurheilun edellä, mutta naismaajoukkue on 79. Ei jatkoon.
Maailmassa harvempi kuin joka tuhannes ihminen on suomalainen. MM-kisoissa on 48 yksilölajia, pyöristetään viiteenkymmeneen. Tästä laskien 1000 : 50 = 20 eli Suomi menestyisi tasollaan, jos yksi urheilija olisi kahdenkymmenen parhaan joukossa. Niitä oli useita.


Loppukevennys: Sen seksi tein

Tutkimus totesi pettämisen perussyyn olevan miehillä ja naisilla erilainen. Miehillä yleisin syy pettämiseen oli seksin puute parisuhteessa, naisilla huono parisuhde.
Puretaan syyt palasiksi.
Mies: Ei saa seksiä parisuhteessa, johon on muuten ihan tyytyväinen. Menee ja harjoittaa seksiä jonkun muun kanssa. Tavoite saavutettu. Palaa parisuhteeseen.
Nainen: On tyytymätön parisuhteeseensa, mutta seksi ei ole siinä ongelma. Menee ja harjoittaa seksiä jonkun muun kanssa. Ei kuitenkaan ryhdy tämän kanssa parisuhteeseen. Palaa entiseen parisuhteeseensa, johon oli tyytymätön.
Katsaus naisen logiikan ihmeelliseen maailmaan päättyy tähän.

Uusinta: POW-WOW

Lukijalle: Tässä viime aikoina on luettu Syyriassa ISIS:in vangeiksi jääneistä taistelijoista. Jotenkin on epäilys, että siitä sakista ei nouse samanlaisia tarinoita kuin tässä viiden vuoden takaisessa jutussa entisistä sotavangeista:

Kauan sitten, Eskelisen linja-autossa matkalla Rovaniemeltä pohjoiseen kuski ja hänen takanaan istunut iäkkäänpuoleinen mies juttelivat niitä näitä. Istuin käytävän toisella puolella ja kuuntelin puolella korvalla äijien puheita. Mitäpä ne hetkauttivat nuorta miestä, joka nautti aurinkoisesta kesäsäästä, katseli liikennettä ja tuumaili että vuoden päästä pääsee jo itsekin auton rattiin. Sitten juttu kääntyi sota-aikaan ja historiasta kiinnostuneena terästin kuuloani. Kuski itse oli ollut nöösipoika tuolloin, mutta kyytimies armeijan harmaissa. Kuski totesi, miten Lapin sodassa oli jossain juuri ohitetussa paikassa suomalaisia siviilejä ollut saksalaisten vankeina. Kyytimies murahti siihen, että parempi saksalaisten kuin venäläisten vankina. Jokin äänensävyssä sai kuskin esittämään kysymyksen, johon tuli myöntävä vastaus. "Oli se melkoinen paikka ja jäljet vaivaa vieläkin." Muuta hän ei sanonut eikä vastannut enää jatkokysymykseen, vaan ohjasi puheen muille urille. Muutaman sanan vaihdoin sitten myöhemmin keskustelussa minäkin, mutta aihe ei enää liittynyt sotaan.
Tuo on tietääkseni ainoa kerta, kun olen ikinä tavannut entisen sotavangin. Luultavasti olen tavannut muitakin, mutta en ole ollut tietoinen vankitaustasta. Pitkään suomalaiset sotavangit vaikenivat kokemuksistaan ja nykyään jäljellä on vain muutamia kymmeniä. Heidän elinikänsä on jäänyt keskimäärin lyhyemmäksi kuin muiden veteraanien - jäljet jäivät vaivaamaan, kuten tuotakin miestä. Neuvostoliitto ei paljon sotavankien kohtelusta määräävistä Geneven sopimuksista piitannut.

Koska sodalla on tapana koskettaa kaikenlaisia ihmisiä, sotavangiksikin voi joutua miltei kuka tahansa. Monella myöhemmässä elämässään kuuluisaksi nousseella henkilöllä on taustallaan sotavankeus, samoin joskus on käynyt niin että joku kuuluisuus on jäänyt sotavangiksi. Seuraavassa listassa tusina yleensä muista kuin sota-ansioistaan tunnettua henkilöä. Suomalaisia ei ole joukossa. Osaksi siitä syystä, että suomalaisia on vangiksi jäänyt suhteellisen vähän - esimerkiksi korkea-arvoisin vangiksi jäänyt suomalaissotilas oli vain majuri. Tosin yleni sittemmin kenraaliluutnantiksi, joten ei sotavankeus ainakaan uraputken este ollut.
Muita kuuluisia suomalaisia sotavankeja olivat mm. sittemmin sekä kesä- että talviolympialaisissa urheillut Keijo Kuusela ja ensimmäisenä suomalaisena äänivallin rikkonut Lauri Pekuri.
Ulkomaalaisista listalle ei ole kelpuutettu Nobel-kirjailija Günter Grassia tai paavi Benedictus XVI:ta, koska he eivät jääneet vangiksi varsinaisesti sodan aikana, vaan saksalaisina sotilaina joutuivat automaattisesti joksikin aikaa vankileirille sodan päätyttyä. Grassin muistelmateoksen Sipulia kuorimassa mukaan hän ystävystyi vankileirillä nuoreen Josephiin, joka aikoi ruveta katoliseksi papiksi. Muisteluun kannattaa suhtautua samalla luotettavuudella kuin muihinkin Grassin jorinoihin.
Listalle ei ole kelvannut myöskään Werner Mölders, koska hänellä ei kyseisen sodan ohella ole muita merkittäviä saavutuksia. Ei vaikka hänellä olikin takanaan erikoinen sotavankeus. Hävittäjä-ässä tuli ammutuksi alas 5.6.1940 Ranskan taistelun aikana ja jäi vangiksi. Kolme viikkoa myöhemmin Ranska antautui ja Mölders pääsi vapaaksi. Hän ehti ottaa osaa Taisteluun Britanniasta ja Operaatio Barbarossaan ja olla ensimmäinen sadan ilmavoiton rajan saavuttanut lentäjä ennen kuolemaansa lento-onnettomuudessa.

Henkilöt on listattu sotavangiksi joutumisen päivämäärän mukaiseen järjestykseen.

1. Napoleon III, 2.9.1870.
Napoleonin veljenpoika Ludwig Napoleon valittiin Ranskan presidentiksi 1848. Suvussa kulkeva kunnianhimo ei kuitenkaan asettunut, vaan neljä vuotta myöhemmin hän julisti itsensä keisariksi nimellä Napoleon III. Saksan-Ranskan sodan ratkaisutaistelussa Sedanissa saksalaiset onnistuivat piirittämään ranskalaiset joukot, joiden mukana oli myös keisari itse. Antauduttuaan Napoleon III pyysi Preussin kansleri Otto von Bismarckia tapaamaan itseään. Bismarck kertoo tästä vaatimattomassa työläisasunnossa Doncheryssä Sedanin lähistöllä käydystä tapaamisesta vaimolleen kirjoittamassaan kirjeessä. Siinä hän toteaa seurustelumme oli hyvin hankalaa, sillä minä en halunnut kosketella asioita, jotka olisivat ehkä loukannet häntä, joka Jumalan mahtavan käden avulla oli kukistettu. Napoleon III:lle sotavankeus ja tappio oli todella kohtalollinen isku; kuuden kuukauden kuluttua hän vapautui, mutta vietti loppuelämänsä maanpaossa Englannissa.

2. Winston Churchill, 15.11.1899.
Churchill palveli nuorena miehenä upseerina brittiarmeijassa ottaen osaa sotaan Sudanissa. Vuonna 1899 hän erosi armeijan palveluksesta tarkoituksenaan ryhtyä poliitikoksi. Hävittyään parlamenttivaaleissa Churchill tarttui tilaisuuteen lähteä Morning Post -lehden reportteriksi vastikään syttyneeseen buurisotaan. Siellä hän otti osaa tiedustelumatkaan panssarijunalla (voi pyhä jysäys sen ajan taktiikoita!), jonka buurit tietysti suistivat kiskoilta. Saatuaan veturin toimivaksi joukko lähti perääntymään, haavoittuneet veturissa ja muut mukana marssien. Churchill joutui tekemään pienen partiomatkan etsimässä jälkeen jääneitä miehiä, jolloin hän joutui buurien yllättämäksi. Rintaan osoittavan kiväärin edessä ei voinut muuta kuin nostaa kädet ylös. Vankeudessa Churchill yritti puhua itsensä vapaaksi kirjeenvaihtaja-asemansa takia, mutta jääräpäiset buurit vetosivat aivan oikeuteutsti siihen, että hän oli itse luopunut asemastaan osallistumalla taisteluun. Niinpä Churchill päätti paeta ja tässä onnistuikin. Matkaa Portugalin hallitsemaan Mosambikiin oli melkein 500 km, mutta tästäkin hän selviytyi. Etelä-Afrikkaan ja sittemmin Englantiin palattuaan hän huomasi olevansa kaikkien tuntema sankari. Kokonaan toinen asia on, olisiko hänestä tullut parlamentaarikko, kabinetin jäsen ja pitkäaikainen pääministeri ilman tätäkin profiilinkorotusepisodia.

3. Josip Broz Tito, 25.3.1915.
Kroatia kuului ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävalta-Unkariin, joten nuori Josip Broz kutsuttiin maan armeijan riveihin 1913. Sodassa hän taisteli itärintamalla ja osoittautui erinomaiseksi sotilaaksi. Hänestä tuli armeijan nuorin vääpeli vasta 22-vuotiaana, mutta pian tämän jälkeen hän haavoittui vakavasti ja jäi venäläisten vangiksi. Jo vahvana itänyt vasemmistolainen aate puhkesi vankeusaikana rikkaruohoonsa ja Broz liittyi Jugoslavian kommunistiseen puolueeseen Siperiassa 1918. Toisen maailmansodan jälkeen hänestä tuli kommunistisen Jugoslavian elinikäinen presidentti, mitä titteliä hän pitikin kuolemaansa asti 1980.

4. Charles de Gaulle, maaliskuu 1916.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä de Gaulle oli nuori luutnantti. Luonne oli miehellä jo myöhemmän maineensa mukainen: totesi Ranskan taktiikan mekanisoituneeseen sodankäyntiin vanhentuneeksi, sai kunniamerkin urhoollisuudesta, haavoittui kolmesti, oli välillä muutaman kuukauden syrjässä pahimman jälkeen, ylennettiin arvossa kapteeniksi ja tehtävässä joukkueenjohtajasta komppanianpäälliköksi. Verdunin tulihelvetissä de Gaulle menetti tajuntansa kaasuhyökkäyksessä ja jäi saksalaisten vangiksi. Sotavankeudesta hän yritti paeta viidesti ja joutui erikoisvartioituun vankilaan. Siellä hän kirjoitti ensimmäisen kirjansa, joka käsitteli keisarillisen Saksan armeijaa. Kolme viikkoa aselevon jälkeen de Gaulle palasi kotiinsa ja yleni everstiksi sotien välillä (sen pidemmälle ei ole tapana päästä, jos veetuilee esimiehilleen etenkin jos on oikeassa, kuten de Gaulle panssarien käytön teoriassaan). Loppu on historiaa: Ranskan antautuminen, pako Englantiin, Vapaan Ranskan johtajuus ja aseman varmistaminen neljän voittajavallan joukossa. Sitten pitkäaikainen presidenttiys.

5. Viktor Tsukarin, lokakuu 1941.
Tsukarin oli nuori lupaava voimistelija, mutta urheilu jäi Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon. Hän jäi vangiksi Pultavan lähistöllä ja kulki useiden vankileirien (mm. Buchenwald) kautta ennen vapautumistaan sodan päätyttyä. Normaaliin tapaan häntä ei laitettukaan rangaistukseksi gulagiin, vaan harjoittelemaan. Kannatti, koska Tsukarin voitti vuosien 1952 ja 1956 olympialaisissa peräti seitsemän kultamitalia. Tieteellisellä uralla hän eteni liikuntakasvatuksen apulaisprofessoriksi.

6. Kristjan Palusalu, 31.10.1941.
Virolainen Palusalu saavutti Berliinin olympialaisissa yllättäen kaksi kultaa voittamalla raskaan sarjan sekä kreikkalais-roomalaisessa että vapaapainissa. Viron liityttyä 1940 vapaaehtoisesti neuvostokansojen onnelliseen perheeseen Palusalu vietiin Puna-armeijan riveihin 1941 suunnilleen yhtä vapaaehtoisesti. Myöhäissyksyllä hän onnistui toverinsa (pun intented) kanssa pujahtamaan suomalaisten linjojen läpi ja antautumaan. Palusalun tunnisti kyseisellä rintamalohkolla lääkärinä toiminut voimistelun olympiamitalisti Heikki Savolainen. Sodan päätyttyä Palusalu joutui tietysti gulagiin. Myöhemmin hän ilmeisesti toimi Pronssisoturi-patsaan mallina. Kun virolaiset siirsivät venäläismiehityksen symbolina pidetyn patsaan näkyvältä paikalta Tallinnan keskustasta syrjemmälle sotilashautausmaalle, maan venäläisvähemmistö protestoi raivokkaasti ja Venäjä tyypilliseen tapaansa sotkeutui asiaan. Virolaiset olisivat voineet toimia fiksumminkin. Patsaassa on kuvattu alaspäin katseensa painanut sotilas kivääri selässään piippu alaspäin osoittaen eli antautumisasennossa! Virolaisten olisi pitänyt säilyttää monumentti paikallaan, nimetä se uudelleen Antautuvan neuvostosotilaan muistomerkiksi ja kiinnittää jalustaan Palusalusta kertova laatta. Neuvostomiehitystä lämmöllä muistelevista noin 50 % olisi kuollut vitutukseen.

7. James Clavell, alkuvuosi 1942.
Vain 17-vuotias Clavell joutui japanilaisten vangiksi Malaijan antautuessa ja vietti loppusodan pahamaineisella Changin vankileirillä Singaporessa. Sodan jälkeen hän meni aluksi elokuva-alalle käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi. Ensimmäinen kirja, Kuningasrotta, ilmestyi 1962 ja oli myyntimenestys. Se sijoittui Changin vankileirille. Yhtenä hahmona oli Peter Marlowe, jota pidetään kirjailijan alter egona, joskin Clavell ei koskaan suoranaisesti kieltänyt eikä myöntänyt asiaa. Kirjasta sai alkunsa satoja vuosia ja valtavia tiiliskiviromaaneja (Kuningasrotta oli normaalipaksuinen) käsittänyt Aasian Saaga, jonka tunnetuin teos lienee kolmantena ilmestynyt Shogun.

8. Konrad Lorenz, 1944.
Itävaltalainen lääkäri-biologi, leimautumisilmiön keksijä Lorenz jäi venäläisten vangiksi toimiessaan perääntymisvaiheen aikana lääkärinä itärintamalla. Hän jatkoi lääkärin työtään vankileirillä ja vapautui 1948. Lääketieteen nobelisti hänestä tuli 1973.

9. Donald Pleasence, 31.8.1944.
Aloitteleva näyttelijä Donald Pleasence oli aluksi aseistakieltäytyjä, mutta vaihtoi mielipidettään ja päätyi Avro Lancaster -pommikoneen miehistöön. Kone ammuttiin alas miehitetyn Ranskan yllä ja Pleasence päätyi sotavankileirille, jossa hän osallistui viihdytystoimintaan esiintymällä näytelmissä. Sodan jälkeen hän näytteli elokuvassa Suuri pakoretki, joka perustui tositapahtumiin RAF:n miesten yrittäessä joukkopakoa Stalag Luft III -leiriltä. Pleasence itse oli ollut Stalag Luft I -leirillä. Tunnetuin rooli taisi kuitenkin olla Bond-pahis Blofeld elokuvassa Elät vain kahdesti.

10. Kurt Vonnegut, 19.12.1944.
Saksalaistaustainen Vonnegut jäi vangiksi Ardennien taistelussa yksikkönsä jouduttua piiritetyksi. Hän päätyi vankileirille Dresdeniin, joka oli siihen asti säästynyt pommituksilta ... mutta sitten tuli 13.2.1945 ja kolme päivää kestänyt Dresdenin tuho. Vonnegut jäi henkiin, koska hän oli onnekseen maanalaisessa teurastamossa. Kirja Teurastamo 5 kilauttanee kelloja? Niin se käy.

11. Bert Trautmann, 1945.
17-vuotias Trautmann liittyi Luftwaffeen 1941 ja päätyi lopulta laskuvarjojääkäreihin. Itärintamalla hän jäi joksikin aikaa venäläisten vangiksi, mutta onnistui pakenemaan. Sodan lopussa länsirintaman puolella kävi kehnommin. Yksikkönsä hajottua Trautmann jäi amerikkalaisten vangiksi ja pakeni taas vain joutuakseen kesken pakoyrityksen brittien vangiksi. Tällä kertaa Trautmann kuljetettiin Englantiin, jonne hän päätti sodan loputtua jäädä. Lupaava maalivahti pelasi ensin amatööriseuroissa, mutta herätti sitten Manchester Cityn huomion. Trautmann pelasi seurassa 1949-64, legendaarisimpana suorituksenaan vuoden 1956 cup-finaali. 15 minuuttia ennen loppua hän sai kovan tällin yhteentörmäyksessä, mutta pelasi loppuun tehden myös yhden loistopelastuksen ja vieden seuransa voittoon. Myöhemmin huomattiin, että viisi niskanikamaa oli pois paikaltaan ja yksi niistä oli murtunut. Nykyään lähes 90-vuotias Trautmann elelee Espanjassa ja kannattaa yhä Manchester Cityä. Viime aikoina onkin riittänyt ilonaiheita enemmän kuin vuosikymmeniin.
Päivitys 19.8.2017: Trautmann kuoli 2013.

12. John McCain, 26.10.1967.
Komentajakapteeni John McCain oli ollut kovassa paikassa, kun lentotukialus USS Forrestalin kannella laukesi vahingossa raketti, joka sytytti valtavan tulipalon. Koneensa ohjaamossa istunut McCain pääsi kuolemanloukusta pakoon hyppäämällä alas polttoaineletkua pitkin juuri ennen kuin räjähdykset alkoivat. Mm. McCainin kone tuhoutui sen pommien ja polttoaineen räjähdettyä ja 134 merimiestä kuoli. Muutamaa kuukautta myöhemmin McCainin kone ammuttiin alas Hanoin yllä. Hän itse haavoittui ja hyppäsi laskuvarjolla järveen. Pohjoisvietnamilaiset kiskoivat hänet sieltä ylös ja veivät vankileirille, jossa hän vietti seuraavat viisi ja puoli vuotta. McCainin isä, amiraali John McCain Jr. nimitettiin Vietnamin joukkojen komentajaksi 1968. Tällöin pohjoisvietnamilaiset tarjoisivat hänen pojalleen vapauttamista saavuttaakseen propagandavoiton. Poika kieltäytyi ja vapautuminen vaihtui kidutukseen ja viisi vuotta pidempään vankeuteen. Sotavankeudesta jääneet vammat, mm. kyvyttömyys nostaa käsiä pään tasalle, lopettivat lentäjän uran. Nähdessään ylenemismahdollisuudet huipulle heikoiksi hän erosi laivastosta kommodorina ja meni politiikkaan. Pyrkiessään ensi kertaa kongressiin Arizonasta eräs paikallinen syytti häntä kiipijäksi, joka oli muuttanut paikalle vain ehdokkuuden takia. McCain heitti takaisin legendaksi muodostuneen vastauksen: Kuunteles, kaveri. Vietin 22 vuotta laivastossa. Isäni oli laivastossa. Isoisäni oli laivastossa. Meillä, jotka olemme sotilaita, on taipumus muuttaa paljon. Meidän on elettävä kaikkialla maassa, kaikkialla maailmassa. Toivoisin että minulla olisi ollut etuoikeus, kuten sinulla, elää koko ikäni mukavassa paikassa kuten Arizonan ensimmäisessä vaalipiirissä, mutta minun piti tehdä muita asioia. Itse asiassa, kun ajattelen nyt asiaa, paikka jossa olen elänyt pisimmän pätkän elämääni on Hanoi. Ura huipentui presidenttiehdokkuuteen ja tappioon Barack Obamalle 2008.

Muistijälki

Sanotaan, että kaikista ihmisen aisteista hajuaisti on primitiivisin ja jättää syvimmän muistijäljen. Kenties tunnetuin kuvaus tällaisesta muistijäljestä on Marcel Proustin teoksessa Kadonnutta aikaa etsimässä, jossa Madeleine-leivoksen maku ja tuoksu herättävät päähenkilössä mieleen äärimmäisen eläviltä tuntuvat muistot.

Etsin taannoin erästä tietoa ja siinä yhteydessä törmäsin netistä löytyvään Suomen murrearkistoon, jossa on ääninäytteitä eri paikkakuntien murteista. Ehkä keskimäärin 50 vuotta vanhoja äänityksiä, jotkut vanhempia, jotkut nuorempia. Eli ajalta, jolloin yleiskieli ei ollut vielä ehtinyt etenkään vanhempien ihmisten puheeseen merkittävästi vaikuttaa.

Hetken mielijohteesta klikkasin erään minulle lapsuudesta tutun paikkakunnan näytettä. Kyseessä ei ole kotipaikkakuntani, vaan paikkakunta X, jossa olin viettänyt lapsuudessa ja nuoruudessa paljon aikaa.

Tunne oli päätähuimaava. Kun puhe alkoi soljua, lihakseni jännittyivät. Jostain syvältä aivoista nousi tuoksuelämys. Se tuoksu, joka oli vanhassa pienessä maalaistuvassa. Aavistus navettaa, puisia hirsihuonekaluja ja vanhoja vaatteita. Kuviteltu tuoksu oli yhtä vahva kuin oikea havainto olisi ollut.

Jälkeenpäin ajatellen selitys oli selvä. En ollut kuullut tuontapaista puheenpartta sitten lapsuuden. Sen aikaiset vanhat ihmiset ovat jo kuolleet. Vaikka paikkakunnalla X puhutaan edelleen samaa murretta, eivät pikkuserkkuni puhu enää samalla rytmityksellä. Taivutukset ovat samat, mutta rytmi on yleissuomalaistunut. Siksi muistijälki säväytti - ja rajusti.

Kyseisen paikkakunnan murre on kuulemma kielentutkijalle helposti tunnistettavissa erikoisuutensa takia. Kuuntelin testatakseni naapuripaikkakuntien näytteet. Niistä vain paikkakunnan Y näyte herätti samanlaisia tuntemuksia, joskin selvästi lievempinä. Olin yllättynyt, koska olin odottanut paikkakunnan Z näytteeltä sitä, mutta se ei toiminut lainkaan. Odotukset aiheutuivat siitä, että minulle tutuin osa paikkakunnasta X sijaitsi nimenomaan paikkakunnan Z rajalla ja myös Z oli minulle varsin tuttu. Selitys vieraudelle löytyi paikkakunnan Z näytteestä: siinä puhui paikkakunnan toiselta laidalta kotoisin ollut henkilö. Sen sijaan toisella puolella paikkakuntaa X sijainneen paikkakunta Y:n näytteessä murre oli selvästi lähempänä lapsuuteni muistoja.

Kuuntelin myös nykyisen kotipaikkakuntani Hornankuusen murrenäytteen. Ero nykyiseen puheenparteen oli huomattava, mutta erilainen kuin X:llä. Tuntui, että juuri päinvastaisesti rytmi on säilynyt, mutta taivutukset muuttuneet lähemmäs yleiskieltä. Oli vaikeuksia ymmärtää mitä helvettiä puhuja oikein sanoi.

Seuraavaksi alkoi itää ajatus sokkotestistä. Kutsuin Ylimmäisen Johtavan Pääinkvisiittorin paikalle ja selostin keksimäni koemenettelyn. Eli:
1) Testaaja (tässä tapauksessa Salli B) valitsee listasta kymmenen paikkakuntaa, jotka saavat olla mitä tahansa - toki on suositeltavaa valita lähes joka murrealueesta jotakin, mutta voi olla parikin kohdetta samalta alueelta ihan kontrollimielessä.
2) Testaaja ottaa ensimmäisen kohteen, klikkaa nauhoitteen soimaan ja siirtää kursorin johonkin puolivälin paikkeille (näytteiden kesto on muutama minuutti) siksi, että näytteen alussa haastattelija joskus mainitsee paikannimen joka paljastaisi missä ollaan.
3) Testattava (tässä tapauksessa allekirjoittanut) kuuntelee näytteen joko loppuun tai siihen asti kunnes on valmis arvaamaan. Mikäli näytteessä mainitaan paikkakunta, se hylätään ja testaaja ottaa sen tilalle uusi näyte (näin kävi varsinaisessa testissä kerran). On huomattava, että testattava ei saa nähdä tietokoneen ruudulta nettiosoitetta, koska se paljastaa paikkakunnan.
4) Testattava ilmoittaa, mitä paikkakuntaa hän veikkaa. (Hän saa testauksen aikana esittää perusteluja ja arveluja ennen lopullista valintaansa, mutta testaaja ei saa antaa mitään vihjeitä.) Tämän jälkeen paljastetaan, mikä paikkakunta oli oikeasti kyseessä.
5) Toistetaan vaiheet 2-4 kunnes kaikki näytteet on käyty läpi.

Ja kuinkas äijän kävi? Näytteet järjestyksessä ja kommentteja kuuntelun ajalta:

1. Tässä ei ole oikein mitään mihin tarttua. Olisiko Keski-Suomea? Ei, tuossa oli selvä savolainen muljautus. Mutta ei tämä kunnon savoa ole. Etelä-Savoa, mutta Keski-Suomeen päin?
Veikkaus: Kangasniemi
Näyte: Keuruu
Voi perkele. Olisi pitänyt sittenkin pitäytyä Keski-Suomessa.

2. No tämä kalskahtaa hämeeltä. Kuulostaa vähän Yrjö-kirjoilta mutta ei niin leveää. Vastoin yleistä luuloa Yrjöissä ei puhuta tamperetta, vaan Längelmäen murretta. Jostain sieltäpäin.
Veikkaus: Orivesi
Näyte: Kangasala
No joo, tuli lähdettyä Tampereelta koilliseen kun piti lähteä kaakkoon. Mutta samaan maakuntaan meni.

3. Ensimmäiset sanat - tai oikeastaan rytmi - paljastavat heti, että Varsinais-Suomessa ollaan.
Veikkaus: Turku
Näyte: Nousiainen
Tästä voi sanoa, että oikein meni parinkymmenen kilometrin tarkkuudella.

4. Piru vie, tämä ei kyllä ole mistään kotoisin. Ei ole kyllä karjalaa, mutta ei tämä savoakaan ole. Jotain siltä ja väliltä.
Veikkaus: Parikkala
Näyte: Rautjärvi
Jess! Tuuletuksen paikka, meni naapuripitäjään. Mutta ei tämä kyllä Marja-Liisa Kirvesniemeltä kuulostanut.

5. Jaahas, nyt ollaan Savossa. Ei kylläkään siellä ihan sydänmailla pahimman vääntämisen keskellä.
Veikkaus: Heinävesi
Näyte: Lapinlahti
Oikeaan alueeseen meni, mutta kyllä ovat löytäneet Lapinlahdelta harvinaisen yleiskielisen ihmisen puhumaan - kyllä paikallisissa Eliittikisoissa viännetään savoa syvemmältä. Olisiko haasteteltava tehnyt saman kun äitivainaani, jota kerran haastateltiin torilla telkkariin? Olen ihan varma että toimittaja oli valinnut hänet kohteeksi kuultuaan rehevän murteen. Ja mitäpä eukko teki? Tajusi että nyt ollaan julkisuudessa ja yritti puhua niin hyvin kirjakieltä kuin vain osasi.

6. Mitä helvettiä tämä nyt on? Jotain etäisiä kaikuja pohjanmaasta mutta ei kuitenkaan oikeasti. Ja raja pohjanmaan ja muun Suomen välillä on jyrkkä. Paitsi ehkä pohjoisessa. Eikä tässä puhuta hoon päältä. Olisko jotain Etelä-Lappia?
Veikkaus: Tervola
Näyte: Haukipudas
Jumangegga! Ei tuo muistuttanut Oulua yhtään. Tai no, ehkä nyt jonkin verran jälkeenpäin ajatellen. Meni naapurimurrealueeseen nyt kuitenkin.

7. "Lammasta kerithän". Jaaha, nyt vedetään hoon päältä. Jopa haastattelija kysyy: "Sanothiin". Eli pohjoisessa ollaan.
Veikkaus: Kittilä
Näyte: Halsua
Tämä meni kyllä nyt päin seiniä. Ei tähän muuta voi sanoa.

8. Mitä helvettiä tämä oikein on? Eihän tässä ole mitään mihin tarttua. Ihan mitäänsanomatonta. Jotain Keski-Suomea tämän pitää olla.
Veikkaus: Laukaa
Näyte: Mäntsälä
No ei siis sinne päinkään. Mäntsälä? No sehän on Hämeen, Uudenmaan ja Kymenlaakson rajoilla, joten eihän siitä saa mitään selvää kun siinä taitaa olla kaikkia sekaisin. Kai tämä eniten hämettä sitten oli, vaan kovin laimeaa sellaista.

9. Jaahas, nyt mentiin Pohojanmaalle. Ei tämä kyllä mitään Ilmari Turjan kyröläistä ole, jotain vähän laimeampaa.
Veikkaus: Alajärvi
Näyte: Kurikka
Mitä helkuttia, onko Kurikka Suomen ainoa paikkakunta jossa murre on syventynyt? Ainakin Juha Miedosta päätellen.

10. Nyt haastetaan karjalaa, ei hetkenkään epäilystä. Taitaa olla mieluummin Laatokan etelä- kuin pohjoispuolta. Eikä kovin syvää kuitenkaan.
Veikkaus: Säkkijärvi
Näyte: Viipuri
Helppo nakki, naapuriin meni.

Murrealueita on suomen kielessä kahdeksan pääryhmää ja jos ne jakaa alaryhmiin, niitä on yhteensä 29. Alaryhmiä tarkastellen sain tässä testissä oikein kuusi kymmenestä. Itse asiassa ne neljä väärin mennyttä livahtivat jopa pääryhmissäkin väärin. Tosin kaksi meni viereiseen, toiseen pääryhmään kuuluvaan alaryhmään ja kaksi muutakin sentään viereiseen pääryhmään. Kohtuullisen hyvin meni silti, ainakin noin omasta mielestä. Täytyy kyllä tunnustaa, että kun Sallille teki saman testin, kohtasin voittajani.

Suosittelen kokeilemaan. Varoitus: Parilla ensimmäisellä kerralla ääninäytteen yritys saattaa antaa virheilmoituksen, mutta kyllä se siitä uusintayrityksellä onnistuu.

Uusinta: Moniloikkaa

Lukijalle: Näin käynnissä olevien yleisurheilun MM-kisojen kunniaksi uusinta, jossa harjoitetaan aikoinaan itäblokin vaarallisinta urheilulajia eli vapausloikkaa:

Silloin wanhaan hyvään aikaan, kun itäblokki oli vielä voimissaan, oli tapana harrastaa loikkaamiseksi kutsuttua urheilumuotoa. Yleensä lajissa kunnostautuivat poliittiset pakolaiset, kuten unkarilainen kardinaali Jószef Mindszenty. Varsin tunnettuja loikkareita olivat myös toimittajat bulgarialaisen Georgi Markovin tapaan. Kulttuurielämän tunnetut taiteilijat loikkailivat silloin tällöin, kuten viulisti Viktoria Mullova, balettitanssija Rudolf Nurejev ja shakkimestari Viktor Kortsnoi.

Urheilupuolella loikkaukset olivat harvinaisempia. Syitä oli monia:
1) Lännessä leipänsä urheilulla tienasivat idässä harrastetuista lajeista lähinnä jalkapalloilijat. Isot rahat liikkuvat baseballissa ja jenkkifutiksessa, jotka eivät idässä olleet erityisessä suosiossa. Koripallon taso ei ollut riittävän kova, jotta idän parhaat olisivat kyenneet nousemaan NBA-tähdiksi. Sama päti jääkiekkoon aina 70-80 -lukujen taitteeseen asti. Yksilöurheiluissa raha taas ei liikkunut silloinkaan samaan malliin kuin joukkuelajeissa eivätkä he voineet luottaa elantonsa tienaamiseen.
2) Idässä valtion ammattilaisilla oli varma leipä ja moninkertainen elintaso muuhun kansaan nähden. Sitä oli turha riskeerata marginaalisen hyödyn toivossa. Sopeutumisvaikeudet uuteen joukkueeseen uudessa kulttuurissa olivat myös odotettavissa.
3) Etenkin jalkapalloilijat tiesivät pääsevänsä tietyn ikärajan - yleensä 30 vuotta - saavutettuaan tienaamaan valuttaa länteen hallituksen luvalla. Näin teki esimerkiksi legendaarinen puolalaisfutari Grzegorz Lato ja useimmat muut NL:n satelliittimaiden pelurit. Neuvostopelaajille lupaa myönnettiin harvemmin, yhtenä poikkeuksena Oleg Blohin ja hänellekin vasta perestroikan alettua. Koripallossa noudatettiin usein samaa käytäntöä, samoin jääkiekossa.

Niille, jotka eivät päässeet siirtymään laillisesti tai eivät halunneet jäädä odottamaan, jäi vain yksi vaihtoehto: loikkaus. Seuraavassa urheiluloikkausten huipputusina. Listalle ei ole otettu sellaisia urheilijoita, jotka ovat loikanneet vasta uransa päätyttyä, kuten Nadia Comaneci tai lapsena vanhempiensa mukana lähteneet, kuten Jose Canseco. Erikoinen rajatapaus on urheilu-uransa jo päätyttyä loikannut pariluistelun olympiavoittajapari Ludmila Belousova - Oleg Protopopov, joka jatkoi loikkauksen jälkeen esiintymisiä ammattilaisareenoilla.

12. Yuriorkis Gamboa voitti 2004 olympiakultaa nyrkkeilyn kärpässarjassa. Kuubalainen halusi ammattilaiseksi ja loikkasi harjoitusleiriltä Venezuelasta. Ammattilaisura alkoi 2007 ja on edennyt huikeaa tahtia: yli 20 ottelua ja kaikki voittoja. Saavutti maailmanmestaruuden höyhensarjassa, mutta on menettänyt sen liittoriitojen takia. Yleensä nyrkkeilijät ovat olleet laiskoja loikkaajia, koska amatöörinyrkkeily eroaa ammattilaisten touhusta siinä määrin, että menestys on epävarmaa. Toisaalta aikoinaan sosialistinen Jugoslavia salli parhaiden amatööriensä siirtymisen paidattomiin kehiin, esimerkiksi Mate Parlov ja Slobodan Kacar voittivat maailmanmestaruuden. Varsinaisesta itäblokista ei ennen perestroikaa päässyt ammattilaiseksi kuin kolminkertainen olympiavoittaja, Unkarin Laszlo Papp, joka olisi muussa tapauksessa lopettanut nyrkkeilyn. Unkarin viranomaiset antoivat Pappille ammattilaisoikeudet 1956 ehkä osin kiitoksena siitä, että hän pysyi neuvostomiehityksestä huolimatta maassa. Papp ei hävinnyt yhtään ammatilaisottelua, mutta viranomaiset pakottivat hänet lopettamaan ennen MM-titteliottelua.

11. Jaroslav Drobny hävisi Wimbledonin kaksinpelin finaalissa 1949 ja voitti jääkiekon maailmanmestaruuden Tsekkoslovakian joukkueessa 1947. Kommunistien kaapattua vallan Tsekkoslovakiassa 1948 Drobny loikkasi seuraavana vuonna länteen ollessaan Sveitsissä tennisturnauksessa. Jääkiekkoura päättyi käytännössä siihen, mutta tenniksessä hän voitti Wimbledonin kaksinpelin 1956. Tuolloin hän edusti Egyptiä, jonka kansalaisuuden oli saanut 1950. Britannian kansalainen Drobnystä tuli kymmenen vuotta myöhemmin.

10. Vladas Cesiunas oli liettualainen meloja, joka oli voittanut 1972 olympiakultaa kanadalaiskaksikossa Neuvostoliittoa edustaen. Vuoden 1979 MM-kisoissa Länsi-Saksassa Cesiunas - joka ei tuolloin kuulunut maansa joukkueeseen - loikkasi. Tavoitteena ei ainakaan voinut olla melonta-ammattilaisen ura, koska sellaisia ei tuolloin ollut. Seuranneet tapahtumat olivat mielenkiintoisia eikä niihin vieläkään ole saatu täyttä selvyyttä. Liettualainen ilmeisesti siepattiin Dortmundista KGB:n agenttien toimesta ja kuljetettiin Neuvostoliiton suurlähetystöön Bonniin, josta hänet palautettiin Neuvostoliittoon.

9. Petr Svoboda oli tsekkijääkiekkoilija, joka pelasi NHL:ssä 17 kautta. Joka vuosi NHL-seurat varaavat lupaavimmat nuoret pelaajat ympäri maailmaa. 80-luvun alkuvuosina itäblokin parhaita varattiin yleensä tilaisuuden loppupäässä, koska tsekeillä oli tapana päästää omat tähtensä vapaaksi vasta kolmikymppisinä ja neukuilla ei koskaan. Niinpä olikin jättiyllätys, kun vuonna 1984 Montreal Canadiens varasi vasta 18-vuotiaan huippulupaus Svobodan jo viidennellä vuorolla. Vielä suurempi yllätys oli, kun joukkueen johtoporras marssitti hallin kätköissä olleen Svobodan esiintymislavalle. Joukkue oli järjestänyt Svobodan loikkauksen ja pitänyt nuorukaista piilossa, etteivät neljä aiemmin varausvuorossa ollutta seuraa päässeet huomaamaan ja ehtinyt varata ensin.

8. Jürgen May oli itäsaksalainen keskimatkojen juoksija, 1000 metrin ME-mies ja 1500 metrin Euroopan ennätyksen haltija. Hän loikkasi Länsi-Saksaan 1967 ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin maan EM-kisajoukkueeseen. IAAF ei kuitenkaan hyväksynyt Mayn osanottoa Itä-Saksan vastustuksen takia, jolloin Länsi-Saksa teki erikoisen boikotin: maan urheilijat jäivät pois kaikista yksilölajeista, mutta ottivat osaa viestijuoksuihin. May edusti uutta kotimaataan Helsingin EM-kisoissa 1971 ja seuraavana vuonna olympialaisissa, mutta ei enää päässyt entiselle tasolleen. Yleisurheilijat eivät liiemmin loikkauksia harrastaneet, koska itäblokissa valtion ammattilaisilla asiat olivat jopa paremmin kuin amatööri-lännessä. Yksi poikkeus oli kiekonheiton silloinen ME-mies Wolfgang Schmidt, joka tuomittiin 1982 vankilaan loikkausyrityksestä. Viisi vuotta myöhemmin hänen sallittiin siirtyä laillisesti Länsi-Saksaan, jonka edustajana hän sai vielä 1990 EM-pronssia.

7. Aleksander Mogilny, juuri 20 vuotta täyttänyt huippulupaus ja iästään huolimatta jo olympiavoittaja sekä maailmanmestari loikkasi 1989 Ruotsin MM-kisoista Pohjois-Amerikkaan. Kyseessä oli ensimmäinen neuvostopelaajan loikkaus. Aiemmin oli lähtöluvan saanut edellisen vuoden kokeilutapaus, maajoukkueen nelosketjun mies Sergei Priahin sekä muutama vuosi aiemmin kuriositeettina avioliiton takia muuttoluvan saanut neuvostoliigan tusinapelaaja Viktor Netshajev, jonka NHL-ura jäi kolmeen otteluun. Mogilnyn loikkauksen pelättiin estävän jo melkein valmiiksi sovitun legendaarisen ykköskentän, tuolloin kolmikymppisten Makarov-Larionov-Krutov-Fetisov-Kasatonovin ja muutaman muun pelaajan siirtymisen, mutta perestroika eteni ja miehet pääsivät syksyllä matkaan. Vuotta myöhemmin tapahtui vielä yksi loikkaus, kun nuori Sergei Fedorov lähti ilman lupaa, mutta sen jälkeen siirtyminen oli vapaata. NHL-joukkueet olivat jo 70-luvulla houkutelleet neuvostopelaajia, etenkin maalivahti Vladislav Tretjakia ja tulista Valeri Harlamovia, mutta turhaan.

6. Naim Suleimanoglu syntyi Bulgariassa nimellä Naim Suleimanov, mistä voi päätellä hänen kuuluneen turkkilaisvähemmistöön. Painonnoston ihmelapsi teki ensimmäisen ME:nsä 16-vuotiaana 1983. Dopingia luonnollisesti epäiltiin, mutta bulgarialaisen urheilukoulun tuotteet eivät käyttäneet kiellettyjä aineita. Bulgarialaisessa urheilukoulussa taas kielletyiksi aineiksi laskettiin ainoastaan uskonto ja turkin kieli. Jälkimmäisen takia nuorukaisen nimi bulgarialaistettiin muotoon Naum Shalamanov. Kaksinkertainen maailmanmestari loikkasi kilpailumatkalla Australiassa 1986. Bulgaria olisi voinut kieltää hänen osallistumisensa vuoden 1988 olympialaisiin, mutta Turkki maksoi miljoona dollaria Bulgarialle ja asia oli sovittu. Nimeksi tuli Naim Suleimanoglu, millä hän voitti kolme peräkkäistä olympiakultaa. Eri painoluokkia suhteuttavilla Sinclair-pisteillä laskettuna Suleimanoglu on kaikkien aikojen ykkönen.

5. Lutz Eigendorf, itäsaksalainen 1979 loikannut maajoukkuejalkapalloilija ei urheilullisilta ansioiltaan ole niitä tunnetuimpia. Vuoden pelikiellon kärsittyään hän ryhtyi edustamaan Bundesliigan Kaiserslauternia, josta siirtyi Eintracht Frankfurtiin. Siellä hän loukkaantui pahoin auto-onnettomuudessa ja kuoli kaksi päivää myöhemmin. Verestä löytyi runsaasti alkoholia, vaikka todistajanlausuntojen mukaan Eigendorf oli nauttinut vain pienen määrän olutta. Myöhemmin kävi ilmi, että Stasin agentit olivat kidnapanneet miehen, pakottaneet hänet juomaan alkoholia aseella uhaten ja päästäneet Eigendorfin pakoon, jolloin tämä oli paniikissa ajanut kovaa joutuen Stasin virittämään onnettomuusansaan. Pelote toimi ja aika harva itäsaksalaisurheilija loikkasi länteen. Esimerkiksi maan vuoden 1974 MM-turnauksessa pelanneesta joukkueesta loikkasi ainoastaan Itä- ja Länsi-Saksan keskinäisessä - ja historian ainoassa - MM-ottelussa ainoan maalin tehnyt Jürgen Sparwasser ja hänkin vasta monta vuotta uran päättymisen jälkeen.

4. Kuubalaiset baseball-loikkarit. Baseball on Kuuban suosituin peli ja kymmenittäin kuubalaisia huippupelaajia on loikannut Yhdysvaltoihin vuolemaan dollareita. Trendin aloitti Rene Arocha 1991. Tunnetuimpia ja menestyneimpiä loikkareita ovat
syöttäjät Liván Hernandez, kolmena kautena liigan eniten pelannut syöttäjä, niin ikään All-Star -syöttäjä, vasta yli kolmikymppisenä loikannut Jose Contreras ja kaikkien aikojen kovimman heiton mittauttanut Aroldis Chapman.

3. Slovakialaiset Stastnyn veljekset Peter, Anton ja Marian loikkasivat 80-luvun alussa NHL:ään. Seurajoukkue Slovan Bratislavan pelimatkalta 1980 katosivat nuoremmat veljet Peter ja Anton teeskenneltyään olevansa rakennustarvikkeiden ostosmatkalla. Quebec Nordiquesin edustajat kuljettivat veljekset Kanadaan, jossa etenkin Peter teki mahtavan uran. Vanhin veljes Marian lopetti hämäyksen vuoksi kiekkoilun, jolloin vartiointi hellitti ja mies pääsi loikkaamaan vuosi pikkuveljiensä jälkeen lomamatkaltaan Itävallasta myös Quebeciin. Peter pääsi edustamaan uutta kotimaataan Kanadaa maajoukkueessa, mutta Slovakian itsenäistyttyä ehti vielä pelata vanhoilla päivillään senkin riveissä Lillehammerin olympialaisissa. Moni muukin tsekki- ja slovakkipelaaja loikkasi rahakaukaloihin, ensimmäisenä Vaclav Nedomansky 1974. Vielä useampi siirtyi laillisesti vaaditun ikärajan saavutettuaan, ensimmäisenä jo 1969 Jaroslav Jirik, jonka NHL-ura jäi kuitenkin vain kolmen ottelun mittaiseksi. Tasoero oli vielä tuolloin liian suuri ja Jirik palasi kotimaahansa.

2. Martina Navratilova on tunnettu tennispelaajana, joka on pelannut enemmän jäähyväisotteluja kuin moni muu kaikkia otteluja yhteensä. Hän loikkasi USA:han 1975 vasta 18-vuotiaana ja sai maan kansalaisuuden 1981. Loikkauksen syynä oli Tsekkoslovakian tennisliiton vaatimus paluusta kotimaahan. Muuten tapaukseen ei sisältynyt suurta dramatiikkaa, mutta Navratilova lienee kaikista urheiluloikkareista tunnetuin ja ansaitsee siksi listasijoituksen näin ylhäällä. Viimeisen - ainakin toistaiseksi - ammattilaisottelunsa hän pelasi 2006 lähes 50-vuotiaana karsiutuen sekanelinpelin kolmannella kierroksella Wimbledonissa.

1. Ferenc Puskas loikkasi 1956 Honvedin ollessa pelaamassa Euroopan Cupin ottelua Athletic Bilbaota vastaan. Samaan aikaan Unkarissa alkoi huonosti päättynyt vallankumous. Suuri osa Unkarin kaksi vuotta aiemmin MM-finaalissa esiintyneestä maajoukkueesta päätti olla palaamatta kotimaahan, Puskasin lisäksi esimerkiksi Sandor Kocsis, Zoltan Czibor ja manageri Jenö Kalmar. Pelikieltoon joutunut Puskas söi suruunsa, mutta treenasi suuren osan ylimääräisistä kiloista pois liityttyään lopulta Real Madridiin. Ylipainoisenakin Puskas hallitsi kenttiä ja ehti esiintyä Espanjan maajoukkueessa, jota edusti MM-kisoissa 1962. Unkarin kansannousun yhteydessä joitakin muitakin urheilijoita siirtyi ulkomaille, kuten Melbournen olympialaisista loikannut 1500 metrin ME-mies Laszlo Tabori ja hänen legendaarinen valmentajansa Mihaly Igloi.