Pyongchangissa järjestettiin tälviölumpialaiset eli suomalaisille selostajille neljän vuoden välein pidettävät ääntämiskilpailut. Allekirjoittanut oli television ääressä sen minkä ehti siinä välissä kun yritti nostaa työnteolla Suomen kansantaloutta, jotta saataisiin haittamaahanmuuttoa lisättyä.
Talviolympialaisissa oli 102 lajia. Aivan tolkuttomasti liikaa. Viisikymmentä vuotta sitten niitä oli 35, noin kolmasosa nykyisestä. Kaksikymmentä vuotta sitten 68. Seuraus on se, että mitalit ovat todellisessa alennusmyynnissä. Kesäolympialaisissakin on turhia lajeja, mutta talvikisoissa yli puolet mitaleista voitaisiin jättää jakamatta. Kun taannoin pistin olympialaisia uusiksi, laskin että talvikisoihin jäljelle jäisi 38 mitalilajia.
Erinomaisen esimerkin joidenkin lajien pohjan kapeudesta tarjosi Unkarin edustajaksi syntyperänsä takia luikerrellut jenkki Elizabeth Swaney. Naisen unelma oli päästä olympialaisiin. Ensimmäinen projekti Venezuelaa edustavana skeleton-kelkkailijana meni puihin. Muutama vuosi sitten hän aloitti freestyle-hiihdon. Selvitäkseen kisoihin piti kuitenkin saada maailmancupin pisteitä. Ja sehän on naisten halfpipe-freestylessä helppoa. Pisteille pääsee 30 laskijaa ja etenkin eksoottisemmissa paikoissa järjestetyissä kisoissa ei ole edes niin monta osallistujaa. Swaney matkusti niihin ja laski radan läpi mitään yrittämättä. Paras sijoitus tuli Kiinasta, 13. sija. Kisassa oli viisitoista laskijaa ja kaksi heistä kaatui. Olympialaisissa Swaney laski samalla tavalla ja jäi selvästi viimeiseksi.
Sprinttihiihdon puolivälierässä Ruotsi Viktor Thorn menee nenälleen heti startissa.
Jaska: Jaaha, ruotsalaiset ne jaksavat noudattaa vanhoja perinteitä Vasa-laivan tyyliin!
Selostaja miesten sprinttihiihdossa: ...ja siellä Rastelli on hot dogina kahden kilpakumppanin välissä...
Jaska: Olikohan tuo nyt varmasti sopivasti valittu kielikuva isäntämaan kansallisherkku huomioiden?
Edelliseen liittyen. Ylen asiantuntijana Koreaan matkasi Sami Jauhojärvi, joka teki viime vuonna harvinaislaatuisen tempun: päätti uransa vuotta ennen olympialaisia. Luulin että kyseessä olivat turvallisuussyyt eli "Musti" ei uskalla lähteä Koreaan.
Selostaja täydessä vauhdissa naisten jääkiekossa: "Sieltä tulee kovaa painostusta ja viivaa ei saada pidettyä kiinni..."
Salli: Miksi Etelä- ja Pohjois-Korea saivat sovittua siitä yhteisestä naiskiekkojoukkueesta mutta mieskiekkjoukkueessa on vain eteläkorealaisia?
Jaska: Niiden oli pakko laittaa yhteinen naislätkäjoukkue, kun kummassakaan maassa yksinään ei olisi lesbot riittäneet.
Suomen jalkapallomaajoukkueen lempinimi on "Huuhkajat", josta naisten maajoukkueelle on johdettu nimi "Helmarit" eli helmipöllöt. Jääkiekkomaajoukkueen lempinimi on "Leijonat", mutta naisten maajoukkueella ei ole omaa lempinimeä. Miten olisi "Lepakot"?
Kisojen ehdottomasti homoin laji on kuitenkin miesten pariohjaskelkkailu. Jumangegga! Kaksi isoa korstoa istuu sylikkäin kumiasut päällä alemman heijari ylemmän kakkosessa kiinni. Nyt kun olympialaisiin on tungettu väkisin kehitettyjä joukkuelajeja kuten taitoluistelun joukkuekilpailu ja muuta yhtä älyvapaata, niin miten olisi kelkkailuunkin tämmöinen sekajoukkueiden kilpailu? Yhdistetään mies ja nainen samaan kelkkaan ja samalla vielä kaksi kelkkailulajia eli ohjaskelkkailu ja skeleton. Toisessahan ollaan selällään ja toisessa mahallaan. Pervokerrointa lisää se, että skeletonissa ollaan pää ja ohjaskelkkailussa jalat menosuuntaan! Eli tässä vapaasti toteutettavaksi uusi laji: mies alle ohjaskelkkailijan asentoon ja nainen päälle skeletonkelkkailijan asentoon. Lajin nimeksi ehdotan 69-kelkkailu. Kilpailun voittaa se pari, jolla on parhaat kyydit.
Mielensäpahoittaja taisi tosiaan olla Etelä-Koreassa, sillä tsekkimäkihyppääjä Vojtech Stursa joutui kusimyrskyn silmään. Mies julkaisi itsestään selfien, joka paljasti osan mäkihypyn ongelmista. Normaalimäessä sijalle 53 yltänyt tsekki oli luurangonlaiha. Viitaten olemukseensa ja huonoon menestykseensä hän kirjoitti Instagramiin: "Kun hyppää kuin somali, pitää näyttää somalilta". Törkeää valehtelua -.hän ei selvästikään ole käynyt Suomessa, jossa somalit ovat varsin tukevassa kunnossa. Paitsi ne jotka käyttävät khatia normaaliakin enemmän ja unohtavat pössiksessään syödä ilmaiset ruuat.
En lakkaa hämmästelemästä sitä intoa, jolla ihmiset haluavat tulla kusetetuiksi joukkuelajeissa. Nytkin oli valtava kohkaaminen olympiajääkiekosta. Siitä huolimatta, että samaan aikaan NHL:ää tahkoaa 31 joukkuetta eli jotain 700 maailman parasta pelaajaa on poissa. Kuvitelkaa että vaikkapa hiihtoon eivät saisi osallistua sellaiset urheilijat, jotka ovat päässeet maailmancupissa pisteille. Kiinnostaisivatko kisat ketään? Itse en katsonut miesten jääkiekkoa hetkeäkään, tai no toki sen verran että lasten katsoessa telkkaria ei voinut tietenkään olla ohimennessä näkemättä.
Hiihdossa jaksettiin jauhaa siitä, kumpi oikeasti oli nopeampi kympin vapaalla, Björgen vai Pärmäkoski. Ero naisille saatiin, mutta hiihdon sääntöjen mukaan tulokset pyöristetään sekunnin kymmenykseen. Tällöin on aivan turha jauhaa paremmuudesta. Jury teki aivan oikean ratkaisun kieltäytyessään paljastamasta aikoja sadasosan tarkkuudella. Sääntö on sääntö ja sen mukaan mennään.
Kokonaan toinen asia on se, että typerähän se sääntö on. Urheilussa on tarkoitus saada ero aikaan ja jos aikoja voidaan mitata jopa tuhannesosien tarkkuudella, niin se ero pitää kaivaa sieltä esiin. Vaikka ajat sitten ilmoitettaisiinkin pienemmällä tarkkuudella. Olen ollut tarkistamassa maalikamerakuvia sen verran monta kertaa. Tietäisittepä muuten miten nopeasti ne katsotaan... todellisuudessa saattaa olla helposti sadasosan, tuskin sentään kahden heittoa suuntaan jos toiseen. Riippuu hiirikäden tarkkuudesta. No, toki ennätystuloksissa asia tarkistetaan hyvin tiukasti ja tarvittaessa kuvat lähetetään ylempään instanssiin hyväksyttäväksi. Mutta tulospalvelulla on kiire ja jos jäätäisiin jokaisen maaliintulijan kohdalla zoomailemaan tuhannesosien tarkkuuteen, niin aikataulu pettäisi. Tarvittaessa näin silti tehdään. Viime vuonnakin olin tilanteessa, kun jouduttiin kaivamaan aiemman alkuerän kuvat uudelleen esiin tietokoneelta, jotta selviäisi kuka juoksijoista menee finaaliin. Viimeisellä läpipääsypaikalla oli näet kaksi eri erissä juossutta samalla ajalla ja ero piti etsiä tuhannesosista.
Mutta ero pitää saada aikaan. Vaikka tuhannesosat olisivat samat, niin sitten voitaisiin käyttää tie-breakia. Se joka oli viimeisellä väliaikapaikalla edellä, voidaan sijoittaa paremmaksi. Tai jos sekin on sama, niin sitä edellisellä väliaikapaikalla. Eiköhän ero jostain kaivettaisi esiin ja peli olisi reilua, koska säännöt ovat samat kaikille.
Johanna Matintalon räväköitä lausuntoja on ihmetelty. Ei niissä pitäisi mitään kummastelemista olla - Matintalo koki aivan oikeutetusti tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja sanoi asiat kuten ne ovat. Kylmä tosiasia on se, että Suomen naisten maastohiihto on kiistattoman ykköstykki Krista Pärmäkosken jälkeen siinä tilassa, että Johanna Matintalo tulee sisällyttää joukkueeseen ihan mille tahansa matkalle hän haluaa. Hänen paikkansa olisi periaatteessa ollut myös viestijoukkueessa. Sinne häntä ei kuitenkaan voinut laittaa, koska tällöin pois olisi pitänyt jättää Aino-Kaisa Saarinen. Ja sen tempun jälkeen ilmapiiri olisi tuhoutunut, siitä olisi AKS pitänyt kyllä huolen. Parempi ratkaisu olisi ollut jättää Saarinen kotimaahan ja siitä taas olisi mediassa noussut paskamyrsky, vaikka ei Saarinen kisoissa mitään maininnan arvoista esittänyt. Pienempi paha tässä taisi kuitenkin olla se, että Matintalo jätti viestin väliin.
Tiedä sitten, mahtaako Matintalon asemassa olla yhtään kyräilyä siitä, että hän on tullut toisesta lajista eli kestävyysjuoksusta. Tässä hän teki oikean valinnan - onhan hiihdossa maailman huipulle pääseminen huomattavasti helpompaa ja taloudellisesti kannattavampaa kuin yleisurheilussa edes Euroopan huipulle pääseminen. Ihmisenä minulle on jäänyt hänestä varsin positiivinen kuva kohteliaana ja asiallisena nuorena urheilijana. Puolensa hän osaa selvästi pitää - hiihdossa pärjätäkseen on osattava käyttää kyynärpäitään ja sehän on Johanna Matintalolle 800 metrin Suomen mestarina tuttua.
Viidenkympin hiihdossa selostaja toteaa: Ei kannata Niskasen hiihtää Iversenin perässä, siinä on riskinsä...
Jaska: Jaa, onko Iversen syönyt hernerokkaa?
Itse kisassa Niskasen ollessa irtiotossa totesin, että saas nähdä kuinka tässä käy. Kazakstanin Poltoraninia en pitänyt uhkana, mies roikkui vain Niskasen perässä eikä hiihto näyttänyt hyvältä. Tuli mieleen se vanha vitsi, jossa mieheltä kysyttiin "Tunnetko ketään Niskasta?" ja tämä vastasi "En, kyllä mun naamasta pitää katsoa". No, Poltoranin roikkui niin pitkään kannassa että hän varmaan tuntee jo Niskasen niskasta. Bolshunov ajoi koko ajan parivaljakkoa pikkuhiljaa kiinni. Viisikymppiä on pitkä matka ja kisa alkaa toden teolla vasta neljänkympin jälkeen. Jos Niskaselle tulee viimeisillä kilometreillä noutaja, niin se ei kyllä ole kultainen noutaja. Tosin muut ovat jo niin pahasti jääneet, että jos Bolshunov ajaa ohi, on Niskanen joka tapauksessa toisena maalissa. Ja sitten vain odotellaan, tuleeko Bolshunoville noutaja. Laboratorionoutaja.
Näin ei sitten käynyt. Viimeiselle kahdeksan kilometrin lenkille lähtiessä Poltoranin oli pudonnut. Suomalais-venäläinen parivaljakko oli yhdessä, mutta Bolshunov ajoi suoraan varikkoalueen ohi Niskasen mennessä suksienvaihtoon. Totesin että tämä oli sitten tässä, Bolshunov teki niin pahan virhearvion että siitä ei toivu, vaikka saikin toistakymmentä sekuntia etumatkaa. Eikä Niskanen hyytynyt, toisin kuin hänen kanssaan pitkään irtiotossa mukana ollut Poltoranin. Kuusi kilometriä ennen maalia hänellä oli vielä 38 sekuntia etumatkaa takaa-ajavaan ryhmään ja pronssimitali tähtäimessä. Vajaat kaksi kilometriä myöhemmin hänet oli ajettu kiinni. Täydellinen sippaus. Viimeisellä neljän kilometrin pätkällä tappiota tuli kärkeen nähden kaksi minuuttia 40 sekuntia.
Venäläisethän eivät saaneet kilpailla omana joukkueenaan, vaan älyttömän OAR-lyhenteen ja olympialipun alla. Käytännössä kyseessä oli kuitenkin Venäjän joukkue. Olisi järkevämpää, jos olympialaisista suljetut maat kilpailisivat "Olympia"-nimen alla KOK:n alaisuudessa. Olen esittänyt joukkuelajeihin systeemiä, jota noudattamalla pikkumaiden urheilijoillakin olisi mahdollisuus päästä kisoihin. Samaa voitaisiin soveltaa myös poissuljettujen maiden tapauksessa.
Venäläisten poissulkeminen valtiojohtoisen dopingin takia oli vähintäänkin aiheellista. Nytkin olympialaisissa on heille tullut jo kaksi käryä: kelkkailijalle ja curlingin pelaajalle. Oikeasti, kuinka paska täytyy kilpailijan olla tarvitakseen dopingia curlingissa? Tämä rattikelkkailija puolestaan oli esiintynyt "Minä en käytä dopingia" -paidassa. Kannattaisi vähän miettiä luottaako venäläisiin lääkäreihin. Äskettäin joukosta poistui moukarinheiton olympiavoittaja vuodelta 1988. Sergei Litvinov oli kuollessaan vasta 60-vuotias. Äkillinen sairaskohtaus. Eikä ole ainoa laatuaan tapauksista, joissa elimistö pettää ennen aikojaan.
Niskasen kultamitali aiheutti paineita myös urheiluministeri Sampo Terholle (shit). Terho oli luvannut tehdä Arhinmäet eli vetää itsensä kantokuntoon, jos Niskanen voittaa kultaa. Arhinmäki epäili projektin onnistumista, sillä kuten Arhinmäki totesi, "siniset pettävät jokaisen lupauksensa". Tämä onkin miesmuistiin ainoa asia, jossa Arhinmäki on ollut oikeassa. Terho on Arhinmäkeä edellä, sillä hän petti sekä puolueensa että Suomen kansan. Arhinmäki ei ole puoluetta pettänyt. Tiedossa ei ole, miten Terhon perseet olalle -projekti onnistui, mutta varma tieto on siitä ettei hän kännissä ainakaan yhtään sen typerämpiä päätöksiä voi tehdä kuin selvin päin.
Olympialaisten viimeinen laji oli naisten 30 km hiihto. Pärmäkoski sai hopeaa. En nähnyt hänen haastatteluaan, mutta varmasti tunteet olivat pinnassa. En tiedä itkikö, mutta ainakin Aino-Kaisa Saarinen itki (ilmeisesti uransa päättymistä) ja Kerttu Niskanen itki (pettymystään viidennestä sijasta). Eikö Nessu voisi ryhtyä naismaajoukkueen sponsoriksi?
Pärmäkosken hopeaa oli osaltaan ratkaisemassa Itävallan Teresa Stadloberin harhahiihto. Tästä syntyikin melkoinen polemiikki esimerkiksi Ilta-Sanomien keskustelussa. En suosittele lukemaan. On nimittäin taas täynnä sellaisten kommentoijien tekstiä, jotka eivät ymmärrä mistään mitään eivätkä vaivaudu ottamaan asioista selvää. Lukijoita palvellakseni tein pienen analyysin, jotta asia tulisi selväksi.
Tapahtui siis seuraavaa. Kisa kierrettiin 7,5 kilometrin lenkkinä, joka koostui kahdesta 3,75 kilometrin lenkistä, jotka siellä täällä kulkivat rinnakkain. Yksi näistä kohdista oli se, jossa harhautuminen tapahtui. Stadlober ja Pärmäkoski olivat ns. sinisellä lenkillä, joka kulki alamäessä vasemmanpuoleista reunaa punaisen lenkin ollessa oikealla. Reittejä erotti toisistaan parin metrin levyinen "neutraali" alue, joka oli merkitty muutaman kymmenen metrin välein parin metrin pituisin muovilaatikoin. Näiden välissä oli lisäksi parin-kolmen metrin välein havuja. Stadlober harhautui yli tämän neutraalin alueen ja kääntyi reittien erkaantuessa oikealle punaiselle lenkille, kun olisi pitänyt jatkaa suoraan. Kyseisessä kohdassa punainen lenkki kulkee vajaan silmukan ja palaa sitten lähes samaan kohtaan takaisin sivuten hetken taas sinistä lenkkiä, kunnes kääntyy oikealle.
Vastoin väitteitä reitti oli siis selvästi merkattu. Kuten jutussa todettiin, hiihtäjät olivat saaneet tutustua reittiin etukäteen ja useimmat olivat hiihtäneet sillä kilpaa jo aiemmilla matkoilla. Kommenteissa ihmeteltiin, miksi reitillä ei ollut toimitsijoita ohjaamassa. Ei tarvinnut, koska merkintä oli selvä. Kisassa hiihti maaliin 45 hiihtäjää, jotka kiersivät lenkin siis yhteensä 180 kertaa eli laskivat kyseisen alamäen 360 kertaa. Ilmeisesti Stadlober oli ainoa, joka onnistui harhautumaan. Ja jos erkanemiskohdassa oli jo väärällä reitillä, toimitsijan läsnäolo ei olisi auttanut. Eikä aiemmin toimitsijoita voinut olla reittien välissä jo turvallisuussyistä - jos pitkässä letkassa tulee kaatuminen alamäessä, takaa tulevat hiihtäjät väistävät ja silloin kahden lenkin välisellä alueella toikkaroivat toimitsijat ovat riski. Harhautuminen meni täysin Stadloberin piikkiin, minkä tämä itsekin tunnusti. Kokonaan toinen juttu on se, olisiko Pärmäkosken pitänyt hihkaista perään reilun urheiluhengen merkeissä. Tuskin tämä olisi mitään muuttanut, sillä tilanne tapahtui niin hetkessä. Siinä vaiheessa kun Pärmäkoski tajusi mitä tapahtui ja olisi voinut huutaa, hän oli kovassa vauhdissa jo parinkymmenen metrin päässä, selin Stadloberiin joka oli myös selin. Tuskin olisi edes kuullut saati sitten tajunnut. Kierrettyään tämän ylimääräisen silmukan Stadlober palasi takaisin oikealle reitille.
Mutta kisa ei tähän ratkennut. Katsoin tallenteesta, että esimerkiksi ensimmäisellä kierroksella letkalta kului noin 1.10 kiertää se silmukka. Seuraavassa väliaikapisteessä Stadlober oli 1.12 Pärmäkoskea perässä, mikä täsmää menetettyyn aikaan. Lopputuloksissa hän hävisi Pärmäkoskelle 2.25 eli yli minuuttia enemmän. Tämä siitä huolimatta, että Pärmäkoski joutui hiihtämään koko loppumatkan yksin, kun taas Stadloberilla oli pariinkin kertaan vetoapua muista hiihtäjistä.
Hienoin näkemäni urheiluhengen osoitus (saattoi olla parempiakin mutta tämän näin, koska onnistuin livistämään töistä kriittisen viiden minuutin ajaksi) näissä kisoissa koettiin miesten pikaluistelun tuhannen metrin viimeisessä parissa. Halusin nähdä Mika Poutalan viimeisen olympiastartin. 500 metrillä mitali oli ollut lähellä ja vaikka tonni oli etukäteen heikompi matka, en pitänyt mitalisuoritusta mahdottomana. Poutalan pariksi oli arvottu yksi ennakkosuosikeista, Hollannin Kjeld Nuis. Nuis lähti lujaa, väliajat olivat sadasosista kiinni. Poutalakin eteni hyvin, oli kuuden parhaan joukossa ja aivan mitalin tuntumassa. Maalissa Nuis oli nopein, mutta Poutala jäi kuudenneksitoista. Kisan ratkaissut hetki oli viimeisellä takasuoralla. Jos Poutala olisi tullut kaarteesta paria sekunnin kymmenystä aiemmin, hän olisi saattanut olla mitaleilla. Jos hän olisi tullut paria sekunnin kymmenystä myöhemmin, hän olisi ollut kymmenen parhaan joukossa. Nyt hän tuli juuri väärällä hetkellä. Sisäradalta tullut Poutala oli niukasti Nuisin edellä. Ajassa toki jäljessä, mutta Nuisilla oli viimeisen sisäkaarteen tasoitus käyttämättä ja siksi hän oli fyysisesti jäljessä. Ratoja vaihtaessa ulkoradalta tulevalla on etuajo-oikeus, mikäli luistelijat ovat tasoissa. Poutala oli kuitenkin potkun verran edellä ja olisi voinut ajaa eteen, mutta hän hidasti ja antoi Nuisille tilaa. Se maksoi hänelle sijoituksen kymppisakissa, mutta pelasti Nuisille olympiakullan. Hetken aikaa Poutala taisi olla Hollannin suosituin ulkomaalainen, sillä pikaluistelukansana hollantilaiset ymmärsivät mitä todella tapahtui.
Kun jäät lähtivät järvistä jo helmikuussa ja teinit joutuivat töihin
20 tuntia sitten