Välihuomautus 172 : Äärimmäisen rohkeuden haaste

Tässä haaste kaikille miehille, jotka haluavat todistaa äärimmäisen machoutensa.

1. Hanki prepaid-liittymä ja tallenna numero omaan puhelimeesi nimellä ”Anni” tai jos yhteystiedoissasi on jo Anni, niin keksi joku muu nimi tilalle.
2. Perusta omalla oikealla puhelinnumerollasi Whatsapp-ryhmä nimeltä ”Jaskan exät” (vaihda tietysti oma nimesi tilalle).
3. Liitä ryhmään kaikki exäsi, joiden puhelinnumeron tiedät.
4. Liitä ryhmään myös prepaid-liittymäsi numero eli ”Anni”.
5. Kirjoita ryhmään viesti: ”Hei! Haluan toivottaa teille kaikille hyvää joulua ja kiittää niistä hyvistä hetkistä, joita meillä oli lyhyenä tai joskus vähän pitempänäkin ajanjaksona.”
6. Jatka viestillä: ”Jätän teidät tänne nyt keskenänne juttelemaan, koska uskon että teillä saattaa olla paljonkin keskusteltavaa.”
7. Poistu ryhmästä.
8. Pistä ”Anni” kommentoimaan ryhmään esimerkiksi: ”Mitä helvettiä Jaska, senkin ääliö! En halua olla missään tekemisissä kanssasi saati sitten muiden exiesi kanssa sen jälkeen kun sain selville että petit jopa kahta exääsi kanssani.”
9. Avaa popcornit ja jää odottelemaan. Johan on kumma jos ei ala vipinää syntyä.

Sain idean tästä tempusta ja tuotekehittelin sitä.

Välihuomautus 171 : Turhia lupauksia

Suomeenkin on nyt rantautunut 4B-liike sukupuolisortoa vastustavia naisia varten. Ei nyt puututa siihen sukupuolisortoa vastustavan liikkeen paradoksiin että siihen kuuluakseen on oltava nainen. 4B tarkoittaa: ei heteroseksiä, ei deittailua, ei avioliittoa, ei lapsia. Liike on alkujaan Etelä-Koreasta, jossa vastaavat neljä termiä alkavat kaikki B-kirjaimilla. Ihan niin kuin maassa jossa on maailman alhaisin väestön uusiutumisluku tällaista liikettä erikseen tarvittaisiin.
4B nousi marginaaliliikkeestä otsikoihin, kun jenkeissä Trumpin vaalivoitosta suivaantuneet naiset ottivat sen omakseen. Koska Suomeen kopioidaan sieltä kaikki, niin tämähän oli vain ajan kysymys. Toivotan 4B-liikkeen lämpimästi tervetulleeksi maahan. Tämähän tarkoittaa että nyt miehiltä ei kulu aikaa hukkaan rumiin, tyhmiin ja hysteerisiin naisiin.
Toisaalta muistan viime vuosituhannen puolella lukeneeni, kun suomalaiset hysteriaan taipuvaiset naiset menivät synnytyslakkoon ydinvoiman vastustamiseksi. Pari vuotta myöhemmin liike kuivui kokoon, kun puolet johtokunnasta oli raskaana.

Sivallus CDVIII

Hyvä on. Nyt se on tunnustettava: olen vanha. Iltapäivälehdessä oli testi, jossa piti tunnistaa 11 vanhaa esinettä. Ongelma ei ollut siinä, että sain 10/11 oikein. Eikä edes siinä, että 5/11 testin esineistä löytyy tästä huushollista. Vaan siinä, että yhtenä tunnistettavana esineenä oli disketti eli korppu. Minulle se on tietokoneiden tallennusjärjestelmänä vasta kolmas jota olen oppinut käyttämään.

Sivallus CDVII

Ruotsi on kuulemma alkanut palauttaa irakilaisia rikollisia kotimaahansa.
Aiheeseen liittyen meiltä ei ole kysytty: Pitäisikö myös Suomen palauttaa irakilaiset rikolliset kotimaahansa?
Me vastaamme silti: Ilman muuta. Miksi rikollisten pitäisi olla poikkeus?

Sivallus CDVI

Entinen pääministeri Sanna Marin on saanut osakseen rajua ryöpytystä jopa omiltaan hylättyään politiikan ja ryhdyttyään jetset-bimboksi. Ja se on kuulkaa vakava paikka jos demarit haukkuvat omiaan julkisesti. Kuitenkin tämä oli aika tarkkaan se mitä arvelinkin hänen pääministeriyden jälkeen tekevän. Tosin pelkäsin että hän valitsee sen kansakunnan kannalta tuhoisamman vaihtoehdon ja jatkaa politiikassa, mutta niin ei onneksi käynyt. En siis ole lainkaan pettynyt Marinin toimintaan. Itse asiassa toivoisin kaikkien demarien noudattavan hänen malliaan ja luopuvan politiikasta.

Pääkanisterit

Amerikkalaisilla on tietynlainen pakkomielle tehdä listauksia presidenteistään. Olen myöskin asiasta kiinnostanut ja kirjoittanut useita eri juttuja alaan liittyvistä erikoisuuksista:
1. Presidentteihin itseensä liittyvää triviaa
2. Presidenttien kotitaustat
3. Presidenttien jälkikasvu
4. Varapresidentit
5. Presidenttien vaimot

Eräs klassinen kysymys on se, kuinka monta entistä presidenttiä on ollut yhtä aikaa enimmillään elossa. Vastaus tähän kysymykseen on viisi, mikä on toteutunut peräti viidesti (listassa myös kuudes eli istuva presidentti):
1. 4.3.1861 - 18.1.1862 : van Buren, Tyler, Fillmore, Pierce, Buchanan ja Lincoln
2. 20.1.1993 - 22.4.1994 : Nixon, Ford, Carter, Reagan, Bush ja Clinton
3. 20.1.2001 - 5.6.2004 : Ford, Carter, Reagan, Bush vanhempi, Clinton ja Bush nuorempi
4. 20.1.2017 - 30.11.2018: Carter, Bush vanhempi, Clinton, Bush nuorempi, Obama ja Trump
5. 20.1.2021 - : Carter, Clinton, Bush, Obama, Trump ja Biden
Tämä tarkoittaa sitä, että lähiaikoina ennätys voi hyvinkin rikkoutua, mikäli Biden joutuu luopumaan presidentin tehtävistä ennen uusia virkaanastujaisia. Tai sitten tapahtuu se epätodennäköinen ilmiö, että Harris voittaa ääntenlaskennan.
Todennäköisesti ennätys ei kuitenkaan rikkoudu, sillä se edellyttäisi edellä mainittujen jommankumman vaihtoehdon lisäksi kaikkien seuraavien ehtojen toteutumisen:
1) Trump häviää ääntenlaskennan
2) Trumpia ei saada hengiltä tai toimintakyvyttömäksi ennen virkaanastujaisia
3) Kukaan entisistä presidenteistä ei kupsahda liian aikaisin – useimmat vedonlyöjät veikkaavat piakkoin sata vuotta täyttävää Carteria, mutta Biden on kyllä kova haastaja

Vaan miten on asiaintila Suomessa? Kuinka monta presidenttiä meillä on ollut yhtä aikaa hengissä? Voinee päätellä, että tulos on jenkkejä pienempi luku jo siitäkin syystä, että meillä on ollut yli sata vuotta vähemmän aikaa tehdä tulosta, mutta ennen muuta siksi että Suomessa yksi kausi on kuusi vuotta jenkkien neljää vastaan.
Johtopäätös on aivan oikea: ennätys on neljä, mutta sitä on sivuttu peräti kolmesti:
1.3.1937 - 19.12.1940 : Ståhlberg, Relander, Svinhufvud ja Kallio
19.12.1940 - 9.3.1942 : Ståhlberg, Relander, Svinhufvud ja Ryti
11.3.1946 - 28.1.1951 : Ståhlberg, Ryti, Mannerheim ja Paasikivi
1.3.2012 - 12.5.2017: Koivisto, Ahtisaari, Halonen ja Niinistö
Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, 19.12.1940 on rajatapaus. Tilanne oli kuitenkin vielä se, että Kallio oli muodollisesti edelleen presidentti kuollessaan, vaikka Ryti oli jo valittu hänen seuraajakseen. Tavallaan siinä kuitenkin on ollut viisi presidenttiä yhtä aikaa elossa, mutta ei virallisesti.

Suomessa oli pitkään tilanne, että elossa oli vain yksi ainoa presidentti eli Kekkonen. Näin oli Paasikiven kuoleman jälkeen 14.12.1956 aina siihen asti, kunnes Koivisto tuli presidentiksi eli yli 25 vuotta. Kekkosen itsensä kuoltua Koivisto oli ainoa elossa oleva presidentti noin seitsemän ja puolen vuoden ajan. Silloin pystyi kysymään tietokilpailukysymyksen: "ketä Suomen presidenteistä ei ole haudattu Suomeen?" Oli kiva katsoa kun ihmiset miettivät päänsä puhki, veikkasivat väärin ja joko repesivät nauruun tai suuttuivat kun paljasti, että vastaus on Koivisto. Ahtisaaren kaudella kysymys piti esittää muodossa ”ketä Suomen entisistä presidenteistä ei ole haudattu Suomeen?” Halosen tultua presidentiksi tämä kysymys meni pilalle, mutta se toisaalta se oli vähiten merkittävä hänen presidenttiytensä takia pilalle menneistä asioista.
Yllättävää kyllä, Yhdysvalloissa lyhyemmästä presidenttikaudesta huolimatta tällainen tilanne eli elossa ei ole yhtään entistä presidenttiä on toteutunut peräti viidesti, edellisen kerran 22.1.1973 – 9.8.1974.

Seuraavassa listauksessa on joka rivin alussa elossa olevien presidenttien määrä ja päivämäärän perässä syy siihen, miksi lukumäärä muuttui. Uusi ennätys on lihavoitu ja ennätyksen sivuaminen kursivoitu:

Presidentit

(1) 25.7.1919 K. J. Ståhlberg presidentiksi
(2) 2.3.1925 Lauri Kristian Relander presidentiksi
(3) 2.3.1931 P. E. Svinhufvud presidentiksi
(4) 1.3.1937 Kyösti Kallio presidentiksi
(3) 19.12.1940 Kyösti Kallio kuoli
(4) 19.12.1940 Risto Ryti presidentiksi
(3) 9.3.1942 Lauri Kristian Relander kuoli
(2) 29.2.1944 P. E. Svinhufvud kuoli
(3) 4.8.1944 C. G. E. Mannerheim presidentiksi
(4) 11.3.1946 J. K. Paasikivi presidentiksi
(3) 28.1.1951 C. G. E. Mannerheim kuoli
(2) 22.9.1952 K. J. Ståhlberg kuoli
(3) 1.3.1956 Urho Kekkonen presidentiksi
(2) 25.10.1956 Risto Ryti kuoli
(1) 14.12.1956 J. K. Paasikivi kuoli
(2) 27.1.1982 Mauno Koivisto presidentiksi
(1) 31.8.1986 Urho Kekkonen kuoli
(2) 1.3.1994 Martti Ahtisaari presidentiksi
(3) 1.3.2000 Tarja Halonen presidentiksi
(4) 1.3.2012 Sauli Niinistö presidentiksi
(3) 12.5.2017 Mauno Koivisto kuoli
(2) 16.10.2023 Martti Ahtisaari kuoli
(3) 1.3.2024 Alexander Stubb presidentiksi

Tieto presidenteistä olisi historiaa tunteville helpohkosti päässä laskettavissakin. Mutta huomattavasti tiukempi urakka olisi vastata kysymykseen: kuinka monta entistä (+1 istuva) pääministeriä on ollut yhtä aikaa elossa?
Kun tätä etukäteen pohdin, niin mietin että ennätys voi hyvinkin olla itsenäisyyden alkuvuosilta tai sitten 60-70 -luvuilta, jolloin hallitukset vaihtuivat siihen tahtiin että sisäänkäyntiin olisi pitänyt laittaa pyöröovi.

Tässä listauksessa pääministerien tilanne samalla merkintätavalla kuin presidenttien eli joka rivin alussa elossa olevien pääministerien määrä ja päivämäärän perässä syy siihen, miksi lukumäärä muuttui. Uusi ennätys on lihavoitu ja ennätyksen sivuaminen kursivoitu:


Pääministerit

(1) 27.11.1917 P. E. Svinhufvud pääministeriksi
(2) 27.5.1918 J. K. Paasikivi pääministeriksi
(3) 27.11.1918 Lauri Ingman pääministeriksi
(4) 17.4.1919 Kaarlo Castrén pääministeriksi
(5) 15.8.1919 J. H. Vennola pääministeriksi
(6) 15.3.1920 Rafael Erich pääministeriksi
(7) 2.6.1922 A. K. Cajander pääministeriksi
(8) 14.11.1922 Kyösti Kallio pääministeriksi
(9) 31.3.1925 Antti Tulenheimo pääministeriksi
(10) 13.12.1926 Väinö Tanner pääministeriksi
(11) 17.12.1927 Juho Sunila pääministeriksi
(12) 22.12.1928 Oskari Mantere pääministeriksi
(13) 14.12.1932 Toivo Kivimäki pääministeriksi
(12) 25.10.1934 Lauri Ingman kuoli
(11) 2.10.1936 Juho Sunila kuoli
(10) 19.11.1938 Kaarlo Castrén kuoli
(9) 3.12.1938 J. H. Vennola kuoli
(10) 1.12.1940 Risto Ryti pääministeriksi
(9) 19.12.1940 Kyösti Kallio kuoli
(10) 3.1.1941 Jukka Rangell pääministeriksi
(9) 9.12.1942 Oskari Mantere kuoli
(8) 21.1.1943 A. K. Cajander kuoli
(9) 5.3.1943 Edwin Linkomies pääministeriksi
(8) 29.2.1944 P. E. Svinhufvud kuoli
(9) 8.8.1944 Antti Hackzell pääministeriksi
(10) 21.9.1944 Urho Castrén pääministeriksi
(9) 14.1.1946 Antti Hackzell kuoli
(8) 19.2.1946 Rafael Erich kuoli
(9) 26.3.1946 Mauno Pekkala pääministeriksi
(10) 29.7.1948 Karl-August Fagerholm pääministeriksi
(11) 17.3.1950 Urho Kekkonen pääministeriksi
(10) 30.6.1952 Mauno Pekkala kuoli
(9) 3.9.1952 Antti Tulenheimo kuoli
(10) 17.3.1953 Sakari Tuomioja pääministeriksi
(11) 5.5.1954 Ralf Törngren pääministeriksi
(10) 25.10.1956 Risto Ryti kuoli
(9) 14.12.1956 J. K. Paasikivi kuoli
(10) 27.5.1957 V. J. Sukselainen pääministeriksi
(11) 29.11.1957 Rainer von Fieandt pääministeriksi
(12) 26.4.1958 Reino Kuuskoski pääministeriksi
(11)16.5.1961 Ralf Törngren kuoli
(12) 14.7.1961 Martti Miettunen pääministeriksi
(13) 13.4.1962 Ahti Karjalainen pääministeriksi
(12) 8.9.1963 Edwin Linkomies kuoli
(13) 18.12.1963 Reino R. Lehto pääministeriksi
(12) 9.9.1964 Sakari Tuomioja kuoli
(13) 12.9.1964 Johannes Virolainen pääministeriksi
(12) 27.1.1965 Reino Kuuskoski kuoli
(11) 8.3.1965 Urho Castrén kuoli
(10) 19.4.1966 Väinö Tanner kuoli
(11) 27.5.1966 Rafael Paasio pääministeriksi
(10) 13.7.1966 Reino R. Lehto kuoli
(11) 22.3.1968 Mauno Koivisto pääministeriksi
(10) 6.5.1968 Toivo Kivimäki kuoli
(11) 14.5.1970 Teuvo Aura pääministeriksi
(10) 28.4.1972 Rainer von Fieandt kuoli
(11) 4.9.1972 Kalevi Sorsa pääministeriksi
(12) 13.7.1975 Keijo Liinamaa pääministeriksi
(11) 17.3.1980 Rafael Paasio kuoli
(10) 28.6.1980 Keijo Liinamaa kuoli
(9) 12.3.1982 Jukka Rangell kuoli
(8) 22.5.1984 Karl-August Fagerholm kuoli
(7) 31.8.1986 Urho Kekkonen kuoli
(6) 6.4.1985 V. J. Sukselainen kuoli
(7) 30.4.1987 Harri Holkeri pääministeriksi
(6) 7.9.1990 Ahti Karjalainen kuoli
(7) 26.4.1991 Esko Aho pääministeriksi
(8) 13.4.1995 Paavo Lipponen pääministeriksi
(7) 11.1.1999 Teuvo Aura kuoli
(6) 11.12.2000 Johannes Virolainen kuoli
(5) 19.1.2002 Martti Miettunen kuoli
(6) 17.4.2003 Anneli Jäätteenmäki pääministeriksi
(7) 24.6.2003 Matti Vanhanen pääministeriksi
(6) 16.1.2004 Kalevi Sorsa kuoli
(7) 22.6.2010 Mari Kiviniemi pääministeriksi
(8) 22.6.2011 Jyrki Katainen pääministeriksi
(7) 7.8.2011 Harri Holkeri kuoli
(8) 24.6.2014 Alexander Stubb pääministeriksi
(9) 29.5.2015 Juha Sipilä pääministeriksi
(8) 12.5.2017 Mauno Koivisto kuoli
(9) 6.6.2019 Antti Rinne pääministeriksi
(10) 10.12.2019 Sanna Marin pääministeriksi
(11) 20.6.2023 Petteri Orpo pääministeriksi

Ennätys on siis peräti kolmetoista. Kun Suomeen tuli kolmastoista pääministeri, kaikki hänen kaksitoista edeltäjäänsä olivat yhä elossa. Kivimäen hallitus oli kuitenkin nelivuotisena niin pitkäikäinen ja hänen jälkeensä tulleet kaksi seuraavaa pääministeriä olivat jo aiemminkin pääministereinä olleet, että lukema ehti tipahtaa yhdeksään ennen seuraavaa uutta pääministeriä.
Tätä kolmentoista pääministerin ennätystä on sittemmin sivuttu kolmesti ja kolmentoista pääministerin (12 entistä ja istuva) tilanne on ollut voimassa seuraavina ajankohtina (suluissa istuvan pääministerin nimi):
14.12.1932 – 25.10.1934 (Toivo Kivimäki)
13.4.1962 – 8.9.1963 (Ahti Karjalainen)
18.12.1963 – 9.9.1964 (Reino R. Lehto)
12.9.1964 – 27.1.1965 (Johannes Virolainen)
Kuten voi huomata, vuonna 1964 oli vain kolmesta päivästä kiinni ettei ennätys rikkoutunut, mutta Sakari Tuomioja ehti kuolla kolme päivää ennen Virolaisen ensimmäistä pääministerikautta.
Nykyisen konsensuspolitiikan aikana hallitukset ovat istuneet useinkin pitkään, joten 1970-luvun puolivälistä alkaen pääministerien lukumäärä on pääsääntöisesti pienentynyt. Vielä 1975 oli elossa 12 pääministeriä, mutta lukumäärä putosi kaikkien aikojen alhaisimpaan (siis tietysti itsenäisyyden alkuvuosien jatkuvan, kolmeentoista päättyneen kasvun jälkeen) eli viiteen, joka oli voimassa 19.1.2002 – 17.4.2003.

Tällä hetkellä elossa on kymmenen entistä pääministeriä ja lisäksi istuva sellainen: Aho, Lipponen, Jäätteenmäki, Vanhanen, Kiviniemi, Katainen, Stubb, Sipilä, Rinne, Marin ja Orpo. On varsin mahdollista, että kolmentoista pääministerin ennätystä sivutaan tai se jopa rikotaan lähivuosina, sillä edellisen listan nimistä vanhin on 83-vuotias Paavo Lipponen mutta seuraavaksi vanhin vasta 70-vuotias Esko Aho. Pari vaalikautta ja jokin yksittäinen hallituskriisi, eipä ennätykseen paljon muuta vaadittaisi.

Otteita olympolaisesta päiväkirjasta 2024

Olen kirjoittanut aiemminkin olympialaisista kommentaareja. Tällä kertaa en aikonut sellaista tehdä, koska tiesin että aikaa olympialaisten seuraamiseen oli useammastakin henkilökohtaisesta syystä normaalia vähemmän. Yksi lukijoistani sellaista kolumnia kuitenkin toivoi, joten kun tämä sai lukijakunnassa siis ehkä noin 50 % aktiivisen kannatuksen, niin ajattelin että menköön nyt sitten. Loppujen lopuksi tekstiä syntyikin yllättävän helposti haluamaani vähäisemmästä kisaseurannasta huolimatta. Riitti se että kirjoitti siitä mitä ehti seurata.


Avajaiset

Jossain vaiheessa elämäänsä ihminen lakkaa katsomasta avajaisia. Henkilökohtaisesti tämä raja tuli saavutettua jo vuonna Ahtisaari. Tästä huolimatta tuli vähän ohimennessä vilkuiltua, kun telkkari sattuneista syistä oli auki. Näkemättä jäi kuitenkin avajaisten eniten kohua aiheuttanut kohta eli Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen drag queen -versio. Monet pöyristyivät ja totesivat, ettei tuollainen agendan tuputtaminen ja pyhien arvojen häpäisy kuulu juhlalliseen tilaisuuteen. Mitäpä turhia. Kyseessähän oli avajaisten kohokohta: täysin mauton ohjelmanumero, mutta sopi näihin bileisiin kuin dildo perseeseen.
Veikkaukseni olympiatulen sytyttäjästä meni pieleen, olin pistänyt pelimerkkini Zinedine Zidanelle. Sytyttäjiksi oli valittu Marie-Jose Pérec ja Teddy Riner. Kaksi ansioitunutta urheilijaa, molemmilla kolme olympiakultaa. Mitä sopivimmin molemmat olivat myös tummaihoisia, miinusta siitä ettei kumpikaan ole muslimi kuten Zidane olisi ollut. Tosin Zidane ei ole koskaan olympialaisiin edes osallistunut, joten valitut olivat siinä mielessä sopivampia. Tämä ei kylläkään ollut ranskalaisilla ennenkään esteenä, sillä Albertvillessä 1992 olympiatulen sytytti Michel Platini, joka ei ollut edes talviurheilija vaikkakin pelasi vuoden 1976 olympialaisissa.
Mutta oliko kyseessä rotuun perustuva valinta vai ei? Katsotaanpa kuinka monella oli valittujen sytyttäjien kanssa vastaavat kriteerit. Ranskalla on yhteensä kymmenen elossa olevaa ja ilmeisesti riittävän hyvässä kunnossa olevaa vähintään kolme olympiakultaa voittanutta urheilijaa. Heistä kolme on tummaihoisia. Todennäköisyys sille, että satunnaisesti tästä joukosta valiten saadaan kaksi mustaa, on 6,7 %. Mikäli joukosta poistetaan ne kaksi, jotka ovat saaneet olympiakultansa talvikisoissa (Jean-Claude Killy ja ainoa viiden olympiakullan voittaja Martin Fourcade, muut yhdeksän ovat kolmen kullan urheilijoita), jää todennäköisyydeksi 10,7 %. Jos vielä tiukennetaan kriteerejä ja vaaditaan kaikkien kolmen kullan olevan yksilölajeista, jäljelle jäävät Pérec, Riner ja Félicia Ballanger (pyöräilijä). Tällöin todennäköisyys kyseiselle valinnalle onkin enää vain yksi kolmasosa.
Näistä kymmenestä vähintään kolmen olympiakullan voittajasta Pérec ja Riner ovat kiistatta tunnetuimmat, mitä kesälajeihin tulee. Ehkä pyöräilijä Daniel Morelon saattaa lajin suurmaassa haastaa, mutta hänen ansionsa ovat jo yli viidenkymmenen vuoden takaa. Talvilajeista Killy ja Fourcade saattavat olla yhtä tunnettuja. Toivotaan kuitenkin, että valinta sytyttäjiksi oli rehti ja perusteltu järkisyin, joita tosiaan löytyy. Lopuksi on vielä todettava, että mikäli valinta oli rehti, olisi ollut väärin vaihtaa tilalle joku muu sillä perusteella, että ei haluta kahta tummaihoista.


Kielenkäyttö

Ilmiö on ärsyttänyt ennenkin, mutta lähes pelkästään yleisurheilua seuraavana se ei ole yltynyt näin pahaksi. Nyt kun kuunteli selostuksia, niin ne olivat täynnä kökköjä anglismeja. Vai pitäisikö sanoa ”fillattu shiteillä anglismeilla”? Yleisurheiluselostuksiinkin ovat jo tunkeneet podiumit ja muut typerät ilmaisut. Vielä jotenkuten voisi sietää sen, jos sanoja lainattaisiin muistakin kielistä mutta kun ne täytyy aina ottaa englannista. Vähemmästäkin tulee angsti, jonka lievittämiseen auttavat vasta beach volleyn tarjomat dekolteet.
Herätys, kielitoimisto! Asian vakavuuden tiivistää parhaiten uintikilpailuja seuranneen Sallin allekirjoittaneelle lähettämä tekstiviesti ensimmäisenä kisapäivänä: ”Naisten nelkun vaparin hiiteissä gapit olivat sen verran snadeja, että pitkässä juoksussa illan finaalissa useammalla svimmerillä on tsäänssi tehdä podiumpaikan arvoisia resultteja.”
Eikä tuo ollut edes pahinta. Koripalloa ei voinut katsoa pätkääkään, kun selostajat puhuivat enemmän finglishiä kuin suomea. Muutaman kärsimyksentäytteisen minuutin aikana tulivat tutuiksi termit kuten mismatchin hakeminen, yäk.
Onneksi yleisurheiluselostukset onnistuivat kaikin puolin kiitettävästi.


Synkronoidut uimahypyt

Naisten kilpailussa hopea meni USA:han ehkä kaikkien aikojen parhaalle nimiparille: Cook – Bacon. Nousi suorastaan vesi kielelle pelkästään selostajan tekemästä esittelystä.


Lehdistöä pakoon

Suomalaisnyrkkeilijä Pihla Kaivo-oja sanoi ohimennessään vain heipat medialle eikä jäänyt haastateltavaksi. Tämähän tietysti sai maailman herkkähipiäisimmän ammattikunnan suutahtamaan.
Ihan tiedoksi, että urheilijat ovat olympialaisissa tavoitteenaan menestyä. Niin kauan kun kilpailut ovat kesken, heidän tulee tehdä asiat tavalla joilla he uskovat parhaiten menestyvänsä. Jos median sivuuttaminen tässä auttaa eivätkä säännöt medialle puhumiseen velvoita, niin sitten tehdään niin.


Voimistelun miesten joukkuekilpailu

Salli: - Jos olisit voimistelija, mikä olisi lempitelineesi?
Jaska: - Ilman muuta permanto. Siinä olisi mukava loikoilla.


Seine

Triathlonin uintiosuus ja maratonuinnit oli tarkoitus kauhoa Pariisin viemärissä eli Seinejoessa. Tätä kirjoittaessa triathlonia on siirretty päivällä ja on vähintäänkin epävarmaa, väheneekö kolibakteerien määrä hyväksyttävälle tasolle. Tilanne sai pohtimaan, eikö avovesiuintiin voisi ottaa kanoottipujottelun elementtejä. Pujottelukeppeinä voisivat toimia joessa lilluvat kikkareet.


”Nais”nyrkkeilyä”

Uutisessa kerrottiin kahden nyrkkeilijän edustuskelpoisuudesta olevan epäilyjä. Ensimmäisenä kuvassa oli taiwanilaisnyrkkeilijä. En ollut vielä juttua lukenut. Katsoin kuvaa ja mietin että hetkinen, onko tuo mies vai nainen. Vähän aikaa pohdittuani päädyin siihen että kyseessä on miesnyrkkeilijä jostain kärpässarjasta. Kun sitten luin jutun, niin kävikin ilmi että edustuskelpoisuuden kyseenalaisuuden syynä on sukupuolikriteeri. Eli testit paljastivat jotain epäselvyyksiä. Mihin helvettiin testejä tarvitaan, kysyisivät minulta kun sen nyt selvästi päältä näkee.
Sen toisen nyrkkeilijän kohdalla olisi tosin ollut hieman ongelmia. Kyllähän kyseinen algerialainen kovasti mieheltä näyttää, mutta toisaalta valtaosa arabinaisista on melkein yhtä kolhon näköisiä.


Joukkuekisat

Aikoinaan olympialaisten peruskirjassa korostettiin kisojen olevan urheilijoiden, ei maiden välinen kilpailu. Tämä näkyy edelleen siinä, että olympiakomitea ei julkaise kaikkien aikojen mitalitaulukkoa. Aiemmin jopa yksittäisten kisojen mitalitaulukot ovat olleet epävirallisia ja muiden tahojen kuin olympiakomitean laskemia.
Tähän ajatukseen nähden on vähintäänkin kummallista, että nykypäivänä tuntuu olevan joukkuekilpailu joka hemmetin lajissa. Yleensä vielä sekaversiona. Mitä luonnollista on sekajoukkueiden pistooliammunnassa, kysyn vaan. Sehän olisi suorastaan hengenvaarallista, jos kävisi sama tilanne kuin tenniksen sekanelinpelissä, jossa kultaa voittanut tsekkipari oli parhaillaan eroa tekevä pariskunta. Kuvitelkaa nyt että tälle parille annettaisiin tennismailojen sijaan pistoolit.
Älyttömyyden huippu oli suoraan olympialajiksi päässyt uusin älynväläys eli kävelyviesti.
Joukkuekilpailujen ongelma on siinä, että ne suosivat suuria maita. Voi kuvitella andorralaisen voittavan 400 metrin juoksun, mutta ei Andorran kultamitalia 4 x 400 metrin viestissä.
Onko joukkuekilpailujen osuus olympialaisissa sitten kasvanut vai onko kyseessä vain näköharha?
Tämänvuotisissa olympialaisissa jaossa on 329 kultamitalia. 93 niistä vaatii useamman kuin yhden urheilijan suorituksen. Joukkuelajien osuus on siis 28,3 prosenttia.
Vertaillaanpa vuoden 1984 olympialaisiin. Tuolloin kesäkisojen ohjelmassa oli 221 lajia. Niistä pari- tai joukkuelajeja oli 56. Joukkuelajien osuus oli 25,3 prosenttia.
Vuoden 1984 talvikisoissa oli 39 lajia, joista yhdeksän vaati enemmän kuin yhden kilpailijan. Joukkuelajien osuus oli 23,1 prosenttia. Viimeisimmissä eli vuoden 2022 talvikisoissa oli 109 lajia, joista 29 joukkuelajia. Osuus 26,6 prosenttia.
Loppusaldo: joukkuelajien osuus on siis kasvanut niin kesä- kuin talvikisoissakin. Ei kuitenkaan niin paljon kuin mutulla oletin.


Asenne

Kommenteissa on moitittu suomalaisten asennetta, moni kun on tyytyväinen pelkkään mukana oloon. On kuitenkin muistettava urheilun lainalaisuudet. Taatusti kaikki yrittävät parhaansa, mutta ei kiekonheiton maailmanlistan sijalta 25 lähdetä hakemaan mitalia. Pistesijaa täydellisellä suorituksella joo, mutta kun on lajissaan niin hyvä että ylipäätään pääsee olympialaisiin, siitä pitää jokaisen olla ylpeä.
Kokonaan toinen juttu on se, jos valmistautumisessa on tehty tarkoituksellisia virheitä. On esimerkiksi käsittämätöntä, että yksi suurimmista mitalitoivoista, judoka Martti Puumalainen ei edes halunnut tietää ennen kuin viime hetkellä, kuka tulee ottelussa vastaan. Ei ymmärrys taivu käsittämään. Jopa yleisurheilussa käydään läpi ketä siellä on ja miten kilpailu kehittyy, vaikka siinä vastustajan suoritus ei juurikaan vaikuta omaan tekemiseen. Saati sitten judossa, joka perustuu siihen että reagoidaan vastustajan toimintaan. Onneksi Puumalainen totesi ipponin kärsittyään heti viisaasti, että hän pääsi EM-kisoissa yllättämään kun vastustajat eivät tunteneet häntä niin hyvin. Nyt hänen kikkansa olivat tiedossa ja uusia ei oltu kehitetty. Eli vastustajat olivat varautuneet häneen, hän ei vastustajiin. Ja kumpi voitti? Tämän tiedostamisen jälkeen on hyvä lähteä eteenpäin.


Lajin vaikeus

En enää muista mitä turhanaikaista pellelajia mahdoin ohikulkiessa telkkarista nähdä, oliko kyseessä breikkaus, kolopallo vai kolme vastaan kolme slummikoris mutta jokin vastaava.
Jaska: - Millä helvetin lahjuksilla tuokin laji on olympiaohjelmaan päässyt?
Salli: - Jep. Mutta vaatiihan se toisaalta taitoa ja on pirun vaikeaa.
Jaska: - Jos asian vaikeus olisi olympialajiksi pääsyn kriteeri, niin siinä tapauksessa lajilistalla pitäisi olla naisten ymmärtäminen.
Samaan aikaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa:
- … ja tervetuloa tänne Pariisin Mona Lisa -areenalle, jossa ovat käynnissä naisten ymmärtämisen suullisen viestinnän välierät. Suomen tämän lajin ässä Aappo Kurmeloinen Nisämäen Nalkuttajista on juuri valmistautumassa ratkaisevaan suoritukseensa. Aappohan pisti alkuerissä pystyyn vakuuttavan suorituksen ja meni välieriin koko joukon kolmanneksi parhaalla tuloksella. Ehkä siinä oli vähän arvostelutuomarien makunäkemysten suosintaakin, tiedäpä tuota. Mutta Kurmeloisen tahti tässä välierässä on ollut todella vakuuttavaa ja ennen viimeistä yritystään hän on jopa koko porukan keulassa. Toisaalta kisa on todella tasainen eikä mitään ole ratkaistu. Neljä parasta menee siis finaaliin mitaleita ratkomaan ja nyt on Suomen mitalitilin avautuminen todella lähellä. Saapa nähdä minkälaisen viestin tekoälyn epälogiikkageneraattori nyt heittää Aappolle vastattavaksi… ja sieltä se tulee: ’Tämä sininen iltapuku saa takapuoleni näyttämään leveältä, mutta toisaalta se vihreä latisti rintojani liikaa. Kumpi minun pitäisi valita?”
- Voi voi, täytyy nyt kommentaattorina todeta, että kyllä on Kurmeloisen poika pahassa paikassa. Olipa onneton tuuri. Mutta onneksemme Aappo on nimenomaan näissä pukeutumiskysymyksissä ollut mestari.
- JA VOI EI! Kurmeloisen vastausaika kului umpeen ennen kuin hän ehti suutaan avata ja tästä tulee kyllä nyt enintään säälipisteitä hiljaisuudesta. Kuten varmaan katselijat muistavat, lajin sääntöihin kuuluu myös se, että kilpailijan on pystyttävä vastaamaan annetun suoritusajan puitteissa. Ja tämä suoritusaika arvotaan joka kerran erikseen eikä kilpailija saa sitä tietää ennen kuin summeri pärähtää ajan päättymisen merkiksi.
- Aappo pelasi kyllä nyt ihan turhaa uhkapeliä viivyttäessään vastaustaan. Ehkä hän muisteli parin vuoden takaisia EM-kisoja, joissa välittömästi pamautetusta sinänsä hyvästä vastauksesta vähennettiin puolet pisteistä, kun se tuli liian nopeasti.
- Joka tapauksessa siihen meni Kurmeloisen finaalipaikka ja Suomen mitalitili on edelleen avaamatta. Ei tämä Mona Lisa -areenakaan tällä kertaa hymyillyt Suomen joukkueelle suotuisasti...


Täydellinen juoksu

Harvoin on saanut todistaa taktisesti yhtä täydellistä suoritusta kuin minkä Ilona Mononen teki esteiden alkuerissä. Vähät uudesta SE:stä. Itse asiassa SE olisi luultavasti pari sekuntia kovempi, mikäli tavoitteena olisi ollut SE. Mutta Mononen lähti tavoittelemaan jatkopaikkaa rajulla asenteella. Juoksi sopivassa kolossa sisärataa, kärjen tuntumassa, ei kovin montaa virheaskelta, luki esteet hienosti eikä menettänyt niissä aikaa sipsutteluun. Valitettavasti erässä oli viisi liian kovaa, jotka veivät jatkopaikat. Mononen roikkui kuudentena mukana niin kauan kuin rahkeet riittivät. Jos olisi hellittänyt aiemmin, olisi SE:stä pudonnut pari sekuntia lisää. Aivan oikeana ratkaisuna hän kuitenkin roikkui kyydissä – ei olisi tarvinnut kuin yhden näistä viidestä muista katketa niin se olisi ollut siinä.


Rotuerottelu

Naisten estefinaalissa oli mukana viisitoista juoksijaa. Tulipa nähtyä matkalla täydellinen apartheid-juoksu: seitsemän mustaa juoksijaa muodosti toisella kilometrillä oman ryhmänsä ja takaa-ajava ryhmä koostui kahdeksasta valkoisesta. Takaa-ajavan ryhmän kunniaksi on sanottava, että Alice Finot nousi sieltä lopulta neljänneksi ja Elizabeth Bird seitsemänneksi.


Tonnivitonen

Miesten tonnivitosesta odotettiin Jakob Ingebrigtsenin näytöstä, mitä nyt Josh Kerrin uskottiin mahdollisesti sotkevan kuvioita. Toisin kävi, jenkkien Cole Hocker vei potin jättäen Kerrin hopealle ja Jaakopin neljänneksi.
Kisan jälkeen Jaakoppi moitiskeli itseään väärästä taktiikasta. Aiheesta ja aiheetta. Perusvalinta oli aivan oikein: hänellä ei ole riittävää kiriä voittaakseen hidasvauhtista juoksua. Niinpä oli pidettävä kovaa vauhtia. Mikä taas ei ollut kenenkään muun intresseissä (siis vauhdinpito jos sen joutuu itse tekemään, vauhdissa ei sinänsä ollut muutamalle vikaa) joten oli mentävä keulaan ja hoidettava vauhti itse. Jäniksiä kun ei olympiafinaalissa ole saatavilla edes rahalla.
Se, missä Jaakoppi mokasi oli vauhdinjako. Jos tarkastelemme kolmea ensimmäistä 400-metristä, niin ne juostiin ajoilla 54,82, 56,56 ja 55,89. Jos ensimmäisen ja kolmannen kierroksen ajat olisivat olleet toisinpäin, norjalaisella olisi ollut hyvät voittomahdollisuudet, ehkä 60-40. Nyt ne olivat 25-75 sillä mailereilla oli mahdollisuus toipua ensimmäisen kierroksen revittelystä. Toisinpäin vedettynä enemmin vitoselle suuntautunut Jaakoppi olisi ollut vahvemmilla. Tai ehkä hän vain luuli liikoja itsestään ja kuvitteli voivansa vetää kolmannen kierroksen sekuntia-kahta kovempaa, mikä olisi luultavasti riittänyt.
Nyt sanoin viimeisen kierroksen alkaessa, että Kerr voittaa. Reilut 200 metriä ennen maalia hän olikin norskin kannassa ja muut takana. Ja sitten 180 metriä ennen maalia hän alkaa nousta rinnalle ja minä karjaisen ”EIIII! ET LÄHDE VIELÄ!”
Siis se sama iänikuinen ansa johon on mennyt loputon määrä juoksijoita. Eikö porukka katso vanhoja kisoja malliksi vai mikä mättää? Kärjessä oleva pitää linjansa, kiihdyttää sen verran mikä on pakko, ohitusta yrittävä juoksee aika tarkkaan kolme metriä ylimääräistä matkaa ja ihmettelee maalissa kun häviää metrillä huonommalle kirimiehelle. Tässä vaiheessa pidin Jaakoppia kultamitalistina.
Toisin kävi. Norjalainen joutui syömään suolatonta turskaa, voimat loppuivat kesken viimeisellä suoralla. Kerr meni ohi ulkokautta, mutta sisäkautta tuli koko ajan radan reunassa juossut Hocker, joka oli lukenut läksynsä: Jaakoppi tulee aina kaarteesta ulos siten, että sisällä on tilaa yhdelle joka käyttää Rexonaa. Voittaen Kerrin – dindididindinnnn – metrillä. Hocker juoksi viimeisellä 200 metrillä 200 metriä, Kerr 203 metriä. Se siitä.


Kameramiehen seikkailut

Miesten vitosen ensimmäisessä alkuerässä mentiin hiljaa ja kävi odotetut eli loppusuoralla porukkaa kaatui kuin Kollaanjoella. Protestien seurauksena finaalissa juoksikin sitten 20 eikä 16 miestä. Isompaankin katastrofiin oli ainekset, sillä toisessa erässä kameramies ei katsonut eteensä vaan toikkaroi juoksijoiden tiellä muutama kierros ennen maalia. Jakob Ingebrigtsenin epäonnen kisat olivat jatkua, hän joutui kiertämään kameramiehen oikealta ohi muiden mentyä vasemmalta.
Huomasi että kameramies ei ole yleisurheilumiehiä. Kentällä liikkumiseen kehittyy aika pian sellainen automaatio, että radalle ei edes pysty astumaan ennen kuin vilkaisee sivulleen. Ei edes vaikka tietää kentän olevan typötyhjä.


Keräilyerät

Yleisurheiluun otettiin enintään 1500 metrin matkoilla käyttöön keräilyerät, joissa alkuerissä karsiutuneet saivat vielä mahdollisuuden yrittää välieräpaikkaa. Odotettuun tapaan tämä kohtasi sekä kritiikkiä että kehuja. Itse konservatiivinakin kannatan uutta systeemiä, se vain vaatii hieman säätöä. Palaan ehkä asiaan myöhemmin.
Voimakkaimpana kritiikkinä aiheesta esitettiin esimerkki, jossa 110 metrin aituri Freddie Cridderden hölkkäsi alkuerät läpi, kun ei tuntenut oloaan hyväksi ja päätti satsata suoraan keräilyeriin. Näistä Cridderden selvisikin välieriin ja lopulta finaaliin, jossa tuli kuudes sija. Keräilyeriä kritisoitiin siitä, että se mahdollistaa tällaisen temppuilun. Vaan mietitäänpä hetki. Selvitäkseen välieriin suoraan alkueristä Critterdenin olisi pitänyt juosta niissä täysillä. Selvitäkseen välieriin keräilyerien kautta Critterdenin piti juosta täysillä niissä JA lisäksi juosta alkuerissä. Reitti keräilyeristä oli siis isomman työn takana. Sekä riskialttimpi muutenkin, sillä alkuerässä jatkoon olisi riittänyt kolmen parhaan joukkoon pääsy tai riittävän hyvä aika, kun taas keräilyerässä piti päästä kahden parhaan joukkoon ilman aikamahdollisuutta. Sekä juosta sitten välierässä lyhyemmällä toipumisajalla. Reitti välieriin keräilyerien kautta on siis raskaampi ja riskialttiimpi. Sen tarkoituksellinen valitseminen on normioloissa strateginen virhe. Critterden teki temppunsa vain siksi, että tunsi loukkaantumisriskin.
Edellisen kritiikin keräilyeriä kohtaan jollain tavoin ymmärtää, koska siinä logiikkavirhe on vaikeampi huomata. Sen sijaan Reetta Hurskeen tapauksessa – ”minun olisi pitänyt päästä välieriin koska aikani oli parempi kuin keräilyeristä jatkoon selvinneiden” – kritiikin hyväksyjiä en ymmärrä. Se, ettei aikoja huomioida on nimenomaan etusuoralla juostavissa lajeissa oikeudenmukaisempaa, koska tuuliolosuhteet vaihtelevat.
Keräilyerät puolustavat paikkaansa nimenomaan tässä nykysysteemissä, jossa jatkoon mennään ensisijaisesti sijoituksella ja ajalla vain siinä tapauksessa, ettei jakolasku mene muuten tasan. Kannatan lämpimästi. Lisään vielä sen, että pitäisi ottaa käyttöön B-finaali sillä periaattella, että välieristä mennään A-finaaliin ensisijaisesti sijoituksilla, ajoilla vain jos paikat eivät mene muuten tasan, ja B-finaaliin pelkästään ajoilla parhaat A-finaalista karsiutuneet. Näin välierissä ei olisi kiinnostusta taktiikkajuoksuihin, kun B-finaaliin pääsisi vain ajalla. Lisäksi sitten finaaleissa A-finaalissa olisi pakko mennä kovaa, sillä B-finaalissa olisi varmasti paineltu kohtuullisen kovia aikoja vertailtaviksi lopullisen tulosluettelon pohjaksi.


Seitsenottelu

Salli: - Näinköhän JJK:n maailmanennätystä rikotaan ikinä?
Jaska: - No mikä ettei. Vaatii vain oikeanlaisen urheilijan.
Salli: - Niinnojoo. Onhan se mahdollista. Mutta ei yksittäinen tasoparannus näillä nykyisillä riitä, se vaatii erityistä yhdistelmää. Eli Jackien nopeuden ja pituushyppytaidot ja siihen päälle hyvän heittokäden.
Jaska: - Ja jos tädillä olisi munat, niin sehän olisi mukana naisten nyrkkeilyssä eikä seitsenottelussa.


Miesten maraton

Tamirat Tola tekee irtioton, joka vie lopulta hänet olympiavoittoon.
Salli (virnuillen): - Mahtaako tämä Tamirat Tola olla jotain sukua sille näyttelijälle? Pamela Tolalle?
Jaska: - Joo, mutta etäistä, paremmin ruskettunutta sukuhaaraa.


Miesten vitonen

Neljä kierrosta matkaa maaliin.
Jaska: - Tämä kisa on nyt taputeltu. Kellään ei ole enää mitään mahdollisuuksia Ingebrigtseniä vastaan.
Homma oli aika selvä siksi, että kyseessä oli napakka- mutta ei ME-vauhtinen juoksu siihen asti. Eikä myöskään hidasvauhtinen. Hidasvauhtisessa kisassa ruuhkan ja epäonnen mahdollisuus olisi suuri, samoin se että sieltä löytyisi kuitenkin norjalaista kovempi kirimies. Nyt herkimpien kirimiesten eväät oli syöty pois riittävän kovalla vauhdilla. Mutta Ingebrigtseniä ei oltu syöty pois ME-vauhdilla. Kyseessä oli napakkavauhtisen kolmosen päälle juostava 1500 metrin kisa ja nykykunnossaan norjalaisella ei ole sellaisessa kisassa mitään vastusta. Eikä ollut. Viimeinen kierros oli puhdasta näytösjuoksua.


Miesten korkeus

Kun alkoi näyttää ilmeiseltä, että Kerr ja McEwen päätyvät tasapeliin, pelkäsin että viime kisojen tapainen sopupelinäytös toistuu. Silloin olin varma että niin käy, kun mukana olivat italialainen ja qatarilainen. Nyt olivat anglosaksiset reilun pelin miehet kehissä, joten sanoin että se on 40-60 että tämä hypätään uusinnassa loppuun asti. Kuten kävikin. Ja olihan se mahtava näytös. En ymmärrä miksi helvetissä voiton jakaminen on tehty edes mahdolliseksi, kun tällaista showta on tarjolla vaihtoehtona.


Naisten maraton

Maratonit olivat Pariisissa ilahduttavat siksi, että reitti ei ollut mitään tasaista ennätysbaanaa, vaan siinä oli mäkiä ja mutkia. Keskiössä oli keskinäinen kilpailu, ei ennätysajat vaikka käsittämättömästi olympiaennätykset lyötiin molemmissa kisoissa.
Camilla Richardssonilla ei ollut tällä kertaa kauheasti mahdollisuuksia etukäteen, mutta siitä huolimatta suoritus oli lievä pettymys seuraajille ja iso pettymys Camillalle itselleen. Vielä on kuitenkin vuosia jäljellä. Jostain syystä minulle on jäänyt mieleen ensikohtaamiseni Camillan kanssa. Se tapahtui 2011 Turun Kalevan kisoissa. Satuimme olemaan molemmat myyntiteltalla penkomassa vaatehyllyä. Camilla oli silloin vasta 17-vuotias ja ajattelin, että on tässä maassa lupaavampiakin juoksijoita. Näitä nuoria tyttöjä tulee ja menee. Ehkä Camillassa kuitenkin jotain erilaista oli, koska tämä kohtaaminen jäi mieleen, toisin kuin moni muu. Ja niinhän siinä kävi, että kaikki muut ikätoverit jäivät matkalle, mutta Camillalla on monta SE:tä hallussaan.
Yhdellä asialla Camilla voi kuitenkin lohduttautua olympiamenestyksessään. Hän on se juoksija, joka on juossut Pariisin olympiamaratonilla kovimman suomalaisajan. Se toiseksi kovin on yli kolme minuuttia hitaampi ja sillä on sentään voitettu olympiakultaa.


Yleisurheilijoiden menestys

Suomi jäi siis historiallisesti ilman mitalia. Kyytiä tuli yleisönosastoissa. Yleisurheilijat etenkin saivat haukkuja. Kumma kyllä, haukkuja ei tullut voimistelijoille, melojille, soutajille tai painonnostajille. Ehkä siksi että näistä lajeista ei suomalaisia ollut kisoihin päässyt. Kuitenkin kaikissa näissä lajeissa Suomi on saanut joskus olympiakultaa. Poissa silmistä, poissa mielistä.
Vaan oliko yleisurheilijoiden menestys sitten niin kehnoa? Globaali laji jos mikä ja joka tuhannesviidessadas ihminen maailmassa on suomalainen. Yleisurheilussa oli jaossa noin neljäsataa sijoitusta kahdeksan parhaan joukkoon. Näin ollen suomalaisen pitäisi sijoittua yleisurheilussa pistesijalle noin joka neljänsissä olympialaisissa. Nytkin näitä pistesijoja tuli neljä.
Entä sitten suhteessa muihin lajeihin? Kaksitoista suomalaista sijoitusta oli kymmenen parhaan joukossa. Mitalilajeista koko kisoissa alle 15 % oli yleisurheilua. Niinpä maan kahdentoista parhaan menestyneen joukossa pitäisi olla 1-2 yleisurheilijaa. Suomen sijoituksista niitä oli kuusi eli puolet:
5. Silja Kosonen
5. Pihla Kaivo-oja
6. Krista Tervo
6. Wilma Murto
7. Sinem Kurtbay – Akseli Keskinen
8. Lassi Etelätalo
8. Kouluratsastusjoukkue
8. Arvi Savolainen
9. Oliver Helander
9. Luukas Saha
9. Martti Puumalainen
10. Toni Keränen
Turha siis syyttää yleisurheilua, joka toi suhteettoman suuren osan vähäisestäkin menestyksestä.

Ilta-Sanomien toimittaja totesi jutussaan aivan oikein, että yksi tai kaksi sattumamitalia eivät olisi isoa kuvaa muuttaneet: Suomen huippu-urheilu on surkeassa jamassa. Toimittaja tiivistää asian erinomaisesti:
”Kun Suomi aikoinaan oli kesäkisojen menestyjämaa, lahjakkaat nuoret joko juoksivat, hiihtivät tai painivat. Nykynuorilla lajeja on valittavaksi satoja puhumattakaan muista vapaa-ajonviettotavoista.
Mikään ei muutu hyssyttelemällä ja hieman rakenteita näpräämällä. Yhtään työryhmääkään tuskin tarvitaan lisää.
Suomen ongelmat kesäolympialaisissa voi tiivistää yksinkertaisesti näin: pienentyvien ikäluokkien urheilijat jakaantuvat entistä useampaan lajiin, ovat huonommassa kunnossa, treenaavat pienemmillä resursseilla kuin monet kilpailijamaiden urheilijat ja kohtaavat olympiakisoissa kovemman kilpailun kuin edeltäjänsä kymmeniä vuosia sitten.”
Ikävä kyllä, jutun lopussa onnistutaan mokaamaan pahasti:
”Yksi vaihtoehto myös olisi kylmästi ohjata lahjakkaat urheilijat pallopeleihin, joissa Suomi on pärjännyt verrattain hyvin ja johon suuri osa lapsista ja nuorista jo nyt suuntautuu.
Pallopeleissä korostuu yhteistyön merkitys, ja yhteistyössä suomalaiset ovat hyviä. Siitä jääkiekon, koripallon, lentopallon ja jalkapallonkin maajoukkueiden menestys ovat hyviä esimerkkejä.”
Siis mitä helvettiä? Mikä ihmeen menestys? En minä ole ainakaan mitään sellaista havainnut. Nytkin löytyi Suomesta kaksitoista kymppisakkiin päässyttä. Kysynpä vaan milloin
a) Suomesta on ylipäätään viimeksi selvinnyt pallopelisakki kesäolympialaisiin
b) tällainen joukkue on päässyt kymmenen parhaan joukkoon?
Vastaukset:
a) Edellisen kerran Suomesta päästiin joukkuepeliin mukaan Moskovan olympialaisissa 1980, kun jalkapallomaajoukkue sai kutsun boikotin takia. Alkujaan joukkue oli jäänyt karsintalohkossaan viimeiseksi, mutta kun paremmat boikotoivat niin kutsu kävi. Tähän nähden menestys oli hyvä, alkulohkossa tuli yksi tulos jokaista laatua eli tappio Jugoslavialle, tasapeli Irakin kanssa ja voitto Costa Ricasta. Virallisia sijoituksia ei jatkopeleistä pudonneille ilmoitettu, mutta voitaneen laskea Suomen olleen paras lohkokolmonen eli kaikkiaan yhdeksäs.
b) Vuoden 1980 jalkapallojoukkue täyttää siis sijalla 9-12 kriteerin kymppisakkiin sijoittumisesta. Normaaliin tapaan epävirallisia sijoituksia arvottaen vuoden 1952 jalkapallojoukkue oli myös sijoille 9-16 sijoittuneista paras eli yhdeksäs. Vuoden 1936 jalkapallojoukkue oli sijoilla 9-16, mutta normitapaan laskien vasta 14. Ylivoimaisesti Suomen historian parhaan joukkuepalloilusuorituksen teki vuoden 1912 jalkapallojoukkue neljännellä sijallaan. Muista joukkuepeleistä Suomi on osallistunut kahdesti koripalloon, mutta ei ole päässyt kymppisakkiin sekä kotikisoissa 1952 maahockeyhin lähinnä jääpalloilijoista koostuneella joukkueella, joka oli sijoille 9-12 jääneistä eli viimeisistä huonoin.
Eipä siis kannattane paljon palloiluihin panostaa. Mitä taas talvikisojen joukkuepeliin eli jääkiekkoon tulee, niin viimeksi Suomi sai kultaa kisoissa joista puuttui maailman 600 parasta pelaajaa. Ihan rehellisesti, innostuisitteko hiihdon olympiakullasta jos kisoista suljettaisiin pois kaikki hiihtäjät jotka ovat joskus päässeet maailmancupissa pisteille?
Joukkuepelien menestysharhan aiheuttaa yksinkertaisesti vauhtisokeus. Suomikin selvisi jalkapallossa taannoin EM-kisoihin, mitä pidettiin mahtavana suorituksena. Tiedoksi annettakoon että Itä-Euroopan mullistuksia 1990 aiemmin arvokisakarsintoihin osallistuneista maista Suomi oli neljänneksi viimeinen, joka ei ollut koskaan arvokisoihin selvinnyt. Vielä odottelemme Maltaa, Luxemburgia ja Kyprosta. Jopa Islanti ja Albania ehtivät ennen Suomea.
Entä miten kävi näihin olympialaisiin karsittaessa? Lähimmäs kisapaikkaa pääsi koripallomaajoukkue. Sen olisi pitänyt voittaa vielä Espanja ja Bahama, niin paikka olisi auennut. Tappio Espanjalle ratkaisi sen, että Suomi ei päässyt ratkaisupeliin Bahamaa vastaan (jolle se oli karsintalohkossa jo hävinnyt ja jonka Espanja voitti ja ansaitsi kisapaikan).

Mitäkö sitten pitäisi tehdä? Sami Itani lausui asiat aika kohdilleen tässä jutussa. Koululiikunnan lisääminen on avain. Itse lisäisin siihen vielä kansan nostamisen nykyisestä sosialistisen politiikan aiheuttamasta apatiasta, jossa yritteliäisyyttä ja sinnikkyyttä ei edes haluta arvostaa, vaan roikottaa ihmisiä yhteiskunnan napanuorassa. Valentin Kononen sanoi TV-haastattelussa asian toisin sanoin: Suomesta on kadonnut voittamisen kulttuuri.
Mallia voi ottaa suunnilleen Suomen kokoisesta Uudesta-Seelannista. Siellä tehtiin rajuja poliittisia uudistuksia 1980-1990 -lukujen vaihteessa. Sosialismi lyötiin telakalle ja yritteliäisyyttä kannustettiin. Tarkemmin sanottuna yritteliäät jätettiin kiusaamatta. Vastaavana aikana Suomessa sosialismia lisättiin. Urheiluun tällaiset muutokset vaikuttavat yli kymmenen vuoden viiveellä, sillä alle kymmenvuotiaat lapset alkavat kasvaa erilaisessa ilmapiirissä ja vaikutukset näkyvät toistakymmentä vuotta myöhemmin urheilun ja yhteiskunnan menestyksessä. Katsotaanpa miten maiden mitalisaldo kehittyi olympialaisissa (kesäkisat + niitä edeltäneet talvikisat) vuodesta 1992 alkaen, Uusi-Seelanti/Suomi:
1992: 11/12
1996: 6/10
2000: 4/16
2004: 5/9
2008: 9/13
2012: 13/8
2016: 18/6
2020: 22/7
2024: 23/8
Vaan ei hätää, nykyään Uutta-Seelantia hallitsee työväenpuolue joka on päässyt nauttimaan konservatiivien rakentamasta vauraudesta. Kyllä maa siitä rappeutuu, mikäli äänestäjät eivät viisastu. Sitten kun saisi vielä Suomeen isänmaan ja kansalaisten etua ajattelevat - ja ennen kaikkea ajavat - päättäjät, niin olympiamenestys ja vauraus kääntyisivät toiseen asentoon kun vertailukohtana ovat kiwit.