Tyypilliset stereot

Jokainen joka ei nyt ole täysin tynnyrissä elänyt, on takuulla törmännyt väitteisiin siitä, millaiset paineet media asettaa kasvaville tytöille. Etenkin ulkonäköpaineet, joiden syntipukiksi kelpaa hyvin ikoninen Barbie-nukke. Eipä tarvitse paljon googletella, kun löytää esimerkkejä suoranaisista mielenosoituksista barbeja vastaan. Naiset valittavat median antavan kuvan, että jokaisen tytön on oltava tiimalasivartaloinen ja viimeisen päälle laitettu.

Onhan valituksissa aihetta, ei siinä mitään. Mutta toisin kuin luullaan, eivät ulkonäköpaineita aiheuta miehet vaan toiset naiset. Kysykää huviksenne keneltä tahansa mieheltä, kykeneekö hän mainitsemaan viimevuotisista itsenäisyyspäivän juhlista yhdenkään naisen puvun väriä. Homomiehiä ei lasketa - he saattavat kiinnittää huomiota naisen pukuun, kun taas heteromiestä kiinnostaa se mikä on puvun alla. Mutta naiset selviytyvät tästä testistä liput liehuen.

Ulkonäköpaineet ovat naisten kuvitelmaa. Kyllä nainen miehelle kelpaa, olettaen ettei nyt ole mikään pahasti kulahtanut sotanorsu. Ja silloinkin ongelma ratkeaa, mikäli alkoholipitoisia juomia on riittävästi käytettävissä. Kyse on siitä, että naiset haluavat saada miehen, joka on miesten arvoasteikossa korkeammalla kuin nainen itse on naisten arvoasteikossa. Ja siihen vaaditaan ulkonäköä.

Mutta asiaan. Naisten stereotypioista ja niiden aiheuttamista vaatimuksista kasvaville tytöille riittää palstametreittäin juttuja. Vaan entäpä pojat?

Kun nyt sattuneista syistä on tullut kahlattua lastenkirjoja läpi erinäinen määrä, niin siinä ei voi olla havaitsematta tiettyjä poikiin liitettyjä stereotypioita. Esimerkkeinä käytetään kahta suomalaista lastenkirjasarjaa, Miinaa ja Manua sekä Tatua ja Patua.

Tatu ja Patu ovat kotoisin Outolasta, jossa asiat tehdään toisin. Kun kaverukset joutuvat kosketuksiin reaalimaailman kanssa, niin jopas sattuu ja tapahtuu. Kaikkia vekottimia käytetään milloin mihinkin tarkoitukseen, mutta ei ainakaan siihen mihin on tarkoitettu. Aiemmissa kirjoissa Tatun ja Patun pelasti aina pulasta jalat maassa -tyyppi Veera.

Miina ja Manu puolestaan ovat kissasisarukset, jotka ovat Ankkalinnan ankkojen tapaan antropomorfisia eli ihmishahmojen tapaan ihmismäisessä maailmassa toimivia. Manu on aina se, joka on vähän hassahtaneempi, Miina taas toimii järkevästi. Eläinpuistossa Manu juuttuu hirven sarviin ja Miina kiirehtii hätiin. Koulussa Manulta menevät kirjaimet peilikuviksi siinä missä Miina kirjoittaa täydellistä tekstiä.

Kyseessä eivät ole mitkään yksittäistapaukset, jos kohta selkeimmästä päästä olevat esimerkit. Lastenkirjoissa pojat kuvataan koheltajiksi, joilla ei järki yleensä leikkaa siinä missä tytöt ovat harkitsevia ja pärjäävät koulussa. Kaava menee yleensä siten, että poika sössii itsensä ongelmiin, joista sitten tytön neuvoin pelastutaan.

Tästä en ole nähnyt ainuttakaan lehtikirjoitusta. Ilmeisesti on täysin OK, että pojat stereotypioidaan tällä tavoin.

Vaan kuvitellaanpa asetelma toisinpäin. Entäpä jos Miina olisi se, joka ei osaa yhteenlaskua? Manu tulee ja neuvoo. Manu kysyy Miinalta, tunteeko hän liikennemerkkiä. Miina vastaa, että kyseessä on leirintäalueen merkki, koska siinä on teltta, jonka sisällä on ihminen. "Höpsis, sehän on suojatien merkki!", nauraa Manu. Tai sitten nämä Outolan kaverukset Tiia ja Piia, jotka ryhtyvät pizzanpaistoon. Tiia ja Piia tekevät tunnettuun tapaansa kaiken ihan hullusti ja nurinkurisesti, sillä keittiö on täynnä ällistyttäviä laitteita ja purnukoita. Puuhailun lomassa Valtteri tuleekin pelastaneeksi tilanteen moneen kertaan. Vihdoin kolmikko pääsee syömään. Mutta ensin Valtteri opettaa Tiialle ja Piialle vielä pöytätavat!

Voi vain kuvitella sitä haisunäädän kusimyrskyä, joka nousisi.

Eivätkä kyseessä ole pelkästään lastenkirjat. Suomalaisten suosikkisarjakuvaksi noussut Viivi ja Wagner leikittelee parisuhteella, jossa miestä kuvastaa sika. Nainen siivoaa, tiskaa, hoitaa saamattoman ja viinaanmenevän sian asiat. Ja kansa nauraa - ihan aiheesta. Olisiko samanlaiseksi suosikiksi ikinä voinut nousta sarjakuva Ville ja Mansikki, jossa mies elää lehmän kanssa? Mies on järkiolento, joka hoitaa draamakuningatarta leikkivän naisen kiukunpuuskat, tuo rahan taloon ja yrittää säilyttää hermonsa lehmän epäloogisten oikuttelujen keskellä. Jopa piirtäjä Juba tajusi asetelman ironian ja laittoi joitakin vuosia sitten stripissä Wagnerin piirtämään sarjakuvaa miehestä, joka asuu lehmän kanssa.

Ei sillä, että pitäisin ongelmaa vakavana. Kyllä jokainen, jolla on jalat maassa, tajuaa fiktion ja faktan eron. Ehkä juuri siksi fiktiossa kuvataankin tilanteita, joita ei todellisuudessa esiinny. Kukapa haluaisi lukea todellisuudesta?

Hyvänä esimerkkinä pihalla olevasta fiktiosta on feministitoimittajien kovasti ylistämä Johanna Sinisalon romaani Auringon ydin. Sinisalon loistava Ennen päivänlaskua ei voi sai minulta ainoan miinuksen sen miehiä sortajiksi stereotypisoivasta leimasta. Auringon ydintä en ole vielä lukenut, mutta teoksen ideana on tulevaisuusdystopia, jossa naisista on jalostettu kaksi rotua, ensinnäkin perustehtäviin soveltuvat työläiset ja toiseksi menestyvien miesten tyydytyskoneiksi tarkoitetut tyhmät bimbot. Kun luin teoksen synopsiksen, nauroin niin että olin pudota tuolilta. Vain sellainen, joka ei miehistä pätkääkään ymmärrä, voi luulla fiksujen miesten haluvan jalostaa pelkästään ulkonäköön, säyseyteen ja tyhmyyteen perustuvan naisrodun. No, säyseys - jos sillä tarkoitetaan naisten tuuliviirimäiseen käytökseen yhdistyvän itsepäisyyden puuttumista - olisi toki jalostuksellisesti suotava ominaisuus eikä muodollisesti pätevässä olemuksessakaan mitään vikaa olisi. Mutta että tyhmyys! Menkääs nyt hyvä tavaton kyselemään fiksuilta miehiltä mikä naisissa eniten ottaa hummeettiin niin eiköhän 90-prosenttisesti vastaus ole se, että voi kun saisi sen logiikkapiirin pelittämään.