Natsien ihmeaseet

Kuten tunnettua, Saksa ei hävinnyt toista maailmansotaa huonomman aseistuksen, operatiivisen johdon tai sotilaiden takia. Takkiin tuli siksi, että koko muu maailma oli Saksaa vastaan ja Italia sen puolella. Saksan sotakoneen tekninen puoli oli - no, pintalaivastoa ja raskaita pommikoneita lukuun ottamatta - yleensä paremmassa kunnossa kuin vihollisella. Erityisesti sodan loppuvaiheessa Saksalla oli mielenkiintoisia projekteja, joista enemmistö jäi piirustuspöydälle, osa pääsi prototyyppiasteelle ja jotkin operatiiviseen käyttöön asti. Ratkaisujen toimivuudesta kertoo parhaiten se, jäivätkö ne elämään ja kehittymään sodan jälkeen. Seuraavassa esitellystä tusinasta vain yksi oli vanhentunut jo valmistusvaiheessa, muutama jäi ainutkertaiseksi anomaliaksi, useimmat antoivat vaikutteita myöhemmille aseteknologisille keksinnöille ja pari muodosti esikuvan kaikille niitä seuranneille vastaavan aseryhmän tuotteille.

12. Vertikaalihävittäjä
Liittoutuneiden saavutettua ilmaherruuden Saksan taivaalla 1943 lentokentät olivat jatkuvan uhan alla. Luonnollinen idea oli kehittää kone, joka ei tarvitsisi lentokenttää. Bachem Ba 349 Natter oli tarkoitettu ratkaisuksi. Rakettimoottorinen ja puurakenteinen hävittäjä nousisi pystysuoraan ja tekisi tuhotyönsä pommittajien keskuudessa muutamassa minuutissa. Polttoaineen loputtua pilotti laukaisee järjestelmän, joka sinkoaa hänet ulos ohjaamosta. Sitten hän avaa laskuvarjonsa ja leijailee maahan sillä välin, kun kone itse laskeutuu oman laskuvarjonsa varassa. Ensimmäiset liitokokeet tehtiin vuoden 1944 lopussa. Koneen ensimmäinen ja viimeinen miehitetty testilento tehtiin 1.3.1945. Natter nousi noin 1500 metriin ja syöksyi sieltä alas. Lentäjä Lothar Sieber kuoli ja koneen jäännökset kaivettiin maasta ylös vasta 1998.

11. Lentotukialus
Saksalaisten yritys merimahdiksi käsitti myös kahden lentotukialuksen projektin. Ero saksalaisten ja muiden maiden lentotukialusten suunnitellussa käytössä oli merkittävä. Muissa maissa risteilijät ja taistelulaivat suojasivat kevyesti aseistettuja tukialuksia, kun taas saksalaisiin tukialuksiin asennettiin järeitäkin tykkejä. Ensimmäisen rakentaminen aloitettiin 1936. Se laskettiin vesille 1938 ja sai nimekseen Graf Zeppelin. Toisen rakennustyö jäi alkuvaiheessaan kesken sodan syttymisen takia. Graf Zeppelin ei sekään ollut vielä valmis ja keväällä 1940 laivaston komentaja Raeder esitti töiden keskeyttämistä. Vaikka laiva saataisiinkin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, aseistuksen asentaminen ja testaaminen kestäisivät vielä kymmenen kuukautta senkin jälkeen, oli hänen perustelunsa. Hitler myöntyi päätökseen ja alus hinattiin kesällä 1940 Gotenhafeniin (nyk. Gdynia) ja seuraavana kesänä Stettiniin, missä se toimi varastona. Kun sotatoimet olivat osoittaneet tukialusten tarpeellisuuden, rakennustyöt aloitettiin uudelleen kesällä 1942. Tässä vaiheessa se oli kuitenkin liian myöhäistä. Saksalaisten pinta-alukset olivat jo käytännössä poissa pelistä, joten tukialus olisi jäänyt yksin. Lisäksi sille käytettäviksi suunnitellut lentokoneet (lähinnä Me 109:n ja Ju 87 Stukan laivastoversiot) alkoivat olla jo vanhentuneita. Hitlerin pettymys Saksan pintalaivastoon antoi hänelle syyn määrätä Graf Zeppelinin rakennustyöt lopetettaviksi alkuvuodesta 1943. Sodan lopussa saksalaiset upottivat aluksen matalaan veteen, josta neuvostoliittolaiset sen nostivat tarkoituksenaan viimeistellä alus oman laivastonsa käyttöön. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja laivaa käytettiin harjoitusmaalina, jolloin se upposi 1947 ja löydettiin Itämeren pohjasta vasta 2006. Mielenkiintoinen ajatusleikki: entä jos Graf Zeppelin olisi saatu taistelukuntoiseksi 1941 ja purjehtinut operaatio Rheinübungissa Atlantille yhdessä Bismarckin ja Prinz Eugenin kanssa. Ark Royalin lentokoneet olisivat olleet helppoa riistaa Messerschmitteille. Mitä sille ja taistelulaivoille Rodney ja King George V olisi tapahtunut Stukien kynsissä - Rudel oli jo osoittanut Itämerellä, että Stuka kykenee upottamaan taistelulaivan…

10. Rakettihävittäjä
Messerschmitt Me 163 on maailmanhistorian ainoa taistelukäytössä ollut rakettia voimanlähteenään käyttänyt lentokone. Koneen huippunopeus oli huikea 960 km/h, nousunopeus käsittämätön 3600 m/min (kolminkertainen esimerkiksi Mustangiin verrattuna) ja aseistuksena kaksi 30-millistä konetykkiä joiden osumat kykenivät repimään raskaat pommikoneet hajalle. Lisäksi kone oli hämmästyttävän pienikokoinen, mikä yhdistettynä nopeuteen teki siitä käytännössä mahdottoman maalitaulun. Kuulostaa voittamattomalta aseelta, mutta miinuspuoletkin olivat melkoiset. Polttoainetta riitti alle kymmeneksi minuutiksi, joten operaatiosäde jäi noin 50 kilometriin ja konetta voitiin käyttää vain paikallispuolustukseen. Sen loputtua koneesta tuli liitokone, joka oli hyvistä liito-ominaisuuksistaan huolimatta altis vihollishävittäjille. Polttoaine itsessään koostui pääasiallisesti kahdesta erillään pidettävästä aineesta, metanolista ja hydratsiinista, joiden myrkyllisyys ja syövyttävyys aiheuttivat useita onnettomuuksia. Ohjaamo oli paineistamaton, joten pilotit joutuivat käyttämään happinaamaria, kun sopivia painepukuja ei ollut saatavana. Tästä seurasi mielenkiintoinen lisäongelma, kun paineen pienetessä nopeasti nousun aikana suolistokaasut laajenivat järkyttävää tahtia. Hapankaali ennen lentoa oli ehdottomasti nein-nein. Koneen kokonaissaldo oli pettymys. Se tuli operatiiviseen käyttöön jo toukokuussa 1944, mutta sillä ehdittiin ampua alas vain kymmenkunta viholliskonetta, mikä oli suunnilleen saman verran kuin itse rakettihävittäjien tappiot.

9. Dora ja Gustav -kanuunat
Krupp-yhtymä suunnitteli 1930-luvun lopulla superraskaan rautatietykin, jonka tarkoitus oli murskata vihollisen vahvimmatkin linnakkeet - eli siis Maginot-linja. Näitä aseita valmistettiin kaksi, Schwerer Gustav ja Dora. Painoa systeemillä oli 1350 tonnia, kaliiperi oli 800 mm, putken pituus 32,5 metriä, ammuksen paino reilut seitsemän tonnia ja kantomatka noin 40 kilometriä. Aseet eivät päässeet alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa, koska Schwerer Gustav oli operaatiovalmis vasta vuoden 1942 alussa. Se kuljetettiin itärintamalle murtamaan Sevastopolin linnoitusta. Kuljetuksessa käytetty juna oli puolentoista kilometrin pituinen. Piirityksen aikana tykki laukaistiin 48 kertaa, jonka jälkeen sen putki oli loppuun kulunut. Harjoituslaukaukset mukaan lukien sillä oli ammuttu noin 300 kertaa. Tykkiin asennettiin uusi putki, mutta sitä ei enää kertaakaan käytetty taistelutoimissa. Doran kohtalo oli vielä nolompi - ase kuljetettiin Stalingradin lähettyville loppukesästä 1942, mutta vedettiin takaisin saartorenkaan kiristyessä eikä sitä koskaan käytetty. Näiden hirviöiden rakentamisen strategista järkevyyttä voi punnita miettimällä, kuinka monta panssarivaunua niihin käytetystä teräksestä olisi voitu tehdä ja olisiko tykin operoimiseen tarvittuja kenraalimajurin komentamaa 1420 miestä voitu käyttää kustannustehokkaammin muualla?

8. Maus
Superraskaan panssarivaunun rajana pidetään 75 tonnin ylittävää painoa. Vain muutamia tällaisia on koskaan rakennettu eikä yhtäkään sarjatuotantona. Saksalaisten saavutettua menestystä noin 60-tonnisella Panzer VI Tiger-panssarillaan (ja sittemmin lähes 70-tonnisella Königtigerillä) he päättivät kokeilla vielä raskaamman panssarivaunun valmistusta. Panzer VIII Maus painoi peräti 200 tonnia. Sen monikymmensenttinen teräspanssari teki siitä käytännössä haavoittumattoman ja 128-millinen tykki olisi pystynyt tuhoamaan kaiken mihin osui. Miinuspuolet olivat luonnollisia seurauksia hyvistä puolista. Vaunun moottori ei ollut riittävän tehokas massaan nähden, joten huippunopeudeksi jäi 13 km/h. Mitkään järjellisesti soveliaat telaketjut eivät olisi olleet riittävän leveät pienentämään vaunun aiheuttaman paineen riittävän pieneksi pehmeässä maastossa - jumiutumisvaara oli suuri. Jo Tigerille piti valmistaa kahdet telaketjut, joista toisia käytettiin tositilanteessa ja toisia rautatiekuljetuksissa oikeiden ollessa liian leveät. Ratkaisun epäkäytännöllisyyden olisi pitänyt toimia varoitusmerkkinä, puhumattakaan siitä että Tigeriä kevyempi ja periaatteessa heikompi Panzer V Panther oli todellisuudessa nopeampana, ketterämpänä ja toimintasäteeltään kaksinkertaisena Tigeriä tehokkaampi. Ensimmäinen prototyyppi valmistui joulukuussa 1943, kuitenkin vielä ilman tykkitornia. Toiseen prototyyppiin asennettiin tykkitorni vuoden 1944 puolivälissä, mutta ensimmäinen jäi kokonaan ilman projektin keskeytymisen takia. Kumpikaan prototyypeistä ei päätynyt taistelutoimiin. Mikä ihmeen into saksalaisilla mahtaa olla jättitankkeihin, ensimmäisessäkin maailmansodassa he rakensivat suurimman panssarivaunun. A7V:ssä oli peräti 18 hengen miehistö, Maus sentään selvisi kuudella.

7. Helikopteri
Saksalaisten helikopteriteollisuus oli 30-luvun loppupuolella edennyt pidemmälle kuin muualla. Suurta julkisuutta sai Hanna Reitschin lento Deutschlandhallen sisällä 1938. Eri helikopterityypeistä merkittävin oli Flettner Fl 282 Kolibri. Se oli alun perin suunniteltu laivojen väliseksi kuljetusvälineeksi ja meritähystykseen. Siihen rooliin 1942 palveluskäyttöön tullut kopteri ei kuitenkaan ehtinyt. Saksan pintalaivaston tultua osin tuhotuksi ja osin vetäydyttyä satamiin Fl 282 palveli pääosin tykistön tähystystehtävissä, joissa se osoittautui oivalliseksi, kunhan ei joutunut alttiiksi vihollishävittäjille tai it-tulelle. Helikopterien käyttöä rajoitti BMW:n tehtaan tuhoutuminen pommituksissa 1944 ja vain 24 kopteria ehti valmistua. Meripalveluksessa sukellusveneillä oli liitokopteri Focke-Achgelis Fa 330. Moottoriton, kokoontaitettava vekotin oli tarkoitettu sukellusveneen perässä hinattavaksi. Liittoutuneiden ilmaylivoiman takia sitä käytettiin kuitenkin vain rajoitetuilla alueilla eivätkä tähystyksellä saavutetut tulokset vastanneet odotuksia. Helikopterien sotatoimikäyttö alkoi toden teolla viisi vuotta myöhemmin Korean sodassa.

6. Elektroboot
Saksan laivaston merkittävin ase molemmissa maailmansodissa oli sukellusvene. Oikeastaan kyseessä oli tuohon aikaan vielä pinta-alus, joka kykeni sukeltamaan jonkin aikaa. Esimerkiksi ylivoimaisesti eniten käytetty Tyyppi VII kykeni etenemään sukelluksissa noin 150 km, kunnes sähkömoottorien akut olivat loppu ja oli pakko nousta pintaan lataamaan ne dieselmoottoreilla. Tyyppi XXI ratkaisi tämän ongelman. Sen sähkömoottorien teho ja akkujen kapasiteetti oli moninkertainen, lisäksi veneen sukellusominaisuudet paranivat huomattavasti. Sukelluksissa kuljettava matka nelinkertaistui ja huippunopeus sukelluksissa kaksinkertaistui, vaikka energiataloudellisesti tehokkain sukellusnopeus ei paljon kasvanutkaan. Oleellisen tärkeää oli sukelluksissa saavutettava huippunopeus; se oli niin suuri, että vene pystyi sukelluksissa ajamaan kiinni useat pinta-alukset sekä pakenemaan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan. Lisäksi se oli paljon edeltäjäänsä äänettömämpi sukelluksissa, mikä teki havaitsemisen vaikeammaksi. Kaikkiaan 118 tämän tyypin sukellusvenettä ehdittiin rakentaa, mutta laatuongelmat ja keskeneräisyys aiheuttivat sen, että vain neljä ehti mukaan sotatoimiin - eikä niistäkään yksikään ehtinyt upottaa ainuttakaan vihollisalusta. Tyyppi XXI:ssä käytetyt ratkaisut vaikuttivat suuresti sekä lännen että idän sodanjälkeisiin sukellusveneisiin. Esimerkiksi 1981 Ruotsin aluevesillä karille rysähtänyt Whiskey-luokan vene oli tyypin suora jälkeläinen.

5. Rynnäkkökivääri
Toisessa maailmansodassa jalkaväkitaistelijalla oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa henkilökohtaiseksi aseeksi. Kiväärin tarkkuus ja kantomatka olivat suuret, kun taas konepistoolin tulivoima oli ylivertainen. Miinuspuolet kääntäen. Sturmgewehr 44 yhdisti molempien aseiden hyvät puolet olematta silti tyypillinen kompromissi, jossa kärsitään molempien alkuperäisversioiden haitoista. Toisin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, maalit olivat etäisyyksillä joissa ei tarvittu kiväärin puoleen kilometriin yltävää tarkkuutta. Toisaalta konepistooleissa yleensä käytetty 9 mm Para -kaliiperin patruuna ei antanut riittävää läpäisyvoimaa peitteisessä maastossa. Sturmgewehr 44:ssä käytetty patruuna oli kaliiperiltaan 7,92x33 eli tavallista kiväärinpatruunaa selvästi lyhyempi ja siksi kevyempi, mikä olikin suuren tulivoiman eli kulutuksen takia välttämätöntä. Ase kehitettiin valmiiksi 1943 ja nimettiin aluksi Maschinenpistol 43:ksi eli Konepistooli 43:ksi. Hitler ei kuitenkaan vakuuttunut keksinnöstä uuden kaliiperin takia ja määräsi projektin lopetettavaksi. Kehitystyötä jatkettiin salaa ja aseita toimitettiin rintamalle. Totuus paljastui, kun itärintaman kenraalit vaativat Hitleriltä "lisää näitä uusia kiväärejä". Hitlerin testattua asetta henkilökohtaisesti hän ihastui sen ominaisuuksiin, antoi sille uudeksi nimeksi Sturmgewehr 44 ja määräsi massatuotannon aloitettavaksi. Aseita ei kuitenkaan ehditty saada riittävästi kaikille taistelujoukoille sodan loppuun mennessä. Sodan jälkeen ase oli palveluskäytössä pääasiallisesti DDR:ssä ja sitä on löydetty näinä päivinäkin Irakista USA:n vastaisilta taistelijoilta. Aseen merkittävin vaikutus on kuitenkin siinä, että se on kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esikuva. Pelkästään ulkonäkö paljastaa, että AK-47 Kalashnikov, suomalainen Rk 62 ja ironisesti israelilainen Galil ovat paljon velkaa Sturmgewehr 44:lle. Rynnäkkökiväärin ylivertaisuuden huomaa helposti pelkästään pitelemällä käsissään Rk 62:ta, Ukko-Pekka -kivääriä ja Suomi-konepistoolia (tai oikeastaan vaikka Peltiheikki- tai Sten-konepistooli on parempi vertailukohde), puhumattakaan siitä kun mennään ampumaradalle tai maastoon. Amerikkalaiset ottivat myös mallia Sturmgewehr 44:stä, mutta halusivat silti säilyttää rynnäkkökivääreissään kiväärimäisen tarkkuuden suurillakin ampumamatkoilla. Tämä vaati osilta pieniä toleransseja, jolloin toimintavarmuus kärsi. Vietnamin viidakoissa suora Sturmgewehr 44:n perillinen Kalashnikov osoittautuikin M16:sta verrattuna ylivoimaiseksi. Vaikka Sturmgewehr 44 onkin käytännössä kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esi-isä, ei sen erikoisin variantti osoittautunut pitkäikäiseksi. Ikuisuuskysymys taistelussa on: kuinka tulittaa joutumatta itse tulitetuksi. Saksalaiset yrittivät ratkaista ongelman kehittämällä Sturmgewehr 44:n käyräpiippuisen version, Krummlaufin. Kuten odottaa sopi, aseen ongelmana olivat tarkkuus ja piipun nopea kuluminen.

4. Supertykki
Sodan lopulla Saksa kehitti sarjan "kostoaseita", Vergeltungswaffe, joilla ei ollut muuta yhteistä keskenään kuin V-alkuinen mallinimi. V1 oli automaattiohjautuva lentokone, risteilyohjusten edeltäjä. V2 oli ballistinen ohjus, jossa keksittyjä ratkaisuja käytettiin sekä USA:n että Neuvostoliiton avaruusrakettien pohjana. V3 oli tykki, jonka putki oli peräti 130 metrin pituinen. Putkeen yhdistyi säännöllisin välimatkoin lisäpanoskammioita (yhteensä 12 paria), joiden ajoitettu laukaisu kasvatti ammuksen nopeutta aiheuttamatta silti liian suurta painetta putken kestokykyyn nähden, kuten kertalaukaisu olisi tehnyt. Salaisuus oli rihlaamaton putki, jonka ansiosta palamiskaasut eivät päässeet pakenemaan ja räjäyttämään lisäpanoksia ennen aikojaan. Kääntöpuolena oli tietysti laukauksen epätarkkuus. Putken pituuden takia tykki taas ei voinut olla itsekantava, vaan se oli käytännössä pakko upottaa kallioon kiinteällä suuntauksella. Tykit oli tarkoitettu käytettäväksi Lontoota vastaan, mutta Mimoyecquesin tykkipatteri kärsi pahoja vaurioita pommituksessa eikä sitä ehditty saada kuntoon ajoissa liittoutuneiden edetessä Ranskassa. Tositoimissa V3:a käytettiin vain Luxemburgia vastaan. Kaksi tykkiä asennettiin Saksaan, josta ne ampuivat vajaa parisataa laukausta Luxemburgin kaupunkiin vuodenvaihteessa 1944-45. Mikäli V3 olisi ehtinyt ajoissa valmiiksi, sillä aikaansaadut tuhot olisivat olleet kustannustehokkuudeltaan vain murto-osa verrattuna V1:een ja V2:een. 140-kiloinen ammus olisi ollut riittävän raskas useimpiin tarkoituksiin ja 165 kilometrin kantomatka ennennäkemätön. Sodan jälkeen lisäpanoskammiolla varustettujen tykkien kehitys pysähtyi lähinnä ohjusten kehityksen takia - kiinteästi suunnatulle pitkänmatkanaseelle ei enää ollut käyttöä. Nykytekniikalla aseen rakentaminen olisi tietysti mahdollista, Frederick Forsythin menestysjännäri Jumalan nyrkki perustuu osin tositapahtumiin Saddam Husseinin Irakin yritettyä kehittää vastaavaa asetta.

3. Häivehävittäjä
Tunnetaan tyyppimerkinnällä Horten Ho IX tai Gotha Go 229, riippuen valmistajasta. Vuonna 1943 Göring antoi määräyksen "3x1000" -projektista. Sen tarkoitus oli tuottaa lentokone, joka kykenisi kuljettamaan 1000 kg pommikuorman 1000 km päähän 1000 km/h nopeudella. Gotha kykeni tähän kaikkeen ja omasi lisäksi stealth-ominaisuudet eli sen havaitseminen tutkalla oli huomattavasti vaikeampaa kuin perinteisen lentokoneen. Yhtenä kysymysmerkkinä oli tietysti se, että kone käytti samoja Junkersin suihkumoottoreita kuin Me 262. Varhaisten suihkumoottorien kestoikä oli heikkolaatuisten materiaalien takia noin 10-25 tuntia. Natsien kannalta epäonnista oli se, että ensilentonsa kone teki vasta 2.2.1945. Koelennot olivat todella lupaavia, mutta aika loppui kesken eivätkä kolme valmistunutta prototyyppiä ehtineet sotatoimiin. Ensimmäinen vastaava konetyyppi lensi seuraavan kerran vasta 1981, kun Yhdysvaltain F-117 kehitettiin. Sittemmin luotu B-2 -häivepommittaja on ulkonäöltään kuin ylöspäin skaalattu Gotha. Natsien prototyyppiasteelle jääneet lentokoneet antoivat vaikutteita aiemminkin, esimerkiksi Focke-Wulf Ta 183 on häiritsevän paljon MiG-15:a ja F-86 Sabren näköinen…

2. Avaruuspommittaja
Itävaltalainen insinööri Eugen Sänger ja hänen myöhempi matemaatikkovaimonsa Irene Bredt kehittivät jo 30-luvulla ajatuksen rakettiliitokoneesta. Toisen maailmansodan aikana projektille annettiin nimi Silbervogel, Hopealintu. Suunnitelman mukaan kone olisi noussut ilmaan kolmikilometriseltä kiskolta erillisten rakettimoottorien voimalla. Lähtönopeus olisi ollut 1800 km/h. Ilmaan noustuaan lentäjä olisi käynnistänyt koneen omat rakettimoottorit, jotka olisivat kiihdyttäneet sen kymmenkertaiseen äänennopeuteen ja noin 150 kilometrin korkeuteen. Sieltä kone olisi liitänyt stratosfääriin 40 kilometrin korkeuteen, josta siipiin kohdistunut noste ja lisääntynyt liike-energia olisi nostanut sen jälleen avaruuteen. Tätä heiluriliikettä oli tarkoitus jatkaa koko lennon ajan jokaisen loikan ollessa kitkan takia edellistä matalampi ja lyhyempi. Laskujen mukaan Silbervogel olisi kyennyt pudottamaan noin neljän tonnin pommikuorman USA:han ja laskeutumaan jonnekin japanilaisten hallussaan pitämälle Tyynenmeren alueelle paluumatkaa varten. Kuten pommikuormasta voi päätellä, sillä ei olisi suuria tuhoja tehty (paitsi jos saksalaiset olisivat jollain konstilla onnistuneet kehittämään amerikkalaisten atomipommia kevyemmän vastinkappaleen) vaan tarkoitus oli lähinnä propagandistinen. Projekti ei edennyt tuulitunnelimallia pidemmälle, mutta lähes kaikki nykyiset rakettimoottorit käyttävät joitakin Silbervogeliin suunniteltuja ratkaisuja.

1. Landkreuzer
Landkreuzer oli oikeastaan kahden projektin risteytys. Saksalaisilla oli kokemusta superraskaista tankeista ja superraskaista kanuunoista. Jälkimmäisten ongelma oli rautatiesidonnaisuus. Entäpä jos Venäjän laajoilla aroilla voitaisiin kanuunaa kuljettaa eräänlaisella maataistelulaivalla? Projektin nimeksi annettiin Landkreuzer P. 1000 Ratte, mikä on harvinainen esimerkki saksalaisesta huumorintajusta. Kun kaikkien aikojen raskaimman panssarivaunun nimeksi annettiin Maus eli Hiiri, viisi kertaa niin raskaasta maaristeilijästä tehtiin sitten Ratte eli Rotta. Pääaseistukseksi oli suunniteltu kaksi 280 millin kanuunaa ja siihen oheen yksi 128-millinen panssareiden tuhoamiseen, kahdeksan 20-millistä it-kanuunaa lentokoneiden varalta ja pari 15-millistä lisämausteeksi. Miehistöä laskettiin tarvittavan 20-40, panssarin paksuudeksi oli suunniteltu 150-360 mm ja huippunopeudeksi 40 km/h. Pituutta laitoksella oli tarkoitus olla 35 metriä, leveyttä 14 ja korkeutta 11. Moottoreiksi piti asentaa kaksi sukellusvenedieseliä. Hitler oli kovasti ihastunut projektiin, mutta varusteluministeri Speer pysäytti sen piirustuspöytävaiheeseen 1943. Ei kuitenkaan ennen kuin Kruppin tehtaat olivat ehtineet suunnitella vielä isomman version, 800-millisellä tykillä varustellun Landkreuzer P. 1500 Monsterin. Firmalla taitaa olla jonkinlainen fiksaatio jättimäisiin itsekseen liikkuviin vekottimiin, koska kaikkien aikojen suurin koskaan toteutettu on myös Kruppin tuotantoa - pyöräkauhakaivinkone Bagger 288 valmistui 1978 ja painaa 13 500 tonnia.