Näin mätäkuun kunniaksi naputtelin kasaan joukon tarinoita, jotka ovat lojuneet työn alla olevassa linkkilistassa ties miten kauan. Nämä eivät kuitenkaan ole mätäkuun juttuja vaan aivan tosia, mikäli Wikipediaan ja muihin lähteisiin on luottaminen. Vuosien varrella on tullut vastaan erikoisia tapauksia ja niitä näkyikin kansioon ”Tätä et tiedä sotahistoriasta” kertyneen vaikka kahdenkin viikkojutun tarpeisiin, mutta menköön nyt kesälukemistona yhdellä rysäyksellä. Aikajärjestyksessä:
21.6.1854
Ja se Oolannin sota oli kauhia
Brittien sotkeutuessa mukaan Krimin sotaan asia koski myös tuolloin Venäjän yhteyteen kuulunutta Suomen suuriruhtinaskuntaa. Royal Navy ilmestyi Itämerelle ja hyökkäsi Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen kimppuun tykistötulella 21.6.1854. Linnoituksesta vastattiin ja yksi ammuksista putosi laivan kannelle sytytyslanka yhä palaen. Kaikki miehet määrättiin heittäytymään matalaksi, mutta aliluutnantti Charles Davis Lucas ei totellut. Hän syöksyi ammuksen luo ja vieritti sen laidan yli mereen, jossa se räjähti. Laivan kapteeni ei rankaissut tottelemattomuudesta, vaan päinvastoin ylensi Lucasin luutnantiksi siltä istumalta. Myöhemmin tuli vielä uusi tunnustus, sillä Lucasille myönnettiin uunituore kunniamerkki,
Viktorian risti. Se perustettiin tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta Lucasin teko oli ensimmäinen ristin arvoinen. Ei tosin ensimmäisenä myönnetty eikä ensimmäisenä vastaanotettu, koska esityksiä käsiteltiin jälkikäteen enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Mutta ensimmäinen Viktorian ristin, Britannian korkeimman sotilaskunniamerkin, arvoiseksi katsottu suoritus on siis tehty Suomen aluevesillä. Paria kuukautta myöhemmin
kaksi muutakin brittilaivaston sotilasta ansaitsi Viktorian ristin Ahvenanmaalla ja seuraavana vuonna
vielä kaksi muuta Viipurin linnan tulituksessa 13.7.1855.
Lucas itse yleni myöhemmin kontra-amiraaliksi asti ja kuoli kolme päivää sen jälkeen, kun Iso-Britannia liittyi ensimmäiseen maailmansotaan.
Helmikuu 1917
Sellikaverit
Helmikuussa 1915 venäläinen vänrikki jäi saksalaisten vangiksi. Hän osoittautui hankalaksi tapaukseksi, karkasi neljä kertaa mutta jäi joka kerran kiinni. Neljännen yrityksen jälkeen hänet siirrettiin erityisvartiointiin Ingolstadtin linnoitukseen.
Maaliskuussa 1916 ranskalainen kapteeni jäi haavoittuneena saksalaisten vangiksi. Hän yritti karata viidesti, jonka jälkeen tie vei Ingolstadtiin.
Siellä ranskalainen ja venäläinen upseeri päätyivät samaan selliin. He havaitsivat molemmat omaavansa epäkonventionaalisia ajatuksia sodankäynnistä, lähinnä idean nopeasti liikkuvasta, mekanisoidusta armeijasta jonka saksalaiset sittemmin kehittivät salamasodaksi. Miehet ystävystyivät, mutta sodan päätyttyä tiet erkanivat omille tahoilleen. Molemmat jatkoivat sotilasuralla, toinen Ranskan armeijassa edeten hitaasti tradionaalisten upseerien paineessa, toinen taas kipeässä upseeripulassa olleessa neuvostoarmeijassa nopeasti yleten.
Vuonna 1936 tiet kohtasivat. Toinen oli urallaan paikalleen juuttunut everstiluutnantti, toinen taas diplomaattisena edustajana maiden välistä avunantosopimusta solmimaan saapunut puna-armeijan nuorin marsalkka. Miehet juttelivat iloisesti vanhoista ajoista ja uusista teorioista. Toisella ei näyttänyt olevan tulevaisuutta armeijassa, toisella taas oli tie auki mihin asti tahansa. Mutta onni oli pian kääntyvä…
Seuraavana vuonna alkoivat Stalinin puhdistukset. Yhtenä ensimmäisistä ammuttiin puna-armeijan marsalkka
Mihail Tuhatsevski, vasta 44-vuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin alkoi toinen maailmansota. Saksalaisten hyökätessä Ranskaan panssarieversti
Charles de Gaullea kuunneltiin vihdoinkin ja hänen annettiin toteuttaa saksalaismallista strategiaansa. Liian myöhään, mutta de Gaulle onnistui pakenemaan Lontooseen ja perustamaan sinne pakolaishallituksen. Tämä takasi hänelle johtoaseman sodanjälkeisessä Ranskassa. Mahtoikohan de Gaulle presidenttinä ollessaan miettiä, kuinka erilaisen kohtalon koki hänen samanmielinen sellikaverinsa?
21.11.1917
Pitkän linjan tehtävä
Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa saksalaisilla oli vielä siirtomaita Afrikassa, Oseaniassa ja Kiinassa. Nämä antautuivat yleensä pikapuoliin ollessaan vihollisten piirittäminä ilman mitään huoltomahdollisuuksia. Poikkeuksen tekin Tanganjika eli nykyisen Tansanian mannerosa, jossa
everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Paul von Lettow-Vorbeck kävi alkuasukasjoukkoineen tehokasta sissisotaa aina sodan loppuun asti – tai tarkemmin ottaen kolme päivää pidempäänkin, kunnes uutiset Saksan antautumisesta tulivat perille.
Ymmärrettävistä syistä huolto hieman takkusi. Niinpä saksalaiset tekivät suunnitelman Lettow-Vorbeckin joukkojen huoltamiseksi ilmalaivalla. Koska vetytäydennys ilmalaivaan olisi Afrikassa mahdoton, lento suunniteltiin yksisuuntaiseksi. Ilmalaiva lastattiin tarvikkeilla ja se oli tarkoitus purkaa perillä käyttökelpoisiksi osiksi, kuten teltoiksi. Ilmalaiva lähti liikkeelle keskusvaltojen läheisimmästä tukikohdasta Bulgariasta. Sieltä matkaa Tanganjikaan oli vain reilut viisituhatta kilometriä. Ilmalaiva ehti Sudanin ylle, kun se vastaanotti yllättäen tehtävän keskeytyskäskyn. Neljä päivää tehtävän aloittamisen jälkeen alus palasi Bulgariaan. Syy keskeytykseen on edelleen epäselvä. Ilmeisesti komento tuli Saksan yleisesikunnalta, joka uskoi erheellisesti Lettow-Vorbeckin antautuneen, mutta väitetään myös viestin takana olleen brittien vastavakoilun. Joka tapauksessa ilmalaiva ehti lentää yli 6700 km, mikä osoittaa tehtävän olleen mahdollista onnistua.
Elokuu 1918
Imperialistien hyökkäys Suomeen
Ensimmäisen maailmansodan aikana tuli kiire rakentaa lentotukialuksia. Uusia runkoja ei ehditty tehdä ja niinpä sopiviksi katsottuihin laivoihin lätkäistiin kansi päälle. Näiden lisäksi vesitasojen tukilaivoiksi kelpasi mitä nyt käsiin satuttiin saamaan. Yksi näistä oli brittien HMS Nairana, joka Venäjän sisällissodan sotkuissa oli päätynyt Vienanmerelle. Sieltä lähteneet lentokoneet pommittivat myös Suomelle kuulunutta Alakurttia elokuussa 1918. Hyökkäyksessä kuoli yksi suomalainen sotilas ja yksi siviili. Suomi esitti imperialisteille vastalauseensa aiheesta.
Kumma kyllä, mistään ei löydy tietoa hyökkäyksen tarkasta päivämäärästä. Wikipedian HMS Nairana -artikkelissa on jopa väärä vuosi 1919.
Sotasurmahausta löytyy elokuulle 1918 Kuolajärveltä (nykyinen Salla, johon Alakurtti kuului) yksi kuollut päivämäärälle 27.8.1918 kuolinsyynä ”ammuttu”.
26.6.1928
Väärällä puolella
Ison-Britannian korkein mahdollinen sotilasarvo on sotamarsalkka. Nykyään arvoa on tapana myöntää lähinnä puolustusvoimien entisille komentajille tai honoris causa kuninkaallisille. Viimeksi arvo on myönnetty 2014 Michael Walkerille ja esimerkiksi prinssi Charles sai sotamarsalkan arvon 2012. Sotaisimpina aikoina arvoa myönnettiin menestyneille kenraaleille ja siinä sivussa myös liittolaismaiden johtajille. Toisen maailmansodan aikana jonkinlaisissa komentajatehtävissä (jos ei lasketa vasta sodan jälkeen marsalkaksi ylennettyjä) oli kaksitoista: Edmund Ironside, John Dill, John Vereker (eli varakreivi Gort), Archibald Wavell, Alan Brooke, Harold Alexander, Bernard Montgomery, Henry Wilson sekä näiden lisäksi enemmän seremonialliset sotamarsalkat Windsorin herttua ja kuningas Yrjö VI ynnä vielä Etelä-Afrikan pääministeri Jan Smuts. Viimeisin oli entinen buurikenraali, joka oli taistellut brittejä vastaan buurisodassa. Mutta tuossa listassa oli vasta yksitoista nimeä eli yksi puuttuu. Itse asiassa sotamarsalkoista se, jolla taisi olla eniten poliittista valtaa koko sodan aikana. Vuonna 1928 sotamarsalkan arvo oli näet myönnetty ystävyydenosoituksena silloisen liittolaisen valtionpäämiehelle eli Japanin keisari Hirohitolle. Ymmärrettävistä syistä tätä pikkuseikkaa ei liiemmin sodan aikana tai sen jälkeenkään mainostettu. Olihan se vähän noloa, että vastapuolella taisteli Britannian sotamarsalkka. Arvoa ei viitsitty edes peruuttaa luultavasti siksi, että se olisi herättänyt kiusallista huomiota.
Kesäkuu 1937
Väärissä väreissä
Saksalaiset eivät koko toisen maailmansodan aikana saaneet aikaan kunnollisia raskaita pommikoneita, ainakaan riittävissä määrin. Tilapäisversioina esimerkiksi meripartioinnissa sai toimia alkujaan matkustajakoneeksi suunniteltu
Junkers Ju-86. Tätä konetta oli ennen sotaa myyty myös ulkomaille ja sielläkin sen käyttökelpoisuus sotatoimiin huomattiin. Etelä-Afrikka oli tilannut seitsemäntoista Junkersia, joista ensimmäiset saapuivat maahan kesäkuussa 1937. Sodan sytyttyä nämä varustettiin syvyyspommein ja lähetettiin partioimaan Atlantille U-venejahtiin. Siinä omat koirat purivat. Myöhemmin osa koneista lähetettiin taistelemaan Abessinian sotaretkelle valtaamaan maata takaisin italialaisilta. Kyllähän sekä
akselivallat että
liittoutuneet lensivät viholliselta kaapattuja tai vähin vaurioin alas syöksyneitä ja korjattuja koneita, mutta enimmäkseen testimielessä paitsi tietysti suomalaiset, joiden piti ottaa käyttöön kaikki mitä saatiin. Mutta tulevalta viholliselta ostettuja koneita ei tainnut muuten olla tässä laajuudessa sotakäytössä kuin nämä eteläafrikkalaisten Junkersit.
30.9.1938
Monessa mukana
Münchenin sopimusta solmittaessa 30.9.1938 päätettiin Tsekkoslovakian tulevaisuudesta. Tsekkoslovakian edustajia ei kuitenkaan Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian johtajien tapaamiseen pyydetty paikalle. Olisi ehkä pitänyt. Presidentti Beneš oli taiteillut parhaan diplomaattisen kykynsä mukaisesti ilman tulosta. Pää- ja puolustusministeri Jan Syrový ei voinut asialle mitään, vaikka olisi ehkä halunnut. Hänet oli nimetty tehtävään hätätilaratkaisuna vain viikkoa aiemmin. Olisi ehkä pitänyt toimia nopeammin, sillä Syrovýlla oli näyttöä kovista paikoista. Oikeaa silmää peitti musta lappu aivan kuin eräällä paremmin tunnetulla myöhemmällä puolustusministerillä Moshe Dayanilla (Dayanilla lappu oli tosin vasemman silmän päällä). Syrový oli palvellut nuorena miehenä vuoden Itävalta-Unkarin armeijassa, mutta loikannut ensimmäisen maailmansodan alkaessa Venäjän armeijan puolelle taistellakseen tsekkien itsenäisyyden puolesta. Hän näet sattui sodan puhjetessa olemaan sopivasti Varsovassa töissä. Toinen silmä meni taistelussa 1917. Venäjän vallankumousten yhteydessä Syrový päätyi ns.
tsekkilegioonan komentajaksi sotimaan kommunisteja vastaan. Kotiinpaluu onnistui vasta 1920. Vastaperustetussa Tsekkoslovakian armeijassa hän yleni nopeasti edeten yleisesikunnan päälliköksi ja päätarkastajaksi. Münchenin kriisin aikana hyvän miehen tarpeessa ollut presidentti kutsui Syrovýn pää- ja puolustusministeriksi. Aika loppui kuitenkin kesken ja Tsekkoslovakialle kävi sittemmin kuten kävi. Saksalaismiehityksen aikana Syrový joutui tunnetun asemansa takia pysymään syrjässä vastarintaliikkeen toiminnassa, mutta onnistui kuitenkin ohjaamaan tsekkilegioonan varoja sen toimintaan.
Sodan päätyttyä tuli sitten kommunistivalta ja Syrovýlle oli käydä ohraisesti. Hän oli kuitenkin onnekas ja vältti sekä
kaulakiikun,
mielisairaalassa kuolemisen että
ikkunasta hyppäämisen selviten 20 vuoden vankeustuomiolla. Normaalissa oikeuskäytännössä ensin etsitään todisteet ja sitten annetaan tuomio, mutta vasemmistolaisessa käytännössä ensin päätetään tuomio ja sitten keksitään todisteet. Syrovýn tapauksessa näissäkin saatiin tehdä jonkin verran töitä, mutta lopulta niitäkin löydettiin kolme: valokuva, jossa Syrový pääministerin asemassa kättelee Hitleriä, toinen valokuva jossa Syrový istuu miehityksen aikaisen kuvernöörin Heineleinin vieressä ja tapaus, jossa hän oli virkansa puolesta myynyt ensimmäisen maailmansodan aikaista vanhentunutta varustusta yksityisille yhtiöille – jotka sattuivat olemaan saksalaisia. Yleisen armahduksen ansiosta Syrový vapautui kuitenkin 1960, mutta jätettiin ilman eläkettä ja työnsaantimahdollisuuksia. Kun nyt nälkään ei kuitenkaan voitu näännyttää, hallitus salli 72-vuotiaan Syrovýn ottaa vastaan työn yövartijana. Vasta vuonna 1967 vapaampien tuulien puhaltaessa hänelle myönnettiin vähäinen eläke ja Prahan kevään aikana 1968 häntä jopa haastateltiin lehdissä, joissa hän sai tuoda esiin oikeusmurhansa. Syrový kuoli 1970 82-vuotiaana.
1.12.1939
Vuokrasopimus
Neuvostoliitto ja Saksa tekivät tunnetusti hyökkäämättömyyssopimuksen 23.8.1939, jonka tarkoituksena oli oikeasti antaa molemmille osapuolille aikaa ennen kuin katsovat sopivaksi hyökätä toisen kimppuun (Saksa ehti ensin, kuten muistetaan) ja siinä sivussa jakaa maiden väliset alueet sopuisasti. Vähemmän tunnettua on se, että sopimuksen seurauksena Saksa sai laivastotukikohdan Neuvostoliitosta. Maa tarvitsi operointimahdollisuuksia Jäämerellä ja niinpä yhteisymmärryksessä sille luovutettiin tukikohta Murmanskin lähettyviltä. Ironisesti tukikohta perustettiin Litsa-joen suistoon, mikä olikin sitten pari vuotta myöhemmin se kohta johon Saksan hyökkäys kohti Murmanskia jumittui kolmeksi vuodeksi. Kovin paljon aktivitetttia keskeneräinen tukikohta ei ehtinyt nähdä, mutta joitakin sukellusveneitä sieltä käsin operoi. Ei nimittäin mennyt kuin muutama kuukausi, kun tukikohta kävi Saksalle tarpeettomaksi Norjan valtauksen myötä. Nyt oli satamia Jäämeren rannalla yllin kyllin, joten saksalaiset pakkasivat kamppeensa ja häipyivät toukokuussa 1940.
Saksalaisten ja neukkujen laivastoyhteistyö jatkui vielä seuraavana kesänä, kun saksalainen kaapparialus
Komet purjehti neuvostoliittolaisten jäänmurtajien suosiollisella avustuksella Koillisväylän läpi Atlantilta Tyynellemerelle liittoutuneiden laivoja ahdistelemaan.
24.5.1941
Upottakaa Bismarck!
Saksan pintalaivasto uskaltautui kunnolla ulos tukikohdastaan vain kerran. Taistelulaiva Bismarck saattueineen lähti ahdistelemaan Pohjois-Atlanttia ja onnistui upottamaan taisteluristeilijä Hoodin. Taisteluun osallistuneen taistelulaiva Prince of Walesin kannella 35-vuotias luutnantti, tunnettu näyttelijä Esmond Knight haavoittui Bismarckin kranaatista menettäen toisen silmänsä ja toisestakin näön lähes kokonaan. Muutamaa päivää myöhemmin britit onnistuivat upottamaan Bismarckin. Knight puolestaan jatkoi näyttelijänuraansa lähes täydellisestä sokeudestaan huolimatta.
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin filmattiin kuuluisa elokuva
Upottakaa Bismarck!. Esmond Knight näytteli entisen laivansa Prince of Walesin kapteenia. Suuri osa näyttelijäkaartista oli muutenkin sotaveteraaneja, esimerkiksi operaation komentajaa John Toveytä esittänyt Michael Hordern oli palvellut lentotukialus HMS Illustriouksella komentajakapteenina, Kenneth More lentotukialus HMS Victoriouksella luutnanttina ja Michael Goodliffe ollut vuosikausia sotavankina haavoituttuaan Dunkerquen evakuointioperaatiossa jalkaan.
18.1.1943
Viipalointikielto
Leivät myytiin kokonaisina siihen asti, kunnes USA:ssa kehitettiin teollisesti käyttökelpoinen viipalointikone. Vuodesta 1928 alkaen valmiiksi viipaloitu leipä valtasi markkinat. Tammikuussa 1943 tuote koki kuitenkin väliaikaisen takaiskun, kun viranomaiset kielsivät sen myynnin. Viipaloitu leipä näet vaati enemmän pakkausmateriaalia kuin kokonainen. Sota-aikana piti säästää kaikesta. Lopputulos oli kuitenkin näennäinen, sillä säästö oli vähäinen ja ihmisten vastustus voimakasta. Kielto kumottiin sen kestettyä vajaat kaksi kuukautta.
11.8.1943
Post mortem
Uusiseelantilainen luutnantti Lloyd Trigg lensi B-24 Liberator -pommikonettaan meripartiotehtävissä tukikohtanaan Bathurst (nykyinen Banjul) Gambiassa. Koneen miehistö havaitsi saksalaisen sukellusveneen U-468 pinta-ajossa ja hyökkäsi. Sukellusveneen ilmatorjuntatykki sai useita osumia Liberatoriin ja koneen ensimmäiset pommit eivät osuneet. Trigg jatkoi operaatiota liekehtivässä koneessa ja viimeisen hyökkäyksen aikana syvyyspommit putosivat sukellusveneen viereen murskaten sen rungon ja surmaten suuren osan miehistöstä sen upotessa. Liberator syöksyi mereen kolmensadan metrin päähän uppoavasta sukellusveneestä. Sukellusveneen miehistöstä ehti pelastua vain seitsemän, ilmeisesti tornissa olleita. Näiden pelastusveneen tullessa koneen uppoamispaikalle eloonjääneitä ei ollut.
Toinen brittien partiokone havaitsi pelastusveneen myöhemmin ja hälytti paikalle laivan, johon saksalaiset pelastettiin sotavankeuteen. Joukossa oli sukellusveneen kapteeni, yliluutnantti Klemens Schamong. Hän antoi vangitsijoilleen raportin tapahtumista ja liitti siihen lausunnon, jossa suositteli lentäjälle ansiomerkkiä. 2.11.1943 luutnantti Triggille myönnettiin korkein mahdollinen kunniamerkki eli Viktorian risti. Tämä on ainoa Viktorian risti, joka on myönnetty pelkästään vihollisen tarjoamien todisteiden perusteella.
Kaksi muutakin Viktorian ristiä myönnettiin toisen maailmansodan aikana saksalaisten esityksestä, mutta niissä oli myös omien todistajien lausuntoja.
13.9.1943
Talonmies
Yhdysvaltain ilmavoimien kadettikoulu sijaitsee Colorado Springsissä. Siellä opiskelevat ilmavoimien suurimmat toivot, joukossa on ollut myös
yksi 400 metrin olympiavoittaja. Vuonna 1967 oppilaitoksen talonmieheksi hakeutui vastikään eläkkeelle jäänyt vääpeli. Hän teki työnsä huolella, ei herättänyt mitään huomiota eikä puhunut menneisyydestään. Näin jatkui yli viisitoista vuotta. Sitten kadetti James Moschgat sattui lukemaan kirjaa toisen maailmansodan aikaisista taisteluista Italiassa. Kirjassa kerrottiin sotamies William Crawfordista, joka eräänä syyskuun päivänä tuhosi yksin useita konekivääripesäkkeitä. 25-vuotiaan Crawfordin oletettiin kaatuneen, mutta todellisuudessa hän olikin jäänyt vangiksi. Hänelle myönnettiin Kunniamitali, korkein mahdollinen ansiomerkki. Sen otti vastaan hänen isänsä. Kirjassa oli kuva miehestä ja kadetti huomasi sen muistuttavan kovasti samannimistä kadettikoulun talonmiestä. Moschgat kysyi asiaa talonmieheltä, joka totesi kuivasti: ”Jep, minä olen kuvassa.” Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut koskaan kertonut asiasta, Crawford vastasi: ”Se oli vain yksi päivä elämässäni ja se tapahtui kauan aikaa sitten.”
Kadetit olivat eri mieltä asiasta. Kuultuaan, että Crawfordille ei koskaan järjestetty erillistä tilaisuutta kunniamerkin ansiosta, he pistivät pyörät pyörimään. Vuoden 1984 päättäjäistilaisuuden yhteydessä paikalle oli saatu arvovaltaisin mahdollinen vieras eli presidentti Ronald Reagan, joka ojensi yli 40 vuotta aiemmin ansaitun kunniamerkin Crawfordille.
22.10.1943
Natsien maihinnousu Kanadaan
Vuonna 1977 Labradorin provinssin pohjoisimmassa osassa tutkimusmatkalla ollut tiedemies törmäsi outoon näkyyn. Ikivanhan sääaseman rauniot kököttämässä Jäämeren rannalla. Hän luuli niitä Kanadan armeijan tekosiksi ja unohti koko asian. Muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisyhtiö Siemensin historiikkia kirjoittanut toinen tutkija löysi mielenkiintoisia asiapapereita. Niiden perusteella sääasemaa alettiin tutkia uudelleen ja huomattiin sen olevan saksalaista alkuperää.
Kuten tunnettua, säärintamat saapuvat Eurooppaan Atlantilta. Niinpä on erittäin tärkeää saada tietoa säätilasta siellä. Sukellusveneiden ensimmäinen tehtävä pintautuessa olikin lähettää säätiedot. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä saksalaisilla oli sääasemia Grönlannissa, Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla. Itse asiassa viimeiset saksalaiset antautuivat vasta 6.9.1945, kun
Huippuvuorten sääaseman miehistö korjattiin parempaan talteen.
Miehitettyjen asemien lisäksi saksalaiset yrittivät käyttää yleensä huonolla menestyksellä automatisoituja asemia. Tällainen perustettiin myös Kanadaan, jonne U-537 purjehti syksyllä 1943. Sopivan paikan löytämisen jälkeen kymmenkunta saksalaista teki maihinnousun Kanadaan, asensi sääaseman ja naamioi sen kanadalaiseksi esimerkiksi jättämällä paikalle kanadalaisia tupakka-askeja. Kuukauden kuluttua sääasema lakkasi toimimasta tuntemattomasta syystä eikä uutta tiettävästi enää asennettu.
18.6.1944
Sisarenpoika
Italian taisteluissa 21-vuotias brittikapteeni George Lascelles haavoittui ja jäi sotavangiksi. 21 vuotta varmaan osui silmään varsin nuorena ikänä kapteenin arvoiselle upseerille. Lascelles oli kuitenkin ollut rintamaupseerina jo kaksi vuotta ilmeisen menestyksellisesti ja urakehitystä tuskin hidasti sekään, että hän sattui olemaan kuningas Yrjö VI:n sisarenpoika eli nykyisen kuningattaren serkku. Lascelles päätyi sairaalan kautta pahamaineiselle
Colditzin linnan upseerileirille, johon tuotiin krooniset pakoyrittäjät tai muut erikoistapaukset. Lascelles kuului jälkimmäisiin yhdessä muutaman muun arvohenkilön kuten Winston Churchillin serkun kanssa. Näitä Hitler aikoi käyttää mahdollisina neuvotteluvaltteina. Neuvostoliittolaisten kanssa tätä oli tiettävästi jo yritettykin, kun Stalingradin taistelun jälkeen saksalaiset ehdottivat sotamarsalkka von Pauluksen vaihtoa vangiksi jääneeseen
Stalinin poikaan. Stalinin väitetään tuhahtaneen, että hän ei vaihda marsalkkaa luutnanttiin. Sodan edetessä kävi ilmeiseksi, että myöskään länsiliittoutuneiden merkkihenkilöistä ei olisi hyötyä. Maaliskuussa 1945 Hitler raivonpuuskassaan määräsi Lascellesin teloitettavaksi. Vankileirejä komentanut SS-kenraali Gottlob Berger kieltäytyi noudattamasta määräystä ja vapautti sen sijaan Colditzin leirin odottamaan saapuvia amerikkalaisia. Tämä saattoi pelastaa Bergerin hengen sodan jälkeisissä oikeudenkäynnissä, jossa teko katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi. Berger sai kuolemantuomion sijaan 25 vuoden vankeusrangaistuksen, josta hän istui vain kuusi ja puoli vuotta.
27.6.1944
Kiinalainen juttu
Italialla ei toisen maailmansodan aikana paljon siirtomaita ollut ja nekin vähät menivät, kun liittoutuneet valtasivat Abessinian, Somalimaan ja Libyan. Mutta koko sodan ajan Italia piti hallussaan paria korttelia Tianjinissa, Pekingin lähistöllä.
Vuonna 1901 Kiinan hallitus oli myöntänyt Italialle 46 hehtaarin kokoisen alueen kaupallisiin tarkoituksiin. Toisen maailmansodan aikana alueella oli noin 600 miehen kokoinen italialainen varuskunta. Italian antauduttua japanilaiset miehittivät alueen ilman merkittävää vastarintaa. Mussolinin perustama Italian sosiaalinen tasavalta myönsi omistusoikeuden Japanin tukemalle nukkehallitukselle. Varuskunnan sotilaat saivat enimmäkseen olla vapaasti, jotkut hankalammat vietiin vankileirille. Kotimaahan he palasivat 1947.
26.3.1945
Pelastakaa eversti Waters
Toisen maailmansodan legendaarisimpia kenraaleita oli rämäpäinen George S. Patton (joka muuten oli vuoden 1912 olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viides, heikoimpana lajinaan hieman nolosti pistooliammunta). Patton ei paljon säännöistä piitannut, kun sai jotain päähänsä. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa hän päätti pelastaa vävypoikansa, everstiluutnantti John K. Watersin, sotavankeudesta. Waters oli joutunut vangiksi Tunisiassa 1943 ja hänen tiedettiin olevan Baijerissa vankileirillä. Viralliseksi selitykseksi operaatiolle annettiin leirin kieltämättä huonot olosuhteet, lähinnä vankien nälkiintyminen.
Tehtävä annettiin kapteeni Abraham Baumille, joka kokosi 300 miehen kokoisen iskuryhmän hyökkäämään 80 km etulinjan takana olleelle vankileirille. Maaliskuu 1945, Saksan armeija ei ollut vielä lyöty, 300 miehen iskujoukko ja 80 km matkaa. Aatteleppa ite. Tulee mieleen omalta armeija-ajalta tilanne, jossa vääpeli suunnitelman nähtyään huusi naama punaisena, että kuka Ville viisi vuotta on tämän tehnyt? Johon me vastasimme, että luutnantti X (suoraan kadettikoulusta tullut). Saman kysymyksen voisi tästä operaatiosta tehdä kuka tahansa vähänkin taktiikkaa ymmärtävä, saada vastauksen ”kenraali Patton” ja poistua yhtä tulipunaisena pidätetystä raivosta kuin silloinen vääpelimme.
Operaation järkevyyteen nähden on hämmästyttävää, että iskuryhmä kykeni oikeasti etenemään vankileirin porteille asti, nappaamaan kyytiin parisataa sotavankia (suurin osa ei mahtunut, koska heitä oli luultua enemmän ja osa päätti joka tapauksessa heikon kuntonsa takia jäädä leiriin, mm. vapautusyrityksen yhteydessä haavoittunut Waters) ja palaamaan jonkin matkaa takaisin ennen väijytykseen joutumistaan. Lopputulema oli odotettu: kolmestasadasta iskujoukon miehestä 32 kaatui, kaikki 57 ajoneuvoa menetettiin ja vain 35 onnistui sekasortoisessa tilanteessa palaamaan takaisin omille linjoille loppujen jäädessä sotavangeiksi.
Vain yhdeksän päivää myöhemmin sotavankileiri vapautettiin normaalin etenemisjärjestyksen myötä. Waters itse yleni myöhemmin neljän tähden kenraaliksi, kuten huomattavasti kuuluisampi appiukkonsakin.
Huhtikuu 1945
Vangit vaihtoon
Vankien vaihtaminen jopa sodan aikana on normaali proseduuri. Nykyäänkin esimerkiksi Israel ja palestiinalaismilitantit
vaihtavat vankeja keskenään. Esimerkiksi 18.10.2011 Israel sai vaihdossa Hamasilta viisi vuotta aiemmin vangiksi joutuneen panssarivaunun kk-ampujan vapauttaessaan 1027 palestiinalaista vankia. Yleisesti ottaen katsotaan Hamasin voittaneen kaupassa niukasti, sillä noin keskimäärin yksi israelilaissotilas vastaa taisteluarvoltaan noin tuhatta palestiinalaista.
Jopa toisen maailmansodan aikana oli tapana vaihtaa yleensä Punaisen Ristin välityksellä sotavankeja, jotka katsottiin taistelukelvottomiksi. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa vangiksi joutunut saksalaiskenraali Hans Cramer
vapautettiin palveluksesta pahan astmansa takia. Brittien tiedustelu käytti tilaisuuden hyväkseen ja paluumatkalla hänet kuljetettiin ”haamuarmeijan” kautta tarkoituksena saada saksalaiset uskomaan, että maihinnousua valmisteltiin Calaisiin eikä Normandiaan. Tiettävästi operaatio onnistui ja niin nökönuukaa ei ollutkaan se, että Cramer päätyi takaisin kenttäharmaisiin joksikin aikaa kunnes joutui pidätetyksi epäiltynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.
Mutta koko toisen maailmansodan uskomattominta vankienvaihtoa tapahtui lähes neljän vuoden ajan Jugoslaviassa aina huhtikuuhun 1945 asti. Partisaaneilla ei ollut mahdollisuutta pitää vangiksi saatuja saksalaisia hallussaan, joten seurauksena olisi ollut niskalaukaus. Mikä taas olisi aiheuttanut kostotoimenpiteitä. Niinpä molempia osapuolia hyödyttävänä ratkaisuna sovittiin puolueeton alue, jolla vankeja vaihdettiin säännöllisesti vuosien ajan – tämä kaikki huolimatta partisaanisodan normaalista armottomuudesta ja raakuudesta.
19.8.1945
Ministeri-vainaa
Hollannin Itä-Intian eli nykyisen Indonesian ollessa japanilaisten miehittämänä siellä oli tietysti olemassa vastarintaliike, jonka tärkein johtaja oli sittemmin maan itsenäistyttyä presidentiksi päätynyt
Sukarno. Tunnetusti vastarintaliikkeen johtaminen ja sodan voittaminen onkin melko varma tie valtaan. Japanilaiset puolestaan perustivat paikallisista PETA-nimisen apujärjestön itselleen. Nämä tällaiset viritelmät ovat yleensä aika epävakaita ja tuppaavat vaihtamaan puolta sotaonnen kääntyessä. Niin kävi nytkin. Yksi PETA:an liittyneistä ja tilaisuuttaan odottavista oli Supriyadi (tuohon aikaan indonesialaisilla ei yleensä ollut kuin yksi nimi), joka oli ylennyt upseeriksi ja päätti ryhtyä kapinaan. Sukarno oli sitä mieltä, että Jaavalla japanilaisten ote oli vielä niin napakka, että turha yrittää, mutta Supriyadi päätti toisin. Sukarno oli oikeassa ja ankarien taistelujen jälkeen kapina kukistettiin. Kapinan johtajat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Supriyadi ei ollut teloitettujen joukossa. Itse asiassa kukaan ei tiedä mitä hänelle tapahtui. Tiedetään vain, että häntä ei nähty teloituspäivän 14.2.1945 jälkeen. Hänen uskottiin onnistuneen pakenemaan vuorille. Indonesian itsenäistyessä 19.8.1945 Sukarno nimitti Supriyadin puolustusministeriksi. Tämä ei kuitenkaan ilmestynyt hallituksen kokouksiin, joten tilalle nimitettiin parin kuukauden kuluttua uusi mies. Supriyadista ei näkynyt jälkeäkään ja hänet julistettiin kuolleeksi 9.8.1975.
1951-1953
Kiitollisuudenvelassa
Korean sodan puhjettua YK kehotti jäsenmaitaan lähettämään joukkoja Etelä-Korean tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie otti kehotuksen vakavasti muistaessaan, kuinka häntäkin oli autettu italialaisten miehitettyä maan. Korean sodassa taisteli kaikkiaan kuutisentuhatta etiopialaista. 121 kaatui ja 536 haavoittui. Merkillepantavaa on se, että vangiksi ei jäänyt yksikään. Ei kuulu tapoihin.
Eivätkä korealaiset
ole tätä unohtaneet.
1956
Tämä skootteri ei ole lälläripyörä
Laskuvarjojoukkojen pudotuksessa vihollisen selustaan on muutamia logistisia ongelmia senkin jälkeen, kun itse pudotus on onnistunut. Kaksi näistä ovat liikkuvuus ja tulivoima. Ranskalaiset päättivät ratkaista molemmat kerralla rakentamalla laskuvarjolla pudotettavan skootterin, johon oli asennettu sinko. Kaliiperi 75 mm. Sinko oli tarkoitettu irrotettavaksi skootterista ja asetettavaksi konekiväärin jalustalle ennen laukaisua, mutta tarvittaessa sillä kykeni ampumaan vaikka skootterin liikkuessa. Rekyylikään ei ollut ongelma, sillä sinko… niin no, kyllähän lukijat tuntevat singon toimintaperiaatteen. Vastaavalla tuhovoimalla varustetun, singon tapaan painopistelinjasta sivuun asennetun tykin laukaiseminen täyttä vauhtia ajavasta skootterista saa aikaan mielikuvan Ohukainen ja Paksukainen -elokuvaan kuuluvasta kohtauksesta. Tai oikeastaan nykyaikana Mr. Bean voisi sen tehdäkin.
Tiettävästi keksintöä ei koskaan tositoimissa käytetty, vaikka niitä kuusisataa valmistettiinkin.
2.5.1982
Vanhassa vara parempi
Brittiläinen sukellusvene HMS Conqueror seurasi argentiinalaista taisteluristeilijä General Belgranoa (alkujaan amerikkalainen USS Phoenix, joka selvisi mm. Pearl Harborin hyökkäyksestä vaurioitta). Risteilijä pysytteli juuri ja juuri brittien julistaman Falklandia ympäröivän totaalisulkualueen ulkopuolella ja oli hieman epäselvää, voisiko sukellusvene hyökätä. Poliittisessa neuvottelussa rautarouva Margaret Thatcher antoi selvän käskyn:
”Upottakaa se!”.
Sukellusveneen kapteenilla oli varaa valita, mitä ampuisi. Aseistukseen kuului uusimman teknologian mukaisia Tigerfish-torpedoja. Nämä olivat laukaisun jälkeen ohjattavissa ja osuivat varmasti maaliin. Teoriassa. Käytännössä vain 40 % niistä toimi. Koska sukellusvene oli hyvissä asemissa, kapteeni käski ladata putkiin vanhat kunnon Mark VIII -mallin ”ammu ja unohda” -torpedot. Tämä malli oli suunniteltu 1925 eli ikää oli kunnioitettavat 57 vuotta. Kolme tällaista kohti taisteluristeilijää, kaksi osumaa ja taisteluristeilijä upposi 20 minuuttia myöhemmin.
Ei ole tietoa, millä todennäköisyydellä vanhojen torpedojen oletettiin osuvan. Mikäli oletamme uusien Tigerfishien osuvan aina toimiessaan, niin todennäköisyys sille että kolmen tällaisen laukaisemisella yksikään ei toimisi, on peräti 21,6 %, Todennäköisyys vähintään kahdelle osumalle on vain 35,2 %. Sukellusveneen kapteeni taisi olla viisas mies valitessaan vanhan ja luotettavan mallin.
22 kommenttia:
Itä-Euroopassa ei suoranaisia kaulakiikkuja tunnettu vaan siellä oli käytössä ns. lyhytmenetelmäpaalu. Youtubessa on Karl Frankin hirttäminen, jossa menetelmä tulee selväksi. Tuo on ilmeisesti itävaltalais-ottomanialaisperua. Ottomaanihan tunnetusti kuristivat univormuun kuuluvalla silkkihihnalla epäonnistujat.
Hei. Kiitos jälleen hyvästä blogista. Mielenkiintoista. Itse lueskelen tällä hetkellä historiasta kiinnostetuuna kirjaa Jean-christtophe brisardin kirjaa Hitlerin kuolema. Ei. En ole natsi. Eli älkää vaivaituko kukaan kuvittelemaan. Tiedätte mitä. Olisiko hyviä kirja vinkkejä? Kiitos.
Tuosta Falklandin sodasta tuli mieleen top gearin jakso missä Clarkson ja kumppanit aikoivat ajaa tulimaasta argentiinan kautta pohjoiseen, mutta joutuivat lähtemään poliisien saattamina chilen puolelle turvaan kivisateessa, kun olivat vissiin laittaneet autoihin vähän vääränlaiset provosivat tekstit ..
-jpt-
Tässä oli kyllä sellainen pläjäys sotahistoriaa, jota en tiennyt. Kiitokset.
Anonymille terkkuja: Ei sitä tarvitse puolustella mitenkäään, jos / kun lukee Aatua käsitteleviä kirjoja!!! Minulla on jopa kirjahyllyssäni Kampfi ja so what!
Mielenkiintoisia juttuja oletkin kerännyt ja melkein kaikki olivat minulle uusia.
Konsessio-oikeuksiensa takia Italialla oli sotilaita muuallakin Kiinassa, vaikka Tianjin olikin niistä suurin. Mark Felton on käsitellyt aihetta mielenkiintoisessa sotahistoriallisessa videosarjassaan.
https://www.youtube.com/watch?v=VlSi2Zr-h_Y
Onko kapt. George Lascelles sukua brittihovissa samoihin aikoihin palvellutta neuvonantajaa ja sihteerille sir Alan "Tommy" Lascellesille? En jaksa googlettaa...
Ano 14.04: Totta, käytin vain kielikuvana. Oli muuten jonkin verran työtä ennen kuin sain selville oliko teloituksessa käytetty köyttä vai kivääriä.
Ano 14.58 ja Terho Hämeenkorpi: Kun taannoin järjestelin omaa kirjahyllyäni parempaan kuosiin, yhteiskunnallisen alan teokset tuli laitettua tekijän mukaiseen aakkosjärjestykseen. Vierekkäin päätyi kaksi klassikkoa. Theodor Hertzl: Juutalaisvaltio ja Adolf Hitler: Taisteluni sulaan sopuun.
jpt: Argentiina ja Chile eivät liene niitä ylimpiä ystäviä...
Yrjöperskeles: Vassakuu.
Funkystock: Mark Felton on loistava. Tuota pätkää en ollut jostain syystä huomannutkaan.
Sokerimunkki: Sama kävi mielessä ja kirjoittaessa tarkistin asian. Sen verran etäistä sukua olivat, että en vaivautunut mainitsemaan. George oli Alanin serkun poika.
Tähän "Väärissä väreissä" kohtaan:
Jugoslavia ja Bulgaria käyttivät Saksasta ostettuja Bf-109 Messerschmitt koneita saksalaisina vastaan. Jugot vuonna 41 ja bulgaarit vuosina 44 ja 45
Tuohon väärissä väreissä listaan voisi kai lisätä vielä Romanian. Ja tietysti Suomen joka osti englannilta Bristol Blenheimejä ja valmisti niitä itse vielä sodan aikana vaikka niitä ei nyt engelsmanneja vastaan käytettykään mutfa olihan maiden välillä sotatila.
Mitä tuli ammuttua
Muistaakseni sodan ollessa vielä käynnissä kerrottiin ammutun Tigerfish-torpedoita. Selostettiinpa jossain miten torpedo ohjattiin kohteseen, olisko ollut HS / IS.
Kuukkeli tietää: While Conqueror was also equipped with the newer Mark 24 Tigerfish homing torpedo, there were doubts about its reliability. Initial reports from Argentina claimed that Conqueror fired two Tigerfish torpedoes on General Belgrano. Two of the three torpedoes hit General Belgrano
Ja
On 2 May Conqueror became the first nuclear-powered submarine to fire in anger, launching three Mark 8 torpedoes at General Belgrano, two of which struck the ship and exploded. Twenty minutes later, the ship was sinking rapidly and was abandoned by her crew.
Ota tuosta nyt selvää. Ainakin aikoinaan argentiinalaiset itkivät miten epistä oli ampua vanhaa koululaivaa nykyaikaisella torpedolla.
No, muutenkin oli kyseisen kahakan aikana epäselvää moni juttu. Muun muassa levitettiin kovasti juttuja siitä miten tarkka oli engelsmannien pommari, pystyi NATOn harjoituksissa pommittamaan tarkasti 21 kilometrin korkeudesta maaleja. Pommitti sitten matalalta Port Stanleyn kenttää – ja pommituksen jälkeenkin vielä oli juttuja korkeapommituksen tarkkuudesta.
Tuo sääasemajutu oli tuttu. Muta monikos tietää, että yksi tärkeä osa saksalaisen salakielen murtamista oli typerä tapa aloittaa sukellusveneiden viesti määrämuotoisella sääviestillä. Vähän vähemmän enigmaatinen purettava kun tietää mitä viestissä on.
Pyssymies
Tuossa pari pientä lisä höttöä...: Kuka tietää, että Suomessa, tarkemmin sanottunaSuomenlinnassa toimi 20-luvulta lähtien SuomenIlmavoimien Lentokonetehdas, johtajana joku Järvinen, mutta Pääsuunnittelijana toimi lentokoneinsinööri Kurt Berger. Berger oli opiskellut Lontoon lähellä, ja oli suuri anglofiili (osasi tietenkin saksat ja ranskatkin), mutta joutui surukseen hankkimaan moottoreita Saksasta. Ja nyt oli niin, että moottorit, silloin, joita saksalaiset käyttivät ( mm.Siemens-Hoeckst ) olivat auttamattoman painavia ja alitehoisia, englantilaisten ja ranskalaisten moottoreihin verrattuna. No Saksa oli silloinkin se sana...Ja kommentti tuohon "Neuvostoliiton" tapaan rangaista. Nythän on niin, että naapurissammmeon jo Katariina Suuren ajoilta hieman eri rikosmenettely, ihan käytännöllisyys syistä. Siellä rikos on tapahtunut vasta kun syyllinen on löydetty. Ehkä avaan tätä hiukan, esim.jos nyt löydetään Moskovan kadulta mies maassa, ja puukko vartta myöten selässä, kyseessä EI ole murha. Miliisi saapuu paikalle, kirjoittaa ylös,että löydetty miesmaasta, puukko selässä. Tieten otetaan nykyään, useimmiten, tai sitten joskus, sormenjäljet puukosta. Sitten miliisi kirjoittaa: Lähetettyvainaja patologisia tutkimuksia varten. Mutta huom! Mitään murhaa ei ole tapahtunut, koska syyllistä,eli henkilöä, joka puukon on selkään työntänyt, ei vielä ole selvitetty. Sitten asia siirtyy tutkintaan ja hutkintaan, että syyllinen löytyisi, ja todettaisiin, että on tapahtunut murha. Katsokaas kun se Katariiina oli niin väsynyt siihen lukemattomaan "venäläiseen"tapaan, että ensin juodaan muistamattomaksi, sitten heiluu puukko tai kirves, tai laukeaaase. Että sillälailla, pojjaat.
Ano 7.25 ja 9.02: Tosiaan, Jugoslavian mersut olisi pitänyt muistaa. Romaniaa ja Bulgariaa ei oikein osaa laskea, ne kun vaihtoivat puolta. Samoin kuin Suomi, toki Suomikin käytti runsaasti saksalaista kalustoa Lapin sodassa.
Pyssymies: Sodan ensimmäisen laukauksen uhri on tunnetusti totuus. Enigman murtamisesta pitää muuten kertoa, että kerran eräs brittiprofessori totesi luennolla asiaa auttaneen suuresti saksalaisten tapa aloittaa viestit heilhitlerillä. Yleisön joukosta huomautettiin, että tiettävästi tervehdyksiä ei viestiliikenteessä käytetä ja saksalaiset aloittivat viestinsä säätiedoilla, joiden ilmoitusjärjestys oli vakio ja säätila tuntien voitiin kohtuullisen hyvin arvata mitä viestissä oli. Proffa naurahti ja sanoi että näinhän se oli, mutta se ei ollut tarinan kannalta oleellista mitä sanottiin vaan se että alku oli arvattavissa ja heilhitleristä sai hauskemman jutun.
Ano 15.06: Venäläinen oikeuskäytäntö on joissakin asioissa käytännön pakon sanelema...
Hieno tietopläjäys jälleen kerran, näistä oppii aina uusia nyansseja muuten niin massiivisilla rakenteilla käsitellstä sotahistoriasta!
Tuosta ilmalaivan takaisin kääntymisen syystä - olen asiaan omaksi harrastuksekseni tutustunut (lienee ensimmäisen rähinän uljaimpia yrityksiä!), ja oma käsitykseni operaation terminoinnista on seuraava:
Lettow-Vorbeck oli apulähetyksen (lastinaan radiotavaraa, lääkkeitä ja jonkin verran a-tarvikkeita) lähtiessä asemissa eräässä vuorilinnoituksessa. Tämä paikka oli laskettu olevan sopiva ilmalaivan ankkuroitua. Lettow-Vorbeck joutui kuitenkin huoltoaluksen ollessa Sudanin yllä perääntymään linnakkeesta ansarijoukkoineen, minkä seurauksena aluksen turvallinen vastaanottaminen ei ollut enää mahdollista järjestää. Tämän tiedon radioitse saatuaan aluksen kapteeni teki (miehistön vastustuksesta huolimatta) päätöksen kääntää kokka takaisin kohti Bulgariaa.
Korjaus ylläolevaan, piti tietenkin sanoa askarijoukot, ei ansari-.
Noille askareille myönsi saksa joskus 60/70-luvulla eläkkeen. Tuli kumminkin epäilyjä, että onkos ne ukot oikeasti askareita. No, nepä laitettiin riviin, komennettiin wanhalla saksalla asentoa ja lepoa ja mitä nyt sitten tavattiin keisarin aikaan komennella. Ja koko sakki osasi tehdä tempput, asentoa ja lepoa & muita temppuja.
Pyssymies
Mihail Tuhatsevski loi järjestelmän, joka olisi pystynyt tappelemaan saksaa vastaa pitkään ja hartaasti. Otti käyttöön kaukopartiolaisten mattien edeltäjiä muun muassa. Siksipä olikin syytä teloittaa, ties mitä muuta olisi keksinyt.
Isonokka-kalle opetti ranskan sotakorkeakoulussa, opetti muun muassa muuatta A. Airoa, jostain pohjoisen itä-euroopan pikkuvaltiosta tullutta heppua. Mitähän siitäkin tuli...
Lettow-Vorbeck sai jo aiemmin huoltoa, yksi risteilijä ajeli paikallisen joen turviin. Tappeli aikansa, royal navy ei osannut pujehtia joelle, kun saksa oli sen joen kartoittanut, eikä ollut jakanut karttoja. Sittemmin risteilijä ajettiin syvemmälle ja sen tykit otettiin maakäyttöön. Kas, joen suulla päivysti pari isompaa laivaa ja lentokone tähysti ja johti tulta.
Saksalainen risteilijäosasto Tsingtaosta muuten oli aika riesa engelsmanneille, purjehti falklandille asti saamaan turpiinsa. Sitä ennen upotteli brittien laivoja ikävällä tavalla. Yksi osaston laivoista meni oma reittiään, kävi Cocos Keeling-saarella rikkomassa radioaseman ja pakeni vaihdettuaan laivaa pariin otteeseen arabian kautta saksaan. Siis osa miehistöstä, osa jäi matkalle. Ja yksi laiva karkasi falklandilta galapagokselle asti, jäi kiinni ja upotettiin, miehistö vangittiin Ecuadoriin . Muuan Canaris oli nuorena upseerina mukana ja palasi saksaan – oli muuten aika mutkikas reissu.
Pyssymies
Tuota vespaa olen aina pitänyt italialaisena. Oliko se pelkästään ranskalainen? Sama ongelma oli tullut USAnkin laskuvarjojoukkojen mieleen ja samantapainen ratkaisu, M50 Ontos, Ontos sitten soti vietnamissa. Kuusiputkinen rekyylitön 106mm tykki aseena. Ohutta panssaripeltiä runko. Tai siis kuusi 106mm tykkiä, kiinteästi asennettuna, suuntaus koko värkkiä kääntämällä, ikään kuin rynnäkkötykki. Tai svagn.
Tuli mieleen, tuo tykkijuttu voisi olla kiva omassa hyrysyssyssä, Saisi tietukot pois ja perässäroikkujillekin vois huomauttaa turvavälin tarpeellisuudesta. Kattotelineelle kaksi - neljä mustia vois olla ratkaisu.
Kaikki Vespat ovat skoottereita, mutta kaikki skootterit eivät ole Vespoja.
Ajopeli on vanhempi keksintö kuin ko. tuotemerkki:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Skootteri
Tuli tuosta zeppeliinistä mieleen, että myös Saksan Uudessa Guineassa vaikutti pieni saksalainen sotilasjoukko Hermann Detznerin johdolla antautuen australialaisille vasta jonkin aikaa sodan päättymisen jälkeen tammikuussa 1919. Sotilaallisesti tällä ei ollut mitään merkitystä, mutta myönnettiinpä joukon johtajalle Rautaristin toinen ja ensimmäinen luokka kotimaahan paluun jälkeen.
https://en.wikipedia.org/wiki/Hermann_Detzner
Ano 8.16 ja 9.30: Ansarijoukot… heh. Sellaisiakin saksalaisilla oli. Tästä listasta jäi pois muutamia linkkejä ja yksi niistä oli tämä. SS:n kasvitieteilyjoukot…
Pyssymies: Joo, harmi ettei tuosta askaritestistä liene kuvamateriaalia. Luudat käsissä kuulemma. Tuosta Lettow-Vorbeckin laivajutusta Wilbur Smith on kirjoittanut romaanin Joka pirua kutsuu… .
Ano 15.45: Lisäbonuksena se, että saisi parkkeerata ihan mihin huvittaa.
Qroquius Kad: Ja Vespan lälläriys on pelkkää varustelun puutetta.
Funkystock: Joo, olin tuosta lukenut mutta enpä enää muistanut tätä kirjoittaessa. Hepun muistelmat on muuten käännetty suomeksikin.
Aina sitä vain oppii uutta! Minulla on omasta mielestäni kohtalaisen hyvät tiedot SS:stä, mutta niin vain tuo Ahnenerben SS-Sammelkommando tuli uutena tuttavuutena.
Jos olisin kuollut eilen, en tätäkään tietäisi.
Lähetä kommentti