Uusinta: Venäjä, suojeluvaltio

Lukijalle: Vladimir Putin yrittää taas tehdä Venäjästä supervaltaa. Toivotamme epäonnea matkaan ja muistutamme, että samaa ovat yrittäneet mm. Iivana Julma, Pietari Suuri, Aleksanteri I, Josif Stalin ja Leonid Breznev tunnetuin tuloksin. Eli näennäistä menestystä on seurannut saatanallinen sekasotku:

Kirjoitin taannoin Takkiraudan blogiin kommentin, jossa totesin: Yksikään maa ei voi sallia Venäjän joutumista minkään toisen maan valtapiiriin. Näin on ollut ainakin Napoleonin ajoista lähtien. Jos jokin tehokkaasti toimiva valtio saisi Venäjän resurssit käyttöönsä, sillä olisi erittäin hyvät mahdollisuudet kohota maailman johtavaksi kansakunnaksi. Tätä taas eivät kilpailijat tietenkään voi sallia.

Sain tämän ajatuksen jo yli vuosikymmen sitten ja pidän sitä yhtenä historian ymmärtämisen kulmakivenä. Kun aloitin blogin pitämisen reilut viisi vuotta sitten, kirjoitin paperille aluksi kymmenkunta aihetta, joista saisi jutun kirjoitettua. Tämä oli yksi niistä. Kaikki muut taisi tulla käytettyä, suurin osa aika pikaisesti, jotkut vasta vuoden-parin kuluttua. Venäjä jäi kuitenkin käsittelemättä. Aihe oli liian laaja enkä saanut siihen haluamaani otetta. En vieläkään kykene kirjoittamaan aiheesta tyhjentävää analyysiä. Venäjä on kuitenkin ollut niin paljon tapetilla, että luonnostelen tässä joitakin suuntaviivoja. Mikäli perusajatus – Venäjän resurssit ovat niin suuret, että niitä ei voi sallia minkään muun valtion haltuun – kuulostaa lupaavalta, niin lukijan sopii lähteä kehittelemään lihaa luiden ympärille.

Sotamarsalkka Montgomery listasi sodankäynnin perussääntöjensä joukkoon yhdeksi ohjeeksi: Älä marssi Moskovaan. Historian valossa viisautta, sillä ainoana Venäjän on kyennyt valloittamaan mongolien sotajoukko 1200-luvulla. Tai oikeastaan Venäjän alueen; Venäjää ei vielä valtakuntana varsinaisesti ollut olemassa. Vasta mongolien perustama Kultainen orda järjesti nyky-Venäjän sydänalueet. Ja sekin hajosi sadassa vuodessa.

Seuraavaksi nousi Moskovan suuriruhtinaskunta. Ovelien ja taitavien suuriruhtinaidensa ansiosta se parin vuosisadan aikana valtasi lähialueita siten, että Iivana IV Julman kuollessa 1584 oli olemassa nykyiset ydinalueet käsittävä Venäjän keisarikunta. Mutta tämä ei vielä riittänyt ulkovaltojen heräämiseen. Eikä edes Venäjän 1600-luvulla loppuun saattama Siperian valloitus. Venäjää pidettiin merkityksettömänä takapajulana, mikä oli 50-prosenttisesti oikein – merkityksetön se ei enää ollut.

Eurooppa havahtui Venäjän vaikutusvallan kasvuun vasta Pietari Suuren ja Suuren Pohjan sodan 1700-21 myötä. Tuolloin Venäjä saavutti tavoitteensa ja pääsi Itämerelle. Samoihin aikoihin alettiin aavistella Siperian todellista merkitystä. Surkeiden kulkuyhteyksien takia asia ei vielä ollut ajankohtainen, mutta tiedostettiin kyllä sen suomat mahdollisuudet jollain tavalla. Tästä kehittyi seuraavan sadan vuoden aikana järjestelmällinen doktriini: Venäjän resurssit ovat niin valtavat, että mikä tahansa muu kansakunta nousisi Venäjän valtaamalla maailman johtavaksi kansakunnaksi. Niinpä yhdenkään kansakunnan ei voi sallia uhata Venäjää vakavasti. Venäjän itsensä tehottomuus ei ole vastaava uhka muille. Kuvitelkaa huviksenne, mitä olisi tapahtunut jos Venäjää asuttaisivat saksalaiset ja maata hallittaisiin saksalaisella tehokkuudella. Jopa Venäjän tsaarit itse aina Iivana Julmasta alkaen tunnustivat tosiasiat ja kutsuivat länsimaalaisia ammattilaisia maahan. Etenkin saksalaiset olivat suosiossa ja jopa Neuvostoliiton aikana maassa oli heidän oma neuvostotasavaltansa. Keisarillisen Venäjän armeijan kenraalien luettelo on lystikästä luettavaa – muita kuin venäläisperäisiä nimiä on niin että päät yhteen kolisevat.

Viimeistään venäläisten marssittua Berliinin porteille seitsenvuotisessa sodassa 1759 Eurooppa havahtui Venäjän voimaan ja resursseihin. Venäjän kukistettua Turkin vuosien 1768-74 sodassa ja uudelleen 1787-92 sodassa käsitys vahvistui entisestään. Napoleonin sotiin mentäessä Venäjä oli jo iso peluri. Niissä Venäjä liittoutui ensin Itävallan, Britannian ja Ruotsin kanssa, sitten Saksin ja Preussin kanssa. Nämä sodat Ranskaa vastaan päättyivät Tilsitin sopimukseen 1807. Oli kuitenkin selvää, että Ranskan ja Venäjän rauha tulisi olemaan väliaikainen. Napoleon hyökkäisi Venäjälle ennemmin tai myöhemmin. Niinpä nähtiin ensimmäisen kerran myöhemmin aina uudestaan toistuva kuvio: ulkovalta lähestyi Venäjää tukiakseen sitä taistelussa näennäisesti yhteistä vihollista vastaan. Todellisuudessa tarkoitus oli estää Venäjän resurssien joutuminen vihollisen haltuun. Ranskan vihollinen Englanti solmi lämpimät suhteet Venäjään. Lopulta Napoleon hyökkäsi tunnetuin seurauksin: Moskova vallattiin, mutta Grande Armée tuhoutui jäännösten marssiessa häntä koipien välissä kotiin. Syntyi Venäjän liitto muiden Ranskan vihollisten kanssa ja Aleksanteri I:n joukot marssivat lopulta Pariisiin asti.

1800-luvulla Venäjä soti lähinnä etelärintamallaan Turkin kanssa ensin Krimin sodassa ja sitten
Turkin sodassa. Näissä sodissa Venäjän asema ei ollut uhattuna eikä kenenkään tarvinnut tulla Venäjän avuksi brittien sotiessa heitä vastaan Krimillä - eivät brittijoukot edes yrttäneet marssia Moskovaan. Pieniä merkkejä tulevista tapahtumista sen sijaan koettiin Venäjän-Japanin sodassa 1904-5. Japani pisti Venäjän Tyynenmeren laivaston matalaksi torpedoveneiden yllätyshyökkäyksellä Port Arthuriin ja menestyi myös maasodassa. Ratkaisevassa Tsushiman meritaistelussa Venäjän hätiin tulleesta Itämeren laivastosta tuli kalanruokaa. Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltille tuli kiire rauhanvälittäjäksi ennen kuin Japanin nouseva teollisuusmahti olisi saanut valta-aseman Kaukoidässä. Roosevelt onnistuikin rauhannobelin ja Venäjän Siperian valtiuden pelastamisen arvoisesti.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin päädyttiin ensimmäiseen maailmansotaan. Itärintamalla kommunistit joutuivat valtaan päästyään solmimaan jo pahasti horjuvan Saksan kanssa saksalaisille käsittämättömän edullisen Brest-Litovskin rauhan. Oli kiire sotimaan omaa sisällissotaa. Venäjä menetti kolme neljännestä teollisuudestaan. Tässä vaiheessa saksalaisten olisi ollut aiheellista solmia lännessä rauha huonommillakin ehdoilla - nousu supervallaksi olisi siltikin ollut Venäjältä vallatuilla resursseilla mahdollista. Mutta länsivallat eivät olleet asiasta kiinnostuneita. Ne päinvastoin lähettivät joukkoja Venäjälle tosin tietämättä tarkalleen, ketä vastaan siellä pitäisi sotia. Sitten tuli rauha myös lännessä ja Neuvosto-Venäjä käytti tilannetta hyväkseen irtisanomalla Brest-Litovskin rauhan ja valtaamalla alueet takaisin hajaannuksessa olleelta Saksalta. Länsimaita ei voinut vähempää kiinnostaa. Tai oikeastaan ne olivat vain tyytyväisiä - parempi että alueet olivat aatteellisen vihollisen eli kommunismin hallussa kuin Saksan, joka olisi germaanisella tehokkuudellaan kyennyt niitä paremmin hyödyntämään.

On toisaalta mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, miten Venäjälle olisi käynyt ilman ensimmäistä maailmansotaa tai edes kommunistien valtaanpääsyä. Maa oli kovaa vauhtia teollistumassa ja jopa hieman demokratisoitumassa. Jos tsaarinvalta olisi säilynyt, siitä olisi saattanut tulla perustuslaillinen monarkia ja kenties melkoinen suurvalta. Vielä suuremmalla syyllä sen jälkeen, kun tsaari oli heitetty pihalle maaliskuun vallankumouksessa. Olettaen että saksalaiset eivät olisi törppöilleet ja päästäneet Leniniä Sveitsistä tekemään vallankumousta. Olisiko Venäjästä tullut jopa mahtavampi kuin Neuvostoliitosta? Ainakin taloudellisesti edellytykset olivat huikeat, kommunismi kun ei ole missään toiminut. Järki sanoo että ilman kommunismia Venäjän globaali merkitys 1900-luvulla olisi ollut vielä suurempi. Mutta sanojen "Venäjä" ja "järki" käyttäminen samassa lauseessa on kieliopillisesti arveluttavaa - sen osoittaa jo se, ettei Venäjä ole kaikista resursseistaan huolimatta noussut kommunismin romahdettua tuon paremmaksi.

Parikymmentä vuotta myöhemmin historia toisti itseään. Hitlerin hyökkäys oli joulukuussa 1941 torjuttu aivan Moskovan porteilla. Saksan hallussa oli jo valtaosa Neuvostoliiton teollisuutta. Mitä olisi tapahtunut kesällä 1942 ilman Yhdysvaltojen väliintuloa? Joitain arveluita voidaan esittää pelkästään siitä, että silloinkin Neuvostoliiton romahdus oli lähellä. Huolimatta kaikesta lännen materiaali- ja ruoka-avusta. Ja siitä, että Yhdysvaltojen liittyminen sotaan sitoi Saksan resursseja selvästi enemmän länsirintamalle. Paljastavinta kaikessa on kivikovan antikommunisti Winston Churchillin kommentti Saksan hyökkäyksen johdosta: Jos Hitler hyökkäisi helvettiin, vähintäänkin sanoisin pirusta muutamia ystävällisiä kommentteja alahuoneessa. Ja saattueet Murmanskiin alkoivat.

Voi olla, että Hitlerin aikomuskaan ei ollut marssia Vladivostokiin asti, vaan Ural olisi riittänyt. Mutta mietitäänpä hetki tilannetta, jossa Hitler olisi tehnyt rauhan Neuvostoliiton jäänteiden kanssa. Hän olisi saanut "Lebensrauminsa" eli lähes koko Euroopan puoleisen Venäjän. Mitä olisi Neuvostoliitosta jäänyt? Ei paljon mitään poliittis-taloudellisesti. Kun Hitler olisi aikanaan päätynyt lännenkin kanssa rauhaan, Siperia olisi ollut vain ajan kysymys ja Saksa maailman kiistaton johtaja. Eivät Roosevelt ja Churchill voineet sitä riskiä ottaa - Neuvostoliittoa oli tuettava.

Neuvostoliitto pelastui. Ja kiitos Rooseveltin seniiliyden sekä Churchillin välinpitämättömyyden alisti samalla puoli Eurooppaa. Nousematta silti maailman johtavaksi valtioksi. Ei sillä systeemillä eli kommunismilla. Eikä siihen pysty autoritääriseksi ajautunut Venäjäkään, joka tuotantorakenteeltaan on kehitysmaa ja kansalaisyhteiskunnaltaan olematon.

Nyt Venäjä pyrkii kovasti nostamaan itseään mahtavammaksi haukkaamalla Ukrainasta palasen kerrallaan. Valitettavasti käy vain niin, että jos ruokahalu jatkuu, niin jonakin päivänä Venäjä haukkaa myös palasen kakkaa. Venäjästä ei suurvaltaa saa, vaikka se saisi Neuvostoliiton rajat takaisin. Tällä hetkellä valtapelissä on oikeasti kyse siitä, mitä tapahtuu Venäjän resursseille. Länsimaat ovat valitettavasti - tosin voin toivottavasti olla väärässäkin - yhtä vihjeettömiä kuin Roosevelt toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Jos ne kuvittelevat kyseessä olevan Ukrainan, ne erehtyvät. Voi olla, että Venäjä kuluttaa voimavaransa talouspakotteiden seurausten - lukekaa vain vapaasti rivien välistä mitä tämä tarkoittaa - takia. Silloin Venäjä on pian liian heikko vastustamaan mitään sellaista valtaa, joka haluaa kaapata sen valtavat voimavarat käyttöönsä. Pienenä vihjeenä mainittakoon, että maailmassa on väestöpaineesta, resurssipulasta ja ympäristöongelmista kärsivä miljardin asukkaan valtio, joka on harvaan asutun ja resurssirikkaan Siperian naapuri. Se ollut Ukrainasta hiljaa kuin kusi sukassa ja odottanut kieli pitkällä länsimaiden ja Venäjän konfliktia - eli omaa tilaisuuttaan.

Aika näyttää, onko Venäjän resurssien joutuminen jonkin niitä hyödyntämään kykenevän vallan alaisuuteen jälleen estettävä muiden valtojen toimesta. Jos näin käy, niin kaksisataa vuotta suuresti maailmanpolitiikkaa muovannut vanha perinne jatkuisi.