Pöytä koreaksi

Panmunjonin turvallisuusvyöhykkeellä tehtiin viime viikolla historiaa, kun Pohjois-Korean johtaja vieraili ensi kertaa Etelä-Korean puolella. Tapahtuma oli yhtä aikaa sekä odotettu että yllättävä. Varsinainen tapaaminen valmisteltiin ilmeisesti hyvinkin lyhyellä varoitusajalla ainakin diplomatian mitta-asteikolla. Sen sijaan oli odotettua, että jossain vaiheessa ketsuppipullon tulppa aukeaa. Se, millä tavoin ja milloin poksahdus tapahtuu, oli epäselvää. Ennustin jo viisi vuotta sitten, että Pohjois-Korea tulee kaatumaan samaan mihin Neuvostoliitto aikoinaan eli tiedonvälitykseen. Kun aiemmin pimennossa pidetyt pohjoiskorealaiset ovat saaneet pikkuhiljaa yhä enemmän tietoa ulkomaailmasta, ei systeemi voi pysyä kasassa kovin kauaa. Siihen kaatui Neuvostoliitto ja siihen olisi kaatunut myös Kiinan kommunistien valta, elleivät he olisi olleet neukkuja viisaampia. Siksi oli täysin ennustettavissa, että Kim Jong-Un seuraa Kiinan mallia. Toki sillä perusoletuksella, että hän ei ole hullu diktaattori.

Tällä kertaa vaikuttaa siltä, että Kim on tehnyt oikeat laskelmat. Jos hän ei antaisi myöten, maa romahtaisi informaation alla ja valta olisi mennyttä. Nyt hän yrittää samaa kuin Kiina eli todennäköisesti vapauttaa Pohjois-Korean työvoimaa Etelä-Korean kapitalismin käyttöön säilyttäen samalla vallan itsellään. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, mikäli maassa on vähäinenkin oppositio. Kiinan kokoisessa maassa se onnistuisi, mutta ei Pohjois-Koreassa. Kimin on siis kyettävä varmistamaan Pohjois-Korean eliitin tuki. Ei mikään helppo tehtävä nuorelta hallitsijalta, kun muu eliitti on iältään kolmekymmentä vuotta vanhempaa. Kukaan ei tiedä miten se tapahtuu. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että Kim on todellakin Pohjois-Korean suvereeni diktaattori eikä mikään pelkkä nukkehallitsija kansalle, kuten nuoren miehen valtaan noustessa epäiltiin.

Etelä- ja Pohjois-Korean johtajien tapaaminen vaikutti sujuneen kuin tanssi. Ja tanssiksi alku menikin. Kim Jong-Un ja Moon Jae-In kättelivät betonikorokkeen yli. Sen jälkeen Kim astui Etelä-Korean puolelle massa huomioiden yllättävän ketterästi. Uusi kättely ja protokollaan kuulumaton yllätys: Kim tarttui taas Moonin käteen, sanoi pari sanaa ja talutti Moonin rajan yli Pohjois-Korean puolelle. Ainakin virallisen tiedon mukaan temppu ei ollut etukäteen sovittu. Voi vain kuvitella miten Etelä-Korean turvallisuusjohtajalle tuli housupyykkiä. Mikä tahansa poikkeama saa turvamiehet hermostumaan ja tässä heivattiin päällikkö yllättäen toiselle puolelle rajaa. Tämä huomioiden en pidä mahdottomana, etteikö tempusta olisi ollut ennakkotieto. Julkisuuteen siitä ei vain haluttu kertoa, jotta dramatiikka lisääntyisi.

Odotin tapaamisessa sovittavan joistakin pikkujutuista, kuten sukulaisten tapaamisista, taloudellisen yhteistyön lisäämisestä, ehkä jopa yhteisistä urheilujoukkueista, joista tuli viimeksi kokemusta lepakkolätkän olympiajoukkueen myötä. Näin tapahtuikin, mutta uutinen Korean sodan päättävän sopimuksen tulevasta allekirjoittamisesta pudotti tuolilta. Mitä vikaa on pelkässä aselevossa, kun siihen on ehditty tottua jo 65 vuoden ajan? No, toisaalta oli odotettavissa että rauhansopimusta ryhdytään hiomaan, mutta se että tähän päädyttiin näin nopeasti, oli aika paukku. Odotin sitä vasta pari-kolme tapaamista myöhemmin. Vielä tapaamisen jälkeen tiedotettiin yhdestä muutoksesta: Pohjois-Korea vaihtaa aikavyöhykettä Etelä-Korean kanssa samaan aikaan. Tämä onkin järkevää, koska maa on ollut harvinaisessa puolen tunnin poikkeamassa naapureidensa kanssa: puoli tuntia etelää jäljessä ja puoli tuntia Kiinaa edellä (ja puolitoista tuntia Venäjän Kaukoitää jäljessä).

Tästä nähdään, mitä joutuisat valtiomiehet saavat aikaan, kun haluavat eikä neuvotteluja rasittamaan tarvita tulkkeja. Molemmat puhuvat samaa kieltä eikä ilmeisesti kieliongelmiakaan ollut, vaikka pohjoisen ja etelän murteet ovat luonnollisesti kehittyneet eri suuntiin. Mailla on kuitenkin enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Tämä nähtiin myös huippukokouksessa. Mikään ei yhdistä paremmin kuin yhteinen vihollinen. Kokouksessa syötiin vanukas, johon oli koristeltu Korean kartta. Siihen oli tarkoituksella laitettu yksityiskohta, joka ei kyseisessä mittakaavassa olisi edes kärpäsenkakka, tai tässä tapauksessa sokerikide. Kartassa näkyvä pikkusaari nimeltään - siis korealaiselta nimeltään - Dokdo on kiistan aihe Japanin kanssa. Etelä-Korea miehittää saariryhmää. Molemmat Koreat ovat luonnollisesti sitä mieltä, että saaret kuuluvat Korealle. Japani lausui vanukkaasta protestin. Mikä toisaalta saattoi varsin hyvin olla diplomaattista teatteria. Ei ole mikään ihme, jos Japani olisi halukas luopumaan vaatimuksestaan saariryhmään, jos se pääsisi eroon Pohjois-Korean ydinaseesta.

Sopimuksia on tapana syntyä silloin, kun ne palvelevat molempien osapuolten etua. Olivatpa nämä osapuolet millaisia verivihollisia tahansa. Näin näyttää käyvän myös Korean tapauksessa. Tämä ei ole mikään yllätys niille, jotka ovat lukeneet Scott Adamsin ennusteita aiheesta. Yksityiskohtaisimmassa niistä hän ennusti varsin tarkkaan sen, mitä huippukokouksessa tapahtui. On lähes aina mahdollista päästä sopimukseen, jos osapuolet haluavat eri asioita. Nyt on kyse pääasiallisesti Pohjois-Korean ydinaseesta. Sopimuksen ydin (anteeksi sanavalinta) on siinä, että Pohjois-Korea ei oikeasti halua ydinasetta. Muut osapuolet taas nimenomaisesti haluavat, että Pohjois-Korealla ei ole ydinasetta. Se, mitä Pohjois-Korea (tai Kim ja eliittinsä) haluaa, on pysyä vallassa. Ja muut osapuolet, jos kohta eivät siitä pidäkään, ovat valmiita hyväksymään Kimin vallan, jos he saavat takuun ydinaseriisunnasta.
Adamsin kirjoituksessa ennustettiin, että osapuolet (Koreat, USA ja Kiina, mahdollisesti myös Venäjä) tekevät sopimuksen. Sopimuksessa muut osapuolet lupaavat suojata SEKÄ Pohjois- että Etelä-Koreaa hyökkäykseltä sillä ehdolla, että Pohjois-Korea luopuu ydinaseistaan ja sallii tarkistajien vierailut. Sopimus on voimassa sata vuotta (samaan tapaan kuin Hongkongin lisämaiden vuokrasopimus aikoinaan) ja sen rauettua Koreat yhdistyvät rauhanomaisesti.
Sopimuksen nerous on siinä, että se tekee ydinaseen tarpeettomaksi Pohjois-Korealle. Kaksi (tai kolme) suurvaltaa takaa sen, ne eivät voi yksimielisesti tästä sopimuksesta tinkiä. Samalla se kestoajallaan varmistaa myös sen, että kukaan toimijoista ei enää ole henkilökohtaisesti vastuussa asioista sen rauetessa. Sadan vuoden kuluttua tilanne on luultavasti aivan toinen, ehkä Koreat ovat siihen mennessä kyenneet yhdistymään muutenkin.
Olisi tietysti ihme, jos sopimus olisi juuri tuollainen. Mutta suuntaviivat osuivat kohdilleen. Jopa Pohjois-Korealla eli Kimillä näyttää olevan halu varmistaa valtansa ja ajan myötä, vallan armotta kadotessa, hankkia aikaa siirtää omaisuutensa turvaan maanpakoa varten. Tästä hyvänä merkkinä on se, miten Pohjois-Korean media uutisoi tapaamisesta. Tällä kertaa ennusteeni meni pieleen. Olin lähes varma, että valokuvia ainakaan seisovista presidenteistä ei julkaista. Niissä Kim näyttäisi ikää ja kokemusta kunnioittaville korealaisille pikkupojalta valtiomiehen charmin omaavan tyylikkään 30 vuotta vanhemman presidentti Moonin rinnalla. Etenkin kun pullukka-Kim näyttää siltä että olisi omalla syömisellään aiheuttanut Pohjois-Korean ruokapulan siinä missä Moonista näkyy edelleen entisen jäntevän erikoisjoukkojen sotilaan ryhti. (Moon oli nuoruudessaan palvellut Panmunjonin turvavyöhykkeellä ja ottanut osaa mm. erikoisoperaatioon siellä.) Vastoin arviotani kuvat julkaistiin. Onneksi Moon on myös lähes yhtä pätkä kuin Kim, joten näin uskallettiin toimia.

Lähiaikoina Kimin ohjelmassa on tapaaminen Trumpin kanssa. On ollut huvittavaa seurata, kuinka länsimainen media ei tiedä miten päin olla. Viimeksi Ilta-Sanomat (ei linkkiä, juttua ei ollut nettiversiona) kirjoitti otsikolla "Rautalankamalli Trumpille" siitä, kuinka Trump prepataan tapaamista varten. Ikään kuin Trump ei olisi suunnilleen maailman kokeinein neuvottelija. Mutta median on pakko yrittää riipiä kunniaa pois. Onhan hyvin ilmeistä, että juuri Trumpin toiminta on saanut Koreat lähenemään. Vähemmästäkin on myönnetty palkintoja ja jo nyt on väläytelty Trumpille Nobelin rauhanpalkintoa. Olisi toisaalta aikakin että joku Valkoisessa talossa työskentelevä republikaani saisi sellaisen. Demokraateille niitä on myönnetty sen verran tiheään, että palkintokaappi on romahtamassa. Ja useimmiten ansioitta. Jos joku USA:n presidentti tai varapresidentti olisi sellaisen viime vuosikymmeninä ansainnut, se olisi kuulunut Ronald Reaganille. Mies romautti Neuvostoliiton ja lopetti kylmän sodan. Sen sijaan rauhanpalkinto on myönnetty hänen edeltäjälleen Jimmy Carterille, joka sai aikaan rauhan Israelin ja arabien välille (jepjep) ja varapresidentti Al Gorelle siitä hyvästä, että hän lentelee yksityissuihkarillaan ympäri maailmaa varoittelemassa ilmastonmuutoksesta. Barack Obama sai rauhanpalkinnon sen sijaan ihan ansioista eli heti valituksi tultuaan "yrityksestä voimistaa kansainvälistä diplomatiaa ja ihmisten välistä yhteistyötä", missä oleellista oli tuo sana "yrityksestä", eli ansioista tuli kun tuloksella ei niin väliä ollut. Vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että tuo virallinen selitys oli vain sanahelinää, kun perusteluihin ei voitu kirjata oikeaa syytä eli "neekeriydestä". Saa nähdä millaiselle mutkalle Norjan Nobel-komitea joutuu taipumaan kun ei halua myöntää palkintoa Trumpille. Saa nähdä onko kyseinen mutka jyrkempi kuin se suolisolmu, joka syntyy mikäli he päättävät myöntää sen Trumpille.

Tosin tämä nyt edellyttää sitä, että asiat sujuvat jatkossa yhtä öljytysti kuin huippukokouksessa. Näin luultavasti tulee tapahtumaan ja mielenkiinnolla odotetaan myös Melania Trumpin ja Ri Sol-jun tapaamista. Ei ollut mikään sattuma, että kuvankaunis ja elegantti Ri oli mukana Koreoiden huippukokouksessa. Koskaan aiemmin eivät Pohjois-Korean johtajien vaimot ole esiintyneet julkisuudessa. On selvää, että Rin tehtävä on pehmentää Kimin imagoa. Hyvin todennäköistä on, että jokin länsimainen PR-toimisto on palkattu suunnittelemaan asioita ja valmentamaan vaimoa hurmaamaan läntinen media. Tämä on vahva merkki siitä, että Pohjois-Korea (eli Kim) haluaa epätoivoisesti estää maan romahtamisen ja pitää hallitusti kiinni vallastaan.

On hyvin vaikea ennustaa, mihin kehitys vie. Selvää kuitenkin on, että Pohjois-Korea ei voi jatkaa nykymallilla. Yksikään toimija ei myöskään halua maan romahtavan hallitsemattomasti. Siksi voidaan ennustaa suhteellisen turvallisesti, että Kimin dynastia säilyttää valtansa. Muut yksityiskohdat ovat vaikeammin arviotavissa. Todennäköisimmin maa avautuu ulkomaailmalle Kiinan tapaan. Eteläkorealaiset liikeyritykset aloittavat yhteistyön maassa. Työvoimaa riittää, pohjoiskorealaisten elintaso nousee, ehkä osa pääsee muuttamaan etelän puolelle. Vapauden lisääntyessä tuntuu mahdottomalta, että Kim pysyisi vallassa. Valta kasvaa aseen piipusta ja Pohjois-Korean hallinnolla niitä riittä. Mutta Kimin on varmistettava se, että eliitti seisoo yksimielisesti hänen takanaan eikä kukaan tiedä, miten tämä temppu tehdään. Olen kirjoittanut asiasta fiktiivisen novellin, joka tarjoaa yhden mahdollisen selityksen. Julkaisen sen mahdollisesti lähiviikkoina sopivasti Trumpin ja Kimin tapaamisen aikoihin, mikäli uskallan niin rajun tekstin blogiin laittaa. On kuitenkin aivan varmaa, että Kimillä on jokin suunnitelma jolla hän uskoo vallan säilyttävänsä - tai vähintäänkin hän uskoo saavansa aikaan diilin, joka sallii hänen ottaa rahat ja paeta diplomaattisen koskemattomuuden turvaamana.