Kirjoitin pari kuukautta sitten jutun Afrikan kahjoimmista diktaattoreista, johon kelpuutettiin vain jo vallasta syöstyt johtajat. Seuraavalla viikolla vuorossa oli jatko-osa nykyhetken afrikkalaisista valtionpäämiehistä. Kommenttiosiossa haastoin lukijat esittämään positiivisia esimerkkejä. Sen verran niitä tulikin, että sai tässä koosteen kasaan. Itse asiassa on olemassa palkinto, joka myönnetään afrikkalaiselle valtion tai hallituksen päämiehelle joka on tehnyt edistystä maassan seuraaville kohteille; turvallisuudelle, terveydelle, koulutukselle ja taloudellisille kehitykselle sekä demokraattiselle vallanvaihdokselle. Nobelin palkinnot myönnetään vuosittain ja usein vielä monen henkilön kesken jaettuina, mutta kyseistä Mo Ibrahim -palkintoa on jaettu vuodesta 2007 alkaen vain viitenä vuonna kuuden jäädessä väliin. Ehdokkaita ei ole liiemmin ollut, vaikka tiheällä kammalla on ollut etsimässä mm. myöntävään komiteaan kuuluva Martti Ahtisaari.
Tyypillinen afrikkalainen johtaja tulee valtaan kaappauksella, ammuttaa tai karkottaa edeltäjänsä, kahmii miljardiomaisuuden sveitsiläisille numerotileille, heittää opposition vankilaan, saa vaaleissa reilun sadan prosentin kannatuksen, syyttää kaikesta rasismia ja kuolee salamurhassa. Onnistuneita tapauksia eli ns. heimostaan huononneita on kuitenkin ollut ja oli niitä siinä nykyjohtajien listassakin. Tähän listaan on kuitenkin kelpuutettu vain jo vallasta luopuneet, koska edes jonkinlainen kokonaisarvio voidaan tehdä. Ehdokkaita oli sekä lukijoiden esittäminä että itse löydettyinä parikymmentä, joista kymmenen pääsi listalle. Lisäksi rajoituksina olivat ne, että listalle pääsi vain yksi per maa (ainakin Botswana olisi saanut useamman, ehkä Liberiakin koska maa on sentään ollut itsenäinen vuodesta 1847) ja maan on täytynyt olla ainakin joidenkin valtioiden tunnustama (tämä saattoi pudottaa pois Ibrahim Egalin, Somalimaan presidentin vuosilta 1993-2002).
10. Julius Nyerere, Tansania, 1964-1985
Nyerere on tällä listalla vain yhdestä syystä. Hän astui syrjään vapaaehtoisesti ja jäähyväispuheessaan hänellä oli kanttia myöntää kansalleen epäonnistuneensa: "Te olette antaneet anteeksi, jos kohta ette ole kokonaan unohtaneet, minun monet virheeni, laiminlyöntini ja unohdukseni. Vastoin yleistä harhaluuloa hän ei kuitenkaan myöntänyt olleensa periaatteessa väärässä, mikä onkin vanhalta sosialistilta ymmärrettävää toimintaa.
Valtaan mies pääsi normaaliin afrikkalaiseen tapaan: vapaustaistelun johtaja ja Tanganjikan ensimmäinen presidentti. Tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan demokratia tarkoitti myös yksipuoluevaltaa; Nyereren johtama TANU hallitsi. Siirtomaa-aikana Afrikan vilja-aittana tunnettu Tanganjika muuttui itsenäisyyden jälkeen nälästä kärsiväksi maaksi. Pääsyinä olivat afrikkalaistaminen eli eurooppalaisen virkamiehistön korvaaminen afrikkalaisilla ja Nyereren ideoima "afrikkalainen sosialismi", ujamaa-järjestelmä jota voi kutsua "köyhän miehen kolhoosiksi". Tämä kertookin järjestelmän toimivuudesta riittävästi. Ja ennen muuta tietysti afrikkalaisten vitsaus eli hillittömän väestönkasvun salliminen. Maan väkiluku on seitsenkertaistunut sitten vuoden 1950.
Toisaalta sai Nyerere aikaan jotain hyvääkin: hän kukisti Idi Aminin hirmuhallinnon hyökkäämällä afrikkalaisittain harvinaislaatuisessa valtioiden välisessä sodassa Ugandaan. Yleensä afrikkalaiset ovat tyytyneet jäsentenvälisiin käymällä sisällissotia. Nyererellä oli kokemusta naapureiden asioihin sekaantumisesta jo aiemmin: hän oli onnistunut liittämään Sansibarin maahansa puoliväkisin 1964, jolloin yhdistyneen maan nimeksi tuli Tansania ja tekaissut sotilasvallankaappauksen Seychelleillä 1977. Nyerere tajusi myös sen, että tribalismi on pahasta ja puoliväkisin hoiti swahelin maan viralliseksi yhtenäiskieleksi.
Nyereren hallinto ei silti ollut erityisen despoottinen afrikkalaisella mittapuulla. Hän yritti luultavasti hyvää, päätellen siitäkin että henkilökohtainen omaisuus ei ollut miljardiluokkaa. Vika oli vain hänen talousuudistuksissaan, sillä afrikkalainen sosialismi ei eroa mistään muustakaan sosialismista (paitsi ehkä kansallissosialismista) siinä, että mikään ei toimi ja kansa inhoaa sitä. Nyereren valtakauden jälkeen maan taloustilanne on parantunut, mutta yhdessä asiassa Tansania ei ole enää yltänyt samalle tasolle. 70-80 -luvuilla maasta tuli kovia juoksijoita, kuten ME-miehet Suleiman Nyambui ja Filbert Bayi. Nykyään tuloslistoilla näkyy harvoin tansanialaisia, vaikka etnisesti samankaltainen naapurimaa Kenia hallitsee kuvioita.
9. Alpha Oumar Konaré, Mali, 1992-2002
Malin presidentti Moussa Traoré syrjäytettiin perinteiseen tapaan vallankaappauksella 1991. Vähemmän perinteisesti tämän jälkeen järjestettiin demokraattiset vaalit, jotka Konaré voitti. Piakkoin sen jälkeen entinen presidentti tuomittiin perinteiseen tapaan kuolemaan. Vähemmän perinteisesti Konaré muutti tuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Juuri ennen jälkimmäisen presidenttikautensa päättymistä Konaré armahti edeltäjänsä vankeudesta.
Malin presidenttikausi kestää viisi vuotta. Konaré hoiti hommaa kaksi kautta, minkä perustuslaki salli ja vetäytyi sen jälkeen suosiolla, mikä on edelleen ainutkertaista Malin historiassa. Demokratiakin edistyi Konarén presidenttikaudella, mutta Afrikan perusvitsauksista eli korruptiosta ja hillittömästä väestönkasvusta ei päästy eroon.
8. Leopold Senghor, Senegal, 1960-1980
Senegalin ensimmäinen presidentti perusti itse oman puolueensa, joka voitti ensimmäiset vaalit maan itsenäistyttyä. Sitten seurasi jotain hämmästyttävää - muita puolueita ei julistettu laittomiksi, vaan Senegaliin kehittyi monipuoluejärjestelmä. Edes johtavat oppositiopoliitikot eivät joutuneet linnaan. Mahdollisesti Senghor oli saanut tarpeekseen piikkilangan takana olemisesta ollessaan saksalaisten sotavankeudessa 1940-42. Pitkään Ranskassa asunut Senghor otti toiseksi vaimokseen (ensimmäisestä tuli ero) ranskalaisnaisen, josta tuli sittemmin Senegalin ensimmäinen nainen. Läheiset suhteet Ranskaan säilyivät itsenäistymisen jälkeenkin. Senegal oli niitä parhaiten pärjääviä Afrikan maita, Senghor kuunteli tarkalla korvalla ranskalaisia neuvonantajiaan. Väestönkasvukin on ollut suhteellisen maltillista afrikkalaisittain, sitten itsenäistymisen 1960 väkiluku on vain viisinkertaistunut. Nyt maa on kylläkin täynnä ja se alkaa valitettavasti näkyä. Kahdenkymmenen vuoden valtakauden jälkeen Senghor luopui vallasta vapaaehtoisesti ja kuoli 2001 95-vuotiaana.
7. Thomas Sankara, Burkina Faso, 1983-1987
Alakoulussa loistavasti menestynyt oppilas lähetettiin kaupunkiin saamaan afrikkalaistasoisittain ylempää koulutusta. Siellä menestys jatkui, tie vei upseerikouluun ja ulkomaille Madagaskariin, josta nuori upseeri palasi kotimaansa Ylä-Voltan armeijaan. Ura lähti vauhdilla käyntiin, taistelukokemusta tuli rajakahakassa Malin kanssa. Siinä sivussa hän oli ehtinyt innostua marxilaisista ideoista, tosin ehkä vähemmän puhdasoppisesti. Sotilashallituksen aikana kapteeni nykäistiin politiikkaan mukaan suoraan hallituksen jäseneksi. Seuraavan vallankaappauksen jälkeen hänestä tuli Ylä-Voltan pääministeri juuri 33 vuotta täyttäneenä. Tuore presidentti ei kuitenkaan pitänyt Sankaran tyylistä, vaan antoi tälle neljän kuukauden jälkeen potkut ja laittoi kotiarestiin. Virhe. Liian kevyet varotoimet eivät päättäväistä miestä pidätelleet. Vain kolme kuukautta myöhemmin taas uusi vallankaappaus ja Sankara oli presidentti.
Vaikka hän väitti olevansa marxilainen, eivät toimet paljon marxilaisilta vaikuttaneet vaan niissä oli jopa järkeä. Maan nimi muutettiin Ylä-Voltasta Burkina Fasoksi, "suoraselkäisten ihmisten maaksi", mikä kuulosti huvittavalta. Mutta yritystä ei puuttunut ja onnistumisiakin tuli. Massiivinen rokotusohjelma suurelta osin poisti maata riivanneet polion, aivokalvontulehduksen ja tuhkarokon. Tiilitehtaat tuottivat rakennusmateriaalia, joilla päästiin eroon slummeista. 90-prosenttisesti lukutaidoton kansa muuttui muutamassa vuodessa ainakin auttavasti lukutaitoiseksi. Saharan laajentumista vastaan istutettiin miljoonia puita. Hallituksen mersulaivasto myytiin ja tilalle hankittiin Renaulteja. Maataloustuotanto kasvoi maareformin myötä, mikä lienee Afrikassa suunnilleen ainutlaatuinen tapaus. Naiset pääsivät hallitukseen, naisten ympärileikkaukset, moniavioisuus ja pakkoavioliitot kiellettiin.
Ennen muuta Sankara teki radikaalin tempun ilmoittamalla että ulkomainen apu tekee riippuvaiseksi - kansakunnan on selvittävä omillaan ja molemminpuolisin kauppasuhtein ulkovaltojen kanssa. Tämähän on törkeää rasismin vastaista toimintaa, kun uskotaan neekereiden pärjäävän ilman valkoisten apua! Sankara näytti mallia eikä kerännyt rahaa ulkomaisille pankkitileille.
Kääntöpuolena on todettava, että aina roiskuu kun rapataan. Oppositiota pidäteltiin, välillä kiduteltiin ja muutaman kerran teloitettiin ilman kummempia oikeudenkäyntejä. Maa oli alimmassa luokituksessa vapauden suhteen. Vapautta oli kuitenkin ilmeisesti liikaa tai sitten liian vähän. Ainakaan sopivasti sitä ei ollut, koska vain kolmen vuoden presidenttiyden jälkeen Sankara päästettiin päiviltä uudessa vallankaappauksessa.
6. Félix Houphouët-Boigny, Norsunluurannikko, 1960-1993
Ranskalaisilla oli perinteisesti tapana tarjota mahdollisuus sosioekonomiseen nousuun ja korkeisiin virka-asemiin myös siirtomaiden asukkaille, missä maa poikkesi rajusti esimerkiksi Iso-Britanniasta. Tätä mahdollisuutta hyödynsi myös Félix Houphouët-Boigny. Hän kohosi aluksi merkittäviin tehtäviin Norsunluurannikolla ja siirtomaiden saatua edustuksensa Ranskan parlamenttiin 1945 Houphouët-Boigny voitti vaalit. Muutaman poliittisen mutkan jälkeen hänestä tuli ministeri 1957. Tiheästi vaihtuvissa hallituksissa hän istui muutaman kerran eri salkkujen haltijana aina kotimaansa itsenäistymiseen ja presidenttiyteen asti.
Erityisen demokraattista kuvaa ei saa johtajasta, joka istuu presidentin virassa 33 vuotta, kuolemaansa asti. Oppositiopuolueet laillistettiin vasta kauden loppupuolella ja vasta 1988 Houphouët-Boigny joutui kohtaamaan presidentinvaaleissa haastajan. Jotain onnistumisesta kertoo se, että Houphouët-Boigny sai yli 80 % äänistä suhteellisen vapaissa vaaleissa.
Miehellä oli epäilemättä vikansa, kuten omaisuuden kerääminen (suhteellisen maltillista - vain kymmenisen miljoonaa dollaria), suuruudenhulluus (maailman suurin kirkko) ynnä muuta pientä. Mutta tälle listalle pääsee jo pelkästään sillä ansiolla, että muista Afrikan maista poiketen Norsunluurannikolla ei käyty sisällissotaa hänen aikanaan - eikä sen jälkeenkään.
5. Joaquim Chissano, Mosambik, 1986-2005
Mosambikissa käytiin yksi historian verisimpiä vapaus- ja sisällissotia. Chissano oli mukana marxilaisessa Frelimo-liikkeessä, joka otti maan johdon käsiinsä itsenäistymisen jälkeen. Chissano itse ei ollut erityisen marxilainen, vaan lähinnä sovittelija joka oli porukassa mukana siksi että se oli tapa vaikuttaa. Hän onnistui hieromaan rauhansopimuksen sisällissotaa käyneen Renamo-liikkeen kanssa 1992. Sopimus oli varsin rohkea - yleinen armahdus ja 50 % Mosambikin armeijan viroista kapinallisille. Hämmentävää sinänsä, että sopimus piti ja onnistui. Rauha on mahdollistanut Mosambikin voimakkaan kipuamisen Afrikan maiden pohjasakasta keskikastiin kaikilla mittareilla. Haittaa ei ollut siitäkään, että Chissano onnistui neuvottelemaan melkoisen määrän ulkomaista velkaa anteeksi. Presidenttikautensa jälkeen Chissano on omaksunut vanhemman valtiomiehen roolin ja toiminut rauhanneuvottelijana mm. Etelä-Sudanissa.
4. Nelson Mandela, Etelä-Afrikka, 1994-1999
Nelson Mandela pidätettiin 1962 ANC:n aseellisen terroritaistelun johtajana. 27 vuotta myöhemmin vankilasta käveli ulos rauhantekijä. Ja sitten vielä sanotaan, etteivät kovat rangaistukset muka tehoaisi.
Vastoin yleisrealistista arviota enemmistövaltaan siirtyminen ei aiheuttanut kaaosta Etelä-Afrikassa. Suurelta osin ansio kuuluu Mandelan persoonalle. Hän onnistui vakuuttamaan valkoisen vähemmistön aikeistaan ja myös toteutti ne. Mutta Mandelankaan mahti ei ulotu loputtomiin haudan taakse. Kova suoritus oli jo se, että hänen perintönsä sai pidettyä maan afrikkalaismittarein rauhallisena sen toistakymmentä vuotta, joka kului presidenttipestin päättymisestä kuolemaan. Viisi vuotta myöhemmin Afrikan vaurain valtio on vajoamassa samaa kehitysmaaluokkaan naapureidensa kanssa - tosin hämmentävän hitaasti edelleen, mutta eiköhän käynnissä oleva maareformi vauhdita liikettä Zimbabwen malliin.
3. C. Odumegwu Ojukwu, Biafra, 1967-1970
Nigerian kaakkoisosassa asustelee igbokansa, josta olen kirjoittanut aiemmin jutun. Heimo kyllästyi Nigerian keskushallinnon riistoon ja päätti perustaa oman valtion 1967. Tätä olisi luultu tervehdittävän länsimaissa ilolla, kun yleinen näkemys on se että Afrikan ongelmat johtuvat siitä, että siirtomaavallat vetelivät rajoja heimorajoista välittämättä. (Toisaalta näin selittävillä on tapana samaan hengenvetoon väittää, että monikulttuurisuus on rikkaus.) Lainaan tuolloista tekstiäni Ojukwusta:
Isossa-Britanniassa loppututkinnon historiasta suorittanut Ojukwu oli siinä sivussa suorittanut reservinupseerin tutkinnon ja liittyi Nigerian armeijaan. Korkeasti koulutetun miehen karriääri nousi ymmärrettävistä syistä nopeasti vasta itsenäistyneessä maassa aivan kuin aikoinaan Suomessa jääkäreillä. Kolmikymppisenä hän oli jo everstiluutnantti. Levottomuuksien yltyessä karismaattinen Ojukwu julisti Biafran itsenäiseksi. Loppu onkin historiaa. Biafran romahdettua Ojukwu pakeni Norsunluurannikolle, jossa hän eli vaatimattomissa oloissa toisin kuin yleensä Afrikan entiset johtajat. Hänen sallittiin palata Nigeriaan 1982, jonka jälkeen hän toimi vähempiarvoisissa poliittisissa tehtävissä.
Ojukwua voidaan tietysti pitää epäonnistuneena valtionpäämiehenä, kun alta meni koko valtio. Toisaalta hänen johtavansa maa pisti kahden ja puolen vuoden ajan hanttiin selvästi isommalle maalle ei mitenkään edullisessa strategisessa asemassa, mikä ei ole ollenkaan huono suoritus. Jos Biafran olisi sallittu pysyä itsenäisenä, ei olisi mikään ihme jos siitä olisi aikaansaavien igbojen käsissä kehittynyt Afrikan Sveitsi.
2. Ellen Johnson Sirleaf, Liberia, 2006-2018
Liberian presidentin virkaa on aiemmin hoidellut 21 henkilöä (nykyisen presidentin järjestysnumero on 25, mutta kolme miestä on ollut hommassa kahteen otteeseen), joten olisi tilastotieteellinen ihme ellei onnistunutta esimerkkiä löytyisi. Läheltä kuitenkin vippasi, sillä Sirleaf on ex-presidenttien listan viimeinen.
Liberia on aikoinaan (1822) Yhdysvalloissa vapautettujen orjien kotimaaksi perustettu. Itsenäistyminen tapahtui 1847 eikä maa ole koskaan ollut siirtomaa. Se näkyy. Maa on ollut Afrikan pahimpia persläpiä, kun eurooppalaiset eivät tuoneet sinne infrastruktuuria tullessaan. Ensitöikseen vapautetut orjat käytännössä orjuuttivat alkuperäisväestön. Sen jälkeen maan historia on ollut kurjuuden, huijausten ja sisällissotien repimää. Legendaarisimpiin suorituksiin kuuluvat vuoden 1927 presidentinvaalit, jotka Charles D. B. King voitti saatuaan 234 000 ääntä. Kelpo saavutus huomioiden, että äänestäjiä oli 15 000.
Oppositiopoliitikko, maanpaossakin paikallisen tavan mukaan ollut Sirleaf voitti presidentinvaalit 2005. Astuttuaan virkaansa seuraavana vuonna Afrikan ensimmäisenä naispresidenttinä hän laittoi tomerasti tuulemaan. Osansa asiassa saattaa olla järjestelmällisellä verenperinnöllä – äidinisä oli saksalainen. Nainen osoittautui niin suosituksi, että päätti perua lupauksensa vain yhdestä kaudesta ja otti osaa seuraaviin vaaleihin voittaen ne. Sirleaf oli tehnyt peruskoulutuksen ilmaiseksi, hoitanut sisällissodan jälkeisen totuuskomission asialliseen kuntoon ja neuvotteli ulkomaiset velat uusiksi. Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto meni oikeaan osoitteeseen, toisin kuin monesti muulloin on käynyt.
1. Seretse Khama, Botswana, 1966-1980
Opinnoissaan menestynyt Khama siirtyi aluksi Etelä-Afrikkaan ja toisen maailmansodan päätyttyä Iso-Britanniaan valmistuakseen lakimieheksi. Hän meni naimisiin aidon britin, Ruth Williamsin, kanssa. Avioliitto herätti vastustusta molempien kotimaissa rasistisista syistä. Ruth sai kuitenkin heimon vanhimmat vakuutettua ja hyväksynnän. Brittiviranomaisten kanssa oli vaikeampaa, lähinnä siksi että he eivät Etelä-Afrikan apartheid-politiikan takia voineet sallia Khamaa siirtomaansa korkeimpaan johtoon. Maan itsenäistyttyä tämä este poistui ja Khamasta tuli presidentti maahan, joka oli yksi maailman köyhimpiä. Mutta ei pitkään. Botswanan talous oli maailman nopeimmin kasvava Khaman hallituskaudella. Tähän oli muutama hyvä syy: maassa oli vähän asukkaita eli afrikkalaistasoisesta väestönkasvusta huolimatta liikakansoitus ei - vielä - ollut ongelma, maasta löytyi timantteja ja Khama ei mennyt sotkemaan maan asioita sosialismilla.
Vallasta Seretse Khama ei kylläkään malttanut luopua sairastumisestaan huolimatta, vaan kuoli presidenttinä. Politiikka periytyy: poika Ian Khama oli Botswanan presidentti 2008-2018 ja luopui vallasta rauhanomaisesti. Botswanaa pidetään yleisesti Afrikan mallimaana useimmissa asioissa, mikä on tietysti hienoa vaikkakaan ei vielä kovin paljon.
Magdeburgin kaasuvalotus
3 tuntia sitten
13 kommenttia:
Tässä on selkeä trendi: mitä kauempana maa sijaitsee päiväntasaajalta, sitä paremmin sillä todennäköisesti menee.
Päiväntasaajan ja pohjois/etelänavan puolivälistä näyttäisi löytyvän optimikohta, sanoisin ma. Tekniikan tasoon nähden sopivaa suunnitelmallisuutta vaativat ympäristö-olosuhteet ovat minusta se hedelmällisin maaperä sivistykselle, historian valossa.
Hyvä lista. Vaatimus, että tähän ei hyväksytä nykyisiä valtionpäämiehiä, poistaa oman listani ykkösnimen eli melko lähellä päiväntasaajaa sijaitsevan Ruandan Paul Kagamen. Mutta onhan blogisti oikeassa, että lopullinen arvosana voidaan antaa vasta vallasta luopumisen jälkeen.
Julius Nyereren kyseenalaisiin saavutuksiin kuuluu myös Sansibarin ja mantereen itärannikon muslimien kansanmurha, jossa muslimit tapettiin lähes sukupuuttoon. Tämä tehtiin Nyrereren hiljaisella suostumuksella tai ainakin hän oli tietoinen tapahtumien kulusta. Jotkut tietysti voivat lukea tämän ansioksikin.
Ojukwua en olisi ottanut mukaan lainkaan. Henkilökohtaisesta karismastaan ja kyvykkyydestään huolimatta hän teki katastrofaalisen virhelaskelman julistaessaan Biafran itsenäiseksi käytännössä ilman mitään sotilaallisia alkuvalmisteluja. Everstiluutnantin tasoisen miehen pitäisi sentään jo tuntea Clausewitz ja Sun Tsu tai omata edes hippusen strategista ajattelua. Seurauksena pari miljoonaa biafralaista kuoli nälkään.
Biafra taisteli resursseihin nähden suorastaan erinomaisesti, mutta kunnia kuuluu Biafran resuiselle armeijalle eikä suinkaan Ojukwulle.
Satun olemaan työmatkalla ja aikaa ei ole enempään kommentointiin, vaikka aihetta saattaisi ollakin.
Lista-ano
Ironmistress: Vaan mikä on syy ja mikä seuraus, olettaen että kyseessä on kausaatio tai edes korrelaatio?
Juha: Edelliseen liittyen - tekisikö päiväntasaajalla asuminen eurooppalaisista yhtä saamattomia ja saisivatko afrikkalaiset Euroopassa aikaan hyvinvointiyhteiskunnan?
Lista-ano: Ojukwun puolustukseksi on todettava kolme asiaa. Ensinnäkin mitä muuta olisi voinut tehdä, kun igboja murhattiin jatkuvasti rajulla tahdilla. Toiseksi vaikutti mahdolliselta, että koko Nigeria hajoaa, julistaituihan toinenkin provinssi itsenäiseksi, vaikka ei kestänytkään kuin yhden päivän. Kolmanneksi, mikäli Biafran asia olisi saanut aikaan kansainvälisen tukiliikkeen ja tunnustamiset, temppu olisi voinut varsin hyvin onnistuakin.
Jaska,
spekuloisin, että mikäli väestöt siirrettäisiin ns. tabula rasa -tilassa uusille asuinsijoilleen, niin piiitkän (100,000v) ajan kuluessa kehitys tapahtuisi osapuilleen kuten aiemminkin historiassa: ihmiset sopeutuisivat vallitseviin olosuhteisiin ja tilanne palautuisi lähtökuoppiinsa.
Jos taas mukana siirtyisi tiedot ja taidot (kulttuuri), niin sadassa vuodessa Afrikka kilpailisi voimakkaasti maailman talousmahdin asemasta.
Juha: Esittämääsi johtopäätökseen ei voi välttyä päätymästä mitenkään muuten kuin olemalla poliittisesti korrekti.
Biafralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tarkastellaanpa strategista tilannetta itsenäisyysjulistuksen antopäivänä toukokuussa 1967.
Igbojen ja hausojen siirtyessä kotiosavaltioihinsa, valtaosa asevarastoista jäi liittovaltion haltuun pohjoiseen. Biafralla oli sodan alussa 3000 miehen asevoimat, joille oli hädin tuskin tarjota kiväärit. Panssaritorjunta-aseita oli nimeksi ja raskas aseistus puuttui käytännössä kokonaan. Ilmavoimilla oli neljä pommikonetta ja laivastolla muutama purtilo. Liittovaltiolla oli puolestaan 8000 miestä, raskasta tykistöä ja Kadunan ammustehtaan varasto. Ammustehtaan saksalainen omistaja Fritz Werner laittoi tosin suoraselkäisesti tehtaansa kiinni, mutta täydennystä Nigerian asevoimille tuli jatkossa Britanniasta enemmän kuin tarpeeksi.
Nigerian itäprovinssi oli rauhan aikana maataloustuotteiden (hiilihydraatit) osalta juuri ja juuri omavarainen, mutta liha ja kala (proteiinit) tuotiin kokonaisuudessaan ulkopuolelta. Maanviljelysalueet olivat kaiken lisäksi Biafran vähemmistökansojen alueilla idässä ja etelässä igbojen asuttaman keskialueen ollessa elintarvikkeiden tuoja.
Kolmas ja samalla merkittävin asia oli, että Biafran alueella sijaitsi ÖLJYÄ. Öljyn strateginen merkitys ymmärrettiin jo viime vuosisadan alussa ja sen jälkeen suurvallat sekaantuivat poikkeuksetta jokaiseen öljyalueella tapahtuvaan selkkaukseen. Kyse oli vain siitä, kenen puolelle suurvallat ja öljy-yhtiöt asettuisivat. Tämän olisi pitänyt olla selvää myös itäprovinssin kuvernöörinpalatsissakin. Kuinka ollakaan, brittiläinen Shell-BP hallitsi valtaosaa Biafran öljylähteistä. Eikä voinut ajatellakaan, että liittovaltio noin vain luopuisi öljyrahoista. Tämän tiesi myös Ojukwu, joka ennen sotaa antamassaan lausunnossa kertoi itsenäisyysjulistuksen merkitsevän varmaa sotaa.
Näistä lähdettiin liikkeelle ja siinä kävi, kuten pitikin käydä. Heti lähtötilanteessa suurvallat ja öljyfirmat tekivät nopean laskelman voimasuhteista, jossa todettiin liittovaltion voittavan kapinamaakunnan nopeasti. Suurin Nigerian aseistaja oli Britannia josta alkoi massiiviset asetoimitukset saman tien. Toinen liittovaltion aseistaja oli Neuvostoliitto, joka toimitti Mig-hävittäjiä ja Iljushin-pommikoneita. Lentäjät värvättiin Egyptistä. Öljy-yhtiöt, etupäässä Shell-BP rahoitti liittovaltion asehankintoja 5,5 miljardilla punnalla. US oli virallisesti puolueeton, mutta Gulf jatkoi rojaltien maksamista Lagosin hallitukselle.
Biafra yritti hankkia aseita mistä sai, mutta määrät jäivät murto-osaan liittovaltion toimituksista. Suurin aseistaja oli Ranska, johtuen kai öljysopimusten houkuttelemana, mutta myös de Gaullen antipatiasta anglosakseja kohtaan. Biafralla oli krooninen pula aseista ja etenkin ammuksista. Siinä missä liittovaltion miehet räiskivät luoteja mihin sattuu, niin Biafran sotilaiden piti laskea osumisen todennäköisyyttä ennen jokaista liipaisinvetoa. Elintarviketilanne huonontui nopeasti, mistä kärsivät etenkin proteiinia tarvitsevat lapset. Tuolloin eläneet muistavat luurangonlaihat pienokaiset pallomahoineen, joka on proteiinipuutteen merkki. Ainoat asiat, mistä Biafralla ei ollut puutetta, oli elävä miesvoima sekä polttoaine.
Homma päätyi järkyttävään katastrofiin. Arviolta 2 miljoonaa biafralaista menehtyi. Ainoastaan Biafran sotilaiden etevämmyys ja kekseliäisyys piti vastarintaa yllä niinkin kauan.
Lista-ano
OLISIKO BIAFRALLA OLLUT MAHDOLLISUUKSIA?
Olisi, mutta jonkun suurvallan ja öljyfirman tuki olisi pitänyt saada heti, kun itsenäisyys näytti todennäköiseltä. Sillä olisi voitu rahoittaa kevyt jalkaväkiaseistus, panssarintorjunta, krh ja riittävästi ammuksia alkuvaiheessa vähintään 30.000 miehelle. Tuo määrä oli hyvin mahdollista saada jonkun valtion asevarikosta muutamassa viikossa, jos suhteet ja rahoitus olisivat olleet kunnossa. On pidettävä mielessä, että miesmäärät olivat koko sodan ajan vähäisiä, Biafralla 30.000 ja liittovaltiolla 80.000 sotilasta.
Elintarvikepuoli olisi pitänyt myös ratkaista. Sitä yritettiinkin, mutta maatalousalueiden menetys muutti tilanteen toivottomaksi.
Vaikea ajatella, mikä Ojukwun ja muiden päätöksentekoon vaikutti, mutta jos öljymaan itsenäisyyttä lähdetään tavoittelemaan noilla resursseilla, niin on toimittava nopeasti eikä jäädä ihmettelemään. Siinä jäi moni asia puuttumaan.
Lista-ano
Jaska: Vastakommenttini.
Ensiksi igboja murhattiin vain Nigerian pohjoisosassa, johon hyvin kouluttautuneet igbot olivat muuttaneet virkamiehiksi, upseereiksi ja muihin tehtäviin. Itäprovinssissa igbojen murhaamista ei tapahtunut. itsenäisyysjulistus ei tätä mitenkään muuttanut
Toiseksi Nigeria oli hajoamassa, mutta pohjoisessa ja Biafran itsenäisyysjulistuksen aikana mieli oli siellä muuttunut. Biafran lisäksi Itsenäiseksi julistautui osittain igbojen asuttama keskilännen osavaltio nimellä Benin. Biafran joukot miehittävät osavaltion sodan alkuvaiheessa helposti, kun kuvernööri ei sallinut liittovaltion joukkoja alueelleen. Itsenäisyysjulistus annettiin Biafran aseiden suojissa eikä ollut ollenkaan varma, että sillä oli väestön kannatusta.
Kolmas asia. Kyllä, mutta väite on jossittelua. Tukea lähdettiin hakemaan Lontoosta vasta elokuussa, jolloin ulkovallat ja öljy-yhtiöt olivat valintansa jo tehneet. Biafran johto tuhlasi etsikkoaikansa ja se siitä.
Muuta listaa lähemmin tarkastellessa ei voi välttyä ajatukselta, että olet Jaska antanut ennakkoasenteidesi vaikuttaa tekstin sisältöön aina negatiivissävytteistä otsikkoa myöten.
Ojukwu on jo käsitelty. Igbot ovat Afrikan parhaimmistoa, mutta tässä piti hakea hyviä johtajia eikä kansoja. Etkä henkilökuvauksessasi perustellut Ojukwun valintaa mitenkään. Toistan, Biafran suhteellinen menestys oli Biafran armeijan ansiota, ei Ojukwun.
Julius Nyerere taas tuhosi osuuskuntatoiminnallaan maansa maatalouden ja siinä sivussa toimeenpani kansanmurhan Sansibarissa. Ei näitä ihan pelkällä anteeksipyynnöllä kuitata peräti 21 hallintovuoden jälkeen. Siinä ajassa olisi voinut tehdä jotain korjaavia toimenpiteitäkin. Vai olisitko ottanut Robert Mugabenkin listalle, jos hän jossain puheessa olisi tunnustanut mokanneensa? Mugabe sentään luopui vallasta ainakin muodollisesti vapaaehtoisesti.
Félix Houphouët-Boigny myös ihmetyttää. Tyyppi rakennutti julmetun kalliin kirkon ja muita suuria rakennuksia muutaman sadan asukkaan kotikyläänsä keskelle ei niin yhtään mitään. Kaikki valtion virastot ovat edelleen Abudjanissa ja siellä ne kalliit pömpelit maalla ovat nykyäänkin vajaakäytössä. Houphouët-Boigny muuten keräsi itselleen USD 7-11 MILJARDIN omaisuuden, joka sentään on Afrikankin mittapuussa jotain, vaikka suurempiakin lukuja löytyy. Ei tainnut ihan presidentin kuukausipalkasta tullut säästettyä ja kaakaobusineskaan tuskin oli noin tuottavaa. Kunnon afrikkalaisena valtiomiehenä hän sijoitti rahansa Sveitsiin eikä isänmaalisesti Norsunluurannikolle. Maassa ei sentään ollut sisällissotaa, mutta se taas johtuu siitä, että Houphouët-Boignyn aikana Norsunluurannikko oli käytännössä Ranskan siirtomaa. Itsenäisyysjulistuksen jälkeen ranskalaiset siirtomaavirkamiehet jatkoivat hallinnon pyörittämistä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja Ranskan asevoimat pitivät pelkällä läsnäolollaan olot rauhallisina.
Harmi. Tästä olisi voinut tulla ihan hyvä juttu.
Lista-ano
Lista-ano: Kaikki mitä kirjoitat Biafrasta on totta. Asiassa on kuitenkin vielä yksi näkökanta. Nigeriassa oli tuolloin levottomuuksia vähän kaikkialla ja jos ja kun Biafra halusi itsenäisyyttä, mikä olisi ollut parempi aika yrittää? Tilanne oli analogisesti jossain määrin samankaltainen kuin Neuvostoliiton hajotessa - eiväthän asiantuntijat siihenkään uskoneet, mutta palaset sattuivat loksahtamaan kohdilleen, tai oikeastaan palaset murenivat kansojen onnellisesta liitosta. Viittaan toteamukseesi: Näistä lähdettiin liikkeelle ja siinä kävi, kuten pitikin käydä. Heti lähtötilanteessa suurvallat ja öljyfirmat tekivät nopean laskelman voimasuhteista, jossa todettiin liittovaltion voittavan kapinamaakunnan nopeasti. Suurin Nigerian aseistaja oli Britannia josta alkoi massiiviset asetoimitukset saman tien. Toinen liittovaltion aseistaja oli Neuvostoliitto, joka toimitti Mig-hävittäjiä ja Iljushin-pommikoneita. Lentäjät värvättiin Egyptistä. Öljy-yhtiöt, etupäässä Shell-BP rahoitti liittovaltion asehankintoja 5,5 miljardilla punnalla. US oli virallisesti puolueeton, mutta Gulf jatkoi rojaltien maksamista Lagosin hallitukselle.
Entä jos suurvallat ja öljyfirmat olisivat tehneet laskelman toisesta lähtökohdasta eli samoihin diileihin päästään Biafrankin kanssa kuin päästäisiin Nigerian kanssa? Tukea Biafralle samaan tapaan, niin peli olisi ollut selvä. Jopa totaalinen puuttumattomuus olisi saattanut riittää. Vrt. tilannetta, jossa USA irroitti Panaman Kolumbiasta saadakseen kanavan aikaan. Se laski saavansa pienemmän valtion kanssa aikaan paremman diilin.
Muuta listaa lähemmin tarkastellessa ei voi välttyä ajatukselta, että olet Jaska antanut ennakkoasenteidesi vaikuttaa tekstin sisältöön aina negatiivissävytteistä otsikkoa myöten. Yhtä sanan puolikasta lukuun ottamatta juuri näin. Se sanan puolikas on "asenteidesi". "Asenne" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että olettaa ilman tietoa. "Kokemus" tai "tietous" on parempi. Vaihdetaan tuohon sanaksi "ennakkotietoutesi", niin allekirjoitan täysin. Toivon Afrikan maille ja ihmisille onnea ja menestystä, mutta tällä hetkellä näyttää pahasti siltä että Eurooppa afrikkalaistuu eli afrikkalaiset tuovat epäonnistuneen kulttuurinsa tänne sen sijaan että ottaisivat omissa maissaan mallia onnistumisista.
Jaska: ”Entä jos suurvallat ja öljyfirmat olisivat tehneet laskelman toisesta lähtökohdasta eli samoihin diileihin päästään Biafrankin kanssa kuin päästäisiin Nigerian kanssa? ”
Öljyfirmojen intressissä on keskeytymätön tuotanto ja turvalliset olosuhteet. Periaatteessa heille ei ole mitään väliä, kenelle he porausoikeuksistaan maksavat, mutta alkukesällä liittovaltio näytti ylivoimaiselta. Pitää muistaa, että Biafran tuleva hyvä sotamenestys ei voinut silloin olla vielä kenenkään tiedossa. Kuvaamasi tilanne olisi vaatinut Biafralta hyvin aktiivisia yhteydenottoja ja neuvottelutaitoja. Mutta Biafra ei hyödyntänyt etsikkoaikaansa ja se siitä.
Mitä tulee ennakkoasenteeseen ja –tietoon, niin vain sinä itse tiedät totuuden. Viestinnässä pitää ottaa huomioon, että ratkaisevaa ei ole se, mitä kirjoittaja haluaa ilmasta, vaan miten vastaanottaja asian ymmärtää ja tästä nyt puhutaan. Tämä vaikutti ennakkoasenteelta ja voin perustella näkökantani.
Muutama viikko sitten kirjoitit: ”Jopa top 5 -listalle pitäisi varmaan laitta Nyarere siksi, että kaveri sentään tunnusti sössineensä.” ja vielä ”Ojukwu pitää ilman muuta ottaa listalle, vaikka valtio menikin alta.” Toisin sanoen sinulla oli jo kaksi varmaa henkilöä, vaikket edes tiennyt, kuinka monta ehdokasta löydetään ja minkälaisia he ovat. Perusteetkin olivat jo samat kuin varsinaisessa tekstissä. Se tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että oletit ilman lopullista tietoa. Kun ehdokkaita kertyikin ennakoitua enemmän, niin tiukensit lisäksi ehtoja, jolloin erinomainen Paul Kagame ja hyvä Ibrahim Egal jäivät pois. Juuri sopivasti, että näille kahdelle etukäteissuosikille saatiin tilaa. Se oli sinun oikeutesi enkä siitä lähde kiistelemään, mutta sano mitä sanot, niin etukäteisasenteelta se näyttää.
Katsotaan vielä listaasi. Jos kirjoittaisit jutun ”Euroopan kautta aikojen 100 parasta johtajaa” niin olisivatko Julius Nyerere, Félix Houphouët-Boigny ja Odumegwu Ojukwu eurooppalaisina johtajina päässeet listalle? Eikö? No top 250? Entä top500? Jos hiukankin epäröit, niin se merkitsee, että sovelsit positiivista syrjintää, jossa afrikkalaisia arvotaan alhaisemmalla standardilla kuin muita. Jos näin ei olisi, niin olisit kylmästi tiputtanut nämä sankarit pois kyydistä ja kertonut että sorry, seitsemää enempää ei millään löytynyt.
Tämä on koko Afrikka-keskustelun ydin. Afrikkaa katsotaan eri standardeilla ja osittain syystä. Mutta jos katsotaan faktoja, niin Afrikassa asuu pohjoisen arabit ja Etelä-Afrikan valkoiset, värilliset ja aasialaiset poislukien 985 miljoonaa ihmistä. Tästä väestä löytyy pakostakin muutama satatuhatta vähintään ÄÖ110-tason työteliästä, pitkäjänteistä ja vastuuntuntoista yksilöä. Voi olla enemmänkin. Miljoona olisi promille. Joku viitseliäs voisi laskea Tatu Vanhasen tilastoista painotetun keskiarvon ja suhteuttaa sen normaalijakaumaan. Se ei täyttäsi tieteelliseltä havainnolta vaadittavaa kriteeriä, mutta likiarvoista joka tapauksessa puhutaan paikallisen kulttuuriympäristön vaikutus miinustaen.
Ratkaisu on yksinkertainen. Vaaditaan Afrikalta samaa kuin muilta ja annetaan tämän porukan hoitaa homma.
Lista-ano
Tällä hetkellä useimmilla ei ole mitään mahdollisuuksia, sillä Afrikkaa pidetään tarkoituksella takapajuisena raaka-ainelähteenä ja teollisuustuotteiden ostajana. Keinoina ovat:
1) alkuaan tullimuurien suojassa tehokkaan teollisuuden kehittäneet länsimaat vaativat vapaata pääsyä Afrikan markkinoille suuresti vaikeuttaen paikallisen vähemmän kilpailukykyisen teollisuuden mahdollisuutta kehittyä
2) länsimaat asettavat oman maataloutensa suojaksi tullimuureja, jolla haittaavat afrikkalaisten maataloustuotteiden kilpailuasemaa estäen paikallisen maatalouden mahdollisuuksia ja investointeihin vaadittavaa pääomanmuodostusta
3) länsimaiden veronmaksajien tuella tuotettu ylijäämäruoka dumpataan vientitukien avulla pilkkahintaan Afrikkaan, milllä on jo monissa paikoissa tuhottu paikallinen maatalous
4) kerätään käytettyjä vaatteita, jotka dumpataan ja myydään pilkkahintaan afrikkalaisilla torilla tuhoten paikallisen tekstiiliteollisuuden oraat
5) kaivosteollisuuden siirtohinnat, joilla tuotot kerätään turvaan esimerkiksi Sveitsiin
6) tunnetuin menetelmä eli annetaan paikaliselle eliitille kehitysapuna silkkaa rahaa joko suoraan tai välillisesti. Tämä luo mittavan korruption ja mahdollistaa joillekin käsittämättömän rikastumisen. Sen jälkeen he porsastelevat rahoineen Lontoossa, Pariisissa, Genevessä, Antibesissä ja missä se sakki liikkuukin.
Tällä tavalla pidetään maanosa köyhänä ja kyvykäskin väki muuttaa suurkaupunkien täpötäysiin slummeihin, jossa toimeentulon tarjoaa jobbaus, hämärähommat, väkivaltajengit ja prostituutio. Noista oloista harva nousee. Jotkut kyvykkäät liittyvät eliittiin hamuamaan tuottoisia korruptiorahoja, mutta ei sillä maan oloja paranneta. Tajuton väestönkasvu hoitaa loput.
Parhaat yksilöt nousevat ennemmin tai myöhemmin, jos heille annetaan mahdollisuus. Tarvitsee vain sanoa nykyisille gepardihatuille, että kuulkaas nyt jätkät ja mimmit, olemme antaneet teille 60 vuotta kehitysapua, mutta se loppuu nyt. Samalla lopetamme dumppauksen ja laitetaan yhdessä kaupan esteet oikeudenmukaisiksi. Tästä lähtien teille annetaan samat mahdollisuudet ja samat vaatimukset kuin muillekin. Voimme antaa neuvoja, jos pyydätte, mutta muuten saatte tulla toimeen omin nokkinenne. Koittakaa pärjätä.
Tästä nousisi ennennäkemätön itku ja valitus, mutta hiljalleen tilanne alkaisi parantua.
Näin ei tule tapahtumaan. Jatketaan vain nykykäytäntöä. Eipä tarvitse sen jälkeen ihmetellä, miksi nuoret miehet pyrkivät länsimaihin. Se on täysin rationaalista ja ymmärrän tilanteen hyvin. Holtiton väestönkasvu pitää huolen, että paine EU:n ulkorajoja vastaan kasvaa, ja saattaa murtaa koko muurin.
Eurooppa saa mitä tilaa.
Lista-ano
Lista-ano: Ratkaisu on yksinkertainen. Vaaditaan Afrikalta samaa kuin muilta ja annetaan tämän porukan hoitaa homma.
Juuri tätä haluan aina sanoa. Tasa-arvoa! Valitettavasti en osaa aina turhautuneen sarkasmini alta sitä tuoda riittävän selkeästi esiin.
Jälkimmäinen kommenttisi on totta tuokin. Vikaa on sekä Afrikassa että Euroopassa.
Lähetä kommentti