Näin oli ennen, entäs nyt?

Kun aloitin blogikirjoittamisen edellisellä vuosikymmenellä, tein listan juttuaihioista joista uskoin saavani ensi alkuun erinäisiä viikkojuttuja. Niitä oli lähemmäs kaksikymmentä. Suurin osa tuli kulutettua alkukuukausina, pari menetti ajankohtaisuutensa, pari lässähti käyttökelvottomaksi ja pari tuli kirjoitettua vasta vuosia myöhemmin. Yksi juttuaihio, sieltä tärkeimmästä päästä jopa, jäi kummittelemaan. Tiesin miten sen kirjoittaisin, mutta jokin siinä vaivasi. Niinpä se jäi vain tekemättä, välillä unohtuen mutta palautuen aina muutaman kuukauden välein mieleen, jolloin jälleen hylkäsin sen. Sen karkea luonnos pään sisällä oli suunnilleen tällainen:

Muistuma armeija-ajalta. Istumme odottamassa – armeijassa oli aina kiire odottamaan – ja harjoitamme sotilaiden tuhansia vuosia vanhaa suosituinta ajantappokeinoa eli jauhamme sitä mitä sylki suuhun tuo. Puhumme armeijan tarpeellisuudesta ja keskustelussa nousee esiin näkökanta, että historia on loppu, sotia ei enää ole näköpiirissä vastakkainasettelun päätyttyä, joten mihin armeijaa enää tarvitaan? Tähän sanoo sanansa joukkueemme puoliulkomaalainen vahvistus: ”Me joudumme vielä jonakin päivänä sotimaan kehitysmaita vastaan.” Kaikki olimme yksimielisiä siitä, että kehitysmaiden väestöräjähdys johtaa levottomuuksiin vielä meidän elinaikanamme. Mutta sodasta olimme eri kannalla. Miten ihmeessä ne voisivat hyökätä tänne, eihän heillä ole semmoista sotakoneistoa että taistelua voitaisiin edes jollain tavalla käydä?

Perusasetelma oli silti tietysti oikea. Oli jo tuolloin selvää, että a) väestönkasvu ei pysähdy, b) kiihkomuslimien terrorismi jatkuu ja c) lopulta paine kasvaa liian suureksi.

Tämän aloituksen jälkeen tarkoitukseni oli kuvailla, mitä tapahtuu: terrori-iskuja Euroopassa, muslimimaiden hallitusten syyttömyyden vakuuttelua vaikka ne todellisuudessa sitä rahoittavat, lopulta avoin sota. Tuloksena ehkä jopa ydinterrorismi Euroopassa ja kymmeniä, kenties satoja miljoonia uhreja kaikkialla yhteensä. Mutta väistämättömällä lopputuloksella: lännellä ovat kaikki ylivoimaiset resurssit.

Lopuksi aioin kertoa johtopäätökseni, jonka mukaan olisi sitä parempi mitä aiemmin tähän konfliktiin ajauduttaisiin. Siitä yksinkertaisesta syystä, että se olisi arvioni mukaan väistämätön ja mitä epäsuhtaisempi taistelu olisi, sitä vähemmin vahingoin siitä selviydyttäisiin. Ja osuisipa vähemmän omalle kohdalle: tuskin enää itse etulinjaan joutuisin, vaan olisin enintään kotirintamalla suojeluskunnassa ja omat poikani olisivat toivon mukaan vielä liian nuoria sotaan. Mitä pidemmälle konfliktin alku siirtyisi, sitä heikommaksi Eurooppa olisi tullut ja – vaikka väistämättä voittaisikin – kärsisi suuremmat vauriot. Vuosien kuluessa yhä selvemmäksi tuli myös se, että kehitysmaalaisten viidennen kolonnan asuminen Euroopassa tulisi sodassa maksamaan sekä ihmishenkiä että resursseja.

Mutta kirjoitus jäi tekemättä, vaikka sen aihepiiriä muutaman kerran sivusinkin. Jokin siinä kaihersi, jollain tavalla ne kuuluisat pienet harmaat miehet takaraivoa naputtelivat ja sanoivat, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Viime viikolla tajusin mikä oli pielessä. Noloa koko ikänsä sotahistoriaa lukeneelle miehelle.

Kaikkien seuraavaa sotaa suunnittelevien strategien perusvirhe on aina ollut valmistautua edelliseen sotaan. Todellisuudessa uusi sota käydään aina uudella strategialla. Tarkemmin sanoen päämajan kenraalit käyvät sitä vielä vanhalla strategialla, mutta pienemmässä mittakaavassa eli operatiivisella tasolla menetelmät muuttuvat uudenlaisiksi. Joka kerran. Strategien virhe on sitä suurempi, mitä pidempi aika edellisestä suursodasta on kulunut ja mitä enemmän siinä välissä on käyty pieniä konflikteja, joissa vanhat menetelmät ovat vielä osin toimineetkin.

Saman virheen tein minäkin. Ajattelin, että muslimit hyökkäävät Eurooppaan terrorismilla ja ydinasein, jolloin lopultakin eurooppalaiset ymmärtävät mitä on tehtävä ja pistävät Lähi-Idän ensin paskaksi, tuhoavat sisäisesti heikon islamin ja rakentavat raunioille kukoistavan yhteiskunnan aivan kuten Saksalle ja Japanille tehtiin toisen maailmansodan jälkeen. Mutta tässä käytiin kolmas maailmansota toisen maailmansodan strategialla, mikä oli kardinaalivirhe.

Ei kolmas maailmansota ala samoin kuin toinen maailmansota alkoi eli yllätyshyökkäyksellä rajan yli tai iskulla laivastotukikohtaan. Eihän toinen maailmansotakaan alkanut samoin kuin ensimmäinen eli annetaan sodanjulistus, mobilisoidaan armeijat ja rymistely alkaa vasta parin viikon viiveellä. Kolmas maailmansota on jo alkanut ja se on alkanut soluttautumisella sivistysvaltioihin. Ei aseellisella hyökkäyksellä.

Uuden strategian tunnistaa kahdesta seikasta. Ensinnäkin sillä olisi voitettu edellinen sota samassa tasapainoasemassa. Toiseksi sitä soveltaa etukäteen katsoen ”heikompi” osapuoli, joka on kehittänyt jonkinmoisen protoversion uudesta strategiasta ”vahvemman” osapuolen jumiuduttua edellisen sodan juoksuhautoihin.

Ensimmäisessä maailmansodassa altavastaaja Saksa oli kehittänyt tehokkaan mobilisointi- ja logistiikkajärjestelmän mm. rautateitä hyödyntäen. Vastapuoli ehti kuitenkin ottaa ensihämmästyksen jälkeen saman strategian käyttöön ja voitti suuremman tuotantokapasiteettinsa ansiosta. Toisin olisi saattanut käydä, mikäli Saksa olisi ehtinyt kehittää Schlieffenin suunnitelman tilalle panssarivaunuihin ja ilma-aseeseen perustuvan salamasotastrategian ja tehnyt sodanjulistusten sijaan yllätyshyökkäyksen – kuten toisessa maailmansodassa.
Toisen maailmansodan suurin strateginen muutos oli panssari- ja ilma-aseen tehokas yhteiskäyttö. Sen otti käyttöön altavastaaja Saksa. Ennen sotaa Saksan armeija oli heikompi kuin Ranskan ja Englannin, mutta vain paperilla. Liittoutuneiden kenraalit puolestaan varautuivat juoksuhautasotaan vanhaan malliin, tunnetuin seurauksin. Kesti monta vuotta, kunnes Saksa lyötiin sen omalla strategialla.
Näin ollen kovin suuri yllätys ei ole se, että kolmannessa maailmansodassa uuden strategian ovat ottaneet käyttöön muslimit eli perinteisillä mittareilla heikompi osapuoli. Eivät he hyökkää yllättäen tai marssita panssareita rajan yli, mihin taas länsimaat ovat varautuneet ylivertaisella aseistuksella. Kuvitelkaapa että Neuvostoliitto olisi käyttänyt talvisodassa Suomea vastaan samaa strategiaa kuin muslimit nyt Eurooppaa vastaan. Mobilisoidaan muutama miljoona kommunistia rajalle aseettomina. Naiset ja lapset mukaan, jos mahdollista. Ja mars yli Rajajoen. Ei niitä olisi ampumalla pysäytetty. Ja niiden perässä – ja tietysti myös jo alkuperäisessä aallossa desantteina mukaan soluttautuneina - olisivat sitten tulleet miehitysjoukot. Siinä revohkassa rajaa ei olisi vedetty Enson kohdalle, vaan Tornionjokeen.

Tästä on kyse kolmannessa maailmansodassa. Ei aseistautuneista armeijoista, vaan siviilimiehittäjistä. Vähittäisestä haltuunotosta. Ja jos on vähänkin voimaa takana, niin näitä siviilejä voi käyttää kampena miehitykselle, kuten Venäjä on tehnyt Krimillä ja Itä-Ukrainassa.

Yksikään Persianlahden rikkaista öljyvaltioista ei ole ottanut pakolaisia. Tämä ”pakolaiskriisi” on tullut niille taivaan lahjana. Ne eivät sitä ole – luultavasti – masinoineet, vaikka se niiden tavoitteita ajaakin. En usko niiden kykyjen tähän riittävän, vaikka resurssit riittäisivätkin. Mutta ne haluavat muslimien muuttavan Eurooppaan ja islamisoivan Euroopan. Itse ne ovat sitten halukkaita tulemaan valmiiseen pöytään ja ottamaan valta-aseman Euroopan heikennyttyä riittävästi. Siksi on niiden kannalta parempi, että muuttajat menevät eurooppalaisten eikä heidän riesakseen. Selvä merkki tästä on esimerkiksi se, että Bahrain on halukas kustantamaan moskeijan Suomeen, mutta ei ole ottanut ainuttakaan Syyrian pakolaista.

Pelkkiä sinänsä viattomia haittamaahanmuuttajia joukosta saattaa olla ehkä 60 %. Tämän osan aiheuttama riesa on vain kustannuskysymys. Vaarallisempi osa on se pieni vähemmistö, ehkä 20 %, joka tuntee sympatiaa ISISiä tai vastaavia kohtaan tai on jopa järjestön nukkuvaksi terroristiksi länsimaihin soluttamia. Toki tulijoissa on kelvollista ja vastaanottajamaata hyödyttävää väkeäkin, mutta tällä kokemuksella voi sanoa, että sitä on ollut ehkä noin 20 %. Ja tämä on laskettu tähän asti muslimimaista tulleista, jotka on sentään jollain lailla valikoitu, toisin kuin nykyinen vyöry.

Edes tuo 20 % (tai jokin muu luku) potentiaalisia terroristeja ei ole kokonaisuutta katsoen vaarallinen. Muutamia pommeja suomalaiskaupungeissa, joitakin kymmeniä murhattuja ja raiskattuja suomalaisia – kyllä me siitä selviämme. Todellisen vaaran muodostaa se suuri muslimien enemmistö, joka ei laita tikkua ristiin dhimmien puolesta. Radikaali muslimi haluaa tappaa sinut, maltillinen muslimi haluaa radikaalin muslimin tappavan sinut ja maallistunut muslimi ei halua radikaalin muslimin tappavan sinua, mutta ei tee mitään sen estämiseksi. Jos vähemmistö kasvaa liian suureksi, siitä tulee enemmistö. Ja Allah varjele, mitä se sitten tarkoittaa uudelle vähemmistölle.

Voin ymmärtää muslimien haluja ja motiiveja aivan hyvin ja suon heille unelmat maailmanlaajuisesta kalifaatista. Sen sijaan täysin käsittämätöntä on länsimaisen median ja poliitikkojen toiminta. Mokutushulluusmittari kiljuu asteikko punaisena Allahia apuun. Uutisia lukiessa tuntuu joka päivä siltä, että kaikki, mitä osaa ikinä keksiä on totta. Ja totta on myös melkoinen osa siitä, mitä ei pysty edes kuvittelemaan etukäteen. Surkuhupaisinta asiassa on se, että ei tarvitse muuta kuin lukea mokuttajien kirjoituksia muutaman vuoden takaa, jolloin samat kurkku suorana huutajat vakuuttelevat kirkkain silmin tämän nykytilanteen olevan täysin mahdoton ajatella. Esimerkki tämän blogin kommenteista tasan vuosi sitten, kun mokuttajalle esitettiin kysymys: Siis sinusta ei ole tärkeää että tuleeko Eurooppaan miljoonia barbaareja? Johon vastaus oli: Maat ottavat vastaan pääasiassa pakolaisia. Eikä niitä miljoonia tule. Siinä teille profetiaa kerrakseen. Ja tuo siis vain vuosi sitten.

Vauhti tuntuu kiihtyvän. Kuusi vuotta sitten Octavius julkaisi asteikon monikulttuurin etenemisestä. Tuolloin Suomi oli siirtymässä viitostasolta kuutoselle. Tämän vuoden alussa kirjoitin, että olemme siirtymässä tasolle 7. Nyt olemme tasolla 7 ja hyvää vauhtia siirtymässä tasolle 8. Kaikki tasot ovat pitäneet paikkansa pelottavan hyvin. Olen tässä odotellut, milloin lähtömaissa keksitään antaa tekaistuja kuolemantuomioita, jolloin palautus olisi mahdotonta. Toistaiseksi ei ole ollut tarvetta, koska länsimaiden mitta ei valitettavasti ole vielä ollut niin täynnä, että massakarkoitukset olisivat alkaneet. Hyvää vauhtia olemme kuitenkin menossa kohti kehitysmaata.

Toisaalta on lohdullista, että historialla on tapana toistaa itseään. Ainakin tähän asti uudella strategialla suursotaan lähtenyt osapuoli on ollut lopulta se häviävä osapuoli. Harmi vain, että hulluuden pitää edistyä riittävän pitkälle, ennen kuin se voidaan onnistuneesti pysäyttää. Tässä vaiheessa se voitaisiin vielä tehdä suhteellisen vähäisin inhimillisin kärsimyksin. Ei yhtä vähäisin kuin vielä viisi vuotta sitten olisi voitu, mutta paljon paljon vähäisemmin kuin viiden vuoden kuluttua, jolloin se todennäköisesti alkaa.

Mutta historiasta voidaan ottaa myös opiksi. Jos sota voidaan voittaa helpoimmin seuraavan sodan strategialla, niin isketään sitten vihollisen strategian ytimeen. Nyt strategiana on miehittää länsimaat viidennellä kolonnalla ja muuttaa sen väestörakenne. Niinpä tehdään vastaisku. Suomeen on täysin mahdotonta tulla kulkematta jonkin turvallisen maan kautta. Näin ollen jokainen ”turvapaikanhakija” on aiheetta maassa. Karkottamisesta syntyisi ongelmia, joten pistetään suurin osa kääntymään takaisin itse yksinkertaisella tempulla: jos aikoo jäädä maahan turvapaikanhakijana, on automaattinen seuraus sterilisaatio. Koska vihreiden suurin huoli on maapallon resurssien riittävyys, tällä ratkaisulla saadaan kätevästi korvattua edes pieni osa siitä tappiosta, joka aiheutuu länsimaassa asuvan kehitysmaalaisen kasvaneesta hiilijalanjäljestä. Ja onpahan samalla pätevä happotesti sille, onko oikeasti turvapaikan tarpeessa. Jos täysi-ikäinen hakee Suomesta turvapaikkaa, niin kuukauden kuluessa maahantulosta röörit poikki tai ulos Suomesta. Valinta on vapaa. Täysi-ikäiseksi katsotaan jokainen jolla kasvaa karvaa muuallakin kuin päässä, ettei tule näitä "olen oikeasti 17 v" -selittelyjä.

Lisäksi otetaan käyttöön konsti, joka on erinomaisesti linjassa terveysjärjestöjen virallisen tavoitteen kanssa. Se on, että Suomi olisi tupakaton vuonna 2030. Tätä lienee mahdotonta saavuttaa, jos maahan lappaa koko ajan korsteenisakkia, havaintojeni mukaan ylivoimainen enemmistö tyypeistä on tupakoitsijoita. Savuton Suomi -organisaation pitäisikin ottaa kantaa ja antaa lausunto, että tupakoiva turvapaikanhakija ei selvästikään välitä turvallisuudestaan riittävästi. Automaattikarkoitus jokaiselle siinä vaiheessa kun ensimmäinen rööki syttyy Suomen maaperällä!

Länsimaita pidetään rappeutuneina, mutta haittamaahanmuuttoa siitä on turha syyttää. Haittamaahanmuutto ei ole rappion syy, vaan sen oire. Moraalisella selkärangalla varustettu kansa ei sellaista hyväksyisi. Kansakunnan moraalinen selkäranka on piilossa vasemmistohapatuksen rasvakerroksen alla, mutta se on siellä. Kun suomalaisille on vuosikymmeniä syötetty isänmaallisuuden ja patriotismin olevan häpeällisiä, ei ihmekään jos on kuljettu kyyryssä. Kyyrystä on helppo nousta, kunhan joku sanoo että selkä suorana kulkeminen on kunniallista. Kun urheilukentällä sanoo lapsille: ”Suomalainen hoitaa asiat jämptisti.” tai poikien vähän hölmöillessä toteaa: ”Suomalainen mies ei käyttäydy noin.”, niin hulinointi päättyy kuin veitsellä leikaten. Suorastaan näkee, miten vähän toista metriä olevat natiaiset kasvavat mielessään lähes kaksimetrisiksi ylpeyden loistaessa innostuneista silmistä. On hämmästyttävää huomata, kuinka helposti median ja valtakoneiston vuosikausia alistaman itsetunnon saa uudelleen nousuun. Länsimaalaisessa kulttuurissa on suunnaton voima, kunhan ihmisille annetaan lupa sen käyttämiseen. Siihen tarvitsee vain pienen ripauksen tervettä ylpeyttä omasta kulttuurista.
Me olemme nyt sodassa. Kun tämä totuus on yleisesti tunnustettu, on aika ryhtyä toimenpiteisiin.