Avoin kirje Hesarin toimittajalle

Arvoisa toimittaja Ilkka Malmberg

Me emme tunne toisiamme. Tästä huolimatta tuntuu kuin kirjoittaisin vanhalle tutulle, kun lähestyn tällä tavoin toimittajaa, jonka kirjoituksia olen ihaillen lukenut vuosikausia.

Oma suhteeni sanomalehteen alkoi jo lapsena. Heti lukemaan opittuani aloin lukea lehteä ennen kouluun lähtöä ja siitä lähtien se oli uskollinen seuralaiseni aamukahvin yhteydessä kaikki nämä vuodet. Aluksi luin tietysti Synnyinmaakunnan Lehteä, joka oli ainoa kotiin tuleva lehti. Helsingin Sanomatkin tuli satunnaisesti tutuksi. Niinpä muutettuani opiskelupaikkakunnalle päätin tilata Hesarin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin, Opiskelukaupungin Uutiset ei minua kiinnostanut, koska pidin korkeintaan 50-50 todennäköisyytenä, että valmistuttuani kyseiseen maakuntaan jäisin. Toiseksi, Hesari tarjosi edullista opiskelijatilausta, johon päätin tarttua.

Tuolloin minulle kävi tutuksi myös Ilkka Malmberg. Pidin tavasta, jolla toimittaja asioita käsitteli, suorastaan kadehdin nasevaa ja sujuvaa ilmaisua. Vuodet vierivät, valmistuin ja muutin paikkakuntaa parikin kertaa. Hesari seurasi mukana, välillä aina uuden kotipaikan lehdellä täydennettynä. Vähitellen opin tunnistamaan tietyn kirjoitustyylin niin hyvin, että parin ensimmäisen lauseen jälkeen saatoin sanoa mielessäni että jaahah, se on taas Malmberg asialla. Tarkistin nimen ja ani harvoin huomasin erehtyneeni. Oikeaan osuttuani nojauduin rennosti taaksepäin ja aloin nautiskella. Vuosien varrella elin mukana juttusarjat Tuntemattomasta sotilaasta, Seitsemästä veljeksestä ja ties mistä. Hehtaarin kehitystä seurasin ahmien artikkelit ja visioiden jokaisen muutoksen päässäni. Sukunimistä kertova juttu numerossa 9/2010 sai minut hurahtamaan totaalisesti ja kirjoittamaan siitä kaksiosaisen artikkelin blogiini.

Valitettavasti nautinnossa oli kitkerä mausteensa. Siinä missä nautin Malmbergin ja muutaman muun erinomaisista reportaaseista, Hesarilla oli erinäisiä toimittajia jotka tuntuivat ajavan omaa agendaansa. Näinhän lehdessä on kuitenkin käsittääkseni aina ollut, etenkin kulttuuriosastossa. Edwin Laineen muistelmissa on mainio kertomus Kari Suomalaisen näytelmästä Hirttämätön lurjus, jonka Hesarin kulttuuriosasto henkilökohtaisena kostona tyrmäsi. Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat avasi tilannetta osaltaan, myös syistä miksi Karin kaltainen legenda savustettiin ulos. Vähitellen agendan ajaminen levisi koko toimitukseen. Alkuvuosina sen vielä jotenkuten sieti, kun maahanmuuton haitallisen klusterin riesat olivat vielä vähäiset. Mitä selvemmäksi haitat tulivat, sitä hullummaksi Hesarin pääkirjoitukset ja kolumnit tuntuivat menevän. Viimeisen viiden vuoden aikana aamukahvilta poistui yhä useammin vihainen, Hesarin paperinkeräykseen nakannut mies. Toimittajien todellisuus ja reaalimaailma ei tuntunut kohtaavan.

Toisaalta tämä ei ollut minulle suuri yllätys. Olen ollut paljon tekemisissä ammattikunnan kanssa ja nähnyt, kuinka toimittajien ylimielisyyden ja ammattitaidon osamäärä on suurempi kuin missään muussa tuntemassani ammatissa. Tutuiksi toimittajat ovat tulleet muutenkin, mutta myös monta juttupalkkiota on monesta eri lehdestä tullut kuitattua. Yhdelläkin päätoimittajalla oli epämiellyttävä tapa muuttaa juttuja kielellisesti huonommiksi, joka pari kertaa johti asiavirheeseen. Lopetin kyseiseen lehteen kirjoittamisen. Itse vihaan julkisuudessa olemista, mutta olen siitä huolimatta olosuhteiden pakosta joutunut silloin tällöin haastateltavaksi. Kovin montaa kertaa en ole virheetöntä lainausta nähnyt. Aika harvoin nekään asiat, jotka itse paikalla olleena hyvin tietää ja on nähnyt, ovat lehdessä oikein.

Elin vuosikausia toivossa, että Hesari muistaisi juurensa Päivälehtenä, joka perustettiin nimenomaan suomalaiskansallisten äänitorveksi ja joutui tämän takia useampaan kertaankin ilmestymiskieltoon suuriruhtinaskunnan aikana. Iloitsin muutamien hyvien toimittajien kirjoituksista ja niiden lisäksi satunnaisista valonpilkahduksista. Lopulta Hesarin linja ylitti sietokykyni. Tein raskaan päätöksen ja lakkautin tilauksen. Pelkäsin vieroitusoireita kuin mikäkin nikotinisti. Toisin kävi. Minkäänlaisia ongelmia ei tullut. Otin aamuisin muuta luettavaa ja olin huomattavasti paremmalla tuulella, kun ei tarvinnut lukea - niin no, kuten eduskunnassa pitää sanoa, muunnettua totuutta.
Vanhan nikotinistin tapaan lankesin kyllä vielä kertaalleen. Ei, en tilaukseen enkä edes irtonumeron ostoon. Vapaapäivänäni käytin auton määräaikaishuollossa ja pitkämatkalaisena jäin odottelemaan. Siellä tartuin vapisevin käsin Hesariin. Eikä lehti pettänyt. Heti etusivulla mainittiin nimeltä eräs kunta ja kehuttiin sen olevan humanitaarisen maahanmuuton menestystarina. Yhden kerran olen kyseisen kunnan maahanmuuton kanssa joutunut tekemisiin ja kokemus oli erittäin ikävä. Eipä jäänyt tilauksen lopetus harmittamaan.

Ja Hesarin linja jatkuu. Tosin toimituksessakin alkaa levikin romahdus ilmeisesti hieman hermostuttamaan. Ainakin päätellen siitä, miten siellä reagoitiin, kun jäätiin rysän päältä kiinni yhden oleellisen sanan poistosta jo nettisivuilla julkaistusta artikkelista. Alkoi välittömästi operaatio, jossa puhuttiin "vastuullisesta sananvapaudesta" ja hyökättiin "netissä riehuvaa naisvihaa vastaan". Tuli etsimättä mieleen "neuvostovastaisuus" ja se, mahtoiko yksikään joukkoraiskanneista somaleista olla varsinainen nettiaktiivi.

En voi käsittää, mitä lehtenne kuvittelee saavuttavansa tuolla linjallaan. Kuka tästä on antanut määräyksen ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä? Onko teillä semmoinen käsitys, että ihmiset ovat masokisteja? Luulisi keskustelupalstanne moderaattoreiden kertoneen palautteen sävyn. Tosin olen kuullut, että palstalla linja on löystynyt ja nykyisin päästetään humanitaariseen maahanmuuttoon nuivasti suhtautuvia kommentteja jopa läpi. Ehkä tämä alkaa näkyä toimituksellisessakin linjassa... no ei, joku raja minunkin optimisimillani. Aivan kirkkain silmin minullekin on henkilökohtaisesti media-ammattilainen vakuuttanut, että levikkikäyrän erehdyttävästi lehmän häntää muistuttava muoto johtuu vain ja ainoastaan netistä. Niin no, tavallaan siinä mielessä totta, että nykyään ihmisiä on huomattavasti vaikeampaa sahata silmään monopolin puuttuessa. Mutta kyllä minä lehden tilaisin uudestaan, jos se olisi suomalaiskansallinen tai paremman puutteessa edes puolueeton.

Teen pienen ehdotuksen. Miten olisi artikkeli, joka käsittelisi humanistisen maahanmuuton todellista hintalappua? Enkä tarkoita tällä ainoastaan sitä, kuinka paljon rahaa kuluu siihen, että 90 % tietyistä maahanmuuttajaryhmistä elää täysin valtion kustannuksella ja siitä 10 % työssäkäyvistä ylivoimainen enemmistö työskentelee tulkkeina tai kansanryhmäänsä erikoistuneina sosiaalityöntekijöinä, joilla ei olisi mitään käyttöä suomalaisessa yhteiskunnassa ilman haittamaahanmuuttoa. (Sivumennen sanoen, ensimmäinen havahtumiseni median vääristelyyn tuli kymmenisen vuotta sitten, kun Hesari esitteli humanitaarisen maahanmuuton menestystarinana juuri tällaisen työntekijän tajuamatta ironiaa.)
Tarkoitan tällä sitä, että lasketaan hintalappu myös sille, kuinka paljon haittamaahanmuutto aiheuttaa epäsuoraa vahinkoa maallemme. Mikä on sen hinta sille entiselle työkaverilleni, jota kiintiöpakolainen kamautti kesken kävelyn takaraivoon ryöstötarkoituksessa? Mikä on sen hinta sille lapsuudenystävälleni, jonka somali yritti raiskata? Mikä on sen hinta sille kaverini ala-asteella työskentelevälle opettajavaimolle, joka yrittää pitää häiriköiviä afrikkalaisia kurissa? Mikä on sen hinta sille tuttavalleni, jonka koti tuhoutui kurdin sytyttämässä murhapoltossa? Kaikki esimerkit ovat tosia.
Kyse on siitä, mitä haittamaahanmuutto tekee kansalliselle hyvinvoinnillemme. Sen suoranaiset kustannukset ovat jo valtavat, mutta piilevät sivukustannukset saattavat olla vielä suuremmat. Kuinka paljon maksavat terveydenhuolto ja sairauspoissaolot pahoinpitelyn uhrille? Voiko raiskatuksi tullut tai edes yrityksen kohteeksi joutunut nainen enää koskaan olla tasapainoinen ihminen? Miten paljon huonomman koulutuksen saavat ne suomalaislapset, joiden koululuokassa ei ole ollut työrauhaa ja tasoa on jouduttu laskemaan? Näiltä kaikilta kustannuksilta olisi vältytty ilman haittamaahanmuuttoa. Ja ennen muuta - mitä tämä on tehnyt kansalliselle, keskinäiselle luottamuksellemme, jonka ansiosta Suomi on noussut Euroopan takapajulasta hyvinvointivaltioksi? Kulunut fraasi on "Suomi ei ole enää lintukoto", kun pitäisi kysyä, MIKSI Suomi ei ole enää lintukoto ja MIKSI Suomea yritetään väkisin viedä yhä kauemmas lintukodosta?

Rasistia minusta ei saa tekemälläkään. Olen koettanut blogissanikin antaa ohjeet siitä, miten maahanmuuttaja Suomeen sopeutuu. Pelkään vain pahoin, että median ongelmien peittely toimii painekattilan tavoin. Jonain päivänä paine purkautuu, ja mitä tiukemmin venttiili on puserrettu kiinni, sitä rajumpi tulee olemaan reaktio. Ehkä median pitäisi kantaa todellinen vastuunsa ja tuoda ongelmat esiin sen sijaan, että se noudattaa "vastuullista tiedonvälitystä" niitä peitellen.

Haluan lämpimästi kiittää toimittaja Ilkka Malmbergiä menneistä vuosista. Toivon, että Helsingin Sanomat pysyy pystyssä vielä ne muutamat vuodet, joita eläkkeeseen on matkaa. Olisi kovin surullista, jos hieno ura päättyisi lehden lakkauttamiseen. Olisin mielelläni lukenut juttuja vielä nuo vuodet, mutta valitettavasti lehden yleinen linja riittää kompensoimaan sen helmet.
On harmittavaa, että suhteemme on päätyttävä tällä tavalla. Onneksi kaapin pohjalle on säästynyt vino pino vanhoja Kuukausiliitteitä. Ikävän yllättäessä voi niiden seurassa hypätä matkalle Kaija Saariahon musiikin ymmärtämisyritykseen tai rahtilaivan kyytiin poikki Atlantin valtameren.

Hyvää jatkoa ja terveyttä tuleville vuosille toivottaen

Jaska Brown

P.S. Lopuksi erinäisiä linkkejä muutamiin kirjoituksiin, joissa olen käsitellyt Helsingin Sanomien tekemiä monikulttuurisuuden ylistyksiä.

1. Kuinka Optulan tutkimus maahanmuuttajien moninkertaisista rikosluvuista käännetään osoitukseksi rehellisyydestä
2. Suomi-kuva ulkomailla - miten tehdä kaikkia sääntöjä rikkova tilastollinen tutkimus
3. Kuinka Kuukausiliite yrittää väkisin tehdä somaleista suomalaisia
4. Tahatonta huumoria artikkelien sijoittelussa
5. Miten HS onnistuu kääntämään tutkimustulokset päälaelleen
6. Kuinka toimittajan lähdekritiikki kytkeytyy pois päältä, kun on sopiva tilaisuus
7. Linnanmäen painimaaottelu
8. Mamujen ahtaat asuinolot verrattuna Suomen rakentajiin

Jatkan edelleenkin Hesarin arvostelua, jos aihetta ilmenee. Ainakaan toistaiseksi Bloggaussota ei ole alkanut.