Lukijalle: En aio kirjoittaa fantasiaromaania. Silti mielessäni on pyörinyt tämä teksti, joka toimisi sille prologina. Päätin kirjoittaa ajatukset biteiksi ja katsoa, saisiko sen toimimaan.
Thomas Miller on piilottanut jälkensä hyvin. Ainakin mieheksi, jonka nimen useimmat ihmiset maailmassa tunnistavat. Legenda. Silti hän on onnistunut katomaan horisontista täydellisesti. Yli kymmeneen vuoteen hänestä ei ole tehty ainuttakaan havaintoa.
Halusin kirjoittaa hänen tarinansa. Tiesin, että silminnäkijäkuvaukset kertoisivat kyllä paljon, mutta eivät kaikkea. Vain mies itse osaisi puhaltaa kirjaan elämän, mutta sitä ennen hänet pitäisi paikallistaa. Millerin löytäminen osoittautui kuitenkin hämmästyttävän vaikeaksi. Viralliset tahot luonnollisesti vaikenivat. Oli ilmeistä, että Thomas Miller ei ollut hänen oikea nimensä, eikä siinä mitään. Olihan nom de guerren ottaminen liittymisvaiheessa jos kohta harvinaista, täysin laillista. Kirjanpitokaan ei ollut hektisessä vaiheessa niin tarkkaa. Ehkä oikeaa nimeä ei löytyisi edes rekistereistä. Luoja tietää, että yritin myös lahjomalla virkailijoita.
Johtolangat olivat vähissä. Maailma on täynnä keski-ikäisiä 170-180 -senttisiä miehiä. Muuten Miller oli kuvausten mukaan harmaata massaa. Tavanomaiset kasvot, tavanomainen ruumiinrakenne. Ja koska aikaa oli kulunut toistakymmentä vuotta, eivät käytettävissä olevat vähäiset valokuvatkaan paljastaisi mitään merkittävää - Miller oli saattanut lihoa tai laihtua tahi kasvattaa parran. Mutta yksi silminnäkijähavainto oli puolellani. Miller oli ennen katoamistaan vammautunut lievästi ja vamma oli mitä ilmeisimmin yhä havaittavissa, kunhan katsoisi tarkasti. Tätä eivät tienneet edes hänen läheisimpänsä, koska se oli tapahtunut vasta hänen siirtonsa aikana.
Silti olin varsin heikolla pohjalla. Tuntui, että Miller oli jo tuolloin suunnitellut katoamisensa. Kuin hän olisi ajatellut, että palatessaan normaalielämään hän jättäisi kaiken totaalisesti taakseen. Hän oli ottanut käyttöön nimen, jota esiintyi lukuisissa maissa; Thomas ja Miller ovat varsin yleispäteviä. Hän saattoi olla alkuperältään englantilainen, amerikkalainen, saksalainen tai mistä tahansa muusta puolesta tusinasta maasta. Eikä mikään todistanut, etteikö hän voisi asua muuallakin kuin näissä maissa.
Sain kuitenkin sattumalta käsiini aarteen, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa: äänitteen Millerin puheesta. Salaa nauhoitetussa, parin minuutin mittaisessa pätkässä Miller keskustelee täysin normaaliin äänensävyyn. Esitin nauhan parillekin kielitieteen professorille, kertomatta kenestä oli kysymys. Toinen heistä sanoi tunnistavansa Millerin aksentin lähes varmasti. Hän sanoi Millerin puhuvan hyvin todennäköisesti äidinkielenään tiettyä kieltä, tai sitten erästä toista sille läheistä sukua olevaa kieltä. Nyt tiesin, mistä Millerin etsinnät kannattaisi aloittaa. Todennäköinen äidinkieli yhdistettynä vammaan olivat jos nyt eivät hyvät, niin kohtuulliset johtolangat.
Matkustin professorin ehdottamaan maahan. Umpimähkään Milleriä ei löytyisi. Päättelin kuitenkin, että hänen älyllään ja johtamiskyvyillään varustettu mies ei voisi mitenkään pysyä piilossa, vaan nousisi väistämättä jonkinlaiseksi yhteiskunnan tukipylvääksi kotipaikkakunnallaan. Onnekseni olen Lions-klubin jäsen. Päätin kierrellä vierailuilla sikäläisissä Lionseissa ja kysellä vaivihkaa. Tiedän että suunnitelma kuulosti pöljältä. Muuta mahdollisuutta ei silti ollut. Niinpä vietin pari viikkoa reissaten ympäri maata, solmien ystävyyssuhteita ja kysellen klubien toimihenkilöiltä: "Sattuisitko muuten tietämään suunnilleen tämänikäistä ja -kokoista henkilöä, jolla on seuraavanlainen vamma..." Vesiperä. Silti olin vakuuttunut, että Millerin täytyi olla kotipaikkakunnallaan tunnettu henkilö, tietysti oikealla nimellään. Itse asiassa olin puoliksi odottanut, että törmäisin häneen jossakin Lions-kokouksessa.
Aloin kyllästyä ja budjettini vinkui viimeisiään. Olin palaamassa taas yhdeltä maakuntamatkaltani tukikohtaani pääkaupungissa. Nousin junasta ja kävelin aseman liukuportaille matkalla hotelliin. Pohdin masentuneena, että vielä yksi reissu ja sitten käyn vielä lyhyesti nuuskimassa naapurimaassa, jota professori oli pitänyt mahdollisena mutta epätodennäköisenä vaihtoehtona. Liukuportaissa nostin katseeni ylös ja kylmät väreet kulkivat lävitseni. Vastakkaiseen suuntaan, alaspäin menevissä liukuportaissa laskeutui Thomas Miller.
Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä saatoin olla varma. Valaistus oli huono, en kyennyt näkemään selvästi hänen kokoaan, siitä pienestä fyysisestä poikkeavuudesta puhumattakaan. Ehkä jokin hänen tavassaan liikkua, jonka olin filmeistä tunnistanut, ehkä katse. Hetkeä ennen kohtaamistamme hän liikahti ja katseeni tarkentui siihen kohtaan, missä vamman piti olla. Se oli siinä missä pitikin ja täsmälleen sellainen kuin silminnäkijä oli kuvannut. Sydämeni jyskytti. Tiesin, että en voisi lähestyä Milleriä. Hän katoaisi näkyvistäni alta aikayksikön. Minun piti saada tietää, missä hän asui tai kävi töissä. Liukuportaiden yläpäässä kurvasin takaisin ja palasin asemalaiturille. Miller seisoi odottavan näköisenä. Vilkaisin, mikä olisi seuraava kyseiselle raiteelle saapuva juna. Muutama minuutti aikaa, määränpäänä paikkakunta jossa olin edellisellä viikolla vieraillut.
Laiturilla oli joitakin kymmeniä ihmisiä. Asetuin seisomaan Milleristä takaviistoon. Hän seisoi liikkumatta, vain kerran hän kaivoi taskustaan jotakin, vilkaisi ja laittoi takaisin. Tarkisti vaunun ja istumapaikan, arvasin. Junan tultua seurasin Milleriä hänen vaunuunsa ja painoin mieleen, mihin hän istui. Jumalat olivat puolellani - Millerin istumapaikka oli vaunun etuosassa ja rintamasuunta menosuuntaan. Saatoin istua vaunun takaosaan tarkkailemaan, missä hän jäisi pois. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että minulla ei tietenkään ollut matkalippua. Innostuksissani olin unohtanut koko jutun. En halunnut herättää huomiota, joten siirryin käytävään vaunujen väliin. Tuskin Miller liikkuvasta junasta hyppäisi. Konduktöörin tullessa selitin, että ehdin paikalle viime hetkellä ja ostin menolipun pääteasemalle asti. Onneksi lompakossani sattui olemaan runsaasti käteistä. Sain asiani selvitettyä, vaikka konduktöörin englannin taidossa oli toivomisen varaa. Palasin vaunuun odottamaan.
Paikaltani en nähnyt, mitä Miller teki. Ehkä luki, ehkä lepäsi, ehkä työskenteli. Samantekevää minulle. Halusin vain pysyä huomaamattomana ja seurata häntä. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun, kun en lähestynyt häntä. Tämä oli kaukoliikenteen juna, joten hän oli luultavasti aivan sattumalta pääkaupungissa käymässä. Tai ehkä työmatkalainen - olihan arki-iltapäivä. Kenties hän oli pitkänmatkanpendelöijä, mikä ei toisaalta olisi yllättävää sillä perusteella mitä olin hänestä kuullut.
Aikaa kului ja matka taittui. Ennen erästä väliasemaa Miller nousi penkiltään, puki takkinsa ja nappasi laukkunsa. Menin viereiseen käytävään välttääkseni hänen huomionsa. Junan pysähdyttyä astuin ulos ja seisahdin asemalaiturille teeskennellen vetäväni takkini vetoketjua kiinni. Samalla vilkaisin vaivihkaa ja näin Millerin astuvan ulos junasta. Hän käveli suoraan ohitseni kiinnittämättä minuun mitään huomiota ... suoraan viereisellä raiteella olevaan junaan. Odotin hetken ja seurasin perästä.
Tällä kertaa onni ei ollut puolellani. Miller oli vaunun takimmaisessa penkissä. Minä asetuin etuosaan. Tiesin, että minun olisi jokaisella väliasemalla noustava ylös ja tarkistettava, oliko Miller poistunut paikaltaan. Matkalipun ostamisessa toistin saman operaation kuin aiemmin.
Ensimmäinen asema. Junan pysähtyessä nousin laiskan näköisesti ylös ja otin laukkuni hyllyltä. Samalla vilkaisin ja Miller istui paikallaan, kumartuneena alaspäin lukien tai työskennellen. Pengoin laukkuani näennäisesti jonkin aikaa ja palautin sen sitten takaisin.
Toinen asema ja sama näytelmä - paitsi että näin Milleristä vain selän hänen kadotessaan käytävään. Nappasin kiireesti takkini ja laukkuni hypäten ulos junasta. Näin Millerin kävelevän poispäin ja seurasin. Tiesin olevani eräässä pikkukaupungissa, jonka läpi olin kulkenut edellisellä viikolla tutkimusmatkallani pysähtymättä. Täälläkö hän siis asui? Ei. Heti rautatieaseman vieressä oli linja-autoasema ja Miller pysähtyi sinne odottamaan.
Nyt alkoi olla tukalat paikat. Asemalla seisoi vain muutama ihminen ja Miller saattaisi kiinnittää minuun huomiota. Rauhoittelin itseäni. Olin täysin normaali matkustaja, hän tuskin oli edes huomannut minua aiemmin ja jos pysyttelisin takaviistossa, tuskin huomaisi nytkään.
Jonkin ajan kuluttua paikalle ajoi linja-auto ja Miller liikahti. Samoin pari muutakin ihmistä ja minä perässä. Viisi nousi autoon, Miller ensimmäisenä ja minä viimeisenä. En tietenkään kuullut minne Miller oli menossa, joten ostin matkalipun pääteasemalle asti. Onneksi olin älynnyt vilkaista mihin auto oli menossa. Kyydissä oli ehkä parikymmentä ihmistä. Miller istahti auton keskivaiheille. Ohitin hänet yrittäen pysyä rauhallisena ja istuin melkein peräpenkkiin, toiselle puolelle käytävää Milleriin nähden. Näin näkisin, missä hän jää pois. Ehdin ajatella, että jos se tapahtuu jossain kaupungissa, seuraan häntä, jos taas keskellä ei mitään olevalla pysäkillä, en voi ottaa riskiä. Huomasin Millerin riisuvan takkinsa, joten matkasta tulisi luultavasti pitkä.
Toisin kuitenkin kävi. Reilun parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen auto pysähtyi jollakin pikkupaikkakunnalla ja Miller nousi ulos, kuten pari muutakin ihmistä. Hetken mietittyäni seurasin. Jäin asemalle kohentelemaan vaatetustani ja syrjäsilmällä näin, mihin suuntaan Miller lähti päättäväisesti kävelemään. Ajattelin. Tämä oli kaiken järjen mukaan hänen kotipaikkakuntansa. Voisin jäädä tähän ja jatkaa tutkimuksia. Saisin varmaan selville, kuka hän on. Tai sitten seurata häntä ja saada saman tien jackpotin: missä hän asuu. Ja hitot, päätin ja lähdin kävelemään Millerin perään pimeässä syysillassa. Jätin noin sata metriä väliä.
Miller käveli rauhallisesti, taakseen vilkuilematta. Kilometrin jälkeen hän kääntyi pienelle sivukadulle ja katosi näkyvistäni. Kun tulin risteykseen, katu oli tyhjä. Kirosin mielessäni. Sitten katsoin tarkemmin ja ajattelin. Suoraa tietä jatkui ainakin kaksisataa metriä eikä matkan varrella näkynyt ainuttakaan risteystä. Samalla huomasin umpikujasta kertovan liikennemerkin. Miller ei ollut voinut mitenkään ehtiä seuraavaan mutkaan eikä kääntyä sivutielle. Johtopäätös: hän on mennyt johonkin taloista ja todennäköisesti asuu siellä. Postilaatikot olivat kadun varrella, kaikki samalla puolella katua. Ilmeisesti postinjakaja liikkui autolla. Päätin käydä lukemassa laatikoihin kirjoitetut nimet. Jokin niistä olisi Millerin oikea nimi.
Ensimmäiset laatikot olivat muutaman kymmenen metrin päässä. Pysähdyin hetkeksi ja kumarruin katsomaan. Yhtäkkiä takaani kuului ääni, joka sanoi napakalla äänellä jotain käsittämätöntä minulle vieraalla kielellä. Hyvä etten paskantanut housuihini. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, kuinka paljon ihminen ehtii muutamassa sekunnin murto-osassa ajatella. Jos minua olikin tähän asti kalvanut pieni epäilys siitä, että olin erehtynyt, tuo äänensävy poisti kaikki epäilykset. Thomas Miller. Sain soperrettua englanniksi, etten ymmärrä. Samalla tajusin, että olin kuin omenavarkaista yllätetty pikkupoika. Käännyin nolona ympäri ja katsoin monta kuukautta etsimääni miestä ensi kertaa suoraan kasvoihin.
- Etsitkö jotakin, hän kysyi minulta sujuvalla englannilla.
Yritin sanoa jotakin, mutta en saanut ulos muuta kuin pelkkää ähinää.
- Niin epäilinkin. Huomasin junassa, että seuraat minua.
Kurkkuni oli rutikuiva. Vasta nyt tajusin, että en ollut moneen tuntiin syönyt enkä juonut mitään.
- Ilmeisesti törmäsit minuun aivan sattumalta ja tunnistit. Minä en tunnista sinua, joten luultavasti et ole entinen alaiseni. Eivätkä he minua seuraisikaan. Oliko sattuma, vai?
Rykäisin ja raakuin käheästi:
- Etsin sinua. Epäilin, että puhuisit tämän maan kieltä äidinkielenäsi ja siksi olin täällä. Oli puhdasta tuuria, että tulit sattumalta vastaan.
Millerin silmät kapenivat. Katulampun hämärässä valossa tuntui, että teräspora tunkeutui silmiini ja raapi takaraivoa.
- Minä pidän yksityisyyttäni korkeassa arvossa. Siksi jäin kesken matkan junasta ja päätin ajaa loppumatkan linja-autolla. Kun sitten hyppäsit kyytiin, olin asiasta varma ja jäin pois ensimmäisellä sopivalla paikkakunnalla. Voisit muuten seurata vähän huomaamattomammin. Et selvästikään ole yksityisetsivä. Reportteri?
Sain nyökättyä.
- Ja tarkoituksesi on?
Hän ei aikonutkaan nitistää minua ja heittää ruumista metsään. Toivottavasti. Sain normaalin ääneni takaisin.
- Haluan kirjoittaa sinusta kirjan.
Sarkastinen nauru.
- No tuota en tosiaankaan olisi osannut päätellä.
Sitten Miller vakavoitui.
- Kykenit siis jäljittämään minut. Koska sinunlaisesi tollo siihen pystyi, niin joku muukin voi pystyä. Kuuntele siis tarkasti.
Nyökkäsin.
- Sinulla on varmaan käyntikortti, jossa on sähköpostiosoitteesi?
Nyökkäsin uudelleen.
- Anna se minulle. Ei vielä. Otan sinusta selvää. Harkitsen asiaa.
Hämmästykseni varmaan paistoi kasvoiltani. Niinpä hän parilla lauseella selitti, miksi. En mene yksityiskohtiin, mutta hän sanoi suoraan että suostumalla hän voisi tietyllä tavalla suojata yksityisyyttään. Ehdoton ehto olisi, etten paljastaisi hänen oikeaa nimeään - jota en siis edes tiennyt enkä tiedä vieläkään - enkä kansalaisuuttaan.
- Ja nyt kuuntele tarkkaan. Osaat varmaan takaisin linja-autoasemalle?
Nyökkäsin taas.
- Mene sinne ja hyppää seuraavaan linja-autoon, minne se sitten meneekin. Tai ota taksi. Minä häivyn omia aikojani. Älä yritä seurata.
Nyökkäsin. Tunsin että väri alkoi palata poskilleni.
- Saat yhteydenoton parin viikon sisään. Jos olen tyytyväinen näkemääni. Muussa tapauksessa unohda, että koskaan tänne asti pääsitkään. Ymmärsitkö?
Niskani alkoi jo kipeytyä nyökyttelystä.
- Selvä. Anna korttisi ja häivy.
Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin sain sähköpostia jäljittämättömästä osoitteesta. Määräys ilmestyä tiettyyn kellonaikaan tiettyyn paikkaan. Paikka oli toisella puolella maata siihen nähden, missä edellinen kohtaaminen oli tapahtunut. Postissa oli lisäksi ehdot yhteistyöllemme. Niitä ei ollut monta. Viimeisenä luki: "Älä vastaa tähän viestiin, osoite on jo tuhottu. Näistä ehdoista ei neuvotella. Mikäli olet sovitussa kohtaamispaikassa, se katsotaan hyväksymiseksi. P.S. Hankin pari kirjaasi ja pidin niistä."
Menin paikalle. Se ei jäänyt ainoaksi tapaamiseksi. Seurasi lukuisia haastattelupäiviä eri paikoissa. Työtapa oli alusta lähtien sama; kävimme läpi tapaamisessa uusia asioita ja luovutin aiemmin kirjoittamani luonnokset Millerille luettavaksi. Seuraavassa tapaamisessa hän palautti ne takaisin, varustettuina pienillä tarkennuksilla, korjauksilla ja parannusehdotuksilla. Lopputuloksena syntyi tämä teos. Yksi hänen ehdoistaan oli, että en kertoisi hänen elämästään sanaakaan ennen enkä jälkeen kirjan tapahtumien. Edes kohtaamiseemme johtavia tapahtumia hän ei halunnut kerrottavaksi, mutta suostui lopulta luettuaan tämän version. Viimeisessä tapaamisessamme Miller lopuksi virnisti, antoi minulle jäähyväislahjaksi pullon väkeviä ja kehotti unohtamaan, missä kohtasimme.
Koskaan minulle ei selvinnyt, mikä hänen oikea nimensä oli, missä hän asui tai mitä hän nykyään puuhaili.
Magdeburgin kaasuvalotus
4 tuntia sitten
5 kommenttia:
Jaa-a. Kyllähän tämän tekstin luki aamukahvinsa kanssa paljon mieluummin kuin päivän lehden. Mutta se jäi kyllä hampaankoloon, että olispa mukavaa tietää enemmän tästä Thomas Milleristä.
Hupaisaa. Monella meillä alkaa jossain vaiheessa nakuttaa tarinanpoikasia takaraivossa. Harvemmin ne realisoituvat. Minulla on tällaista sattunut, ja sinulla on mitä suurimmat kyvyt samaan. Prologi oli jännittävä ja kiehtova. Haluaisin kovin lukea jatkoa...
Tuosta se lähtee. Kuka tämä Thomas Miller on ja mitä hän sai aikaan? Tämä on samanlainen mysteerio kuin Peter Stuart Ney.
We want more! We want more!
No joo, olin siis kehittänyt jonkinmoisen taustatarinan tälle jutulle ja tämä vain kerran välähti mieleen prologiksi. Mutta itse tarina olisi epäuskottava, joten jääköön tähän. Ellei sitten iske kumma oivallus, joka parantaisi itse tarinan.
IM: Piti kommentoida tuota Neyn tarinaa, mutta en ehtinyt ja nyt se on eilispäivän uutisia. Oli mahtava tarina ja olin todella ällikällä lyöty - oli nimittäin minulle täysin tuntematon stoori.
Lähetä kommentti