Montezuman saleista Tripolin rannoille

Länsivallat menivät taas kerran halpaan ja aloittivat ilmaiskut Libyaan. Kuten otsikkona oleva lainaus Yhdysvaltojen merijalkaväen hymnistä osoittaa, ei tässä olla ensimmäistä kertaa imaamia kyydissä. Kappaleen alun From the halls of Montezuma, to the shores of Tripoli Libyaa koskeva osa viittaa ensimmäiseen barbareskisotaan, jolloin vuonna 1804 pieni joukko merijalkaväen sotilaita teki kommandotyyppisen iskun vihollisen valtaamaan alukseen Libyan rannikolla.

Asiassa ihmetyttää ensinnäkin se, millä mandaatilla YK sekaantuu jäsenmaansa sisäisiin asioihin. Libyan sisällissodassa ei ainakaan toistaiseksi ole ammuttu yhtään ainutta laukausta maan rajojen ulkopuolella. Tässä pitää kerrankin olla samalla kannalla Venäjän johtajan kanssa; ei YK:lla ole mitään asiaa puuttua libyalaisten keskinäiseen välienselvittelyyn. Vaikka YK onkin linjannut, etteivät ihmisoikeudet ole minkään maan sisäinen asia, niin luulisi että maailmassa tapahtuu isompiakin ihmisoikeusloukkauksia kun rehellisessä sodankäynnissä, mikä sitä paitsi onkin ollut varsin siistiä ollakseen sisällissotaa.

Pitää myös kovasti kummastella sitä, eivätkö länsimaat ole oppineet yhtään mitään arabimaiden asioihin voimakeinoin sekaantumisesta. Vaikka Arabiliitto kuinka pyysikin lentokieltoalueen asettamista, jokainen länsimaisen lentokoneen ilmaisku libyalaiskohdetta vastaan saa merkittävän vähemmistön tuomion. Vaikka 95 % arabeista olisi sitä mieltä, että NATO-maiden ilmavalvonta on hyvä asia, jäljelle jää vähintään 5 % vähemmistö. Se on se vihainen vähemmistö, josta terrorismi saa tekijänsä, hiljaisen hyväksyntänsä ja aktiivisen tukensa. Tietysti sitä toivoo olevansa liian kyyninen, mutta epäilen vahvasti että muslimien enemmistö ei ole kiitollinen länsivalloille uskonveljiensä henkien säästämisestä, koska siinä sivussa muutama uskonveli saa surmansa. Ja ennen kaikkea muslimien radikaalein vähemmistö tuskin lopettaa terrorisuunnitelmiaan kiitollisina, päinvastoin saattaapa saada uutta puhtia asiaan.

Mikäli Arabiliitto oli noin kovasti sitä mieltä, että Libyan kansaa pitää suojella, niin tuossa olisi ollut näytön paikka. Libya on arabimaailman mittakaavassa vähäväkinen maa ja siitäkin porukasta melkein puolet tulivoimasta on Gaddafia vastaan. Luulisi että Gaddafin sakin saa Marokon, Algerian, Egyptin ja kumppanien sotavoimin helposti poikki ja pinoon. Tällaisen tempun tekeminen olisi erinomainen signaali siitä, että kyseisetkin maat kantavat oman humanitaarisen vastuunsa. Puhumattakaan siitä, miten hyvää se tekisi arabikansojen itsetunnolle; me pystymme hoitamaan omat ongelmamme itse, ilman ulkopuolisten sekaantumista.

Kaikkein pahimman virheen länkkärit tekivät lähtemällä taas kerran rajoitettuun sotaan. YK salli - ainakin toistaiseksi - vain ilmaiskut. Emme näe merijalkaväkeä Tripolin rannoilla. Taas kerran on unohdettu, että ilmaherruus kuuluu sille joka parkkeeraa panssarivaunun kiitoradalle. Jos Gaddafi haluaa pitää vallasta kiinni eikä oppositiosta ole hänen kukistajakseen, ei häntä ilmaiskuin syrjäytetä. Paitsi jos yritetään tappaa Gaddafi ilmaiskulla ja se taas on a) kylmäverinen murha, jota ei hyvällä katsota sekä b) parhaimmillaankin onnenkauppaa.

Tuossa takaoikealla olevassa kirjahyllyssä Carl von Clausewitz hytkyy naurusta todetessaan taas kerran, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Kun Libyaan ei politiikka tehonnut, niin lähdettiin soitellen sotaan. Rajoitettuun sotaan. Vain ilmaiskuja, ei muuta. Clausewitzin vieressä vanha kunnianarvoisa Suntzi puolestaan toteaa, että on myös hallitsijan käskyjä, joita ei tarvitse noudattaa. Ja tämän lausuttuaan Suntzi muistaa, että nykyaikaisen kommunikaatiovälineistön avulla kuluu sekunnin murto-osa siihen, kun poliittiset päättäjät saavat tietää kenraalin määränneen maihinnousun hoitaakseen asian kuntoon. Ja toinen sekunnin murto-osa siihen kun kenraali on entinen komentaja. Jonka tajuttuaan Suntzi repii raivoissaan viiksikarvojaan.

Mitä Libyassa sitten tapahtuu lähiviikkoina?

On mahdollista, että ilmaiskut saavuttavat tavoitteensa. Siinä tapauksessa kyseessä on ilmiömäinen tuuri; operaatio aloitettiin liian myöhään, se tehtiin rajoitetusti eikä ollut selkeää suunnitelmaa mitä tehdään sitten kun Gaddafi saadaan ulos.
Mikäli Gaddafi ei luovu vallasta, länsimaat ovat taas kerran sotkeutuneet yhteen loputtomalta näyttävään sotaan. Vaihtoehtoja on kolme.
1) Jos länsimaat vetäytyvät, ne osoittavat heikkoutensa ja lisäksi niitä syytetään Libyan opposition jättämisestä oman onnensa nojaan - aivan kuten Irakin kurdeille tehtiin 1991 (Tunnen yhden kurdin, joka selvisi tuosta revohkasta hengissä ja tarinat eivät olleet hauskoja).
2) Jos länsimaat jatkavat ilmavalvontaa, niin näyttää pahasti siltä että sitä saakin sitten jatkaa maailman tappiin. Eikä kyseessä olisi ensimmäinen kerta.
3) Jos päätetään todella syrjäyttää Gaddafi, niin sitten pitää tehdä poliittinen päätös käyttää tarvittavaa voimaa - mikä taas ei ole todellakaan minkäänasteinen sotilaallinen ongelma. Ongelma on siinä, että tällaista päätöstä tuskin tehdään ja jos tehtäisiinkin, operaation hinta olisi melkoinen. Eikä ainoastaan rahassa, vaan myös siinä millainen radikalisoitumisen aalto nähtäisiin länsimaiden tunkeutuessa taas kerran arabimaahan - ainakin miltei vilpittömänä tarkoituksenaan arabien auttaminen.
Mielenkiintoista olisi myös tietää, millaisen hallituksen länsimaat ovat kaavailleet korvaavan Gaddafin. Vankalla, Irakista ja Afganistanista saadulla kokemuksella he onnistuvat varmasti hyvin.

Kyseessä on taas kerran soppa, jonka ovat keittäneet kokoon arabimaiden holtiton väestöpolitiikka, niiden destruktiivinen thar-kulttuuri, länsimaiden sekava päätöksenteko ja jämäkkyyden puute. Parasta olisi ollut jättää koko pulju oman onnensa nojaan, selvitelkööt välinsä keskenään. Tosin siinä tapauksessa länsimaat olisivat luultavasti saaneet syytökset niskaansa välinpitämättömyydestä.

Ja sitten loppukevennys:

Nuorena miehenä Muammar Gaddafi kävi ostamassa basaarista kamelin. Gaddafi oli aluksi tyytyväinen alhaiseksi tinkimäänsä hintaan, mutta lähtiessään taluttamaan kamelia kotiinpäin erämaan laiva löikin sorkat syvälle hiekkaan. Ei auttanut, vaikka miten kiskoi. Gaddafi meni valittamaan basaarikauppiaalle huonosta kauppatavasta. Tähän käytettyjen kameleiden kauppias totesi:
- No, ongelmaan on ratkaisu. Työnnäpä kameli peräpää edellä tänne telttaan.
Gaddafi teki työtä käskettyä. Kun kamelin takamus oli teltassa, sieltä kuului terävä KLOP!, jolloin kameli hirnahti ja syöksyi täyttä vauhtia kohti aavikkoa. Hädin tuskin pois alta ehtinyt Gaddafi oikoi beduiinihuivinsa takaisin kuosiin ja kysyi kauppiaalta:
- Mitä Allahin nimessä sinä oikein teit?
- No, katsos kun minulla on tässä kaksi tiiliskiveä. Kun sinä työnsit kamelin persauksen telttaan, minä otin tiilet käsiini ja löin ne yhteen niin että kamelin pallit jäivät väliin. Kyllä lähtee.
- Eikö se satu ihan hirveästi?
- Ei lainkaan, kunhan pitää huolen siitä ettei jätä peukaloita väliin.

Gaddafi tuumaili hetken aikaa. Sitten hän kääntyi katsomaan kamelia, joka näkyi enää jatkuvasti kutistuvana pisteenä horisontissa dyynien keskellä.
- Hieno homma joo. Mutta miten minä saan tuon kamelin kiinni?
- Otapa ja peruuta takaperin telttaan.